Metsästäjän polut 5: Unien allas

Osa tekstistä on kirjoitettu puhelimella, joten typoja on varmaan tavanomaistakin enemmän.

Orihim ja Katsam johdattivat meidät koruttomaan saliin, jonka keskellä oli valtava kivipöytä. Kivipöydän päällä levittäytyi hämmästyttävän tarkka pienoismalli, jonka täytyi esittää Khalorin rauniolinnakkeen ympärillä levittäytyvää laaksoa. Laakson poikki pituussuunnassa kulkeva railo oli helppo tunnistaa; pohjoisessa se yhdistyi laakson rinteisiin jyrkkänä ja karuna, kun taas etelässä jyrkänteen seinämät olivat loivemmat ja kasvillisuuden peitossa.

"Täältä etelästä pääsee salaista luolaa pitkin Unien altaalle", Orihim selitti. "Luolissa liikkuu hirviöitä, mutta muutama hirviö lienee silti vähäisempi vaara kuin Groman sata örkkisoturia, jotka asuttavat laakson pohjoisrinteitä."

"Millaisia hirviöitä luolissa liikkuu?" Olav kysyi valpas tuike silmissään, mutta vanhalla kääpiöllä ei ollut tarjota kuin olankohautus vastaukseksi.

"Maan uumenista nousseita petoja", kääpiö vastasi. "Ne ovat vaarallisia, mutta niin ovat Groman örkitkin. Hän saapui pohjoisesta laaksoon muutama kuukausi sitten. En tiedä, mikä on ajanut hänen heimonsa liikkeelle, mutta selvästi se örkki haluaa tämän linnan itselleen."

"Örkit liikkuvat laakson pohjoisosassa, mutta olkaa varovaisia myös etelälaaksossa", Katsam lisäsi. "Siellä on ihmisiä. Ne eivät ole häirinneet meitä, joten mekään emme ole häirinneet heitä."

Kääpiöiden kuvauksen perusteella Olav tunnisti kyseessä olevan jonkinlaista barbaarikansaa. Se, miksi he olivat laaksoon tulleet, oli kuitenkin edelleen arvoitus, joka ei tuntunut edes kovin tärkeämmältä. Tärkeämpää olisi päästä Unien altaalle.

Levättyämme yön yli ja kerättyämme voimiamme suunnistimme etelälaaksoon. Ennen lähtöämme Olav antoi meille kultaisen, tylppää neulaa muistuttavan avaimen.

"Esi-isiemme vanhat tarinat kertovat, että hopeisen oven Unien altaalle avaa vain kultainen avain. Tämä on ollut suvullani sukupolvien ajan, mutta Rohalian ja Roderickin tähden annan sen teidän huostaanne. Pitäkää siitä hyvää huolta."

Vakuutimme säilyttävämme avaimen ja palauttavamme sen takaisin ja suunnistimme laaksossa levittäytyvään metsään.

Olav hoksasi taitavana eränkävijänä metsästä heti barbaarien mokkasiinien jälkiä ja löysi pian pari kuollutta örkkiä. Barbaarit olivat surmanneet kaksi hirmua nopeasti ja tehokkaasti, metsästäjä päätteli, eikä yksikään ihminen olllut kuollut. Oliko yhteenotto ollut sattumaa, vai liittyikö asiaan muutakin?

Orihim oli neuvonut  meitä etsimään valtavan kiven, jonka alla kulkevasta halkeamasta pääsisimme luoliin, jotka veisivät meidät Unien altaalle. Ikävä kyllä luonnonluola oli pilkkopimeä, ja vaikka Olavin oppimat väkevät loitsut antoivatkin hänen nähdä pimeässä, minä jouduin seuraamaan toveriani sokkona.

Pian luonnonluola muuttui kuitenkin kääpiötyökalujen louhimaksi kaivokseksi. Pimeänäkönsä ansiosta Olav näki kahteen suuntaan haarautuvan luolaston seinillä kirjoitusta, ja koska minä olin oppinut nuoruudessani kääpiöiden kieltä, sytytimme soihdun. Kirjoitus oli kääpiöklaanien nimiä, eikä aikaakaan kun löysimme kolmen kääpiöklaanin asumukset pimeydestä. Huoneet oli hylättyjä ja tyhjiä raunioita tonkivaa örkkikaksikkoa lukuunottamatta, jotka Olav kaatoi muutamalla harjaantuneella kirveenheilautuksella. Metsästäjän tarkat silmät löysivät kuitenkin Sotavasaran klaanin huoneistosta salalokeron, jonka sisällä meitä odotti kenties satoja vuosia odottaneen kääpiölapsen luuranko. Vainaja puristi sylissään kaunista kultaista tuoppia.

Olav otti tuopin talteen, mutta jätimme kääpiölapsen lepäämään piilopaikkaan, jossa se oli tähänkin asti levännyt. Mikä oli mahtanut ajaa vainajan tilanteeseen, jossa se oli joutunut yksin ja hylätyksi piilopaikkaansa?

Tiemme jatkui luolaston läpi. Kuulimme jostain kauempaa melua, mutta emme kiinnittäneet siihen huomiota, sillä löysimme Orihimin neuvoman reitin Unien altaalle. Edessämme seisoi hopealla koristeltu musta ovi, jota kaksi kivestä hakattua kääpiösoturia vartioi. Oven yläpuolella oli kirjoitusta, jossa luki:

Kohtalon lahja Krainille, Khalakornille ja kääpiöiden ystäville. Varo kuitenkin lahjaa, joka vie sinulta sinut.

Päästäksesi kuninkaiden lahjan äärelle, vastaa tähän kysymykseen, ja käytä kultaista avainta.

Maan povesta minut nostettiin, mestareiden ahnein käsin. // Hakattiin ja poltettiin, mestareiden ankarin käsin. // Kosketuksestani tappava tehtiin, mestareiden taitavin käsin.

Oli selvää, että meidän tulisi ratkaista arvoitus, ennen kuin pääsisimme kulkemaan ovesta. Hetken arvoitusta mietittyämme Olav keksi, että kyseessä oli tietenkin rauta. Tuskin metsästäjä oli ehtinyt sanoa sanan, kun toinen kääpiöpatsaista polvistui ja ojensi kätensä. Kun Olav laski Orihimin kultaisen avaimen kämmenelle, kääpiö puristi kätensä nyrkkiin ja nousi seisomaan. Ovi aukesi, ja pääsimme kapuamaan korkealle laakson etelärinteelle.

Rinteen viertä kulki kivisellä kaiteella vahvistettu, kapea polku, jota pitkin kuljimme lähes koko laakson poikki, kunnes edessämme kohosi kieleke, jolla seisoi kivinen kupolikatos. Katoksen alla oli matala vesillas, ja niin katosta kannattelevissa pilareissa kuin itse kupolissakin oli vierasta kirjoitusta, jota sen enempää Olav kuin minäkään emme tunteneet. Oliko tässä Unien allas.

Vesillas näytti täysin harmittomalta, eikä siinä ollut sinällään mitään erikoista kauniisti käsiteltyä kiveä lukuunottamatta. Hetken allasta katseltuamme huomasimme kuitenkin, että vaikka maa katoksen ympärillä oli täynnä lehtiä ja roskia, joita tuuli oli lennättänyt, oli vesi täysin kirkasta ja puhdasta. Olav polvistui koskettamaan vettä, mutta loikkasi samassa kauhusta hätkähtäen taakse päin.

Vaikka minulle tuo oli vain silmänräpäys, Olav kertoi minulle matkanneensa veteen koskettaessaan johonkin suureen saliin, jonka lattia oli veden peitossa. Siellä häntä oli puhutellut outo, mahtia kaikuva ääni, joka ei ollut tuntunut kuuluvan sen enempää ihmiselle kuin kääpiölle, eikä oikein miehelle tai naisellekaan.

Ääni oli sanonut: "Viisi kysymystä jalolle kansalle, viisi kivien väelle. Kolme kuolevaisille miehille, yksi maksu kaikille. Mitä tarjotaan maksuksi?"

Kun kysyin, mitä Olav oli antanut maksuksi, hän ei osannut vastata. Sen hän kuitenkin tiesi, että kolme kysymystä hän oli saanut kysyä, ja ääni oli niihin hänelle antanut vastauksen, vaikka ne eivät helppoja tai yksiselitteisiä olleetkaan.

Ensinnäkin Olav oli saanut varmistuksen, että Merienin katakombeissa tapaamamme kultistit olivat aikeissa sytyttää uuden Mustan tulen puhdistamaan Thranilin pinta. Moinen suunnitelma tuntui hulluudelta, sillä muinainen Mustaksi tuleksi kutsuttu katastrofi oli tuhonnut kokonaisia sivilisaatioita aikoinaan ja saattanut Thranilin pitkälle ja mustalle ajalle.

Toisekseen kultistit tarvitsivat suunnitelmansa toteuttamiseksi Merienin katakombeissa piileskelevää, unohdettua voimaa sekä merieniläisissä suvuissa nukkuvaa mahtia. Oliko tässä syy, miksi haltianeito Ezrakin oli siepattu?

Kultin takana oleva hahmo oli vanha ja Merienin synnyn ja nousun nähnyt. Tämä saattoi tarkoittaa haltiaa tai muuta pitkäikäistä olentoa, sillä olihan Merien ikianha kaupunki. Jos haluaisimme tietää enemmän, meidän olisi kysyttävä velhoilta, ääni oli kuulemma lopuksi ohjeistanut. Jos velhot tarkoitti Tuulten neuvostoa, se keskustelu olisi varmasti antoisa.

Näin, että jokin asia Unien altaalla tapahtuneessa painoi Olavia, mutta hän vältteli vastaamasta kysymyksiini. Lopuksi hän katsoi minua ahdistuneena ja pyysi:

"Älä anna minun unohtaa, kuka olen."

Outo pyyntö, jonka olin kyllä valmis parhaani mukaan täyttämään.

Palasimme altaalta takaisin Orihimin ja Katsamin luokse ja palautimme kääpiöpatsaalta takaisin saamamme avaimen Orihimille. Saamiemme tietojen kanssa matkamme veisi seuraavaksi takaisin Merieniin. Kääpiöt pahoittelivat, etteivät voineet tulla mukaamme, sillä Khalorissa piileskeli linnakkeen oma salainen mahti, jota kääpiöveljekset eivät halunneet antaa Groman käsiin. Matkamme jatkuisi siis kaksin Olavin kanssa.
Olin pelikerran johtajana. Vaikka Olav onnistuikin johdattamaan itsensä sekä Jadarin pääosin keksimieni vaarojen ohi, pelikerralla oli mukavaa interaktiota. Varsinkin Unien altaalla Olav maksoi ankaran hinnan tiedoista, jotka vastapalkaksi saatiin. Hän nimittäin luopui surullisista muistoistaan ensimmäisen perheensä kuolemasta. Mielenkiintoista nähdä, minne päin unohdetuista muistoista johtuva luonteenmuutos johdattaa Olavia.

Metsästäjän polut 4: Matka unien altaalle

Tällä kertaa olin pelaajan puikoissa Jadarilla.

9 Matka Unien altaalle

Kului jälleen muutama päivä, jotka lepäilimme maillani. Mestarin kohtalo vaivasi edelleen Olavia, sillä tämä tuntui nukkuvan varsin kehnosti, eikä paljoakaan kanssamme aikaa viettänyt, vaan vaelteli Ilvanstarin saloilla. En nähnyt häntä oikeastaan kuin ilallisella sekä aamuharjoituksissamme.

Metsästäjä oli selvästi vaikuttunut asetaidoistani, sillä annoin yhteisissä aseleikeissämme yhtä paljon takaisin kuin hänkin.

"Sinä olet pian valmis Kokeeseen, jos metsästäjän polku sinua edelleen houkuttelee", Olav eräänä aamuna erityisen rankan aseharjoituksen jälkeen mainitsi.

"Vaatiiko metsästäjäksi ryhtyminen jotain kokeita?" kysyin hämmästyneenä. Olin ajatellut heidän olevan samanlaisia kuin muidenkin seikkailijoiden – rohkeita sotureita ja velhoja, jotka olivat sattuneet vain perustamaan järjestön kenties toisiinsa yhteyttä pitääkseen tai toisiaan suojellakseen. Kokeiden kaltaiset pääsyvaatimukset vihjasivat, että Metsästäjien kilta olikin paljon järjestäytyneempi kuin olin ajatellutkaan.

Olav vahvisti päätelmäni. "Metsästäjät valitaan Caer Waronissa kokeen jälkeen, jossa hakija on osoittanut olevansa riittävän taitava selviytyäkseen erilaisista tehtävistä, joita kohtaamme. Emme halua ketä tahansa käyttämään nimeämme ja tahraamaan mainettamme taitamattomuudellaan. En kuitenkaan epäile, ettetkö sinä kokeista selviäisi, minkä jälkeen juot seremoniallisen juoman ja saat metsästäjän riipuksesi."

Muistin Olavin aikaisemmin näyttämän miekkamiestä esittävän riipuksen ja nyökkäsin. Olin otettu, että Olav piti minua metsästäjien taitojen veroisena, ja kieltämättä ajatus salaperäisestä järjestöstä kiehtoi mieltäni.

Elämämme alkoi juuri palata mukaviin eli tylsiin rutiineihinsa, kun Ruuk ilmoitti, että olimme saaneet kuninkaalta vihdoin kirjeen.

Parahin paroni Ilvanstar. Hänen majesteetillinen korkeutensa, Idän valo ja Tuhannen ristiretken tekijä Antheias Rhusando kutsuu teidät Rohalia Lattarin oikeudenkäyntiin, esiintymään ja tarvittaessa todistamaan - omalla näkökannallaan - oman sekä mestari Tuulentekijän näkökannan rikoksen vakavuuteen Pyhän Rederin päivänä. Ilmoittautuminen puoli tuntia ennen oikeuden istuntoa.

Pyhän Rederin päivään oli vielä puolitoista kuukautta, eli kiirettä kuningas Antheias ei Lattarien suvun hädän kanssa ainakaan pitänyt. Epäilemättä kuninkaalla oli kuitenkin monta tärkeää asiaa hoidettavanaan ennen yhden paronisuvun oikeudenkäyntiä asiassa, joka loppujen lopuksi ei valtakuntaa juurikaan koskettanut.

"Meidän on syytä palata Merieniin ja kertoa Roderickille ja Rohalialle oikeudenkäynnistä", Olav sanoi, ja Lisella oli samaa mieltä. Päivien venyessä viikoksi sisareni oli alkanut suhtautua nuivemmin minuun ja vieraaseeni, eikä salannut mielipidettään. Niinpä päätimme lähteä heti seuraavana aamuna taas Merieniä kohti.

Ikävä kyllä matkamme alkoi huonoissa merkeissä – kaatosateessa. Alkukesän lämpö oli hellinyt meitä useita päiviä, joten yllättävä koiransää maistui varsin kitkerältä. Olav tosin huomautti, että tähän mennessä onnemme oli aina ollut sidoksissa säähän; mitä kurjempi sää oli ollut, sitä paremmin me olimme menestyneet. Olihan Olav pelastanut minutkin Varthin raunioista mitä kurjimmassa kaatosateessa ja myrskyssä.

Olav oli oikeassa, vaikken mielelläni Varthin vankeuttani muistellutkaan. Nyt oli aika suunnata kohti uusia – ja toivottavasti menestyksekkäämpiä – seikkailuja.

Kuljimme ensin itään Mustan kukon majatalolle, mistä Suuri kauppatie johti meidät etelään Merieniin. Matkamme sujui välikohtauksitta, emmekä kohdanneet muita vastoinkäymisiä kuin kurjan sään, joka onneksi muuttui hieman armeliaammaksi Merieniä kohti siirtyessämme.

Roderick ja Rohalia piilottelivat edelleen Lattarien metsästysmailla, mutta täysin toimettomina he eivät olleet pysyneet. Vaihtaessamme tietoja kävi selväksi, että Mustan tulen kultti oli myös vihaisten henkien ja haamujen hyökkäyksien takana, sillä tutkiessaan asiaa Rohalia oli löytänyt samanlaisen tunnuksen kuin Saumael Sordspur oli kantanut: mustaliekki punaisella pohjalla.

Rohalian pyytäessä meitä auttamaan asian selvittämisessä en voinut kieltäytyä. En tiedä, olisiko Olav ollut yhtä innokas sekaantumaan asiaan, josta ei välttämättä palkkaa olisi luvassa, mutta ainakaan hän ei vastustellut, kun lupasin matkustaa Rohalian ja Roderickin puolesta muinaiselle, salaperäiselle lähteelle, jota Rohalia kutsui Unien altaaksi. Rohalian kuvauksen perusteella se vaikutti jonkinlaiselta ennenäkyjä tarjoavalta, lumotulta paikalta, joka kenties voisi auttaa meidät seuraavien johtolankojen äärelle.

Roderick ei selvästikään ollut vakuuttunut Rohalian suunnitelmasta, ja syykin kävi nopeasti selväksi. Matka Unien altaalle ja paluu takaisin Merieniin kuluttaisivat nimittäin nopeasti käytössämme olevat puolitoista kuukautta ennen kuninkaallista oikeudenkäyntiä, ja voisi hyvinkin olla, että myöhästyisimme, jos matkalla sattuisi jotain odottamatonta. Rohalia kuitenkin vakuutti, että matka olisi mahdollinen, joten lähdimme kohti pohjoisia Lumihuippuvuoria jo seuraavana päivänä.

Lumihuipuille päästyämme meidän tuli etsiä käsiimme Orihim ja Kantsam Tulikaste -nimiset kääpiöveljekset, jotka osaisivat neuvoa tien Unien altaalle. Lattarien suvulle tutut kääpiöt asuivat Krainin saleista muuttaneiden Khalakornin kääpiöiden lähellä levittäytyvissä Khalorin raunioissa, sillä ilmeisesti Orihim oli huonoissa väleissä sukunsa kanssa. Meidän matkatessamme pohjoisen Rohalia ja Roderick koettaisivat selvittää Mustan tulen kultin liikkeitä, joiden jäljille olisi kenties mahdollista päästä esim seuraamalla Ezra-nimistä haltianeitoa, jonka olimme Olavin kanssa pelastaneet vähän aikaa sitten. Haltianeidon kohtalo vaivasi minua edelleen, ja olisi hyvä, jos Rohalia ja Roderick voisivat pitää tätä silmällä.

Kaiken kaikkiaan matka Lumihuipuille vei meiltä lopulta kolme viikkoa, ja pysyimme vain hädin tuskin aikataulussa, jolla ehtisimme vielä takaisin Merieniin oikeudenkäyntiin. Maanteiden vaarallisuus paljastui meille ohittaessamme Merienin pohjoispuolisilla rajamailla useita savuavia kylien raunioita, joiden ympärillä levittäytyvistä jäljistä päätellen oli liikkeellä ollut poikkeuksellisen ahnaita örkki- ja hiisijoukkoja. Onneksi emme itse noita ryöväreitä kohdanneet. Tramelissa, pohjoisen merkittävien kauppateiden risteyksessä, jouduimme viettämään muutaman päivän, sillä olin matkalla sairastunut sitkeään kuumeeseen, eikä matkaa ollut järkevää jatkaa, ennen kuin tervehtyisin.

Tramelin pohjoispuolella ohitimme lukuisia pyhiinvaeltajien joukkoja sekä pyhiä paikkoja, sillä seudulla sijaitsi lukuisia uskonnollisia, apua tarvitseville tarjoavia temppeleitä, kuten esimerkiksi maineikas Mielenrauhan temppeli, jonka munkit hoitivat sairaita ja saarnasivat rauhan ja rakkauden puolesta samalla kun harjoittivat erikoisia aseettoman ja aseellisen taistelun muotoja. Näillä seuduin tiet olivat rauhallisia ja Tramelin tunnuksia kantavien sotilaiden valvomia, joten matka sujui joutuisaan.

Tramelin pohjoispuolella merkittävä etappimme oli Crissosin pyhä kaupunki. Lukuisille jumalille pyhitetyssä, Lutecian pappisvaltakunnna pyhässä kaupungissakaan emme kuitenkaan säästyneet ongelmilta, sillä pelastettuani erään nuoren papittaren sekaannuimme pyhäinjäännösten salakauppaan, joka piti meidät kaupungissa lukuisia päiviä. Selkkauksen jälkeen lähdimme kaupungista majatalo ja salakuljettajien kiltatalo edelleen savuten, ja sydäntäni painoi tuore sydänsuru jouduttuani jättämään ensimmäisen suuren rakkauteni kaupunkiin.

Näiden koettelemusten jälkeen Lumihuiput alkoivat kuitenkin hiljalleen kohota tien päässä edessämme. Näillä seuduin kohtasimme lukuisia ankarailmeisten ja hampaisiin asti aseistautuneiden kääpiöiden suojelemia karavaaneja, joiden teräsvahvikkeiset vankkurit jättivät syvät urat pehmeäpohjaisiin teihin. Olav mainitsi näiden karavaanien kuljettavan kaikkialla Thranilin mailla arvostettuja kääpiöaseita aina lännen Ithamariin, Kultaisen kämmenen ja paladiinien kaupunkiin saakka.

Jos pitkästä ja vaivalloisesta matkasta jotain erityistä hyötyä oli, niin ainakin huomasin että olin huomannut omien erätaitojeni parantuneen. Kykenin sietämään paremmin matkan rasituksi, ja vaikka en Olavin kaltainen mestarieränkävijä ollutkaan, uskoin kulkevani luonnossa taitavampana kuin ennen. Tämän tyytyväisyydekseni myös Olav vahvisti.

Viimeisellä etapillamme ennen Lumihuippuja ja Khalorin raunioita jouduimme vaeltamaan koskemattomissa ja vähän kuljetuissa erämaissa. Olavin taidot suojelivat meitä onneksi suurimmilta vaaroilta, mutta jo pelkästään yksi tiellemme osunut jätti oli koitua kohtaloksemme. Vielä näinäkin päivinä tunnen, kuinka kylkeäni kylmillä ilmoilla aristaa tuon hirviön iskujen jäljiltä. Näimme jätin lisäksi myös useiden petojen ja hirviöiden jälkiä. Vaikka olin uskonut, että Merienin rajaseutu oli kesytöntä aluetta, nyt opin, että pohjolassa moiset vaarat olivat vielä arkipäiväisempiä. Epäilemättä pohjanväen sitkeä maine oli ansaittu.

Lopulta kapusimme Lumihuippujen alimpia rinteitä ylöspäin kotkien kirkaisujen säestäminä. Korkean vuoristolaakson reunalta saatoimme ihailla syvää, rosoreunaista halkeamaa, jonka viereisellä harjulla kohosi kovia kärsinyt, mutta edelleen jylhä ja raskastekoisen näköinen rakennelma, Khalorin rauniolinna.

Lähestyimme raunioita varovasti, sillä Rohalia oli varoittanut meitä tämän alueen monista vaaroista. Eipä aikaakaan, kun raunioista kuului nariseva ääni, joka vaati meitä kertomaan, kuka kulki Khalorin raunioissa. Olav mittaili ympäristöämme, kunnes nyökkäsi kohti edessämme kohoavaa porttiholvia, jonka varjoissa seisoi pitkäpartainen, rääsyiseen kaapuun verhoutunut mies, jonka silmät tuikkivat hullusti. Tuskin ehdimme esitellä itsemme, kun kaapuniekka vaati meitä todistamaan kelvollisuutemma ja komensi kaksi haarniskoitua hahmoa kimppuumme.

Seuratessamme kahta luonnottoman kömpelösti lähestyvää hahmoa tajusimme, ettei noiden haarniskoiden sisällä ollut ketään. Jokin salaperäinen loitsu oli herättänyt kaksi teräksistä kuorta henkiin ja nyt nuo kaapuniekan palvelijat ryntäsivät meitä kohti nyrkit ojossa. Niiden teräksen peittämät nyrkit iskivät murskaavalla voimalla, kuten sekä minä että Olav saimme todistaa, kun taas niiden haarniskat tuntuivat sietävän koviakin iskuja minun miekastani sekä Olavin kirveistä.

Olavin kirveiden murskaavat iskut tekivät tehokkaampaa vahinkoa eläviin haarniskoihin, mutta toisaalta minun ketjupanssarini ja topattu alusnuttuni suojasivat hieman paremmin vastustajiemme nyrkiniskuilta. Olimme joka tapauksessa molemmat mustelmilla ja naarmuilla, kun Olav löi taistelun päätteeksi oman vastustajansa valonvälähdyksen säestämänä, ja haarniska romahti elottomiksi palasiksi maahan.

Olimme luonnollisesti raivoissamme pitkäpartaiselle huru-ukolle, joka ryntäsi taikahaarniskoidensa luo melkein kyyneleet silmissään. Ennen kuin ehdimme rankaista häntä aiheettomasta hyökkäyksestä, ilmestyi raunioista kaksi kääpiötä – Tulikasteen veljekset.

Orihim oli iäkkäämpi kääpiö. Vaikka hänen parrassaan oli enemmän harmaata kuin vaaleaa, ja hänen hiuksensa olivat vetäytyneet takaraivolle, oli hän edelleen varteenotettavan näköinen vastus. Katsam oli kääpiöveljeksistä nuorempi, ja hänen ruskeat hiuksensa oli leikattu hurjannäköiseksi harjaksi päälaelle. Hurja oli myös pistävä ja epäluuloinen katse kääpiön silmissä.

"Keitä olette te, jotka lähestytte Khalorin raunioita ja meidän kotiamme?" vanhempi kääpiö kysyi äänellä, joka kuulosti toisiaan vasten raapivilta kiviltä.

"Selittäkää te mieluummin, miksi usutatte kaikenmaailman taikakaluja viattomien matkalaisten niskaan", tokaisin takaisin kimpaantuneena ja heristin miekkaani kohti partaniekkaa ja tämän kääpiötovereita.

Vanha kääpiö ei kuitenkaan näyttänyt olevan pahoillaan tuhahtaessaan ja kohauttaessaan olkiaan. "Meillä Tulikasteen kääpiöillä on lukuisia vihollisia. Jugo teki työtä, josta hänelle on maksettu, suojellessaan meitä taikuudellaan. Me emme teitä tänne ole pyytäneet, emmekä tiedä, millä asioilla liikutte. Kertokaa siis nimenne ja asianne."

Kun mainitsimme Rohalia ja Roderick Lattarin, Orihim rentoutui, mutta Katsam pysyi epäluuloisena.

"Vai tarvitsee Rolla-tyttö apuamme. Ikävä kyllä voi olla, ettei meistä ole apua", Orihim sanoi ohjatessaan meitä sisälle raunioihin. Hän kertoi, että örkkijoukkio oli asettunut laakson siihen osaan, jossa myös Unien allas sijaitsi. Vaikka örkit eivät todennäköisesti olleet löytäneet lumottua paikkaa, sinne pääseminen tulisi kuitenkin olemaan kova koettelemus, sillä örkkijoukon päällikkö Groma Kor-Don oli armoton ja juonikas vastustaja, joka vihasi Tulikasteen veljeksiä vähintään yhtä paljon kuin nämä häntä. Mutta olimme tulleet jo näin kauas, emmekä aikoneet kääntyä Olavin kanssa takaisin.
Pelikerran mielenkiintoisin ja haastavin osa oli pelinjohtajan antama tehtävä kertoa, miten pitkä matka Merienin kaupungista pohjoisille Lumivuorille tapahtuisi. Tämä oli vapaamuotoista tarinan kerrontaa, johon päätin kirjata ylös romanssin ja salakuljettajien kohtaamisen Crissoksesta. Siitä voisi ehkä joskus kirjoittaa oman tarinansa.

Seuraavalla pelikerralla olen taas itse puikoissa, ja Olav saa ottaa päähahmon aseman, kun lähdemme tutkimaan Unien allasta.