Tämä Tutusin historiaa valottava teksti alkoi alunperin yrityksenä keksiä "siisti tarina" Karumin kummuksi nimetylle mäelle Tutusin rajakukkuloilla. Siitä tuli kuitenkin jotain ihan muuta. Toivottavasti jotkut saavat tästä jotain irti, ja toivottavasti kukaan ei löydä "virheitä" liittyen Jaconian oikeaan historiaan. Yritin pysyä lähteille mahdollisimman uskollisena - niiden tietojen valossa, mitä me Jaconian historiasta tiedämme.
Jaconian sisällissodan päätyttyä ja viimeisenkin velhoruhtinaan sorruttua eivät velhot enää julkisesti sekaantuneet kuolevaisten asioihin, vaan jättivät Jaconian politiikan kuolevaisten kuninkaiden leikkikentäksi. Toki kuolemattomat salaisesti – ja demoniritareiden muodossa julkisestikin – edelleen ottivat osaa Jaconian elämään, mutta pääasiassa he pysyttelivät Circolin muurien suojassa, ja rajoittivat sekaantumisensa kuolevaisten politiikkaan nuorten velhojen harteille, jotka eivät vielä olleet etääntyneet liiaksi ”tavallisen väen maailmasta”.
Julkisesti velhot jättivät Jaconian hallinnon kuolevaisille, mutta jopa kuolemattomien joukosta löytyi edelleen niitä, jotka näkivät velhojen velvollisuutena ja oikeutena Jaconian hallitsemisen kuninkaina ja ruhtinaina. Tutusissa, joka Warthin rajalla sijaitsevana valtakuntana oli aikoinaan joutunut kärsimään oman osansa velhojen loitsujen vaikutuksista ja velhoruhtinaiden mielivallasta, kerrotaan legendaa yhdestä tällaisesta vallanhimoisesta velhosta: Karum Kernasista.
Jaconian sisällissodasta oli kulunut jo satoja vuosia kun Katovuosina tunnettujen vuosien jälkeen, vuonna 313, Tutusin hallitsijoiksi nousi pitkän Mada-suvun dynastian jälkeen Carelin huone. Carelin huone oli Tutusissa yhtä maineikas, kuin Valiar Madan perilliset, joten vallan siirtyminen ei aiheuttanut suurta vastustusta Tutusin ylimystön tai rahvaan parissa. Lisäksi Mada-suvun hallinto oli jo jakanut Hyviä vuosia seuranneiden katovuosien aikana verisesti valtakuntaa kilpaileviin, lähes sisällissodan partaalla tasapainotteleviin ryhmittymiin. Carelin huoneesta noussut ensimmäinen kuningas, Terias, onnistui kuitenkin neuvottelemaan kaikkien yllätykseksi ja iloksi ryhmittymien välille kompromissin, jonka myötä tilanne rauhoittui.
Terias Carelin aikaa muistellaan edelleen Tutusissa hallitsijana, joka palautti lähes Hyvien vuosien aikaisen menestykse. Kuningas Terias Carelin johdossa valtakunta menestyi, sivistys kukoisti ja hyvinvointi oli kaikkien eikä vain rikkaiden oikeus – tai niin ainakin tarut sanovat. Lisäksi Teriasta pidettiin aatelistaustastaan huolimatta aina kansanmiehenä, joka oli kotonaan yhtä lailla hovissa kuin maatilallakin, ja tarinoissa kerrotaan Teriasista osallistumassa pääkaupungin lähimaatilojen töihin kädet savessa – se, kuinka paljon näistä tarinoista on totta, on tietenkin kyseenalaista. Kuitenkin paljon Holrusissa kehitetystä modernista maanhoidosta otettiin Teriasin aikana käyttöön myös Tutusissa.
Carelinin huoneen hallintokauden merkittävimpänä konfliktina pidetään Kuolleen jumalan kirkon valtaannousua ja sen myötä nousseita levottomuuksia. Teriasin hallinto suhtautui uuteen uskontoon maltillisesti, mutta Kuollutta jumalaa suosien, sillä uuden hallitsijan arvovaltaa luonnollisesti tuki uuden uskonnon idea vanhan tekemisestä tietä uudelle. Artanten kirkkoa ei kuitenkaan erityisen voimakkaasti vainottu, mikä toisaalta nosti ristiriitoja Tutusin hallitsijan ja Kuolleen kirkon papiston välillä.
Teriasin ikääntyessä pelättiin, että Carelin huoneen aikaansaama rauha kuitenkin päättyisi, sillä kuninkaalla oli kaksi poikaa, Caibur ja Barad. Terias oli tehnyt pojista vanhemmasta, Caiburista, perillisensä ja Tutusin kruununprinssin, mutta oli antanut nuoremmalle pojalleen Baradille valtakunnan tärkeimpiin alueisiin kuuluvat läänitykset etelässä. Terias toivoi, että vahva itsehallinto Idamarin herttuana pitäisi nuoremman pojan tyytyväisenä ja turvaisi rauhan Carelin huoneen seuraavien polvien aikana.
Kun kuningas Terias sitten kuoli vuonna 349 Valiarin aikaa, näytti aluksi kuninkaan suunnitelma kantavan hedelmää: Barad keskittyi hallitsemaan Idamarista itäistä ja eteläistä Tutusia, kun taas Caibur hallitsi vuodet 349-354 V.a. pohjoista ja länttä kuninkaana.
Caiburilla oli paljon isänsä hyvinä pidettyjä ominaisuuksia; hän oli rauhantahtoinen ja taitava neuvottelija, ja hänen onnistuikin luoda Mada-hallinnon aikana tulehtuneet välit Suniaan lähes tyhjästä uudelleen. Kuningas Caiburin aikana alkoi myös kahden valtakunnan lähentyminen toisiinsa, ja tämä lähentyminen ja ylimysten läänitysten omistus molemmin puolin rajaa on jatkunut aina näihin päiviin saakka.
Kotimaassa Caiburilla ei kuitenkaan ollut samanlaista asemaa rakastettuna hallitsijana, kuin hänen isällä Teriasilla oli ollut. Hän vietti paljon aikaa pohjoisessa, Sunian hovissa, mikä heikensi hänen asemaansa rahvaan keskuudessa; Terias oli ollut aina kansanmies, kun taas Caibur oli etäinen ja kylmä hallitsija. Myös aatelisto tunsi asemansa heikoksi, kun pohjoisen ”vieraat” saivat omistuksia usein jopa kotimaan aateliston kustannuksella – tosin samanlaisissa tunnoissa oltiin myös Suniassa, kun tutusilaiset saivat maalahjoituksia heidän naapureistaan, mutta Suniassa kuningashuone kuitenkin onnistui säilyttämään vahvan asemansa.
Idamarissa herttua Barad huomasi, mihin päin tuulet tulisivat puhaltamaan. Hänellä oli monia Caiburillekin periytyneitä ominaisuuksia, kuten kyky neuvotella ja löytää kaikkia osapuolia miellyttäviä sovintoratkaisuja, mutta etelään ”sidottu” Barad oli myös ansainnut jo isänsäkin nauttiman maineen kansanmiehenä, minkä lisäksi rajakahnaukset holrusilaisten aatelisten kanssa olivat tuoneet hänelle mainetta suurena soturina. Yhä useampi pohjoisenkin aatelinen katseli mietteliäänä etelän suuntaan, ja Barad päätti käyttää tilaisuutta hyödykseen. Hän alkoi kuiskutella pohjoisen aateliston korviin, että kenties kuningas ei arvostanut heitä tarpeeksi, kun taas uusi kuningas voisi hyvinkin nähdä heidän arvonsa. Kun Caiburille ei ollut vielä syntynyt perillistä, oli selvää, kuka tämä uusi kuningas tulisi olemaan…
Kuiskuttelut yltyivät lopulta puheeksi vallankaappauksesta, jotka kantautuivat jo Suniassa oleskelevan Caiburinkin korviin. Veljensä petollisuudesta raivostunut Tutusin kuningas kokosi sunialaisten ja itselleen vielä uskollisten Tutusin aatelisten tuella sotajoukon ja suuntasi etelää kohti kukistaakseen kapinan ennen alkamistaan. Joukko oli sen verran suuri, että vielä valmistautuvat Baradin kapinalliset olisivat olleet hyvin tukalassa tilanteessa – ja herttua Baradin kohtalo olisi ollut varmasti hyvin epämiellyttävä.
Tuntui kuitenkin, että kohtalo puuttui peliin. Kuningas Caibur nimittäin sairastui yllättäen, ja kuoli vain viikkoa etelään suunnanneen armeijan aloitettua marssinsa. Tästä äkillisestä sairastumisesta kiersi monenlaista tarinaa. Yksi suosituimpia oli, että kuningas oli suuttunut niin kovasti veljensä petoksesta kuullessaan, että oli miekkansa, Tutusin kansallisaarteen Tutusin terän, esiin tempaistessaan leikannut itselleen haavan, joka oli tulehtunut. Toinen suosittu väite oli, että itse Artante oli rankaissut kansansa hylännyttä kuningasta rutolla. Myös Baradin lähettämästä myrkyttäjästä kuiskittiin.
Totuutta kuningas Caiburin kuolemasta ei saatu koskaan selville, mutta lopputulos oli selvä: Barad Carel oli nyt ainoa laillinen vallanperijä. Ei kulunut kauaa, kun pohjoisessa Caiburille uskollisena pysyneet joukot vannoivat jo uskollisuuttaan uudelle kuninkaalle, ja kansakin vaikutti tyytyväiseltä kun kuningas vaihtui. Ennustettiin jo, että Terias Carelin hallitsijakauden vauraus oli aivan nurkan takana ja Carelin ensimmäisen kuninkaan suuruuden ja vaurauden aika palaisi.
Historiankirjoissa Barad Carelin aika (vuodet 354–358 V.a.) muistetaan kuitenkin kurjuuden ja surun aikakautena, joka katkaisi Teriasin hallinnon vaurauden. Barad, jota pidettiin isänsä kaikkien hyvien ominaisuuksien perijänä, tuntui muuttuvan lähes silmissä joksikin muuksi, ja on lähes ironisen huvittavaa, kuinka Terias Carel, Tutusin hienoimpiin kuuluva hallitisija, saattoi tuottaa niin kurjan vallanperijän, kuin Baradin.
Oli kyse sitten kaunasta Caiburin puolelle jääneitä aatelisia kohtaan, tai jonkinlaisesta syyllisyydentunnosta veljensä pettämisestä, tuli Baradista nopeasti hyvin epäluuloinen hallitsija, joka hallitsi rautaisella nyrkillä valtakuntaansa; monet Caiburille uskollisena pysyneet aateliset kuolivat epäilyttävissä olosuhteissa, Suniassa asustelevat Tutusin aateliset saivat varsin selväsanaisia viestejä, ettei kotimaahan ollut enää tulemista ja sunialaiset aateliset taas karkotettiin takaisin kotimaahansa. Nämä karkotukset ja epäilyttävät kuolemat vaurastuttivat kruununhuonetta, mutta toisaalta suututtivat aateliston.
Myös Artanten papiston Barad onnistui suututtamaan syrjäyttämällä Artanten uskonnon täysin Kuolleen jumalan uskonnolla ja korottamalla neuvonantajakseen tuntemattoman kirjanoppineen, Karum-nimisen Kuolleen jumalan papin. Yhä enemmän Baradin hallinnosta tuntui kuitenkin jäävän tämän mystisen papin harteille, kunnes itse kuningasta pidettiin pikemminkin lemmikkikarhuna, kuin hallitsijana; vaarallisena ja arvaamattomana, mutta häkissään muiden vietävänä.
Rahvaan suosio oli Baradin hirmuhallinnon viimeinen toivo, mutta kun kuningas käänsi ankaran katseensa myös talonpoikien Teriasin aikana saamiin oikeuksiin, eivät enää edes maalaiset tyytyneet odottamaan Ceralin huoneen seuraavaa hallitsijaa. Ylimystö ja Artanten papisto houkuttelivat maalaiset kapinaan, ja useita läänejä niin etelässä kuin pohjoisessakin irtautui Tutusin valtaistuimesta. Aluksi Baradin uskollisten joukkojen onnistui kukistaa verisesti nämä kapinat, mutta jos kuningas oli uskonut hirmutekojen pelottavan muut niskuroijat takaisin ruotuun, oli hän pahasti väärässä. Seitsemän Tutusin maineikkaimpien ylimyssukujen perillistä nousivat ”nukkekuningasta” vastaan, ja johdattivat joukkonsa hyökkäykseen Tutusin ja Holrusin rajakukkuloille asemiin asettunutta kuningasta ja hänen joukkojaan vastaan.
Kapinallisia johti itsensä kuninkaan kaukainen sukulainen, Ceralin erään sivuhaaran perillinen, Darenos nimeltään. Edes Darenosin ei ollut onnistunut houkutella nimellään riittävästi joukkoja, että kapinallisilla olisi ollut määrällisesti mitään mahdollisuuksia hyvissä asemissa odottavia kuninkaallisia joukkoja vastaan – varsinkin kun Baradilla sanottiin olevan käytössään velhona pidetyn Karumin taikavoimat. Darenos ja kuusi muuta kapinan johtajaa keksivät kuitenkin suunnitelman: yön laskeuduttua he iskivät salakavalasti suoraan vihollisarmeijan sydämeen toivoen surmaavansa Baradin ja tämän lähimmät neuvonantajat ennen kuin armeija ehtisi toimia.
Tarinoissa kerrotaan seitsemän vapauttajan urhoollisesta taistelusta hirviökuningasta ja hänen kätyreitään vastaan; kolme kapinajohtajista sai taistelussa surmansa, mutta verenvuodatuksen päätyttyä myös kuningas Barad makasi kuolleena suuren telttansa lattialla, ja Darenos Carel huudatettiin sekä kapinallisten että kuninkaallisten joukkojen edessä kuninkaaksi.
Miten Darenos onnistui sieppaamaan kuninkuuden näin helposti vakiintuneelta, joskin raakuudestaan tunnetulta, vihatulta ja pelätyltä kuninkaalta? Yksi syy oli ainakin Darenosin häikäilemättömyys. Ennen kuin kukaan ehti tajutakaan, oli Barad kuollut ja Darenos oli nostanut vielä verisen kruunun omaan päähänsä. Epävarmuus oli suuri, ja kun Darenos vielä lupasi palauttaa kaikki Baradin kumoamat oikeudet, julistukset ja lait, niin useampi oli tyytyväinen kuin tyytymätön uuteen kuninkaaseen. Suosiotaan jo kymmeniä vuosia kasvattaneen Kuolleen jumalan kirkon asemaan Darenos ei uskaltanut kuitenkaan puuttua – millä oli uuden kuninkaan tulevaisuuden kannalta vakavia seurauksia.
Toinen syy, mikä nosti Darenosin suosioon, oli kuningas Baradista yhtäkkiä versonut huhu, joka tunustettiin pian totuutena: todellinen kuningas Barad oli kuollut jo vuosia sitten, pian valtaannousunsa jälkeen, ja hänen tilallaan oli hallinnut paha velho Karum Kernas, jonka aseman Kuolleen jumalan pappina oli ollut vain kulissia. Tarinan mukaan vallanhimoinen velho oli taikavoimillaan auttanut ensin kuningas Baradia surmaamaan Caiburin, ja sitten kun uusi kuningas oli valittu, oli velho pakottanut kuninkaan tuomaan velhon hoviin pappina. Tämän jälkeen kuningas oli jossain välissä surmattu, ja Karum oli ottanut hänen paikkansa. Tämän johdosta paikka, jossa kuningas Barad surmattiin, tunnetaan vielä tänäkin päivän Karumin kumpuna, eikä esimerkiksi Baradin kumpuna kuninkaan kuoleman merkiksi, tai Darenosin kumpuna uuden kuninkaan merkiksi. Joskus sitä kutsutaan kuitenkin myös Kuolleen kuninkaan kummuksi.
Kuinka paljon tästä tarinasta on totta? Vielä tänäkään päivänä kirjanoppineet eivät ole siitä varmoja. Tarinaa kuitenkin tukee Caiburin nopea kuolema ja se, että hoviin saapunut pappi Karum katosi ennen Karumin kummun tapahtumia, eikä häntä enää koskaan nähty.
Se kuitenkin tiedetään varmasti, että kauaa Darenos ei tarinansa varjolla hallinnut; syystä tai toisesta Circolin velhot ja demoniritarit matkustivat joukolla Tutusiin selvittämään tilannetta. Darenosin tarina ja oikeutus kruunuun julistettiin nopeasti valheeksi, ja vallananastaja karkotettiin – ja huhujen mukaan surmattiin samalla kun velhot ja demoniritarit kävivät voimalla Kuolleen jumalan kirkkoa vastaan. Osaksi tähän Tutusin tapahtumiin puuttumiseen vaikutti varmasti vuosina 358–359 käydyt velhojen sodat Kuolleen jumalan papistoa vastaan, mutta myös muista motiiveista kuiskittiin; olivatko velhot matkustaneet Tutusiin kostamaan yhden velhojen omista surmanneelle Darenosille?
Jotkut pitivät velhojen toimia Tutusissa muinaisen sopimuksen vastaisena velhojen sekaantumisesta kuolevaisten asioihin, mutta Farrignian tuella toimineet demoniritarit ja circolilaiset joukot rauhoittivat tilanteen. Asia myös painettiin villaisella kun velhot ja demoniritarit perääntyivät Tutusista rangaistuaan Darenosia valheistaan – Kuolleen jumalan kirkon aiheuttamat levottomuudet muualla Jaconiassa vaativat enemmän heidän huomiotaan.
Tämä kuolemattomien jyrkkä toiminta kuitenkin herätti esimerkiksi Holrusissa näihin päiviin asti jatkuneita epäluuloja velhoja kohtaan, ja huhut pappi Karumin velhoudesta jäivät ikuisiksi ajoiksi osaksi Tutusin kansantarustoa; vielä tänäkin päivänä useimmissa tarinoissa Karum Kernasia kutsutaan ”velhokuninkaaksi” ja hänen ja kuningas Baradin hahmot ja persoonallisuudet sekoittuvat keskenään.
Carelin huoneen kolmen sukupolven mittaiseksi jäänyttä dynastiaa seurasi sunialaisista Mada-hallitsijoista periytyvän hallinnon kausi, jonka aikana Rauhan vuodet alkoivat ja suhteet pohjoiseen, itään ja etelään vakiintuivat niiden nykyiseen muotoon: rauhalliseen yhteiseloon Sunian kanssa, riitoihin Holrusin kanssa ja epätoivoiseen liittolaisen etsimiseen Farrignian suunnalta. Sunian Mada-sukuisten hallitsijoita edustavan kuninkaan kuoltua vuonna 470 V.a. ilman perillistä palasi valtaan Farrignian Riivattua ruhtinasta pakeneva Merion Mada, jonka perustama kuningassuku hallitsee Tutusia vielä tänäkin päivänä. Nykyinen kuningas on Delaron Mada, jonka merkittävimpiin tukijoihin kuuluu ironisesti Ceralin suvun merkittävintä selvinnyttä haaraa edustava Edekin herttua Isgimnur.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti