Monttu

Ropea pitkästä aikaa pöydän äärellä

2012-01-21T09:16:00.002+02:00

Sain kunnian osallistua pitkästä aikaa oikein pöydän äärellä yhdessä pelattavaan roolipeliin tänne Tampereelle muutettuani. Pelinä oli Dagonin Kirjan Rikhartin pyörittämä italialaisen kauppahuoneen edesottamuksista 1300-luvulla kertova peli. Oma hahmoni oli kauppahuoneen lihakseksi palkattu ulkomaalainen palkkasoturi Carlo de Gothia. Kirjoituksen pelikerran tapahtumista Carlon näkökulmasta voi lukea Dagonin Kirjan puolelta.

Näin pelaajana voisi sanoa, että pelikerta oli hyvin mielenkiintoinen ja porukan pelityyli oli hyvin erilainen verrattuna aikaisempiin kokemuksiini. Nautin kuitenkin pelistä erittäin paljon, eikä Carlon (vielä) alhainen asema ja vähäinen rooli pelikerran tapahtumiin haitannut minua ollenkaan. Olikin mukavampi seurata näin aluksi pelin kulkua ja totutella taas tällaiseen kasvokkain tapahtuvaan pelaamiseen.

Jatkossa Carlon roolin korostaminen on myös kyllä minun tehtäväni pelaajana. Niinpä yritän keksiä hänelle vähän muutakin tekemistä tuleville pelikerroille laivan kannen kuuraamisen lisäksi. Pelikerta oli joka tapauksessa mukavaa ajanvietettä ja ainakin minä jäin odottamaan lisää.

Jes! Vihdoin peliä! :-D

Minun lempikirjailijani haastattelee toista lempikirjailijaani

2012-01-10T21:14:00.003+02:00

George R. R. Martin on haastatellut Bernard Cornwelliä koskien historiallista fiktiota ja Cornwellin työtä sen parissa. Mielenkiintoista, että nämä kaksi kirjailijaa ovat tutustuneet toistensa tuotantoon - vaikka eihän se mikään ihme ole, kun molemmat ovat todella taitavia omalla alallaan.

Haastattelu löytyy ainakin tätä kirjoittaessa GRRM:n kotisivuilta.

Minusta haastattelu oli mielenkiintoinen, joskin tunnelmaa hieman latisti Cornwellin pessimistinen (vaiko realistinen) kanta tuleviin filmatisointeihin hänen tarinoistaan. Minä olin jo ehtinyt näistä filmatisoinneista innostua! Toisaalta oli mukava kuulla, että Tom Hooktonin tarinalle on tulossa jatkoa; The Grail Quest oli todella antoisa trilogia ja sai minut kiinnostumaan satavuotisesta sodasta ja englantilaisista jousimiehistä sotanäyttämöllä.

Uutta Praedoria tulossa joskus

2011-12-28T07:59:00.001+02:00

Koska Ville Vuorela kirjoittaa uutisesta blogissaan, niin kai sitä voi levittää laajemmallekin.

Eli Petri Hiltuselta on tulossa yhteistyössä Juha Harjun kanssa uusi Praedor-albumi, joka vie Jaconian historiaa eteenpäin. Tämä on sinällään jo mahtava uutinen, mutta lisäksi Praedor-faneille tarjotaan mannaa uuden roolipelilisäkirjan muodossa! Ja linkin takaa näkee, että aika päheää settiä on luvassa.

En tiedä muista, mutta minä ainakin innostuin tästä uutisesta. Seuraava Isot Jutut, joita pitää alkaa odottamaan, on varmaan nyt sitten tämä uusi Praedor-sarjakuva ja ropelisäri.

Vuoden 2011 Top10

2011-12-26T08:55:00.003+02:00

Vaikka olenkin kuluvana vuonna ollut huomattavasti hiljaisempi blogirintamalla kuin viime vuosina, ajattelin silti jälleen koota vuoden parhaita juttuja Top10-listaksi.

10 - Dungeons & Dragons 3.5E
Tämä katkaisi pitkän ropeltamisen kuivan kauden, ja synnytti vanavedessään myös muita mielenkiintoisia pelejä tänä vuonna! Vanha peli, varsinkin kun 5-edikkaa jo jotkut odottelevat, mutta ajaa silti asiansa.

9 - The Saxon Tales (Bernard Cornwell)
Olen lukenut tätä sarjaa itse asiassa suomeksi, mutta ainakaan minun kirjoissani sille ei ole annettu mitään suomenkielistä nimeä. Sarja kertoo Uhtred-nimisestä englantilaissoturista, joka on kasvanut mieheksi tanskalaisten parissa ja taistelee nyt Englannin kuningas Alfredin riveisssä.

8 - X-Men: First Class
Ei siitä pääse mihinkään, että tämä oli yksi vuoden parhaita elokuvia. Sain sen DVD:nä joululahjaksikin.

7 - Kesäretki Tukholmaan
Mahtava kaupunki, mahtavia museoita, mahtavia kirjakauppoja, mahtava Stephen Lynchin keikka. Vieläkin tulee hykerreltyä sitä muistellessa...

6 - The Heroes (Joe Abercrombie)
Loistava fantasiakertomus kolmesta päivästä sotaa ja verenvuodatusta kyseenalaisten tarkoitusperien takia.

5 - The Last Duel (Eric Jager)
Mahtava tarina viimeisen juridisen kaksintaistelun taustoista ja kulusta 100-vuotisen sodan Ranskassa.

4 - Millenium (Tom Holland)
Hollandiin ei pety. Loistava kirja ensimmäisen vuosituhannen vaihteen Euroopasta ja sen ajan ajatusmaailmasta tulevan maailmanlopun pelossa.

3 - Azincourt (Bernard Cornwell)
Hieno tarina englantilaisen jousimiehen näkökulmasta. Kuulemma tätä ollaan sovittamassa elokuvaksi asti.

2 - Game Of Thrones -televisiosarja.
Pieniä kauneusvirheitä lukuunottamatta hieno sovitus, jota nähdään 12. päivä tammikuuta lähtien myös kotitelevisiostakin.

1 - A Dance With Dragons
Sitä odotettiin ja sitä odotettiin, mutta lopulta odotus palkittiin, enkä minä ainakaan pettynyt.

Kaksoisvoitto meni tietyllä tavalla George R. R. Martinille tänä vuonna, mutta se on toisaalta vain oikein ja sopivaa. Ehkä ensi vuonna voisi ottaa sen Top20:n käyttöön, kun tämä Top10 on aina jäädä liian suppeaksi. Paljon hienoja juttuja on vuonna 2011 tapahtunut tämän listan ulkopuolellakin.

A Magical Medieval Society: Western Europe (Expeditious Retreat Press)

2011-12-21T17:39:00.000+02:00

Pitkän harkinnan, väännön ja pohdinnan jälkeen tuli vihdoin tämä tarkastettua. Olisihan se kannattanut jo aikaisemmin tarkastaa, sillä kyseinen teos paljastui kerrassaan erinomaiseksi tietolähteeksi.

A Magical Medieval Society on eräänlainen "opas" länsieurooppalaiseen kulttuuriin ja maailmaan keskiajalla. Koska kyseessä on d20-pohjaiseen peliin suunniteltu "lähdekirja", löytyy kirjasta myös ideoita ja erilaisia näkökulmia siihen, kuinka D&D-tyylinen magia voisi vaikuttaa pseudokeskiaikaisen ja pseudoeurooppalaisen valtakunnan elämään.

Kirja pyrkii vastaamaan mahdollisimman moniin keskiaikaista maailmaa suunnittelevan pelinjohtajan tai muuten vain maailmaa rakentelevan henkilön kysymyksiin: kuinka isoja keskiaikaiset kaupungit olivat, ja millaista oli kauankäynti keskiajalla? Millainen on hallitsijan, hänen vasalliensa ja hänen alustalaistensa suhde, ja mihin feodaaliyhteiskunnan toiminta perustuu? Millainen oli keskiaikainen kirkko? Millaista oli sodankäynti keskiajalla? Tällaisiin kysymyksiin A Magical Medieval Society: Western Europe pyrkii vastaamaan. Samalla on syytä huomioida, että se ei ole varsinainen "kampanjamaailma", vaan pikemminkin ohjekirja oman "realistisen" kampanjamaailman luomiseen.

Jos keskiajan Eurooppa on tuttua huttua, niin ei tämä kirja juurikaan mitään uutta pöytään tuo, mutta se onnistuu mielestäni hyvin kategorisoimaan usein unohtuvaa ja olankohautuksella ohitettua tietoa. Esimerkiksi osuudet keskiajan arjesta ja feodaaliyhteiskunnan toiminnasta olivat minusta erittäin mielenkiintoista luettavaa. Toisaalta magian säilyttämistä osaksi pelimaailmaa käsittelevät osuudet onnistuivat mielestäni luomaan mielenkiintoisia ideoita, kuinka magia voisi "Maagisessa keskiaikaisessa yhteisössä" toimia.

Huonona kirjassa pidin sitä, että mielestäni välillä tieto "oikean keskiajan" ja "maagisen keskiaikaisen yhteisön" välillä hämärtyi, enkä ollut enää varma, luinka kampanjamaailmaa varten tehtyjä ehdotuksia, vai historiallista faktaa. Välillä kuitenkin viitattiin ihan, että "historiallisesti toimittiin näin...", joten miksei tämä sama linja voinut näkyä pitkin kirjaa? Lisäksi monessa aiheessa oltaisiin voitu mennä syvemmälle, ja varsinkin sodankäyntiä käsittelevä luku jäi jotenkin pinnalliseksi ja hätäiseksi.

Nämä ovat kuitenkin pieniä virheitä muuten mielenkiintoisessa ja jokaiselle pseudokeskiaikaista fantasiaa pyörittävälle pelinjohtajalle hyvä opus, vaikkei mikään välttämättömyys.

Satavuotinen sota kampanjan innoittajana

2011-12-13T15:03:00.003+02:00

Jos roolipelirintamalla on hiljaista, niin ainakin sitten on aikaa pohtia kaikkea siistiä, mitä sitä voisi "joskus" pelata.

Ainakin puolisen vuotta on takaraivossani kummitellut ajatus satavuotisesta sodasta inspiraationsa hakevasta roolipelikampanjasta / maailmasta / tarinasta. En tiedä, miksi tämä ajatus elää takaraivon perukoilla näin sitkeästi, mutta Bernard Cornwellin The Grail Quest ja Azincourt -tarinoiden tyyliset lukukokemukset, ja lukukomuksista poikineet novellinrääpäleet eivät ainakaan edistä tästä ideasta eroonpääsemistä...

Uskoisin, että satavuotinen sota vetoaa minuun kahdella tasolla: toisaalta se oli suurten (tai vähemmän suurten) hallitsijoiden ja aatelisherrojen todellista valtapeliä, jonka panoksena ei ollut vähempää kuin Ranskan kuninkaan kruunu! Varsinkin konfliktin alkupuolella Englannin kuninkaat olivat hyvin vahvoja persoonia, joiden kaltaiset henkilöt voisivat toimia myös pelaajahahmoina ja kampanjan vetäjinä.

Satavuotisen sodan liittoumat olivat välillä hyvinkin eläviä, ja yli sata vuotta kestäneeseen konfliktiin (joka muodostui itse asiassa useammasta pienemmästä sodasta, eikä yhdestä pitkästä, yhtenäisestä sota-ajasta) mahtuu hallinnollisia ylä- ja alamäkiä kaikille sodan osapuolille. Henkilöt vaihtuivat, mutta monet samat suvut ja nimet näkyvät sodan parrasvaloissa kerta toisensa jälkeen. Tällainen pitkä, monien pelaajien hallitsema kenttä antaisi pelille varmasti orgaanista tuntua: "Tuo on sen ja sen herran poika tai sukulainen" - "Tuon ja tuon herran veljen me petimme silloin männä kampanjassa."

Toisella tasolla itse näen ainakin satavuotisen sodan myös jossain määrin aatelisherrojen ja rahvaanmiesten roolin uusjakajana. Esimerkiksi englantilaiset jousimiehet ovat loppujen lopuksi saarivaltakunnan tavallisia miehiä, jotka antavat ranskalaisille ritareille ja aatelisherroille nenilleen näiden omassa leikissä - sodassa. Toki englantilaiset joukot kokivat ranskalaisten katastrofeihin verrattavia murskaavia tappioita varsinkin sodan loppupuolella, mutta silti pointtini on mielestäni pätevä: ranskalainen aatelisto kärsi satavuotisessa sodassa menetyksiä, joista se ei koskaan toipunut, ja tämä mahdollisti kuninkaan vallan kasvun.

Näkisin, että myös rahvaan parista kohti sotamenestystä ja ehkä arvonimiäkin kohti ponnistavien onnensoturien elämään perustuva kampanja voisi olla hyvinkin mielenkiintoinen.

Lisäksi satavuotisen sodan pituus sekä useat välirauhojen ja sotakausien jaksot antaisivat mahdollisuutta muuhunkin kuin pelkkään sotimiseen. Esimerkiksi routiers -ryövärien/palkkasoturien kaltaiset tahot voisivat toimia hyvinkin niin kampanjan pelaajahahmoina kuin vihollisina tai vain välivastuksinakin, joita voisiin jahdata seikkailun tai useammankin ajan. Tai miten olisi välirauhan aikaisten kauppasuhteiden hoitaminen ryövärien ja viholliskuninkaan sotilaiden verottamilla alueilla?

Lisäksi uskoisin, että teemaan olisi helppo sitoa myös fantastisempia elementtejä. Muutamia sääntökirjoja, esimerkkeinä d20-pohjaiset Feudal Lords, High Medieval ja d20 Warheart, on tullut silmäiltyä täysin siltä pohjalta, että palvelisivatko ne tällaista kampanjaideaa. Muiden pelien puolelta uusia tuttavuuksia ovat ainakin olleet aika uusi Renaissance RPG SRD, Tosin vielä silmäilyt ovat jääneet aika pinnallisiksi, muutamien irtonaisten koukkujen nappaamisiksi. Luonnollisesti myös Praedor maustettuna tarvittaessa jonkun visionäärin kynäilemillä hallintosäännöillä voisi toimia tällaisessa pelissä...

Tällaisia ajatuksia satavuotisesta sodasta näin varsin abstraktin ideoinnin tasolla. Sainpa ainakin pitkän kirjoittamattomuuden lukon auki. Pitää katsoa, josko tekisi mieli joskus turista tästä aiheesta lisääkin.

Pathfinder Online

2011-11-23T17:21:00.002+02:00

Osuipa Paizon sivuilta tällainen uutinen silmään. Erityisesti seuraava kohta kyllä vaikutti mielenkiintoiselta:

"A lot of big picture work has already been done on Pathfinder Online, and it's going to be a bit different from your traditional fantasy MMO. It's going to focus around the characters you create, in a world that will grow out of your interactions, developing the way you choose to develop it. It takes place in the River Kingdoms of Golarion, with our own Kingmaker Adventure Path providing some of the inspiration. There will be an overarching storyline, and dungeons aplenty to explore, but where Pathfinder Online is going to thrive is in the ability of each of you to leave your mark on the world."

Siisti juttu, jos tulee toteutumaan.

Millenium (Tom Holland)

2011-11-16T07:09:00.003+02:00

Pitkähkön tauon jälkeen vastaan tuli kirja, jota on pakko mainostaa. Kyseessä siis Tom Hollandin Millenium -niminen teos, jonka luin miehen muista teoksista poiketen englanniksi - sitä kun ei suomenkielisenä tunnu löytyvän. Tämä on sääli, sillä uskoisin saaneeni kirjasta vielä enemmän irti, jos se olisi ollut suomenkielinen.

Antiikin historian sijaan Tom Holland käsitteli nyt Länsi-Euroopan valtakuntia ja poliittisia sekä uskonnollisia liikkeitä ensimmäisen vuosituhanteen vaihteessa. Aikajanalla liikutaan kuitenkin aina Länsi-Rooman sortumisesta vuoteen 1099, kun Jerusalem vallataan. Teemallisesti esillä ovat esimerkiksi tuomiopäivän odotus ja läntisen Euroopan valtioiden kehitys feodaalijärjestelmään.

Tom Holland ei tälläkään kertaa pettänyt. Hän käsittelee erittäin hienostuneesti koko läntistä Eurooppaa ja ensimmäiselle vuosituhannelle johtanutta kehitystä. Erityisesti pidin siitä, kuinka raadollisen ja armottoman kuvan Holland onnistui maalaamaan ajasta ennen ensimmäisiä vuosituhansia. Erityisesti linnanherran ja maaorjuuteen alistuvan talonpojan suhde onnistuttiin kirjassa konkretisoimaan yksinkertaiseen, mutta hyvin sykähdyttävään muotoon.

On myös hämmästyttävää, kuinka sujuvasti Holland luovii vuosisatoja pitkän aikavälin läpi sisällyttäen kuitenkin melkoisen määrän tietoa tekstiinsä. Pelkäsin, että kirja olisi liian raskas englanniksi, mutta kirjan sivut kääntyilivätkin suhteellisen vaivattomasti loppua kohti, ja uskoisin kuitenkin onnistuneeni muodostamaan myös varsin hyvän kokonaiskuvan kirjasta.

Opettajana (ja pelinjohtajana) tällaisia kirjoja lukiessa haluan aina löytää mielenkiintoisia tarinoita ja näppitietoja, joita voisin hyödyntää omassa opetuksessa, ja siihen Tom Hollandin kirjat ovat kyllä loistavia. Ne tekevät aina esittelemänsä asian eläväksi ja kiehtovaksi aiheesta vähemmänkin tietävälle.

Olen suositelllut monille Tom Hollandin Rubikonia ja Persian tulta, ja kyllä minä uskallan myös Milleniumia suositella. Kerrassaan mahtava kirja!

A Song of Ice and Fire RPG: Rautarannikko-kampanja, 4. pelikerta

2011-11-10T06:01:00.002+02:00

Jatkoimme eilen Thanen ja Garronin edesottamuksia. Pelikerta oli lyhyt, mutta silti ehti tapahtua ihan mukavasti, ja peli sujui jouhevasti.

Pelikerta lähti liikkeelle siitä, kun Thane, Garron ja Tom-poika saapuivat Kotikyläksi ristittyyn kotikyläänsä. Vastaanotto oli lämmin, kun nuori poikakin oli löytynyt, vaikka uutinen Simon-kauppiaan ja tämän vartijan kurjasta kohtalosta vähän tunnelmaa vakavoittikin.

Veljekset ottivat Balonin kanssa puheeksi hetimmiten pohjoisen tapahtumat ja kuningas Harwyn Hoaren suunnitelmat. Balon oli aina ollut sitä mieltä, että kylän väen tulisi tehdä enemmän yhteistyötä rautasaarelaisten kanssa, eikä ollut erityisen huolehtunut suunnitelmista, mutta kun koolle kylän vaikutusvaltaisimmat miehet, eli Balon itse, Loan-seppä, septoni Ben sekä isännät Robb ja Josua, niin Thanen ja Garronin vakuuttavat sanat saivat enemmistön kääntymään veljesten kannalle.

Kylän lääninherraa, kaukana idässä asuvaa Kivipensaan lordi Robert Brackenia, varoitettaisiin samoin kuin naapurikyliä, ja Kotikylä valmistautuisi tarvittaessa vaikka piiloutumaan metsään, jos rautasaarelaiset tulisivat. Ja oli varsin varmaa, että he tulisivat, ja jos lordi Robert vastaisi Hoaren suunnitelmiin voimalla, niin tämä seutu saisi kokea varmasti sodan koettelemukset.

Balon vaati, että asiasta äänestettäisiin vielä koko kylän kesken, mutta tämäkin äänestys kääntyi veljesten suunnitelmien toteuttamiseen. Lisäksi Thane huudettiin kylän uudeksi puhemieheksi, joskin Balon lupasi vastentahtoisesti edelleen auttaa kylän johtamiseen liittyvissä asioissa.

Valmistelut aloitettiin hetimmiten. Thane ja septoni Ben alkoivat lähettää korppien kantamia kirjeitä lähimpiin linnoihin ja varsinkin Kivipensaan linnaan. Samaan aikaan Garron etsi hyvää piilopaikkaa kyläläisille sellaisen löytäenkin ja kyläläiset lähettivät viestinviejät kertomaan naapurikyliin uutisia pohjoisesta.

Omin voimin selviytymään tottuneet kylät eivät luonnostetikaan automaattisesti suostuneet Kotikylän ehdotuksiin, vaan yleinen linja oli suuntaa "katsotaan ja tarkkaillaan, ja tehdään yhteistyötä, jos on tarvis". Tähän oli vielä tyydyttävä, vaikka uutiset pohjoisesta lupasivatkin synkkiä aikoja. Garron nimittäin löysi metsässä partioidessaan joukon pohjoisesta saapuvia miehiä, naisia ja lapsia, joilla oli synkkiä uutisia.

Vanhan Wykin Robin Kivitupa oli saapunut omine ja Hoaren tunnuksia kantavine miehineen näiden pakolaisten kylään syyttäen heitä kuninkaan murhayritykseen sekaantumisesta. Robin oli vaatinut kyläläisiltä tunnustusta ja syyllisten nimittämistä, sekä uskollisuudenvalaa Harwyn Kovakouralle. Kyläläiset eivät olleet luonnollisesti osanneet ketään syyllisiä murhaan nimetä, kun olivat murhastakin vain kuulleet pari päivää sitten, ja Robin oli polttanut kylän maantasalle, ja vienyt suurimman osan kyläläisistä mukanaan orjiksi. Muutamat olivat onnistuneet pakenemaan ja suunnistivat nyt etelään, Vuolasvirtaa kohti. Sieltä he toivoivat löytävänsä suojaa ja turvaa rautasaarelaisilta.

Näihin synkkiin uutisiin loppui pelikerta. Ilmeisesti Harwyn Hoare ei ollut malttanut odottaa Thanen ja Garronin uutisia lähikylistä, tai sitten tekeillä oli jotain muuta.

Pelikerta oli tosiaan lyhyt, mutta nopeutta lisäsi varmaan sekin, että pelinjohtajan lisäksi oli vain yksi pelaaja. Omalta osaltani yritin tuoda mukaan sellaista sosiaaliseen vuorovaikutukseen ja siitä ponnistaviin seurauksiin johtavaa pelaamista. Markon ohjastamilla veljeksillä oli hyvät puheenvuorot, ja nämä johtivat myös siihen, että kyläläiset kuuntelivat heitä ja luottivat heille enemmänkin vastuuta. Olin suunnitellut myös mahdollista välikohtausta rautasaarelaisten kanssa, mutta se jäi tuleville pelikerroille. Kaiken kaikkiaan oli mukavaa taas päästä pelaamaan, eikä pelissä ollut ollenkaan samanlaista alkukankeutta kuin viime kerralla D&D:tä pelatessa.

Kal Trellin muisteloita 4

2011-10-30T07:32:00.003+02:00

Safros lähti järjestämään tapaamista Fafnar Mar Barthusin kanssa ja me jäimme työhömme tyytyväisinä viettämään iltaa Tempuntekijään ja kukkaroon. Siinä se ilta kuluikin, kunnes aika oli painua levolle. Rhadec ja Jonas jäivät kuitenkin vielä vähäksi aikaa istumaan anniskelusaliin, ja saivatkin vielä kuulla hieman lisää Leijonan legioonasta. Muuan humaltunut mies vuodatti toverilleen, kuinka suuri joukko rosvoja oli tullut Kuninkaan metsästä ja pistänyt palamaan monia maatiloja - niiden joukossa myös tarinankertojan tupa.

Aamun tullen oli tarjoilijattarella jo valmiina kirje Safrosilta. Melkoinen kirje se olikin: maaginen viesti muuttui ilmassa leijuvaksi suuksi! Suunnitelma oli seuraavanlainen. Safros oli järjestänyt meidät Fafnarin metsästysretkelle. Jos tämä kävisi meille, niin meidän tarvitsi vain vastata myöntävästi. Rhadec hieman epäili, josko meistä olisi esiintymään metsästäjinä eräretkellä, mutta koska meillä ei parempaakaan suunnitelmaa ollut, vastasimme myöntävästi ehdotukseen, jolloin maaginen viesti syttyi tuleen ja katosi. Ilmeisesti Safros oli oppinut uusia temppuja viime näkemästämme...

Päivä kului tulevaa metsäretkeä varten valmistautuessamme, ensinnä hankimme metsästäjille sopivat, käytetyt vaatteet varsin... työintoiselta vaatturilta. Kun vaatteet oli hankittu, etsimme käsiimme sepän, joita Arabelin kaltaisesta varuskuntakaupungista löytyi kyllä riittämiin, ja ostimme itsellemme keihäät villisianmetsästystä silmällä pitäen. Minä ostin lisäkseni pitkäjousen ja viinellisen nuolia. Jousi oli hyvää puuta, ja olinkin varsin tyytyväinen ostoksiimme.

Näin valmistauduttuamme Rhadec halusi etsiä käsiinsä kirjakauppiaan, ja osti meidän oudoksuvista katseistamme piittaamatta tältä jumaluuksista kertovan kirjan. Sinällään pappi ostamassa "Tie jumaluuteen"-nimistä kirjaa ei ollut outoa, mutta mieleeni nousivat väkisinkin Jonasin kertomukset Rhadecin humalapäisistä pohdinnoista...

Näin varustautuneina palasimme takaisin kievariin. Safros meitä jo odottelikin, ja kävimme puhumassa itsemme tulevalle eräretkelle. Se ei onneksi tuottanut vaikeuksia, ja Fafnar lähtisi liikkeelle jo tulevana aamuna. Sovimme Safrosin kanssa tapaavamme Tempuntekijän ja kukkaron edessä ennen auringonnousua; loppupäivä meillä olisi käytettävissämme niin kuin itse halusimme.

Niinpä otimme parhaamme mukaan selvää tästä Leijonan legioonasta, jonka Javelin Mar Barthus oli kuulemma ympärilleen koonnut. Muutama vapaalla oleva sotilas olikin pienestä lahjuksesta ja oluttuopista valmis kertomaan tietämänsä, mikä ei kyllä ollut paljoa. Legioona muodostui kenties sadasta miehestä, ja toimi paljon järjestäytyneemmin ja kurinalaisemmin kuin tavanomainen rosvojoukko. Cormyrin ongelmat etelässä olivat estäneet Arabelin päättäjiä puuttumasta legioonan toimiin vielä, mutta eipä tätä rosvojoukkoa vielä erityisen suurena ongelmana pidettykään.

Näin viisastuneina palasimme takaisin kievariin odottamaan aamunkoittoa.

Uusia nimiä:
- Vanha Valma - innokas, vanha vaatturi
- Kapteeni Damane - Arabelin sotilaiden kapteeni
- Peer - Fafnarin taloudessa vaikuttava palvelija, hovimestari?

------------------------------

Lyhkäisyydestään huolimatta pelikerta oli mukava. Pienen kankeuden jälkeen homma lähti jälleen käyntiin, ja tästä on hyvä lähteä odottelemaan seuraavaa pelikertaa. Jonasia pelaava Matti oli käyttänyt vapaa-aikaansa mahtavan noppa-/chat-sovelluksen tekemiseen, ja se oli mahtava yllätys. Tasokin saatiin pj:n armosta, kun pelikertoja on niin harvoin.

Kiitos, hiirisormi

2011-10-28T20:08:00.005+03:00

Tarvittiin 4 yritystä ja sosiaalinen paine, että sain tämän ropenörttitestin naputeltua läpi.

Kiitos, MkaY.

Kovin on hiljaista

2011-10-17T06:31:00.003+03:00

Blogi-ilmoitukset tyyliin "Olen edelleen hengissä!" ovat aina tuntuneet minusta vähän turhilta. Kuitenkin nyt itsekin sellaiseen taidan syyllistyä. Vaikka ei ole oikein mitään kirjoittaa, niin jotain tekee mieli kirjoittaa.

Roolipelirintamalla on ollut vähän hiljaista sitten ASOAIF-pelin kolmannen merkinnän; Makella on ollut kiireitä työ- ja oikean elämän rintamalla, ja minua on työllistänyt opetusharjoittelu ja gradu. Ensi viikonloppunakaan tuskin pelejä saadaan aikaiseksi, koska minulla on vuorostani menoa, mutta eiköhän sitä jossain välissä taas saada pelit sovittua. Kahden ihmisen on kuitenkin vähän helpompi sopia aikatauluja yhteen kuin useamman, ja näyttääkin siltä että D&D-pelimme on jäänyt vangiksi ikuisen viivästyksen labyrinttiin (toivottavasti tämän sanominen ääneen muuttaa asian ;).

Kirjoja on tullut luettua jonkin verran, mutta mitään erityisen vaikuttavaa ei ole käsiin osunut. Kaikki ovat olleet luokkaa "meh", ja muutama kirja jäi jopa kesken! Olen huomannut tulleeni jotenkin kärsimättömämmäksi; ellei kirja tempaise kunnolla mukaansa lentää se nopeasti hylättyjen kirjojen pinoon, eikä sieltä takaisin tietoisuuteeni kiipeäminen ole helppoa.

Tälle viikolle tuli tehtyä aika mielenkiintoinen kirjatilaus: tulossa olisi muun muassa Elaine Cunninghamin Pathfinder-tarina Winter Witch sekä Bernard Cornwellin Agincourt. Olen ihastunut totaalisesti Cornwellin historiallisiin romaaneihin, ja Cunninghaminkin kirjoista olen yleensä pitänyt, joten odotukset näiden osalta ovat korkealla.

Olen huomannut, että mitä kiirellisempiä "oikeasti tärkeitä" töitä minulla on, sitä tuotteliaampi olen kirjoitusrintamalla. Viimeisen parin kuukauden aikana, kun olisi pitänyt gradua taputella oikein todenteolla, löytyi aikaa myös omille tarinoille, ja sen tuloksena on syntynyt jo kaksi noin 100 000 merkkiä pitkää novellia, ja kolmas on alulla. Itse pidän näitä kohtuullisen onnistuneina (enkä muista, koska olisin kirjoittanut näin pitkiä tarinoita viimeksi!) mutta odottelen tässä vähän vertaispalautetta parilta suunnnalta. Toivottavasti tuomio ei ole sentään kriittinen epäonnistuminen ja "50 pages of turd". Tarinat alkoivat ei-keskiaikaiseen ei-Eurooppaan sijoittuvina hyvin tylyinä ja "realistisina" tarinoida, mutta pulppia niistä loppujen lopuksi tuli. Tarinat keskittyvät tällä hetkellä palkkasoturiksi lähteneen pohjanmiehen ja hänet suojiinsa ottavan jousimieskomppanian kapteenin ympärille. Pitää katsoa, mikä noiden kohtalo tulee olemaan - tarjoanko niitä jonnekin vai heitänkö ne tänne Monttuun, jos niitä edes jotkut lukisivat.

Rope-uutsia: Monte Cook on heitetty jälleen Wizards of the Coastin leipiin, ja luonnollisesti myös huhut D&D:n 5. laitoksesta saivat lisää vettä myllyynsä, eivätkä tällaiset lausunnot ainakaan huhuja hiljennä. Saa nähdä, mikä tulee olemaan virallinen kanta.

Toisaalta kyllähän sitä aina D&D-uutiset saavat mielenkiinnon heräämään, ja kyllähän sitä olisi mielenkiintoista nähdä, millainen se seuraava peli tulee olemaan. Toisaalta vähän epäilyttää, onko D&D:llä tarjottavanaan enää minulle mitään, mitä en löytäisi muista peleistä, joita on kerääntynyt kuitenkin ihan mukava kasa - eikä niitäkään ehdi pelaamaan!

Jos ei muuta iloa D&D:n uuteen tulemiseen liittyvistä uutisista ole, niin ainakin ne herättävät aina halun vähän päästä pelaamaan. Viimeisin D&D-hahmoni oli aika onnistunut omasta mielestäni, mutta olisihan se siistiä joskus päästä pelaamaan hahmoa "alusta asti" alatason tappotasoilta saakka. Kal aloitti muistaakseni 8-tasolta (kampanja alkoi kaikenkaikkiaan muistaakseni 6-tasolta, ja Kal tuli remmiin myöhemmin), joten porukka alkaa olemaan jo aika sankarillista. En tiedä, kuinka pian oma mukavuusalueeni ylitetään 10-tason ja lisääntyvän eeppistelyn tullessa entistä ajankohtaisemmaksi - siis jos me edes päästään tuota D&D:tä pelaamaan.

A Song of Ice and Fire RPG: Rautarannikko-kampanja, 3. pelikerta

2011-09-14T06:27:00.001+03:00

Jatkoimme eilen poikkeuksellisesti viikolla Tulen ja jään laulu -kampanjaamme. Tällä kertaa luvassa oli valtaistuinpelimäistä juonittelua ja sanan säilän heiluttelua.

Jodrick kiitteli vielä seikkailijoita ja komensi palvelijoita ohjaamaan nämä Kivirannan linnan vierashuoneisiin. Linna oli tosiaan varsin pieni ja vaatimaton hirsilinna, mutta tällaisenkin asumuksen vilinä ja komeus sai varsinkin Garronin häkellyksiin.

Pyrin yleensä kuvailemaan ympäristöä ja ihmisiä aika paljon pelinjohtajana ollessani, ja jotenkin tuntuu, että Tulen ja jään laulu -aiheisessa pelissä se vain korostuu; löytyyhän Martinin tekstistäkin hyvin yksityiskohtaista kuvailua niin ympäristöstä, vaatteista kuin tarjolla olleista aterioistakin. Nyt kuitenkin aika rajoitti jonkin verran ja yritin pitää kuvailun minimissä. Niinpä linnakin sai vain pinnallisen kuvailuin ja keskityin enemmän ihmisiin ja pelaajahahmojen ja muun maailman kanssakäymiseen.

Veljeksille annettiin kenties linnan parhaat huoneet pienestä tornikammarista, heidän annettiin peseytyä ja nauttia virvokkeita. Thane suhtautui tilanteeseen hillityn varautuneesti, mutta Garron nautti ylellisyyksistä ja iski jopa silmänsä yhteen neitoon palvelusväen keskuudesta; Wylla-niminen neito sai kunnian pestä vanhemman veljeksen selän, eikä neito tuntunut pistävän tätä pahaksi. Päin vastoin, kuninkaan pelastajien avustaminen tuntui vain miellyttävän neitoa.

Illan tullen järjestettiin sitten pidot kuninkaan pelastajien kunniaksi. Kuningas itse ei osallistunut vaan makasi sairasvuoteella, mutta Thane oli varovaisen toivelias kuninkaan parantumisesta. Linnan oma mestari Caldwyn sen sijaan ei kuulemma ollut ilahtunut, kun joku muu sai kunnian hoitaa kuninkaan haavoja.
Linnan pitosalissa kaksikko sulautui varsin nopeasti kovailmeisten ja varsin maanläheisten rautasaarelaisylimysten sekaan. Aikaisemmin korvessa tavattu Jon Piikki otti veljekset ensimmäisenä vastaan. Mustavirran jätti tuntui jo unohtaneen surunsa kuolleen velipuolensa takia, ja oli hyvin pirteällä tuulella ja juhlatunnelmissa.

Veljekset saivat kunnian istua Jodrick Orkwoodin ja Mustavirran edustajan kanssa pöydän paremmassa päässä, mikä ei tuntunut miellyttävän kaikkia. Erityisesti Robin Kivituvan huoneesta huomautti, että ennen ei maaorjien verta rautasyntyisten pöytään päästetty, mutta tilanteesta selvittin kuitenkin Thanen sulavan kielenkäytön ansiosta. Jon varoitti Robinista veljeksiä, että tätä kannatti varoa, sillä tämä oli kuin käärme niin taistelukentällä kuin muissakin asioissa. Illan mittaan oli nähtävissä, rautasaarelaisten ylimysten parissa oli jännitteitä: ainakin Jodrick Orkwood muodosti yhden voimapesäkkeen ja Robin Kivitupa toisen, ja näiden kahden välillä oli havaittavissa selvää kylmäkiskoisuutta.

Ilta kului enemmän tai vähemmän riehakkaasti, kunnes veljesten oli aika vetäytyä levolle, sillä huomenna he tapaisivat kuninkaan, jos tämän kunto vain antaisi myöden. Jon Piikki tuntui pettyvän illan nopeaan päätökseen ja jätti olikin jo melkoisessa laitamyötäisessä.

Ennen kuin veljekset ehtivät levolla, kävi Kivilinnan kaartinkapteeni Ben Piikki heidän puheillaan ja varoitti olemaan varovainen kuninkaan kanssa toimiessaan. Harwyn Kovakoura oli nimittäin nimensä veroinen, eikä veljesten kohtalo välttämättä olisi niin makea kuin se tällä hetkellä näytti. Lisäksi Tom saattaisi löytyä lähempää kuin veljet arvasivatkaan, ja asian tiimoilta olikin vielä puhuttava niin kuninkaan kuin lupauksia tehneen Jodrickinkin kanssa. Ben tuntui tietävän enemmänkin, mutta ei sanonut enempää.

Yritin luoda Benin kautta asetelmia seuraavan päivän keskusteluja varten. Halusin pelaajahahmojen olevan hieman varpaillaan kuninkaan kanssa ja ymmärtävän, että on kyse armottomista ja verenvuodatusta kaihtamattomista miehistä, vaikka ylimysten kanssa ollaankin tekemisissä.

Aamun tullen kuningas kutsui jo varhain veljekset luokseen ja kiitteli heitä kovin pelastamisestaan. Selvisi myös, että kuningas haaveili menneiden aikojen suuruudesta, kun rautasaarelaiset hallitsivat Hoaren suvun tunnustenkin mukaisesti maita pohjoisen Karhusaarilta etelän Arboriin saakka - silloin, kun Rautasaarten vallan alle kuuluivat kaikki maat, joilla saattoi suolaveden haistaa.

Kun veljekset kyselivät Tomin kohtalosta, ehdotti kuningas pojan vapauttamista (tämä oli tosiaan Kivirannan tyrmässä) sitä vastaan, että veljekset kävisivät kotikylässään ja naapurikylissä tunnustelemassa väen tuntoja Harwynin vallan lisääntymisestä seudulla. Veljekset suostuivat ja lupasivat palata kymmenen päivän päästä kertomaan seudun tuntoja, ja kuningas vaikutti tyytyväiseltä.

Veljekset aikoivat lähteä kohti Kotikylää mitä pikimmin, mutta sitä ennen Ben Piikki pyysi Jodrick Orkwoodin puheille. Kivirannan herra oli jo edellisenä päivänä osoittanut tyytyväisyyttä, kun seikkailijat olivat huomauttaneet tiettyjen ihmisten olevan kotiseuduillaan suosiollisia Jodrickin vallan lisääntymiselle seudulla. Jodrick tunnustikin, että olisi nähnyt mieluummin Kivirannan vallan lisääntyvän seudulla rautasaarelaisten kuninkaan vaikutusvallan sijaan. Orkwood ei vaikuttanut aivan niin innostuneelta kuninkaan toipumisesta, mitä olisi voinut odottaa.

Jodrick pyysi veljeksiä muistamaan Kivirantaa kun matkustaisivat kotiin puhumaan naapuriensa kanssa. Ben Piikki kuitenkin veti veljekset vielä sivummalle Orkwoodin vierailun jälkeen ja kysyi, miten väki todella suhtautuisi Vanhan tavan mukanaan tuoviin rautasaarelaisiin. Kun veljekset vastasivat, että rajamaalaisilla (kuten Rautarannikon jokimaalainen väki joskus itseään kutsui) ei ollut siteitä sen enempää Vanhaan tapaan kuin Hukkuneen jumalan lakeihin, ja että seutu ei ottaisi välttämättä valloittajan miekkaa kovinkaan halukkaasti ylleen.

Tämä tuntui saavan Benin päättäväiseksi, ja hän pyysi seikkailijoita odottamaan yötä joenuomalla, josta he olivat löytäneet kuninkaankin. Hänellä oli jotain kotiinvietävää veljille.

Veljekset tottelivat, ja odotus palkittiin, kun Ben Piikki ratsasti joenuomalla Tom mukanaan. Tämä oli kalpea ja kuumeinen, mutta muuten kunnossa - ja ennen kaikkea elossa. Selvisi, että Simon ja Gared olivat todistaneet rautasaarelaismiehittäjien saapumista Kivirantaan, ja olivat aikoneet suunnata etelään varoittamaan Jokimaiden lordeja ja ritareita. Siitä he olivat maksaneet hengellään, mutta Tom oli otettu orjaksi Vanhan tavan mukaisesti.

Ben kehotti seikkailijoita olemaan varovaisia niin kuninkaan kuin Jodrick Orkwoodinkin kanssa toimiessaan, sillä molemmat miehet huolehtisivat ensinnä omasta hyödystään. Olisi hyvin todennäköistä, että Vanhan tavan myötä Rautarannikolle saapuisi myös tuli ja teräs - sota.

Pelikerta venähti "lyhyestä puhuskelusta" kuitenkin ihan kohtuullisen mittaiseksi sessioksi, ja mukavaa oli. Ainakin pelinjohtajalla oli hyvin valtaistuinpelimäinen fiilis, ja pelaajahahmojen ja ep-hahmojen välistä vuoropuhelua oli mukava rakentaa. Lisäksi tykkään edelleen valitusta ajasta: homma tuntuu Tulen ja jään laululta, kun maailman lore näyttäytyy jatkuvasti, mutta toisaalta varaa luoda omaakin on.

Hyvä pelikerta, ja Maken hyvä pelaaminen ja vahvat hahmot tekevät tilanteesta hyvin mielenkiintoisen tulevaa ajatellen. Mihin suuntaan Kotikylän väki lopulta kallistuukaan, jos Harwyn Kovakouran suunnitelmat valloituksista etenevät...

A Song of Ice and Fire RPG: Rautarannikko-kampanja, 2. pelikerta

2011-09-11T06:35:00.002+03:00

Eilen pelasimme toisen session uutta Tulen ja jään laulu -roolipelikampanjaamme. Tämähän on kerrassaan erikoista, että saadaan järkättyä kahdet pelit yhtä monen viikon sisään... Maken lokimerkintä aiheesta löytyy täältä.

Pelikerta lähti liikkeelle edellisen pelikerran tapahtumien kertaamisesta. Thane ja Garron lepäsivät talonpoika Ralphin tuvassa toiminnantäyteisen yön päätteeksi. Veljeskaksikon levätessä Ralph ja avuksi tulleet kylänmiehet hirttivät rosvojoukon ainoan elonjääneen Gorvinin. Voi varmaankin turvallisesti olettaa, ettei kukaan rosvoa jäänyt kaipaamaan.

Maken pelaamat veljekset eivät osallistuneet hirttäjäisiin, mutta eivät toisaalta puolustaneetkaan Gorvinia. Viime pelikerralla he olivat jättäneet tämän armollisesti eloon ja antoivat Ralphin päättää, mitä rosvolle tapahtuisi. Enpä osaa kuvitella, minkälaisen tuomion talonpoika olisi "oikeasti" voinut langettaa, mutta mietiskelin, että Rautarannikko on armotonta rajaseutua, eikä väellä varmasti riitä ymmärrystä lainsuojattomille. Lisäksi Gorvinin rosvojoukko oli pitänyt Ralphin perhettä käytännössä vankina, joten päätin, että talonpoika olisi ankara, ja niinpä Gorvinia odotti hirsipuu.

Jahka veljekset olivat hieman saaneet nukuttua, hyvästelivät he kylänmiehet ja Ralphin perheineen ja lähtivät jäljittämään Tomin napanneita miehiä. Joukko kulki Garronin arvion mukaan pohjoista kohti. Kun Thane oli kysellyt Ralphilta miesten mahdollista motiivia pojan sieppaamiseksi ei isäntä osannut tarjota oikein muuta vastausta kuin että rannikon rautasaarelaiset ottivat silloin tällöin sotavankejaan orjiksi mailleen.

Kenties näin oli käynyt Tomillekin, sillä näillä main liikkuvat soturit olivat yleensä rautasaarelaisia, veljekset pohtivat suunnatessaan rannikkoa ja Kivilinnan linnaketta kohti, joka oli seudun tärkein linnoitus ja asutuskeskus. Hiljalleen metsämaihin ilmestyi kaskiaukeita, ja veljesten käyttämä tiekin muuttui leveämmäksi ja tiuhaankäytetymmäksi. Myöhäinen liikkeellelähtö kuitenkin kostautui, eivätkä seikkailijat päässeet vielä Kivirannan linnalle, vaan heidän oli etsittävä yöpaikkaa. Vaikka Garron muisteli, että pian alkaisi näkyä enemmänkin maatiloja, päättivät veljekset yöpyä vielä omissa oloissaan: he eivät olleet varmoja, liikkuiko alueella edelleen ihmisiä sieppaavia soturijoukkoja.

Yöpaikalle suunatessaan he kuitenkin kuulivat kahakan ääniä. Veljekset päättivät käydä tarkastamassa, mistä oli kyse, ja löysivät kuivunaan jokiuoman, joka oli muuttunut verenvuodatuksen näyttämöksi. Veljekset näkivät korkealta penkereeltä, kuinka uoman pohjalla makasi useita rautapaitoihin verhoutuneita sotureita, kevyemmin varustautuneita miehiä sekä metsänvihreisiin viittoihin ja tummiin vaatteisiin verhoutuneita miehiä. Kolme näistä metsänvihreisiin asuihin pukeutuneista miehistä oli edelleen pystyssä ja ahdisti lyhyine miekkoineen haavoittunutta miestä, jonka olkapäästä sojotti nuoli. Mies oli pahasti alakynnessä ja kompuroi koko ajan taaksepäin, ja oli vain ajankysymys, kun kolmikko voittaisi uhrinasa.

Garron ei jäänyt aikailemaan vaan sieppasi pitkäjousensa ja ampui maahan yhden kolmesta miehestä. Tämä ei jättänyt Thanelle muuta mahdollisuutta kuin vetää suurmiekkansa ja rynnätä taistoon. Verenvuodatus jäi kuitenkin lyhyeksi, ja pian kolme kuollutta miestä täydensi joenuoman raatojen riviä.

Taistelu osoitti jälleen tappavuutensa tällä systeemillä, eikä kolmella vastustajalla ollut juurikaan mahdollisuuksia Maken hahmojen asetaitoja vastaan. Toisaalta ASOIAF:iin kuuluu, että jossain hyvä hahmo on myös siinä hyvä, mutta haasteen tähden pian minun on koeteltava veljeksiä vähän kovemmillakin vastustajilla. Toisaalta tämänkin taistelun funktio oli edelleen opetella sääntöjä, enkä halunnut tehdä siitä liian vaikeaa.

Mestareiden opissa ollut Thane keskittyi tämän jälkeen löydetyn miehen haavoihin, jotka olivat paljon pahemmat mitä aluksi näytti. Kolhokasvoinen mies oli menettänyt paljon verta, ja verijono valui myös miehen suupielestä tämän harmaantuvalle parralle. Tämä ei saanut kuiskattua kuin "Kiviranta", ennen kuin menetti tajuntansa. Tilanne oli vakava, mutta Thanen onnistui joka tapauksessa sitoa haavat ja tyrehdyttää verenvuoto. Samaan aikaan Garron tutki ruumiita ja keräsi löytämänsä hopeakolikot, rannerenkaat ja käädyt. Varsinkin osalla miehistä oli paljon kaulanauhoja ja rannerenkaita, ja näistä kolmen paidoista Garron löysi oudot heraldiset tunnukset, jotka Thane tunnisti Harlawin, Raudantekijöiden sekä Mustavirran huoneiden tunnuksiksi, ja rautapaitaisten sotureiden kilpiä koristi itse Hoaren huoneen tunnus. Hoare oli Rautasaarten ja Rautarannikon kuninkaiden huone ja muutkin suvut olivat arvostettuja ylimyshuoneita Rautasaarilta.

Toipilas saattoi olla siis merkittäväkin mies, ja Thane tekikin parhaansa tämän haavojen eteen. Mies selviytyikin yöstä hengissä, ja aamun tullen onnistui juomaan hieman vettä ja raakkumaan Kivirannan nimen ennen kuin menetti jälleen tajuntansa. Niinpä veljekset suuntasivat Kivirannalle kantaen haavoittunutta paareilla.

Veljekset eivät ehtineet kuitenkaan linnalle saakka, kun heitä vastaan ratsasti jo suuri soturijoukko raskaissa rautapaidoissaan ja -kypärissään, aseet käsien ulottuvilla. Thane tervehti miehiä kunnioittavasti ja selitti nopeasti tilanteen, ettei vain sattuisi mitään väärinkäsityksiä. Soturien johtaja, Ben Piikki kiitteli seikkailijoita ja komensi sotilaansa hakemaan läheiseltä maatilalta kärryt, että "hänen majesteettinsa" saataisiin Kivirantaan. Kyllä, veljesten pelastama mies oli tosiaan Merten ja Rautarannikon kuningas Harwyn Hoare, jota kutsuttiin jo "Kovakouraksi".

Ennen kuin veljekset sisäistivät kunnolla tämän. Hyökkäsi soturien keskeltä jättiläismäinen, mustapartainen soturi, joka vaati tietää, missä hyökkäys oli tapahtunut. Seuraavaksi hän näytti asetakissaan olevaa merkkiä, joka oli seikkailijoille jo tuttu. Mustavirran huoneen tunnus oli koristanut yhden kuolleen rintaa, ja veljesten kerrottua tämän jätille ulvaisi tämä sydäntäsärkevästi, sysäsi muut sivuun tieltään ja karautti ratsullaan kohti etelään taistelupaikkaa kohti. Ben pyysi anteeksi Mustavirran Jon Piikin puolesta; yksi kuolleista oli ollut hänen velipuolensa.

Sotureiden lähtiessä saattamaan tajutonta kuningasta paareilla Kivirantaa kohti ratsastivat veljekset Ben Piikin kanssa edeltä jo linnaan, joka paljastui kohtuullisen uudeksi hirsilinnoitukseksi. Kiviranta oli saanut nimensä pienistä kivistä, jotka täyttivät tämän pienen luonnonsataman, ja nyt tämä satama oli hämmästyttävän täynnä rautasaarelaisten pitkäveneitä - ja uusia aluksia saapui veljestenkin silmien edessä Rautamiehen lahdelta. Veljekset katsoivat toisiaan huolestuneena: paljon rautamiehiä pienen Kivirannan kylän elätettäväksi.

Kun Thane yritti kysellä Tomin kohtaloa, ei Beniltä oikein löytynyt vastausta, eikä lupauksia avusta kummempaa tarjonnut liioin Jodrick Orkwood, Kivirannan herra Orkmontin saarelta, joka tuli linnanpihalle veljeksiä vastaan. Jodrick kuitenkin kutsui veljekset vieraiksi linnaansa, ja kuninkaan pelastajien kunniaksi pidettäisiin vielä illan tullen kunnon syömingit ja juomngit.

Pelikerta päättyi tähän. Olin suunnitellut pelikerralle lähinnä tutustumista sääntöihin ja maailmaan. Hahmot olivat vielä tietyllä tavalla "irti" muusta maailmasta, joten halusin tuoda joitain mahdollisesti tärkeitä hahmoja pelaajien tutuiksi. Pelikerta sujui lyhkäisyydessään hyvin, ja kuten Makekin jo pelin jälkeen keskustellessamme totesi, niin tämä systeemi eroaa edukseen perus-d&d:n hiparien laskemisesta. Mukavaa vaihtelua siis.

Pelinjohtajana olisin voinut suunnitella hieman paremmin tapahtumia, sillä omaan korvaani osa tapahtumista ei soljunut kovinkaan sujuvasti, mutta onneksi Make ei ilmesiesti tätä kankeutta huomannut. Tällaisen kaksinpelin etuna on myös se, että Make pystyi selittelemään myös hahmojen mielenliikkeitä ja motiiveja.

Hahmoja pelikerralta:
Harwyn "Kovakoura" Hoare Orkmontin saarelta; Rautasaarten ja Rautarannikon kuningas
- kolhokasvoinen, siisti jo harmaantuva parta
- ovelat silmät

Jon (Piikki) Mustavirran saarelta; Mustavirran huoneen äpärä
- mustapartainen jättiläinen, joka vaatii itseään kutsuttavan Mustavirraksi, vaikka onkin äpärä

Jodrick Orkwood Orkmontin saarelta; Kivirannan herra
- paljaaksi ajellut kasvot, roteva ruumiinrakenne

Ben Piikki Suur-Wykin saarelta; Mustakeihään huoneen äpärä
- Orkwoodin huoneen asemies ja Kivirannan kaartinkapteeni
- suvunsurma
- pitkä ja hoikka, vaarallisesti välkkyvät tummat silmät

A Song of Ice and Fire RPG: Rautarannikko-kampanja

2011-09-04T08:23:00.005+03:00

Threads of Sanity -kampanja on ollut vähän jäissä viime viikkojen aikana, kun emme ole saaneet peliporukkaa kokoon. Siksipä päätimme yrittää Maken kanssa aloittaa kampanjan pelkästään yhden pelaajan voimin, ja pelivaihtoehtoja pohdittuamme valitsimme A Song of Ice and Fire RPG:n Green Roninilta. Minä olen pelinjohtaja, ja Make toimii pelaajana ainakin kampanjan ensimmäisessä osassa.

Pelinjohtajana päätin viedä pelin kauas menneisyyteen, ja miljööksi valikoitui Jokimaat noin 350 vuotta ennen kirjojen tapahtumia. Tuolloin Targaryenit asustelevat vielä Lohikäärmekivellä, ja Westeros muodostuu useammasta kuningaskunnasta. Jokimaat on tällä ajanjaksolla erityisen mielenkiintoinen alue, sillä vaikka sitä hallitseekin ainakin nimellisesti Arrec Myrskykuningas, niin alueen länsirannikko on kuitenkin rautasaarelaisten hallussa. Tulen ja jään laulun maailmaa tuntevat tietävät, että kampanjamme sijoittuu aikaan, jolloin rautasaarelaiset tulevat valloittamaan Jokimaat, ja tämä sota Myrskykuninkaan ja rautasaarelaisten välillä tulee olemaan tärkeä teema - ja kuka tietää, josko historiaa kirjoitettaisiin uusiksi.

Yhden pelaajan voimin pelaaminen on hieman erilaista kuin porukalla pelaaminen, ja että saisimme useamman mielenkiintoisen hahmon mukaan, päätimme tehdä niin, että pelaajalla olisi kaksi hahmoa ohjastettavanaan tavanomaisen yhden hahmon sijaan. Pelikertojen edetessä näemme varmaan, kuinka ratkaisu toimii, mutta ensimmäisen pelikerran perusteella homma tuntui sujuvan.

Sovelsimme myös hahmonluonnin suhteen, sillä ylimyshuoneen sijaan Maken hahmoista tuli pienessä jokimaalaisessa kylässä asuva Valarranin veljeskaksikko, jousimies ja eränkävijä Garron ja oppinut miekkamies Thane. Tämä kylä sijaitsee Vuolasvirran ja Rautamiehen lahden välisellä rajamaalla. Etelässä ja idässä hallitsevat jokimaalaiset lordit, mutta itse rannikkoalueet ovat ainakin nimellisesti jo rautasaarelaisten hallitsemia maita. Garronin ja Thanen kotikylä kuuluu edelleen nimellisesit Vuolasvirran eteläpuolella asustelevan lordin läänityksiin, mutta kyläläisille rautasaarelainen, pohjoisessa rannikolla asuva Jodric Orkwood miehineen on tutumpi herra. Erityisesti kylän puhemies Balon onkin painostanut muitakin kyläläisiä omalle kannalleen, että kylän tulisi vannoa uskollisuudenvalat Kivirannan herralle jonkin kaukaisen jokiherran sijaan.

HUOM!!! Pelikerran skenaario perustuu osittain ASOIAF RPG:n Quick Startin valmisseikkailuun, joten se sisältää mahdollisesti spoilereita! Pelaajat varokoon!

Pelikerta lähti liikkeelle sateisesta illasta Garronin ja Thanen tarpoessa kylästään pohjoiseen vievällä, mutavelliksi muuttuneella kärrypolulla. Kotona naapurin isäntä Ned oli pyytänyt veljeksiltä, että nämä lähtisivät tarkistamaan pohjoiseen, missä usein kylän läpi kulkeva kauppias Simon viipyi. Nedin poika Tom oli nimittäin kauppiaan oppipoikana, ja Tomin äiti Lydda oli kovin huolissaan, kun kauppiaasta tai pojasta ei ollut kuulunut, vaikka heidän oli ollut tarkoitus kulkea kylän kautta etelään jo viikko sitten.

Aloitimme pelin perinteisesti hahmojen kuvailulla, ja oli Make oli pohtinut jo varsin syvällisestikin hahmoja. Tämä oli mukavaa, sillä sain hänen kuvailuistaan jo uusia ideoita tulevaa varteen. Vastaavasti minä yritin kuvailla hieman veljesten kotiseutua ja yleistä jokimaiden tilannetta: Jokimaiden länsirannikkoa kutsuttiin "Rautarannikoksi" ja se oli levotonta rajamaata. Pohjoisessa ja lännessä rautasaarelaiset pitivät rannikkoa otteessaan, kun taas idästä oli kuultu huhuja, että itse myrskykuningas Arrec olisi kutsunut koolle sotajoukkojaan syystä, joka ei ollut kantautunut syrjäisille rajaseuduille.

Valarranin veljekset olivat sopivat miehet tällaiseen tehtävään, sillä he osasivat pitää huolen itsestään, eikä heillä ollut metsästäjinä ja erämiehinä yhtä paljon maata hoidettavanaan kuin kylän maanviljelijöillä. Niinpä he olivat pakanneet varusteensa ja suunnanneet pohjoiseen Simonia, tämän henkivartijana toimivaa Garedia ja Tom-poikaa etsimään.

Päivän sateessa tarvottuaan veljekset kuitenkin saivat todeta, että ainakaan Simon ja Gared eivät koskaan enää kulkisi kotikylän kautta kauppamatkoillaan: kaksikko löytyi tapettuina ja ryövättyinä ensimmäisen matkapäivän iltana polun viereltä. Ruumiit olivat jo saaneet kokea raadonsyöjien vierailut, mutta taitava jäljittäjä Garron onnistui päättelemään, että kaksikko - ja mahdollisesti myös Tom - olivat paenneet suurempaa joukkoa sotureita, mutta oli selvästi jäänyt kiinni. Hieman ympäristöä tutkimalla Garron onnistui päättelemään myös, että ilmeisesti Tomkin oli ollut matkassa, mutta ilmeisesti tappajat olivat ottaneet tämän mukaansa.

Sateen takia ei voinut sanoa tarkkaa aikaa, koska kahakka oli käyty, mutta oli ruumiiden kunnosta oli selvää, etteivät Gared ja Simon olleet kuolleet tänä iltana. Koska yökin lähestyi, suuntasivat veljekset maatilalle, jonka Garron muisti sijaitsevan jossain tässä lähellä. Kenties he pystyisivät myös valaisemaan tapahtumia ja Tomin kohtaloa.

Maatila oli seudulle tyypilliseen tapaan rakennettu tukeva, linnakemainen rakennelma: tanakka kivimuuri suojasi sisäpihaa, tärkeimpiä ulkorakennuksia ja itse tupaa. Alun varovaisen lähestymisen jälkeen paljastui, etteivät Tomin sieppaajat olleet ainakaan täällä, ja veljekset otettiin tervetulleina vieraina vastaan.

Isäntä Ralph, emäntä Marsha ja heidän lapsensa Davin ja Brenna vaikuttivat hyvin hermostuneilta ja varsinkin vanhemmat vilkuilivat pelokkaina talon kolmatta vierasta, palkkasoturiksi itsensä esittelevää Gorvinia. Tämä oli kuulemma sairastellut ja oli sen takia joutunut jäämään maatilalle. Tosin Kastellin mestarienkin opissa ollut Thane pani heti merkille, ettei palkkasoturi ollut ollenkaan niin sairas kuin antoi ymmärtää.

Aluksi Ralph ei halunnut puuttua muiden asioihin ja pysyi tuppisuuna veljesten kysellessä Simonista ja Tomista, mutta lopulta tämä myöntyi kertomaan, että Simon, Gared ja Tom olivat tosiaan matkustaneet tästä pari päivää sitten kovalla kiireellä, suuri joukko aseistautuneita miehiä hännillään. Pian nämä soturit olivat palanneet pelkästään Tom mukanaan, ja poika oli ollut sidottu ja pahoinpidelty mutta elossa.

Veljesten epäluulo suuntautui tässä vaiheessa Gorviniin, joka ei todellakaan vaikuttanut aivan siltä, mitä väitti olevansa. Veljesten painostaessa "palkkasoturia" tämä hermostui ja koetti paeta, mutta veljesten riuska toiminta lopetti sellaiset toimet nopeasti.

Gorvin kielsi kaiken osallisuuden kauppiaan kuolemaan tai Tomin sieppaukseen, ja isäntä Ralph vahvisti tämän tarinan. Gorvin oli nimittäin maantierosvojoukon tiedustelija, joka oli pitänyt Ralphia perheineen jo useamman päivän vankina heidän omassa talossaan. Maantierosvoja oli Gorvinin lisäksi vielä kolme, ja he pitivät leiriään metsässä piilossa. Gorvinin tehtävä oli pitää silmällä tietä ja käydä kertomassa muille ryöväreille, jos tiellä oli uhreiksi sopivia matkalaisia.

Ralph oli luonnollisesti hermostunut perheensä turvallisuudesta nyt, kun Gorvin oli paljastanut. Garron ja Thane lupasivat kuitenkin suojella perhettä ja nopeaälyinen Thane kehitti nopeasti suunnitelman: perheen poika Davin lähtisi hakemaan apua veljesten kotikylästä, ja Garron ja Thane suojelisivat tuvan väkeä siihen asti.

Davin lähti matkaan, ja Garron asettui pitkäjousineen talon ulkomuurin päälle odottelemaan. Yön aikana muut rosvot kävivät etsimässä kahteenkin kertaan Gorvinia, joka ei ollut tapansa mukaan tullut käymään leirillä, mutta Gorvinin pitkäjousi osoitti vaarallisuutensa: apua kotikylästä ei loppujen lopuksi tarvittu, vaan Valarranin vanhempi veli onnistui surmaamaan kaikki kolme rosvoa pitkävartisilla nuolillaan.

Kuolleilta rosvoilta löytyi kaiken kaikkiaan kolme rautapaitaa, lyömämiekka, suuri ritarikilpi, kaksi kirvestä ja kaksi metsästysjousta nuolineen. Tämän lisäksi Gorvinilta oltiin takavarikoitu toinen lyömämiekka, ja vangittu kertoi rosvojen leiristä löytyvän myös kaksi hevosta ja pieni omaisuus rahana: 24 kuparipenniä, 87 hopeahirveä ja 4 kultaleijonaa*. Gorvin kertoi, että rahat ja varusteet oli saatu pohjoisesta, kun rosvot olivat surmanneet Freyn ritarin. Peläten Kaksosten lordin kostoa olivat rosvot paenneet etelään Rautannikolle toivoen keräävänsä lisää saalista. Sen sijaan he olivat löytäneet vain kuolemaa.

Kun Davin saapui seuraavana päivänä veljesten naapurien kanssa, antoivat Thane ja Garron rosvojen saaliista kupariset, hopeakolikot, yhden rautapaidan ja miekan Ralphille, että talonpoika voisi suojella jatkossa perhettään. Hevoset, loput aseet ja kultaleijonat he sen sijaan pitivät itse, ja antoivat nämä naapuriensa vastuulle. Seuraavaksi veljesten olisi kuitenkin selvitettävä, mitä Tomille oli tapahtunut - ja keitä olivat nämä pohjoisesta tulleet soturit.

Pelikerta oli varsin antoisa, ja kaksinpelattuun ensimmäiseen peliin kului yllättävän paljon aikaa: yö oli jo myöhällä kun peli vihdoin päättyi. Make hoiti erinomaisesti kahden hahmon pelaamisen, ja toisaalta tuttu maailma sai ainakin pj:n fiilikset korkealle. Taistelusäännöt osoittautuivat myös vaarallisiksi: tappavan tarkalla Garronilla ei ollut mitään vaikeuksia surmata kolmea rosvoa, kun tilanne suunniteltiin vain veljesten kannalta edulliseksi. Garronin pitkäjousitaiturointi oli erittäin tyylikästä. :)

Pelinjohtajan pestinikin alkoi alkukankeuden jälkeen sujua. Intrigue-säännöt koettiin ainakin tällä kertaa tarpeettomiksi, ja roolipelikohtaukset vedettiin niiden omalla painolla.

Pelinjohtajana Tulen ja jään laulun maailma on täynnä haasteita, mutta toisaalta tuttu ja kiehtova maailma varmaan myös motivoivat sekä pelaajia että pelinjohtajia, kun molemmat fanittavat Tulen ja jään laulua. Toivottavasti saadan tämä epätavallinen aikajakso kääntymään eduksemme, ja pelit jatkuvat hieman säännöllisemmin kuin D&D-kampanjamme.

EDIT: Maken kirjoittama merkintä Garronin näkökulmasta

Esitäytettävä doc-lomake Praedoriin

2011-07-14T16:54:00.004+03:00

Pelaamme nykyään pääasiassa internetin välityksellä, joten hahmolomakkeen täyttäminen koneella ja lähettäminen pj:lle on tärkeää. Toisaalta hahmolomakkeen täydentäminen on
Pelaamme nykyään pääasiassa internetin välityksellä, joten hahmolomakkeen täyttäminen koneella ja lähettäminen pj:lle on tärkeää. Toisaalta hahmolomakkeen täydentäminen on vähän hankalaa, kun täytettäviä pdf-tiedostojakin käyttäessä pitää kaikki numerot syöttää hahmolomakkeeseen uudellen.

Tätä ajatellen väsäsin aiemmin Dragon Agen pöytäpeliversioon hahmolomakkeen, ja nyt inspiraation iskiessä väsäsin vähän samantyylisen Praedoriin. Tiedä jos sillekin olisi joskus vielä käyttöä.

Hahmolomake on tosi karvalakkimalli, eikä siinä ole kuvia tai muitakaan kromeluureja. Jotkut jutut on myös merkattu helpommiksi muokkailla suoraan päätteellä (esimerkiksi veri-rivit)ja joitakin juttuja muokkasin muuten vain omien mieltymysten mukaan. Uskon lomakkeen kuitenkin ajavan asiansa, ja doc-tiedostojen muokkaaminen on helpompaa kuin esitäytettävien pdf-tiedostojen. Lisäksi doc-tiedoston pitäisi avautua kaikille vanhemman docx-tiedoston sijaan.

Linkin takaa löytyy itse lomake.

Paras rakas D&D-edikka

2011-07-04T08:08:00.005+03:00

RPG.net -sivustolla on käyty vilkkaasti keskusteluja siitä, kuinka WotC:n viimeiset irtisanomiset ja kehityssuunta vaikuttavat Dungeons & Dragons -roolipelin tulevaisuuteen. Pian keskustelua seurasi ennustukset pelin seuraavat inkarnaatiosta, joka radikaalimpien ennustusten mukaan on ihan nurkan takana.

Luonnollisesti.

Oli Dungeons & Dragonsin "5-edikka" ihan nurkan takana tai ei, niin näitä keskusteluita seurasi myös mielenkiintoinen keskusteluketju: "Mikä olisi suurin muutos, jonka halauisit 5. laitoksessa nähdä?"

En ole jaksanut koko ketjua kahlata läpi, eivätkä kaikki ketjussa esitetyt ehdotukset ole mielestäni kovin järkeviä tai edes toteutettavissa, mutta tällainen ajatusleikki on aina mukavaa. D&D ei ole minulle välttämättä se "the roolipeli", kuten se on varmasti monelle muulle, mutta siitä huolimatta se on tullut varsinkin viime vuosina sen verran tutuksi, että pelin tulevaisuus ja kehityssuunta kiinnostaa jonkin verran.

D&D:n 4. laitos jätti minut vähän kylmäksi siinä mielessä, että vaikka se tarjosikin pelin aikana paljon mielekkäitä valintoja, joilla oli konkreettisia seurauksia, niin nämä valinnat oli rajoitettu pelkkään taistelemiseen. Näiden valintojen, "powerien", johdosta taistelut myös venyivät, ja yksinkertaisimpiinkin örkinlahtaamisiin meni valehtelematta yli tunti. Lisäksi pitkät power-listat jokaisen hahmoluokan kohdalla saivat aikaan jotenkin steriilin vaikutelman, enkä väitä, etteikö Threads of Sanity -kampanjamme siirtyminen takaisin 3.5-laitokseen ollut minulle positiivinen asia. Se on raskas kuin mikä, mutta ainakin se on tutulla tavalla raskas.

Millaisia muutoksia haluaisin siten nähdä 5-edikassa? Minä haluaisin nähdä paluun juurille, mutta modernein tuotantoarvoin, suunnitelunäkökulmin ja sopivan yksinkertaisilla säännöillä. Minusta Dragon Age on hyvä esimerkki tällaisista lähtökohdista rakennetusta pelistä.

Tässä muutamia kohtia, jotka löytyisivät minun "unelmieni D&D:stä":

- Yhdeksän ryhmittymistä (alignment) takaisin. Jotkut eivät pidä kaksijakoisen akselin (hyvä-paha / laki-kaaos) jaottelusta, mutta minusta se kuuluu D&D:hen.
- Ehkä tärkein "sacred cow" on minulle kuusi ominaisuutta ja niiden esiintyminen akselilla 3-18. Tästä en mielelläni haluaisi luopua, vaikka pelkkä ominaisuusmodifikaattori (-2, +0, +3 jne.) olisikin yksinkertaisempi ratkaisu.
- Kevyt taitolista, joka mahdollistaa sujuvakielisen tai hiiviskelyssä etevän taistelijan. Ehkä jonkinlainen Pathfinderin skill-mekaniikan ja Star Wars Sagassa ja D&D:n 4. laitoksessa nähdyn "trained"-ratkaisun epäpyhä äpärälapsi voisi olla hyvä ratkaisu?
- Powerit pois. Ne ovat minusta merkittävä osa sitä taistelujen venymisen ja kliinisten hahmokuvausten ongelmaa.
- Feattien määrän rajoittaminen. Ne tuovat liikaa vaihtoehtoja, ja nopeasti siinä menee kokeneempikin pelaaja lukkoon, kun pitää pystyä valitsemaan se yksi oikea feat sadoista vaihtoehdoista. Ne voisivat olla yleisluonteisempia ja voimakkaampia, mutta ehkä niitä saisi harvemmin.
- Multi-class hahmoluokkien välillä. Minä olen aina pitänyt 3.0/3.5:ssa ja Pathfinderissa olleista vaihtoehdoista hahmoluokkien välillä liikkumisen suhteen. Pathfinder meni kuitenkin tässä mielestäni vielä parempaan suuntaan, sillä nyt yhdessä luokassa pysyminen on ihan yhtä hyvä vaihtoehto kuin monen luokan yhdistelmä. Mielestäni monen hahmoluokan valitseminen saa olla vaihtoehtona pelissä, mutta sen pitäisi olla ennenkaikkea hahmon luonteeseen tai elämänpolkuun liittyvä vaihtoehto ("drow-taistelija löytää sisäisen mannunvartijansa" ja niin pois päin).
- D&D:hen kuuluu sarjakuvamainen "kaboom!"-taikuus, joten sitä on siedettävä. Loitsulistan voisi kuitenkin järjestää uudelleen niin, että mahtavimmat loitsut muuttuisivat jonkinlaisiksi rituaaleiksi ja vahvemmat hyökkäystaiat siirtyisivät huomattavasti korkeammalle loitsulistalla. Samalla velhoihin ja pappeihin voisi lisätä jonkinlaista "loremaster"-näkökulmaa korvaamaan tulivoiman siirtymistä ylemmille tasoille.
- Minit ja grid eivät saa olla pakollisia pelatessa. Powerien poistaminen sellaisinaan, kuin ne 4. laitoksessa ovat, vaikuttaisi jo paljon tähän.

Semmoisia juttuja olisi minun 5-edikassani. Onneksi en ole pelisuunnittelija, niin ei tarvitse miettiä, kuinka ne käytännössä toimisivat.

Kal Trellin muisteloita 3

2011-07-01T08:31:00.004+03:00

Seuraavaksi tiemme vei meidät Suzailiin, Cormyrin pääkaupunkiin, ja valtakirjat Cormyrissä oleskeluun hankittuamme suuntasimme katujen vilinään. Kaupungissa riitti näin kesällä elämää kauppiaiden kaikkialta maailmasta hoitaessa liiketoimiaan, mutta löysimme onneksi pikaisesti itsellemme ruokaa ja pedin Hopeakuppi-nimisestä majatalosta.

Majatalon isäntä oli aulis palvelija ja nokkela kauppamies, ja ennen kuin huomasimmekaan, niin nautimme jo liikkeen kalleinta viiniä isännän hienoimmissa huoneissa. Pieni ylellisyys pitkän matkan välipysäkillä oli kuitenkin mielestämme sallittua, ja netheriläinen jääviini sai unohtamaan väsymyksen ja kolottavat jäsenet.

Päivää oli vielä jäljellä, joten Jonas päätti suorittaa muutamia rituaaleja tunnistaakseen Viondilta saaliiksi saamansa sormukset. Rhadec keskittyi sen sijaan jääviinin salojen selvittämiseen, ja minä suuntasin uteliaana takaisin Suzailin kaduille.

Edellisestä vierailustani kaupungissa oli jo vuosia, mutta siitä huolimatta kaupungin siistien katujen ja ikivanhojen rakennusten komeuden uutuudenviehätys kului nopeasti pois. Sen sijaan silmiini osui päätorilla esiintyvä miekkataiturien joukko. Miekkataitureita oli kerääntynyt seuraamaan varsin paljon kaupunkilaisia, eikä ihme, sillä kaikkien päiden yli näin esiintyjien keskellä seisovan myös kookkaan lohikäärmesyntyisen! Näitä Faerunin uusia tulokkaita harvemmin pääsi näkemään, joten uteliaisuuteni sen kuin vain yltyi.

Miekkataiturien esityksen päätyttyä hakeuduin näiden puheille, ja joukon puhemies otti uteliaan puolihaltian tervetulleena vastaan. Hän esitteli itsensä Lonnik Ononiksi ja kertoi seurueen olevan Valkoisen lootuksen akatemian kiertäviä edustajia. Akatemia ei ollut minulle tuttu, mutta se paljastui etelämpänä sijaitsevaksi taistelijoiden ja velhojen kouluksi, joka oli keskittynyt sotataitojen hiomiseen. Heidän esittämänsä tanssi oli vain yksi akatemian tutkimustyön ja vanhojen perinteiden taidonnäytteistä.

Kun mainitsin, että jotkut oman opettajani Sabrinin opettamista liikkeistä muistuttivat akatemian oppeja, niin yhteinen sävel löytyi entistä nopeammin. Iltapäivä ja iltakin kului oppeja ja tarinoita vaihtaessa, ja aluksi hieman uhkaavankin näköinen lohikäärmesyntyinen, Demmon Calria, paljastui eteväksi opettajaksi, jonka sanoja muistelen vieläkin lämmöllä. Tuo tapaaminen oli valopilkku sitä edeltäneiden ja seuranneiden synkkien tapahtumien varjossa.

Yö oli jo pitkällä, kun palasin takaisin Hopeakuppiin, mutta Jonas ja Rhadec olivat vielä hereillä. Velhomme oli paljastanut Viondin sormusten salaisuuden, ja nämä maagiset esineet olisivat varmasti hyödyksi. Rhadec sen sijaan näytti nauttineen perinpohjaisesti jääviinistä, ja oli viihdyttänyt Jonasia varsin henkevillä puheillaan. Jonasin mukaan pappimme oli puhunut varsin syvällisiä uskonnoista ja jumalien asemasta Valtakunnassa, mutta mitäpä mutta uskonmieheltä moinen tuntui vain luonnolliselta. Jätin velhon kierittämään Rhadecin tämän omaan huoneeseensa ja siirryin itse lepäämään ja sulattelemaan Demmonin oppeja.

Suzailista matkamme jatkui pohjoiseen, Arabeliin. Se oli Suzailin jälkeen varsin karu lähes varuskuntamainen kaupunki, vaikka suuri ja tärkeä kaupan keskus olikin. Tiesin sen ylimystön nauttivan varsin itsenäistä asemaa, eikä kuningas Foril juurikaan sekaantunut pohjoisen asioihin. Etelän ankaran esivallan puuttuminen ja purppuraritarien vähäisempi määrä oli varmasti yksi syy, miksi Safros oli valinnut tämän kaupungin kodikseen.

Asetuimme Tempuntekijä ja kukkaro -nimiseen kievariin, ja pian myös vanha ystäväni tuli paikalle juoksijan noutamana. Safros Mar Tirian pukeutui edelleen yhtä koreilevasti kuin ennenkin, mutta nyt liikkeistä huokui varovaisuus ja levoton pälyily, joita en menneisyydestä muistanut. Vanhan konnan tervehdys oli kuitenkin edelleen lämmin, vaikkei miehen ystävällinen käytös sulattanut saman tien Rhadecia tai Jonasia.

Kuulumisia vaihdeltuamme Safros kertoi Arabelin tapahtumista, että Javelin Mar Barthus -niminen ”vanha Barthus” oli ilmaantunut yhtäkkiä kaupunkiin vaatimaan sukunsa päämiehen asemaa takaisin. Nykyinen päämies, Fafnar, ei moiseen ollut luonnollisestikaan suostunut, vaan Javelin oli piiloutunut nyt Kuninkaan metsään ja keräsi siellä palkkasoturien joukkoa. Javelinilla oli jo mainetta häikäilemättömänä sotaherrana, joka ei aristellut tehdä epäilyttäviäkin töitä, ja Kuninkaan metsän laitamilla kerrottiin sattuneen kaikennäköistä ikävää. Leijonan legioonaksi ristityllä palkkasoturijoukolla oli jo pelottava maine Kuninkaan metsän ympäristössä.

Barthusin nimen mainitseminen sai Rhadecin ja Jonasin höristelemään korviaan, mutta Safrosia taasen kiinnosti Barthusin yhteisen Varjojen alhoon, josta toverini olivat vanhan Barthusin vapauttaneet. Päädyimme selvittämään Barthusin huoneen yleistä kantaa Javelinin paluusta, ja tovin suostuttelun ja hiljaisen keskustelun jälkeen Safros suostui järjestämään tapaamisen.

Omassa tehtävässäni Safros osasi auttaa minua sen verran, että kertoi Kebal Raakaparran olevan edelleen elossa ja komentavan Lohikäärmemeren merirosvoja, vaikka huhut kertoivatkin jonkun mustan haltian tämän tappaneen. Ymmärrettyään, etten voisi antaa merirosvojen rikosten Lohikäärmerannikolla unohtua, kertoi Safros jopa Arabelista löytyvän kaksi Raakapartaan yhteydessä olevaa sukua. Kunhan saisimme selvitettyä tämän Jonasin ja Rhadecin tavoitteet Barthusien kanssa, niin toivoin, että voisin palata tehtävääni Kebal Raakaparran jäljittämiseksi.

Cormyristä muistettavaa:
- purppuraritarit ja sotavelhot
- kuningas Foril I Obarskyr
- Safros Mar Tirian
- Javelin Mar Barthus
- Fafnar Mar Barthus
- Ethonin suku (yhteydessä Kebal Raakapartaan?)
- Tion Minonef (yhteydessä merirosvoihin, poissa kaupungista?)

Tutkittua saalista:
- ring of silence spells
- ring of invisibility

------------------------------

Pelikerta oli antoisa ja roolipelirikas. Hahmot syvenivät, ja pj:n ympäristönkuvailu herätti Faerunin vähemmänkin tutut paikat eloon mielikuvituksessani. Kalin sooloiluun meni jonkin verran aikaa, mutta toisaalta se vei hahmoa mieleiseen suuntaan, ja siitä on toivottavasti tulevaisuudessa hyötyä. Lisäksi joukkio on mahdollisesti saamassa uutta verta Maken pjph Safrosin myötä.

Linkin takana pj:n kuvaus tämän ja edellisen pelikerran tapahtumista.

The Steel Remains (Richard Morgan)

2011-06-15T19:27:00.005+03:00

Tein viime viikolla kesälomamatkan Tukholmaan. Alun perin matkan tarkoitus oli päästä katsomaan Stephen Lynchin esitystä, ja sehän oli aivan loistava. Pääsin vihdoin kokemaan, kuinka hauska Lynch livenä onkaan.

Kirjakauppojakin tuli kierreltyä, ja SF Bokhandelnista jäi käteen Richard Morganin The Steel Remains. Kirja aloittaa A Land Fit For Heroes -nimisen trilogian, ja tämä näkyy mielestäni siinä, kuinka kirja loppuu. Kirja toimii itsenäisenä teoksena kohtuullisen hyvin, mutta juonilankoja jää selvästi ilmaan roikkumaan jatkoa varten.

Kaiken kaikkiaan kirja oli positiivinen yllätys. Sivut kääntyivät kuin itsestään, ja tarina piti mukanaan alusta loppuun. Tästä kiitos menee mielestäni mielenkiintoisille hahmoille ja tarinalle.

The Steel Remains kertoo ennen kaikkea kolmesta vuosia sitten käydyn sodan veteraanista ja heidän vaikeuksistaan sopeutua sodanjälkeiseen maailmaan. Ringil on ylimyshuoneen vesa ja sotasankari, joka kärsii kuitenkin muiden vihasta ja ennakkoluuloista seksuaalisen suuntautumisensa takia. Ringilin tarinaan punoo hänen äidiltään saamansa tehtävä etsiä orjaksi myyty serkku. Serkun etsintä paljastuu kuitenkin huomattavasti monimutkaisemmaksi asiaksi kuin alun perin näyttää.

Archeth taasen on sodan jälkeen maailmasta paenneen rodun viimeinen edustaja, joka pyrkii palvelemaan ihmisten keisarikuntaa sisäisistä ristiriidoistaan ja epäluuloistaan huolimatta. Keisari lähettää hänet tutkimaan keiisarikunnan satamakaupunkiin tehtyä hyökkäystä, joka paljastuu yksinkertaista merirosvojen ryöstöretkeä huolestuttavammaksi.

Egar Dragonbane taasen on paimentolaispäällikkö, jolla on vaikeuksia sopeutua sodanjälkeiseen elämään, vastuulliseen asemaansa ja tasapainoiluun heimon pappien ja omien veljiensä puristuksessa. Kun hän vielä vihastuttaa heimonsa jumalat, käy peli vielä vaarallisemmaksi.

Näiden kolmen päähahmon ympärille The Steel Remainsin tarina rakentuu, ja lukiessani yllätyin positiivisesti, kuinka sujuvasti aluksi hyvin irrallisilta vaikuttavat eri juonikuviot loppujen lopuksi sitoutuivat toisiinsa. Yksinkertaisista lähtökohdista ja "keskeltä tarinaa" alkava kirja onnistui avaamaan myös paljon tapahtumien taustoja, ja mielestäni Richard Morgan on onnistunut tässä varsin kunnianhimoisessa ratkaisussa tarinan suhteen. Hahmojen menneisyydestä vihjaillaan ja kerrotaan juuri sopivasti, että lukija osaa tehdä "oikeita" johtopäätöksiä hahmojen menneisyydestä ja luonteesta.

Kirjan kieli ja tarinan kuljetus oli sujuvaa, mutta varsin modernilta kalskahtava kieli ei sopinut aina omiin mielikuviini pseudokeskiajan kielestä. Toisaalta ei Morganin luoma maailma välttämättä olekaan kovin pseudokeskiaikainen, mutta siitä huolimatta jotkin termit häiritsivät minua. Tämä oli kuitenkin pieni vika muuten hyvässä kirjassa.

Kirja oli myös hyvin raadollinen. Hahmot kiroilevat jatkuvasti (itse asiassa tämä kiroilukin alkoi jo häiritä kirjan edetessä), ja Morgan kuvailee niin väkivaltaa kuin seksiäkin hyvin kursailemattomasti. Tämä yhdistettynä esimerkiksi Ringilin homoseksuaalisuuteen oli minulle pieni kulttuurishokki.

Jos yksityiskohtaiset taistelukuvaukset ja varsin kuvailevat seksikohtaukset häiritsevät, niin tämä kirja ei välttämättä ole oikea valinta. Taistelujen ja seksin lisäksi (tai huolimatta?) kirjasta jäi kuitenkin päällimmäisenä mieleen mielenkiintoiset hahmot, sujuva kieli ja jännittävä juoni. Uskon ostavani myös trilogian seuraavat osat, kunhan ne vain ilmestyvät.

Sielun kurimus 2

2011-06-05T08:53:00.004+03:00

Viime Dragon Age -pelistä ehti sitten vierähtää lähes puoli vuotta pelin "varapelin" luonteesta johtuen, mutta eilen pääsimme lopulta jatkamaan Jewynin ja Garodina esiintyvän Rynesin tarinaa.

Make kirjoitti jo oman hahmonsa näkökulmasta erinomaisen kertomuksen tapahtumista. Tällaiset tarinat ovat mukavia, sillä niissä pääsee käsittelemään enemmän hahmoa ja hänen tuntojaan kuin mitä pelissä pääsee. Lisäksi on mielenkiintoista nähdä tapahtumat myös pelaajan näkökulmasta.

Itse pelikerta alkoi Korkiapään sataman vilinästä ja viime pelikerralla kiinni jääneen haltian kuulustelulla. Tämä oli haastava kohta, sillä viime pelikerrasta oli aikaa, joten aluksi kesti vähän päästä oikeaan vireeseen pelissä. Kun homma alkoi sujua, niin sitten peli kyllä lähti käyntiin.

Haltian kuulustelemalla saatiin selville, että "Sumujen kuninkaana" esiintyvä henkilö oli onnistunut yhdistämään Heräävän meren merirosvot oman kouransa alle armottomuudellaan siitä huolimatta, ettei kukaan oikein tiennyt, missä tämä edes majaili tai miltä tämä näytti. Hänen välimiehenään toimi joku Mustaparta-niminen kääpiö Länsikummun (West Hill) suunnalla. Näitä tietoja hyödyllisemmiksi osoittautui kuitenkin haltialta taistelun jälkeen löytynyt sileä ja musta kivi, jossa oli valkoinen viiru; sen avulla Sumujen kuningas piti yhteyttä tärkeimpiin merirosvokapteeneihinsa.

Tietoihinsa tyytyväisinä seikkailijat päästivät Leroniksi itsensä esitellyn haltian menemään tämän vakuutettua pysyvänsä kaukana seikkailijoista, Heräävän meren rannikolta ja merirosvoista. Tähän haltia suostui mielellään, sillä tämä vaikutti pelkäävän Sumujen kuningasta jopa enemmän kuin vangitsijoitaan. Haltia ei näyttänyt hirveästi uskovan seikkailijoiden mahdollisuuksiin ansaita Sumujen kuninkaasta myönnetty ruhtinas palkkio.

Haltian lähdettyä omille teilleen seikkailijat työstivät uskaliaan (ja pj:lle täysin yllätyksenä tulevan) suunnitelman, jonka avulla he houkuttelisivat Sumujen kuninkaan esiin edellisestä kurimuksesta periytyvän sankarin aarteella. Tarinan mukaan Dane-joen sankarin miekalla olisi taikavoimia, ja epäilemättä tällainen saalis houkuttelisi merirosvopäällikköä.

Suunnitelmaa varten heidän täytyisi vain onnistua huijaamaan Sumujen kuningasta siten, että tämä ainakin olettaisi edelleen toimivansa Leronin kanssa. Niinpä he alkoivat kerätä kokoon suunnitelmansa aineksia ja etsimään sopivaa henkilöä Korkiapään kaupungista, joka osaisi naamioida heidät haltioiden näköisiksi. Tällaiseksi henkilöksi paljastui orlaisilainen Wylla-rouva, joka myi kaupungin torilla tavaroitaan. Hinta oli kova, mutta orlaisilaisen kauppiaan taidot paljastuivat kuitenkin jokaisen hopearahan arvoiseksi, sillä naamioinnin tulos oli varsin kohtuullinen; hämärässä Sumujen kuningas saattaisi jopa mennä lankaan.

Myöhemmin Sumujen kuningas ottikin seikkailijoihin yhteyttä näiden odottaessa Tinatuoppi-nimisestä kievarista vuokraamassaan yksityishuoneessa. Seikkailijoiden tarina löytyneestä taikamiekasta ja Leronina (joka paljastuikin Dironiksi; suippokorvainen paska oli valehdellut) esiintymisestä menivät täydestä, ja tapaaminen Sumujen kuninkaan kanssa sovittiin seitsemän päivän päähän Heräävän meren toiselle puolelle, takaisin Kirkwallin kaupunkiin.

Uusia hahmoja ja muita juttuja:
- Wylla-rouva, orlaisilainen rätti- ja meikkikauppias
- Otik, Tinatuopin isäntä
- Dane-joen sankari, joka oli edellisen kurimuksen aikana taistellut ja kuollut sankari, jolla sanottiin olevan taikamiekka

Pelikerta sujui pj:n näkökulmasta hieman odottamattomasti, mutta siitä huolimatta antoisasti. Pelaajat lähtivät kuljettamaan tarinaa aivan erilaisin eväin kuin mitä itse olin valmistellut, joten tämä pakotti minut improvisoimaan aika paljonkin, mutta se ei oikeastaan haitannut. Pääasia oli, että homma eteni. Oli kyllä mukava kuunnella kun pelaajat veivät tarinaa eteenpäin, ja minä vain loin ympäristöä ja hahmoja.

Improvisaation vuoksi en päässyt vielä hyödyntämään niitä juttuja, mitä olin suunnitellut, mutta ne jäivät nyt varastoon hyödynnettäväksi muuten. Sen sijaan pelikerran anti koostui maailmankuvauksesta (sen olin onneksi suunnitellut jo ennalta, ja toivottavasti Korkiapään kaupunki tuntui pelaajista mielenkiintoiselta). Haltioiden asemaa Thedasin maailmassa sivuttiin vähän, samoin fereldeniläisille tärkeitä koiria ja valtakunnan historiaa. Pelaajilla ja heidän hahmoillaan oli kyllä minusta erittäin tärkeä rooli ja asema tällä pelikerralla, ja se kyllä näkyi mielestäni myös pelaajien panoksessa. Roolipelaamista oli puolin jos toisin, ja pelaajahahmot juttelivat myös keskenään ihan pelin sisälläkin. Pelinjohtajana tätä oli ilo seurata. Myös hahmojen luonteenpiirteet ja maneerit tulivat hyvin esiin.

Seuraavaa pelikertaa odotellessa. Toivottavasti siihen ei ihan yhtä kauaa mene.

Kal Trellin muisteloita 2

2011-05-10T16:07:00.003+03:00

Rakastettunsa Viondin kuoleman jälkeen Nadurion ei luonnollisesti ollut kovin halukas auttamaan, mutta muutama valittu sana haltian mahdollisista tulevaisuudennäkymistä sai tämän lopulta auttamaan meitä. Hän kuitenkin selvästi pelkäsi henkensä puolesta tekisimme me hänelle mitä tahansa – hänen mukaansa hän ja me olimme jo tuomittuja, eikä kukaan meistä poistuisi kaupungista.

Nadurionin pukeuduttua suuntasimme kohti Käärmekillan miehittämää kujaa, josta toivoimme löytävämme salamurhaajien johtajan, Riondin. Päivä oli liian kaunis palkkatappajien kanssa asioitavaksi, mutta johtolankamme olivat vähissä. Lisäksi Rhadecin ja Jonasin aikaraja kaupungissa oli kulumassa nopeasti umpeen, ja meidän olis pian lähdettävä kaupugnista.

Kohtalo osoitti kuitenkin jälleen oikullisuutensa, eikä asiointi salamurhaajien kanssa sujunut ollenkaan niin kuin olisin toivonut. Emme nähneet vilaustakaan Riondista – itse asiassa emme edes päässeet Käärmekillan puheille ennen kuin Nadurion yritti jo paeta. Paollaan haltia sai itselleen vain tuskallisen kuoleman Jonasin tulipallon tuhotessa paitsi pakenevan haltian niin myös melkoisen osan ahdasta kujaa reunustavista rakennuksista.

Savun lauhduttua ja kiven ja puun palojen sateen lakattua saatoin vain järkyttyneenä katsoa Jonasin loitsun jälkiä. Kuja oli tuhoutunut, enkä voinut kuin rukoilla, että rakennuksissa olleet ihmiset olivat säästyneet pahimmalta; Nadurionin savuava raato todisti, ettei haltia ollut ainakaan päässyt pakoon.

Miettien, millaiseen seuraan olin oikein liittynyt ehdotin, että meidän olisi aika vaihtaa maisemaa. Niinpä kävimme hakemassa varusteemme majatalosta, ja suuntasimme ulos Eversultin pohjoisportista.

Seuraavaksi tiemme vei meidät Proskuriin, josta ostimme ratsut ja täydensimme varusteitamme. Näin varustautuneena suuntasimme edelleen pohjoiseen, Cormyrin pääkaupunkia Suzailia kohti, josta suuntaisimme pohjoiseen. Viimeinen mahdollinen johtolanka Rhadecin ja Jonasin etsimän Barthuksen perään oli, että samanniminen suku löytyi Cormyrin pohjoisosissa sijaitsevasta kaupungista, ja sieltä löytäisin kenties myös johtolankoja omin kysymyksiini – Safros oli perillä Lohikäärmemeren ympäristön asioista paremmin kuin moni muu, ja kenties hänellä olisi tietoa myös Lohikäärmerannikon merirosvojen taustavoimista.

Huhuja, uutisia ja muistiinpanoja:
- Levottomuuksia Cormyrissa: Kuninkaan metsään on pesiytynyt palkkasotureita, jotka aiheuttavat valtakunnalle päänvaivaa.
- Suzailista on muistettava hankkia valtakirjat Cormyrissä oleskeluun.
__________________________________________

Pelikerta jäi harmittavan lyhyeksi, sillä pelasimme vain 2,5 tuntia, josta aikaa jouduttiin käyttämään myös äitienpäiväviikonlopun juoksevien asioiden hoitamiseen. Jonasin repussa painanut saalis sentään saatiin myytyä, ja itse juonessa päästiin periaatteesa paljonkin eteenpäin nyt, kun suuntasimme Cormyriin.

Dragon Age RPG Set 2

2011-04-28T18:42:00.001+03:00

Dragon Age -pöytäroolipelin 2-osa on vihdoin tilattavissa ennakkoon Green Roninin sivuilta. PDF-version ostaminen on jo mahdollista.

Uskaltaisiko sitä toivoa?

2011-04-27T20:29:00.001+03:00

Tämäkin päivä koitti...

Rautasynty (Ulla Viertola)

2011-04-27T07:12:00.003+03:00

Kuninkaantekijät lainatessani mukaan lähti myös Ulla Viertolan ensimmäinen aikuisille tarkoitettu fantasiaromaani, Rautasynty. Koska luin kirjat peräkanaa, niin tiettyä vertailua ei voinut välttää. Tuo vertailu kääntyi kyllä Viertolan kirjan eduksi.

Rautasynty kertoo kaksi tarinaa. Kirjan tärkeimmän osan muodostaa luostarissa lapsuutensa eläneen Avran tarina. Avra on alkanut epäillä luostarielämänsä mielekkyyttä, ja julmat tapahtumat ajavat hänet lopulta pakenemaan luostarielämää Raudan ja kullan maassa syttyneiden valtataisteluiden keskelle.

Nuo valtataistelut Raudan ja kullan maan ylimyshuoneiden välillä muodostavat tarinan toisen osan. Kuninkaan valtaistuin Kirveslinnassa on tyhjä vanha kuninkaan kuoltua, ja sille riittää halukkaita istujia hauskasti eri eläimien mukaan nimetyistä ylimyshuoneista.

Nämä kaksi juonipolkua näkisin kirjan "pääjuonina", mutta niiden lisäksi vieraillaan myös Raudan ja kullan maan tavallisen väen parissa. Kyrrin maalaiskartanon arki ja uuden ja vanhan emännän valta-asettelu ovat varsinkin alussa tärkeä osa tarinaa.

Minua lukijana Hirsihovin juonittelut kiinnostivat eniten, sillä esitellyt ylimyshuoneet historioineen ja sukuaan kuvaavalle eläimelle tyypillisine piirteineen olivat mielenkiintoisia. Karhun suvun edustaja on esimerkiksi roteva ja yksinkertainen, kun taas Kärpän suvun edustaja on pieni, mitätön ja juonikas. Jo alusta asti on kuitenkin selvää, kuka lopulta tulee istumaan Hirsihovin Kirveslinnan valtaistuimella Raudan ja kullan maata hallitsemassa.

Näin kahden uudehkon suomalaisen fantasiakirjan tarjoamalla vakaalla kokemuksella näkisin, että tällä hetkellä näissä uusissa suomalaisissa fantasiakirjoissa on trendinä mielenkiintoinen ja omaperäinen maailma. Sekä Soiggelin Kuninkaantekijät että Viertolan Rautasynty sytyttivät minut maailmankuvauksellaan, myyteillään ja historiallan. Todella mielenkiintoisia maailmoja! Rautasynnyssä myös tarina toimi hieman paremmin kuin Soiggelin kirjassa, mutta ei tämäkään tarina virheetön ollut.

Eniten Rautasynnyssä häiritsi loppukliimaksin ja kohokohtien puuttuminen. Kirja kulki tasaisesti eteen päin ilman sen suurempia kohokohtia, ja kirjan järisyttävät paljastukset tulivat esille liian nopeasti ja helposti. Ne eivät ehtineet sytyttää ainakaan minua lukijana. Yhtäkkiä oltiinkin jo tarinan lopussa, eikä sekään tarjonnut oikein minkäänlaista yllätystä tai käännettä, vaikka Hirsihovin valtapelin viimeiset käänteet olivatkin aika mielenkiintoisia. Kirjan tarina oli vähän väritön, mutta lopetus tuntuisi tarjoavan jatko-osia.

Mielenkiintoinen maailma, hauskat hahmot ja sujuva, helppolukuinen kieli asettuvat vaakakupissa hieman tylsää tarinaa suuremmaksi eduksi. Jos jatko-osia ilmestyy, niin kyllä minä uskon nekin lukevani. Pisteet Viertolalle varsin monisyisestä juonirakenteesta, sillä yhden näkökulman sijaan tarinaa vietiin eteenpäin monesta eri näkökulmasta ja eri puolilla Raudan ja kullan maata.

Hahmolomake Dragon Age -roolipeliin

2011-04-13T13:37:00.002+03:00

Nykyään hahmot tulee väännettyä suoraan tietokoneella, ja paperiset hahmolomakkeet ovat näin etänä pelattaessa jääneet unholaan. Yleensä hahmot tulee väännettyä suoraan tekstitiedostoksi tai täytettävälle pdf:lle, jos sellainen löytyy.

Dragon Ageen löytyy internetistä myös täytettäviä pdf-lomakkeita, mutta näiden heikkoutena on mielestäni se, että niitä on vähän vaikea päivittää, ja hahmon kehittyessä koko hahmo on aina kirjoitettava uudelleen. Lisäksi jotkut täytettävät pdf-tiedostot ovat jotenkin... epävakaita. En tosin tiedä johtuuko tämä minusta vai tiedostoista.

Väkersin joka tapauksessa omaan käyttöön docx-tiedostoksi täytettävän Dragon Age -hahmolomakkeen, joka tuntui täyttäessä ihan toimivalta. Lisäksi doc-tiedostossa on bonuksena muokattavuus: jos esimerkiksi Warrior-hahmoluokan lomakkeesta haluaa pois turhat loitsulistat, niin sehän onnistuu deletoimalla vain se osa lomakkeesta. Vaikka kehitysehdotuksia ja ideoita jo lomakkeeseesta sain, niin itse olin siihen sen verran tyytyväinen, että sen voisi jakaa seuraajille. Lomake löytyy tästä linkistä.

Kal Trellin muisteloita 1

2011-04-10T17:47:00.003+03:00

Se kaikki alkoi Elversultista. Olin saapunut kaupunkiin Länsiportissa saamani johtolangan perusteella, että merirosvo Kebal Raakapartaa rahoittaneet taustavoimat olisivat toimineet Elversultista käsin. Tämä oli vähäinen johtolanka, mutta sitä minun oli seurattava, sillä minulla oli vain vähän vihjeitä siitä, kuka merirosvojen takana taustavoima voisi olla. Toinen seuraamisen arvoinen vihje olisi vienyt minut aina Cormyriin saakka, joten lähempänä olevaan Elverultiin oli paljon järkevämpää suunnata.

Elversult on hieno kaupunki. Siellä on paljon majataloja, kauppiaita ja kievareita, ja idän shou-kansan yömarkkinat ovat tehneet kaupungista kuuluisan ja varakkaan, joskin myös alamaailma kaupungissa kukoisti. En juurikaan kiinnittänyt huomiota kaupungin eksoottiseen tarjontaan, vaan suunnistin saapuessani suoraa tietä tuttuun kievariin, Oravan oluttupaan. Se on mukava, pieni paikka, jossa yksinäinen matkamies saa rahoilleen vastineeksi maittavaa ruokaa ja turvallisen yöpaikan, sillä kievarinemäntä Serase on palkannut oikein ruiskan ja rotevan puoliörkin ovivahdiksi.

Maksoin ikääntyneenäkin komealle ja lämpimästi hymyilevälle Seraselle suoraan useamman yön vuokran, sillä en uskonut, että tehtäväni Elversultissa olisi ohi muutamassa tunnissa. Tämän todistinkin nopeasti oikeaksi, sillä ensimmäiset, pintapuoliset kyselyni kaupungin pahameineisemmissa osissa eivät tuottaneet oikein tulosta.

Kaksi päivää meni, ja tuo aika tuntui kuluvan hukkaan kuin hiekka sormieni välistä. Turhautuneena vaeltelin kaupungin katuja, ja kyseenalaistin jo tehtäväni mahdollisuudet onnistua; olin menettänyt mahdollisuuteni kostaa Kebal Raakaparralle, ja nyt varmaan epäonnistuisin tässäkin tehtävässä, eivätkä Merihaukat lentäisi enää koskaan Lohikäärmemerellä.

Aaltojen kapteeni kuitenkin hymyili minulle suosiollisesti, sillä palatessani Oravan oluttupaan minua odotti kaksi miestä: raskaaseen haarniskaan pukeutunut soturi ja velhonkaapuun pukeutunut miekkonen. Nämä esittelivät itsensä pappi Rhadec Kardiksi ja velho Jonas Harpelliksi jostain paikasta, jolla oli outo nimi... Pitkäsatula se taisi olla.

Kaksikko kertoi minulle, että he olivat kuulleet kaduilla minun kyselleen elversultilaisen alamaailman perään, ja varovaisena minä nyökkäsin; kaksikkohan saattoi olla vaikka etsimieni tahojen lähettämiä salamurhaajia. Paljastui kuitenkin, että Rhadec ja Jonas olivat samalla asialla kanssani: hekin olivat joutuneet elversultilaisten salamurhaajien uhreiksi, ja yksi heidän tovereistaan oli kuollut salamurhaajien kynsissä. Minusta näytti siltä, että meidän tavoitteemme voisivat palvella toisiaan, ja ehdotin, että yrittäisimme kolmistaan tehdä sen, missä yksi ja kaksi oli epäonnistunut ja löytää johtolankoja.

Söimme vatsamme täyteen emäntä Serasen keittiöstä ja suuntasimme takaisin kaduille, ja näytti tosiaankin siltä, että kohtalo palkitsi meidät yhteistyöstä. Tämä olikin hyvä, sillä salamurhaajien isku ja sen jälkeiset tapahtumat olivat saattaneet Rhadecin ja Jonasin ongelmiin kaupungin lainvartijoiden kanssa, ja heidän oli häivyttävä kaupungista seuraavan auringonnousun aikaan.

Löysimme nopeasti useita lupaavia johtolankoja, joista merkittävimmältä vaikutti kaksi salamurhaajien kiltaa: Demonin hauta ja Käärmekilta. Näistä kahdesta Käärmekilta tunnusmerkkeinä käyttämineen valkoisine asusteineen tuntui sopivan Rhadecin ja Jonasin kuvaukseen salamurhaajista, joten seuraava tehtävämme oli selvittää mahdollisimman paljon itse killasta. Jatkokyselyt paljastivat, että kiltaa johti Lyamathar-niminen, poikkeuksellinen raakana pidetty haltiasalamurhaaja, ja että killan puhemiehinä asiakkaille toimi Viond-niminen haltianeito, jonka löytäisi Ruusukruunun majatalosta.

Viondin löytäminen ei ollut ongelma. Salamurhaajien killan salaisuuksien ostaminen haltianaiselta sen sijaan oli. Minä jos kuka osaan arvostaa naiskauneutta, ja olihan haltia viehättävä siroine piirteineen ja tummine hiuksineen ja silmineen, mutta siitä huolimatta en siihen soppaan olisi sormiani sekoittanut. Hän oli kylmä ja kova puukonheiluttaja, eikä hevillä kertonut haluamiamme tietoja siitä, kuka oli palkannut tappajat Rhadecin ja Jonasin perään. Totuuden nimissä on lisättävä, ettei Rhadecin keräämien salamurhaajien korvien heittäminen pöytään lisännyt Viondin yhteistyökykyä. Oli jo lähellä, ettei tilanne äitynyt verenvuodatukseksi, joten näin parhaaksi meidän perääntyä paikalta.

Emme kuitenkaan luovuttaneet; meillähän oli vielä useita tunteja aikaa selvittää Käärmekillan salaisuudet. Jonas komensi kumppaninsa, Zelenin varjostamaan Viondia yläilmoista, ja me seurasimme sitä pienoislohikäärmeen ja velhon jakaman henkisen yhteyden avulla.

Varjostus johti meidät pienelle, mitäänsanomattomalle talolle kaupungin vähemmän mairittelevassa osassa. Tutkailtuamme taloa tovin kävi talon etuovenpuoleisella parvekkaalla lihaksikas haltiamies, mutta tämän lisäksi emme liikettä nähneet. Niinpä tohdimme päätellä, että tässä ei ollut kyseessä killan tukikohta, vaan kenties Viondin oman asumuksen. Tämä epäilys paljastui myös oikeaksi kiivettyämme talon pienelle parvekkeelle, sillä kuulemastamme päätelle sisällä oli parhaillaan käynnissä selvä tekemisen meininki. Sen parempaa mahdollissuutta yllätykseen emme uskoneet saavamme, joten eipä siinä muuta voinut kuin vetää aseet esiin ja keskeyttää lemmenparin touhut.

Se oli ehkä pienimuotoinen virhe, sillä Viond paljastui myös velhoksi puukonheiluttajan lisäksi. Sitkeäkin se nainen oli, ja taisteli alastomanakin kuin tiikeri, eikä siinä muu auttanut kuin iskeä nainen maahan. Hänen petikumppaninsa sentään saimme kiinni, kunhan vain selvisimme Viondin loitsuista ja kirouksista. Olisi se varmaan ollut raakudessaan meloista katseltavaa: Viondin loitsujen uhriksi joutunut Jonas puhua pälpätti sekavia, juoksi ympyrää ja heitteli loitsuja minne sattui, kun taas minä ja Rhadec olimme hätää kärsimässä kahden alastoman vastustajamme kanssa. Eipä siinä voinut muuta sanoa kuin että ei aina voi onnistua.

Ikävästi siinä kävi niin, että Viond makasi kuitenkin loppujen lopuksi kuolleena makuuhuoneen lattialla, ja sekös löi haltiamiehen tuppisuuksi. Pienimuotoinen vihjailu odottavasta, kiusallisesta kohtalosta sai haltian kuitenkin toisiin aatoksiin, ja pianhan se puhuminenkin alkoi sujua. Haltian nimeksi paljastui Nadurion, ja suostuttelun jälkeen paljastui myös Jonasin ja Rhadecin salamurhaa järjestäneen kiltalaisen nimi: Rionoren.

Tämä löytyisi Käärmekillan turvatalolta, missä odottaisi lisää salamurhaajia.
__________________________________________

Saimme siis minun uuden hahmoni kehiin, ja toimintaakin saatiin aikaiseksi. Kyllä sen huomasi pelatessa, että yksinäisen, hiljaisen suden sijaan hieman pirteämmän ja puheliaamman hahmon pelaaminen on antoisampaa. Pelikerta oli varsin antoisa, ja melkein selviydyttiin ilman taisteluitakin - mutta verenvuodatukseksihan se taas meni kiitos meidän pelaajien valintojen.

EPH:t
- Oravan oluttuvan emäntä Sarase ja hänen puoliörkkipalvelijansa
- haltiasoturitar Viond, joka paljastui myös velhottareksi (rauha hänen muistolleen)
- Nadurion, tuo vähäpukeinen ja selvästi lemmenleikeissä lahjakas haltiaurho
- Rionoren aka "Seuraava uhri"

Esineitä sun muuta härpäkettä
- lumottuja sormuksia
- kaksi pistomiekkaa
- kultaa ja jalokiviä
- papereita, joihin on kirjoitettu ilmeisesti näkymättömällä musteella

Dragon Age: Haltiakaarti

2011-04-02T07:03:00.007+03:00

Dragon Age -kampanja ei ole oikein edennyt, koska olemme saaneet pelattua yllättävän säännöllisesti Maken Threads of Sanity -kampanjaa Forgotten Realms -maailmassa. Niinpä DA on jäänyt omissa ajatuksissakin vähän taka-alalle, mitä nyt Set 2 -sääntöjä odotan kuin kuuta nousevaa.

Tylsällä luennolla sain kuitenkin inspiraation, joka oli pakko toteuttaa. Siispä kirjoitin tällaisen taustan (Background) Dragon Ageen. Jonkinlaisena inspiraationa oli esimerkiksi Byzantin keisarien varjaagikaarti tai ranskalaiset musketöörit.

Haltiakaartilainen (Guard elf)

Orlaisin keisarilla on uskollisten sotureiden osasto, haltiakaarti. Se muodostuu nimensä mukaisesti viidestäsadasta haltiasukuisesta soturista, jotka saavat yleensä kunnian vaarantaa henkensä keisarin puolesta vaarallisimmissa ja kurjimmissa tehtävissä, mitä sotilaille vain voi keksiä. He toimivat tarpeen mukaan esimerkiksi tiedustelijoina tai hyökkäyksen etujoukkona, joskus tärkeiden henkilöiden henkivartijoina. Useimmat haltiakaartilaisista kuolevat nuorina, mutta halukkaita heidän tilalleen löytyy, vaikka ankarat kokeet ja koulutus karsivat heikot hakijat.

Vaikka haltiakaarti saa useimmiten kurjimmat ja vaaralliset tehtävät, siitä huolimatta moni haltia rukoilee hiljaisuudessa saavansa kunnian palvella keisariaan kaartissa. Kaartilaiset ja heidän sukunsa nimittäin saavat jonkin verran muita haltioita enemmän kunnioitusta ja pienen palan maata suvulleen. Muut haltiat katselevatkin "keisarin haltioita" karehtien ja jopa vihaten. Toisaalta orlaisilaiset ritarisuvut pitävät näitä keisarin uskollisia ja rohkeita suojelijoita ja sotureita uhkana omalle asemalleen.

Kaartin haltioita pidetään pelottomina ja kuolemaan saakka uskollisina joukkoina, sillä kaartiin päässeet eivät missään nimessä halua häpäistä tai menettää asemaansa. Juonittelu kaartin sisällä johtajana asemasta tai palkkioista on usein kovaa, ja moni kaartilainen on tämän kamppailun johdosta kuollut tai huomannut joutuneensa karkotetuksi ulkomaille vakoojaksi tai lähettilääksi – tai lainsuojattomiksi.

Kaartilaiset pukeutuvat tehtäviensä mukaisesti yleensä yksinkertaiseen, tummanvihreään asetakkiin, jota koristaa Orlaisin keisarin aurinko ja peitsi. Aseistus on hyvin vaihtelevaa jousista peitsiin ja miekoista kirveisiin jokaisen kaartilaisen mieltymyksen mukaan. He ovat kovia ja ylpeitä sotilaita, joita vieroksutaan heidän haltiaperimänsä ja kaartista tuntemansa jääräpäisen ylpeyden takia.

Haltiakaartilaisen pelaaminen:
- Lisää 1 Voimaan (Strenght). Kaartilaisten koulutus on kovaa, ja selviytyneet ovat sitkeitä ja voimakkaita sotureita.
- Valitse jompikumpi Erikoistuminen (Focus): Constitution (Stamina) tai Willpower (Self-Discipline). Haltiakaartilaiset ovat sitkeitä ja uskollisia keisarilleen.
- Osaat puhua orlaisin kieltä.
- Valitse hahmoluokka. Voit olla "Warrior" tai "Rogue".
- Heitä 2d6 valitaksesi kaksi etua seuraavasta taulukosta. Jos sinulla on jo saatu etu, niin heitä uudelleen.

2: +1 Perception
3-4: Focus: Perception (Seeing)
5: Focus: Perception (Hearing)
6: Focus: Cunning (Heraldry)
7-8: +1 Dexterity
9: Focus: Dexterity (Riding)
10-11: Focus: Willpower (Courage)
12: +1 Willpower

Miten haltiakaartilaisen voisi tuoda mukaan peliin?
- kaikki pelaajahahmot ovat haltiakaartin jäseniä, ja suorittavat komentajiltaan ja keisariltaan saamiaan tehtäviä
- pelaajahahmo on ulkomailla salaista tehtävää suorittava kaartilainen
- pelaajahahmo on syystä tai toisesta karkotettu kaartista; kenties hän yrittää palauttaa kunniansa ja päästä takaisin kaartiin.

Tällainen taitaa olla vahvasti Dragon Agen virallisen kaanonin vastainen, mutta eipä sitä ole kenenkään pakko käyttää. Orlaisin hallitsijan vaakunasta ei löytynyt oikein tietoa, joten jonkin verran piti soveltaa. Dragon Agen pöytäpeliversion vahvuus on kyllä ehdottomasti tällaisen modaamisen helppous. Simppelit säännöt jättävät paljon muokkausvaraa.

Menipä luento mukavasti tätä pohtiessa.

Kuninkaantekijät (M.G. Soikkeli)

2011-03-31T06:47:00.004+03:00

Pitkästä aikaa oikein innostuin kirjastossa, ja mukaan tarttui useampiakin teoksia. Nykyään tulee yleensä haettua yksi kirja kerrallaan - ja sekin yleensä johonkin koulutehtävään.

Ensimmäisenä pinossa oli M.G. Soikkelin Kuninkaantekijät, joka takakansitekstin perusteella "edustaa uutta suomalaista aikuisfantasiaa". Selvä homma.

Tarina kertoo satamakaupunki Bielehyrden köyhälistössä elävän parittajan, Imantin ja hänen poikansa tarinan matkalla sisämaahan Nimerei-jokea pitkin. Imanti etsii itselleen ja pojalleen uutta alkua, mutta sen sijaan hän sekaantuukin kolmeen jakaantuneen Serekritian kuningaskunnan kruunua tavoittelevien miesten politiikkaan ja juonitteluihin.

Ensimmäisenä kirjassa panee merkille kaksi asiaa. Ensimmäisenä mieleeni nousi, että tarinan maailmaa on selvästi mietitty ja se on omaperäinen. Toiseksi huomasin, että kirja on kirjoitettu varsin erikoisesti, "tässä hetkessä" tapahtuvaksi. Ensimmäiset luvut menikin päästessä tähän erikoiseen ratkaisuun sisälle, mutta loppua kohti sitä enää tuskin huomasi, ja se loi tarinalle varsin erikoisen poljennon.

Hyvää kirjassa oli ehdottomasti maailma, sen mytologia ja erilaiset sankarit. Tässä tarinassa miekkasankarit olivat toissijaisia, ja sen sijaan keskityttiin Imantin tarinaan.

Ongelmana oli kuitenkin, että itse tarina oli loppujen lopuksi varsin tylsä. Se ei temmannut minua mukaansa, eivätkä edes yllättävät käänteet tuntuneet tuovan jännitystä, vaan huomasin puurtavani kirjaa vain mekaanisesti läpi. Pari kertaa olin jopa jättää kirjan kesken, kun tarina säilyi niin yhdentekevänä. Kenties tarina olisi kaivannut vähän enemmän muutakin toimintaa kuin kuvauksia toistensa sarvia hivelevistä ja siemenmaitonsa jokeen heittävistä merimiehistä. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että oli kirjassa toimintaakin, mutta jokin senkin kuvailussa tökki. Kenties syynä oli se, että toiminta kuvailtiin taistelussa varsin toimettoman hahmon, Imantin, näkökulmasta.

Lisäksi kirja tuntui jotenkin viimeistelemättömältä. Silmiin osui jotain outoja juttuja, joista en ollut varma, oliko nämä tarkoituksellisia seikkoja vaiko tyylivirheitä. Loppujen lopuksi ohitin ne olankohautuksella ja jatkoin tarinaa. Kuitenkin tuntui, että kirja olisi sietänyt käydä läpi vielä yhden läpiluvun ennen julkaisua, sillä nyt kirjassa on jotain outouksia. Esimerkiksi viimeisissä luvuissa kerrotaan, että yksi mies taistelee vasemmalla kädellä. Tarinan luonteen huomioon ottaen tällä ei ole yhtään mitään väliä - varsinkaan ihan kirjan lopussa. Lisäksi kirjailija on tehnyt joitain outoja päätöksiä juonenkulussa, jotka tuntuivat ainakin lukiessa hieman epäloogisilta ja keskeneräisiltä.

En haluaisi väittää Soikkelin Kuninkaantekijöitä huonoksi kirjaksi. Siinä on kuitenkin mielenkiintoinen maailma ja idea. En kuitenkaan loppujen lopuksi oikein päässyt kirjaan missään vaiheessa sisälle, enkä tule kyllä kirjaa uudelleen lukemaan. Esikoiskirjaksi tämä olisi kaivannut hieman hiomista ja tukea kustantajan puolelta.

Viimeisenä huomiona pidin siitä, että suurin osa Kuninkaantekijöiden nimistä on selkeästi fantastisia, mutta lausuttavia. Liian usein fantasiassa törmää nimiin, joiden lausuminen tuntuu mahdottomalta. Soikkeli onneksi välttää tämän hyvin.

Soikkelin jälkeen lukuvuorossa ovat Lies of Locke Lamoran suomennos ja Mario Readingin Nostradamuksen aikakirjat.

Sharim var'Malin päiväkirjamerkinnät eivät enää jatku...

2011-03-27T15:43:00.004+03:00

... koska Sharim var'Mal on kuollut.

Threads of Sanity -kampanjan päähahmojen kova onni jatkui, ja jo kolmas pelaajahahmo astui manan maille. Tilanne kuitenkin poiki mielenkiintoista pohdintaa ja tarina sai tästä lisäväriä, joten missään nimessä tämä ei pysäyttänyt kampanjan etenemistä.

Kirjoitan lyhyen selon teon kampanjan tapahtumista. Päiväkirjamerkinnät jatkuvat tavalla tai toisella seuraavan hahmon kirjoittamina. Riippuu nyt vähän hahmostakin, että missä muodossa.

Eli seurue jatkoi matkaa Kristalliakatemiasta länteen, kohti Elversultia. Suunnitelmana oli kiertää Lohikäärmemeri länsirannikkoa pitkin ja suunnata sen jälkeen pohjoiseen, kohti Arabelia, mistä etsittäisiin Barthos-nimistä henkilöä Rhadecin ja Jonasin menneisyydestä. Sharim varautui tosiaan matkaan naamiointiloitsulla lumotulla nahkahaarniskalla ja erilaisilla meikeillä; drowhaltian oli parempi olla paljastamatta kansallisuuttaan ihan kaikille.

Matkan aikana Sharim näki oudon näyn, joka liittyi hänessä heränneeseen lahjaan, mutta muuten matka sujui välikohtauksitta. Elversultin porteille saavuttiin muutaman matkapäivän jälkeen illansuussa, mutta kaupunkiin päästiin kyllä pienellä lahjonnalla ja taiteilulla.

Kaupungin kaduilla seikkailijat näkivät elversultilaista yöelämää ja todistivat yömarkkinoiden ja Shou-kaupunginosan vilinää. Lopulta he löysivät yöpaikan Vasara ja Lohikäärme -nimiseen kievariin. Sharimin nahkahaarniskan lumous oli tässä vaiheessa jo kulunut sille päivälle loppuun, joten hänen pääsynsä kievariin sujui pienen suostuttelun jälkeen takaoven kautta. Valpas Rhadec pani merkille, että seikkailijoiden saapuminen kievariin huomioitiin, mutta myöhemmin seikkailijat eivät oikein tienneet, mitä tällä tiedolla tehtäisiin. Päätettiin, että olisi parasta vain pysyä valppaana ja jatkaa matkaa mahdollisimman nopeasti.

Yön tullen Jonasin läheinen valvoi kolmikon unta, mutta Sharimin unitranssi päättyi kammottavaan tuskantunteeseen: läheinen ei ollut havahtunut kolmen salamurhaajan hiipiessä huoneeseen, ja musta haltia rojahti tuoliltaan kurkku auki viillettynä. Meteli herätti onneksi Jonasin ja Rhadecin, jotka onnistuivat päihittämään loppujen lopuksi hyökkääjät. Ikävä kyllä tämä ei enää Sharimia auttanut; haava oli liian vakava ja verenhukka liian suuri, että edes Rhadecin rukoukset olisivat enää voineet auttaa.

Pelikerta päättyi pian tämän jälkeen, eikä salamurhaajilta saatu varsinaisesti tietoa hyökkäyksen syistä. Majatalonisäntä kutsui kaupunginkaartin paikalle, ja Rhadec ja Jonas joutuivat kuulusteltaviksi taistelun johdosta.
__________________________________________

Pelikerta oli varsin lyhyt erinäisistä syistä, eikä tapahtumia mahtunut paljoakaan. Joka tapauksessa pelikerta herätti kysymyksiä: kuka oli seikkailijoita kievarista paennut henkilö? Kenen lähettämiä olivat salamurhaajat?

Marko on tunnollinen pj, ja tuntui ottavan raskaasti hahmoni kuoleman. Minua se ei kuitenkaan häirinnyt, sillä se kuitenkin palveli pelin tapahtumia ja tarinan etenemistä siinä mielessä, että se poiki johtolankoja. Lisäksi ainakin omassa mielikuvituksessani Sharim sai jonkinlaisen rauhan tuonpuoleisessa; eihän hän kuitenkaan ollut mikään paha kaveri. Filosofien ja neuvottelijoiden Tuonpuoleisessa hän voi kaikessa rauhssa pohtia syntyjä ja syviä ja kansansa mustaa luonnetta ja omaa rooliaan mustana haltiana.

Sharimia oli hauska pelata varsinkin erityisen Lahjan vuoksi, mutta siinä oli myös haasteensa (drowhaltian pelaaminen maan päällä esimerkiksi oli haastavaa). Sharim oli toisaalta yksinäinen susi, mutta huomasin aika monesti siitä huolimatta toimivani puhemiehenä, koska hiljaisen hahmon pelaaminen on loppu viimeksi vähän tylsää. Tämä on syytä huomioida seuraavaa hahmoa mietittäessä. Parempi tehdä valmiiksi supliikkihahmo, jos aukoo naamaansa pelikerran aikana... :P

Seuraavaksi on keksittävä, kuinka tuon mukaan uuden hahmon kampanjaan.

The Gorgeous Blogger

2011-03-08T12:36:00.002+02:00

Raija heitti minua "The Gorgeous Blogger" -tunnustuksella. Olin otettu.

"The Gorgeous Blogger -palkinto on suunnattu kaikille upeille bloggaajille. Jokainen vastaa viiteen blogiinsa liittyvään kysymykseen ja jakaa tämän palkinnon viidelle, jotka mielestään sen ansaitsevat."

1. Milloin aloitit blogisi?
Ensimmmäinen merkintä Montussa näyttää olevan 19. tammikuuta vuonna 2009. Pari vuotta tässä on vierähtänyt. Sitä ennen taisi olla parikin viritelmää, mutta Monttu on ollut niitä huomattavasti pitkäikäisempi ja "vahvempi". Tosin aina tulee hieman kuivempia kausia blogaamisessakin.

2. Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
Perustin Montun alunperin lähinnä roolipelaamista käsitteleväksi "kampanjalokiksi", mutta pikku hiljaa blogin tarjontaan alkoi ilmestyä myös pienimuotoisia arvosteluja ja "satunnaista paasaamista" lähinnä fantasiaan liittyvistä aiheista. Myös omia tarinoitani olen blogiin paiskannut näytille.

3. Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?
Noh, tietenkin blogini on tosi beautiful and unique snowflake. Me olemme kaikki niin erityisiä, ettei kukaan ole erityinen.

Vakavasti ottaen veikkaisin, että Monttu on aika geneerinen blogi lajissaan. Vähän ropea, vähän fantsua, paljon "musta tuntuu" -argumentointia. Haluaisin kuitenkin ajatella, että olen tässä parin vuoden aikana kasvanut ihmisenä; muistelen, että pari vuotta sitten minulla oli hyvin vahvoja mielipiteitä fantasiasta ja roolipelaamisesta, mutta toivoisin tässä iän karttuessa muuttuneeni hieman rauhallisemmaksi ja suvaitsevammaksi. Kovasti yritän ainakin aina toistaa itselleni että maailmassa ei ole badwrongfunia, vaan vain mieltymyksiä.

4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Halusin kertoa muille ropejutuistani ja kampanjat tarvitsivat jonkin kaikille enemmän tai vähemmän avoimen kanavan. Siitä se ajatus sitten lähti.

5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Jos jaksaisi opetella vähän juttuja, niin Monttu voisi jo ansaita omannäköisensä ulkoasun. Mutta sitä odotellessa Bloggerin valmisteemat saavat kelvata.

Pistän palkinnon eteenpäin seuraaville blogeille/blogaajille. Endless Bag of Games -blogia pyörittävä MkaY sai aikoinaan minutkin tästä blogaamisesta innostumaan, joten olkoon hän toinen tunnustuksen saaja. Lisäksi Never Play Poker With GM -blogia pitävä Blue_Hill ja Doomed Dice -blogiin kirjoitteleva kka0s ovat inspiroineet minua siitä asti, kun heidän blogeihinsa törmäsin. Myös Dagonin kirjan päiväkirjamuotoon kirjoitetut Praedor-lokit ja The Souls Lostin fiilistelypätkät ovat mielenkiintoisia.

Erityismaininnan Praedor-sisällöstään saa jo vaiennut, mutta edelleen Internetistä löytyvä Pelinjohtajan päiväkirja.

Nämä edellä mainitut blogit ovat kerrassaan mainioita inspiraation ja ideoiden lähteitä. Ottakoot he halutessaan tunnustuksen vastaan.

A Dance With Dragons heinäkuussa

2011-03-03T16:27:00.004+02:00

Kyllä se sieltä tulee. George Martinin sivujen mukaan julkaisupäivä olis 12. heinäkuuta.

Onhan sitä odotettukin...

EDIT: Ja täpinöissni näköjään typotin nimenkin...

Sharim var'Malin päiväkirjamerkintöjä 5

2011-02-26T15:36:00.003+02:00

1479 Laakson aikaa: Toinen päivä kääpiökaivannossa

Pakottaudun jatkamaan kirjoittamista. Pääkipuni katosi yhtä nopeasti kuin mitä se minut yllätti, ja jätti jälkeensä vain heikotuksen ja häiritsevän tunteen kuin minua tarkkailtaisiin.

Kivun kadotessa ja järkeni palatessa toverini minulle nähneensä oudon riimun otsassani, ja että olin maannut tiedottomana ja elottomana kuin kuollut. Merkin hävittyä otsastani olin kuitenkin herännyt, enkä ollut voinut maata tajuttomana kuin muutamia silmänräpäyksiä - mutta tuo hetkikin oli tuntunut minulle ikuisuudelta. Kerroin heille nopeasti kuulemastani äänestä, velho Jeiramin äänestä ja hänen sanoistaan.

Toverini jakoivat huoleni; millainen musta taikuus oli kyseessä, kun en edes oman kansani velhojen muistanut koskaan kertoneen moisesta. Jonas ja Rhadec tunnistivat etäisesti näkemänsä riimun maagiseksi, mutta sen lopullinen merkitys jäi heillekin hämärän peittoon.

Enempää emme kuitenkaan ehtineet kohtaloani murehtia, sillä muistimme kääpiölinnakkeen ulkopuolella odottavan edelleen örkkien lauman. Parvekkeen reunaa lähestyessämme näimme lukemattomien örkkien kerääntyneen todistamaan taistelun merkkejä ylhäältä linnakkeesta, ja nyt nuo hirviöiden silmät olivat nailiutuneet meihin.

Hetken mielijohteesta ryntäsin kuolleen Alabuksen ruumiin luokse, raahasin sen parvekkeen reunalle ja viskasin sen alas örkkien keskelle ja karjaisin kaikella uhmalla, jonka vain heikotukseltani kykenin keräämään:

"Johtajanne ovat kuolleet! Lähtekää tai koette heidän kohtalonsa!"

Se oli uhkapeliä; Jeiram ei ollut kuollut vaan paennut, emmekä me voisi kolmestaan mitään örkkilaumalle. Uhkapeli kuitenkin kannatti, sillä örkit lähtivät epäröiden perääntymään linnakkeen ympäriltä. Epäröinti muuttui pian levottomuudeksi, kun örkkien pakokauhu lisääntyi, ja hiljalleen linnakkeen edusta tyhjeni kokonaan torahampaista. Seurasimme kuinka ne ryntäsivät katujen läpi kohti kaivannon pääkäytävää.

Kun näytti varmalta, että örkit olivat jättäneet meidät hetkeksi rauhaan ja pääkipunikin oli laantunut siedettäväksi jomotukseksi, tutkimme tarkemmin parveketta ja linnaketta. Sotkimme Jeiramin ja Alabuksen valmisteleman taikapiirin riimut, joiden Jonas ja Rhadec tulkitsivat olevan jonkinlaisen kutsuntarituaalin osa. Kyseessä ei kuitenkaan ollut minkään vieraan maailmantason olennon kutsuminen omaan maailmaamme, vaan jonkin tämän maailman uinuvan voiman herättäminen. Tarkemmat tutkimukset linnakkeen kirjastossa paljastivat vain, että Alabus ja Jeiram olivat olleet kiinnostuneita Välkekilven kaivannon perustamismyyteissä mainitusta titaanista, Kivihampaasta. Parvekkeella näkemistämme suuren jättiläisen osista päättelimme, että velhojen tavoitteena oli ollut herättää titaani pitkästä unestaan - mutta miksi?

Tuohon kysymykseen emme löytäneet vastausta, vaan meille selvisi ainoastaan, että velhoilla oli ollut kaikki Kivihampaan osat titaanin toista silmää lukuunottamatta. Tämä ei kuitenkaan ollut estänyt heitä yrittämästä herättää muinaista olentoa.

Kun kirjaston ja linnakkeen tutkiminen ei paljastanut enempää, päätimme suunnata takaisin kaupunkiin etsimään mahdollisesti elossa olevia kääpiöitä. Päättelin, että örkit olivat saattaneet pistää vangit esimerkiksi vanhoihin kääpiöselleihin kaupungin toisella puolella.

Emme kuitenkaan ehtineet löytämään kääpiöitä, kun kääpiöt löysivät meidät! Joukko Waro Kivihampaan johtamia sotureita oli onnistunut kamppailemaan tiensä vapauteen ja surmaamaan örkkien päällikön, kun heidän voimansa imevä lumous oli yhtäkkiä kadonnut. Uskoimme Alabuksen kuoleman ja Jeiramin paon kumonneen heidän taikansa, ja nyt kääpiöjoukko puhdisti örkkiverta janoten kotiaan.

Kerrottuamme prinssi Rangrimin ja osan Välkekilven klaanista paenneen Kristalliakatemiaan Waro vaikutti helpottuneelta, ja kiitteli meitä kääpiömäisen niukkasanaisesti. Hän jopa myönsi myönsi vastentahtoisesti minusta olleen apua. Minusta - mustasta haltiasta! Kai kääpiötkin sitten voivat muuttua.

Waron sanat lämmittivät mieltäni, sillä vaikka olinkin paljon kääpiöiden armolle ja kunniallisuudelle velkaa, niin nyt tunsin maksaneeni ainakin osan tuosta velasta pois. Kenties tekoni myös puhdistaisivat osan käsiäni tahraavasta lyhyen kansan verestä. Tunsin käsiäni ja kaulani arpea kihelmöivän, ja karkotin nopeasti nuo muistot mielestäni.

Nyt kun melkoinen osa örkeistä oli kuollut ja loput olivat paenneet ilman johtajaa, pyysi Waro meitä palaamaan Kristalliakatemiaan kertomaan Rangrimille, että Välkekilven kääpiöt voisivat palata takaisin kaivantoon. Suostuimme tähän mielihyvin, sillä täytyihän meidän joka tapauksessa palata raportoimaan mestari Haranille.

Annettuamme vielä yhdelle kääpiöistä maagiset lähetinkivet - kääpiöperheen aarteet - suuntasimme vielä kertomaan Elbor Kivihaalle örkkien hylänneen kääpiökaivannon ja Waro Kivikalvan palanneen. Yksikätinen seppä oli iloinen näistä uutisista, vaikka häntä huolettikin se, ettemme olleet onnistuneet löytämään hänen porttikiveään. Kenties Jeiram oli ottanut sen, päättelimme. Elbor joka tapauksessa antoi meidän pitää antamansa taikaesineet ja pyysi meitä välittämään Kristalliakatemiaan tiedon, että kääpiöt saattaisivat tarvita edelleen mestari Haranin apua.

Hyvästelimme Elborin ja suuntasimme kääpiökaivannon pääkäytävää ulos raikkaaseen ja kirkkaaseen päivään. Tunsin kuitenkin kääpiöluolien hämärän jälkeen kirkkaan auringon epämiellyttäväksi, ja toverini suostuivat lepäämään vielä yhden yön Kivihampaan solan hämärässä.

Iltapäivä sujui rauhallisesti Jonasin käyttäessä tietojaan tunnistaakseen Elborilta saamiamme esineitä ja Alabuksen ruumiilta löytämäämme sormusta. Minä jätin velhon näihin puuhiin, sillä en välittänyt seurata hänen käyttävän niin luonnollisesti mahtia, joka oli minulta kielletty. Lisäksi halusin olla yksin häiritsevän tunteeni kanssa, että minua seurattiin.

*******************************************

Vuosi 1479 Laakson aikaa: Paluu Kristalliakatemiaan

Yön tullen näin painajaisia - kammottavia ja kivuliaita sellaisia. Sen pitäisi olla mahdotonta; haltiasukuiset kansat eivät nuku eivätkä siis näe unia. Mutta viime aikoina olen saanut oppia, että mahdotonkin voi olla mahdollista. En tiedä, miksi kutsun unen kauhut takaisin muistoihini kirjoittamalla ne paperille. Teen sen kuitenkin.

Untani hallitsi outo symboli, sama M-kirjainta muistuttava riimu, jonka Rhadec ja Jonas olivat nähneet otsallani. Se huokui mustaa valoa ja voimaa, puski tajuntaani sanoinkuvaamattoman kivun ja poltteen, aivan kuin jokin olisi polttanut tajuntaani karrelle. Tuo kipu hallitsi tajuntaani ja ajatuksiani, mutta jostain kaukaa, kivun tuolta puolen, sain tuntemuksen kuolemasta ja takaa-ajajista.

Ja sitten, yhtäkkiä uni oli ohi. Vaikka uni oli tuntunut loppujen lopuksi lyhyeltä, niin hämmästyneenä tajusin aamun jo koittaneen. Katselin hölmistyneenä ja pakokauhuisena ympärilleni, sillä unessa tuntemani pelko ja tuntemus jahdattuna olemisesta viipyilivät edelleen mielessäni.

Ympärilläni ruohikko oli kuollut, kuin jokin olisi imenyt elinvoiman elämästä ympärilläni.

"Sharim, oletko kunnossa?" Rhadec kysyi kummastuneena. Pappi oli juuri ollut suorittamassa aamurukouksiaan, ja katsoi nyt levottomana minua ja kuollutta nurmea ympärilläni. "Mitä tapahtui?"

"En tiedä", sain änkytettyä hapan maku suussani, ja samassa päätäni alkoi jyskyttää. Tuntui, kuin kalloni halkeaisi, ja painoin käteni ohimoilleni tuntien tykytyksen herkissä sormissani. "En osaa sanoa. Minun on ensin puhuttava mestari Haranin kanssa."

Pappi näytti siltä kuin olisi halunnut vielä jatkaa aiheesta, mutta pysyi sitten hiljaa, ja herätettyämme Jonasin purimme leirin ja lähdimme tien päälle.

Seuraavia päiviä on kurja muistella, sillä pääkipu ja tunne takaa-ajajista kintereilläni oli jatkuvana kumppaninani. Onneksi mitään ei kuitenkaan sattunut, vaan jatkoimme kohti Kristalliakatemiaa tapahtumaköyhien päivien vaihtuessa. Ruokavarammekin kävivät vähiin, ja jouduimme ostamaan lisää muonaa ohittamistamme kylistä, mutta sitten vihdoin erotimme tutut, liehuvat viirit ja rakennukset. Olimme palanneet Kristalliakatemiaan.

Välkekilven kääpiöiden kädenjälki näkyi akatemian kunnostetuissa ja hiljalleen kohoavissa kivirakennuksissa, kuten panimme merkille saapuessamme akatemian rajojen sisäpuolelle. Käytyämme ilmoittautumassa vahtia pitävälle kirjurille suuntasimme omiin huoneisiimme viemään reppumme, mutta ennen kutsua mestari Haranin puheille suuntasimme kertomaan Rangrim Välkekilvelle Kivihampaan solan tapahtumista. Hän otti tiedon kääpiökaivannon vapautumisesta kiitollisena vastaan, mutta kehotukseni valita paremmin liittolaisensa ei juurikaan häntä miellyttänyt. Hän halusikin meistä nopeaan tahtiin eroon, vaikka lupailikin klaaninsa kiitollissuutta jos joskus palaisimme Kivihampaan solaan.

Emme kuitenkaan ehtineet murehtia kääpiöprinssiltä saamaamme tylyä kohtelua, kun jo saimme kutsun mestari Haranin puheille.

Haran otti tiedon Alukainin menehtymisestä vastaan surullisena, mutta tyylilleen uskollisen vahvana. Tuomamme uutiset kääpiökaivannon vapautumisesta sentään piristivät häntä hieman, joskin uutiset velho Jeiramista ja Elbor Kivihaan kadonneesta porttikivistä saivat huolen rymyt ilmestymään hänen otsalleen. Nämä asiat olivat kuitenkin olleet meidän vaikuttamisemme ulkopuolella, joten meille hänellä riiti vain kiitosta. Hän jopa ilmoitti meidän ansainneen itsellemme vapautuksen Kristalliakatemian velvollisuuksista, joskin hän kehotti meitä pysyttelemään yhdessä, sillä akatemia voisi tarvita kaltaisiamme pystyviä henkilöitä koska tahansa.

Kun kerroin Jeiramin ja minun poikkeuksellisesta yhteenotosta ja taikariimusta, joka meitä nyt yhdisti, oli mestari luonnollisesti huolissaan. Hän lupasi kuitenkin akatemian tietäjien tekevän parhaansa auttamisekseni, mistä saatoin vain olla kiitollinen. Mestari Haran oli ollut minulle anteliaampi kuin olisin voinut koskaan uskoa - tai jos totta puhutaan niin mitä olisin edes ansainnut. Hän lupasi, että tietäjät suorittaisivat minulle joitain testejä hetimmiten, ja päänsärkyihini hän kehotti minua käymään haltiaparantaja Lamianin puheilla; tämä osaisi epäilemättä antaa jotain vaivoihini.

Minä suuntasinkin Lamianin puheille, Jonas palasi loitsujensa pariin ja Rhadec suunnisti kirjastoon, sillä Jonasilla ja Rhadecilla oli jokin omakin tehtävänsä suoritettavanaan. En kuitenkaan kiinnittänyt tähän vielä huomiota, sillä minua kiinnosti enemmän helpotuksen saaminen jatkuvaan jomotukseen päässäni.

Minun ja Lamianin välit eivät koskaan olleet lämpimät - maanpäällisen haltiakansojen ja Uumenalan drowien välillä oli liian paljon vihaa ja verikostoja, että muutama vuosi yhteisessä akatemiassa olisivat saaneet meidät unohtamaan verenperintömme. Tulimme kuitenkin toimeen sen verran hyvin, ettemme käyneet toistemme kurkkuun heti tavattuamme, vaan minä kohtelin haltianaista viileän etäisesti ja hän puhutteli minua aina etäisen kohteliaasti. Hän antoi minulle suojuurta ja sempiaa sekoitettavaksi teehen pääkivun hoidoksi, ja vielä jotain outoa, juurakkomaista kasvustoa pureskeltavaksi, jos tuska kävisi täysin sietämättömäksi. Näistä minä häntä kiitin, ja poistuin naisen kasvihuoneelta. Tunsin hänen kylmän katseensa lennättämät tikarit niskassani, ja manasin hänen kurjaa darthiir-vertansa puoliääneen.

Sillä välin Rhadec oli saanut kirjastossa selville, että hänen ja Jonasin aikaisemmin kohtaama vampyyri saattaisi löytyä Cormyrin suunnalta. Tämä vampyyri, Barthus nimeltään, oli kironnut pappimme jollain oudolla taialla, ja vaikka loitsu olikin saatu murrettua, niin Rhadec oli hyvin halukas saamaan tämän epäkuolleen käsiinsä kostaakseen. Nyt hän oli saanut kirjastosta johtolangan.

Cormyrista löytyi kaupunki nimeltään Arabel, jonka hallitsevan suvun Jaramelin vanhimpia perillisiä kutsuttiin aina Barthusiksi. Minusta tämä oli kovin heikko johtolanka, mutta koska Haran oli antanut meille lomaa ja kehottanut pysymään yhdessä, niin suostuin auttamaan kahta uutta toveriani etsimään tätä Barthusia. Mutta sitä ennen minulla oli omia asioita hoidettavani.

Seuraavana päivänä osallistuin akatemian tietäjien testeihin selvittääkseni, mitä Jeiram oli minulle tehnyt. Tietäjät ottivat vertani ja tutkivat minua oudoilla loitsuilla, jotka useimmat olivat minulle täysin tuntemattomia. Heidän manauksensa ja oudot kokeensa kestivät useita tunteja, ja jättivät minut niin ruumiillisesti kuin henkisestikin täysin uupuneeksi.

Heidän neulansa, tökkivät sormensa ja oudot, korvani humisemaan tai vinkumaan tai silmieni eteen loistavia tähtiä synnyttävät loitsunsa eivät kuitenkaan olleet pahinta. Ei, tukalimpia olivat heidän kysymyksenä.

"Sanoisitko koko nimesi?"

Sharim var'Mal, Malin huoneen Sharim. Epäonnistunut velho, vanki, luopio. Riittikö?

"Miten tämä Jeiram teki tämän sinulle?"

Senhän juuri haluan tietää, tolvanat.

"Koskettiko hän sinua?"

Koskettkiko hän minua? Millä tavalla?

"Lausuiko hän voimasanoja? käyttikö hän loitsua?"

Kuinka voisin muistaa? Taikuutta siellä ainakin käytettiin.

"Käytitkö sinä häneen jotain drowtaikuutta?"

Taikuuteni on minusta poltettu lähes viimeistä hippua myöden. Kyllä teidän pitäisi se tietää!

"Oletko rehellinen?"

En koskaan. Aina. Mitä väliä sillä on?

"Hävettääkö sinua?"

Ainoastaan nämä typerät kysymykset. Tuhlaan vain aikaani.

"Mikä on häpeällisin muistosi? Entä ensimmäinen muistosi herättyäsi Jeiramin iskun jälkeen?"

Häpeällisin muistoni? Niitä riittää: ehkäpä se, kun makasin mestarini lattialla ja hän poltti minusta viimeisenkin mahtini rippeen. Tai kun jäin kääpiöiden vangiksi - ainoa drow, joka koskaan on jäänyt Välkekilven klaanin vangiksi. Tai ehkäpä se, kun petin minuun luottaneet kääpiöt drowien seuraavan kerran hyökätessä. Tai se, kun luulin voivani luottaa omaan kansaani. Siinä teille muutama oikein mehukas muisto, tolvanat.

Kuinka hyödyttömältä nuo kysymykset tuntuivatkaan. Kuinka nöyryytetyksi tunsin oloni heidän tutkittavanaan - mutta mitäpä muutakaan olisin voinut. Joka tapauksessa olin helpottunut, kun tietäjät vihdoin antoivat minun mennä ja Haran lupasi lähettää minulle heti tiedon, kun tietäisi mitä minulle oli tapahtunut.

Näin äkkiseltään hän ei voinut kertoa kuin että kuvailemani riimu liittyi jotenkin heräämiseen tai jonkinlaiseen mahdollisuuksien oven avaamiseen, mutta tuo tieto ei saanut minut kuin pelkäämään.

Niinpä tuntui lähes helpotukselta jättää Kristalliakatemia toviksi, vaikka matka Cormyriin tuotti heti ongelmia. Ihonvärini paljasti heti kansallisuuteni, enkä voinut kuvitellakaan kulkevani ihmisten ilmoilla ilman, että siitä olisi suuri vaara paitsi minulle niin myös tovereilleni.

Ratkaisu kuitenkin löytyi akatemian keräämien lumottujen esineiden joukosta. Olimme keränneet Kivihampaan seikkailumme aikana jonkin verran saalista niin örkeiltä kuin Elborin antamien lahjojenkin muodossa, ja nyt oli aika varustautua uutta matkaa varten. Kun rotuni tuoma ongelma tuli esiin, kaivoi avulias kauppias varastoistaan minulle yksinkertaisen nahkatunikan.

"Tällaisen sinä tarvitset, drow", hän sanoi ja hymyili minulle harvahampaista hymyään. "Tämä suojaa sinua niin miekaniskuilta kuin uteliailta katseiltakin. 'Kasvotanssijaksi' tätä kutsutaan, ja sen avulla voit kulkea muukalaisten parissa juuri sellaisena kuin vain haluat. Sen avulla peität tuon mustan ihosi ja valkeat hiuksesi - kyllä vain!"

Moinen lumous oli hyvin vahva. Vaikka ylpeyttäni hieman nakersikin esiintyä jonain muuna kuin mitä olen, päätin lopulta, että mieluummin pieni nöyryytys kuin suunta ensimmäiselle roviolle taikauskoisten ihmisten armoilla. Niinpä vaihdoin vanhan, Välkekilven klaanin seppien takoman ketjupanssarini Kasvotanssijaksi kutsuttuun nahkaiseen nuttuun.

Elborin antaman Vasarakehän ja Siunatun sormuksen kuitenkin pidin, vaikka Jonas ja Rhadec omat lahjansa vaihtoivatkin rahaksi.

Ja niin varustautuneina suuntaisimme seuraavaksi Cormyrin Arabeliin.

__________________________________________

Itse pelikerrasta voisin sanoa, että se oli hyvin erilainen kuin edellinen toiminnantäyteinen kerta, mutta ei yhtään sen tylsempi. Oli mukava selvitellä pelikertojen aikana syntyneitä mysteereitä ja kysymyksiä, ja toisaalta pelikerran päätökseen tultaessa meillä oli taas selkeä suunta, johon jatkaa.

Sharimin saalis pelikerran jälkeen (poistettu arkiset jutut, vaihdetut jutut ja poislahjoitetut jutut):
- Hammer Sphere
- Ring of Brief Blessing
- Leather Armor +1 of Disguise, "Facedancer"

Muita mielenkiintoisia esineitä seurueen omistuksessa:
- Ring of Four Winds (Jonas)
__________________________________________

Sharim var'Malin päiväkirjamerkintöjä 4

2011-02-11T22:05:00.010+02:00

1479 Laakson aikaa: Toinen päivä kääpiökaivannossa

Käteni tärisee tätä kirjoittaessani. Sappi kohoaa kurkkuuni ja vain hädin tuskin pidän kivun poissa. Pelkkä muisto, niin hämärä kuin se mielessäni onkaan, saa pahoinvoinnin aallon kulkemaan ylitseni.

Paljon on tapahtunut tuon noiden lyhyiden hetkien aikana, jotka on kulunut siitä, kun viimeksi seikkailujamme ylös kirjasin. Nyt minun on kuitenkin jatkettava tarinaani. Jokin sisäinen pakko pakottaa minut purkamaan ajatuksiani.

Elborin herättyä vanha kääpiöystäväni oli yllättynyt nähdessään minut, mutta myös ilahtunut uusien liittolaisten tulosta kansansa avuksi. Hän kertoi meille Kivihampaan kääpiökaivannon synkistä ajoista. Prinssi Rangim, Välkekilven klaanin prinssi ja uusi hallitsija, oli ottanut neuvonantajikseen epäilyttävän ihmismiehen, velho Alabuksen. Tämä oli kuitenkin paljastunut petturiksi, joka oli auttanut örkkipäällikkö Muliabbin ja tämän heimon hyökkäystä kääpiökaivantoon. Monet kääpiöt olivat kuolleet tai kadonneet, ja Elborinkin kimppuun oli hyökätty.

Vanhalla kääpiöllä oli kuitenkin ollut onnea, sillä velho Alabuksen loitsut olivat vain halvaannuttaneet hänet. Velho oli kuitenkin varastanut häneltä muinaisen kääpiöaarteen, jonka avulla Elbor olisi voinut liikkua huomaamatta kaivannossa ja kutsua apua klaanilleen.

Elbor kirosikin kovin sanoin prinssi Rangimia, jota piti vastuullisena klaanin synkästä kohtalosta. Vanha kääpiö kuitenkin piristyi, kun lupasimme auttaa häntä ja tehdä parhaamme klaanin pelastamiseksi ja kääpiökaivannon puhdistamiseksi örkeistä. Hän lupasi auttaa meitä omalta osaltaan johdattamalla meidät syvemmälle kääpiöluoliin. Lisäksi hän tiesi salaisen asevaraston, josta löytyisi apuvälineitä tehtävällemme.

Niin jatkoimme syvemmälle Kivihampaan uumeniin. Yritimme välttää örkkejä, mutta nyt torahampaat osasivat etsiä meitä, ja piirittivät meidät nopeasti, emmekä onnistuneet välttämään örkkiveren vuodatusta. Jonasin loitsut kuitenkin todistivat mahtinsa, eikä hajanaisista örkkiosastoista ollut vastusta teräksellemme ja mahdillemme.

Örkkien johtajalta kaivoimme lisää tietoa Muliabbista, ja tämän ihmisliittolaisista, velho Alabusista ja Jeiramista, joka oli taustavoima Alabusinkin juonien takana. Kivihampaan vihollisilla näytti olevan mahtavia liittolaisia. Örkin paljastettua tietonsa jouduin vaikean päätöksen eteen; vapauttaako örkki vai viimeistä miekkojeni tekemä työ. Lopulta oma turvallisuutemme ja toverieni synkät ja päättäväiset neuvot saivat minut kohottamaan tikarini örkin kurkulle. Eikö tämä ollutkin drowien tapa? Eihän armo kuulunut drowsoturin sanavarastoon? Oliko sillä loppujen lopuksi väliä, kuoliko örkki taistelussa vai kurkku tikarin auki viiltämänä? Kuitenkin tikarini örkin kurkulla sai muistamaan tuom samaisen aseen omalla kaulavaltimollani. Drowssoturi, jonka oli tarkoitus tulla pelastamaan minut vankeudestani Välkekilven kääpiöiden parissa, käänsikin aseensa minua vastaan. Salamurhaaja oli kuollut, mutta tikari jatkoi edelleen työtään minun käsissäni.

Näin jälkikäteen kääpiöklaanin teurastukseen osallistuneen örkin kohtalon murehtiminen tuntuu lähes naurettavalta. Kuinka paljon pahan olennon henki lopulta painoi niiden kauhujen ja kipujen edessä, jotka vielä osaksemmme - ja erityisesti minun osakseni - osuivat.

Mitä syvemmälle kääpiökaivantoihin laskeuduimme, sitä selkeämmiksi kävivät örkkien tuhon jäljet, eivätkä alemmatkaan tasot olleet säilyneet hyökkäykseltä. Kääpiöitä emme nähneet, vain örkkipartioita, ja vasta Elborin salaisessa asekätkössä saatoimme tovin hengähtää. Rhadecin parantavat rukoukset virkistivät meitä, joskin pappi epäröi mahtinsa tuhlaamista. Loppujen lopuksi onnistuimme Jonasin kanssa suostuttelemaan hänet auttamaan myös Elboria, vaikka kääpiö otti avun vastaan lähes yhtä pitkin hampain kuin mitä Rhadec sitä tarjosi. ja Elbor kaivoi piiloistaan arvokkaita kääpiöaarteita avuksemme. Minulle hän antoi harmaan kiven, joka oli koristeltu rubiinein ja kaiverruksi vasarasta ja alasimesta. Kääpiöseppä kertoi kiven vapauttavan maagisen henkivasaran vihollisiamme vastaan. Lisäksi meistä jokainen sai yksinkertaisen kivikehän muotoon kaiverretun sormuksen, joiden mahti jäi vielä salaisuudeksi.

Elborin piilosta suunnistimme kohti Kivihampaan keskuslinnaketta, jossa kuulustulememme örkki oli kertonut prinssi Muliabbin liittolaisineen asustavan. Elborin maagisen porttikiven etsimisen uskoimme parhaaksi aloittaa sieltä. Kääpiöseppä kiitti vielä meitä avustamme, ja jäi itse piiloon; yksikätinen, vanha seppä olisi pahassa paikassa enemmän haitaksi kuin avuksi. Hyvästelimme hänet ja jatkoimme matkaamme pirteämpinä ja valaen toisiimme rohkeutta.

Kääpiölinna oli niin jykevä ja vaikuttava rakennus, kuin muistinkin, eikä örkkien tuhokaan ollut sen upeaa majesteettisuutta pilannut. Linnoitusta lähestyessämme Jonas kertoi tuntevansa hänen ja Rhadecin aikaisemmista seikkailuista tuttua, arkaanista energiaa, joka kertoi vieraiden maailmantasojen voimien kerääntyvän kääpiölinnakkeessa. Tunsin kateuden mustan tikarin sisuksissani maagimme vaivattomalle herkkyydelle; joskus mahti oli puhutellut minuakin noin helposti, mutta ne ajat olivat takana päin. Nyt drow-vereni luonnollisetkin lahjat tottelivat minua vain vaivoin.

Pääsimme sisälle linnakkeeseen yllättävän helposti, sillä örkkivartijoilla oli mielessä kaikki muu kuin vahtiminen. Aikaisempi örkin teloittaminen oli saanut vereni kiehumaan raakana ja armottomana, eivätkä nuokkuvat vartijat heräisi koskaan huolettomasta unestaan.

Linnakkeen päärakennusta lähestyessämme Jonas kertoi tuntevansa vieraiden maailmantasojen mahdin entistä voimakkaampana, ja minulle ja Rhadecillekin oli pian selvää, että linnakkeessa oli jotain outoa tekeillä. Tunsimme itsekin mahdin pistelevän ihollamme kuin poltteen, ja valmistauduimme taisteluun niin kuin vain taisimme. Kohtaamamme örkit tuntuivat kuitenkin välttelevän meitä, ja itse asiassa näytti siltä, että torahampaat olivat jättämässä kääpiölinnakkeen. Mitä ylemmäs linnakkeessa kuljimme, sitä voimakkaampana Jonas tunsi outojen voimien energian, kunnes saavuimme suureen saliin. Siellä meitä odotti kaksi kaapuihin verhoutunutta ihmismiestä, Alabus ja Jeiram.

Velhot seisoivat suuren, maagista energiaa huokuvan portaalin luona, jonka läheisyydessä seisovilla kivipaasilla lepäsi jonkin massiivisen olennon jäännöksiä. Yrittivätkö velhot herättää henkiin jonkin valtavan pimeyden sikiön?

Samassa muistin tarinat Kivihampaasta, muinaisten legendojen nukkuvasta titaanista, jonka mukaan Kivihampaan kääpiökaivantokin oli nimetty, ja nielaisin kauhusta.

Velhot eivät näyttäneet yllättyneiltä tulostamme, mutta eivät aikoneet liioin heilutella sanan säilää kanssamme, vaan kohtaaminen äityi nopeasti taisteluksi. Jonasin ja velhokaksikon maaginen tuli poltti suuren salin lattiaa ja seiniä, ja Rhadec sai myös lentävistä tulipalloista osansa, mutta minun sukuperimäni suojasi minua pahimmalta poltteelta.

Sen sijaan Alabuksen happoloitsut polttivat minun ihoani ja kärvensivät hiukseni, mutta maksuksi tuosta tuskasta iski miekkani kääpiöiden petollisen liittolaisen hengiltä. Maagisen hapon tuska oli kuitenkin vähäistä sen rinnalla, mitä pian koin.

Kohotin katseeni kuolevasta Alabuksesta toiseen velhoon, epäilemättä Alabusin kumppani Jeiramiin. Samassa jokin musta voima iski minut polvilleni, ja silmissäni pimeni. Kaikki menetti merkityksensä, sillä upposin sellaisen tuskan mereen, jossa kadotin kaiken käsityksen ympäröivästä maailmasta. En voinut kuin kirkua tuskasta ja olin varma pääni halkeavan tuon kammottavan kivun vain voimistuessa voimistumistaan, kunnes tajuttomuus otti minut valtaansa.

Kun heräsin, Jeiram oli kadonnut samoin kuin maaginen portaali, ja Rhadec ja Jonas hoivasivat minua huolestuneina. Olin kivusta sekaisin, enkä muistanut mitään taistelusta; vain kivun musta, kammottava muisto kiusasi mieltäni. Kivun jota en osannut selittää. Mitä minulle oli tapahtunut?

Samassa sain vastauksen kivun palatessa. Surkea, epäonnistunut drow! outo ääni, Jeiramin ääni, kaikui mielessäni Sinä ja toverisi saatte maksaa teoistanne - ja sinä saat toimia kostoni välikappaleena. Sinä olet minun linkkini: kaikki minkä sinä näet, minäkin näen. Kaiken, mitä kuulet, minäkin kuulen. Voin kertoa, kurja drow, että ennen kuolemaasi saat nähdä toveriesi sortuvan!

Ja samassa kipu ja ääni oli poissa, mutta toverieni kauhistuneista katseista tiesin, että hekin olivat todistaneet jotain.

Nyt minun on lopetettava, sillä tunnen kivun jälleen palaavan.

Jumalat, mitä velho teki minulle?

__________________________________________

Voi pojat, kun oli epic pelikerta! En muista, koska minulla olisi viimeksi kulkenut kylmiä väreitä pelin aikana, mutta nyt niin kävi. Pelikerta oli omalle hahmolleni tärkeä, ja vaikka saimmekin yhden örkkien liittolaisita, Alabuksen, tapettua, niin paljon jäi vielä selvittämättä.

PJ-Markolle kiitokset siitä, että hän jousti hahmokonseptiini tulleen lisän* kanssa, ja onnistui tuomaan Sharimin uuden Lahjan hienosti peliin mukaan - ja vielä omalla pienellä lisämausteellaan. Sharimilla siis hehkui otsassaan jonkinlainen riimu pääkipujen myötä, mutta niistä seuraavassa merkinnässä lisää.

Kaiken kaikkiaan pelikerta oli hyvin mehukas, ja avasi paljon ovia, mutta ainakin minulle tuli myös sellainen tunne, että olisin saavuttanut jotain. 3.5-edikan säännöt ovat sen verran tutut, että peli kulkee mielestäni aika vaivattomasti, ja Sharimin pelaaminen tuntuu todella drow-haltian pelaamiselta. Niillä on tosiaan kaikkea kivaa pientä erikoisominaisuutta synnynäisen taikuuden lisäksi. Spell resistance on kivaa kamaa... :)

Ihan kaikkea ei tullut taas mainittua, mutta toivottavasti päiväkirjamerkintöjen myötä yleiskuva seikkailuita pysyy edes omassa mielessä.

Aarteita ja muita esineitä
3 x Ring of brief blessing (pitää tunnistaa)
=> JONAS JA RHADEC MYI OMANSA, SHARIMILLA EDELLEEN OMANSA
1 x Hammer Sphere (SHARIMILLA)
1 x Velhon sauva (tunnistus?) => TAVALLINEN
1 x Sormus (tunnistus?) => RING OF FOUR WINDS
1 x Ketjupaita (tunnistus?) => TAVALLINEN
2 x Stone of Sending => KÄÄPIÖPERHEELLE
- Kassaan platinaa ja jalokiviä
- Titaanin osat pitää muistaa käskeä kääpiöitä piilottamaan

Muuta
- Pitää edelleen etsiä Elborin porttikivi
- Aikaisemmin Jonas ja Rhadec olivat saaneet tehtävän etsiä erään kääpiönaisen sukulaiset. Tämä pitää muistaa hoitaa
- Örkit ovat edelleen kääpiöiden riesana, vaikka niitä hieman peloteltiinkin (tästä lisää myöhemmin)
- Markon kirjoittamia merkintöjä kampanjan aikaisemmista tapahtumista pitää kyllä vielä minunkin kerrata; pelin aikana oli aika paljon viittauksia näihin
- *Linkki Lahjaan ei toiminut, joten isken sen näin suoraan: http://www.dandwiki.com/wiki/The_Gift:_an_Alternative_to_"Psionics"_(DnD_Variant_Rule)

The Heroes (Joe Abercrombie)

2011-02-07T09:11:00.002+02:00

***Hyvin, hyvin pieniä spoilereita The Heroes -kirjan teemoista ja tarinasta. Teitä on varoitettu!***

"Three men. One battle. No heroes."

Nämä sanat kuvaavat täysin Joe Abercrombien uusinta teosta, joka on erilaisten näkökulmien kautta kerrottu tarina kolmipäiväisestä taistelusta Pohjoisessa, Osrungin laaksossa. Taistelusta ei kerrota pelkästään kolmen päähenkilön näkökulmasta, vaan tarina etenee näiden lisäksi myös sivuhahmojen näkökulmasta. Myös vanhoja tuttuja tavataan.

Mitä tästä kirjasta voi edes sanoa? Tällä hetkellä päässää pyörii vain "vau!"

Minä pidin The First Law -trilogiasta, ja pidin myös Best Served Coldista. The Heroes kuitenkin räjäytti potin. Sen lukemista oli vain pakko jatkaa, sillä tarina eteni vaivattomasti ja pysyi jatkuvasti jännittävänä. Vaivattomuus ei kuitenkaan tarkoita, että kirja olisi ollut "yksinkertainen" tai "helppo", vaan teksti on hyvin monisävyistä ja Abercrombie tekee loistavasti sen, mikä onnistui jo hänen aikaisemmissa tarinoissaankin. Hän antaa erilaisen äänen jokaiselle näkökulmahahmolle.

Abercrombie esittelee sodan raadollisena ja loppujen lopuksi varsin hyödyttömänä ilmiönä, eikä tästä tarinasta löytynyt (sota)sankareita - tarinan ainoat sankarit ovat kivipaadet, joiden mukaan kirja on saanut nimensäkin. Jokainen hahmo tuntui kuitenkin kiehtovalta niin huonoine kuin hyvine luonteenpiirteineen, ja huomasin välittäväni jokaisesta hahmosta. Lisäksi täytyy arvostaa sitä, että Abercrombie ei tehnyt helppoja ratkaisuja hahmojensa suhteen, eikä lähtenyt kehittämään "pelkureista rohkeiksi urhoiksi" kehittyviä sankaritarinoita, vaikka tällaiseen olisikin ollut mahdollisuus. Sen sijaan jokainen hahmo pysyi luonteelleen uskollisena loppuun saakka, vaikka kolme päivää hyödytöntä verenvuodatusta jättivätkin jälkensä heistä moniin.

Abercrombie kirjoittaa tarinoita, joista kaikki eivät välttämättä pidä. Se on okei. Minuun tällaiset synkät tarinat kuitenkin iskevät, ja The Heroes nousi Abercrombien - ja kenties koko fantasiakirjojen kavalkadin - kärkiryhmitykseen. Lisäksi on hienoa, että Abercrombien yksittäisetkin romaanit kehittävät The First Law -trilogian maailmaa eteenpäin.

Dragon Age: Sielun kurimus 1

2011-01-28T21:59:00.004+02:00

Pelasimme puoli tuntia sitten loppuun ensimmäisen pelimme Dragon Age: Sielun kurimus -etäkampanjaa. Ruumiita tuli - mutta onneksi vain vihujen suunnalla.

Aluksi hieman taustoja, sillä kertaus on opintojen äiti. Eli porukkamme on hajaantunut siten, että suurin osa pelaajista on Helsingissä. Endless Bag of Games -blogia pitävä MkaY työkavereineen vaikuttaa pääkaupungin suunnalla, ja minä pidän pystyssä linnaketta täällä Kajaanin suunnalla. Pelit hoituvat Mumble + Cacoo + Irc -kombolla, jossa Mumblella hoidetaan puhuminen, Cacoossa piirrellään karttoja yms. selvennyksiä ja Ircissä noppabotti hoitaa nopanheittelyn. MkaY:n työkaveri, Izeman, kirjoitti todella näppärän botin, jonka avulla onnistui lopulta myös Dragon Age -peliä ajatellen myös Dragon Dien antamien tulosten erottelu Stunt-pisteitä varten. Loistavaa työtä!

********

Sitten pelikerran tapahtumiin:

Kaikki lähti liikkeelle siitä, kun pelaajahahmot, nuori soturi Jewyn ja Piirin velhona esiintyvä Rynes (salanimellä Garod) olivat matkalla Kirkmuurin kaupungista kohti Korpiapään kaupunkia Fereldenin puolella Heräävää merta. Matkaa tehtiin Pärske-nimisellä pienellä kogilla, ja aluksi varsin tapahtumaköyhältä vaikuttavan matkan alkutaipaleella seikkailijat jutustelivat niitä näitä niin laivan kapteeni Aladorin, laivapoika Talbarin kuin kanssamatkustaja Jorynkin kanssa. Lisäksi seikkailijat tekivät tuttavuutta toisiinsa, vaikka kahden toisilleen vieraan seikkailijan välit olivatkin alkuun varsin muodolliset ja etäiset.

Kapteenin 2-päiväiseksi ennustaman matkan aikana alkoi kuitenkin pian tapahtua. Ensinnä Jewyn sai Aladorilta hieman tarkemmin selville Korkiapään taustoja ja merirosvojen kiusaaman rannikon tilannetta. Herttua Ayden Cousland olikin päättänyt kutsua koolle seikkailijoita ja sotureita ympäri Fereldenin ja Thedasin saadakseen resursseja merirosvojahtiin ja merirosvojen huhutun johtajan, Sumujen kuninkaan, löytämiseksi.

Seikkailijakaksikko pani kuitenkin pian merkille, että laivapoika Talbar vaikutti epäilyttävältä. Tältä löytyi ensinnäkin enemmän rahaa kuin pahaisella laivapojalla olisi uskonut olevan, ja lisäksi tämä tähyili jatkuvasti Fereldenin rannikolla nousevien saarien suuntaan. Kiitos taitavien puhujanlahjojensa Jewyn saikin pian pojalta selville, että poika oli tehnyt Kirkmuurin kaupungissa sopimuksen tunkeilijoiden päästämisestä laivaan yön pimeinä tunteina. Seikkailijat olivat ymmärtäväisiä nuoren pojan hyväuskoisuudesta, mutta kapteeni Aladorilta ei ymmärrystä laivapojalle herunut.

Seikkailijat ja kapteeni eivät kuitenkaan paljastaneet vielä Talbarille, että hänen salaisuutensa oli paljastunut (Jewyn oli vannonut pitävänsä sen omana tietonaan), vaan yön tullen laivan miehistö ja matkustajat järjestivät ansan laivaan tunkeutuville, jotka paljastuivat haltiasoturin johtamiksi merirosvoiksi. Merirosvot ajettiin varsin helposti pakosalle, ja haltia jäi vangiksi menetettyään ensin toisen korvansa Jewynin tarkan ammunnan tuloksena.

Voittoisa joukkio suuntasi kohti Korkiapäätä, mutta sataman tuntumassa odotti vielä levottomuuksia. Kapteeni Alador oli nimittäin vanginnut Talbarin, ja aikoi teloittaa petollisen laivapojan. Seikkailijat kävivät poikaa puolustamaan, mutta kapteeni piti päänsä, ja hetken tilanne näytti kääntyvän uudeksi verenvuodatukseksi. Jory paljasti kuitenkin tällöin olevansa harmaavartioston soturi, ja otti Velvollisuuden lain nojalla pojan suojatikseen ja harmaavartiaksi koulutettavaksi. Tämä ei miellyttänyt Pärskeen kapteenia, jonka ilme kertoi erityisesti Talbaria kovasanaisesti puolustaneen Jewynin saaneen itselleen vihollisen.

Pelikerta päättyi Joryn ja Talbarin hyvästellessä seikkailijat Korkiapään satamassa, ja Jewynin ja Garodina edelleen esiintyvän Rynesin jäädessä vangiksi saamansa haltian kanssa Korkiapään satamaan. Vangin lisäksi heillä oli yksi johtolanka: haltialta löytyi musta, peilimäisesti heijastava kivi, jonka mustissa sisuksissa oli valkoinen viiru. Rynes päätteli tämän olevan maaginen esine, mutta esineen tarkempi luonne selviäisi vastan tarkempien tutkimusten jälkeen.

Kenties he olivat päässeet peräti pahamaineisen Sumujen kuninkaan jäljille...

Hahmoja:
Kapteeni Alador, Pärskeen kapteeni
Jory, harmaavartija
Talbar, Pärskeen laivapoika
Merirosvoja johtanut haltiasoturi

******

Pelijohtajan pallilta katseltuna pelikerta sujui vallan mainiosti. Vaikka alkukankeutta tunsinkin kärsiväni, niin homma lähti sujumaan varsin jouhevasti, vaikka valitsemani aloitusskenaario ei ollut helpoimmasta päästä: seikkailijat olivat toisilleen täysin tuntemattomia ja paikassa, jossa heidän toimintansa oli varsin rajoitettua.

Onneksi pelaajat kuitenkin lähtivät rohkeasti mukaan tilanteeseen ja tutustuivat laivan "tärkeisiin" henkilöihin, ja homma lähti rullaamaan. Varsinkin Jewynin toiminta piti pyörät liikkeellä. Pelinjohtajan pallilla oli varsin mukava istua, kun pelaajat olivat niin aktiivisesti mukana.

Dragon Agen systeemi toimi, ja erityisesti stuntit toivat kyllä väriä taisteluun (varsinkin Jewyn sai varsin elokuvamaisia hetkiä laivan köysissä viuhuessaan ja riisuttuaan merirosvopäällikön aseista yhdellä taitavalla hyökkäyksellä. Systeemi on varsin simppeli, ja voisi olla jopa puuduttava, mutta stuntit tuovat sopivasti maustetta taisteluun. Pelinjohtajan pallilta systeemi toimi, ja pelaajatkin tuntuivat tykkäävän.

Halusin luoda skenaarion, jossa olisi mahdollisimman paljon vaihtoehtoja (saadaanko selville merirosvojen hyökkävän, miten toimitaan jos saadaan...). Tällä kertaa seikkailijat pääsivät turvallisille vesille ja onnistuivat yllättämään merirosvot sen sijaan, että merirosvot olisivat yllättäneet laivan miehistön ja matkustajat. Olin miettinyt tätä mahdollisuutta jonkin verran, mutta myös muita mahdollisia ratkaisuja oli käytössäni. Kuitenkin tapahtumat seurasivat toisiaan aika mukavasti, eikä minun tarvinnut juurikaan miettiä, että mitäs nyt voisi tapahtuakaan.

Toisaalta halusin tuoda myös skenaarioon sen, mistä minä Dragon Agessa pidän, eli valintojen vaikeuden. Talbar oli loppujen lopuksi petturi, vaikka osa menikin hänen hyväuskoisuutensa piikkiin. Toisaalta laivan kapteeni oli hyvin ankara, joten oli mielenkiintoista nähdä, kenen puolelle seikkailijat asettuisivat. Tällaisia juttuja mielestäni Dragon Agessa pitää ollakin: tilanteita, joissa ei ole "hyvä" ja "paha", vaan erilaisia näkökulmia. Tällä kertaa seikkailijat päättivät suojella poikaa, ja saivat siitä hyvästä tietää Joryn olevan harmaavartija (ja näin ollen seikkailijoilla on linkkiä harmaavartion suuntaan), mutta toisaalta kapteeni Alador ei seikkailijoita katso kovinkaan hyvällä heidän puututtua laivan järjestyksenpitoon.

Semmoinen oli ensimmäinen pelikerta. Hieman viimeiseen mahdolliseen tilaisuuteen jäivät pelinjohtajan valmistelut, mutta onneksi pelikerta sujui siitä huolimatta. Tästä on hyvä jatkaa.

Dragon Haven (Robin Hobb)

2011-01-27T19:51:00.003+02:00

Tuli vihdoin hankittua ja luettua The Dragon Keeperin jatko-osa. Kirja jatkaa lohikäärmeenhoitajien ja heidän suojattiensa tarinaa matkasta syvemmälle Sadekorven syvyyksiin, kohti ikiaikaisten kaupunki Kelsingraa (kirjoitin muuten nimet ulkomuistista...).

Aikoinaan jäi Dragon Keeper "arvostelematta", joten tietyllä tavalla tuntui turhalta tarttua tähänkään kirjaan ja sanoa siitä sanottavani. Kuitenkin lopulta päätin, että tämä kirja olisi mainitsemisen arvoinen.

Tämä oli kirja, joka herätti monenlaisia ajatuksia. Hyviä ja huonoja. Kun kirjaa luki, en oikein tiennyt, mitä olisin siitä sanonut. Tämä ei tarkoita, etteikö kirja olisi ollut hyvä kirja, mutta jotenkin se oli niin erikoinen fantasiakirjaksi, ettei siitä oikein saanut tuntumaa. En tiedä, mistä tämä johtui.

Tarinaa kuljetetaan Dragon Keeperin tavoin kahdessa tasossa. Päätarinan muodostaa lohikäärmeenhoitajien, lohikäärmeiden ja Taurman-laivan miehistön matka Sadekorven jokea pitkin. Toista tarinaa kuljetetaan Bingtown (olikohan tämä Näkijän tarun suomennoksissa Kasala...) ja Terhaug-nimisen kaupungin kirjurien lähettämien kirjeiden välityksellä. Kirjurit lähettävät virallisia ilmoituksia, mutta kirjoittavat aina näiden ilmoitusten perään henkilökohtaisia terveisiään ja kuulumisiaan kaukana toisaalla asuvalle kollegalleen.

Tarina on sinällään varsin perinteinen matkakertomus ja tyypillinen fantasialle, mutta Hobb kertoo sen varsin epätavallisesti. Matkan tapahtumat ovat nimittäin ovat hyvin arkisia, ja tarinan rytmi on rauhallinen. Hobb keskittyy lohikäärmeiden ja heidän ihmismatkakumppaniensa keskinäisiin ja ihmisten välisiin suhteisiin. Kirjassa ei juuri väkivallalla herkutella. Minulle kirjan rytmi oli välillä jopa hieman liian rauhallinen.

Välillä matkalaisten ihmissuhdekiemuroiden pyörittely keskenään ja lohikäärmeiden kanssa turhautti minua. Olisin halunnut enemmän toimintaa ja nopeamman tarinan. Toisaalta monet Hobbin ratkaisuista näki jo kaukaa, eikä tarina tarjonnut varsinaisia yllätyksiä. Lisäksi tarinan hahmot pääsivät loppujen lopuksi aika helpolla, eikä esimerkiksi Näkijän tarusta tuttua katkeraa suloa näkynyt juonessa tai tarinan lopetuksessa.

Kirjan toissijainen tarina täydentää paikoitellen päätarinaa, mutta toimii myös samalla kahden toisistaan kaukana sijaitsevan kaupungin kirjurien tarinana. Tämä toissijainen tarina tarjosi itse asiassa yhtä lailla mielenkiintoisia juonikuvioita kuin päätarinakin. Välillä se kiehtoi jopa enemmän kuin Sadekorven jokea kulkevien matkalaisten tarina.

Vaikka välillä kirjan ihmissuhdepyörittelyt ja vähän turhan helpot ratkaisut ärsyttivätkin, niin kirjan lopetus oli jollain tasolla hyvin tyydyttävä ja kaunis. Kirja oli todella nopea lukea kiitos Hobbin sujuvan tyylin, ja turhautumisen tunteista huolimatta kirja oli minusta hyvä päätös Dragon Keeperin tarinalle. Dragon Keeper ja Dragon Haven olivat kuitenkin minun makuuni ehkä liian "pehmoisia" kirjoja - toimintaa puuttui, ja kaipasin jo esimerkiksi Näkijän tarusta löytynyttä miekkojenkin kalistelua ja tikaridiplomatiaa. Tuli oikein ikävä Fitziä tapparansa ja Yönsilmän kanssa ahjottuja ja punalaivojen ryöväreitä kurmottamassa..

Saa nähdä, jatkaako seuraava Rain Wilds Chroniclesin kirja samanlaisella linjalla.

The Last Duel (Eric Jager)

2011-01-23T08:56:00.002+02:00

"A TRUE STORY OF CRIME, SCANDAL, AND TRIAL BY COMBAT IN MEDIEVAL FRANCE"

Tämä kirja ui sattumalta tietoisuuteni verkkoon joskus viime syksynä, ja hieman siihen verkossa tutustuttuani totesin, että tämä olisi pakko joskus lukea. Joululahjaksi sen sitten sainkin.

Tarina kertoo kahden asemiehen ystävyytenä alkaneesta mutta vuosien mittaan veriseksi vihaksi kehittyvästä suhteesta, joka huipentuu lopulta toisen tekemään kammottavaan rikokseen, joka vetää kaksikon riitaan myös toisen asemiehen vaimon. Rikos ja syyllinen ratkaistaan taistelun osoittamalla tuomiolla.

Jagerin mukaan hänen teoksensa perustuu pääosin lähteisiin, mutta hän myöntää joutuneensa tekemään jotain sivistyneitä arvauksia ja olettamuksia silloin, kun lähteet eivät kerro koko totuutta. Hämmästyttävää kuitenkin oli, kuinka koukuttava kirja. Välillä se tuntui lähes fiktiiviseltä teokselta. Parisataasivuisen kirjan luki nopeasti.

On kuitenkin selvää, että Jager on perehtynyt aiheeseen, ja kirja toi esille paljon mielenkiintoisia asioita niin Ranskan aatelisista satavuotisen sodan aikana kuin kesiaikaisesta laistakin. Kirja on täynnä pieniä nippelitietoja, joita toivon pääseväni hyödyntämään joko roolipelikampanjoissa tai omissa tarinoissa. Lain kiemurat ja oikeusvoimaisen taistelun yksityiskohtaiset seremoniat toivat keskiajan tavat lähelle lukijaa.

Itse tarina kulkee jouhevasti ja hahmot vaikuttavat oikeilta ihmisiltä. Koko kokonaisuus huipentuu ainakin minusta todella vaikuttavaan yhteenottoon kahden kostonhimoisen miehen välillä.

Eric Jager meni minun kirjoissani sinne Peter Englundin ja Tom Hollandin "mielenkiintoisten" historiakirjojen joukkoon. Nappi suoritus!

Sharim var'Malin päiväkirjamerkintöjä 3

2011-01-21T22:14:00.010+02:00

1479 Laakson aikaa: Ensimmäinen päivä kääpiökaivannossa

Kirjoitan tätä toverieni nukkuessa; matka Kivihampaan kaivantoon tuntui kestävän ikuisuuden, ja samalla aika tuntui vilisevän ohitsemme.

Saavuttuamme kurulle, jonka tiesin johtavan kääpiöiden saleihin, kohtasimme joukon kuruun piiloutuneita, suunnattomia hämähäkkejä. Hämähäkit puolustivat kotiaan raivokkaasti, ja vasta pitkän taistelun jälkeen onnistuimme karkottamaan ne hirmut, jotka eivät kaatuneet miekkoihimme tai Jonasin loitsuihin.

En voinut kuin seurata karehtien Jonas Harpellilta niin luonnollisesti ja vaivattomasti sujuvaa taikuuttA; nytkin seuraan velhon mietiskelyssä rentoutuneita, ihmismiehen piirteitä. Tuo velho voisin olla minä, ellei nuoruuden röyhkeys ja mustien haltioiden armottomat lait olisi maksaneet minulle mahtiani. Nyt minulla oli vain lumotusta teräksestä taotut aseeni; hienot ja mahtavat työkalut, mutta niin kömpelöt todellisen mahdin rinnalla.

Hämähäkeistä selviydyttyämme saavuimme varsinaisiin kääpiöluoliin, vaikka nämä osat kaivantoa olivatkin olleet selvästi pitkään käyttämättöminä. Ajoittaiset järistykset tekivät kulkemisen arvaamattomaksi, mutta etenimme siitä huolimatta nopeasti vanhaan kääpiöiden vartiotupaan, josta pääsimme Kivihampaan kaupungin pääsisäänkäynnille.

Portti kääpiökaupunkiin oli kuitenkin lukittu visusti, ja hetken näytti jopa siltä, että etenemisemme pysähtyisi kokonaan. Löysimme kuitenkin porttisalista kuolleen kääpiön lisäksi pienemmän sivukäytävän, josta löysimme paitsi toisen kuolleen kääpiön ja örkin raadon niin myös maagisen kutsumakiven ja portin avaamiseen tarvittavan rituaalin voimasanat. Jälleen Jonasin hallitsema mahti auttoi meitä jatkamaan matkaamme syvemmälle Välkekilven klaanin luoliin.

Luolat vaikuttivat aluksi täysin autioituneilta, kunnes löysimme suuren määrän kuolleita kääpiöitä, joista yksi hämmästyksemme eli vielä. Hän oli saanut kauhistuttavan iskun päähänsä, mutta jotain vihjeitä tapahtuneesta saatoimme saada selville kääpiön epäselvistä houreista. Ilmeisesti örkkien lisäksi joku muukin vaara uhkasi Kivihampaan kääpiöitä.

Veimme kääpiön piiloon pieneen porttihuoneeseen ja toivoimme hänen olevan siellä turvassa; mukanamme emme ainakaan häntä voisi raahata. Epäröin, toimimmeko oikein, sillä aikoinaan nämä kääpiöt olivat tehneet paljon minun hyväkseni, ja tunsin oudon tunteen sisälläni jättäessämme haavoittuneen kääpiön oman onnensa nojaan: aivan kuin olisin pettänyt tämän partasuun.

Jätimme joka tapauksessa kääpiön jälkeemme ja jatkoimme kohti Kivihampaan varsinaista pääluolaa ja kääpiökaupunkia. Matkallamme ohitimme erikoisen luolansuun, jota en muistanut aikaisemmin olleen, mutta emme uskaltautuneet tutkimaan sitä, vaan jatkoimme kohti kaupunkia. Kaupunkiin johtavalla luolansuulla kohtasimme örkkejä, mutta ennen väistämätöntä taistelua onnistuin huijaamaan örkeiltä edes jotain tietoja drow-perimääni turvautuen; örkkejä johti Muliabb-niminen örkkiprinssi. Örkit vaikuttivat varmoilta uudesta vallastaan kääpiöiden valtakunnassa, mutta epäilenpä heidän itseluottamuksensa kärsineen ainakin pienen kolauksen surmattuamme tusinan örkkejä ennen kuin piilouduimme miehitettyyn kääpiökaupunkiin.

Karkotettuamme takaa-ajajamme suuntasimme Elbor Kivihaan asunnolle, jonka uskoin löytäväni varmimmin. Elbor oli vanha kääpiöseppä, joka oli suojellut ja opastanut minua niinä vuosina, kun olin ollut Välkekilven kääpiön vankeina, ja tunsin huolta yksikätisen kääpiösepän puolesta.

Löysimmekin Elborin haavoittuneena örkinraatojen keskeltä. Hetken tunsin oudon, musertavan ja voimat vievän tunteen sisälläni, mutta lähemmän tarkastelun jälkeen paljastui, että Elbor ei ollutkaan kuollut, kuten aluksi luulimme. Sen sijaan jonkinlainen loitsu tai myrkky oli halvaannuttanut vanhan kääpiön, ja pienen suostuttelun jälkeen onnistuin vakuuttamaan pappi Rhadecin, että kääpiön pelastaminen ahdingostaan hyödyttäisi myös tehtäväämme. Ihmiset jaksavat yllättää minut vielä näiden vuosienkin jälkeen; joskus en voi olla ihmettelemättä heidän avoimuuttaan ja rohkeuttaan, ja outoja tapojaan. Toisinaan taas en nähnyt heitä sukulaisiani kummempina, vaikka tarinat drowien kataluudesta olivat suosittuja illanvietoissa ja pimenevinä iltoina. Olimmeko me drowit vain sielultamme mustia, vai hallitsiko pimeys kaikkia meitä rotuun katsomatta?

Lopulta päädyimme odottamaan, että Rhadec saisi valmisteltua tarvitsemansa rukoukset ja manaukset Elborin herättämistä varten. Koska sukupuuni myötä tarvitsin vähemmän unta, vahdin minä tovereideni lepoa ja Elboria, ja kirjoitan tätä.

Vaikka Elborin tilanne vaikuttaakin vakavalta, niin en voi olla tuntematta vanhojen hyvien muistojen heräävän sisälläni, ja outo itseluottamuksen puuska on vallannut minut. Aivan kuin vanha kääpiö antaisi minulle voimaa pelkällä läsnäolollaan. Kaiken lisäksi taikuudelle herkistyneet drowaisitini tuntevat suuren voiman olevan heräämäisillään kääpiöluolissa. Jopa mestarini karrelle polttama mahti tuntuu herkemmältä kuin vuosikymmeniin; ennen drowien syntyperäiset kyvyt, kuten pimeyden kehän tai haltiatulen kutsuminen tuntuivat vaivalloisilta ponnistuksilta, mutta Kivihampaan luolissa nuo kyvyt tuntuvat heräävän sisälläni uudelleen henkiin.

Riemua seuraa kuitenkin huoli: mitä Kivihampaan luolissa onkaan tapahtumassa tai heräämässä, on se mahtavampi ja epäilemättä vaarallisempi kuin osasimme edes alunperin kuvitellakaan. Pelkkien örkkien sijaan meitä vastassa on jotain paljon vaarallisempaa.

Toivottavasti Elbor pystyy kertomaan toivuttuaan enemmän. Ja toivottavasti vanha ystäväni ylipäätään toipuu.

__________________________________________

Tässä on vain osa pelikerran tapahtumista, sillä turinoiden päiväkirjamaisesta luonteesta (ja laiskuudesta) johtuen joudun rytmittämään kirjoittamista hieman eri tavoin kuin pelikerran tapahtumia. Pitää varmaan vielä oikolukea, mutta haluan tämän nyt ainakin nettiin ennen kuin se unohtuu.

Kaiken kaikkiaan pelikerta oli mukava, ja D&D:n 3.5-laitokseen vaihtaminen nopeutti taisteluita ja muuta toimintaa mukavasti. Oma hahmoni muuttui Warlordista puhtaaksi Fighteriksi, ja mukavalta mättäjältä hahmo ainakin vielä tuntuu. Kaksi sapelia vielä kun jostain saisi.

Pyrin kuitenkin toisaalta toimimaan ryhmän vetäjänä, koska kuljemme hahmolleni tutuissa luolissa, ja koska johtajan paikka kuului hahmon rooliin aikaisemmassa pelissä. Jotenkin hahmo tuntuu kuitenkin nyt tyydyttävämmältä; johtaminen on vähemmän konkreettista (ei ole enää powereita), mutta siitä huolimatta ainakin tunsin saavani aikaan asioita pelikerran aikana. Lisäksi hahmo tuntui jotenkin enemmän mustalta haltialta kuin 4-edikan versio. Tykkäsin.

Tärkeitä nimiä ja hahmoja (joista osa mainitaan ehkä seuraavssa merkinnässä):
- Elbor Kivihaka; yksikätinen kääpiöseppä ja Sharimin ystävä
- Rangim; Välkekilven klaanin prinssi ja hallitsija
- Alabus; Rangimin uusi neuvonantaja, petturi?
- Jeiram; Alabuksen pomo?
- Vanatrim; kääpiö, joka lähti johdattamaan kääpiöjoukkiota ulos luolista örkkien hyökätessä. Kohtalosta ei tietoa.

The Calling (David Gaider)

2011-01-20T11:21:00.004+02:00

Hieman yli vuosi sitten arvostelin David Gaiderin The Stolen Throne -kirjan, Dragon Age PC-pelin esitarinan. Kirja ei herättänyt positiivisia tunteita, mutta iskenyt Dragon Age -huuma pakotti tarttumaan esiteoksen jatko-osaan, The Callingiin.

The Calling on itsenäinen jatko-osa The Stolen Thronelle. Juoni itsessään on aika suoraviivainen: Fereldenin kuningas Maric Theirin, joka on menettänyt vaimonsa sairaudelle ja tuntee elämänsä olevan vailla sisältöä, lähtee Greywarden-seurueen matkaan etsimään yhtä kadonnutta Greywardenia. Matkan aikana taistellaan ja luodaan ryhmän sisäisiä suhteita. Aika peruskamaa fantasialle siis.

Juonta spoilaamatta voisin sanoa, että siinä oli potentiaalia, mutta paljon jäi hyödyntämättä. Esimerkiksi ihan kirjan loppupuolella yhteen kokonaisuuteen ympätty juonittelukuvio olisi tuonut kirjaan paljon lisää sisältöä, ja olisi ollut varmasti mielenkiintoinen kokonaisuus - mielenkiintoisempaa ainakin kuin tylsä Darkspawnien lahtaaminen.

Kuitenkin kirja herätti paljon enemmän fiilksiä, kuin edeltäjänsä. Se tuntui enemmän "Dragon Agelta", ja sitä "synkkää fantasiaakin" oli edes vähän enemmän. Aika geneeristä meno suurimman osan ajasta oli, mutta myös mielenkiintoisia ja odottamattomiakin ratkaisuja löytyi.

Kirjan suurin heikkous oli mielestäni se, kuinka vahvasti se tukeutui videopeliin. Okei, kirja perustuu videopeliin, mutta siitä huolimatta "siistit" miekanheitot ilmaan ennen lopetusliikettä ja talvipakkasessa täyshaarniskassa matkustavat soturit haisevat minun makuuni liikaa juustolle. Koska peliä on mainostettu "synkkänä fantasiana", ja sen innoittajina on mainostettu esimerkiksi Tulen ja Jään laulua, on minusta suuri vääryys, että kirja tuntuu pahimmillaan videopelin pohjalta kirjoitetulta fanifiktiolta.

Kirja ei kuitenkaan ollut täydellinen pettymys, sillä sen merkittävin vahvuus, mielenkiintoiset hahmot, onnistui pelastamaan paljon. Kaikki hahmot eivät ole yhtä vahvoja, mutta varsinkin tarinan Greywarden-sisarukset Gaider onnistui esittelemään hyvin mielenkiintoisina ja harmaina hahmoina. Tarinan päähahmot, kuningas Maric ja Greywarden/Rogue Duncan ja Greywarden/Mage Fiona eivät olleet hahmoina yhtä mielenkiintoisia, vaan aika perushyviksiä.

Toinen kirjan vahvuus on sen mielenkiintoinen maailma, jota valotettiin jonkin verran. Nämä olivat siitä mieluisia kohtia, että niitä pystyy näin roolipelaajana hyödyntämään.

Lopuksi voisi sanoa, että kirjan heikkoudet (videopelimäisyys ja sen paljonpuhutun synkkyyden puuttuminen) ja vahvuudet (mielenkiintoiset hahmot ja maailmasta paljastetut yksityiskohdat) menivät aika lailla tasan omassa lukukokemuksessani. Ei tämä mikään maailmaa mullistava fantasiakirja ollut, mutta ihan kivaa, kevyttä sankarifantasiaa. Kirjan ansioksi voisi lukea, että ainakin se herätti minussa ideoita roolipelikampanjaa silmällä pitäen.

Sharim var'Malin päiväkirjamerkintöjä 2

2011-01-17T23:47:00.005+02:00

Kahden edellisen pelikerran tapahtumia ulkomuistista kirjoiteltuna.

1479 Laakson aikaa: Matkan alku

Löysin velho Jonas Harpellin ja Rhadec Kardin Jättiläisten juoksun vuorilta laskevan joen rannalta. Olin kuitenkin myöhässä, sillä yksi kumppanuksista oli kuollut; Alukain oli joutunut hevoskotkien ja jokea ylittäessä hyökänneiden vesipetojen uhriksi, eikä edes loitsut enää herättäisi pappia henkiin.

En ollut koskaan tuntenut Alukainia kovin hyvin, vaikka olimme molemmat asuneet pitkään Kristalliakatemiassa. Mestari Haran vuodattaisi enemmän kyyneliä papin puolesta, mutta voimakkaan liittolaisen menettäminen oli kova isku tehtävällemme.

Aamun tullen muutimme reittiämme, sillä uskoin, että minun reittini Välkekilven klaanin luokse olisi turvallisempi kuin kääpiökaivannon pääsisäänkäynti. Riitti vaaroja myös tällä reitillä, sillä jouduimme ottamaan yhteen sekä yksinäistä kääpiösoturia vastaan kamppailevien örkkien ja jätin että jättiläishämähäkkien kanssa ennen kuin olimme Kivihampaan kääpiöluolien sivusisäänkäynnillä. Jotain kääpiökaivannossa oli tekeillä, sillä luolan lattia järisi oudosti. Kenties örkkejä vastaan taistellut kääpiö olisi tiennyt enemmän Kivihampaan luolaston tilanteesta, mutta tämä kuoli jättiä vastaan taistellessaan ennen kuin saattoi kertoa tietonsa.

Onnekseni Rhadec ja Jonas osoittautuivat örkkejä ja hämähäkkejä vastaan taistellessamme kyvykkäiksi taistelijoiksi. Aikaisemmin en olisi uskonut, että meistä kolmesta olisi apua ongelmissa, joista sitkeät kääpiöt eivät yksin selvinneet, mutta enää en ollut niin varma. Sen sijaan mielessäni kävi huolestuttava ajatus, kuinka kääpiöt tulisivat suhtautumaan paluuseeni Kivihampaan luolaholveihin, sillä lähtiessäni kääpiöiden tunteet eivät olleet lämpimimmät mahdolliset.

En voinut kuitenkaan kuin toivoa kääpiöiden unohtaneen menneet, tai antaneen edes anteeksi. Kenties tekoni nyt pyyhkisivät menneisyyteni synnit. Kenties kuolleiden kääpiöiden ja vanhan kuninkaan haamut jättäisivät minut vihdoin rauhaan.

Sharim var'Malin päiväkirjamerkintöjä

2011-01-16T15:46:00.004+02:00

Ajattelin, että voisin kirjoittaa tällaisia pieniä päiväkirjamerkintöjä Threads of Sanity -kampanjan tapahtumista drowsoturini Sharimin näkökulmasta. Nämä eivät edes yritä olla kattavia (eihän päiväkirjaakaan joka päivältä pidetä :p), mutta jos sitä silloin tällöin kirjoittelisi.

1479 Laakson aikaa - Tapaaminen mestari Haranin luokse

Mestari Harran kutsui minut luokseen. Olin juuri palannut pitkältä retkeltä saaren vastaiseen päähän, missä vartiosto oli korjannut vanhaa vartiotornia Raakapartain merirosvojen hyökkäyksen varalta; olin kuullut huhun että edesmenneen Kebalin poika Rabal oli vannonut minulle kostoa. Tuskion olin saanut pestyä matkan hien ja pölyn kasvoiltani, kun vanha mestari kutsui minut jo eteensä.

"Välkekilven kääpiöt ovat vaarassa, Sharim", hän sanoi tervehdittyään minua, ja tuntui, kuin kylmä teräs olisi survaistu sisuksiini. "He lähettivät karavaanin pyytämään apuamme. Heillä on jotain ongelmia örkkihyökkäysten kanssa."

Tuntui mahdottomalta, että vähäiset örkit olisivat voineet olla vaaraksi Välkekilven klaanille, mutta siitä huolimatta tunsin oudon huolen puraisun sisälläni.

"Aiommeko auttaa Välkekilven klaania?" kysyin olematta varma, mitä toivoin mestari Harranin vastaavan. Mestari kuitenkin nyökkäsi myöntävästi, ja selitti:

"Välkekilven klaani on ollut akatemian ystävä silloinkin, kun muut ovat meitä vierastaneet - totta kai me autamme heitä! Olen lähettänyt jo muutaman akatemian jäsenistä heidän avukseen, Alukainin, Jonas Harpellin ja Rhadecin."

"Varsin vähäinen joukko Välkekilven klaanin ystävyyden maksuksi", huomautin nyrpeästi. "Lisäksi kääpiöt piilottavat hyvin kotiluoliensa sisäänkäynnin; onko varmaa, että nuo kolme edes osaavat löytää Välkekilven klaanin luokse."

"Karavaani neuvoi heille reitin kotiluoliinsa, ja uskon, että he pystyvät auttamaan kääpiöitä", mestari Harran vastasi, "mutta jos uskot voivasi auttaa heitä, niin lähde kaikin mokomin heidän peräänsä; uskon heidän olevan kiitollisia kaikesta avusta, minkä akatemia vain voi heille tarjota."

"Mitäpä drowsoturi välittää kääpiöiden ongelmista?" oli ensimmäinen vaistomainen vastaukseni, mutta sitten tajusin, että tunsin todellakin huolta Välkekilven klaanin ongelmista, ja myönnyin lähtemään kolmen kääpiöitä auttamaan lähteneen seikkailijan perään. Muistin edelleen reitin, jonka kautta kääpiöt olivat saattaneet minut Kristalliakatemiaan, ja todennäköisesti tiedoistani ja taidoistani olisi apua kolmikolle. Käytyäni vielä juttelemassa Välkekilven klaanin parista tulleen karavaanin kanssa keräsin varusteeni, vyötin miekkani uumalleni ja suuntasin kohti Jättiläisten juoksun vuoria - ja muistojani.

Dragon Age: Sielun kurimus

2011-01-11T18:34:00.004+02:00

Tässä on alkuinfo, jonka tarjoilin pelaajille tulevaa Dragon Age -peliä varten. En tiedä, kuinka tarkasti pelaajat näitä yleensä lukevat, mutta ainakin minulle pj:nä tällainen alkuinfo on hyvä lähtökohta lähteä suunnittelemaan kampanjaa. Nyt vielä kun ensimmäinen pelikerta saadaan sovittua.

Ja he syöksyivät syvyyksin, alas varjoihin ja epätoivoon
-Surulauluja 8:28

Ferelden, vuosi 998 Lohikäärmeen aikaa. Yksi aikakausi on päättymäisillään ja uusi alkamassa. Vuosikymmeniä sitten Ferelden nousi Orlaisilaisten sorron alta päihittämään pimeydensikiöt, ja on vakiinnuttanut nyt asemansa itsenäisenä ja vahvan monarkin hallitsemana valtakuntana.

Kuningas Sarilan Theirin hallitsee Fereldeniä Denerimin valtaistuimelta ja tasapainoilee vasalliensa ja kansalaisten vaatimusten ja vahvan naapurin, Orlaisin, paineessa. Hovijuonien, neuvottelujen ja rajakahakoiden aikana viidennen kurimuksen aikaiset sankariteot ovat unohtuneet. Orlaisin ja Fereldenin välit ovat jälleen kiristyneet, minkä lisäksi nuoren kuningaskunnan lounaisia rajoja ahdistelevat avarialaisbarbaarien joukkiot.

Harmaavartio on vakiinnuttanut asemansa Fereldenissä, ja heidän määränsä on lähtenyt kasvuun. Pimeyden sikiöiden piileskellessä varjoissa he keskittyvät kuitenkin suojelemaan tavallisia kansalaisia maallisemmilta uhilta, maantierosvoilta ja avarialaisryöväreiltä. Suurin osa Fereldenin harmaavartiostosta onkin kerääntynyt lounaaseen ja länteen nousseelle, Suurena kilpenä, tunnetulle muurille, joka suojelee Fereldeniä lännestä ja lounaasta tulevia orlaisilaisten ja avarialaisten hyökkäyksiä vastaan.

Barbaarit, orlaisilaiset ja rosvot eivät ole kuitenkaan Fereldenin ainoa uhka, vaan valtakunnan pohjoisrannikolla on noussut uusi uhka, ja rannikon kaupungeissa ja kylissä puhutaan Sumujen kuninkaasta, raa'asta ja häikäilemättömästä merirosvosta. Tähän asti tämä Sumujen kuningas on ollut lähinnä riesa ja kokkapuheiden aihe kunnianhimoisine nimineen, mutta nyt hän on ryöstänyt useita kuninkaan suojeluksessa kulkeneita kauppalaivoja ja rosvonnut jopa yhden linnan.

Korkiapään (Highever) herttua Ayden Cousland on julistanut suuren palkkion Sumujen kuninkaan päästä, ja mittava joukko seikkailijoita, sotilaita ja ritareita on kerääntymässä Korkiapäähän aloittaakseen merirosvojahdin…

Talon sääntöjä:
- Music Talentin voi ottaa omalle hahmolleen ilmaiseksi koska tahansa, kun se vain on perusteltua; perusteluksi riittää ”Hahmoni harrastaa soittamista”
- Qunareilla. Ei. Ole. Sarvia.

Forgotten Ralmsia Mumblen & Cacoon avulla #2

2011-01-10T09:57:00.005+02:00

Pääsimme jatkamaan sunnuntaina Maken Threads of Sanity -kampanjaa D&D 4-edikan säännöillä Forgotten Realmsin maailmassa. Session tapahtumista voi lukea Maken blogista, mutta minä voisin sanoa muutaman sanan pelaajan näkökulmasta.

Tämä oli periaatteessa pelikerran toinen osa, ja varsinaisia tapahtumia ehdittiin käsitellä molemmilla pelikerroilla hyvin vähän. Tähän oli omat syynsä, mutta mennään niihin vasta sanottuani, että Markon luoma asetelma pelille on hyvin mielenkiintoinen - samoin pelaajahahmot. Kaksi pelikertaa tarjosi erilaisia kulisseja ja maisemia taistelulle - ja pelin aikana todellakin taisteltiin.

Koska hahmoni, drowsoturi Sharimin rooli 4-edikan termein on "Leader", eli Warlod-hahmoluokka, näkisin, että hahmoni paikka on eturivissä niin taistelussa kuin sen ulkopuolellakin. Tätä silmälläpitäen pyrin tekemään hänestä paitsi kyvykkään taistelijan niin myös taitavan puhujan ja esiintyjän. Tällä kerralla Warlordin kyvyille olikin käyttöä, ja parantavat ja moraalia kohottavat powerit kuluivat. Itse taistelujen ulkopuolella vasta loppua kohden aloin kuitenkin päästä vasta hahmoon sisälle, ja taistelujen ulkopuolella "johtamista" pitää vielä petrata.

Onnistuimme mielestäni tuomaan oman hahmoni tyydyttävästi mukaan peliin. Tosin hieman näin jälkikäteen harmittaa, etten selittänyt "in character" enempää Sharimista ja syistä, joiden takia Sharim tuli seikkailijoiden avuksi. Muutenkin roolipelitaitoni olivat vähän ruosteiset, ja pysyttelin pelin aikana jonkin verran taka-alalla, vaikka hahmoni johtajana kuuluisikin viedä porukkaa eteen päin. Hahmon sisälle pääseminen ja (suurimmaksi osaksi) uuteen porukkaan rohkeasti astuminen vaativat vielä työtä.

Pelin asetelma oli mielenkiintoinen, mutta kuten jo Markon kanssakin harmittelimme, niin siihen ei ehditty kovin paljoa syventyä, sillä aika meni taisteluissa - ensimmäinen pelikerta (joka oli tosin lyhyt, koska tutustuimme vasta työkaluihimme) kului lähes kokonaan taistelussa. Toisella pelikerralla ensimmäinen taistelu vei yli kaksi tuntia (vaiko lähemmäs kolme) ja toinen, kohta pian ensimmäisen taistelun jälkeen seurannut veikin sitten melkoisen lohkon lopusta ajasta (koko homma taisi kestää viitisen tuntia).

4-edikan taistelussa on paljon vaihtoehtoja ja kaikkia kivoja yksityiskohtia, mutta se tekee myös taistelusta h-i-d-a-s-t-a, ja pahimillaan taisteluvuoroihin venyi yli 20 minuuttia. Tämä oli praedorin nopeiden ja veristen taistelujen jälkeen melkoinen shokki. Jokaisella pelaajalla on käytössään todella suuri määrä vaihtoehtoja (joka vain kasvaa tasojen myötä), ja kun vihollista hivutetaan hengiltä iskupiste kerrallaan, niin kyllähän se kestää. Toivottavasti tämä nopeutuu paremman powerien ja muiden kykyjen oppimisen myötä.

Vaikka taistelu oli hidasta, niin toisaalta oman vuoron sattuessa taktisten vaihtoehtojen pohtiminen ja toteuttaminen oli kyllä mielenkiintoista. Yllätyin, kuinka kiehtovaa tällainen taktinen taisteluleikki olikaan! Erityisesti olen tyytyväinen hahmovalintaani, sillä sotaherrani pärjäsi taistelussa, mutta oli "parantavien voimiensa" (koska 4-edikassa Hit Points tarkoittaa myös moraalia) myös avuksi muille hahmoille. Oli mielenkiintoista asemoida itseään niin, että sai parhaan mahdollisen edun irti hahmon kyvyistä.

Taistelujen hitaudesta huolimatta pelikerta oli mielestäni antoista, vaikka Maken suunnitelmat uudesta GMPC:n esittelystä hieman kariutuivatkin. Nyt vain jatkamaan Kivihampaan kääpiöluolien tonkimista ja örkkien lahtausta!

Saakin nähdä, saammeko aikaiseksi seuraavaksi jo mainitsemani Dragon Age -pelin, vai jatkuuko Forgotten Realms: Threads of Sanity.

Valoa pimeän ropetunnelin päässä!

2011-01-06T08:34:00.003+02:00

Näyttäisi siltä, että pääsen pitkästä aikaa johtamaan peliä! Ilon päivä!

Tarkoitus oli eilen pelata jälleen Maken Thread of Sanity -kampanjaa Mumblen avulla, mutta koska yksi pelaajista ei päässyt paikalle, emmekä saaneet parhaista yrityksistämme huolimatta Baldur's Gate II:en moninpeliä toimimaan, niin ajauduimme keskusteluun mahdollisuudesta aloittaa toinen ropekampanja, jota pelattaisiin pienemmällä porukalla.

Peliksi päätettin Dragon Age RPG, josta on käytössä niin ilmestynyt Set 1 kuin myös beta-vaiheessa oleva Set 2. Toinen pelaajista, Make, pääsi jo hahmokonseptissaan ja hahmonluonnissaan varsin pitkälle, ja minullakin on mielestäni jo aika hyvä kampanjan aloitus mielessä.

Kampanja tulee ainakin alustavasti kulkemaan nimellä "Sielun kurimus", "The Blight of Soul", jos englanti kuulostaa siistimmältä. Peli sijoittuu todennäköisesti Lohikäärmeen ajan loppupuolelle, ja viides kurimus ja pimeyden sikiöiden hyökkäykset ovat vain sumentuneita muistoja maallisempien ongelmien nostaessa päätään.

Pitkästä aikaa tuntui mukavalta eilen ideoida vähän kampanjaa ja yli puolen vuoden tauko peleissä ja peluuttamisessa näkyy kyllä motivaation määrässä. Pelinjohtajan hommat tarkoittavat sitä, että Monttukin saattaa taas virkistyä ja täyttyy "katsokaa kampanjaani!" -merkinnöistä. Toisaalta kirjoitusharrastukseni varmaan jonkin verran kärsii - mutta tuleepahan kirjoitettua sitten tuota isoa, pelottavaa ja pahaa gradua... Ei kyllä oikeasti tule kirjoitettua gradua.

Vuoden 2010 Top 10

2010-12-28T13:57:00.004+02:00

Lähestyvän vuodenvaihteen kunniaksi on jälleen aika koota jotain siistejä juttuja kuluneelta vuodelta.

10 - Dragon Keeper (Robin Hobb)
"Realm of the Elderlings" -maailmasta kertova kirja Robin Hobbilta. Ei niin hyvä kuin Näkijän taru, Liveship Traders tai Lordi Kultainen -trilogia, mutta siitä huolimatta kelpo tarinaa. Kyllä Hobb voisi vielä Fitziinkin minun puolestani palata.

9 - Suuren sodan vuodet (Peter Englund)
Loistava kirja kolmikymmenvuotisesta sodasta ja ruotsalaisesta sotilaasta. Sen verran innostuin, että kirjoitin sivuaineen teemaseminaarin tämän inspiroimana. Pitäisi lukea vielä jatko-osa, "Voittamaton".

8 - Conquest (Juliet Barker)
Mielenkiintoinen kirja englantilaisten hallitsemasta osasta Ranskaa satavuotisen sodan aikana.

7 - Miekkamestari (Arturo Pérez-Reverte)
Tämä miekkamestarista ja 1870-luvun Espanjaan sijoittuvasta murhamysteeristä kertova kirja on tullut luettua muutamaan kertaan, mutta vasta nyt löysin sen (englanninkielisenä) omaksi asti. Loistava kirja, loistava ostos.

6 - Mount & Blade: Warband
Tämä pc-peli koukutti pahasti kesällä ja syksyllä. Onneksi pääsin irti, että muutkin hommat alkoivat taas edetä.

5 - Raven: Blood Eye (Giles Kristian)
Mukava ja viihdyttävä seikkailutarina viikinkien retkistä 800-luvun Englantiin. Pitäisi tarkistaa, onko kirjailijalta muita kirjoja.

4 - Castles & Crusades
Mielenkiintoinen näkökulma D&D-tyyliseen roolipelaamiseen.

3 - Maus (Art Spiegelman)
Kaverin suosittelemana tutustuin tähän sarjakuvaan, enkä katunut.

2 - Dragon Age RPG Set 1 & Set 2 playtest
Dragon Age RPG on ehkä vuoden aikana tutuiksi tulleista roolipeleistä mielenkiintoisin niin maailmaltaan kuin säännöiltäänkin. Vielä kun pelaamaan pääsisi.
Edit: Epäselvyyksien välttämiseksi kyseessä on siis pöytäroolipeliversio. Tietokoneversion 1-osaa, Dragon Age: Originsia, olen pelannut hieman, mutta Mount & Blade oli mielenkiintoisempi ja siihen koneen tehot riittivät paremmin, joten Origins on alkuvaiheissaan ja siellä se varmaan tovin vielä pysyykin. Oli sekin kyllä ihan mielenkiintoisen oloista "synkkää" fantasiaa.

1 - Game of Thrones (tv-sarja)
Tätä on odotettu koko vuosi kuin kuuta nousevaa - ja odotus sen kuin jatkuu.

Ja jälleen Top10 jäi liian ahtaaksi, kuten viime vuonnakin... Olisi pitänyt olla vähintään Top20, että kaikki mielenkiintoiset, kuten esimerkiksi Towers of Midnight, olisi saatu mainittua.

Roolipelejä via Mumble & Cacoo

2010-12-17T09:15:00.006+02:00

Pääsin eilen osallistumaan tekniikan ihmeiden ansiosta EBoG-sivustoa pyörittävän Maken D&D 4th Edition -roolipeliin Forgotten Realms -kampanjassa nimeltään Threads of Sanity.

Pelasin Maken GMPC:nä toiminutta barbaari/riimupappia nimeltään Alukain. Peli oli aloitettu 1-tasoa korkeammalta, ja pelaajat olivat jo 7-tasolla, joten täytyy kyllä myöntää, että olin varsinkin ihan pelin alussa aivan pihalla 4-edikan power-listan kanssa (olisi pitänyt tutustua vielä enemmän hahmoon etukäteen, kun mahdollisuus oli). Sitten kun päästiin vauhtiin niin homma sujui mielestäni aivan hyvin. Sen verran hommaan tykästyin, että Alukainin kuoltua taistelussa kahta hippogriffiä ja jonkinlaisia vesipetoja vastaan päätimme tuoda minut mukaan ihan omalla hahmollani. Kyllä, sen verran n00b olin, että pelaamani hahmo kuoli.

Mielestäni Mumble (yhteydenpitoa varten verkossa) ja Cacoo (karttoja varten)toimivat hyvin pelissämme. Cacoossa kartat piirtyivät helposti ja tokeneiksi valittuja kuvia oli vaivaton liikutella. Ääni kulki Mumblen kautta selvästi ja ilman suurempia pätkimisiä. Lisäksi oli helppoa keskittyä peliin samalla kun lämmitin itselleni tee-vettä (minusta tällainen härvääminen on "porukan silmissä" aina ollut vaikeaa). Jotenkin roolipelaaminenkin sujui paremmin kuin olin kuvitellut, vaikka oma kipeä kurkkuni ja ekan kerran jännitys hieman rajoittikin omaa antautumista rooliin.

D&D:n uusimman laitoksen sääntöjäkin tuli ensimmäistä kertaa kunnon pelissä testattua. Homma toimi yllättävän hyvin, vaikka taisteleminen oli kyllä aika hidasta esimerkiksi Praedoriin verrattuna. Noiden powereiden ja kaikkien vaihtoehtojen selaaminen vie aikaa. Taistelu oli selkeästi taktisten valintojen tekemistä, eikä sellaista brutaalilla nopeudella etenevää kaaosta, johon olen tottunut. Ilman apuvälineitä myös hahmonluonti olisi varmaan melkoista työtä, mutta siihen löytyy onneksi valmiita hahmonluontigeneraattoreita ja jopa Wizards of the Coastin oma Character Builder.

Taistelun hitaudesta huolimatta peli oli mielestäni mukava, ja toivottavasti saadaan jatkettua Mumble & Cacoo -pelejä jatkossakin. Voisin kuvitella, että taistelutkin nopeutuvat sitten, kun oman hahmon optiot muistaa tarkemmin ja homma muutenkin rutinoituu.

Hyvää syntymäpäivää, Praedor!

2010-12-08T23:25:00.005+02:00

Vuorelan ajatuksia roolipeleistä Praedorin 10-vuotisen taipaleen kunniaksi.

Syntymäpäivän kunniaksi olisi voinut kirjoittaa itsekin sanan tai pari, mutta kello on liian paljon, että saisin mitään järkevää päästä pihalle. Todettakoon vain, että Praedor on edelleen Maailman Paras Peli. :)

Inside Game of Thrones

2010-12-06T08:18:00.003+02:00

Uusi, nyt jo 10-minuuttinen esittelyvideo tulevasta Game of Thrones -sarjasta. Näemme ensimmäistä kertaa muun muassa Gendryn, ser Alliser Thornen ja monia, monia muita mielenkiintoisia asioita.

Kylmien väreiden aika

2010-11-29T07:38:00.002+02:00

Uusi teaser Game of Thrones tv-sarjasta. Ihan järkyttävän siistiä settiä!

GoT-kuvia, uusia ja vanhoja

2010-11-27T17:28:00.003+02:00

Jo aikaisemmin nähtyjä ja uusia kuvia korkealla resoluutiolla.

Awesome vai awesome?

EDIT: Promoa tänään(kö?) julkaistavasta 15 minuutin dokumentista, Inside Game of Thronesista. Lyhyt pätkä, mutta kylmät väreet kulkivat selkää pitkin...

Mielenkiintoinen löytö

2010-11-24T20:46:00.002+02:00

Löysin mielenkiintoisen minipelin interneteissä surfaillessani. Internetit on juuri tällä tavalla jännä paikka; sieltä löytää välillä positiivisiakin yllätyksiä, tällä kertaa Lady Blackbird -niminen minipeli.

Eli tuossa on valmis lähtötilanne steampunk-henkiseen peliin, valmishahmot ja lyhyet melko mutkattomat säännöt. Tämä kiinnitti huomioni lähinnä sen takia, että olin itse ideoinut jotain hyvin samantapaista sähköpostiropeja silmällä pitäen. Steampunk ei minua niin hirveästi kiinnosta, mutta tuo nyt kääntyy oikeastaan melkein mihin vain.

Hienoja kuvia Game of Thrones -sarjasta (HBO)

2010-11-18T13:18:00.002+02:00

Varsin asiallisia kuvia tulevasta Game of Thrones tv-sarjasta.

En ole aivan myyty aivan kaikille ritareiden/asemiesten varusteille, mutta erityisesti Mark Addyn kuningas Robert ja Nikolaj Coster-Waldaun Jaime Lannister yleisesti vakuuttavat. Myös Peter Dinklagen Tyrion vaikuttaa hyvälle. Pahimmalta Lapsukselta vaikuttaa edelleen tuo Emilia Clarken Daenerys.

Viimeinen toivomus (Andrzej Sapkowski)

2010-11-15T08:40:00.004+02:00

Viimeinen toivomus on puolalaisen Andrzej Sapkowskin The Witcher-nimisen sarjan ensimmäinen suomennettu osa (suomeksi Noituri). Kirjasarjasta on tehty myös samannimininen peli.

Viimeinen toivomus on rakenteeltaan novellimaisia tarinoita sisältävä kokoelma. Tarinoiden välissä on näytöksiä, jotka kulkevat nimellä "Järjen ääni", ja valottavat päähahmo Geraltin, rivialaisen noiturin, taustoja, ystävyyssuhteita ja tuntoja. Järjen ääni -osien lisäksi kirjasta löytyi kuusi novellia.

Viimeisen toivomuksen maailma on hyvin omintakeinen ja myös hyvin mielenkiintoinen - mielestäni varsin geneerisen kannen perusteella oletin paljon kliseisempää kirjaa. Tarinoiden teemat ovat hyvin synkkiä, ja mukana on myös mielenkiintoista pohdintaa pahuudesta, ihmisyydestä ja hirviöiden lahtaamisen oikeutuksesta. Maailma oli peruselementeiltään hyvin geneerinen - löytyy haltioita, kääpiöitä, hiisejä ja peikkoja - mutta Sapkowski tuo perinteisiin fantasiaelementteihin mukavasti twistiä.

Päähahmo Geralt oli mielestäni varsin perinteinen Tuomari-tyyppisen "antisankarin", kohtalon työhönsä valitseman esitaistelijan ja rahasta työskentelevän palkkamiekan sekoitus. Oikeastaan aika mitäänsanomaton "erityinen ja erilainen" sankari; noiturikoulutuksen myötä huippusoturi ja myös enemmän tai vähemmän pätevä loitsija. Erottuu ympäristöstään erikoisen ulkonäkönsä puolesta. Pitää kiinni periaatteistaan. Haukotus.

Totta puhuakseni odotin ehkä Viimeiseltä toivomukselta enemmän. Nyt odottamani kirja tuotti pienen pettymyksen. Tarinat eivät kiinnostaneet, eivätkä hahmotkaan kiinnostaneet. Maailma oli jokseenkin kiinnostava - mutta ei lopulta totta puhuakseni oikein kiinnostanut. Kirjasta ei jäänyt oikein mitään erityisen maittavaa käteen.

Erityisen pulmalliseksi koin kirjan kielen. En tiedä, johtuiko tämä käännöksestä, onko puola jotenkin erityisen vaikeaa vai oliko syy minussa, mutta minun oli hyvin vaikea seurata tarinankuljetusta. Lisäksi välillä teksti - varsinkin vuoropuhelu - oli jotenkin... kömpelöä - epäluonnollista. Tosin dialogi onnistui välillä heittämään ihan teräviäkin pistoksia, mutta kokonaisuus ei vakuuttanut.

En tiedä mitä tästä kirjasta sanoisi. En minä kyllä siitä mitään erikoisen hienoa irti saanut. Vähän sellainen "meh"-fiilis jäi. Ehkä odotukset sitten olivat liian kovat. Parasta kirjassa oli ehkä se, että useimmat hahmoista oli väritetty erilaisia harmaasävyillä, eikä kirjasta löytynyt kovin selkeää "hyvä - paha" -akselia.

Wheel of Time: Towers of Midnight (Robert Jordan & Brandon Sanderson)

2010-11-14T09:02:00.006+02:00

Ajan Pyörä pyörii, ja Tarmon Gai'don on melkein käsillä. Lohikäärmeen joukot kerääntyvät taisteluun Pimeän valtiasta vastaan, ja varjonsikiöt laskeutuvat Turmion maasta. Viimeinen taistelu on koittanut. Tämä on Robert Jordanin ja Brandon Sandersonin 13. Ajan Pyörä-kirjan, Towers of Midnightin (tästä lähin "ToM"), kantava teema.

Sain kirjan luettua eilen, ja tämä oli pitkästä aikaa sellainen kirja, joka tuli ahmittua loppuun; unettomat yöt eivät haitanneet, tärkeää oli vain tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi - sitten jännittävä tilanne katkaistiinkin siirtymällä toiseen tarinapolkuun, ja sitten sekin oli luettava, että pääsi takaisin ensimmäisen juonen kimppuun.

Kuulemani mukaan Sandersonilla ei olisi ollut yhtä paljon valmista materiaalia ToM:ia varten kuin The Gathering Stormissa oli. Mielestäni tämä myös näkyy kirjoituksessa; tyylistä löytyy enemmän sellaisia sanavalintoja, joita en ainakaan muista Jordanin käyttäneen. Myös juonenkuljetus on ripeämpää. Sanderson ei ole kuvailijana aivan Jordanin tasoinen, mutta toisaalta hän ei liioin juutu kuvailemaan jokaisen hahmon sukkien väriä ja takin kuviointia. Sanderson antaa mielestäni enemmän tilaa lukijan omalle mielikuvitukselle, vaikka toisaalta sanotaan, että Sanderson "kuljettaa lukijoita enemmän kädestä". En tiedä, minulla ei ainakaan tällainen tunne ollut ToM:ia lukiessani.

Kirjan tärkeimmiksi juonikuvioiksi nousivat Perrinin ja Matin tarinat; Perrinin "susiveli"-tarina saatiin päätökseen, ja Sanderson sai myös Matin tarinaan eloa enemmän kuin The Gathering Stormissa. Elyane oli edelleen tylsä, mutta Aviandhe oli kirjan positiivinen yllättäjä; hänen (lyhyen) osuutensa nimittäisin ehkä ToM:n kohokohdaksi.

Viimeisen taistelun lähestyminen ja joukkojen kerääntyminen on koko ajan esillä. Uusia juonikuvioita ei niinkään enää luoda, vaan vanhoja yritetään selvittää. Randista on tulossa todella Lohikäärmeen ennustusten messias-hahmo (power level 9000 olisi vähättelyä), ja mielestäni The Gathering Stormin Rand oli kyllä mielenkiintoisempi kuin ToM:n Rand - mutta tämän kanssa mennään.

Yksi asia Ajan pyörän loppuhuipennuksessa minua tällä hetkellä vaivaa. Viimeinen taistelu on lähellä, ja maailman kohtalo on vaakalaudalla, mutta tällä hetkellä tuntuu selvästi siltä, että Valon voimat tulevat voittamaan taistelun. Epätoivoa, jota olisin toivonut Varjon voimien kerääntymisestä tulevan, ei ainakaan minulle kirjassa herännyt. Esimerkiksi "pahuuden kuplat", ehkä konkreettisin ja vaarallisin esimerkki Tarmon Gai'donin lähestymisestä, vaikuttavat lähinnä harmittavalta epämukavuudelta.

Liian moni sarjan alusta asti joukoissa porskuttaneista hahmoista on hengissä - mitä menetyksen tunteita Ajan pyörän sankarit ovat todella tunteneet? Yhdessä välissä kirjassa uskoin jo, että yksi "tärkeistä" hahmoista heittäisi henkensä - mutta ei, hänet pelastettiin. Samoin jälleen todisyettiin kahta-kolmea onnellista paritusta. Yksi näistä oli ainakin minulle yllätys, ja melkein pudistelin epäuskoisena päätäni; ei ole todellista.

Hei, tämä on Viimeinen taistelu! Lohikäärme tulee murtamaan maailman! Missä ovat menetykset? Missä on epätoivo? Ei tässä ole aikaa mennä naimisiin - nyt taistellaan Varjoa vastaan!

Epätoivon ja menetysten puuttumisesta huolimatta Towers of Midnight oli mielestäni vahva jatko-osa Ajan pyörän tarulle, ja Sanderson on ansainnut paikkansa sarjan päättäjänä. Seuraavaa kirjaa, Ajan pyörän tarinan päättävää A Memory of Light -teosta, en millään malttaisi odottaa puoltatoista vuotta.

Maus (Art Spiegelman)

2010-10-26T19:54:00.004+03:00

Aikoinaan tuli paljon sarjakuvia, ja kyllä sitä vieläkin innostuu lukemaan, kun vain saa hyviä tarinoita käsiinsä. Esimerkiksi kaveriltani sain viime vuoden aikana Marvelin Annihilation-tarinakokonaisuuden, joka oli kyllä rautaista settiä.

Nyt samainen kaverini löi käteeni Art Spiegelmanin kaksiosaisen Maus-tarinan, joka kertoo taiteilijan isästä ja tämän kokemuksista II maailmansodan aikana puolanjuutalaisena. Toisaalta samaan aikaan käsitellään nykyajassa Spiegelmanin ja hänen isänsä ongelmallista suhdetta. Spiegelman luo useasti käsiteltyyn aiheeseen uutta väriä kuvaamalla kansallisuudet ja ihmisryhmät eläiminä: juutalaiset ovat esimerkiksi hiiriä, saksalaiset kissoja, puolalaiset sikoja ja amerikkalaiset koiria.

Kaverini jos kuka tuntee sarjakuvat, ja koska hän tätä suositteli, niin tiesin, että sarjakuva olisi todennäköisesti laadukasta. Siitä huolimatta onnistuin yllättymään positiivisesti. Tarinan kaksijakoisuus (II maailmansodassa ja nykyhetkessä kulkeminen) toimi siis hyvin, ja vaikka juutalaisten kokemista kärsimyksistä onkin kirjoitettu paljon tarinoita, onnistui Maus tuomaan erikoisella tyylillään uutta aiheeseen. Eikä tarina voi olla herättämättä ajatuksia:

"Ehkä kaikkien tulisi tuntea syyllisyyttä. Kaikkien! Ikuisesti!"

Spiegelmanin kuvitus on koruttomalla tavalla kaunista, aivan kuin vanhoista sanomalehtien sarjakuvista, mutta ovelalla sijoittelulla ja ruutujen käytöllä jokseenkin identtiset hahmot onnistuu erottamaan toisistaan. Siitä huolimatta joissain kohdissa piti miettiä kahteen kertaan, että kukakohan nyt puhuu, kun ruudussa on kaksi täysin samannäköistä hiirtä. Eri hahmoille olisi voinut luoda hieman luonnetta kuvituksessa, mutta toisaalta hahmojen "tasapäistäminen" saattaa olla myös harkittu tyylikeino.

Teksti on mielenkiintoista. En tiedä, onko kyse suomentajan "virheestä", vai onko jo kyse alkuperäiskielestä, mutta välillä sarjakuvan kieli on tietyllä tavalla kömpelöä. Esimerkiksi possessiivisuffiksit on jätetty lähes kokonaan pois, ja tekstissä sanotaan tyyliin "minun auto". Toisaalta tämä tuo mukavaa puhekielisyyttä tekstiin, ja voin kyllä hyvin kuvitella vanhan miehen puhumassa noin kertoessaan tarinaansa vuosien takaa.

Kaiken kaikkiaan kovaa settiä, joka herätti ajatuksia. Yllättäen isän ja pojan nykyhetkessä tapahtuva kanssakäyminen oli vieläpä parempi osa tarinaa, mutta myös II maailmansodan osiot olivat hyvää lukemista.

Odottavan aika on pitkä, eli Castles & Crusades -pelin tilaus

2010-10-14T09:30:00.004+03:00

Opiskelukiireet ja päälle painavat maisterivaiheen opinnot ja tutkielmat saavat aikaan ahdistusta; it is known. Gradua pitäisi vääntää ja sivuaineeseenkin pitäisi saada kandin verran tekstiä aikaiseksi, tenttejä on pitkin vuotta ja koulussa pitäisi käydä nini kotilaitoksella kuin kahdensadan kilometrin päässäkin. Hommaa siis riittää ja rakas VR tulee tänä vuonna entisestään tutuksi. Tuskinpa tulee kuluvana lukuvuonna hirveästi pelailtua pöytäroolipelejä - mutta eihän sitä tiedä.

Kiireistä johtuvaa ahdistusta ja levottomuutta parantamaan tilasin Troll Lord Games -peliyhtiön Castles & Crusades -roolipelin. Sen pitäisi ilmestyä päiviäni piristämään ensi viikon mittaan. Noita fantasiapelejä alkaa olemaan hylly pullollaan, mutta toivon Castles & Crusadesin täyttävän sellaisen yksinkertaisen, klassiselta D&D:ltä "tuntuvan" pelin aukon; Pathfinder on aika monimutkainen, samoin True20 tuntuu edelleen monimutkaiselta. Dragon Age ei tunnu D&D:ltä. Praedor on edelleen Paras Peli Koskaan, mutta sekään ei tunnu D&D:ltä, ja suomennettu D&D saa minussa aina jotenkin aikaan ahdistusta...

Mutta, jospa tuosta Castles & Crusadesista saisi sellaisen sopivan D&D-pelin, jota jaksaisi itsekin johtaa. Varovaisen demoversion silmäily ja arviot ainakin kertovat hyvää. Tässä voisi olla se peli, jolla saisi kuvattua sitä fiilistä mikä pienen pään sisällä oli, kun ensimmäistä kertaa luki Forgotten Realmsista tai Dragonlancesta...

Kaikki riippuu tietenkin siitä, kuinka helppo pelissä on rakentaa Drizzt-klooni.

Bandirin päiväkirjamerkinnät 20

2010-10-01T08:11:00.004+03:00

Tämä on toviksi viimeinen Bandirin päiväkirjamerkintä. Olen saanut minun ja Markon spostiropea aika hyvin kiinni, joten seuraava luku saa odottaa ainakin siihen asti, että se saadaan pelattua läpi.

Isele oli jäänyt Myrskytuulen majatalon läheisyydessä sijaitsevalle torille ja kinasteli paikalle saapuessamme kiivaasti kauppiaan kanssa tummansinisestä kankaanpalasta kaksikon palatessa paikalle. Huomatessaan meidät hän lopetti kinaamisen ja tuhahti vihaisena. Meille hän kuitenkin hymyili. "No.. Miten tapaaminen sujui?" hän kysyi uteliaana. "Mitä saitte tietää?"

"Ikävä kyllä emme paljoakaan", pahoittelin ja selvitin Ragos Tulimieleltä saamamme vähäiset tiedot.

"Lupasimme ilmoittaa hänelle pikimmiten, jos emme ota pestiä vastaan", sanoin lopuksi. "Meidän olisi parasta varmaan suunnata Mernbarin metsään mahdollisimman nopeasti, ennen Ragosia seurueineen. Saammepahan ainakin etumatkaa. Minä ja Karlon yritämme löytää tarvittavat varusteet retkeä varten, että pääsemme lähtemään vaikka jo iltapäivällä, jos hyvin käy. Toivotaan että Jasnirobekin ohjeet ovat tarkemmat kuin ne joiden avulla Ragos suunnistaa - jos Tulimieli siis etsii samaa kirjaa kuin mekin."

Näillä tiedoilla lähdimme tekemään viimeiset valmistelut ennen matkaan lähtöä. Karlon hoiti hevoset ja matkatarvikkeet käytännön miehenä ja minä kävin Iselen kanssa yhdessä läpi soveliainta reittiä kohti metsää.

Kartta oli suhteellisen yksinkertainen. Tie kulki Mernbarin metsänrajaa pitkin itään, kunnes saapuisimme Mernbarista ulos virtaavalle tummalle joelle. Joen piennar veisi meidät aina maamerkille saakka, jota Jasnirobek oli kartassaan kuvannut kolmeksi hampaaksi. Hampaiden luota ei enää ollut pitkälti, mutta kääpiö mainitsi eritysesti hampaiden luota matkan käyvän hankalaksi, sillä metsän olennot kävimmät vihamielisimmäksi, mitä syvemmällä metsän uumeniin matkustaisi.

Olimme Iselen kanssa edelleen uppoutuneina karttaan, kun Karlon palasi ostoksiltaan.
"Hevoset on nyt valmiina, ja minun puolestani mekin olemme valmiita", hän sanoi. "Mitä teemme hevosille, kun pääsemme metsään?"

"Kai ne on yritettävä ottaa mukaan, ellei tiellemme satu osumaan jotain majataloa tai talonpoikaa, joka voisi pitää hevosistamme huolta sillä välin kun me olemme Mernbarissa", ehdotin. "Onnistuitko ostamaan jousen, kuten ehdotin, Karlon?"

Seppä nyökkäsi myöntäväsi ja otti esille jousen, jota oli lähtenyt ostamaan. "Onhan se vähän koruton, mutta se oli halpa ja uskon että se on hyvä", Karlon sanoi ja antoi minulle koruttoman jousen. Jännittäessäni jousta totesin sepän osuneen kuitenkin oikeaan. Jousi ei ollut ilo silmälle, mutta se tuntui kestävältä ja vahvalta.

Olin tyytyväinen sepän ostokseen. "Kiitoksia, Karlon, tämä kelpaa hyvin. Minun puolestani voimme lähteä. Saa nähdä, mitä maantiellä on seuraavaksi varallemme!"

Bandirin päiväkirjamerkinnät 19

2010-09-25T16:57:00.005+03:00

Aamun tullen minä ja Karlon lähdimme virkeinä ja valmiina Myrskytuulen majatalolle, jossa Ragos Tulimieli piti majaansa.

Myrskytuulen majatalo oli pienehkö kievari ja selvästi rosoisemman väen suosiossa; sen pöydissä istuvat, jo aamusta omien tuoppiensa ylle kumartuneet miehet olivat kaikki sotureita ja seikkailijoita. Ragos Tulimieli erottui tästä monenkirjavasta joukosta kookkaan vartensa ja komeiden varusteidensa ansiosta. Komea nahkapanssari, turkiksella reunustettu viitta ja kallis amuletti kaulassa kertoivat, ettei Ragos ollut mikään varaton kulkija. Hänen silmistään paistoi valppaus ja kokemus; tässä oli mies joka tunsi myös taistelut ja muut vaarat.

Edessään Ragosilla nivaska papereita, joiden parista soturi nosti katseensa minun ja Karlonin astuessa hänen eteensä.

"Tervehdys", sanoin ja kävin suorapuheisesti asiaan, sillä Ragos vaikutti mutkattomalta mieheltä. "Te taidatte olla Ragos Tulimieli... Minä olen Bandir ja toverini on Karlon, ja kuulimme, että te etsitte miehiä Mernbarin metsään tehtävää retkeä varten."

"No siinä tapauksessa olette tulleet oikeaan paikkaan." Ragos vastasi kumpuavalla äänellään ja katseli meitä arvioivasti. "Ette taida olla täkäläisiä. En ainakaan muista nähneeni teitä aikaisemmin. Mernbarin metsä on tarinoidensa veroinen paikka - minkäslaista kokemusta teillä kahdella on?"

"Minä olen toiminut paroni Wolfranin esitaistelijana ja palkkasoturina niin Estreassa kuin idempänäkin", sanoin ja taputin miekkani kahvaa. "Karlon on todistanut olevansa urhea mies ja osaavansa pitää pintansa; Varmasissa näin hänen puolustavan hienoa naista kahta ryökälettä vastaan."

"Osaatko käsitellä aseita?" Ragos suuntasi kysymyksen Karlonille, josta selvästi oli epävarmempi kuin minusta.

"Käsitellä, huoltaa ja takoa" Karlon vastasi empimättä. "Olen ammatiltani seppä, mutta osaan kyllä pitää pintani. Siksi olen täällä" hän jatkoi.

"Palkkamiekka ja soturiseppä." Ragos katseli meitä ja nojasi tuolinsa selkänojaan saaden tuolin nitisemään liitoksissaan. "Menettelee, mikäli olette valmiita pistämään henkenne likoon työn puolesta. Mernbarissa on kyse muustakin kuin pelkästään ryökäleistä hameväen perässä."

"Lordi Varram maksaa hyvin, kaksi kultapalaa päivässä ja onnistuneesta retkestä vielä muutama ylimääräinen niille jotka pääsevät omin jaloin takaisin", Ragos jatkoi. "Tarvikkeita ei kustanneta, mutta seurueeseen kuuluu kokki. Sepän tehtäviin voisi kuulua myös tarvikkeiden huolto."

"Palkkasoturi saa maksun siitä, että vaarantaa henkensä", minä vastasin, "ja Karlonilta onnistuvat kyllä iltapuhteet... Lisäksi lordi Varramin maksu vaikuttaa kohtuulliselta... tosin maksun kohtuullisuus riippuu siitä, mitä tuon kahden kultarahan eteen joutuu tekemään. Haluaisimme tietää vähän enemmän tästä retkestä. Miksi lordi Varram haluaa järjestää tämän matkan pahamaineiseen Mernbariin?"

"Kohtuullinen kysymys", Ragos myönsi. "Lordi Varram toivoo löytävänsä Mernbarin metsästä kallisarvoisen esineen. Ikävä kyllä sitä, mikä esine on, en voi kertoa työn arkaluontoisuuden vuoksi. Voin kuitenkin kertoa, että menemme syvälle Mernbariin ja matkamme oletettavasti kestää tovin. Kaksi kultapalaa kuitenkin on paljon enemmän mitä normaali palkkamiekka voi odottaa päivän työstä, joten tarjous on avokätinen. Riittää, että tavara löytyy ja pääsemme hengissä takaisin."

En voinut olla pohtimatta, pelkäsivätkö Varram jaRagos palkollistensa pettävän heidät, vai miksi Ragos oli niin epämääräinen tarjoamansa tehtävän suhteen. "Vaikea esinettä on löytää, jos ei tiedä mitä ollaan etsimässä", huomautinkin soturille ja hieroin leukaani esittäen miettiväistä. "Minua ainakin arveluttaa lähteä hyvilläkään palkoilla mihinkään noin - anteeksi nyt vain - epämääräisen tehtävänannon perusteella. Kaksi kultarahaa kiinnostaa, sitä en kiellä, mutta olen tottunut hieman enemmän tietämään tehtävästä, ennen kuin suostun mihinkään. Kuinka paljon matkalle on tällä hetkellä lähdössä, ja minkälaisia miehiä ja naisia? Onko lordi itse lähdössä, vai johdatko kenties itse joukkoa?"

Panin merkille, että Ragos ei pitänyt siitä, että sinuttelin häntä niin lyhyen tuttavuuden jälkeen. Soturin mielipaha ei kuitenkaan ollut loppujen lopuksi minun murheeni, joten tyydyin vain katsomaan tätä tyynesti hymyillen silmiin.

"Kuules nyt poika", Ragos sanoi otsaansa rypistäen. "Meillä on kourallinen tavaran etsimiseen soveltuvia henkilöitä, seikkailijoita ja sotureita. Me tarvitsemme lihasvoimaa ihan Mernbarin vaarallisuuden vuoksi, joten etsimisestä ja tavaran luonteesta ei yksinkertaisesti tarvitse tietää. Minä itse johdan joukkoa, että homma pysyy hyvin kasassa. Oletteko te mukana vai ette?"

Sepän kasvoille oli tässä vaiheessa noussut vaivaantunut ilme. Karlon ei selvästi ollut kuulemastaan mielissään.

"Ymmärrän toki hyvin, jos lordi Varram ja sinä haluatte pitää vielä retken yksityiskohtia omana tietonanne", vakuutin ja nostin rauhoittavasti käteni. Lempinimi 'Tulisielu' oli tällä miehellä ansaittu, ja epäilin, ettei paljoa enempää tietoja irtoaisi. "Minun ja Karlonin on kuitenkin keskusteltava tästä omissa oloissamme. Meillä olisi tiedossa myös yksi tehtävä idässä, ja meidän on kysyttävä tehtävää tarjonneelta kauppiaalta olisiko hän valmis korottamaan omaa palkkiotaan yhtä anteliaaksi kuin mitä te tarjoatte."

"Aivan", Ragos nyökkäsi ymmärtäväisesti. "Älkää odottako turhan kauaa kuitenkaan, retki alkaa kun olemme saaneet sopivasti väkeä." hän sanoi lopuksi.

"Ei huolta. Ilmoittelemme todennäköisesti jo huomenna, mihin päätökseen olemme päätyneet. Tuskinpa toisen tarjouksen antajalla on liioin aikaa jäädä empimään, vaan tiedämme jo pian mikä tarjous meidän kannattaa ottaa... Mutta ilmoittelemme sitten."

Niine hyvineen nousimme Karlonin kanssa pöydästä, ja tarjosin vielä kättäni Ragosille. Tämä vastasi hyvästeihini, mutta aistin hänen kädenpuristuksestaan, ettei hän ollut täysin tyytyväinen tapahtumien kulkuun.

"Se ei ollut kovin hedelmällinen tiedusteluretki", totesin Karlonille päästyämme ulos Myrskytuulesta. "Toisaalta en uskaltanut enempää Tulimieleltä tietoja kinutakaan, etteivät hänen epäluulonsa olisi heränneet. Pätevältä hän kyllä vaikutti - toivottavasti emme löydä häntä vastastamme Mernbarissa."

"Koko homma alkaa tuntua hulluttelulta", Karlon vastasi raapien päätään. "Onkohan tämä hyvä idea lähteä samoilemaan metsiin, jonne lordit hankkivat paljon miesvoimaa, että heidän on siellä turvallista olla?"

"Sopimus on sopimus, ja me annoimme Iselelle sanamme", minä vastasin olkiani kohauttaen. "Ja useimmiten pieni, hyvin varustautunut joukkio pääsee helpommalla kuin suurempi ja hitaampi seurue. En usko, ettemmekö me pääsisi tarvittaessa pakenemaan vaaraa, jos löydämme Mernbarista jotain, mitä emme pysty yksin hoitamaan."

"Tule, palataan kertomaan Iselelle se vähä, mitä opimme", lisäsin vielä pirteänä, vaikka seppä ei vaikuttanutkaan vakuuttuneelta. "Meidän on varmaan parasta kiirehtiä Mernbariin lähtöä - ihan vain varmuuden vuoksi, jos Ragos miehineen on matkalla saman aarteen perään kuin mekin. Saammepahan edes vähän etumatkaa."

Green Ronin: Dragon Age RPG Set 2 Open Playtest

2010-09-22T08:20:00.002+03:00

Green Ronin raportoi pari viikkoa sitten, että koska Set 2 on hieman viivästynyt, pistävät he jakoon sen "crunch"-osion avoimena testiversiona - ja tänään se oli ladattavissa!

81 sivua pitkä dokumentti sisältää materiaalia niin pelaajille kuin pelinjohtajillekin, ja pikaisella vilkaisulla voi vain huokaista tyytyväisenä. Tämä on sitä mitä halusinkin.

Hienoa, Green Ronin!

Bandirin päiväkirjamerkinnät 18

2010-09-17T14:19:00.003+03:00

D&D-mörkö puraisi Icewind Dale 1:en ja kerrassaan loistavan NPC-modin muodossa, joten sen kunniaksi jatkoa edelliselle merkinnälle.

Suuntasimme siis viemään Jasnirobekin korua kauppiaalle, joka paljastui kiitolliseksi ja auliiksi palvelemaan pitkään odottamansa korun vihdoin saatuaan. Ikävä kyllä korukauppias ei osannut juurikaan kertoa lordi Varramista muuta, kuin että kyseinen ylimys oli rahvaan parissa varsin suosittu, mutta hänen vertaisensa ja rikkaat kauppiaat pitivät häntä kaksinaamaisena ja juonittelevana. Tosin kauppias lisäsi että moiset mielipiteet saattoivat johtua myös kateudesta, sillä Varram oli kieltämättä Astorosin äveriäimpiä aatelismiehiä. Hän oli käyttänyt suuria summia useisiin Mernbariin suuntautuneisiin retkiin, ja oli seikkaillut myös kauempanakin, mutta tuntui aina palaavan kotiinsa entistä rikkaampana.

Siihen, mitä Varram saattoi Mernbarin metsästä etsiä, kauppias ei osannut sanoa mitään. Sen sijaan kauppias vahvisti vain kuulemamme Mernbarin vaarallisuudesta ja kehotti meitä pysymään paikasta kaukana.

"Mikäli roistoja ja epäluonnollisia asioita halajaa, niin suuntaa kohti metsää vain", kauppias sanoi. "Itse en moista suosittele."

Luvattuamme viedä Jasnirille kauppiaan terveiset suuntasimme takaisin Astorosin leveille kaduille.

"Ilmeisesti Mernbarin metsästä kerrotut tarinvat eivät kaikki vain ole mielikuvituksen tuotetta", totesin päästyämme katujen vilinään. "Mitä mieltä olette tästä Varramista? Lordi vaikuttaa minusta hieman epäilyttävältä mieheltä - hänestä liikkuu aivan liian kaksijakoisia mielipiteitä minun makuuni. Toisaalta, jos hän on historiantutkija, saatamme törmätä häneen hyvinkin pian, ja kohtaisin hänet mieluummin omilla ehdoillamme, kuin hänen sanelemillaan säännöillä jossain erämaassa."

"Rehellisesti sanottuna minua ainakin hieman huolestuttaa kauppiaan puheet", Karlon sanoi ja kääntyi Iselen puoleen. "Kuinka arvokas tämä etsimämme aikakirja on? Siis tarkoitan... Onko meillä syytä odottaa, että muutkin ovat kronikan perässä?"

"Mittaamattoman arvokas", Isele vastasi suoraan. "Sen arvoa ei voi mitata pelkästään rahassa, sillä monet merieniläiset aatelisperheet tunnetusti etsivät Adgarin kronikoista sukuhaaroja ja sitten naittavat lapsiaan toisilleen suuremman vallan toivossa."

"Minä vain... katsos, meitä on vain kolme", seppä jatkoi. "Yritän olla realistinen. Jos tämä lordi on meitä vastassa niin voisi kuvitella voimasuhteiden olevan kallellaan hieman hänen suuntaansa."

"Seppä on oikeassa", minä myönsin, sillä Karlonin puheissa oli mielestäni järkeä. "Tällä lordi Varramilla on varmasti varaa palkata useampia miehiä metsään, ja jos sattuu olemaan niin, että he etsivät samaa kuin mekin, emme me voi tehdä oikeastaan mitään lordin ja hänen miestensä estämiseksi."

"Kenties meidän täytyisi yrittää päästä tämän Varramin puheille", ehdotin. "Jos me lähestymme häntä jo nyt, niin voisimme kenties päästä jonkinlaiseen sopuun, ja voisimme ehkä jopa auttaa toisiamme. Jos lordi Varram etsii kirjaa jonkin omaan sukuunsa liittyvän tiedonjyvän löytääkseen, voisimme ehkä onnistua ostamaan kirjan häneltä, kunhan hän vain on löytänyt etsimänsä."

Isele katseli hetken meitä epävarmana ja sanoi: "On edelleen mahdollista, ettei tämä lordi Varram edes etsi Adgarin aikakirjaa. Lisäksi olisi tärkeää, että kirja saataisiin alkuperäisenä haltuumme. Ymmärrättehän, että maailmassa on voimia, jotka saavat kirjan kuin kirjan näyttämään asioita, joita ei oikeasti ollutkaan. Ikävä kyllä minun on myönnettävä, että osa noista voimista taipuu kullan kosketuksen alla."

Karlon kohautti olkapäitään. "Mitä meidän sinun mielestäsi pitäisi sitten tehdä?"

"Entä jos te vierailetta tämän Ragos Tulimielen juttusilla ja yritätte saada häneltä lisää tietoa?" Isele ehdotti. Vakavista asioista puhuessa naisesta tuntui katoavan se huolettomuus ja iloisuus mikä hänestä yleensä paistoi läpi - hän oli vakavampi ja harkitsevampi kuin se hieman hajamielisen oloinen, mutta useimmiten hymyilevä kirjanoppinut johon olin matkamme aikana tottunut. Hänen suunnitelmassaan oli kuitenkin järkeä.

"Minusta tuo on hyvä ajatus. Voisimme esittäytyä Karlonin kanssa palkkamiekkoina, jotka voisivat olla kiinnostuneita siitä, miksi miehiä kerätään Mernbarin retkelle. Sen jälkeen voisimme pyytää miettimisaikaa - ehkä palkkaan tai retken vaarallisuuteen vedoten - ja palaisimme tänne keskustelemaan siitä, mitä me saimme selville. Minua ainakin kiinnostaa nähdä, millainen tämä Ragos Tulimieli on miehiään, ja muistuttaako hän yhtään hänestä kiertävien huhujen henkilöä."

Kun päätös oli tehty, saatoimme rauhassa keskittyä etsimään sopivaa yöpymispaikkaa ja jättää huomisen murheet huomiselle. Lopulta sopiva majatalo, Naurulokki, löytyikin läheltä jokisataman toria; se oli mitä otollisin paikka joutua sataman yllä lentävien lokkien jätöksien maalitauluksi, kuten harmistunut Karlon sai pian huomata. Nyt Iselen vakavuus oli kuitenkin tipotiessään, ja kirjanoppinut nauroi sepän pyyhkiessä kirouksia mutisten olkapäitään.

"Sanotaan, että lokinjätökset nutussa on varma merkki siitä, että palaat joskus Astorosiin takaisin", neito sanoi ja sai palkakseen sepän synkän mulkaisun.

"Mitä moinen sitten tarkoittaakaan", Karlon mutisi, mutta ansaittu lepo Naurulokissa sai hänet pian unohtamaan sotkuisen paitansa.

Kievarin rentoutuneessa piirissä annoimme varautuneisuutemme laskea ja keskustelimme kuin vanhatkin toverukset pelkkien pinallisten kohteliaisuuksien sijaan. Isele kertoi monia Sulkakynän veljeskunnassa kuulemiaan tarinoita ja legendoja, joita Karlon ja minä väritimme omilla muistoillamme. Pian muutkin kievarin uteliaat asiakkaat kuuntelivat tarinointiamme, ja muutamat rohkeimmista osallistuivat itsekin.

Ilta kului makeasti viinin, oluen, tarinoiden ja naurun parissa, ja pitkästä aikaa tunsin rauhaisan, mukavan olon - aivan kuin olisin ollut kotona.

Lopulta ilta vaihtui yön tunneiksi, ja oli aika siirtyä lepäämään. Huomenna olisi edessä pitkä päivä. Iselellä oli oma huoneensa, kuten oli soveliasta, kun taas Karlon ja minä jaoimme toisen huoneen. Yhteiset päivät maantiellä olivat kuitenkin lähentäneet meitä sen verran, että toisen jatkuva läheisyys ei unta häirinnyt.

HBO:n Game of Thrones saanut uutta materiaalia!

2010-09-13T17:33:00.002+03:00

Muun muassa Westeros-sivustolla nähtävissä uutta promo-videota ja In production -videota.

Tämän lisäksi sarjalle on avattu Making of... -blogi.

Promon ja In production -videot katsottuani olen sitä mieltä että... AWESOME!!! Jälleen lupaavalta näyttää!

Jennifer Fallon: Wolfblade-trilogia

2010-09-02T15:16:00.003+03:00

Jennifer Fallon on australialainen kirjailija, jolta löytyy jo kunnioitettava määrä teoksia. Käsittelyssä oleva Wolfblade-trilogia (Wolfblade, Warrior, Warlord) on itse asiassa jälkeen päin kirjoitettu esiosa Demon Child -trilogialle, mutta toimii itsenäisenä trilogiana aivan hyvin (en ole lukenut Demoni Child -trilogiaa).

Wolfblade-trilogia kertoo tarinan Marla Wolfbladen noususta Hythria-nimisen valtakunnan merkittävimmäksi naiseksi ja Marlan pojan Damin Wolfbladen noususta Hythrian kruununprinssiksi ja hallitsijaksi. Pääjuonen ympärille kietoutuu paljon Hythrian ja sen naapurien ylimysten - ja alamaistenkin - elämää ja juonitteluja, kuolemattoman harshini-kansan esiintymisiä ja varsin aktiivisesti kuolevaisten asioihin sekaantuvien jumalien vierailuja. Fallonin luomassa maailmassa taikuus on vahvaa, mutta Wolfblade-trilogiassa taikuutta hallitsevat henkilöt pystyy laskemaan oikeastaan yhden käden sormilla; kuolevaiset eivät pysty hallitsemaan täydellisesti taikuutta, vaan vain muutamat lahjakkaat pystyvät ammentamaan hieman sen mahtia. Taikuuden todellinen mahti on sallittu vain harshini-sukuisille ja jumalille.

Minä aloitin Wolfblade-trilogian lukemisen persoonallisesti trilogian toisesta osasta, Warrior-teoksesta, ja luin kirjaa useamman kymmenen sivua ennen kuin aloin epäillä, että tässä taitaa olla tapahtunut jo vähän taustalla. Lukeminen onnistui kuitenkin ihan hyvin järjestyksessä 2, 3 ja 1, mitä nyt 1-kirjan tapahtumat oli jo ennestään aika hyvin lukiessa jo tiedossa.

Wolfblade-trilogia on tarina poliittisesta juonittelusta ja sukujen välisistä ja sisäisistä kaunoista ja salaisuuksista; lähes jokainen on jonkun vakooja tai lakeija, suvun sisäiset murhat ja muut kauheat teot tulevat kummittelemaan vielä vuosienkin ja vuosikymmenienkin päästä tarinan edetessä. Fallonilla on koko tarinan aikana monta palloa ilmassa, mutta jotenkin kaikki tuntuu lopulta osuvan kohdalleen, ja tarina kulkee sujuvasti ilman suurempia epäjohdonmukaisuuksia. Poliittisten juonittelujen lisäksi pedataan hieman "jo" (tosiaan aikaisemmin ilmestyneen) Demon Child -trilogian tapahtumia, taistellaan ja soditaan. Tarinasta löytyy myös itsensä palvojiensa avulla jumalaksi kohottanut demoni, ateistisen sisarkunnan hallitsema valtakunta, haltiamaisia, kuoleman ja tappamisen käsitteitä ymmärtämään kykenemättömiä harshineita ja varsin ihmismäisiä jumalia, joista monet (muun muassa rakkauden, varkaiden ja sodan jumaluudet) esiintyvät trilogiassa.

Ei Fallonin trilogia ehkä aivan Tulen ja Jään laulun ole, mutta Wolfblade-trilogiassa on paljon samaa kuin Martinin tarinassa. Poliittinen juonittelu ja Fallonin kirjoittaminen on ehkä hieman "kevyempää" kuin Martinin, mutta Fallon ei todellakaan ujostele käsitellä vakaviakaan aiheita Wolfblade-trilogian aikana - ja Fallon on saanut tarinansa sentään päätökseen. Kaiken kaikkiaan tarina oli mielenkiintoinen ja varsin koukuttava; lyhyitä kappaleita oli helppo ahmia yhden toisensa perään. Maailma oli tietyllä tavalla varsin geneerinen, mutta omaperäisiä jippojakin kyllä löytyi.

Jos poliittinen juonittelu ja erilaisten ihmisten ja sukulaisten kanssakäymisestä ja elämistä lukeminen kiinnostaa, niin Wolfblade on tarkastamisen arvoinen trilogia.

Praedor: Hallintosäännöt

2010-08-30T14:19:00.006+03:00

Vaikka Praedor kertoo usein juurettomista seikkailijoista, niin yllättävän usein omissa peleissäni on ollut tarvetta myös tilan, läänityksen tai vastaavan hoitamiseen ja hallinnoimiseen. Tästä tarpeesta sain inspiraation kirjoittaa lyhyet, tarkemmat säännöt läänitysten kaltaisten isompien hallintoyksiköiden käsittelemiseen. Säännöt eivät ole missään nimessä kattavat - ei näillä mitään valtaistuinpeliä pelata! - mutta ehkäpä näistä on jotain apua seikkaileville maanomistajille.

Hallintosäännöt löydettävissä nyt suoraan ladattavana pdf-tiedostona kiitos Dropboxin!

EDIT 25.12.2011: Korvattu Dropboxin kautta ladattavalla versiolla.

Jaconian maailmankirja: Harmaat kotkat

2010-08-28T22:44:00.005+03:00

Praedor-kärpänen ja pitkäjousipaarma purivat.

Jaconia on levoton paikka, ja vaikka suuria sotia ei olekaan käyty vuosiin, on aina jossain käynnissä rajakahakoita, heimosotia tai ylimysten välienselvittelyjä. Niinpä palkkasoturijoukoille riittää sarkaa ja maksajia.

Harmaat kotkat on yksi Jaconian monista - ja parhaiten palkatuimmista, arvostetuimmista ja pelätyimmistä - palkkasoturijoukoista. Se on hankkinut mainetta muun muassa taistelemalla Pohjois-Jaconiassa paimentolaisia vastaan ja puolustamalla Piperiaa merirosvoilta - ja lähes polttamalla koko Piperian kun joukkio ei saanut palkkoja ajallaan. Holrusin ja Tutusin välisessä sodassa joukkio julistettiin tekemiensä raakuuksien ja loikkausten takia lainsuojattomaksi molempien valtakuntien puolesta, ja harmaat kotkat suuntasivat kiireen vilkkaa etelään.

Harmaat kotkat koostuvat lähes yksinomaan etelän Suurien metsien metsäläisistä maineikkaine pitkäjousineen, mutta myös muualta Jaconiasta tulleet jousimiehet voidaan kelpuuttaa harmaiden kotkien riveihin. Alunperin joukot saapuivat Jaconian sotakentille noin kolmekymmentä vuotta sitten, kun kapinoivia maalaisia vastaan taisteleva Oftin kuningas palkkasi joukon metsäläisryöväreitä. Metsäläisjousimiehet totesivat menestyvänsä taistelukentällä, ja sen jälkeen joukkio on vaeltanut ympäri Jaconiaa vaihtelevalla vahvuudella. Nyt jokainen alkuperäisen joukon jäsen on jo maan mullissa.

Barbaarimaisesta taustastaan huolimatta tämä palkkasoturijoukkio muodostuu kivenkovista ammattisotilaista, joita arvostavat kaikki sotataidon salat tuntevat ja tappavia jousimiehiä tarvitsevat sotapäälliköt. Hyvien varusteidensa, liikkuvuutensa, kokemuksensa ja kurinalaisuutensa ansiosta harmaat kotkat palkataan usein armeijan yleis- ja luottojoukoiksi. Sotapäällikön kannattaa kuitenkin maksaa palkat ajallaan, sillä harmaat kotkat ovat tunnetusi nopeita loikkaamaan vastustajan riveihin, jos palkka tai herran käytös ei heitä miellytä. He eivät liioin emmi pakkoverottaa sota-alueen asukkaita - usein epätavalllisen kovalla kädellä - joten rahvaan parissa he ovat pelättyjä ja vihattuja; yksinäisen harmaan kotkan ei kannata jäädä sota-alueella rahvaan armoille.

Harmaat kotkat ylpeilevät taidoillaan jousimiehinä, ja lähes jokaiselta joukkion jäseneltä löytyy joko kaarijousi tai jopa arvostettu ja voimakas metsäläisten pitkäjousi - varsijousia harmaat kotkat pitävät osaamattomien ja vätysten leluina ja sopimattomina todellisille jousimiehille. Jokaisella soturilla on omana henkilökohtaisena varustuksenaan myös tarvittavat varusteet ja aseet lähitaisteluun. Jokainen metsäläisten parista tullut jousimies kantaa ylpeänä oman sukukuntansa tunnuksia ja värejä. Yhtenäisiä tunnuksia tai varusteita harmailta kotkilta ei löydy - mutta eipä niitä löydy kovin monelta viralliselta armeijaltakaan. He ovat kylmäkatseisia, ylpeitä ja armottomia miehiä, taistelussa täysin pelottomia - ja arvaamattomia. Jotkut huhut väittävät Harmaiden kotkien käyttävän myrkytettyjä nuolia!

Harmaiden kotkien lukumäärä muuttuu yhtä tiuhaan tahtiin kuin mitä joukkion johtaja vaihtuu, sillä sotaretkillä osa sotureista välttmättäkin kuolee joko taisteluissa tai kulkutautien kynsissä, ja kotkien päälliköillä on tapana johtaa miehiään eturintamassa. Tällä hetkellä joukkiota johtaa huhujen mukaan Mustasiipi-niminen metsäläissoturi, ja että koko joukkio olisi matkustanut Pothiin metsäläisten kuningas Miranin palvelukseen.

Harmaat kotkat voidaan lukea sotilastyypiltään "metsäläisjousimiehiksi", joten heidän taisteluarvonsa suurissa taisteluissa on +5:n luokkaa. Pelinjohtaja saa päättää oman harkintansa ja taistelun koon mukaan joukkion koon. Yksittäisen harmaan kotkan ohjearvona voi hyvin käyttää palkkasoturin ja metsäläisen sekoitusta, ja johtajat voivat olla jopa ritarien tai praedorien veroisia. Varustuksena kaikilla harmailla kotkilla on jousi (kaari- tai pitkäjousi), jokin lähitaisteluase ja useimmilla nahkapanssari, mutta osalla jopa rautanahkaa tai ketjuhauberkki.

Harmaat kotkat voisi kuvata esimerkiksi sisäänpäin lämpiävinä, ylpeinä ja oikeastaan hieman kusipäisinä sotureina, jotka tekevät jopa raakojen palkkasoturien mittapuulla häikäilemättömiä ja verisiä tekoja.

Harmaat kotkat voi tuoda peliin niin seikkailijoiden liittolaisina kuin vihollisinakin. Mahdollisia seikkailunaiheita voisi olla esimerkiksi liikaa laittomuuksia tehneen harmaan kotkan etsiminen epäluuloisen ja omiaan viimeiseen asti suojelevien palkkasotureiden keskeltä, tai sitten kotkien johtaja Mustasiipi saattaa palkata seikkailijat esimerkiksi etsimään joukkion kadonneen/varastetun standaarin.

Bandirin päiväkirjamerkinnät 17

2010-08-26T21:08:00.005+03:00

3: Kohtaamisia

Tarina kertoo, että Astorosin kaupungin perusti Merienin kuningas Adgar Talavor seikkaillessaan noilla kesyttämättömillä, vaarallisilla seuduilla. Alun perin kaupunki tarkoitettiin vain kuninkaan mukana kulkevan seikkailija- ja sotilasjoukkion leiriksi, mutta Adgarin vapautettua lähistön kylät Baraca Verisen suurhiisiryövärien piinasta kyläläiset asettuivat suojaisaan leiriin. Alun perin tuo valtakunnan pääkaupungiksi kasvava keskus ei ollut pientä telttakylää kummempi, mutta Adgarin auttaessa estrealaisia kesyttämään levottoman kotimaansa kaupungista kehittyi hiljalleen turvapaikka niille, jotka halusivat suojaa villiltä erämaalta. Paaluaitaus kohosi suojaamaan telttakylää, ja lopulta teltat korvattiin hirsistä rakennetuilla taloilla.

Kun Adgar sitten katosi viimeisellä kohtalokkaalla sotaretkellään Melnbarin metsän siimekseen olivat vastanimetyn Astorosin (tuo nimi tarkoittaa Turvapaikkaa estrean vanhalla kielellä) asukkaat jo rakentamassa kivistä muuria uuden kotinsa suojaksi.

- Elenir Kiurun teoksesta "Adgarin perintö: Estrean ensimmäiset vuodet". Astorosin kirjurikillan luvalla alkuperäisteoksesta kopioinut ja tiivistänyt Verla Sinisormi.

Neljäs matkapäivä oli kääntymässä jo iltaan, kun astuimme Astorosin vankkojen kivimuurien vilpoiseen varjoon. En voi väittää, ettemmekö olisi olleet kuitenkin helpottuneita nähdessämme edessämme tuon yhden läntisen maankolkan mahtavimmista kauppakaupungeista; täällä saisimme hieman levähtää, ennen kuin jatkaisimme matkaamme Mernbarin metsään.

Astoros on komeankokoinen ja vaikuttava kaupunki, joka on toiminut seudun merkittävän keskusksena ja kauppapaikkana aina kuningas Adgar Talavorin ajoista lähtien. Kaupungin eteläpuolella levittäytyvällä aukealla Antar-joen rannalla järjestetään kesän viimeisenä kuukautena valtakunnan suurimmat karjamarkkinat, joihin saapuu karjapaimenia kaikkialta Estreasta.

Itse kaupunki on kasvanut tasaisesti perustamisestaan lähtien, ja harmaat, vanhat kivirakennukset ovat kohonneet korkeutta tilan loppuessa siten, että kaupungin ylemmän kerroksen asukkaat pystyvät kättelemään naapureitaan parvekkeiltaan.

Kun minä, Karlon ja Isele saavuimme ensimmäistä kertaa yhdessä Astorosiin, oli kaupunki vaikuttava ja tervetullut näky, vaikka katujen arkisen vilinän sijalle olikin vaihtumassa suurkaupungin iltaelämä. Markkinakojuja kerättiin jo pois, ja kievarien ovista ja ikkunoista raikui puheensorinaa ja hilpeää laulua. Laulun ja kojujaan kasailevien kaupustelijoiden sijaan huomioni tarkentui kuitenkin torin laidalla seisovaan ilmoitustauluun ja siinä roikkuvaan ilmoitukseen:

-- Retkikunta Mernbarin metsään. --
Hänen arvonsa Lordi Varram etsii vain kokeneimpia ja kovimpia eränkävijöitä ja sotureita retkikuntaansa.

Retkikuntaan osallistujille maksetaan erinomainen korvaus joka edellyttää Taitoa ja Rohkeutta selviytyä metsän vaaroista.

Kaksi kultapalaa päivä. Ilmoittautumiset Ragos Tulimielelle, Myrskytuulen Majatalolla.

"Muillakin kuin meillä näyttää olevan asiaa Mernbariin", sanoin ja osoitin ilmoitusta Iselelle ja Karlonille. Ragos Tulimielen nimi oli minulle tuttu - hänestä olivat kuulleet kaikki seudun vähänkään kauemmin leipänsä miekalla hankkineet palkkasoturit. "Ragos Tulimieli on kokenut seikkailija ja kulkija; hän ei millekään eväsretkelle miehiä keräisi - ja ilmoituksessa kysytään kokeneimpia eränkävijöitä ja sotureita heidän mukaansa. Mitäköhän tämä lordi Varram halajaa metsästä?"

"Toivottavasti vain outo yhteensattuma", oli kuitenkin ainut mitä hän sanoi, mutta ei kyennyt kätkemään huolestuneisuuttaan minulta tai Karlonilta.

Seppä sen sijaan kohautti vain olkiaan ja haukotteli. Mies otti ilmeisen rennosti moisen uutisen. "Kenties lordi Varram haluaa vain päästä eroon metsässä majailevista roistoista", hän ehdotti.

"Se voi olla", myönsin, sillä Karlonin ehdotus kuulosti hyvinkin mahdolliselta. "Jos näin on, niin sehän on vain meille avuksi. Eivätpä rosvot ehdi meitä kiusata, kun pakenevat takaa-ajajia! Kunhan olemme vieneet Jasnirobekin antaman korun kauppiaalle, voisimme ehkä hieman kysellä mistä on kyse. Kenties olisi jopa syytä vierailla Myrskytuulen majatalossa..."

Bandirin päiväkirjamerkinnät 16

2010-08-24T13:54:00.006+03:00

Bandirin päiväkirjamerkintöjen toinen luku loppuu tähän. Merkintä jälleen koottuna yhdeksi pdf-tiedostoksi Scribd-sivulle.

Onneksi Isele löytyi vahingoittumattomana vain muutaman virstan päästä; kirjanoppinut oli kehotuksestani huolimatta kääntynyt takaisin aikomuksenaan ottaa selvää, kuinka minun ja Karlonin oli käynyt. Ärtymys siitä, että nainen ei ollut kuunnellut käskyäni unohtui kuitenkin nopeasti helpotuksen tieltä. Olimmehan selvinneet yhteenotosta hengissä ja lähes haavoitta. Tämä enteili mielestäni hyvää tuleville koitoksillemme.

"Kaksi niistä hyökänneistä konnista pääsi pakoon", kerroin etsiessämme uutta leiripaikkaa yöksi. "He olivat eiliset teurastajat, jotka ahdistelivat sinua, ja heillä oli mukanaan muutamia öykkäreitä."

"Isele, sinä et koskaan todella kertonut mikä ajoi sinut hankaluuksiin Galon ja Caldon kanssa", seppä kysyi ja paineli varovasti taistelussa saamaansa haavaa rievulla. "Mistä siinä todella oli kyse, kun he noin asiasta suivaantuivat?"

Isele näytti levottomalta. "Väärinkäsitys oli osaksi minun omakin vikani", nainen sanoi hiljaa ja painoi päänsä maahan. "Olin kyllä lukenut, että estrealaiset eivät suhtaudu suopeasti taikuuteen, mutta olin ylpeä ja uskoin voittavani mahdolliset ennakkoluulot avuliaisuudella ja hyvällä esimerkillä. Saapuessani kaupunkiinne näin, kuinka toisen teurastajan, Caldon, poika jäi kaatuvan tynnyrin alle, ja hänen oikea kätensä ruhjoutui. Olen opiskellut hieman parannuksen taitoja ja tutkin kättä. Se ei ollut murtunut, mutta siinä oli ilkeännäköinen haava, joka saattaisi tulehtua - viisaat parantajat sanovat, että kaupunkien saasteet ovat lähes pahinta mille haavoittunut voi altistua!"

"Minulla oli mukanani muutamia yrttejä", Isele jatkoi ja taputti hevosensa satulalaukkuja. "Ne ovat sulkakynän veljeskunnan arvokkainta omaisuutta - yrttimestarien vuosikymmenien aikana kasvattamia ja jalostamia. Ne parantavat lähes haavan kuin haavan, mutta niiden toimintaa voidaan vielä tehostaa, jos käyttäjä tuntee yrtteihin sidottuja mahtisanoja - ja minä tunnen niistä muutamia. Galo ja Caldo näkivät minun käyttävän yrttejä ja loitsuja ja alkoivat syyttää minua noidaksi, ennen kuin ehdin selittää."

"Ikävä sattuma", minä huomautin, "mutta Estreassa velhojen ja muiden taikojien on ikävä kyllä oltava varovaisia. Tällaista ei olisi koskaan päässyt tapahtumaan esimerkiksi Ithamarissa; siellä parantajia ja muita taikojia arvostettiin."

"Mestarillani Calsiksella oli tapana sanoa, että suurimmat mielet pitävät mielensä avoinna" seppä aloitti ja sepän kasvoille levisi ystävällinen hymy, "joten ei minunkaan tule tuomita ketään."

Karlon hieroi haavaansa ja kysyi epävarmasti: "Mikäli omaat parantajan taitoja, voisit kenties katsoa tätä käsivarteni haavaa, en haluaisi sairastua nyt kun matkamme on vasta alussa."

"Etsitään suojaisa paikka jossa voimme viimeinkin levähtää, niin katson mielelläni haavaasi", Isele vastasi, ja pian löysimmekin sopivan suojaisan paikan joen rannasta. Pian olimme saaneet leirin aikaiseksi, ja Iselen tarkastaessa Karlonin haavaa pääsimme vihdoin henkkäisemään pitkän päivän päätteeksi. Karlon paljastui erinomaiseksi kokiksi, ja illan päätteeksi pääsimme lepäämään tyytyväisinä, vatsat täynnä. Jaoimme yön vartiovuorot siten, että leirielämään tottuneet Karlon ja Isele saivat levätä hieman enemmän, kun taas minä valvoin suuremman osan yöstä.

Kesäinen yö oli yllättävän vilpoinen, mutta ei kuitenkaan epämukavan kylmä, joten vartioon nukahtaminen ei minua huolettanut. Tosin luuttua kaipasin yön pitkiä tunteja soitollaan täyttämään; vartijan ei kenties ole viisainta soitella vuorollaan, mutta uskoin meidän olevan varsin hyvässä turvassa, ja sormeni kaipasivat vanhaa soitintani nyt, kun niillä ei ollut muuta tekemistä. Sen sijaan keskityin Iseleen ja hänen meille tarjoamaan tehtävään, ja suunnittelin tulevaa retkeämme Mernbarin metsään.

Seuraavat matkapäivät sujuivat välikohtauksitta puuduttavan taivalluksen täyttäminä, kunnes lopulta saavuimme Astorosiin, Estrean pääkaupunkiin. Sieltä matkamme jatkuisi kohti Mernbarin metsää.

Rautalaulu: Pohdintoja

2010-08-24T10:55:00.005+03:00

Rautalaulu on saanut olla pitkään omissa oloissaan - ja pelien uupuessa se varmaan saa jatkaa uinumistaan. Se ei kuitenkaan ole kuollut tai kuopattu, vaan elää ainakin muistoissani, joskaan ei välttämättä peli- tai suunnittelupöydän äärellä.

Yksi Rautalaulun vahvuuksia on mielestäni se, että se on Code/X:n tapaan varsin nopea ja yksinkertainen. Hahmonluonnissa ei pelaajilla kauaa nokka tuhise, vaan hahmo syntyy aika nopeasti Ominaisuuksia korottamalla ja Kykyjä ostamalla, jonka jälkeen lasketaan muutama tärkeä arvo ja ostetaan varusteita. Sen jälkeen hahmo on valmis pelattavaksi!

Olen kuitenkin miettinyt erilaisia "lisäosia", joita Rautalauluun ja erityisesti sen hahmonluontiin voisi pultata. Yksi tällainen oli "Edut ja haitat" ja toinen vastaava, hyvin setting-sidonnainen voisi olla "Taustat": valittavia hahmoteemoja jotka toisivat jonkinlaisia erityispiirteitä hahmolle tämän syntyperän ansiosta.

Toisaalta nämä taustat voisivat olla myös Etuja tai Haittoja, mutta toisaalta Taustat voisivat olla enemmän syntyperästä tulevia pieniä kuvauksia varsinaisten pelimekaanisten etujen sijaan. "Syntyperä: Kimmerialainen" esimerkiksi kertoisi kimmerialaisten olevan synkkiä ja juroja barbaareita havumetsien peittämiltä ylängöiltä sen sijaan, että antaisi varsinaisia Ominaisuus-bonuksia tai vastaavia - Rautalaulun Ominaisuus-arvot vaihtelevat niin pienellä välillä, etten ole varma, kannattaako näihin alussa paljon bonusta edes antaa.

Näin ollen Tausta ohjaisi enemmän, mihin hahmoaan voisi syntyperänsä puolesta kehittää ("kimmerialaiset ovat taitavia sotureita ja kiipelijöitä") sen sijaan, että antaisi bonusta syntyperän tyypillisiin taitoihin ja kykyihin.

Toinen, mitä olen miettinyt, on taikuus. Olisi mielenkiintoista pultata erilaisia taikuuteen liittyviä sääntömahdollisuuksia Rautalauluun; esimerkiksi olen pitkään halunnut nähdä/tehdä Robin Hobbin Taitoon ja Vaistoon perustuvat taikasäännöt. Tosin itsessään Taito ja Vaisto eivät välttämättä suoraan sovi perinteiseen käsitykseen Sword & Sorcery -genrestä, mutta erilaiset taikasysteemit voisivatkin olla valinnaisia vaihtoehtoja, joista Sword & Sorcery -henkinen taikuus olisi yksi.

Nyt kun vain vielä saisi inspiraation ja lisää vapaa-aikaa näiden kaikkien ajatusten toteuttamiseen ja testaamiseen* - saati sitten pelisuunnittelutaitoa saada ne myös toimimaan.

*Minulla on kaihertava tunne, että Rautalaulu olisi tarvinnut huomattavasti enemmän pelitestaamista...

Novelli: Varjojen tie

2010-08-24T10:22:00.003+03:00

Sain pitkästä aikaa inspiraation kirjoitella jotain "omaa", ja tämän tuloksena syntyi novelli "Varjojen tie". Oikoluvun aikana tarina paljastui hieman juustoisemmaksi kuin olin ajatellut, ja muista jutuista apinoidut jutut tuntuivatkin turhankin selkeältä kopioinnilta. Lisäksi muokkailuvaiheessa tuli tehtyä aika radikaaleja muutoksia tarinaan, joten en ole ihan täysin varma, pidänkö lopputuloksesta vai pitäisikö se vielä kirjoittaa kertaalleen uusiksi.

Mutta tässä tämä, jälleen Scribd-palvelun tarjoamana pdf-tiedostona.

Ja nyt tarina myös Google Docsissa!

Bandirin päiväkirjamerkinnät 15

2010-08-23T15:23:00.003+03:00

Niin matkamme jatkui, ja ensimmäinen päivämme maantiellä saapui lopulta päätökseen. Tuuli puhalsi hiljaa ja kalpea ilta-aurinko lämmitti harteitamme suunnitellessamme pysähtymistä yöksi. Seutu oli tiheää metsää, ja tie kiemurteli allamme kuin käärme, mutta koska kuljimme ilman vankkureita, kiidättivät hevosemme meitä hyvää vauhtia eteenpäin. Isele kiinnitti kuitenkin vain vähän huomiota maisemaan; hänen katseensa oli keskittynyt laukustaan kaivamaansa kirjaan.

"Tämä voisi olla varmaan sopiva aika pysähtyä" Karlon ehdotti silmät jo hieman väsyneenä. Olimme saapunut kohtaan, jossa tie teki mutkan ja muodosti suojaisan aukean läheisen joen rantaan. Paikka olisi tosiaan hyvä paikka pysähtyä.

Vaikka olisin halunnut vastata myöntävästi sepän ehdotukseen, tarttui tarkkoihin korviini lähestyvien ratsujen kavioiden töminä. Ratsastajia oli luultavasti enemmän kuin kolme. Estrean erämaat olivat pahamaineisia metsien ryöväreistään ja maantierosvoista, ja mittailinkin saman tien ympäristöä mahdollisen piiloksi tai puolustukseen kelpaavan paikan toivossa. Alava lehtipuiden täyttämä joenmutka ei kuitenkaan tarjonnut erityistä suojaa. Vaimeasti kiroillen siirsin ratsuni siten, että suojasin hieman avuttomimmalta vaikuttavaa Iseleä ja laskin käteni miekkani kahvalle.

"Olkaapa varuillanne", sanoin Karlonille ja Iselelle. "Meitä kohti ratsastaa joukko miehiä - ja näillä seuduilla se voi tarkoittaa rosvoja. Jos edessä on ongelmia, niin ratsasta Isele sinä pakoon ja minä yritän Karlonin kanssa ajaa rosvot tiehensä."

Pian tiellä mäenlakea vasten erottui ratsastajien tummat hahmot. Viisi ratsastajaa, joista kaksi tunnistin saman tien. Galo ja Caldo, aivan kuten Karlon oli aikaisemmin uumoillut. Kenties kaksikolla oli jäänyt jotakin hampaankoloon eilisestä selkkauksesta.

Miesten lyödessä hevostensa täyteen laukkaan nykäisi seppä Iselen hevosen suitsia voimakkaasti lähettäen sen laukkaan pakoon. Nyt minä ja Karlon istuimme hevostemme selässä vastassa, kun ratsastavien miesten joukko rynnisti täyttä laukkaa meitä kohti.

Totuus kuitenkin on, että tuo taistelu ei ollut kovinkaan kummoinen; Galo ja Caldo olivat ammatiltaan teurastajia, ja heidän houkuttelemansa hyökkääjät olivat varmasilaisia käsityöläisiä ja satamatyöläisiä; vaikka heillä olikin ylivoima, niin minun ja Karlonin paremmat aseet ja soturin koulutukseni riittivät lopulta ajamaan suurimman osan heistä karkuun. Kahakan näyttämölle jäi vain kahden kuolleen hyökkääjän ruumiit, ja haavoittunut Galo - Caldo pakeni yhden hyökkääjän kanssa.

"Turha lähteä niiden perään", sanoin Karlonin aikoessa kannustaa oman ratsunsa takaa-ajoon - seppä oli saanut ilkeännäköisen, mutta vaarattomalta vaikuttavan ruhjeen käsivarteensa kamppailun aikana. "Tuskinpa he aivan pian tulevat lisää kerjäämään. Katsotaan mieluummin keitä nämä muut olivat miehiään."

Säiläni haavoittuneen Galon nuttuun pyyhkien polvistuin teurastajan vierelle. "Mikä teidät sai hyökkäämään meidän kimppuumme, typerykset?" tivasin Galolta ja viittasin kahteen kuolemankielissä makaavaan hyökkääjään. Kaksi henkeä oli menetetty turhaan Galon ja Caldon kaunankannon takia. "Kannattiko se?"

Galo puristi hengästyneenä haavoittunutta käsivarttaan. "Noitia ja pimeitä voimia", teurastaja sylkäisi hampaiden välistä. "Estrea on parempi ilman teidänkaltaisia noitapiiriläisiä. Tällä kertaa selvisitte ehjin nahoin, mutta ennemmin tai myöhemmin joku oikeudesta välittävä vie teidät kaikki tuomiolle."

"No niin, viimestele työsi, noitapiiriläinen, sitähän sinä haluat", Galo sanoi ja kohotti leukaansa uhmakkaana. "Minä en pelkää, jumalani ottaa minut kyllä vastaan."

"Harva jumala siunaa typeryksiä", vastasin kylmästi ja punnitsin tikaria kädessäni. Miehet olivat hyökänneet kimppuumme aikoen tappaa; eikö se olisi ollut oikeutta, jos olisin vienyt työn päätökseen, joka vielä oli kesken vain Galon onnekkuuden ansiosta... Mutta avuttoman miehen tappamisen takia jätin paroni Wolfranin palveluksenkin...

Karlon pudisteli päätään harmistuneena. "Bandir.. meidän täytyy mennä", seppä sanoi viitaten paenneisiin ja Iseleen. "Kaksi näistä karautti pakoon ja voimme toivoa, etteivät he saa häntä kiinni."

Sepän sanat havahduttivat minut synkistä mietteistäni, ja samassa jo soimasin itseäni. Taistelun huumassa olin unohtanut Iselen! "Olet oikeassa Karlon", myönsinkin nolona ja sieppasin hevosensa suitset - onneksi ratsu ei ollut karauttanut pakoon, vaan oli jäänyt joenrantaan hermostuneena.

"Muista, teurastaja, että te hyökkäsitte meidän 'noitapiiriläisten'kimppuun, ja me säästimme sinun henkesi", sanoin ja osoitin maassa makaavaa Galoa. "Muista se, kun seuraavan kerran suunnittelet hyökkääväsi muiden kimppuun syyttä ja suotta."

Jätimme Galon pitelemään haavoittunutta kättään ja karautimme Iselen perään.

Bandirin päiväkirjamerkinnät 14

2010-08-15T09:45:00.002+03:00

Tovin ratsastettuamme Karlon nojautui puoleeni ja sanoi hiljaisella äänellä, Iseleä merkitsevästi katsoen: "Galo ja Caldo ovat sen kaltaisia kavereita, etteivät he välttämättä anna asian olla jos kokevat, että heidän kunniaansa on loukattu. Minusta meidän kannattaisi pitää silmämme auki, kunnes olemme Varmasista hieman kauempana."

Nyökkäsin hyväksyvästi sepän ehdotukselle. "Toivottavasti he eivät uskalla tehdä mitään konnuuksia, kun seriffikin on luultavasti tavanomaista tarkempi heidän tekemisistään", arvelin rauhallisesti. "Olet kuitenkin oikeassa siinä, että parempi vara kuin vahinko, joten pidetään vain silmämme auki."

Päivä oli lämmin, ja pian unohdimme kuitenkin mietteet Galon ja Caldon aikomuksista. Matkamme alkoi meidän jutustellessa tunnustelevasti keskenämme; emme tunteneet toisiamme kovin hyvin, mutta hiljalleen keskustelumme alkoi sujua luontevammin. Olimme kaikki varsin puheliaita, mikä auttoi täyttämään maantien tylsät, hiljaiset tunnit täyttyivät tarinoilla menneisyydestämme ja kokemuksistamme. Karlon kertoi kokemiaan hauskoja sattumuskia Varmasin seppäkillan juonittelujen keskellä ja minä kerroin heille muutamia palkkasoturina kokemiani outoja ja jännittäviä tapahtumia. Tosin en voinut malttaa värittämästä hieman kokemiani tapahtumia ja jätin sotaretkien puuduttavan odottelun, sairastelun ja ruoan etsimisen vähemmälle huomiolle.

Sotaretkistä tarinamme kääntyivät takaisin matkusteluun. Karlon ei ollut matkustellut kovinkaan paljoa, enkä minäkään ollut käynyt kuin Estrean eri osissa ja kerran Ithamarissa, mutta siitä huolimatta uteliaisuus ja uusien paikkojen näkeminen oli aina ollut haaveeni.

"Olen aina halunnut tietää vähän enemmän sukujuuristani", tunnustin keskustelun vakavoituessa. "Isältäni en paljoakaan saanut selville äidistäni tai mistä me oikein tulimme, joten olen aina halunnut matkustella hieman laajemmin idässä, missä haltioita kerrotaan olevan enemmänkin."

"Entä sinä, Isele", kysyin Iselanelta ja puhuttelin häntä huomaamattani tuttavallisesti etunimellä, mutta maantiellä muodollisuuksista ei kauaa kiinni pidettäisi muutenkaan. "Pääseekö sulkakynän veljeskunnan riveissä näkemään paljon maailmaa?"

"Niin..." nainen kohautti olkapäitään. "Sulkakynän veljeskunnassa pääsee maailman jokaiseen kolkkaan, mutta ei aivan kuten voisi kuvitella. Kirjojen sivuilta olen lukenut monista ihmeellisistä paikoista, kuten Valkean kämmenen tornista, mutta elämäni minä olen elänyt Angbadissa, sulkakynän veljeskunnan kirjaston seinien sisäpuolella."

Tunsin outoa vetoa Iselen tiedonnälkää kohtaan ja huomaamattani kumarruin lähemmäs naista. "Kämmenen torni on kaunis näky - tai Kuutorni, kuten jotkut ithamarilaiset sitä joskus nimittävät sen helmenvalkean värin takia", sanoin muistellen itsekin ihastelleeni kaupungin keskuskukkulalla taivaisiin kohoavaa, valkeaa ja jykevää tornia.

"Sinä olet käynyt tornilla!" Isele hämmästeli ihastuneena. "Voi, kunpa minäkin pääsisin näkemään sen vielä joku päivä. Vanha Alexandrei veljeskunnasta tapasi sanoa, että Kämmenen tornin perustajat rakensivat tornin alunperin taivaankappaleiden tutkimista varten. Torni elää vielä yhtä hohtavana kuin silloin kun perustajat messusivat avaussanat. Sinulla on ollut etuoikeus Bandir nähdessäsi yhden Länsirannikon ihmeistä. Etuoikeus!"

"Etuoikeudelta se tuntuikin", myönsin muistellessani upeaa rakennusta. "Harva paikka on tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta, kuin Kuutorni; se seisoi yksin kukkulan huipulla, komeana ja korkeana, ja muut kukkulan rakennukset tuntuivat sen vierellä yksinkertaisilta ja karuilta. En ehtinyt käydä kuin vilkaisemassa sitä, mutta tornin huippu on niin korkealla, että se näkyy kauas Ithamarin muurien ulkopuolellekin."

Bandirin päiväkirjamerkinnät 13

2010-08-06T15:31:00.003+03:00

Edelliselle merkinnälle jatkoa.

Kävellessäni Sinisen linnun kievaria kohti suunnittelin jo mielessäni, kuinka käyttäisin Iseleltä saamani rahat. Vaikka matka Astorosiin olisikin varsin helppo ja turvallinen, olisi tällekin pätkälle viisasta varautua kunnolla.

Iselanen hevonen oli näyttänyt hyväkuntoiselta, mutta se oli vaikuttanut enemmän ratsuhevoselta kuin matkustamiseen tarkoitetulta eläimeltä, enkä uskonut siitä olevan paljoakaan apua, jos joutuisimme ongelmiin maantiellä. Toisaalta sotakoulutetut ratsut olivat sen verran kalliita, ettei Iselanen ja minun kolikoillani luultavasti sellaisia saataisi.

Sinisessä linnussa ilta kului hiljaisena ja vetäydyinkin aikaisin nukkumaan. Aioin herätä aamun tullen varhain hoitamaan matkajärjestelymme, ennen kuin vierailisimme Jasnirin luona ja seriffin puheilla, ja laskeuduinkin aamulla paljon ennen muita yöpyviä asiakkaita Linnun alakertaan. Syötyäni nopean aamiaisen kokin iltasella hautumaan jääneestä puurosta suuntasin Varmasin hitaasti heräileville kaduille.

Ensimmäinen etappini oli Mighen Kivikavion talli lähellä kaupungin itäistä ulkomuuria. Mighen oli matkaajien parissa tunnettu ja suosittu ratsumestari, joka myi hevosia tai sitten vuokrasi tallinsa hienoimpia yksilöitä. Vuokrattavat hevoset olivat Mighenin hienoimpia, mutta päätin kuitenkin ostaa minun ja Karlonin hevosen sen varalta, että matkalla sattuisi jokin onnettomuus.

Olin ostanut Migheniltä myös edellisen ratsuni, hevosen joka oli kuollut matkalla Ithamariin, ja uutinen ratsun kohtalosta oli surullinen uutinen harmaantuneelle, jäntevän lihaksikkaalle ratsumestarille. Tosin hän ymmärsi maanteiden vaarat näinä arvaamattomina aikoina, ja pääsimme yhteisymmärrykseen kahden hyväkuntoisen ratsuhevosen ja niiden varusteiden hinnasta. Vaikka kauppa vei kaikki Iselen antamat kultakolikot, oli hinta mielestäni kohtuullinen ja suuntasin tyytyväisenä täyttämään satulaukut ruoalla ja muilla varusteilla.

Varusteiden ja ratsujen hinta ylitti varsin reilusti Iselanen antamat rahat, mutta päätin maksaa erotuksen omasta pussistani. Kulkiessani kohti Sinistä lintua varusteiden ja ratsujen kanssa mietiskelin huvittuneena, kuinka nopeasti raskas kolikkokukkaro oli taasen laihtunut - mutta sellaista matkustajan elämä usein oli.

Karlon ja Isele odottivat minua jo Sinisen linnun juomasalissa, kun saavuin paikalle. Minä suorastaan hämäännyin siitä, kuinka edustavalta Isele näytti nyt eilisen päivän hieman pöllähtäneen ensivaikutelman jälkeen; hänen punertavat hiuksensa olivat nyt siistillä, nutturamaisella kampauksella, ja jotenkin neito onnistunut loihtimaan vielä eilen hieman hermostuneille kasvoilleen nyt samaan aikaan uteliaan ja arvovaltaisen ilmeen. Hänen komea leninkinsä ja päällyskaapunsa osoittivat, ettei Iselane ollut varallisuudeltaan vaatimattomista oloista, ja kupeella roikkuva olkalaukku oli raskas kirjoista ja kirjoitusvälineistä. Ajattelin hänen olevan hyvinkin viehättävä nainen - minulla oli noina aikoina varsin paljon silmää naiskeunedelle. Isele ei ehkä ollut mikään kaunotar, mutta kylläkin miellyttävä katsella. Tai ehkä hänen kauneutensa onkin vain erilaista, kuin mitä yleisesti kauneudella ajatellaan.

Pakkasimme Sinisessä linnussa vielä viimeiset Karlonin tuomat tavarat ja minun omat varusteeni ennen kuin suuntasimme tapaamaan Varmasin seriffiä. Toivoimme tämän tapaamisen olevan nopea, että pääsisimme matkaan ennen puolta päivää. Galon ja Caldon luonteen tunteva seriffi oli helpotukseksemme vakuuttunut tarinastamme tapahtumien kulusta ja pyyteli vielä Iselanelta kovasti anteeksi väärinkäsitystä. Iselen vakuutettua, ettei muistellut tapahtunutta pahalla, pääsimme lähtemään, ja käytyämme Jasnirin luona suuntasimme Varmasin itäiselle maantielle vievälle portille.

"Tästä se alkaa", totesin kaikille enkä erityisesti kenellekään ratsastaessamme ulos kaupungista. Olipa mukava päästä taas matkaan, vaikka vielä eilen olin ollut lopen väsynyt ja kyllästynyt maantiehen.

Bandirin päiväkirjamerkinnät 12

2010-08-04T10:17:00.003+03:00

Jatkoa edelliselle merkinnälle. Saa nähdä saanko spostiropen kiinni jossain vaiheessa...

Seppä ei vastannut kuin kiitollisella hymyllä Iselelle, joten kirjanoppinut kysyi minulta tarvitsemistamme varusteista: "Matkamme alkaa huomenna, joten kuinka paljon tarvitset että saat meidät varustettua hyvin matkaa varten? Rahaa ei ole liiaksi, mutta mitä uskoisit meidän tarvitsevan?"

"Ruokaa nyt ainakin, hyvää matkamuonaa", tuumin. "Minä olen tottunut matkustamaan kevyesti, varsinkin näin kesällä, mutta nyt kun olemme matkalla Mernbariin, lienee syytä olla hieman varovaisempi ja valmistautua edeltä. En kuitenkaan ostaisi varusteita täältä, vaan vasta lähempää, Astorosista - nyt kun sen kautta matkustamme. Minulla on Sinisessä linnussa jo omat matkavarusteeni, mutta Karlonista ja sinusta en tiedä; ainakin teltat, makuuhuovat ja vastaavat kannattaa ostaa jo täältä Varmaksesta. Hevoset eivät liioin olisi pahitteeksi, niillä matkanteko on huomattavasti nopeampaa."

"Minulta löytyy rahaa omaan hevoseen, satulaan ja matkalaukkuihin, mutta Karlonin rahatilanteesta en tiedä", jatkoin. "Uskoisin pystyväni tinkimään itselleni ja Karlonille hevoset ehkä 200 kultarahan hintaan. Jos syömme vaatimattomasti niin ruokiin veikkaisin kuluvan meidän kolmen osalta korkeintaan 50 hopearahaa, kun taas huovista, varavaatteista en osaa sanoa ennen kuin tiedän millaiseen sopimukseen pääsemme kauppiaiden kanssa. Yksi mahdollisuus on tietenkin, että vietämme yöt majataloissa ja vastaavissa, mutta se tulee kalliimmaksi kun yöpyminen omassa leirissä ja matkamuonaa syöden."

"Minulla on vähän säästöjä, että tarpeen vaatiessa saan kyllä itsekin jotain hankittua." Karlon huomautti ja raapi partaansa "Olin aluksi ajatellut käyttäväni ne työelämän aloittamiseen, mutta sitähän tämä toisaalta onkin joten miksipä en käyttäisi niitä yhteistä määränpäätämme varten. Sinä tiedät matkahevosista enemmän, niin jos sinä Bandir hankit ne ja maksamme sinulle. Minulla on varusteeni vanhalla Calsiksen pajalla. Paja on kiinni, mutta minulla on sinne vielä avaimet. Siellä on muutkin varusteeni matkaa varten."

"Minun tavarani ovat tässä ja majatalokin on minulta vielä etsimättä", Isele sanoi taputtaen kevyttä laukkuaan. Hänellä oli tosiaan varsin vähän matkalle tarvittavia varusteita, mutta ainakin hänen Robardin majataloon jättämänsä ratsu oli hyväkuntoinen.

"Jos Bandir hankkii tarvikkeet, minä maksan tietty, ja Karlon hoitaa oman osuutensa pajalla niin minun puolestani voisimme tavata aamunkoitteessa Sinisessä Linnussa", kirjanoppinut ehdotti innostuneena.

"Kyllä se minulle käy", vastasin ja nyökkäsin toivoen, ettei nainen pitänyt hänen huvittunutta hymyäni mitenkään loukkaavana.En kuitenkaan voinut olla miettimättä, kuinka kauan Iselen innostuneisuus kestäisi maantien koettelevissa oloissa. Toisaalta Isele saattaa yllättää, joten ajattelin lopulta olevan parempi, jos en arvostelisi häntä ennen kuin olemme kohdanneet muutaman tosipaikan. "Alkaa olla jo varsin myöhä eikä kovinkaan moni kunniallinen kauppias tarjoile tavaroitaan enää tähän aikaan. Onko sinulla antaa minulle nyt edes 150 kultarahaa, niin voin käydä heti aamusta hankkimassa meille varusteet ja minulle ja Karlonille hevoset? Minulla on tosiaan jonkin verran rahaa itsellänikin, joten uskoisin sen riittävän, ja pääsemme aamulla aikaisin liikkeelle, kunhan vain olemme käyneet uudelleen Jasnir Kivikirveen luona - eikä seriffiäkään sovi unohtaa."

Isele kaivoi kantolaukustaan pussukan ja puristi sitä hetken pieni nyrkki valkoisena. "Te tulitte auttamaan minua, joten minä luotan nyt teihin", Isele sanoi selvästi hieman epäröiden muukalaisten edessä ja otti lopulta pussukasta esille kultapaloja, jotka painoi omaan taskuunsa. "Siellä on nyt 150 kultarahaa, käytä se viisaasti. Tingi luonnollisesti jos voit."

Kun sain kultarahat, Karlon hyvästeli meidät ja lähti hakemaan tavaroitaan Calsiksen entisestä pajasta. Minä sen sijaan lähdin saattamaan Iseleä takaisin Robardin majatalolle ja suuntasin kirjanoppineelle hyvät yöt toivoteltuani takaisin Siniseen lintuun, joka sopi minulle paremmin kuin Robardin hieno kievari.

Bandirin päiväkirjamerkinnät 11

2010-08-02T09:17:00.002+03:00

Tarina jatkuu edellisestä merkinnästä.

Suuntasimme kulkumme takaisin Robard Suuren majatalolle iltaisen Varmasin halki. Kuljimme aluksi hiljaisuudessa, sillä kolmen toisilleen tuntemattoman henkilön välillä ei tuntunut löytyvän mitään puheen aihetta. Karlon tuntui olevan omissa ajatuksissaan ja Isele huomautti jotain temppelialueelta kuuluvasta messusta ja vaikutti keskittyvän tähän, kunnes sanoi:

"Kerro minulle itsestäsi Bandir, millaista on elää päivästä toiseen kohdaten tien vaaroja?"

Hämmennyin ensin hieman naisen yllättävästä kysymyksestä, mutta myöhemmin opin, että Isele vain oli utelias ja suorapuheinen ihminen. Sain kuitenkin avattua suuni vastatakseni ja sanoin:

"Kai se on jotain, jonka kohtaamiseen jokainen miekkaa elääkseen heilutteleva vain on tottunut. Täytyy tunnustaa, etten ole juurikaan asiaa pohtinut... Estrean maanteillä yksinäinen matkamies on aina vaarassa kohdata maantierosvoja tai röyhkeiksi käyneitä metsien petoja, mutta kaipa minulla on ollut onnea, sillä olen saanut matkustaa Estreassa aina varsin turvallisesti."

Samassa kuitenkin muistin erään kohtaamisen, joka oli päättynyt verenvuodatukseen, ja päätti siitä Iselelle kertoa, kun tämä nyt oli asian esille ottanut:

"Itse asiassa ainut kerta, kun olen joutunut turvautumaan miekkaani, tapahtui kuitenkin Estrean ulkopuolella vain vähän aikaa sitten. Olin suunnistanut Estreasta pohjoiseen, Ithamariin. Kaltaisesi kirjanoppinut on saattanut lukea Ithamarin sivistystä suojelevista muureista ja valtakunnan maanteitä puolustavista Kämmenen paladiineista, mutta ainakaan minun avukseni he eivät ehtineet."

"Pitkä matkapäivä oli jo kääntymässä illaksi ja istuin väsyneenä ratsuni satulassa", jatkoin ääni hieman madaltuen ja keskitin kaiken huomioni Iseleen ja tarinaani. Pidän itseääni pohjimmiltaan käytännöllisenä soturina, mutta kenties suonissani virtaavaa haltiaverta oli syyttäminen siitä, että nautin myös erilaisista tarinoista ja niiden tarinoiden kertomisesta kuulijoille. Yleensä maltoin mieleni muukalaisten kanssa, mutta jokin Iselen kysymyksessä sai miinut rohkaistumaan. "Olin kai myös hieman ajatuksissani, sillä kolmen maantierosvon onnistui yllättää minut tuskin silmänkantaman päässä Ithamarin muureista! En tiedä, mikä oli saanut rosvot käymään niin röyhkeiksi, mutta ennen kuin huomasin, oli kaksi rosvoistani ampunut jousillaan hevostani, ja ratsuparkani kaatui kuolleena maahan. Onnistuin kierähtämään satulasta ennen elikon kaatumista, ja juoksin metsän suojaan, mutta luuttuni särkyi siinä hässäkässä - se kun oli sidottuna satulaan."

"Rosvot luulivat kai minun paenneen, sillä he ryntäsivät saman tien varomattomina ratsuni luokse. He jättivät jopa jousensa piilopaikkoihinsa. Olisittepa nähneet heidän ilmeensä kun minä astuin metsän suojista miekka valmiina ja oiketetusti vihaisena heidän surmattuaan hevoseni ja särjettyään hienon luuttuni."

Vilkaisin nopeasti Iseleä ja päätin säästää epäilemättä varsin suojattua elämää viettäneen kirjanoppineen kohtaamisen verisiltä yksityiskohdilta. "Joka tapauksessa minun onnistui haavoittaa kahta rosvoista sen verran pahasti, että kolmas otti jalat alleen. Haavoittuneet rosvot pistin kantamaan tavarani Ithamarin, minkä jälkeen luovutin heidät Kämmenen paladiineille. He olivat varsin noloina, kun kerroin rosvojen yllättäneen minut aivan heidän hienon kaupunkinsa varjossa, mutta siitä huolimatta kukaan ei tarjoutunut korvaamaan menettämääni hevosta tai luuttua. Kauaa en sitten kaupungissa viihtynyt, vaan suuntasin takaisin Estrean rannikolle ja Varmasiin - ja sitten tapasinkin Karlonin ja sinut, Iselane."

En voinut olla pohtimatta, joskohan rahani riittäisivät uuden luutun ostamiseen, sillä illat leirinuotiolla olivat käyneet varsin hiljaisiksi ja tylsiksi soittopelini särkymisen jälkeen. Toisaalta meillä oli tuskin rahaa tuhlattavaksi asti, joten kenties soittimen ostamisen pitäisi odottaa.

"Sääli luuttusi kannalta" Iselane pahoitteli. "Musiikki on hyvästä, musiikki rauhoittaa ja siinä piilee sellaista voimaa, jota monet eivät uskoisikaan. Tiesitkö, että Sulkakynän veljeskunnassakin on oppineita mestareita, jotka ovat omistaneet elämänsä musiikin voiman tutkimiseen."

Iselane katsoi minua hymyillen silmiin ja lisäsi vielä:

"Tiedätkö mitä, sovitaan niin, että tämän pienen seikkailumme päätteeksi, minä ostan sinulle tilalle uuden luutun. Ja seppä Karlonille löydämme myös jotain sellaista, mitä hän tahtoo eikö vain."

Bandirin päiväkirjamerkinnät 10

2010-07-30T10:08:00.002+03:00

Jatkoa edelliselle päiväkirjamerkinnälle.

"Voin kertoa tien raunioille, jos suostutte auttamaan minua - ja miksi ette auttaisi?" Jasnirobek lisäsi. "Jos suuntaatte Mernbariin, niin matkanne vie teidät Astorosin kautta, ja minulla on eräs koru, joka olisi toimitettava kaupunkiin."

Jasnirobekin ehdotus kuulosti varsin kohtuulliselta, joten suostuimme viemään hänen korunsa astorosilaiselle kauppiaalle. Jasnirobek kehotti meitä olemaan varuillamme matkallamme, sillä matka Mernbarin metsään ei tulisi olemaan mikään eväsretki.

"Tulkaa huomenaamulla käymään uudemman kerran, niin kerron kaiken minkä isäni kertoi minulle Pirunmuurille pääsemisestä, ja annan teille sen korun, jonka viette Astorosiin. Kauppias, jolle viette sen, on onneksi helppo löytää jopa Astorosin kokoisesta kaupungista", Jasnir sanoi ja lisäsi vielä hetken emmittyään:

"Ja kauppiaasta tulikin mieleeni, että häneltä sinun Karlon kannattaa myös kysellä töitä. Olen hieman kuullut huhuja, että täällä Varmaksessa joku on kehottanut kaikkia seppien kiltamestareita olemaan antamatta sinulle töitä. Mutta tuskinpa vihamiehesi - kuka hän sitten onkaan - käsi Astorosiin asti ylettyy."

Jasnirobekin viimeiset sanojen merkitys kesti hetken, ennen kuin Karlon ymmärsi kääpiön sanat. "Mitä sinä tarkoitat Jasnir?" seppä kysyi ymmällään. "Mitä minä olen tehnyt vihastuttaakseni ketään. Mistä kuulit tästä, Jasnir?"

"Kuulin vain huhuja, että jotkut kiltamestareille oli tuotu sana, että Karlon Manrisin palkkaaminen ei tietäisi hyvää heidän liiketoimilleen", kääpiö vastasi ja kohautti olkiaan. "Asia ei minua varsinaisesti koske - minä olen Kivikirveen klaanin jäsen, eivätkä ihmiskauppiaat minua komentele - mutta voin kyllä yrittää ottaa asiasta enemmän selvää sillä välin, kun te olette poissa. Tehän olette kuitenkin tulossa takaisin jossain vaiheessa, eikö vain?"

"Varmaksesta on lyhin laivareitti Angbadiin, joten eiköhän tiemme takaisin tänne meidät jossain välissä tuo", Isele vastasi.

Sovittuamme Jasnirin kanssa palaavamme vielä seuraavana aamuna suuntasimme takaisin Varmasin kaduilla ja kohti Robardin majataloa. Aamusta tulisi kiireinen, sillä Jasnirin lisäksi meidän täytyisi vierailla seriffin luona selvittämässä kahnaus Galon ja Caldon kanssa, eikä matkallekaan kannattaisi lähteä ilman kunnon varusteita.

Uusi suomalainen ropefoorumi

2010-07-29T13:09:00.002+03:00

Uusi suomalainen roolipelifoorumi on syntynyt: http://pelilauta.sange.fi/index.php

Toivottavasti keskustelu herää eloon vilkkaana - ja pysyykin vilkkaana...

Hyborialainen aika ja maailmanrakennus

2010-07-28T14:52:00.005+03:00

Sain vihdoin ja viimein itsestäni sen verran irti, että ostin Rbert E. Howardin kaikki Conan-tarinat sisältävän Complete Chronicles of Conan -teoksen. Toki osa novelleista on jo vanhoja tuttuja, mutta joukkoon mahtuu myös uusia tuttavuuksia, teoksen avaava essee Hyborian Age heti ensimmäisenä.

En ole koskaan aikaisemmin miettinyt erityisemmin hyborialaista aikaa yhtenä jaksona omaa maailmaamme, kuten Howard on tarkoittanut, mutta Howardin esseen luettuani osaan nyt arvostaa entisestään Howardin kykyjä kirjoittajana ja maailmanrakentajana. Essee oli mielenkiintoinen lukea ja ajatus hyborialaisesta ajasta osana omaa maailmaamme toimii fiktiona hyvin.

Kaikenkattava maailmankirja Hyborian Age kirjoitelmana ei ole, mutta siitä sai mukavasti kuvaa Howardin ajatuksista, ja myös omat ajatukseni (kiinnostavasta) maailmanrakentamisesta saivat uutta näkökulmaa. Mielessä kävi jopa Routamaiden maailmankirjan uudelleenkirjoittaminen ja sovittaminen Dragon Age -roolipelin sääntöihin.

Alkuperäinen essee englanninkielisenä. Suomeksi essee löytyy Conan Voittaja -kirjasta.

Bandirin päiväkirjamerkinnät 9

2010-07-27T09:54:00.003+03:00

Päiväkirja se vain jatkuu - edelleen edellisestä merkinnästä.

Jasnirin ovi oli auki, ja astuimme sisään pieneen, ahtaaseen puotiin jonka seinustat ja hyllyt olivat täynnä erilaisia aseita ja haarniskojen kappaleita - Kivikirveen klaani oli erityisen tunnettu asesepistään. Jasnir itse istui suuren tiskinsa takana, kyyristyneenä suuren kirjan ääreen, jonka sivuja kääpiökauppias tihrusti. Oven käydessä hänen katseensa kuitenkin kohosi, ja Karlonin tunnistaessaan kääpiön partaisille kasvoille nousi leveä hymy. Kääpiö ulottui kookasta Karlonia hieman vyötärön yläpuolelle, mutta toisin kuin useimmat kansansa edustajat, oli Jasnir solakka ja kevytrakenteinen. Hänen tumma partansa oli leikattu lyhyeksi ja kammattu siistiksi, ja hänen hieno jakkunsa oli viimeisimmän muodin mukainen - kääpiö oli selvästi kauppias, ei seppä.

"Tervehdys, Karlon!" Jasnir tervehti Karlonia hymyillen, mutta vaikutti myös hieman yllättyneeltä. "Mitä sinä teet täällä tähän aikaan? Jos töitä tulit etsimään, niin nyt on kyllä vähän huono aika..."

"Tällä kertaa en ole työn perässä, vaikka mielelläni sinulle töitä olenkin tehnyt", Karlon vastasi ja osoitti meitä. "Olen täällä lady Iselanen asioilla. Hän on sulkakynän veljeskunnasta ja haluaisi kovasti tietää Mernbarin metsästä ja niiden lähialueista. Sinähän kuljet kauppamatkoillasi aina sen kautta, joten ajattelimme tulla kysymään sinulta neuvoa - olemme mahdollisesti nimittäin matkalla metsään."

"Mitä ihmettä te voitte haluta sellaisesta pirullisesta paikasta kuin Mernbarin metsä?" Jasrin kysyi ja katseli uteliaana Iseleä ja minua. "Ellei tie Mernbarin metsän läpi olisi nopein Kivikirveen klaanin kodista Varmasiin, niin minua ei saisi kulkemaan sen paikan läpi, vaikka itse Moradin Sieluntakoja yrittäisi pakottaa minut astumaan metsän siimekseen!"

Epäilin kääpiön liioittelevan, mutta pidin suuni kiinni ja keskityin kuuntelemaan. Karlon näytti epävarmalta, halusiko Isele Jasnirin tietävän retkemme todellisen syyn, mutta päätti sitten puhua totta ja sanoi:

""Arvelemme Mernbarin metsässä olevan jotakin, mikä sulkakynän veljeskuntaa kiinnostaa. Osaatko sinä Jasnir kertoa, millaisia vaaroja meitä voi odottaa mikäli matkaamme sinne? Mitä meidän tulee varoa ja odottaa? Erityisesti jos matkaamme syvälle metsään?"

"Metsän vaarat välttää parhaiten, jos ei mene Mernbariin", Jasnir vastasi. "Vanhat eukot väittävät metsässä asuvan noitia ja hirviöitä, ja vaikka en ole koskaan kumpiakaan noista tavannut, niin siinä paikassa kulkiessa on helppo uskoa, että moisia vastaan voisi tullakin - se paikka voi olla todella aavemainen. Ja rosvoja siellä riittää kiusaksi asti: voisin väittää, että jokainen Estrean lainsuojaton pitää sitä metsää tukikohtanaan!"

"Mitä tulee jonkin tietyn asian tai paikan löytämiseen metsästä", kääpiö lisäsi, "niin sen suhteen ei voi muuta kuin toivottaa teille onnea - sitä te tulette tarvitsemaan. Se paikka on suuri: maili toisensa jälkeen vaikeakulkuista aarniometsää, joka on saanut olla koskemattomana niin kauan kuin kääpiön muisti kantaa - ja se kantaa kauas! Toisaalta, jos sattuisin tietämään mitä te etsitte, voisin ehkä antaa pari neuvoa pientä vastapalvelusta vastaan..."

Isele näytti empivän, mutta sanoi lopulta: "Sulkakynän veljeskunta on lähettänyt minut etsimään kuningas Adgarin kadonnutta Neljättä kronikkaa. Tutkimukset ovat saaneet veljeskuntani uskomaan, että kirja on jossain Mernbarin metsän kätköissä, ja seppä Karlonin mukaan myös estrealaiset tarinat kertovat samaa."

"En ole koskaan kuullut mistään piilopaikasta Mernbarissa, jonne kirja olisi voinut kätkeytyä", Jasnir vastasi ja pyöritteli miettiväisenä kolikkoa sormissaan. "Mutta Mernbarin metsä on vaarallinen paikka - paikka, joka on pitänyt salaisuutensa omanaan satoja vuosia. Kerta toisensa jälkeen Estrean ihmiset ja jopa klaanini kääpiöt ovat yrittäneet asettua syvemmälle metsään ja raivata itselleen uuden maatilkun, mutta joka kerta yritykset ovat valuneet hukkaan, kunnes kukaan ei jaksa enää yrittää - vaiva on suurempi kuin hyöty!"

"Klaanini parissa kerrotaan kuitenkin vanhaa tarinaa metsän keskellä sijaitsevasta rauniolinnakkeesta, Piruntornista", Jasnir lisäsi ja katseli merkitsevästi seikkailijoita. "Tarinoissa tuolla paikalla on yhtä paljon hallitsijoita, kuin on siitä kertovia tarinoitakin, mutta kaikki tarinat ovat yhtä mieltä siitä, että aikoinaan tuo rauniolinnake on ollut mahtavan herran hallussa - mahtavan ja pahan herran hallussa..."

"Jos minun pitäisi historiallista aikakirjaa lähteä etsimään, niin yhtä hyvin voisin aloittaa noiden raunioiden luota", Jasnir sanoi, "ja minä pystyn neuvomaan teidät noiden raunioiden luokse, sillä isäni matkusti aikoinaan tuolle paikalle. Se tapahtui vain muutama vuosi sen jälkeen, kun Adgarin kerrotaan kadottaneen kronikkansa."

Bandirin päiväkirjamerkinnät 8

2010-07-26T16:08:00.005+03:00

Bandirin ja Karlonin tarina jatkuu siitä, mihin ensimmäinen luku jäi. Taidan tehdä samoin, kuin ensimmäisen luvun suhteen, eli koko luku tulee blogiin aluksi pieninä palasina, jonka jälkeen kokoan ne yhdeksi tiedostoksi. Homma tuntui toimivan ainakin ensimmäisen luvun suhteen...

2: Matka alkaa

Joskus mietin, mihin suuntaan elämäni olisi kääntynyt, ellen olisi tavannut Iseleä. Olisinko jatkanut elämääni kiertelevänä palkkasoturina, ellemme olisi auttaneet Karlonin kanssa noidaksi syytettyä muukalaista, josta tuli sittemmin ensin työnantajamme ja ajan kuluessa ystävämme? Millaisia kokemuksia, iloja ja suruja maailma olisi muutoin minulle tarjonnut?

Olen kertonut Karlonille näistä mietteistäni, mutta häntä eivät moiset asiat mietitytä; hän on tyytyväinen.

"Älä murehdi menneitä, vaan suunnittele tulevaa, puolihaltia!" hän sanoo minulle ja palaa pajaansa ja työnsä pariin. Hän on kiireinen, niin hän on nykyään aina, eikä hänellä riitä kärsivällisyyttä jahkailuilleni. Hän alkaa olla jo vanha; vaikka hän vielä jaksaa heiluttaa vasaraansa ja lausuu varmasti takomiaan esineitä vahvistavat voimasanat, on hänen parrassaan jo yhtä paljon harmaata kuin tummaa, eikä hänen näkönsä ole enää samanlainen kuin ennen. Luulen hänen pelkäävän tulevaa yhtä paljon kuin minä haikailen menneitä.

Hän on kuitenkin oikeassa. Minä olen puolihaltia, ja minulla on vielä edessäni paljon vuosia - enemmän kuin ystävälläni Karlonilla. Minun pitäisi tehdä kuten hän sanoo ja lakata murehtimasta menneitä. Minun olisi katsottava tulevaisuuteen.

Niin kauan kuin jatkan tätä Karlonin painostamana itselleni ottamaa tehtävää, en kuitenkaan voi hylätä menneisyyttä.

"Haikailuni ovat osaksi sinun syytäsi, ystäväni", totean hänelle ja hymyilen.

Seisoimme Seppien kadulla, jota myös Kääpiökaduksi kutsuttiin. Se sijaitsi kaukana Varmasin keskustasta, ja oli jo iltapäivä, mutta Karlon oli kertonut tietävänsä Kääpiökadulta erään, joka voisi tietää jotain Adgarin kadonneesta aikakirjasta, tai ainakin Mernbarin metsästä, johon kyseinen kirja oli Iselen ja Karlonin tuntemien tarinoiden mukaan kadonnut.

Jasnirobek Kivikirveen kauppareitit kulkevat Mernbarin metsän kautta aina Dalras-kukkuloille saakka", seppä oli kertonut, "ja Kivikirveen klaani tuntee myös Mernbarin metsän vanhat tarinat ja aarteet. Jasnir osaa neuvoa meitä ainakin siinä, mistä Adgarin kirjaa voisi ainakin yrittää etsiä, ja hän osaa varoittaa meitä Mernbarin metsän vaaroista."

Niinpä minä, Karlon ja Isele suuntasimme kulkumme Kääpiökadulle. Seppien katu sijaitsi kaukana Varmasin keskustasta ja hieman erillään itse kaupungistakin, ja kun pääsimme määränpäähämme, oli aurinko laskemaisillaan mailleen, ja katu oli hiljainen. Jotkut muutamista vastaantulijoista tervehtivät Karlonia, mutta useimmat kiiruhtivat jo kotejaan kohti.

Onneksemme Jasnirin pienen puodin ikkunoista paistoi vielä valo; epäilemättä kääpiö laski liiketoimintansa voittoja. Jasnir ei ollut Varmasin kiltaseppien mittapuulla erityisen merkittävä kauppias, mutta aina löytyi niitä, jotka halusivat tutustua Kivikirveen klaanin kuuluihin käsityötaidon näytteisiin, ja Jasnirobek osasi puhua ihmiskauppiaat pyörryksiin kääpiön sinnikkyydellä.

"Katsokaa hahmoani" ja muuta äärimmäisen mielenkiintoista

2010-07-25T08:53:00.000+03:00

Kesä on ollut minulle jo useamman vuoden ajan perinteisesti sähköpostiroolipelien aikaa. Tänä vuonna olemme Endless Bag of Games -blogia kirjoittavan MkaY:n kanssa pelanneet löyhästi Pathfinderin sääntöihin pedustuvaa kampanjaa, jonka pohjalta olen kirjoittanut viime viikon aikana Bandirin päiväkirjamerkintöjä.

Alun perin lähdimme luomaan uutta maailmaa, mutta sitten päätimmekin siirtää pelin vanhaan ja tuttuun Thraniliin, joka oli mielestäni hyvä ajatus, sillä peli sai heti uutta puhtia kun päästiin värittämään vanhaa ja tuttua sen sijaan, että kaikki olisi pitänyt luoda alusta alkaen uudestaan. Thranil on MkaY:lle vielä vanhempi tuttavuus kuin minulle, mutta minäkin muistelen hyvillä mielin erästä Terian Kanea tai Connor-nimistä jousimiestä... tai Thranilin kuusta maagisella avaruuslaivallaan lentänyttä maahista ja hänen jättiläisavaruushamsteriaan. Jättiläisavaruushamsterit on siistejä.

Itse peli on sujunut kohtuullisen hyvin. Kuvailu on sähköpostiroolipelin vahvuuksia, samoin kuin se, että kaikki tapahtumat pysyvät muistissa. Esimerkiksi Bandirin päiväkirjamerkintöjä on ollut huomattavasti helpompi kirjoittaa kuin tavanomaisia sessiolokeja tai aikaisempia päiväkirjan muotoon kirjoitettuja ropesessioiden tarinoita.

Kuitenkin sähköpostiropen heikoin lenkki, eli hitaus, on jälleen ollut tosi asia. Periaatteessa kampanja ei ole edennyt kahta-kolmea peruspelin sessiota pidemmälle, vaikka peli on ollut käynnissä ainakin kaksi kuukautta, ja aina välillä tuntuu innostus jatkamiseen hiipuvan. Tosin nämä kuitenkin kuuluvat sähköpostipelin ominaisuuksiin, ja ainakin vielä peli on jatkunut - ja näyttäisi jatkuvan edelleenkin. Toivottavasti näin käy, sillä tässä pelissä on mielestäni potentiaalia.

Aioin esitellä muutamalla sanalla kampanjassa tällä hetkellä seikkailevia hahmoja, mutta jotenkin se on unohtunut. Tällä hetkellä pelin "seurueen" muodostaa kaksi "pelaajahahmoa" joita minä ja MkaY pelaamme ja yksi GMPC.

Bandir on oma hahmoni. Hän on puolihaltia ja taitava kaksintaistelija, joka on toiminut erään paroni Wolfranin esitaistelijana turnajaisissa ja paronin kunniaan liittyvissä tapauksissa. Hän on perinteinen kunniallinen ja rohkea soturi - itse asiassa hän on niin kunniallinen, että joutuessaan surmaamaan aseettoman vastustajan puolihaltia jätti pestinsä paroni Wolfranin joukoissa ja ryhtyi palkkasoturiksi.

Alunperin suunnittelin Bandirista soturin ja bardin yhdistelmää, mutta nyt olen tullut vähän katumapäälle. Sen sijaan kaavailinkin Bandirista jotain yksinkertaisempaa, perinteistä "asemestaria" ja kaksintaistelijaa. Hänen isänsä, puolihaltia Rafe, joka toimii edelleen Wolfranin leivissä, ei koskaan kertonut Bandirille hänen äidistään, joten Bandiria kiinnostaa kaikki haltioihin liittyvä. Kuka tietää, mitä mysteerejä Thranililla on vielä puolihaltiasoturin varalle. Tällä hetkellä on vielä hieman auki Bandirin kunniakäsitykset ja luonne, mutta toivon sen selkiytyvän näiden päiväkirjamerkintöjen ja sähköpostipelin jatkumisen myötä.

Karlon Manris on MkaY:n hahmo, epämääräisissä oloissa paroni Wolfranin palveluksesta erotettu seppä. Huono onni on vaivannut Karlonia ja pakottanut hänet toimimaan joskus lain väärälläkin puolella, mutta nyt seikkailut Bandirin ja Iselanen kanssa antavat tilaisuuden parannukseen. Hän on taitava seppä, joka tulee toimeen muiden ihmisten kanssa. Luonteeltaan hän on vaatimaton mies, joka pyrkii tekemään oikein.

Karlonista tullee entistäkin taitavampi seppä pelien edetessä, sillä hänen taustastaan löytyy mahdollisia viittauksia seppävelhoihin ja salaperäisiin tahoihin. Perinteisen soturisepän sijaan MkaY päätti ottaa ensimmäiseksi hahmoluokaksi Roguen, joka tuo paljon taitopisteitä ja muutenkin väriä perinteiseen "seikkaileva seppä"-hahmoon.

Iselane Warien on GMPC, jota ohjailemme MkaY:n kanssa vuorotellen. Hän on merieniläinen kirjanoppinut, joka tuntee menneisyyden salaisuudet ja historiankirjat kuin omat taskunsa, ja hieman velhoakin hänestä löytyy. Hän toimii tällä hetkellä seikkailijoiden kumppanina ja työnantajana, mutta kuka tietää mitä kaikkea hänestä vielä tuleekaan.

Tällä hetkellä olemme kuvanneet hänet varsin perinteisessä nenä kirjassa kulkevan oppineen valossa, johon on yhdistynyt myös naisellista... "turhamaisuutta" ehkä enemmän kuin alun perin suunnittelin. Hän on utelias ja tiedonhaluinen, rehellinen ja auttavainen. Itse pidän häntä varsin mielenkiintoisena hahmona, sillä hän antaa samaan aikaan tukea omille hahmoillemme, mutta hänet on tarvittaessa helppo jättää taka-alalle.

Tällä hetkellä tämä kolmikko on kampanjan kantava voima. Ehkä tulevaisuudessa seurueeseen liittyy muitakin hahmoja - katsotaan mihin suuntaan seikkailut etenevät.

Bandirin päiväkirjamerkinnät 7

2010-07-24T15:12:00.005+03:00

Jatkoa edelliselle merkinnälle ja ensimmäisen luvun loppu. Kokoan tämän varmaan vielä yhdeksi kokonaiseksi pdf-tiedostoksi Scribdiin, kun sellaista on varmaan mukavampi lukea - jos vain jaksaisi oikolukea...

Karlon ei tuntunut kuitenkaan galadrianosilaisista maalauksista välittävän, vaan kohautti vain vähättelevästi olkiaan. "Rouva Iselane, kerroitte tarvitsevanne apuamme Estreassa oleillessanne."

"Voi, kutsukaa minua Iseleksi - niin kaikki ystäväni tekevät, ja uskallan lukea teidät jo siihen joukkoon", Iselane vastasi. "Uskon tosiaan tarvitsevani paikalliset olot ja tarinat tuntevien apua."

"Minulla on kunnia kuulua erääseen kaukaisesta Merienistä kotoisin olevaan kirjanoppineiden muodostaan järjestöön", Isele selitti. "Me kutsumme itseämme Sulkakynän veljeskunnaksi ja pyrimme keräämään kaikenlaista hyödyllistä tietoa Merienin hallitsijoiden ja kansan hyödyksi."

Merien oli minulle tuttu nimi, sillä monia tuon kaupungin kauppa-aluksia seilasi Estrean rannikollekin, vaikka Merien sijaitsi kaukana idässä. Tästä Sulkakynän veljeskunnasta en kuitenkaan ollut koskaan kuullut - ja tämän sanoin Iselellekin.

"Kertomasi perusteella arvaan kuitenkin sinun olevan etsimässä jotain tietoa Estreasta", huomautin uteliaana, ja Isele nyökkäsi.

"Olet oikeassa, Bandir-herra", nainen myönsi. "En tiedä, oletteko kuulleet Merienin uutisia täällä kaukana lännessä, mutta kuninkaamme Beren Talavon on kuolemaisillaan ja jättämässä valtaistuimen ilman perijää. Toki valtakunnasta löytyy monta ylimystä, jolla on verisiteitä Talavorin kuninkaalliseen huoneeseen, mutta tämä onkin ongelma: jokainen mahdollinen perijä näkee itsensä seuraavana Merienin hallitsijana. Sulkakynän veljeskunta ja Merienin konsulit pelkäävät sisällissotaa."

"Talavorin suku on vanhaa perua", Isele jatkoi, "ja Sulkakynän veljeskunta on lähettänyt minut tänne etsimään erään vanhan hallitsijan jälkeensä jättämää asiakirjaa. Te olette saattaneet kuulla hänestä, Adgar Talavorista."

Adgarin nimi oli minulle hämärästi tuttu, mutta totuudennimissä vain harvat soturit kiinnittivät paljonkaan huomiota tarinaniskijöiden tarinoihin, enkä minäkään saanut päähäni mistä tuo nimi oli minulle tuttu. Karlon näytti kuitenkin tietävän jotain.

"Mestarini Calsis tunsi sepäntyönsä lisäksi paljon kansantarinoita", Karlon sanoi miettiväisenä. "Ja hän kertoi minulle joskus eräästä kuningas Adgarista, joka kulki näillä seuduilla. Siitä on varmastikin yli kaksi sataa vuotta, kun Adgar kulki Estreassa, joka oli varsin erilainen kuin nyt. Täällä oli petojen lisäksi myös monia villejä örkkiheimoja ja hiisiä, ja tarinoissa kuningas Adgar auttoi estrealaisia perustamaan oman valtakuntansa taistelemaan erämaiden vaaroja vastaan."

Isele nyökkäsi innostuneena Karlonin kertomasta. "Hienoa nähdä, että Adgar Talavorin teot muistetaan edelleen Estreassa!" nainen sanoi vaikuttuneena. "Kertomanne pitää hyvin paikkansa, mutta yksi asia teiltä jäi kertomatta: kuningas Adgar kuoli retkellään Estreaan, ja hänen kadottuaan Merienissä valtaan astui hänen veljensä talavorilainen sukuhaara. Adgar oli kuitenkin kirjanoppinut, joka oli kirjoittanut perinpohjaisen tutkimuksen sukunsa teoista aina omiin päiviinsä saakka. Hänen neljännessä aikakirjassaan on huhujen mukaan myös Talavorin sukukartta aina hänen päiviinsä ja veljenpoikiinsa saakka. Ja tuon aikakirjan Sulkakynän veljeskunta on lähettänyt minut etsimään. Rahallisen arvonsa ja mittaamattoman arvokkaan tietomääränsä lisäksi tuo aikakirja voisi auttaa valtakuntaamme ratkaisemaan perimyskiistan ilman verenvuodatusta."

Iselen kertomus kiehtoi mieltäni ja sai seikkailunhaluni heräämään, ja näin myös Karlonin kiinnostuneen Iselen kertomasta. Minun oli kuitenkin huomautettava: ""Onkohan kirja mahtanut säilyä, jos se on ollut kadoksissa kaksisataa vuotta? Luulisi, ettei mikään paperi tai pergamentti kestä ajan hammasta ilman hoitoa."

"Adgar oli paitsi seikkailija ja kirjanoppinut, niin myös velho", Isele selitti. "Hän lumosi kaikki kirjansa siten, että ne kyllä kestävät ajan ja säiden koettelemukset, vaikka kirja olisi maannut kaksisataa vuotta taivasalla - kunhan vain mikään eläin tai hirviö ei ole kirjaa tärvellyt. Mutta ensin pitäisi vain tietää, mistä kirjaa kannattaa etsiä. Tiedän, että jossain näissä osissa Estreaa se on kadonnut, mutta Merienissä tiedetään vain vähän niistä vuosista, jolloin Adgar vaelsi täällä lännessä."

Oli selvää, mihin Isele tarvitsi apuamme: me toimisimme saattajina ja avustaisimme häntä etsimään kansansa muinaisen kuninkaan kirjoittamaa kirjaa. Minä olin vain palkkasoturi ja Karlon oli vain seppä, mutta tarvitsimme työtä ja rahaa, ja Isele tarjosi tehtävän vaarojen lisäksi melkoista seikkailua, joka sai ainakin minut innostumaan. Kun Isele vielä lupasi kuohkean palkkion minun ja Karlonin avusta Adgarin kadonneen aikakirjan metsästyksessä, päätimme nopeasti suostua.

Mutta mistä vain aloittaa tämän ikivanhan, kaksisataa vuotta kadoksissa olleen kirjan etsintä?

Bandirin päiväkirjamerkinnät 6

2010-07-24T07:22:00.011+03:00

Jatkoa edelliselle merkinnälle. Tämä pätkä oli varsin vaikea kirjoittaa... Seuraavaa pätkää voi joutua odottelemaan siihen asti, että saan Markolta vähän hänen suunnittelemaansa Thranil-tietoutta...

"Mistä täällä kahnataan?" kaupunginkaartin kersantin arvomerkkejä kantava sotilas vaati saada tietää. Hän ja kolme muuta kaupunginkaartin asetakkeja kantavaa soturia tunkeutuivat nopeasti väkijoukon läpi. Kuuma kesäpäivä sai heidät hikoilemaan raskaissa varusteissaan ja he mulkoilivat epäluuloisina meitä viittä.

"Tätä naista kohdeltiin kaltoin ja syytetään noituudesta ilman, että hänen annettiin edes puhua puolestaan, kersantti!" Karlon sanoi ja päästi otteensa pitelemästään teurastajasta.

"Nämä kaksi syyttävät naista noidaksi, kersantti", sanoin ja astuin Karlonin vierelle, "mutta he eivät ole tarjonneet vielä mitään todisteita syytöstensä tueksi."

Kersantti vaikutti edelleen epäluuloiselta, mutta onneksemme hän ei näyttänyt antautuvan samanlaisen taikauskoisen epäluuloisuuden valtaan kuin kaupunkilaiset. Sen sijaan hän kumarsi kohteliaasti naiselle, sillä tämän tavanomaista hienommat vaatteet paljastivat hänet varakkaaksi henkilöksi - ellei peräti jonkin aatelishuoneen jäseneneksi.

"Ette kai te usko noita kahta?" toinen teurastajista kysyi hämmästyneenä. "Tuo nainen on noita! Minä näin omin silmin kuinka hän yrittiä loitsia Caldon pojan mustilla taioillaan!"

Olin avaamassa suuni ja vastaamassa teurastajan syytöksiin, mutta kersantti oli minua nopeampi.

"Me taasen näimme Caldon jälkikasvun kun juoksimme täinne lopettamaan julkisen rauhan häirinnän", kersantti ärähti ja mulkaisi teurastajia. "Minusta hän näytti olevan aivan kunnossa. Oli hän noita tai ei, niin Varmasin laki estää ketä tahansa ottamasta lakia omiin käsiinsä - ja se koskee myös teitä, Galo ja Caldo! Tämä juttu selvitetään perin pohjin, ja haluan nähdä teidät molemmat huomenna seriffin puheilla."

"Ja se koskee myös teitä, arvon rouva, pahoittelen", kaartilainen sanoi pahoittelevasti naiselle. "Tämä juttu on selvitettävä, mutta älkää pelätkö, vaikka olisittekin noita; mikään laki ei kiellä taikojia Estreassa, vaikka heitä kohtaan ollaankin yleisesti epäluuloisempia. Mutta tämä juttu on siitä huolimatta selvitettävä."

Seriffi kääntyi vielä minun ja Karlonin puoleen. "Haluan nähdä myös teidät!" hän sanoi ankarasti. "Minusta näyttää, että te teitte oikein auttaessanne naista, mutta haluan myös kuulla teidän sananne tapahtuneesta."

"Minä kyllä tulen", Karlon vakuutti, "eipä minulla taida olla nyt muutakaan tekemistä kun aikaa liikenee oikeuden puolustamiseenkin".

Kaartinkersantti nyökkäsi tyytyväisenä ja kääntyi väkijoukon puoleen käskien kaikkia palaamaan takaisin omiin puuhiinsa. Hiljalleen ihmiset alkoivatkin suunnata takaisin koteihinsa tai puotejaan sulkemaan, sillä aurinko oli jo laskemassa kaupungin kattomeren taakse. Teurastajat Calo ja Galdo sen sijaan poistuivat paikalta hitaasti ja mulkoilivat vielä minua ja Karlonia. Karlon yritti sovitella tapahtunutta välikohtausta, mutta teurastajat eivät olleet anteeksiantavaisella tuulella.

"Pysykää vastaisuudessa erossa asioista, jotka eivät teille kuulu!" Caldo sanoi ennen kuin kääntyi halveksuvasti ja poistui Galo vanavedessään.

Teurastajat eivät kuitenkaan enää kiinnostaneet minua, vaan olin kääntänyt katseeni hamettaan pölystä siistivään ja kuparinhohtoisia hiuksiaan järjestelevään naiseen. Hän oli sievä, vaikka hänen pölyisiä kasvojaan juovittivatkin kyynelten jättämät polut. Hänen vihreä nuttunsa ja hameensa olivat käytännölliset, mutta hienoa kangasta, ja hänen viittaansa piteli kultainen, sulkakynän muotoinen solki. Olallaan tällä oli laukku, joka näytti kirjanoppineen tai kirjurin varustelaukulta.

"Rouva", Kalron sanoi ja teki kankean kumarruksen, "toivon että teillä on kaikki kunnossa ja pahoittelen tapahtunutta. Toivottavasti teille ei nyt jää huono kuva Varmasista."

"Älkää missään nimessä pahoitelko, hyvä mies", nainen vastasi halliten itsensä yllättävän hyvin, vaikkakin hänen äänensä värisi edelleen hieman. "Minun tässä pitää kiittä teitä avustanne! Vielä en ehtinyt kärsiä muusta, kuin katuja pitkin raahaamisen nöyryytyksestä, mutta jumalat tietävät, mitä nuo roistot olisivat tehneet minulle ilman teitä!"

"Voi, minähän aivan unohdan tässä itseni", nainen päivitteli ja pyyhki nopeasti silmiään ja niiasi sitten puolimuodollisesti. "Saanen esitellä itseni: olen Iselane Warien ja teille kiitollisuudenvelassa."

"Minä olen Karlon, Karlon Manris", toverini seppä esitteli itsensä ja nyökkäsi sitten minun suuntaani. "Ja tuossa on Bandir." Karlonin sanottua jo nimeni tyydyin vain kumartamaan hillitysti, mutta kohteliaasti Iselanelle, joka vastasi nyökkäämällä yhtä kohteliaasti.

"Kiitoksia sinullekin avusta, Bandir-herra", neito sanoi. "Voinko mitenkään vaivata teitä kahta vielä, sillä olen ensimmäistä kertaa Varmasissa ja kaipaisin sopivaa yöpymispaikkaa. Herra Manris, te sanoitte olevanne Varmasista. Satutteko tietämään jonkin hyvän majatalon?"

"Robard Suuren majatalo tulee nyt lähimpänä mieleen", Karlon vastasi ja raapi partaansa. "Se sijaitsee tässä lähellä, ja heillä on pehmeät vuoteet, ja ruokaa on aina tarjolla. He pesevät myös nuo teidän vaatteenne."

"Erinomaista", Iselane sanoi ilahtuneena ja tarttui kärsivällisesti paikoillaan odottaneen hevosensa suitsiin. "Jos saatatte minut tähän Robard Suuren majataloon, niin vähin, mitä voin vastapalvelukseksi avustanne tehdä, on tarjota teille juotavaa ja syötävää. Itse asiassa minulla olisi teiltä vielä kysyttävää; Bandir tässä näyttää soturilta, ja saatan tarvita teidänkaltaistenne rohkeiden miesten apua, tietämätön muukalainen valtakunnassanne kun olen."

"Siinä tapauksessa seuratkaa minua", Karlon sanoi ja lähti johdattamaan meitä kolmea Varmasin katujen läpi. Olin kyllä kuullut Robard Suuren majatalosta, mutta en ollut itse koskaan käynyt siellä, joten annoin Karlonin hoitaa puhumisen, hän kun tuntui paikan tuntevan.

Majatalo paljastui keskivertoa paremmaksi, kolmikerroksiseksi rakennukseksi, jollaiseen minulla tai Karlonilla ei yleensä olisi ollut varaa; anniskelusali oli täynnä äveriäitä, hyväosaisten kauppiaiden ja alhaisaateliston jäsenien näköisiä asiakkaita, ja minun ja Karlonin vaatimattomat vaatteet ja Iselen likaiset kasvot keräsivät paljon nyrpeitä katseita.

Majatalon isäntä, kokonsa puolesta lisänimensä hyvin ansainnut, pirteän oloinen mies nimeltä Robard otti meidät kuitenkin iloisesti vastaan ja puristi sydämellisesti Karlonin kättä. Majatalonisännällä oli vatsakumpua jaettavaksi vaikka kahdelle muulle miehelle, mutta hänen silmissään oli tietynlainen pilke, jonka olin oppinut tunnistamaan. Palkkasoturijoukossa tämä mies olisi ollut merkittävä puhemies, ellei peräti päällikkö, ja pohdinkin, olivatko isännän turpeat kädet puristuneet joskus oluthanan kahvan sijasta miekan ympärille.

"No mutta hyvää iltaa, Karlon!" majatalonisäntä tervehti Karlonia reippaasti ja tervehti sitten meitäkin. "Mukava nähdä sinua täälläkin päin - ja toit ystäviäkin..."

"No kun tarve hyvälle majatalolle ilmeni, niin kyllähän minä sinut muistin, Robard", Karlon vastasi hymyillen. "Suosittelin paikkaa tälle Iselane Warienille. Puolihaltia on Bandir. Meidän kaikkien on hieman nälkä, joten sinä varmastikin osaat tehdä asialle jotain..."

"Ilman muuta, ilman muuta!" Robert myönteli. "Pistän kokin tuomaan teille heti syötävää... Tänään meillä on lihapataa, herneitä ja vastaleivottua leipää! Ottakaapas itsellenne pöytä, niin minä pistän teille tulemaan hieman olutta - ja rouvalle viiniä, oikein Arbonnerin punaista!"

"Tämä isäntä Robert vaikuttaa hyvin mukavalta mieheltä", Iselane huomautti suunnatessamme yhteen keskisalin vapaista pöydistä, "ja hän näyttää olevan myös taiteen ystävä!" Nainen osoitti ihastuneena salin yhdellä seinustalla, kylmänä olevan takan päällä roikkuvaa upeaa maalausta, joka esitti unikuvamaisesti maalattua lentävää olentoa pilvien keskellä. "En ole koskaan nähnyt galadrianosilaisia haltiamaalauksia näin kaukana niiden kotimaasta!"

Maininta haltioista sai minut höristämään korviani. Galadrianosin haltiavaltakunta oli kaukana Estreasta, eikä tietoa haltioiden viimeisestä suuresta valtakunnasta ollut helppo löytää - ja minähän sen tiesin. Jos Iselane tiesi jotain Galadrianosista ja haltiavaltakunnan sijainnista, niin minun olisi puhuttava aiheesta hänen kanssaan.

Bandirin päiväkirjamerkinnät 5

2010-07-23T18:41:00.002+03:00

Jatkoa edelliselle merkinnälle.

Väkijoukon keskellä seisoi kaksi teurastajan veriseen essuun pukeutunutta, rotevaa miestä, joiden kasvoilta paistoi taikauskoinen raivo ja pelko. Toinen miehistä piteli levottomasti liikahtelevaa ja päätään paiskovaa ratsua, ja toinen mies retuutti nuorta naista tämän kuparinvärisistä hiuksista.

"Hakekaa seriffi!" naista pitelevä teurastaja karjaisi naama punaisena. "Me saimme tämän noidan kiinni verekseltään. Hän yritti kirota meidän pojan mustilla loitsuillaan!"

Väkijoukon läpi kävi kauhistunut kuhina, johon naisen vastalause lähes hukkui. Hänen äänensä oli tuskasta pingottunut, mutta kirkas ja selkeä, ja hänen vierasmaalainen korostuksen oli lähes huomaamaton.

"Jumalien nimeen, yritin vain auttaa!" nainen parkaise miehen retuuttaessa ilkeästi häntä hiuksista.

Vain hetkeä aikaisemmin olin epäillyt Karlonin rehtiä luonnetta, mutta myönnän nöyränä, että tuolloin hän toimi minua nopeammin. Heti naisen hädän nähtyään hän tempaisi muutamat vielä edessään seisovat kaupunkilaiset sivuun.

"Tuolla tavalla täällä ei asioita hoideta!" seppä moitti kovaan ääneen kahta teurastajaa ja heristi heille sormeaan. "Näkeehän sen sokeakin että häneen sattuu! Päästä irti hänestä!"

Teurastajat yllättyivät Karlonin väliintulosta, ja hevosta pitelevä mies oli päästää ratsun suitset irti. Toinen teruastaja kuitenkin vain mulkaisi Karlonia ja ärähti:

"Älä sinä puutu tähän! Tämä nainen yritti noitua minun poikaparkani! Hän lausui outoja taikasanoja ja heilutteli sormiaan poikani pään yllä! Jumalat yksin tietävät minkälaisia loitsuja hän oli punomassa, mutta onneksi ehdin väliin, ennen kuin noita sai loitsunsa valmiiksi! Tämä nainen menee seriffin selliin, ja jos jumalat ovat suopeita, niin sieltä suoraan roviolle!"

Olin juuri itsekin päässyt pujottelemaan kaupunkilaisten ohi, kun nainen parkaisi jälleen teurastajan kovakouraisessa otteessa.

"En minä tehnyt mitään pahaa!" nainen väitti ja aikoi sanoa vielä jotain, mutta tätä pitelevä mies ravisti naista hiuksista saaden tämän parkaisemaan tuskasta.

Teurastajan ennakkoluuloista ja tietämättömyydestä kytevä vihainen käytös ja kaupunkilaisten hiljainen hyväksyntä saivat sappeni kiehahtamaan, ja käteni laskeutui kuin huomaamatta vyöllä roikkuvan miekkani kahvalle. Karlon oli kuitenkin jälleen minua nopeampi ja oli tarttunut naista pitelevän miehen ranteeseen. Voimakas vääntö pakotti miehen helposti irrottamaan otteensa neidosta, ja kun toinen teurastaja aikoi irrottaa otteensa hevosen suitsista ja rynnätä toverinsa avuksi, mutta minä astuin nopeasti tämän tielle, käsi selvästi miekan kahvalla.

"Mietipä toisen kerran mitä teet seuraavaksi", sihahdin hampaideni välistä ja katsoin teurastajaa syvälle silmiin. Mies vilkaisikin ympärilleen epävarmasti, muttei ehtinyt hyökätä tai paeta kun ympärillemme kerääntyneen väkijoukon takaa kuului kimeä pillin vihellys ja käskemään tottuneen äänen karjaisu vaati saada tietää mitä oli tekeillä.

Bandirin päiväkirjamerkinnät 4

2010-07-22T12:07:00.005+03:00

Tarina jatkuu edellisestä merkinnästä.

Lyssa saapui tuomaan tilaamaani ruoka-annosta, joka koostui rasvaisesta, laihasta keitosta ja kovasta leivästä. Murrettuani leipäpalan keiton sekaan ruoasta tuli kuitenkin tyydyttävän tiheää muhennosta. Nälkäinen vatsani otti tämän arkisenkin muonan vastaan kuin minkäkin juhla-aterian, ja lusikoin keittoa suuhuni hyvällä ruokahalulla, ja keskustelu taukosi toviksi.

Karlonin kasvoilla viipyili edelleen synkkä, epätoivoinen ilme ja pelkäsin hänen itsetuntonsa kärsineen kovia kolauksia kuluneiden viikkojen aikana. Yritin lohduttaa seppää parhaani mukaan ja sanoin: "Mitä tulee sinun taitoihisi, niin ellei Calsis ollut opettajana paljon seppää surkeampi, en minä usko että sormien läpi lipuvat pestit olisivat kiinni taidoistasi. Vaikka Varmas on iso kaupunki, niin uskonpa, että täälläkin ollaan vielä sen verran nurkkakuntaisia, että työt annetaan mieluummin sukulaisille ja tutuille kuin ulkopuolisille."

Karlonin kasvoille nousi hymyntapainen ja hän aikoi sanoa jotain, mutta ulkoa kadulta kuuluva meteli keskeytti sepän; ulkoa kuului vihaisia karjahduksia ja kauhistunut kirkaisu. Aluksi meteli oli hukkua kievarin omaan meluun, mutta sitten yksittäinen, selvä sana hiljensi kievarin kuin taikaiskusta:

"Noita! Kirottu noita!"

Vaikka Thranilista löytyy monia suuria velhoja mahtavine kiltoineen ja sanoinkuvaamattomia ihmeitä tekeviä jumalten vihittyjä, eivät estrealaiset olleet koskaan päässeet yli taikauskoisuudestaan ja pelostaan selittämätöntä taikuutta kohtaan; Estrea oli viimeisiä valtakuntia maailmassa, missä loitsijan oli syytä varoa käyttämästä taikojaan, ellei halunnut päätyä noitaroviolle. Vain mahtavien kiltojen tai kirkkojen jäsenet, kuten Punaisen kuun velhot tai Lutecian kirkkovaltion pyhitetyt veljet ja sisaret, uskalsivat myöntää hallitsevansa taikuutta. Yksinäiset, vaatimattomammat velhot yleensä tyytyivät kiertämään Estrean kaukaa, sillä he olivat vapaata riistaa rahvaan taikauskoisuudelle.

Huudot noidista saivat osan kapakan asiakkaista suuntaamaan uteliaina katua kohti, sillä vaikka taikojia pelättiinkin, olivat he myös erikoinen ja jännittävä näky - ja rovioita ja muita noidille varattuja rangaistuksia riitti aina väkeä seuraamaan.

"Mitäs tuolla oikein meuhkataan?" Karlon kysyi ja seurasi hämmästyneenä tilannetta. "Parempi varmaankin käydä katsomassa, jos siellä on oikeasti musta noita..."

"En tiedä, mutta huolestuttavalta tuo ainakin kuulostaa", minä vastasin ja nousin itsekin pöydästämme sepän perässä. Tarkastin samalla, että miekkani olisi helposti saatavilla, jos sitä tarvittaisiin. "Kierrellessäni valtakuntaa olen nähnyt näitä näytelmiä muutaman kerran, ja usein niissä on kyse pikemminkin jostain vanhasta kaunasta tai riidasta kuin varsinaisista taikavoimista - saati sitten mustista taikavoimista."

"Noh, parempi vara kuin vahinko", Karlon murahti vastaukseksi ja suuntasi huolestuneena kohti ovea.

Vilkuilin arvioivasti seppää seuratessani häntä kohti ovea. Ithamarissa olin päässyt todistamaan niitä ihmeitä, joita velhot ja vihityt hyväksyvä kaupunki saattoi saada aikaan, enkä voinut enää puolustaa mitenkään estrealaista taikauskoisuutta ja epäluuloa. Jos kaupunkilaiset olisivat kivittämässä tai polttamassa hengiltä jonkun viattoman raukan, olisi minun puututtava tilanteeseen - ja saatoin vain toivoa että Karlon olisi riittävän kunniallinen auttaakseen minua.

Tungos hidasti meitä hieman - kaikki tuntuivat haluavan nähdä mitä oli tekeillä - mutta pian seisoimme ulkona, keskellä pelokasta ihmisjoukkoa. Karlon oli kuitenkin pitempi kuin useimmat, ja hänen sepän leveät hartiansa auttoivat tekemään meille kahdelle riittävästi tietä, että näimme pian, millaista näytöstä väkijoukko seurasi.

Bandirin päiväkirjamerkinnät 3

2010-07-21T18:11:00.004+03:00

Jatkoa edelliselle päiväkirjamerkinnälle.

Kievarin tarjoilijatar, Lyssa nimeltään,keskeytti minut. "Mitä saisi olla, muukalainen?" tyttö kysyi uteliaana. Hänen täytyi olla uusi työntekijä Linnussa, sillä en muistanut häntä edelliseltä vierailultani. Se, että olin vieras, ei kuitenkaan näyttänyt tyttöä häiritsevän, vaan hän suuntasi minulle valloittavan hymyn, johon mielelläni vastasin. "Maistuisiko kenties olut näin kuumana päivänä?"

"Oluttuopillinen ja ruokaa", vastasin kohteliaasti ja kaivoin kolikoita kukkarostani. "Sillä ei ole niin väliä, mitä ruoka on - en ole syönyt tänään vielä mitään... Saanko tarjota jotain sinulle, Karlon?"

"Jos välttämättä tahdot, niin kolpakko työpäivän jälkeen virkistää", Karlon vastasi tahtomatta kieltäytyä tarjouksesta.

Lyssan lähdettyä täyttämään tilaustamme Karlon nojautui eteen päin tuolillaan ja kysyi suorasukaiseen tapaansa: "Ei sinulla olisi vinkkejä työstä? Mestari Calsiksen sairastumisen jälkeen ei onnetar ole juuri minulle hymyillyt. Olen tehnyt niitä töitä, mitä olen satamasta tai varustamoilta saanut, mutta nyt, kuten sanoit, on ollut hiljaista, eikä työtä tunnu olevan."

Kummastelin Karlonin kertomaa, sillä hän oli taitava seppä, paroni Wolfranin alaisena toimineen seppämestari Calsiksen parhaita oppilaita. En kuitenkaan sanonut mitään, vaan annoin toverini jatkaa samalla, kun Lyssa toi oluemme jo pöytään. "Epätoivosta olen tehnyt myös palkkamiekan töitä, mutta en ole ylpeä niistä töistä, joita olen saanut. Sanotaanko, että en pidä siitä työstä niin paljon... Mutta se minusta! Mitä sinulle kuuluu, Bandir?"

Karlon oli selvästi huolestunut ja katseli synkkänä kolpakkoaan. Hänen epäonnensa liikutti minuakin, sillä tiesin hänet rehelliseksi ja hyväksi mieheksi, mutta samalla tämä kaikki tuntui jotenkin epäilyttävältä; olisin kuvitellut, että Karlonin kaltainen hyvämaineinen seppä olisi saanut töitä paroni Wolfranin epäsuosiosta huolimatta. Kokosin kuitenkin ajatukseni vastatakseni sepän kysymykseen ja huomasin itsekin katselevani tuoppiani.

"Eipä minulle kuulu paljon sen parempaa", vastasin. "Sen jälkeen, kun jätin paroni Wolfranin pestin, olen kierrellyt ympäri Estreaa ja käynyt vähän kauempanakin, aina Ithamarissa asti! Onni ei kuitenkaan ole ollut minulle yhtään sen suotuisampi kuin sinullekaan, ystäväni. Nämä rauhalliset ajat saavat niin hyvät kuin huonotkin herrat vähentämään palkasotureita riveistään. Osaksi sen takia minä palasinkin takaisin Varmasiin. Kenties joku kauppakaravaani tarvitsee vielä yhtä vahtia palvelukseensa - tai miksei kahtakin - mutta jos töitä ei löydy, niin sitten täytyy varmaan suunnistaa pohjoiseen. Siellä kuulemma riittää miekalle töitä, jos tarinoihin on uskominen. Sen ainakin tieädn, että paroni Wolfranin palvelukseen en palaa - en vaikka vaihtoehtona olisi nälkään nääntyminen."

Päättäväiset sanani toivat mieleeni vanhat muistot, pölyisen ja kuivan kentän ja haavoittuneen vastustajan edessäni. Olin haavoittanut paroniani loukannutta miestä käsivarteen ja riisunut hänet aseista, ja uskoin ylpeänä saaneeni jälleen yhden voiton tiliini paroni Wolfranin esitaistelijana. Sitten isäntäni oli kuitenkin käskenyt minun surmata vastustajani - hänen vastustajansa - sillä ylimysten välinen riita oli liian katkera unohdettavaksi.

Kun olin kuivannut vastustajani veren miekkani terältä, olin jättänyt pestini paroni Wolfranin riveissä ja tehnyt kaikkeni unohtaakseni tapahtuneen. Miesten ja hirviöiden surmaaminen taistelussa oli yksi asia, mutta aseettomien haavoittuneiden surmaaminen toinen.

Sysäsin kuitenkin mustat mietteeni syrjään, sillä Karlon tuijotti minua varovaisena, ja hörppäsin tuopistani. "Mikä on saanut sinut jäämään Varmasiin?" vaihdoin puheenaihetta. "Kaikki kehuivat, että mestarisi Calsis oli hienoimpia aseseppiä, mitä Estrean rannikolta löytyy. Olisin kvuitellut, että sinulle löytyisi töitä - jos ei täältä, niin sitten jostain muualta."

"Täytyy myöntää, etten tiedä", Karlon harmitteli olkiaan kohauttaen. "Tuntuu että jokainen mestari on valmis ottamaan minut töihin, mutta kun päätös on melkein tehty, joku muu löytyy minun tilalleni. Kai se on vain hyväksyttävä, että on minua parempia metallin työstäjiä. Aina löytyy joku parempi."

Sanojensa painikkeeksi Karlon siemaisi syvään kolpakostaan ja pyyhki valuneen vaahdon parrastaan. "Kai olen jäänyt Varmasiin, koska en ole vain tullut ajatelleeksi elämää muualla. Millaista se on? Onko muualla parempi?"

"Enpä tiedä", vastasin miettiväisenä. "Toiset kaupungit ovat suurempia ja toiset valtakunnat mahtavampia. Estrean rannikolla on mahtavia kaupunkeja, ja olen kuullut, että joidenkin mahtavien valtakuntien kaupunkeihin verrattuna jopa Varmasin kaltainen suurkaupunki näyttää vain kyläpahaselta."

Bandirin päiväkirjamerkinnät 2

2010-07-20T19:33:00.005+03:00

Bandirin päiväkirjamerkintöjen jatkoa...

Varmasin ahtaat kadut olivat tulleet minulle tutuiksi, sillä olin oleskellut kaupungissa useasti, mutta siitä huolimatta en voinut olla hämmästelemättä, kuinka kirjava kaupunkikuva oli; yhdessä kadunkulmassa kääpiö kiisteli jostain kahden maahisen kanssa, ja vain muutaman askeleen Vaskisarven kauppiakillan kauppias tinki - joskin kunnioittavaan sävyyn - Punaisen kuun tunnuksilla kaapunsa koristelleen velhon kanssa. Yleensä velhoja ei katsottu suosiolla missään päin Estreaa, mutta kukaan ei ollut niin hullu, että olisi loukannut saati uhannut Punaisen kuun killan tunnusta kantavaa loitsijaa. Itsekin näin parhaaksi kiertää velhon kunnioittavan välimatkan päästä ja jouduin samassa väistämään kovaa vauhtia ihmisvilinän läpi kolistelevaa hienoa vaunua ja hevosvaljakkoa. Pudistelin päätäni ihmeissäni, sillä Ithamarin järjestyksen ja siistien katujen jälkeen Varmas tuntui vain entistä sekasortoisemmalta.

Kesäinen aurinko porotti kuumana, ja käärin nopeasti viittani nutuksi reppuni päälle. Päivä oli liian hiostava, että oli mielekästä kierrellä Varmasin katujen ihmeitä katsellen, joten suunnistinkin pian kulkuni kohti Sinisen linnun kievaria. Sininen lintu oli vaatimaton kapakka, jonka asiakaskunta koostui tavanomaisista käsityöläisistä ja sataman työmiehistä. Se oli liian vaatimaton, että hienompien kaupunginosien herrat ja rouvat olisivat siellä viihtyneet, mutta toisaalta liian kaukana hämärämmistä kaupunginosista, että Varmasin pahamaineisen alamaailman väki olisi suosinut sitä vakiopaikkanaan. Asiakkaat olivatkin pääasiassa rehellisiä, töidensä jälkeen tuopilliselle piipahtavia miehiä tai halpaa ja luotettavaa yöpymispaikkaa etsiviä matkalaisia. Uskoin sopivani Linnun asiakaskuntaan varsin mainiosti.

Sininen lintu oli saapuessani lähes täynnä ja hetken epäröinkin kievarin ovella josko kannatti edes vaivautua etsimään pöytää. Sitten näin kuitenkin tutut, tumman parran kehystämät kasvot ja tervehdykseen nousevan, lihaksikkaan käden.

"Bandir!" Karlon Manris huikkasi ja viittoi minua pöytäänsä kohti. Oli kulunut lähes puoli vuotta siitä, kun olin viimeksi nähnyt paroni Wolfranille ennen työskennelleen sepän, mutta oli mukava tietää, että hän muisti minut edelleen. Emme olleet tuolloin erityisen läheisiä tuttavia, mutta huonot välit entiseen isäntäämme paroniin yhdistivät meitä, joten suuntasinkin helpottuneena sepän vieressä vapaana odottavaa tuolia kohden ja istuuduin Karlonin kehotuksesta.

"Istu alas matkamies, mitään uutta suuressa maailmassa?" Karlon kysyi ystävällisesti ja puristi kättäni. "Mikä saa sinut saapumaan Varmakseen?"

"Tervehdys sinulle, Karlon Manris", vastasin sepälle ja pudotin reppuni ja viittani pöydän alle turvaan mahdollisilta taskuvarkailta. "Hienoa nähdä tutut kasvot aikaa. Maantie tuntuu yksinäiselle maankulkijalle joskus kovin autiolta ja ankealta..."

"Siitä onkin tovi, kun kävin tällä suunnalla", huokaisin ja katselin ympärilleni tarjoilijatarta etsien. "Olen kierrellyt siellä täällä etsien töitä, mutta mämä rauhalliset ajat vievät palkkasoturilta kyllä työt, vaikkei pahoja kannattaisi koskaan toivoakaan. Ajattelin, josko joku herra täällä rakkaassa kotimaassamme kaipaisi vielä yhtä miekkamiestä palvelukseensa."

Bandirin päiväkirjamerkinnät 1

2010-07-19T13:12:00.004+03:00

Olemme aloittaneet pari kuukautta sitten Markon kanssa Pathfinder-sähköpostiropen puolihaltia Bandirin ja seppä Karlonin seikkailuista. Nyt posti on kulkenut vähän hitaammin, mutta päätin omaksi ilokseni alkaa kirjoittelemaan kampanjan alusta tällaista päiväkirjan omaista tarinaa oman hahmoni Bandirin näkökulmasta. Homma päivittyy sitä mukaa kun ehdin näitä auki kirjoittaa, eikä tarkoitus ole kyllä mitään romaania kirjoittaa, vaan tällaista kevyttä jutustelua...

Seuraavaan postaukseen voisi toki esitellä itse hahmotkin...

1: Alku

En tiedä, miksi vaivaudun kirjoittamaan nämä sanat ylös. Kokemus on minulle todistanut, että ihmiset - ja haltiat, kääpiöt ja kaikki muutkin kansat - kuuntelevat mieluummin trubaduurien ja kiertelevien tarinoitsijoiden väritettyjä kertomuksia todenmukaisten kuvausten sijaan. Ystäväni Karlon on kuitenkin kehottanut minua kirjaamaan tapahtumat ylös; hän toivoo, että tulevat sukupolvet voivat oppia koettelemuksistamme jotain. Vaarasta toiseen kulkien vietetyt vuodet, joiden aikana olen nähnyt niin ystävien kuin vihamiehienkin kuolevan, ovat kuitenkin tehneet minusta kyynisemmän. Mieluummin antaisin näiden tapahtumien unohtua, tai muuttuvan ainakin sankarillisiksi lauluiksi minun tai jonkun taitavamman musikantin soittamina.

Karlon ei kuitenkaan jätä minua rauhaan, joten tartun kynääni kerta toisensa jälkeen. Joskus ihmettelen, että onkohan hänellä suonissaan kääpiöiden verta - niin jääräpäinen hän joskus on!

Minun ja Karlonin yhteinen matka alkoi Varmasista. Olin juuri palannut pitkältä matkaltani Ithamarin vapaakaupungista, sillä olin toivonut löytäväni sieltä uusia tehtäviä jätettyäni pestini erään paroni Wolfranin alaisuudessa - tämän lisäksi toivoin löytäväni jotain vihjeitä alkuperästäni, sillä kannoin piirteissäni selviä merkkejä haltiaperimästä. Isäni oli kuitenkin aina kieltäytynyt puhumasta menneisyydestämme, enkä siten tiennyt mitään äidistäni tai alkuperästäni. Uteliaisuus omista juuristani ei siis ollut aikeistani vähäisin, kun suunnistin paroni Wolfranin palveluksesta maailmalle onneani etsimään. Minulla ei ollut juuri muuta kuin miekka vyölläni ja ratsu allani, mutta enemmän se varmaankin oli kuin useimmilla kaltaisillani.

Karlon taasen oli aikoinaan toiminut paroni Wolfranin alaisuudessa tämän sepän oppipoikana, mutta oli saanut itsekin lähteä - hienolta ylimykseltä ei löytynyt töitä uskollisesti palvelleen seppämestarin oppipojalle. Olimme molemmat maattomia ja enemmän tai vähemmän varattomia, kun kohtalo saattoi meidät yhteen Varmasin satamakaupungissa.

Varmasin muurit ja taivata kurottelevat tornit kohosivat edessäni. Kaupunki peitti näkymän merelle, mutta haistoin ilmassa kaupungin hajuihin sekoittuneen suolaisen veden tuoksun. Maktkani oli ollut pitkä ja huokaisinkin helpotuksesta nähdessäni määränpääni; kauaa en Varmasissa todennäköisesti viettäisi - isännätön palkkasoturi ei kykene kauaa pysyttelemään paikoillaan - mutta ainakin toviksi pääsisin pois maantieltä ja kulkurin koruttomasta elämästä. Kukkarossani oli riittävästi kolikoita rahoittamaan huoneen jossain majatalossa ainakin pariksi päiväksi, ja varojeni pitäisi riittää vielä jopa kunnon ruokaan. Koruton matkamuona oli käynyt totta puhuen jo pitkäveteiseksi, eivätkä kylmät yöt viittaan kääriytyneenä tähtitaivaan alla houkutelleet samalla tavalla kuin lähtiessäni Ithamarin hienoon kaupunkiin. Ithamar oli osoittautunut pettymykseksi, ja olinkin palannut pian takaisin kotimaahani, Raudan meren rannikolle levittäytyvään Estreaan, ja kuin itsestään jalkani olivat kuljettaneet minut Varmasin kauppa- ja satamakaupunkiin - kenties täältä löytäisin töitä ostaakseni itselleni uuden hevosen ja varusteita.

Toiveikkaana suuntasin kulkuni lähimmälle Varmasin muuria puhkovalle portille. Edelläni oli useita maanviljelijöitä viljakärryineen ja kauppiaita suurempine vankkureineen, mutta en ollut kiireinen ja sain aikani kulumaan muita matkalaisia tarkkailemalla. Varmas oli iso kaupunki, ehkä merkittävin Estrean rannikon satamista, ja se sijaitsi myös tärkeiden maanteiden risteymässä; itään kulkeva tie oli nopein reitti Estrean valtaistuinkaupunki Astorosiin, ja etelään kulkeva tie jatkui aina valtakunnan rajojen yli. Eksoottisemmat matkalaiset löytyivät varmasti satamasta, mutta näin minäkin sisäänpääsyä odotellessa niin idästä tulleita kauppiaita kankain peitettyine vankkureineen, ja Dalras-kukkuroilta tulevan Kivikirveen kääpiöklaanin karavaanin.

Kauppiaat ja maanviljelijät saivat maksaa kovan hinnan pääsystään muurien sisäpuolelle - porttimaksu oli tärkeä tulonlähde kaupungille - mutta kaltaiseltani maattomalta kulkijalta komein hilparein ja nahkakyrassein varustautuneet portinvartijat eivät vaivautuneet ottamaan kuin nimellisen veron vähistä varoistani. Jos vartijat olisivat tienneet kukkaroni hopean ja kullan todellisen määrän, epäilen josko tulli olisi ollut osaltani niin vähäinen, mutta onneksi vartijat eivät vaivautuneet kukkaroni sisältöä sen tarkemmin tarkastelemaan. Varoitettuaan minua vielä kaupungin ankarista laeista rettelöitsijöitä ja muita rauhaa häiritseviä kohtaan vartijat päästivät minut sisälle ja astuin kaupungin kiireiseen tungokseen ja ihmisvilinään.

Routamaiden paluu - tavallaan!

2010-07-13T05:54:00.005+03:00

Tässä pyydettyä Routamaat-tekstiä. Tämä taitaa olla kirjoitettu noin kaksi vuotta sitten, eikä minulla ole mitään mielikuvaa minkä laatuista teksti on. En siis ota mitään vastuuta tekstistä löytyvistä typeryyksistä. Innoittajina olivat ainakin Martinin Tulen ja Jään laulu, Lynchin Locke Lamoran valheet ja Hiltusen ja Vuorelan Praedor.

D&D:n, Pathfinderin tai Praedorin lisäksi maailmassa voisi käyttää myös Dragon Age -roolipelin sääntöjä; jo Thedasissa itsessään on paljon samoja aineksia kuin Routamaissa, ja pidän Dragon Agen systeemistä.

Alla vielä Routamaiden kartta. Paint on hieno ohjelma...

Näyttääkö Sean Bean Eddard Starkilta...

2010-06-14T17:14:00.002+03:00

Vai näyttääkö Eddard Stark Sean Beanilta?

Ja sitten vielä aikas tuore teaser.

Jännitys tiivistyy ja odotukset kohoaa!

Robin Hobbin Realm of the Elderlings olisi hyvä aihe ropelle...

2010-06-07T17:10:00.003+03:00

... mutta ikävä kyllä emme tule varmaan koskaan sellaista näkemään. Hobb on varsin mustasukkainen omasta tuotannostaan, joten Realm of the Elderlings jää todennäköisesti kirjallisuudeksi.

Luin juuri pitkästä aikaa Tawny Man -trilogian ja kuuntelen par'aikaa äänikirjoina työmatkoilla The Farseer -trilogiaa. Lisäksi aikaisemmin keväällä luin kirjailijan toisiksi uusimman kirjan, Dragon Keeperin... joten Realm of the Elderlings olisi tällä hetkellä innostusasteikon kärkipäässä.

Vähänkö olisi siistiä, jos Realm of the Elderlings olisi ropesetting? Jokainen pääsisi tekemään oman Fitz/Nighteyes -klooniparinsa ja emostelemaan samanlaisia vastoinkäymisiä. Potentiaalia maailmassa olisi vaikka mihin Kasalan kauppiaat elolaivoineen, Sadekorven rauniot ja Kuuden herttuakunnan aateliset tarjoaisivat mahdollisuuksia niin tutkimusmatkailuun kuin juonitteluunkin. Taistelut Kuuden herttuakunnan ja Malmivaltojen tai Kaukosaarten välillä olisivat myös loistava aihe. Tai entäpä seikkailut merirosvosaarilla? Tai Vaiston ja Taidon unohdettujen salaisuuksien opiskeleminen ja löytäminen uudelleen.

Realm of the Elderlings on täynnä mystistä lumovoimaa. Valkoiset profeetat katalyytteineen, lohikäärmeet ja ikiaikaiset, toiskansa, elolaivat - nämä kaikki olisivat loistavan ropen aineksia.

Minä nostan Hobbin aika korkealle arvostamieni kirjailijoiden listalla; hän on siellä aivan kärjessä George Martinin kaltaisten nimien kanssa. Onkin sääli, että Hobb varjelee maailmaansa niinkin tarkasti kuin hän sitä varjelee.

Ja niin lähti Mount & Blade -pelit käyntiin...

2010-05-30T17:57:00.002+03:00

Vihdoin ja viimein pääsin asentelemaan Mount & Blade: Warband -pelin kokoversion. Peli piti asentaa Steamin kautta, mutta alkuvaikeuksien jälkeen sain pelin toimimaan. Tosin ehdin kirota koko Steamin jo alimpaan helvettiin.

Saa nyt nähdä, kuinka paljon sitä kesätöiltä ehtii pelaamaan - aika hyvin akku on ollut työpäivän jälkeen tyhjänä - mutta tänään ainakin peliä tuli tahkottua melkein siihen asti, missä trial-versiossa tuli seinä vastaan - eli 7-tasolle saakka. En kyllä tiedä oliko minulla huonoa tuuria matkassa vai oliko varsinaisen pelin aloitus jotenkin vaikeampi, mutta pelihahmoni alkutaival tuntui varsin nihkeältä; rahaa ei tuntunut tulevan millään, eikä rosvojakaan kohdalle tullut, joiden varusteita olisi saanut myytyä - ja ruokakin alkoi loppua. Lopulta piti ottaa laki omiin käsiin ja matkustaa naapurivaltakunnan puolelle ryöstämään parit kylää, jonka jälkeen pieni joukkioni alkoi olla jo ainakin ruoan ja palkan suhteen omavarainen - tosin varustetaso ei päätä huimaa.

Nyt pitäisi vain saada kedättyä sen verran kokemusta ja mainetta, että pääsee Isoihin Piireihin pyörimään.

Kesä ja sähköpostiropet tulivat!

2010-05-17T14:52:00.002+03:00

Kuluneiden päivien aikana meitä suomalaisia on hellitty suorastaan hekumallisella säällä! Yleensä pitkät kuumat jaksot käyvät minusta turhauttaviksi - kuumilla keleillä hikoilen kuin pieni sika vaikka makaisin tyyliin sängyssä - mutta kyllä kylmän talven ja kolean kevään jälkeen hellepäivät olivat kyllä jo minunkin odotuslistani kärjessä.

Kesä tarkoittaa yleensä minulle myös sitä, että roolipelirintamalle laskeutuu kesän yli kestävä hiljaisuus. Olin hieman pettynyt, kun totesin että kolmas Stalker-pelimme jäi kevään viimeiseksi peliksi, mutta minkäs sille mahtaa. PJ ei saanut luovuuden kukkaa enää kukkimaan, eivätkä muutkaan tarjoutuneet Stalkeria jatkamaan, joten näin pääsi käymään.

Ropenälkään on onneksi näin kesällä tarjolla korvaavia lääkkeitä, joista merkittävin on yleensä ollut sähköpostiroolipeli. Minä ja Endless Bag of Games -sivustoa pyörittelevä Marko olemme pyörittelleet erilaisia sähköpostikampanjoita säännöllisen epäsäännöllisesti nyt kolmatta vuotta, ja kokemuksen karttuessa olemme mielestäni vihdoin löytäneet molempia tyydyttävät keinot sähköpostein käydyssä roolipelaamisessa.

Aluksi vedimme pelejä hyvin "perinteiseen tyyliin" siten, että toinen oli pj ja toinen oli pelaaja; jokainen hyökkäys heitettiin kuin säännöissä, iskupisteistä pidettiin kirjaa ja kaikki taitoheitot tarkistutettiin pj:llä. Luonnollisesti homma oli hidasta ja yksinkertainenkin skenu saattoi viedä hyvin kauan aikaa koska pelaajan piti tehdä tarkentavia kyselyjä ja lähettää periaatteessa yhdestä heitosta koostuvia vastauksia pj:lle. Toisaalta pelinjohtajalla oli hyvin paljon työtä, koska kuvailuun piti käyttää enemmän aikaa ja vaivaa kuin "normaalisti" - toisaalta pj:n taakka oli hyvin suuri, mutta sähköpostirope oli toisaalta myös pj:lle paljon palkitsevampaa, kun taas pelaajan rooli jäi hyvin vähäiseksi.

Pikku hiljaa homma on kuitenkin kehittynyt avoimempaan suuntaan. Välillä pelasimme jo niin avoimesti, että hahmoista ei tehty edes varsinaisia hahmolomakkeita, mutta nyt olemme ottaneet hieman takapakkia ja löytäneet hyvän kultaisen keskitien, joka on ainakin tähän asti toiminut tyydyttävästi sekä pelaajan ja pj:n kannalta. Nyt pelaajahahmoista tehdään hahmolomake, mutta niihin tukeudutaan hyvin vähän, ja tarinaa viedään eteenpäin enemmän "roolipelaten" kuin pöydän ääressä (näin uskallan veikata). Oikeastaan sähköpostipelit ovat minun ja Markon käsittelyssä yhtä paljon tarinan kertomista kuin pelaamista.

Näiden kolmen vuoden jälkeen olemme tulleet siihen johtopäätökseen, että sähköpostiroolipeleissä on parasta heittää "perinteinen" pelinjohtaja/pelaaja -jaottelu ainakin termien tiukimmissa määritelmissä syrjään. Sen sijaan vastuu "kampanjasta" jaetaan osallistujien kesken siten, että myös pelaaja saa osallistua asioiden eteenpäin viemiseen omissa "vuoroissaan" ja hyödyntää pelimaailmaa vapaalla kuvailulla ja itse keksimillään ep-hahmoilla. Pelinjohtaja kuljettaa varsinaista juonta eteen päin, mutta myös pelaaja ohjailee juonenkulun tempoa ja suuntausta omalla panoksellaan.

Minä ja Marko pelaamme siten, että yhdessä ideoimme kampanjan "suuret linjaukset", ja vuorottelemme sitten "näytös kerrallaan" pelinjohtajina; pelinjohtajuus tarkoittaa tässä siis sitä, että pelinjohtaja ottaa suuremman vastuun ep-hahmojen vuoropuheista ja maailman kuvailusta ja "pelaaja" keskittyy omaan hahmoonsa hieman enemmän. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö pelaajakin voisi osallistua pelimaailman kuvailuun. Suurin osa pelaamisesta on tarinankerronnallista "roolipelaamista" jota pelaaja voi halutessaan tukea hahmonsa taitoihin perustuvilla heitoilla jos haluaa mekaniikkaa mukaan tuoda.

Suuremmat haasteet kuten taistelut olemme hoitaneet siten, että pelinjohtaja kuvailee alkutilanteen ja antaa sitten pelaajalle jonkin vaikeusarvon ja määrittelee tietyn määrän onnistumisia, jotka pitää saavuttaa ennen tiettyä määrää epäonnistumisia (vähän D&D 4-edikan skill challengen tyyliin). Tämän jälkeen pelaaja saa kuvailla taistelun tapahtumat haluamallaan tavalla niitä kykyjä ja taitoja käyttäen kuin parhaaksi näkee - pää asia on saada se vaadittu määrä onnistumisia, eikä ole niinkään väliä mitä onnistumisten saavuttamiseen käytetään. Olemme kokeneet tämän varsin palkitsevaksi pelaajan kannalta, ja samalla spostissa hitaimmiten sujuvat taistelut saadaan yleensä hoidettua viestissä tai parissa.

Vähän aikaa sitten potkaisimme Markon kanssa uuden Paizon Pathfinder -roolipeliin perustuvan sähköpostikampanjan tulille, ja Marko muutaman sanan siitä jo omassa blogissaan mainitsikin. Peli on lähtenyt mukavasti liikkeelle, ja nyt toivotaan vain, että peli pysyy liikkeellä - pitkät tauot kun yleensä näissä spostiropeissa koituvat kohtalokkaiksi pelin pitkäikäisyyden kannalta...

Rautalaulu: Erikoisominaisuudet

2010-05-09T12:57:00.006+03:00

Muistan, kuinka innostuneena ja täpinöissäni tällaisia lupailin joskus aikaisemmin... tarkalleen ottaen 29. maaliskuuta, jos tätä blogia on uskominen. Noh, moni kiinnostava asia on vienyt mennessään sen jälkeen, mutta lupaus on lupaus, joten täytetään se nyt ainakin jollain tasolla.

Kiireiden, omien taitojeni vajavaisuuden ja yleisen laiskotuksen takia päädyin lopulta siihen, että en ala kirjoittamaan Rautalaulun "erikoisominaisuuksia" alusta asti itse. Sen sijaan mielestäni paras keino on käyttää hyödyksi Ville Vuorelan Mobsters-gansteriroolipelin tarjoamia Etuja (Edges) ja Haittoja (Cons). Mobstersin perusmekaniikka on lähes identtinen Code/X:n (ja siten myös Rautalaulun) kanssa, joten periaatteessa näiden etujen ja haittojen tulisi integroitua hyvin Rautalauluun. Jos nämä tuntuvat liian voimakkailta, niin silloin pelinjohtajan kannattaa olla näitä käyttämästä.

Rautalaulun hahmolomakkeessa ei taida tosin olla varsinaista tilaa näille, mutta eiköhän ne johonkin reunaan voisi halutessaan rustata...

Nämä Edut ja haitat on käännetty lähes suoraan Mobstersista - kiitoksia jälleen kerran Ville Vuorelalle. Sääntöjä, joilla näitä Etuja ja Haittoja hankitaan, on kuitenkin virtaviivaistettu Praedorin suuntaan:

Hahmo voi halutessaan valita hahmonluonnissa itselleen 10 pisteen edestä Etuja. Jos pelaaja ottaa hahmolleen etuja, on hänen otettava hahmolleen myös Haittoja yhtä monen pisteen edestä.

EDUT:
1 piste:
- Hahmolla on yhteyksiä alamaailman, lainvalvojien, poliitikkojen yms. piirissä.
- Hahmolla on mainetta, joka tuo hänelle ihailua ja ystäviä.
- Hahmolla on poikkeuksellisen hyvä viinapää.
2 pistettä:
- Hahmolla on erikoisosaamista jollain aihealueella ja saa +2 kaikkiin tätä aihealuetta koskeviin heittoihin.
- Jos hahmo vain saa mahdollisuuden puhua, saa hän +2 kaikkiin keskustelu- ja neuvotteluheittoihin kiitos erinomaisten puhelahjojensa.
- Hahmolla on luotettava ystävä, joka auttaa hahmoa ja olettaa hahmon tarvittaessa auttavan häntä. Yksityiskohdat ovat pelaajan päätettävissä.
- Hahmolla on "kuudes aisti", joka varoittaa häntä vaaroista yms. (haastava VLP-heitto).
- Hahmo tulee rahallisesti hyvin toimeen ja hänellä saattaa olla jopa asunto.
- Hahmon erinomainen kuulo tuo +1 kuuloon perustuviin VLP-heittoihin.
3 pistettä:
- Hahmo on kookas. +2 kaikkiin haava-arvoihin.
- Hahmo on onnekas, ja saa heittää uudelleen yhden hahmonsa heiton pelikerran aikana.
- Hahmolla on tarkka ja yksityiskohtainen muisti.
- Hahmon tarkka näkö tuo +1 näköön perustuviin VLP-heittoihin.
4 pistettä:
- +1n taisteluvuoroa heitettäessä.
- Hahmo on rikas ja hänellä on merkittävää omaisuutta (kartano, linna, läänitys jne).

HAITAT:
1 Piste:
- Hahmolla on outo tai ainakin epätavallinen tapa, joka on hyvin tunnusomainen hahmolle.
- Hahmolla on hieman arveluttava maine, joka saa monet suhtautumaan häneen epäluuloisesti.
- Hahmo on silmäpuoli. -2 heittoihin silloin kun kaksi silmää olisi parempi kuin yksi.
- Hahmolla on jonkinlainen kunniakäsitys, joka saattaa olla hieman rajoittava mutta ei kuitenkaan mikään erityisen suuri haitta. Hän pyrkii pitämään sopimuksista kiinni, mutta jos vain keksii keinon päästä pälkähästä, niin hahmo käyttää kyllä sitä.
- Hahmo on vässykkä, eikä kestä kidutusta eikä uhkailua. -2 kidutusta yms. vastaan heitetyissä Sisukkuus-heitoissa.
- Hahmolla on heikko vihollinen, josta kuitenkin on ainakin harmia jos ei haittaa.
- Hahmo on lyhytpinnainen ja äkkipikainen.
2 Pistettä:
- Hahmo on riippuvainen jostain huumaavasta aineesta.
- Hahmo on juoppo, eikä mikään tunnu sujuvan ennen ryyppyä.
- Hahmo on uhkapeluri - ja häviää useammin kuin voittaa.
- Hahmolla on jokin salaisuus, jonka hän ei halua tulevan koskaan ilmi.
- Hahmolla on elätettävänään ja suojeltavanaan läheisiä tai perhettä.
- Hahmon on hyvin kunniallinen - haitaksi asti. Hän ei iske selkään, ei valehtele, pyrkii pitämään sanastaan kiinni ja niin edelleen.
- Hahmo on niin epäluuloinen, että syyttelee ketä tahansa mistä tahansa. -2 sosiaalisiin heittoihin.
- Hahmolla on merkittävä ja vahva vihollinen, josta voi olla harmia ja joka on vaarallinen.
- Hahmolla on kana kynittävänään jonkun tai joidenkin kanssa, ja tämä kostonhimo ohjaa hänen käyttäytymistään.
- Hahmo on lainsuojaton.
- Hahmo ei vain kykene vastustamaan himojensa kohdetta - oli tämä sitten samaa tai eri sukupuolta.
- Hahmo on vallanhimoinen ja haluaa olla johtajana tai ainakin valokeilassa.
3 Pistettä:
- Hahmo on menettänyt toisen kätensä tai jalkansa. -2 heittoihin silloin kun kahdesta kädestä tai jalasta olisi hyötyä.
- Kun hahmo saa Vakavan haavan, menettää hän hyvin pian tajuntansa verenvuodon yms. takia.
- Hahmo ei osaa lukea tai kirjoittaa - eikä aio opetella.
- Hahmolla on vihollinen, jota välttääkseen on parempi vaihtaa osoitetta.
- Hahmo on lainsuojaton ja hänellä on palkkionmetsästäjät perässään.

Tässä suurin osa Mobsters-pelistä käännetyistä Eduista ja haitoista - näiden perusteella pelinjohtaja ja pelaajat voivat kenties myös itse keksiä lisää vastaavia, ja jospa minäkin joskus innostun näitä lisää kehittelemään. Itse asiassa yksi tällainen voisi olla:

Kaksikätinen (4 pistettä) - hahmo saa käyttää kahdella aseella taistellessaan kyvyn tuomaa kolmatta noppaa. Color me Drizzt Fan Boi.

Kevään (vai peräti kesän) korvilla

2010-05-03T19:51:00.003+03:00

Edellisen Stalker-pelin jälkeen on pelinrintamalla ollut hiljaista; viime viikon pelipäivä peruuntui, emmekä ole vielä sopineet uutta pelipäivää. Tällä hetkellä - karvaiden kokemuksien karaisemana - heittäisin varovaisena veikkauksena, että saamme puristettua ehkä yhden pelin toukokuulle ennen kuin kaikki lähtevät omille teilleen. Ensi syksynä onkin sitten edessä uusia tuulia, kun suurin osa peliporukkaa muuttaa todennäköisesti pois Kajaanista.

Täysin kuivaa kautta ei ole päässyt syntymään, sillä aloitimme kaverin kanssa sähköpostiropen Pathfinderin säännöillä (tosin omalla maailmalla). Peli on vielä alkutekijöissään, mutta ainakin alku on ollut lupaava, ja d20:n hahmonluonnissa on tiettyä kiehtovuutta kun päätetään featseja, skillejä ja kaikkia mahdollisia härpäkkeitä. Minun hahmoni on Half-Elf Fighter (myöhemmin ehkäpä mukaan Bardia ja Duelistia) ja kaverin hahmo on Human Rogue (myöhemmin todennäköisesti ainakin Fighter-classia mukaan), jos jotakuta kiinnostaa. :)

Lisäksi olen pelaillut Mount&Blade: Warband -pelin trialia (varsinainen pelikin piti tilata saman tien, mutta tilaus ei ole vielä saapunut), ja mielessä on käynyt, kuinkahan hyvin tällainen sandbox-tyylinen kampanja onnistuisi pöytäroolipelinä. Minä pidän pelinjohtana erilaisten juonikuvioiden keksimisestä ja siitä, että kampanjalla on jokin selkeä suunta, mutta veikkaisin että tällaisen juonivetoisen homman yhdistäminenkin sandbox-peliin voisi olla mahdollista; tätä on syytä miettiä.

Stalker: "The steep road towards Chaotic Evilness"

2010-04-22T20:10:00.005+03:00

Petrin palattua myös riviin vankilasta ja Tomin toivuttua myrkytyksestään saivat suomalaiset stalkerimme uuden keikan riksalta; tällä oli ollut vaikeuksia järjestää nelikolle matka takaisin Suomeen, mutta tämä tehtävä korvaisi kyllä kaikki hankaluudet ja hommat saataisiin sujumaan.

Tehtävänä oli hakea Vyöhykkeeltä outo metallinen levy, joka löydettäisiin Riksan näyttämän videon avulla - videolla joukko koulutettuja sotilaita sai surmansa, joten tehtävästä olisi tulossa vaarallinen. Nelikko suostuikin tehtävään, vaikka Riksan teloitettua yhden miehistään epäluuloa herättävän keskustelun päätteeksi saikin suomalaiset varuilleen.

Tosin armoton toulouselaiselämä oli jättänyt jälkensä jo suomalaisiinkin, sillä tuskin nelikko oli päässyt takaisin kaupunkiin, kun (ex-)pasifisti Leif ja Petri hakkasivat turistin saadakseen tältä puhelimen. Tomi ja Riku katselivat tapahtunutta liian järkyttyneinä edes oikein reagoimaan. Kun varusteiden hankkimisen aika tuli, päättivät Tomi ja Riku kuitenkin että he hommaisivat aseet ja Leif ja Petri saisivat hankkia muut varusteet; kuskille ja ituhipille ei aseita annettaisi.

Oli Leifin ja Petrin toimista tosin se hyöty, että Leif soitti turistin puhelimella isälleen, ja pian nelikon raha-asiat ainakin olisivat kunnossa. Isä oli hyvin hämmästynyt poikansa soitosta, sillä olihan Leif ollut poissa vuoden, ja hänen isänsä oli saanut tietää poikansa kuolleen.

Kun varusteet oli hankittu (Riku ja Tomi onnistuivat hankkimaan nelikolle myös pistoolin ja katkaistun haulikon moottoripyöräjengiltä) lähti nelikko takaisin Riksan luokse, jonka työntekijä Derek lähti saattamaan stalkereita vyöhykkeelle ja odottaisi myös heidän paluutaan vyöhykkeen reunamilla.

Itse retki Vyöhykkeelle osoittautui jälleen lähes hengenvaaralliseksi: aluksi väisteltiin oletettavasti rajavartijoiden helikopteria (tosin yllättävän syvällä Vyöhykkeellä tämä lenteli) jonka jälkeen kohdattiin Rikua pahoin raadellut outo pitbullmainen peto, jonka Tomi lopulta hoiteli miehekkäällä tuplapiipullisella hauleja. Pian tämän jälkeen päästiinkin punaisen talon lähettyville, missä etsityn artefaktin pitäisi sijaita. Matkalla oli vanhoja autonromuja, joista yhdessä oli vankina nuori, hätääntyneen oloinen nainen. Nelikko yritti vapauttaa naista, mutta autoa ei kuitenkaan saatu millään ilveellä auki ja nainen jäi autonsa vangiksi.

Erityisesti Tomia naisen kohtalo vaivasi, mutta kauaa ei naista ehditty murehtia, sillä Riku kosketti löytämään outoa levyä - luulikohan mies sen olevan etsitty artefakti - joka räjähti entisen rajavartijan silmille, ja Riku haavoittui pahasti. Onneksi artefakti löytyi aivan naapurista, outojen kaksiulotteisten rihmojen suojissa piileskelevän, osaksi artefaktiin sulautuneen miehen sylistä. Artefakti saatiin haltuun kun kolmikko - Riku syljeskeli talon ulkopuolella verta - väänsi levyyn puoliksi sulautuneen miehen rihmoihin, jotka repivät levyn ja miehen erilleen.

Tämän jälkeen alkoi pikamarssi kohti Vyöhykkeen reunaa, että Riku saataisiin hoitoon. Vyöhykkeen reunalla nelikko kuitenkin totesi jonkin olevan vialla, sillä Derek löytyi kuolleena pakettiautonsa perältä. Pian kommandopipoilla naamioituneet, MP5-konepistooleilla varustautunut joukko miehiä hyökkäsi nelikon kimppuun, mutta he pääsivät pakoon pakettiautolla kiitos Petrin ajotaitojen.

Seuraavaksi stalkerit ajoivat autonsa piiloon ja yrittivät ottaa Derekin puhelimella yhteyden Riksaan, mutta toisesta päästä vastasikin joku ihan muu, joka vaati nelikkoa luovuttamaan artefaktin kommandomiehille, jotka toimivat Vyöhykettä vartioivalle Insituutille. Tomista oli parasta jättää artefakti autoon ja pestä kädet koko touhusta, mutta Petrin onnistui neuvotella seurueelle paitsi uudet passit ja lentoliput suomeen, niin myös 15 000 euroa kuivaa kahisevaa! Kun vaihto vielä onnistuttiin vielä hoitamaan ongelmitta, niin suomalaiset stalkerimme huomasivat että asioilla on tapana järjestyä!

Tämän jälkeen stalkerimme suuntasivat takaisin Suomeen, mutta vuotta myöhemmin he huomasivat, ettei tavallinen elämä maistunut enää miltään, ja he suuntasivatkin takaisin Toulouseen... ja stalkerien hommat kuin vain jatkuivat!

Seikkailu perustui Ville Vuorelan Punainen talo -seikkailuun, ja pelikerta oli varsin onnistunut. Me pelaajatkin pelasimme hahmojamme sen sijaan, että olisimme keskittyneet perseilemään kohtauksesta toiseen, joten hommakin sujui eikä Juhon tarvinnut harrastaa face palmia aivan niin paljon kuin viime kerralla.

Hyvä pelikerta! Viiskauttaviis!

Fantasia ja kliseet

2010-04-18T09:29:00.003+03:00

Fantasiaroolipelit ja -kirjallisuus ovat täynnä kliseitä. Fantasiasta löytyy niin maajussista kuninkaiksi nousevia sankareita kuin viisaita, pitkäpartaisia velhovanhuksia. Sitten on tietenkin suuri pahuus ja sitä vastustavat hyvyyden voimat. Sitten löytyy taikaesine, joka tuhoaa tuon edellä mainitun pahuuden. Sitten on tietenkin kauniit ja jalot haltiat, kovapintaiset kääpiöt ja pahat örkit. Ja tietenkin meitä viihdyttää myös kansansa pahuutta vastaan kapinoida drow-mannunvartija, joka puolustaa hyvyyttä uskollisten ystäviensä kanssa kaksi sapelia säihkyen...

Viimeisin oli varmaan aikoinaan aika omaperäinen idea, mutta on muodostunut kliseeksi vasta apinoivien fanien (myös allekirjoittanut kuuluu tähän joukkoon) ja markkinavoimien paineen myötä. Pointti on kuitenkin se, että fantasialla on painolastinaan - tai voimavaranaan - suunnaton joukko yhteisiä piirteitä, joita useimmat fantasiakirjailijat enemmän tai vähemmän hyödyntävät. Edellä on mainittuna vain muutamia mieleeni juolahtaneita, tyypillisimpiä ja ikimuistettavimpia kliseitä.

En ole vielä lukenut yhtäkään fantasiakirjaa tai nähnyt yhtäkään fantasiaroolipeliä, joka ei näitä kliseitä tavalla tai toisella hyödyntäisi. Heikkolahjaisemmat yleensä kopioivat nämä kliseet sellaisinaan, mutta taitavimmat kirjasepot ja maailmanrakentelijat kieputtavat näitä kliseitä omalaatuisempaan suuntaan tai käsittelevät niitä muuten vain uudesta näkökulmasta.

Esimerkkejä uusista näkökulmista perinteisiä kliseitä taitavasti käsittelevistä tarinankertojista ovat ainakin seuraavat:
- George R. R. Martinin Tulen ja Jään laulu. Tarinan pohjalla on hyvin perinteisiä fantasiakirjallisuuden aiheita, mutta Martin käsittelee niitä kuitenkin omaperäisellä tavalla. Lisäksi hänen maailmansa on hyvin realistinen, ja ne harvat todella fantastiset elementit pysyvät mystisinä ja taianomaisina.
- Joe Abercrombien First Law Trilogia ja Best Served Cold -romaani. Myös Abercrombie käsittelee muutamia fantasian perinteisimpiä teemoja (esimerkiksi vanha ja viisas velho tai pohjolan barbaari) hyvin omaperäisellä otteella.
- Petri Hiltusen (ja Ville Vuorelan) Praedorin maailma nimeltään Jaconia. Myös Praedorissa on hyvin perinteisiä teemoja, mutta niitä on kieputettu hyvin omaperäiseen, Miekka & Magia -henkiseen suuntaan.

Minä itse pidän tietyistä fantasiakirjallisuutta yhdistävistä piirteistä, joita jotkut myös kliseiksi kutsuvat. Kun minä luen fantasiakirjaa, niin minä en yleensä tuomitse kirjaa sen kliseisyyden perusteella, vaan sen, kuinka noita kliseitä on käsitelty. Toinen minulle tärkeä asia kirjassa on se, että se pysyy uskollisena "tyylilleen". Ja mielestäni osa tätä "tyyliä" on juuri se, kuinka kirja tai maailma käsittelee kliseitä.

Minun sydäntäni lähellä olevia fantasian kliseitä ovat esimerkiksi pohjoisessa vaeltavat barbaarit (koska viikingit ovat siistejä) ja taitavat soturit ja mannunvartijat (koska Aragorn ja Drizzt). Samoin pidän periaatteessa ideasta kuolemattomista ja kauniista haltioista, jollaisia Tolkienin Keskimaan haltiat ovat. Jokin yliluonnollisessa ja tavanomaisten kuolevaisten kykyjen tuolla puolen olevassa kansasta vain kiehtoo minua - varsinkin kun tämän täydellisyyttä hipovan kansan keskuudesta on mahdollista löytää myös Saerosin kaltaisia olentoja. Myös puolihaltiat ja heihin yhdistettävä teema kahden erilaisen maailman väliinputoajina kiehtovat minua. Jos fantasiamaailmassa vain on mahdollista tehdä puolihaltia, niin minä yleensä tähän tartun.

Toki kliseiden käytössä täytyy olla aina varovainen. Suora kopioiminen saa useimmat pyörittelemään vähemmän suvaitsevasti silmiään ja tuhahtelemaan halveksuvasti kierrätetyille kliseille; olen tähän itsekin joskus syyllistynyt. Kuitenkin tutut ja turvalliset teemat voivat edelleen tarjota uusia näkökulmia ja mahdollisuuksia käsittelylle.

Ehkäpä "usual cliché... with a twist" kuvaa mieltymyksiäni kliseitä kohtaan parhaiten, mutta millainen on teidän muiden suhde kliseisiin? Millaisista kliseistä te nautitte ja millaisia teemoja te huomaatte kierrättävänne kerrasta toiseen?