lauantai 25. helmikuuta 2017

Kirjavinkki: Pakanat (Tuomas Myllylä)

Suomalainen markkinointi on epäonnistunut, kun Tuomas Myllylän Pakanat-sarjakuvien kaltainen helmi on mennyt minulta ohi! Se osui sattumalta silmiini, kun selailin paikallisen kirjaston hyllyjä -- onneksi osui, sillä yhtä laadukasta suomalaisesta esihistoriasta inspiraationsa hakevaa tarinaa saa hakea.

Pakanat-sarjakuvat, joita käsittääkseni on ilmestynyt kaksi kappaletta, kertovat 900-luvun Suomen kuninkaiden ja heimopäälliköiden juonitteluista. Tarinan keskiössä on Ari Halikko -niminen idän kauppareiteillä mainetta hankkinut soturi ja isäntä, joka kostoretkellään sekaantuu suomalaisten herrojen juoniin. Tarinassa vilahtelee Kalevalastakin tuttuja hahmoja, jotka on rakennettu tarinan maanläheiseen ja historialliseen otteeseen uskottavasti mukaan.

Pakanat edustaa perinteistä mutta edelleen ansiokasta ja mukaansatempaavaa tarinankerrontaa. Erityisesti minuun teki vaikutuksen Myllylän taito tehdä esihistoriallisesta Suomesta samaan aikaan uskottava osa suurempaa maailmaa sekä omintakeinen, syrjäinen maa pohjolassa.

Myllylän mustavalkoinen tyyli sopii hyvin tarinaan. Hänen tyylinsä on varsin rosoista, mikä varsinkin ensimmäisen sarjakuvan alkupuolella hankaloitti välillä taistelukohtausten seuraamista, mutta kahden sarjakuvan aikana Myllylän tyyli kehittyy, ja hahmoille alkaa muodostua omintakeisia piirteitä ja tyylejä, mikä helpotti huomattavasti seuraamista.

Suosittelen lämpimästi sarjakuvaa kaikille Suomen mytologiasta, esihistoriasta ja historiasta kiinnostuneille

perjantai 24. helmikuuta 2017

Praedor-blogahduksia

Taru Väyrynen on kirjoittanut blogissaan paljon praedoreista viime aikoina. Sunnuntaina hän kirjoitti varsin suosiollisen arvion kirjastani, ja eilen hän pohti Praedor-tarinoita yleisellä tasolla.

Väyrynen nosti esiin myös roolipelit porttina poikien lukemiseen. Omalla kohdallani tilanne meni pikemminkin niin päin, että lukeminen toimi porttina roolipeleihin, mutta luokanopettajana ajatus roolipelien houkuttelevasta vaikutuksesta lukemiseen on kiehtova. Monet pojat osaavat kyllä eläytyä ja ovat kiinnostuneita erilaisista tarinoista, mutta heiltä ei tunnu löytyvän taitoja löytää itselleen mieluisaa lukemista. Roolipeleihin yhdistetty kirjavinkkaus voisi tuoda monia uusia lukijoita suomalaiselle (fantasia)kirjallisuudelle.

maanantai 13. helmikuuta 2017

Jatko-osa-ahdistus

Olen toiveikkaasti alkanut jo miettiä jatko-osaa Koston kukkuloille, vaikka tietoa sen menestyksestä tai ansioista ei olekaan. Minun mielestäni se on toki parasta kaunokirjallisuutta, mitä koskaan on kirjoitettu, mutta toki olisi mielenkiintoista tietää muidenkin mielipide.

En ole ollut koskaan kovin hyvä seuraamaan suomalaista "skeneä". Paljon hyvää suomalaista tavaraa on mennyt sen tähden ohi tietoisuuden, ja sitten olen löytänyt näitä helmiä paljon myöhemmin. Samasta syystä minulla ei ole mitään käsitystä, kuinka nopeasti ja mitä kanavaa pitkin fantasia- tai scifi-kirjallisuuden arvosteluja kannattaa odottaa. Kaksi viikkoa lienee kovin lyhyt aika kirjan julkaisun ja arvostelujen ilmestymisen välillä, mutta silti hiljaisuus on alkanut hieman hermostuttaa.

Olenko kirjoittanut niin kehnosti, ettei se herätä edes sellaista paloa, että kirjoittaisi, ettei kirja ollut hyvä? Eikö Suomessa ole tarvetta sen tyylisille tarinoille kuin Koston kukkulat?

Jännityksestä ja hermostuksesta huolimatta idea jatko-osaan kypsyy koko ajan, ja itse asiassa aloin kirjoittaa sitä vielä Koston kukkuloita Erkka Leppäsen kanssa muokkaillessani. Uskon, että se tulee olemaan parempi kuin ensimmäinen kirja. Tarina on kunnianhimoisempi, ja uskon kirjoitustyylinikin kehittyneen Koston kukkuloiden myötä. Enempää en uskalla vielä paljastaa. Tarina on niin kesken, etten edes tiedä, tuleeko se tällaisenaan valmiiksi.

Ja samaan aikaan odotan ensimmäisiä arvosteluja Koston kukkuloista...

Jos joku ei ole huomannut, Koston kukkuloita saa myös e-kirjana Elisa Kirjan sivustolta.

perjantai 20. tammikuuta 2017

Uutisia Jaconiasta: Koston kukkulat on ennakkotilattavissa Kirjapuodista

Koston kukkulat on lähtenyt painoon, ja ennakkotilaus on auennut Kirjapuodin sivuilla, jonne pääsee, kun tarkastaa alla olevan linkin. Olo on varsin epätodellinen: kohta kirja on valmis! Samalla julkaisu, mahdolliset arvostelut ja kirjan menestyminen (tai menestymisen olemattomuus) ovat alkaneet jännittää...

http://www.vaskikirjat.fi/kostonkukkulat.html

perjantai 25. marraskuuta 2016

Uutisia Jaconiasta! Koston kukkulat -romaanini astuu Praedor-tarinoiden joukkoon

Blogi on ollut syystä jos toisesta aika hiljainen jo useamman vuoden. Yksi syy on ollut se, että nykyään kirjoitustarmo on suuntautunut yhä enemmän fiktion suuntaan roolipelien sijaan. Nyt on kuitenkin aika vähän hehkuttaa blogin mahdollisille lukijoille!

Vaskikirjat julkaisevat ensi keväänä Jaconian maailmaan sijoittuvan romaanini, Koston kukkulat. Linkin takaa löytyy Vaskikirjojen infosivu sekä Hiltusen tekemä aivan upea kansikuva.

http://www.vaskikirjat.fi/kostonkukkulat.html

Taivaan suuren suden sytyttämät sodan liekit eivät vain tahdo sammua Jaconiassa. Sukupolvia kestänyt jännite Holrusin ja Tutusin rajalla räjähtää veriseksi yhteenotoksi, jossa ainoat voittajat ovat raadoilla elävät korpit ja hätää kärsiviä ryöväävät palkkasoturit.

Sota ajaa myös kaksi kostajaa etsimään hyvitystä. Nuori aseneito tarttuu miekkaan maksattaakseen väärintekijöillä perheensä kohtalon. Koston hinta on kuitenkin kova, ja maksajiksi joutuvat muutkin kuin syylliset. Samaan aikaan entisestä parantajasta kouliutuu jousimies ajamaan asiaa, jonka oikeudesta hän ei pian ole enää itsekään varma. Muiden sotiessa suuret herrat juonittelevat ja siirtelevät armeijoita kuin pelinappuloita laudalla. Johtaako tuo peli muuhun kuin uusiin veritekoihin?

Tarina lähti liikkeelle Praedorin miekka ja magia -genren suuntaan nyökkäilevänä kostotarinana, mutta kirjoittaessa siitä rakentui pikemminkin sotaromaani, vaikka kosto ja sen tavoittelemisen seuraukset ovatkin edelleen tärkeä teema. Perinteisistä lähtökohdista huolimatta toivon löytäneeni kuitenkin teemasta uusia näkökulmia varsinkin suomalaisella kentällä.

Ajatukset ovat hieman sekaisin, ja koko ajatus julkaisusta tuntuu vielä hieman epätodelliselta. Mahdollisuus kirjoittaa Praedor-romaani oli luonnollisesti melkoinen kunnianosoitus varsinkin, kun aikaisempia kirjallisia ansioita ei minulla hirveästi ole. Tosin eräs Praedor-novellini julkaistiin Kirotun maan kulkijat -antologiassa, joten täysin vierasta Jaconiaan sijoittuvan tarinan kirjoittaminen ei toki ollut.

Koston kukkulat ilmestynee näillä näkymin helmikuussa 2017. Käykää ihmeessä tsekkaamassa linkin infosivu sekä Hiltusen hieno kansi! Se onnistuu sieppaamaan loitavasti tunnelman, jota tavoittelin kirjoittaessani tarinaa.

tiistai 4. lokakuuta 2016

Käärmetanssija (Ville Vuorela) -- laadukasta kotimaista fantasiaa!

Vuosia sitä jouduttiin odottamaan, mutta tänä kesänä ja syksynä Praedor sai jatkoa paitsi roolipelilisäosan myös uuden sarjakuvan ja romaanin muodossa.

Tämä on henkilökohtainen arvioni Käärmetanssija-romaanista. Sarjakuvasta kirjoitan sitten ehkä myöhemmin, mutta todettakoon siitä, että kannattaa hankkia! Jaconiaa nytkäytetään mukavasti eteenpäin, ja uusia mahdollisia juonikuvioita esimerkiksi roolipelejä silmälläpitäen tarjotaan lukuisia.

Tämä kirjoitus keskittyy kuitenkin Vuorelan romaaniin, joka kertoo Nejah-nimisen tytön koettelemuksista niin Galthissa kuin Borvariassakin. Juonesta sen enempää paljastamatta todettakoon, että hän pelastuu aluksi salaperäisiltä vaikuttavissa olosuhteissa varmalta ja turhalta kuolemalta, minkä jälkeen hänestä koulutetaan kekseliäs varas ja seikkailija. Kiitollisuudenvelka ja kunniantunto tuntuvat ajavan Nejahia vaaroihin, joita järkevä ihminen pyrkisi välttämään, mutta tuskinpa Praedor-tarinaa voisikaan kirjoittaa ilman uskaliasta päähahmoa.

Käärmetanssijan ansioita olivat minusta perinteinen ja selkeä, mutta hyvin toimiva juoni sekä maailmankuvaus niin Jaconian yksityiskohtien kuin Borvariankin näkökulmasta. Juoni oli varsin perinteinen seikkailukertomus mutta sitä ryydittivät Vuorelan elämänmakuiset hahmot, joiden sivuhuomautukset henkivät historiaa tarinoiden takana. Moni hahmo sai miettimään ja kuvittelemaan, mitä kaikkea heille olikaan ehtinyt tapahtua ennen Käärmetanssijaa. Pari tuttuakin hahmoa mahtui mukaan.

Maailmankuvaus on Vuorelan vahvuus. Käärmetanssija keskittyy Galthiin, ja tämä kaupunki kuvaillaankin selkein mutta kiehtovin sanakääntein. Vuorela onnistuu luomaan Galthista elävältä ja oikealta tuntuvan paikan, joka voi toimia muunakin kuin tarinan kulisseina. Galthia koskevat osuudet ovat niin oivallisesti kirjoitettuja, että ne suorastaan herättävät inspiraation sekä roolipelaajan että kirjoittajan näkökulmasta. Yhtäkkiä jo ennestään mainio Jaconia tuntuu entistä houkuttelevammalta ja mielenkiintoisemmalta paikalta. Samanlaisella taidolla Vuorela maalaa myös Kirotun maan omalla tavallaan elävänä ja kiehtovana -- joskin hengenvaarallisena -- paikkana.

Vuorelan hahmo- ja tapahtumakuvaus on ansiokasta. Minulle tuli kuitenkin tunne, että paikoitellen kirja olisi kaivannut vielä enemmän sivuja: lisää hahmonkuvausta, lisää hahmojen välistä kanssakäymistä sekä lisää välikohtauksia, jotka nyt sivuutettiin huomautuksilla. En viitsi paljastaa juonesta mitään, mutta erityisesti Borvariasta olisin kaivannut vielä yhtä omaa lukuaan -- luulenpa, että huomaatte kyllä kohdan, kun sen Käärmetanssijan lukiessanne huomaatte. Vuorela käyttää pääasiassa kaikkitietävää kertojaa, mikä ei ole minun suosikkityylini, mutta kirjan muut ansiot saivat kyllä tämän unohtamaan.

Käärmetanssija on vauhdikasta ja innostavaa seikkailukirjallisuutta. Teos on kirjoitettu vaivattomalla taidolla, eikä kirjaan mahdu tylsiä hetkiä. Suosittelen sitä kaikille Praedorin ja muun fantasian ystäville. Toivottavasti Praedor-tarinoita nähdään lisää niin Ville Vuorelan kuin muidenkin tarinankertojien kirjoittamana.

tiistai 27. syyskuuta 2016

Paluu Praedorin maailmaan: Alabar-kampanjan aloitus pelinjohtajan näkökulmasta

En suoraan sanottuna muista, koska olen viimeksi päässyt pelaamaan Praedoria Praedorina; sääntöjä on käytetty lukuisiin muihin peleihin, mutta Jaconiaan pelit eivät ole pitkään aikaan sijoittuneet. Nyt asia kuitenkin korjaantui.

Pelin lähtökohtana on mahdollisimman kivuton ja "helppo" peli pelinjohtajan eli minun näkökulmasta. Sääntömuuutoksia ei juurikaan ole, ja pelin lähtökohta on hiekkalaatikko, jossa pelataan praedorien arkea. Tämä voisi olla hyvinkin raskas vaihtoehto, mutta Praedorissa improvisoiminen on tuntunut minusta aina jotenkin luontevalta. Lisäksi peli tulee käsittelemään hiekkalaatikkomaisesta lähestymistavasta lähinnä praedorien yritystä asettua eläkkeelle Alabarin kaupunkiin Piperiassa. Koska peliporukkamme on iso ja kaikkien saaminen paikalle kerrallaan on haastavaa, toivon kaupunkimiljöön tarjoavan mahdollisuuden järjestää pelejä aina kynnelle kykenevälle seurueelle; muut ovat kaupungilla hoitamassa muita asioita.

Ensimmäisen pelikerran päätin vetää kuitenkin rytinällä--eräänlaisena introna tulevalle rauhaisalle elolle Alabarissa. Seurueen tehtävänä oli hankkia itäisestä Borvariasta muinainen aikakirja Arubis-nimiselle kirjanoppineelle, joka oli tarjoutunut maksamaan teoksesta huokean palkkion. Matka kirotulle maalle oli sujunut välikohtauksitta, mutta nyt Borvarian elämää ja vaaroja huokuva kirottu maa levittäytyi seikkailijoiden edessä.

Kirotulle maalle lähti kolme seikkailijaa: kaksi oftilaista nimeltään Kandor ja Myras selä Japasista tullut itäläinen, Slandor. Talonpoikaistaustainen Kandor oli varustautunut kirveellä ja kilvellä, joiden kanssa hän oli petollisen nopea, kun taas Ruoska-lisänimestään huolimatta Slandor kantoi turvanaan raskasta miekkaa. Kolmikosta kevyimmin oli varustautunut Myras, jolla oli väkipuukko sekä lukuisia tikareita, joiden heittelyyn Myras oli erikoistunut. Praedor-seurueen kaksi jäsentä, Knut-niminen saarelainen sekä Andas-niminen porvarisneito, olivat jääneet Suden autiomaahan Arubisin kanssa kärsimään ripulia. Vatsatauti oli oiva syy yhden myöhemmin tulevan seikkailijan sekä varahahmon jäämiselle sivuun pelikerralta.

Kokeneet hahmot kulkivat kirotulla maalla varovaisina ja valppaina. Arubisin ohjeistuksen perusteella he tiesivät etsiä aikakirjaa, joka sijaitsi valtavan kupolikattoisen rakennuksen lähettyvillä. Kupolikatto erottuikin muiden pensaikkojen ja puiden keskeltä korkeana ja selkeänä maamerkkinä, mutta sen luokse pitäisi ensin läpäistä sankka tiheikko, joka oli peittänyt entisen leveän kadun.

Pensaikossa piileskelevien petojen ja kaikkien mahdollisten myrkkykäärmeiden uhmaaminen ei praedoreita houkutellut, joten kolmikko alkoi etsiä toista mahdollisuutta päästä kupolikattoiselle rakennukselle. Tiheikön länsipuolelle rauniorakennuksen seinämää nousivat portaat, joita pitkin pääsi tasanteelle, joka näytti johtavan kupolikaton suuntaan, mutta idässä levittäytyi aukea, jolla oli vain muutamia, tuulessa hurjasti heiluvia puita.

Praedorien vaistot ja kokemus saivat heidät kuitenkin varomaan aukeaa, sillä Kirotun maan ilma oli tyyntä vailla minkäänlaista tuulta. Pian tarkkasilmäiset seikkailijat tajusivatkin aukean olevan kuin toinen lumekuva raunioita peittävän tiheikön päällä, ja lumekuvan rajatkin pystyi erottamaan hieman punertavasta udusta ilmassa. Slandor tajusi kyseessä olevan joko jonkinlaisen villin magian alueen tai ulottuvuusportin toiseen maailmaan. Seikkailijat päättivät nousta länttä kulkevia portaita pitkin.

Portaat johtivat tasanteelle, joka kiersi valtavaa rakennusta, jossa näytti olevan säännöllisin välein sisälle johtavia ovia. Varovaiset praedorit päättivät heittää jokaisesta oviaukosta sisään jotain, ennen kuin liikkuisivat oven ohi.

Tämän kohdan suunnittelun olin jättänyt hyvin pinnalliseksi luottaen, että pelaajien ideoista saisin sytykkeitä, joilla voisin viedä peliä eteenpäin. Näin kävikin, ja kuvailin pelaajien heittelemien kivien havahduttamia, lepakkomaisia liskoja, joista ei ollut varsinaisesti vaaraa. Niitä saatoin kuitenkin käyttää kuvailemaan, kuinka ne ulottuvuusportin alueelle lentäessään kiisivät näkymättömien tuulien vietävinä hurjasti jonnekin kaukaisuuteen. Toivottavasti tämä oli riittävä osoitus valitun reitin viisaudesta.

Halusin praedoreilla olevan mahdollisuus löytää jotain aarteitakin, joten yhteen huoneeseen heitetty kivi osui johonkin metalliseen. Seikkailijoiden heitettyä lisää kiviä paljastui, että jokin esine oli riittävän pieni, etteivät kaikki kivet osuneet siihen automaattisesti, vaikka huoneen hämärästä ei yksityiskohtia erottanutkaan. Jokin liekki huoneen hämärässä kuitenkin tanssi.

Lattialla liikahtelevia köynnöksiä vältellen praedorit alkoivat tutkia asiaa ja löysivät lattialla lojuvan, istuvaa demonia esittävän patsaan. Patsaalla oli kiiltävät rubiinisilmät, ja jokin lumous piti sen sylissä tanssivia liekkejä elossa. Vaikka Slandor saikin patsaasta pahoja aavistuksia, ahneus voitti varovaisuuden, ja seikkailijat vetivät köyden avulla patsaan tasanteelle aurinkoon. Huoneen lattialla liikahtelevat köydet seurasivat patsasta ja koettivat tarrata praedoreihin, mutta patsaasta saatiin irrotettua yksi rubiinisilmä parempaan talteen ennen kuin seikkailijat jatkoivat matkaa. Demonipatsas potkaistiin tasanteelta alas, ja köynnökset jäivät liikahtelemaan päämäärättöminä ilmaan.

Lopulta praedorit pääsivät tasannetta pitkin kupolikattoisen rakennuksen lähelle ja näkivät myös toisen, harjakattoisen rakennuksen, joka saattoi olla Arubiksen etsimän teoksen säilytyspaikka. Ikävä kyllä seikkailijat eivät koskaan päässeet etsimään kirjaa, sillä lähes saman tien heidän laskeuduttuaan tasanteelta heidän kimppuunsa hyökkäsi suuri joukko apinamaisen ketterästi liikkuvia nimettömiä, joita johti valtava ja turpea nimetön olento. Seikkailijat koettivat kavuta pakoon tasanteelle, mutta ainoastaan Kandor ja Myras ehtivät turvaan; Slandor jäi tasanteen juurelle ja raadeltiin hengiltä.

Myrasin ja Kandorin turva oli vain väliaikainen, ja pian apinamaisen ketterät nimettömät jo koettivat kavuta heidän kimppuunsa. Praedorit kaatoivat lähes koko nimettömien lauman mutta joutuivat lopulta pakenemaan, kun Myrasin käsi raadeltiin käyttökelvottomaksi. Nimettömät olennot olivat kärsineet kuitenkin niin kovia menetyksiä, etteivät seuranneet praedoreita, vaan nämä pääsivät pakenemaan takaisin Suden autiomaan puolelle turvaan.

Pelikerralle suunittelemani sisältö alkoi loppua kesken, koska nimettömät olivat praedoreille liina kova vastus. Päätin kuitenkin jatkaa vielä pelikertaa, sillä eräs pelaajista pääsi vasta paikalle. Improvisoinkin vielä yhden Suden autiomaahan sopivan välikohtauksen.

Suden autiomaassa seikkailijoita odottikin vielä lisää vaaroja. Varna-paimentolaiset olivat nimittäin hyökänneet praedorien leiriin ja vanginneet Knutin, Andasin ja Aribuksen. Knut ja Andas kyhjöttivät sivummalla sidottuina praedorien telttojen ja varusteiden palaessa, kun taas Arubisia oltiin parasta aikaa sitomassa ristipuuhun.

Varnat alkoivat rääkätä seikkailijoiden silmien alla kirjanoppinutta, eikä ollut vaikea arvata, mikä kohtalo odottaisi myös Andasia ja Knutia. Parempikuntoinen Kandor hiipikin vapauttamaan tovereita ja onnistuikin päästämään Knutin ja Andasin siteistä, ennen kuin praedorit huomattiin. Paimentolaisista tehtiin nopeasti selvää jälkeä, vaikka praedorit olivatkin puolikuntoisia ja kehnoissa varusteissa, mutta Arubisia ei valitettavasti onnistuttu enää pelastamaan. Mielipahaa palkkaajan kurjan kohtalon tähden helpotti hieman tämän tavaroista löytynyt sadan kultarahan säkki, ja toivathan Myras ja Kandor mukanaan myös rubiinin kirotulta maalta.

Seurue päätti kuitenkin jättää sekä Suden autiomaan että Borvarian tälle erää ja suuntasivat kohti länttä ja Alabarin kaupunkia, jonka jalokivikauppiaat varmasti olisivat kiinnostuneita Borvarian rubiinista.

Pelikerta päättyi tähän. Seuraavalla kerralla jatketaan todennäköisesti suoraan Alabarista, jonka on muutenkin tarkoitus olla pelin päänäyttämö. Täytyy kyllä sanoa, että Praedor-peli oli pitkästä aikaa antoisaa. Säännöt tuntuivat omilta ja improvisointi sujui mielestäni hyvin. Pelikertaa tarvitsi valmistella vain murto-osa siitä, mitä meni DnD 5e-pelien valmisteluun, ja silti ainakin minusta mielekästä sisältöä oli riittävästi.

sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Kalin Trellin kronikat VII

Kiire on estänyt päivittämästä Kalin trellin päiväkirjaa, mutta nyt otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin ripeän selvennyksen seurueen viimeisistä koettelemuksista.

Kahdestoista kronikka: Kohti Miekkojen merta


23. päivä eleasista

Retki Safiirijärvelle oli samaan aikaan sekä menestys että kirvelevä tappio, sillä Nashkelista mukaamme tullut Alainin ystävä pohjoisesta, velhotar Gwendyn, menehtyi järvellä piileskelleiden peikkojen käsissä. Vaikka tuttavuutemme jäikin lyhyeksi, ei saaliin tuoma menestys tee tätä menetystä yhtään vähemmän kirveleväksi.

Joukkiomme on kokenut paljon menetyksiä, mutta loppujen lopuksi seurueemme vanhin kaarti on pysynyt varsin muuttumattomana. Natalin ja Malcer ovat olleet nyt pisimpään matkaseuranani, mutta sir Martin ja Alain ovat myös pysyneet seurueessamme pitkään, eikä ole mitään syytä uskoa, etteikö näin olisi jatkossakin. Sir Martin on ottanut seurueemme johtajan roolin, mikä tietenkin vähentää minun vastuutani ja jättää enemmän aikaa näille kirjoituksilleni. Toisaalta näkisin, että meillä kaikilla on ryhmässämme tärkeä rooli, ja päätökset teemme varsin tasavertaisina. Näin sen kuuluu mielestäni ollakin, ja toveruuden side on johtojärjestystä voimakkaampi yhteiselon takaaja.

Safiirijärveltä suuntasimme takaisin pohjoiseen ja pysähdyimme lepäämään Martinin tiluksille Devonesseen. Martinin jäädessä hoitamaan vielä asioitaan me muut suuntasimme Beregostiin hakeaksemme piispa Keldathiltla Mustan suden miekan. Oli aika hankkiutua siitä kapistuksesta lopullisesti eroon.

Ikävä kyllä miekanhaku ei ollut aivan niin yksinkertaista kuin toivoimme. Paljastui nimittäin, että vanha palkollisemme Jorak oli joutunut jo aikaisemmin suurhiisiä vastaan taistellessame miekan kirouksen valtaan, ja oli nyt palannut Nashkelista pohjoiseen hakemaan miekkaa. Hän paljastui myös Kagainin Kultakypärän komppanian luopioksi, ja jäljittäessämme Jorakin varastamaa miekkaa satuimme myös pelastamaan Kagainin, jota Jorak tovereineen koetti saada paljastamaan aarteidensa olinpaikan.

Jorakin päihittäminen ei ollut liioin aivan helppoa, sillä hänen siteensä Mustan suden miekkaan oli jo vahva, ja saatuamme hänet kerran maahan hän nousi vain entistä vahvempana, miekan riivaamana. Mustan suden miekan voima oli kiistämätön, ja kun saimme Jorakin kaadettua vihdoin lopullisesti, oli selvää, ettei kuolevaisten käsien ollut viisasta tuohon kapistukseen koskea.

Piispa Keldathilta saimme pyhin loitsuin suojatun teräsarkun, jossa kantaisimme miekan pohjoiseen. Martinin lukittua laatikon hän antoi avaimen minun säilytettäväkseni, ja tuo avain riippuu tätäkin kirjoittaessani Lalaithin riipuksen ketjussa kaulassani.

Aiomme lähteä huomenna Baldurin porttiin suunnataksemme Brynjar Hurmeraudan perään, kuten minä Zorl Miyarin kanssa sovin. Samalla toivomme voivamme hankkiutua miekasta eroon pohjoisessa aikaisemman suunnitelmamme mukaisesti – palauttamalla miekan hautaan, josta se on viety. Kagain, jonka maine etelässä on kärsinyt lukuisten onnettomuuksien tähden lähtee mukaamme. Häpeäkseni minun on myönnettävä, että meillä on ollut oma osamme kääpiön onnettomuuksiin, palkkasimmehan juuri me Jorakin, vaikka hänellä oli pesti ja tehtävä Kultaisen kypärän komppaniassa, mikä osaltaan johti Kagainin maineen tärveltymiseen.

27. päivä eleasista

Matkamme Baldurin porttiin sujui vailla sen suurempia välikohtauksia. Pysähdyimme lepäämään Auttavan käden kievarissa matkallamme, ja tyytyväisenä saimme havaita, että Bentley Peilinvarjon kievarissa asiat olivat varsin hyvin, vaikka Mustakynsien komppania viipyili edelleen linnan ulkopuolella. Kagain ei ollut kovin tyytyväinen nähdessään kilpailijansa sekä vihollisensa, mutta onneksi saimme rauhoitettua hänet, enenn kuin mitään kahinoita ehti alkaa.

Valitettavasti Alain ei osoittanut samanlaista mielenmalttia, vaan sekoili juovuspäissään hajottaen temppuilullaan paitsi pöytiä niin myös Bentleyn taloa koristavan, komean hirvenpään. Onneksi siitä selvittiin rahalla, mutta toivottavasti varkaamme osaa jatkossa pitää korkin tiukemmalla – tai mielellään vaikka pysyy koko pullosta erossa.

Auttavan käden kievarilta tiemme jatkui pohjoiseen, ja saavuimme Porttiin tänä iltana. Käärmesillalla kohtasimme vanhan tuttumme, jota autoimme aikoinaan Portista lähtiessämme, Danthelon nimisen kääpiön. Hän tunsi myös Kagainin ja tarjosi meille yösijaa, sillä vaikka hän pitikin pääasiassa sepänpuotia, hänellä oli myös vuokrahuoneita talonsa yläkerrassa. Kääpiöseppä tarjoutui myös karaisemaan minun Thaerum Fuiruinilta ostamani väkipuukot entistä terävimmiksi, mikä sopi minulle paremmin kuin hyvin.

28. eleasista

Päivä oli kiireinen, sillä Zorl Miyarilla riitti meille tehtävää. Merille lähtö oli jo käsillä, mutta kauppahuoneen päämiehellä oli ongelmia saada jokaisen laivan kapteenit kuriin. Minun nimissäni olevan laivan kapteeni, Tarashina-niminen tethyriläinen, ei nimittäin halunnut ottaa lieskanyrkkejä laivalle.

Kapteenilla ei tuntuntu oikein kunnon perusteluja haluttomuudelleen olevan, ja lopulta pääsimmekin jonkinlaiseen sopuun. Laivalle otettaisiin lieskanyrkkejä, mutta upseerien sijaan palkkasotilaita komentaisi seurueemme, ja kapteeni Tarashinalla olisi päätäntävalta laivan kaikkiin asioihin.

Seuraavaksi Zorl halusi meidän käyvän Gondin pyhätössä puhumassa ylipapille, jolla oli matkallemme Gondin alkemistien ja pappien suunnittelemia erikoisaseita. Aseet, ballistoilla käytettävät punahehkuiset taistelukärjet, kyllä saimme, mutta ennen kuin ehdimme hyvästellä ylipapin, hänen työhuoneensa varjoihin tiivistyi mustaan kaapuun verhoutunut hahmo, joka harppasi ylipapin luokse ja surmasi tämän.

Mikä murhaajan motiivi teoilleen olikaan, ainakin hän yritti varastaa Gondin temppelin salaisia suunnitelmia sisältävän laukun, joka oli ollut ylipapin hallussa. Onnistuimme estämään varkauden, mutta emme päässeet kuulustelemaan salamurhaajaa, sillä Alain surmasi tämän kylmäverisesti minun jähmetettyä hänet loitsuillani paikoilleen. Suoraan sanottuna Alainin mielivaltainen toiminta alkoi herättää ärtymystä meissä muissa, mutta tivatessamme asiaa häneltä emme saaneet oikein vastausta tai lupausta, että asiat tulisivat muuttumaankaan. En tiedä, kuinka kauan seurue voi jatkaa tällä tavoin.

Palatessamme kertomaan Zorlille tapauksesta kauppamestarin luona oli myös uusi vieras. Zorl oli ottanut asiakseen selvittää isäni salaperäistä murhaa, ja oli pestannut pohjoisesta maahistutkijan selvittämään asiaa. Maahisen tutkimukset olivat paljastaneet, ettei isääni ollutkaan murhannut kukaan hänen kilpailijoistaan, vaan äitipuoleni sukulaisineen oli kuin olikin ollut oikeassa. Isäni kuolema oli ainakin välillisesti minun syytäni, sillä hänet oli murhannut punainen velhotar sekä hänen punatukkainen kätyrinsä, jotka olivat yrittäneet murhata Amnin lähettiläs Andoshal Alibakkarin. Heidän oli täytynyt kiduttaa isästäni meidän käyttämämme piilopaikka, minkä jälkeen he olivat tappaneet tämän.

Toverini yrittivät helpottaa syyllisyyteni taakkaa, mutta heidän lohduttavat sanansa eivät saa minua unohtamaan lukuisia riitojani sekä isäni ankaraa, pettynyttä ilmettä. Kuinka monta vuotta riitelimme yhdentekevistä asioista – kuinka monta vuotta tuotin isälleni pettymyksen vain koska en tiennyt hänen tekemiensä valintojen perusteluja? Nyt, viimeisenä loukkauksena, olin saattanut hänet hautaan.

Pahinta oli, että vaikka olimme surmanneet punaisen velhottaren, hänen salamurhaajakätyrinsä oli päässyt pakoon, joskin pahoin haavoittuneena. Zorlin palkkaaman tutkijan mukaan hän oli astunut laivaan etelään. Jos tiemme koskaan kohtaisivat, tappaisin tuon nartun, mutta sitä ennen oli selvitettävä asiat Brynjar Hurmeraudan kanssa sekä ratkaistava Mustan suden miekan ongelma.

Illan päätteeksi Zorl kertoi meille ja kapteeneille suunnitelmansa. Tehtävänämme olisi saada Brynjar Hurmerauta kiinni, ja koska hän purjehti merillä Ruathymin saarilta, tämä oli järkevin paikka aloittaa hänen etsintänsä. Naamioituisimme tavallisiksi kauppalaivoiksi ja toimisimme samalla Baldurin portin lähettiläinä, jotka vierailisivat Ruathymin kuninkaan, Hänen majesteettinsa Aumarkin luona muistuttamassa Ruathymin velvollisuuksista merten turvallisuuden ylläpitämiseksi.

Oli melkoinen kunnia, kun Zorl ehdotti minua Portin lähettilääksi. Toivottavasti olisin tuon kunnian arvoinen ottaen huomioon kokemattomuuteni moisissa asioissa, vaikka olinkin perheeni kauppa-asioita seuratessa nähnyt ja oppinut monenlaista. Sir Martinista tehtiin laivastomme komentaja, joka taistelutilanteessa ottaisi komennon kapteeneilta. Tämä ei kapteeneita – tai mukaamme tulevaa lieskanyrkkien luutnanttia – tuntunut ilahduttavan, mutta ainakin laivastomme oli nyt hyvissä käsissä.

2. eleintiä

Tästä matkasta tulikin vallan erilainen kuin uskoin!

Laivastomme purjehti luoteeseen hyvää vauhtia vailla sen kummempia välikohtauksia. Pohdimme, mitä tuleman pitää, ja keräsimme yhteen tietojamme Ruathymistä, mikä tarkoitti tässä tapauksessa, että muutamia tarinoita lukuunottamatta emme tienneet valtakunnasta juuri mitään.

Tarashina on paljastunut päteväksi ja varmaksi kapteeniksi, mutta lämpimin sydämin voin sanoa, että välimme ovat lämmenneet paljon läheisemmiksi kuin alunperin uskoin. Valitettavasti kapteenin perämies, musta jättiläinen nimeltään Madharo, tuntuu myös arvostavan kapteeniaan muutenkin kuin päällikkönä. Tosin näyttää siltä, että Tarashinalla riittää tarmoa kyllä meille molemmille.

Tästä tuli todellakin erilainen matka kuin ajattelin.

6. eleintiä

Saavuimme tänään vihdoin Ruathymiin. Matka on ollut raskas kiitos niin kapteenimme tarmon kuin merien vaarojenkin, enkä usko saarivaltakunnan vastoinkäymisten koettelevan meitä enemmän kuin purjehduksemme Miekkojen merellä.

7. eleintiä

Tapasimme tänään paitsi Ruathymin kuninkaan myös itsensä Brynjar Hurmeraudan. Merirosvo saapui kovistelemaan meitä itsensä Aumarkin hoviin, mutta uskon meidän onnistuneen puhumaan kuninkaan pikemminkin meidän puolellemme kuin maanmiehensä. Luulenpa myös solvanneeni tuota kurjaa ja kirottua ryöväriä niin, ettei hän malta olla iskemättä kimppuumme, kun lähdemme takaisin merille.

8. eleintiä

Olin oikeassa, olin onnistunut raivostuttamaan Brynjarin, joka ei iskenyt kimppuumme vain yhdellä tai kahdella laivalla, vaan peräti kuuden laivan laivastolla! Mikä pahinta, merirosvo päätti hyökätä juuri, kun myrsky alkoi keikuttaa laivojamme.

Yhden laivan onnistuimme upottamaan ballistoillamme, ennen kuin se ehti lähellemme, mutta kahden Brynjarin laivan kanssa jouduimme lähitaisteluun samalla kun kaksi muuta laivastomme alusta taistelivat muita merirosvoja vastaan.

Tuossa taistelussa koeteltiin sekä velhojen että soturien voimia. Brynjarin skaldi heitti niskaamme jäätä ja salamoita, Malcer vastasi mahtinsa tulella ja uskon minunkin vähäisempien loitsujeni tehneen ainakin jonkinlaista vahinkoa. Sir Martin johti miehistömme lähitaistelua Natalinin kanssa, ja merirosvoja kaatui kuin heinää, kunnes laivaamme loikkasi itse Brynjar Hurmerauta lähimpien miestensä kanssa.

Onni tai kohtalo toi Brynjarin minun eteeni, ja vaikka väkipuukoistani ja miekkataidoistani ei kenties ollutkaan vastusta merirosvolle, saatoin todistaa Brynjarin kaatuvan, kiitos Alainin loitsujen. Kapteeninsa menetettyään muut merirosvot menettivät halunsa taistella, ja yhteenotto oli nopeasti oli.

Myrsky kuitenkin jatkuu vieläkin, ja se on vihollisena yhtä armoton kuin katalinkaan merirosvo.


Kolmestoista kronikka: Verta ja tulta Ikikesässä


14. eleintiä

Pääsimme vihdoin Ikikesän satamaan, ja toverini ottivat heti kiinni mahdollisuudesta saada kuivaa maata jalkojensa alle. Itse jäin mieluummin laivaan lepäämään ja pohtimaan tulevaisuutta. Jotain siinä oli puhetta, että kapteenimme Tarashina oli antanut jonkin paketin vietäväksi kaupungille, mutta en kiinnittänyt silloin asiaan huomiota – ehkä olisi pitänyt.

Minua kiinnosti kaupungilla kuriirina toimimisen sijaan tulevaisuus nyt, kun Tarashina luovuttaisi laivansa minun johtooni sekä omistukseeni Zorl Miyarin kanssa tehdyn sopimuksen mukaan. Nyt, kun huoneeni velka Miyrarille oli maksettu, voisin purjehtia uudella laivallani minne haluaisin ja tehdä elämälläni, mitä haluaisin. Enää minua ei määräisi sen enempää elossa olevat sukulaiset kuin isäni haamukaan.

Päätin nimetä laivan Myrskykeijuksi tuon pienen mutta nopsan ja tarkkavainuisen linnun mukaan. Myöhemmin Malcer kyllä epäili nimivalintaani, mutta onneksi hänellä on oikeutensa epäilyihinsä toverinani ja minulla oikeus nimetä laivani millä tavalla haluan.

Uutta laivaani ihaillessani huomasin kuitenkin laivaamme lähestyvän lieskanyrkkejä. Selvisi, että lieskanyrkkien luutnantti Lenta Moore oli tulossa pidättämään Tarashinaa. Koska en todellakaan ollut antamassa uskollista toveria noin vain rikollisena tuomittavaksi, Moore lähti hakemaan lisämiehiä Ikikesän linnasta lieskanyrkkien jäädessä vahtimaan alusta. Luottamukseni Tarashinaan oli kuitenkin ennenaikaista, sillä Mooren lähdettyä Myrskykeijun entinen kapteeni myönsi kauttarantain syytösten olleen aiheellisia.

Kun vielä paljastui, että ilmeisesti Tarasihnan tovereilleni antamassa tehtävässä oli ollut jotain epäselvyyksiä, ja Alainikin oli onnistunut jotenkin saamaan itsensä myrkytetyksi, päätin, että entisen kapteenimme ei ollut enää tervetullut laivassamme. Tarashina ei tästä ollut kovin ilahtunut vaan vannoi vielä saavansa takaisin sen, mitä hänelle kuului. Oletimme hänen tarkoittavan Myrskykeijua, mutta paljastuikin, että hänellä oli muita suunnitelmia.

Asiat olisivat ehkä menneet toisin, jos olisin ollut kärsivällinen ja luottanut Tarashinaan. Hänellä ei tuntunut olevan nimittäin mitään tekemistä paketin kuljetukseen saati Alainin myrkytykseen liittyvien syytösten kanssa.

Koska Tarashina vei miehistönsä mukanaan, meidän oli ryhdyttävä pestaushommiin. Otimmekin perämieheksemme Jan Serhat -nimisen merenkulkijan, jolla tuntui olevan hieman pelätty maine merenkulkijoiden joukossa. Hänen kerrottiin kadonneen meren syvyyksiin ja palanneen sieltä, mistä merimiehet eivät koskaan palanneet, mutta koska hän vaikutti pätevältä henkilöltä, joten päätin luottaa häneen. Hänen kanssaan aloimmekin pestata uutta miehistöä, etunenässä aliperämieheksi Ivilar Arathalen -nimisen, innokkaan puolihaltian.

Pestauspuuhamme jäivät kuitenkin kesken, kun Tarashinan suunnitelmat imaisivat meidät mukaansa. Entisen kapteenimme suunnitelma oli nimittäin hämätä levottomuuksilla kaikki lieskanyrkit sisämaahan viettävälle muurille samalla, kun Tarashina miehineen otti haltuunsa laivan satamasta. Laiva ei ollut Myrskykeiju, vaan toinen, Tuulispää nimeltään.

Havaitsimme Tarashinan vilpin ja palasimme satamaan lieskanyrkkien kanssa. En kuitenkaan halunnut olla vangitsemassa entistä toveriamme, vaan katsoin avuttomana sivusta, kuinka Tarashinan miehet ja lieskanyrkit sekä muut toverini ottivat yhteen. Verenvuodatus äityi tulipaloksi Malcerin tulipallojen lennellessä, ja monta henkeä menetettiin turhaan.

En tiedä, oliko kyse oikeudesta. Martin niin tuntui ainakin uskovan, mutta minusta olisi ollut parempi antaa Tarashinan purjehtia Miekkojen merelle. Nyt hän vain jäi vangiksi, ja monta hyvää miestä kuoli niin merimiesten kuin lieskanyrkkienkin riveistä.

Neljästoista kronikka: Loppu


7. Marpenothia

Tarashinan kohtalon jälkeen minulla on ollut vaikeuksia tarttua kynääni ja jatkaa merkintöjäni. Paljon on kuitenkin ehtinyt tapahtua, ja ehkä kirjaamalla tärkeimmät tapahtumat ylös saan jonkinlaisen rauhan. Jotenkin minusta tuntuu, että se on kuitenkin turha toivo.

Palkkioksi Brynjar Hurmeraudan saattamisesta oikeuden eteen sain palkkioksi isäni ostaman laivan, jonka nimesin Myrskykeijuksi. Täydensimme laivan varastoja sekä miehistöä, jolloin seurueeseemme liittyi myös kuuluisa -- ja pahamaineinen -- merenkulkija, Jan Serhat, josta tuli matkatoverimme lukuisiin seikkailuihimme.

Laivan ylläpito oli paljon kuluttavampaa kuin olin itse miehistönä työskennellessäni ymmärtänyt, ja jouduinkin sekaantumaan kaupankäyntiin ja sopimusneuvotteluihin. Huomasin, että laivani kapteenina jouduin mukaan juuri siihen puuhaan, jota olin isäni luota paennut. Olisiko isä ollut ylpeä vai ivallisen huvittunut nähdessään, mihin valitsemani polku minut oli vienyt, muistan pohtineeni.

Ennen lähtöämme Ikikesästä kerrytimme varojamme auttamalla paikallista kauppiasta ja maankulkijaa hänen uponneen laivansa lastin palauttamisessa. Tuo tehtävä ei olllut helppo, sillä laivanhylkyä vartioivat paitsi meren syvyyksissä piileskelevät hirviöt myös rannalla odottavat kykloopit, jotka olivat upottaneet lukuisia laivoja tuohon pahamaineiseen lahteen Ikikesän lähettyvillä. Palkkio oli kuitenkin vaaran arvoinen, sillä lastin pelastamillamme varoilla saatoin varustaa laivan ja palkita tuoreen miehistöni.

Ikikesästä suuntasimme pohjoiseen mukanamme lastia itseltään Ikikesän lordi Nasherilta. Jäätuulen laakson Kymmenellä kaupungilla oli nimittäin ongelmia sekä hirviöiden että barbaarien kanssa, ja kaupungeista suurimman, Bryn Shanderin, päämies oli ostanut Ikikesästä aseista useilla tuhansilla kultarahoilla.

Matka Jäätuulen laaksoon ei sujunut kuitenkaan välikohtauksitta. Merellä kohtasimme myrskyn, joka oli upottaa Myrskykeijun, ja ennen laaksoon pääsyämme jouduimme maksamaan runsaat tullit kääpiöille, jotka asuivat Rautamestarin kaupungissa. Tuskin olisimme edes päässeet jatkamaan matkaamme Shengaerne-jokea ylävirtaan, ellemme olisi suostuneet ensin selvittelemään kääpiöiden Rautamestarin alueelle vaeltaneiden barbaarien välejä. Autoimme barbaareja tuhoamalla heidän kotimaillaan vaeltavan jetin sekä jäänoidan haamun epäkuolleine palvelijoineen. Barbaarit eivät kuitenkaan ehtineet iloita uutisistamme, sillä heimon kimppuun oli hyökännyt mittava örkkiryövärien joukkko. Autoimme barbaareita sen, minkä pystyimme, ja lupasimme varoittaa muita barbaariheimoja, jos heitä kohtaisimme.

Matkan aikana olin huomannut, että mahtini, jota olin harjoittanut lähinnä harrastusmielessä, oli alkanut kasvaa. Näin outoja unia ja kuulin valveilla eriskummallisia ääniä ja näin näkyjä. Ikikesässä olin tutkinut asiaa ja todennut, että äitini kansan verenperintönä saamani taikuus oli ilmeisesti heräämässä. Olin käytellyt mahtia säästeliäästi ilmoittamalla esimerkiksi Baldurin porttiin tehtävämme onnistumisesta sekä Tarashinan kohtalosta, ja nyt varoitin kääpiöitä barbaareita kohdanneesta uhasta.

Purjehdimme Shengaerne-jokea ylävirtaan ja saavuimme lopulta Kymmenen kaupungin alueelle. Tapasimme sekä satamakaupunki Targosin puhemies Madvorin että Bryn Shanderin Cassiuksen, teimme kauppaa ja saimme miellyttävät voitot Ikikesästä tuomistamme aseista. Minun korjauttaessani laivaani muut toverini auttoivat Serhatia jonkin tämän haluaman muinaisesineen löytämisessä. Esine liittyi jollain tavalla Serhatin mustaan maineeseen merenkulkijoiden parissa, ja perämieheksi pestattu toverimme olikin äärimmäisen suojelevainen esineen, jääpalaa muistuttavan kristallin, suhteen. Jouduimme jopa yhteenottoon esinettä etsimään tulleiden Uluti-heimon barbaarien kanssa matkustaessamme Kuldahariin, jonka lähettyvillä Kresselack Mustan suden hauta kuulemma sijaitsi.

Syksy alkoi jo kääntyä talveksi, mutta Kuldaharin outo, lumottu tammi tuntui suojelevan pientä kylää sään ankarimmalta kouralta. Toivottavasti jumalat suojelisivat kaupunkia myös tulevissa koettelemuksissa, sillä suorittaessamme tehtäväämme palauttaa Mustan suden miekka omistajansa hautaan saatoimme auttaa synkkiä voimia. Autettuamme kuldaharilaisia saalistamalla remorhaz-hyykäärmeen kaupungin arkkidruidi oli varoittanut meitä, ettei Varjojen laakson henkiä kannattanut häiritä, sillä vaikka Mustan suden haamu olikin vangittu hautaansa, se oli edelleen mahtava ja juonikas. Laskeuduttuamme hautaholveihin saimme todeta tämän myös itse, sillä selvästi Kresselack oli käynnistämässä jotain juonikasta suunnitelmaa. Hänellä oli nimittäin vankinaan seikkailija Jäätuulen laaksosta, jonka tunnistimme aikaisemmin Kymmenessä kaupungissa auttamamme eränkävijän aviomieheksi.

Yrityksemme vapauttaa mies osoittautuivat kuitenkin turhiksi, ja Kresselackin haamu epäkuolleine palvelijoineen oli liian vahva. Minä makasin verissäpäin suurimman osan taistelua, kun muut koettivat ajaa luurankosotureita, aaveita ja varjo-olentoja pois kimpustamme. Lopulta jouduimme pakenemaan jättäen sekä Mustan suden miekan että laaksolaisen Kresselackin huomaan.

Periaatteessa suoritimme tehtävämme, eikä Mustan suden miekan kirous enää piinaisi ihmisiä aseen ollessa jälleen Kresselackin haudassa, mutta olimme hylänneet viattoman miehen kuolemaakin kammottavampaan kohtaloon. Näen edelleen yöllä painajaisissani tuon miehen piinatut kasvot ja kuulen Kresselackin pahaenteisen naurun. Jättääkö osoittamani pelkuruus minua koskaan rauhaan -- helpottaako syyllisyys? Vain aika voi sen kertoa.

Seurue sai tehtävänsä suoritettua ja kampanja sai päätöksensä, vaikka selvittämättömiä juonilankoja jäikin vielä pohdittavaksi. Saa nähdä jatkammeko kampanjaa, vai pelaammeko seuraavaksi jotain muuta. Tämä kampanja on ollut joka tapauksessa ehkä nautinnollisin ja onnistunein D&D-kampanja, johon olen osallistunut. Tämä on ollut varmasti monen osasyyn ansiota: toisaalta Forgotten Realms on ollut maailmana tuttu ja siten lisännyt eläytymistä tarinaan, mutta suurempi syy on ollut varmasti pelinjohtajamme tekemän tausta- ja valmistelutyön. Aina on ollut handoutit, eph:t ja kartat viimeisen päälle valmisteltuna Roll20:een. Myös D&D 5th Edition on ollut mielenkiintoinen peli, vaikka kampanjan loppupuolella, päästyämem 7. tasolle, hahmot alkoivatkin olla liian voimakkaita omaan makuuni. Tämä ei kuitenkaan nautintoa häirinnyt, vaan peli pysyi mielenkiintoisena loppuun asti, ja viimeinen taistelu Kresselackin kalmoja vastaan oli paitsi jännittävä myös vaarallinen!

Kiitoksia sekä pelinjohtajalle että kanssapelaajille mutta myös niille, jotka ovat jaksaneet näitä merkintöjä lukea!

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Kalin Trellin kronikat VI

Yhdestoista kronikka: Belsimonin sauva

19. tulivaltaa

Vaikka saimmekin saatettua Andoshal Alibakkarin onnistuneesti Baldurin porttiin sekä suojelemaan häntä lukuisilta murhayrityksiltä, on viime viikko ollut minulle lohduton viikko. Isäni nimittäin löytyi murhattuna pian saavuttuamme Baldurin porttiin. Hänen kuolemansa oli vielä katkerampi minun ollessa juuri pääsemässä sopuun hänen kanssaan. Hän oli rakastanut sisartani riittävästi teettääkseen tälle lumotun, suojelevan käädyn, ja nyt hänen kuoltuaan mielessäni kummittelee epäilys, josko hänen minulle esittämänsä vaatimuksien ja tavoitteiden taustalla oli vain yksinkertainen halu suojella minua. Nyt en saa koskaan tietää.
Ainakin oli selvää, ketä äitipuoleni sekä hänen puolensa sukua syytti. Heidän mukaansa isäni kuolema liittyi jotenkin paluuseeni kaupunkiin, ja että minä olin tuonut onnettomuuden kotiini. Koska syyllisyys kalvoi minuakin, en pyrkinyt väkisin hautajaisiin, vaan kävin jättämässä hyvästini isälle hautajaisten jälkeen.
En voi olla pohtimatta, mitä tulevaisuudella on nyt varalleni. Isäni on kuollut ja Trellin huone sekä omaisuus ovat vieraan suvun käsissä. En koskaan halajanut isäni liiketoimintaan, enkä tahtonut mitään osaa hänen suunnitelmiinsa tulevaisuuttani varten. Nyt, kun olen todella vapaa hänen vaikutusvallastaan, en voi kuitenkaan olla epäröimättä.

20. tulivaltaa

Saimme kirjeen Beregostista, piispa Keldornilta. Hänen mukaansa Mustan suden miekan kirous on jälleen voimistumassa, eikä hän voi sitä enää kauaa pitää huomassaan. Onkin siis selvä, että meidän tiemme vie jälleen etelään. Aiomme suunnata Kynttilälinnaan selvittämään, osaisivatko maineikkaan kirjaston tietäjät neuvoa meille, mitä tehdä Mustan suden miekalle.

21. tulivaltaa

Olemme maantiellä seikkailuiltamme kerääntyneen saaliin voimin varustautuneina. Ennen lähtöämme myimme sekä hiisilinnakkeesta, Punapiiskalta että salamurhaajilta saadun saaliin, jonka kokonaissummaksi kerääntyi muhkeat 900 kultarahaa jokaiselle seurueemme jäsenelle! Tällaisista saaliista tarinoissa kerrotaankin, mutta tuota palkkiota himmentää toki tieto, että tiemme on vasta alussa.
Ennen lähtöä sain nimittäin kutsun Zorl Miyarilta, eräältä patriisilta Baldurin portista. Ilmeisesti isäni oli ottanut merkittävän lainan Miyrarin huoneelta hankkiakseen uuden karavelin, ja nyt Zorl näki tuon velan olevan minun kontollani, sillä hän ei luottanut päämiehensä kuolemaa surevan Trellin lesken onnistuvan sitä maksamaan.
En halunnut alkaa asiasta kiistellä varsinkaan, kun osa velasta onnistuisi maksaa kohtuullisen yksinkertaisella tavalla. Keskikesän juhlan jälkeen Baldurin portti oli nimittäin rahoittamassa laivastoa pahamaineisen Brynjar Hurmeraudan kukistamiseksi, ja lähtemällä tälle retkelle mukaan kuittaisin ainakin osan isäni velasta. Myös toverini lupasivat lähteä retkelle mukaan, kunhan selvittäisimme ensin tämän Mustan suden miekan kirouksen. En voi kuin olla kiitollinen uskollisista ystävistäni ja heidän avustaan!

25. tulivaltaa

Pitkän taipaleen jälkeen pysähdyimme sir Martinin tiluksille Devonesseen. Martin ei ollut täysin tyytyväinen tilanhoitoon ja tuloihin, joita oli tähän mennessä kertynyt, ja Malcerin tarkastaessa tilejä jotain epäselvyyksiä sieltä löytyikin. Ilmeisesti vanha tapa kirjat asiat ylös ei ollut aivan niin tarkka kuin olisi voinut olla. Kuitenkin menestystä tilalla oli ollut sen verran, että Martin kestitsi meitä ruhtinaallisesti.

26. tulivaltaa

Saavuimme tänään Beregostiin. Yövymme täällä ennen kuin suuntaamme takaisin tielle ja kohti Kynttilälinnaa. Yövymme vakiopaikaksi muodostuneessa Punaisen kimpun kievarissa.
Aamusella, ennen lähtöä, käyn hakemassa Thaerum Fuiruinilta ostamani uudet komeat miekat. Ukkosvasaran pajan mestarissepällä oli edelleen tallessa jo aikaisin katselemani väkipuukkopari, joista sai pienellä väistimen muokkauksella oivan parin kahden pitkän terän tyliini.
Kävimme myös temppelissä tervehtimässä piispa Keldornia. Ilmeisesti Mustan suden miekan kirous on jälleen herännyt ja alkanut aiheuttaa harmia kaupungissa leviävien painajaisten muodossa. Piispa pyysi meitä matkustamaan nopeasti Kynttilälinnaan selvittämään, mitä miekalle voitaisiin tehdä.

30. tulivaltaa

Saavuimme Kynttilälinnaan! Mahtavaan linnoitukseen oli juuri niin vaikea päästä sisälle kuin olimme kuulleetkin, ja jouduimme odottamaan pitkään kun asiaamme kuulusteltiin ja tullimaksuksi tuomaamme kirjaa tarkastettiin. Lopulta teoksemme osoittautui kuitenkin riittäväksi sisällepääsyyn, ja suuntasimme linnakkeen sisällä olevaan majataloon, joka oli ainoa paikka, jossa vieraat saivat yöpyä.
Paikka vaikuttaa kohtuullisen viihtyisältä ja isäntä hyvin palvelualttiilta. Huomenna aloitamme tutkimuksemme selvittääksemme, mitä voimme tehdä Mustan suden miekan kirouksen purkamiseksi.

Keskikesän juhlapäivä

Maantiellä ajantajumme on aivan sekoittunnut, ja tajusimme vasta tänään, että luvassa on Keskikesän juhlat! Onneksi kirjasto näyttää toimivan jopa tällaisena juhlapäivänä varsin normaalisti, ja pääsimmekin selvittämään Mustan suden kirousta ja tapasimme lukuisia tärkeitä henkilöitä kirjastossa, kuten tietäjät Tehtorilin sekä Kirjojen vartija Ulrauntin.
Viisaiden tietäjien neuvoilla onnistuimme selvittämään hieman Mustan suden, oikealtaan nimeltään Kresselackin, historiaa. Ilmeisesti hän oli aikoinaan suuri sotapäällikkö pohjoisessa, joka yhdisti barbaarikansat Maailmanselkävuorten lähialueille. Hänen valtakuntansa jäi kuitenkin lyhytikäiseksi, ja Kresselack itse haudattiin poikkeuksellisesti kuolemanjumala Myrkulille pyhitettyyn hautakammioon jonnekin vuoristoon.
Mahtaisiko tehtävämme viedä meidät aina pohjoiseen saakka? Ennen kuin voimme suunnistaa Kresselackin hautakammion etsintään, on meillä monta tehtävää ratkottavanamme myös täällä etelässä.
Ulraunt nimittäin pyysiä apuamme selvittääkseen, miksi kirjastosta on kadonnut varjomagiaa sekä salattua tietoa käsitteleviä teoksia. Tätä apua vastaan Ulraunt lupasi antaa meidän tutkia tarkemmin myös kirjaston kiellettyjä osia. Suostuimme tutkimaan asiaa, ja näyttäisi, että meillä on kolme hyvää epäiltyä kirjojen katoamisen takana. Halruaasta tullut velhotar Phlydia, calimportilainen tietäjä Hador sekä taikakalujakin kaupitteleva Vandalor Vaskimassi.
Nopealla tiedustelulla olemme arvioineet Phlydian olevan kolmesta epäilystä kiinnostunein varjotaikuudesta, kun taas Vandalor vaikuttaa tietävän liian vähän mahdista ollakseen katoamisten takana, ja Hador oli kiinnostunut Belzimon-nimisen velhon taikasauvasta, joka oli piilotettu jonnekin lähialueelle. Tutkimukset ovat kuitenkin vielä pahasti kesken, ja jatkamme selvittelyä huomenna.

7. eleasista

(Tässä välissä olin poissa, joten Kynttilälinnan mysteerit jäivät valitettavasti kokematta.)

Retkemme velho Belsimonin haudalle tarjosi lukuisia vastoinkäymisiä niin rannikkoa kiusaavista harpyijoista hautapaikan liukkaisiin ja vaarallisiin kallioihin kuin itse hautaa vartioiviin, lumottuihin eläviin haarniskoihin. Turha retki ei kuitenkaan ollut, sillä löysimme niin harpyijoiden pesästä kuin Belsimonin haudastakin lukuisia aarteita: kultaa, jalokiviä, taikavoimia säilövän sormuksen sekä Belsimonin halutun sauvan.

Hautaan pääseminen ei ollut helppoa, sillä itse kallioilla kiipeily oli vaivalloista ja jopa vaarallista. Lisäksi tutkiessamme kimppuumme iskeneiden harpyijoiden pesää saimme vielä kostonhimoisilta hirviöiltä kiviä niskaamme. Onneksi Alain löysi harpyijoiden luolasta railon suoraan Belsimonin hautaan. Vaikka ahdasta railoa kapuaminen olikin vaivalloista, oli se varmasti turvallisempaa kuin ulkona, meren pieksemillä kallioilla kiipeily tuulen riepoteltavana.

Velhon hauta oli lukittu lumouksin ja sitä suojeli lumottuja haarniskoita, jotka hyökkäsivät kimppuumme lähestyessämme Belsimonin leposijaa. Lumouksen ohi pääsimme, kun yhteisvoimin onnistuimme päättelemään, että lumouksen lukinnut runo kertoi Netherilin tuhosta Karsus-velhon epäonnistuneiden loitsujen tähden. Hieman siinä emmittiin hautaan astumista, mutta minun rohkaistuani Alainia astumaan sisään uskaltauduimme me muutkin, kun seikkailijatoverillemme ei tapahtunut mitään.

Hautaa vartioivat lumotut haarniskat olivat sen sijaan kova vastus, jotka vaativat melkein sir Martinin hengen. Mahtavin haarniskoista oli niin kutsuttu Kauhukypärä, johon eivät tavalliset aseet tai hyökkäysloitsut tehonneet. Lopulta Malcerin lumoukset ja sir Martinin mahtava moukari kuitenkin murjoivat tämänkin kauhun pirstaleiksi, ja löydettyämme etsimämme pääsimme takaisin merille.

Ikävä kyllä merenkäynti oli yllättävän kovaa, ja onnistuin ohjaamaan veneemme karille kaukana Kalparannikosta. Onni onnettomuudessa, että kukaan meistä ei loukkaantunut ja onnistuimme säilyttämään saaliimmekin, kunnes paikalle osunut halruaalainen ilmalaiva poimi meidät kyytiin.

Laivalla matkusti myös Phlydia Halruaalainen, velhotar, jonka olimme tavanneet jo aikaisemmin Kynttilälinnassa. Hän oli ollut kovin vaikuttunut, kuinka nopeasti selvitimme kähvellettyjen kirjojen mysteerin Kynttilälinnassa, ja tarjosi meille tehtävää myös Halruaassa. Valitettavasti emme voineet ottaa tehtävää vastaan, sillä Brynjar Hurmeraudan jahtaaminen sekä Mustan suden miekan kirouksen selvittäminen veisivät kyllä aikamme. Sovimme kuitenkin, että jos olisimme saaneet tehtävämme hoidettua, voisimme vuoden päästä tavata Phlydian uudelleen Kynttilälinnassa.

Ikävä kyllä laivalla matkusti myös velho Hadar Calimshanista, joka oli etsinyt myös Belsimonin sauvaa. Hän esitti luonnollisesti myös vaateensa sauvaan, ja koska asia oli epäselvä, kuljetti halruaalainen ilmalaiva meidät Kynttilälinnaan, missä kirjanvartija Ulraund sai päättää sauvan kohtalon. Lopulta tilanteessa päädyttiin Malcerin ja Hadarin väliseen velhotaisteluun, jonka voittaja saisi pitää sauvan.

8. eleasista

Ikävä kyllä velhotaistelu Malcerin ja Hadarin välillä jäi varsin yksipuoliseksi, ja Malcerin piti luovuttaa sauva calimshanilaiselle velholle. Onneksi sentään saimme pitää muun löytämämme saaliin. Aiomme viettää vielä muutaman päivän Kynttilälinnassa lepäämässä, että sir Martin ehtii lukea löytämänsä opuksen loppuun. Mikä lie pyhä kirjoitus on kyseessä.

Vandalor Vaskimassi tuli tänään kaupustelemaan minulle löytämäänsä astraaliprojektioloitsua. Valitettavasti se Kynttilälinnan kähvellettyihin kirjoihin liittyvä johtolanka ei ollut tuottanut tulosta, joten loitsu sinällään oli tarpeeton, eikä Malcerkaan siitä kiinnostunut. Toivottavasti Vaskimassi ei pahoittanut mieltään, kun oli turhaa vaivaa nähnyt.

Alain on käyttäytynyt hieman oudosti. Hän sai kirjeen, jonka sisältöä ei suostunut kertomaan meille, mutta kirjeen saatuaan hän on puhunut jatkuvasti, kuinka meidän pitäisi pitää matalaa profiilia ja olla tekemättä mainioita sankaritekoja, ja että tärkein tehtävämme on tehdä voittoa. Puhuin asiasta Martinin kanssa, ja paladiini oli samaa mieltä kanssani, että toverin käytös on tavanomaistakin epätavallisempaa. Martin lupasi puhua hänen kanssaan, sillä Alain oli nuorena usein vaikeuksissa. Ehkä jokin menneisyyden haamu oli tullut nyt kummittelemaan.

13. eleasista

Saavuimme tänään Beregostiin. Keskustelimme pitkään Kynttilälinnasta lähdettyämme, miten jatkaisimme tehtäväämme. Meillä oli nimittäin kaksi selvää päämäärää: Brynjar Hurmeraudan nappaaminen, jota varten Baldurin portissa oltiin jo järjestämässä retkeä, sekä Kresselac Mustan suden kirotun miekan purkaminen. Päädyimme neuvotteluissamme siihen, että nämä kaksi päämäärää eivät olleet ristiriidassa, sillä molempiin tehtäviin todennäköisesti ratkaisu löytyisi pohjosiesta. Brynjar nimittäin purjehti pääasiassa pohjoisempana, ja Kresselackin hauta sijaitsi jossain Jäätuulen laakson lähettyvillä, ja miekan kirous todennäköisesti saataisiin kuriin palauttamalla miekka hautaan.

Ennen tätä matkaa sir Martin ja Alain halusivat kuitenkin matkustaa vielä etelään, Safiirijärvelle. Tämä tiukentaisi aikatauluamme, sillä matka pohjoiseen aloitettaisiin vain parin kymmenpäivän päästä, mutta suostuin lopulta matkaan. Suuntaammekin Beregostista seuraavaksi etelään, kunhan olemme vierailleet vielä Beregostin velho Thalantyrin luona, että Alain ja Malcer voivat täydentää loitsuvarantojaan.

15. eleasista

Vierailu Thalantyrin luona päättyi melkein siihen, että velhon golemit heittivät meidät pihalle, mutta Alain ja Malcer saivat tarvitsemansa, ja tiemme vie nyt etelää kohti. Matka sujui välikohtauksitta viime yöhön saakka, jolloin kimppuumme hyökkäsi joukko murisijoita, noita kirottuja kaaoksen hirviöitä. Pirut tappelivat viimeiseen otukseen ja onnistuivat haavoittamaan hevosiamme, ennen kuin saimme ne hakattua maahan.

Hirviöiden kohtaaminen näytti järkyttävän Alainia, mutta nyt hän näyttää jo rauhoittuneen. Toivottavasti matkamme sujuu tästä eteenpäin vähän helpommissa merkeissä.

Roll20 on osoittautunut ainakin meidän peleissä loistavaksi alustaksi. Pelejä on helppo järjestää, ja kun ohjelmiston kiemurat ovat tulleet tutuiksi, sillä saa myös varsin vaikuttavia pelikertoja aikaiseksi. Esimerkiksi viime kerralla Joonas oli suunnitellut taistelun harpyijaa vastaan, jossa karttana toimi kuva merestä kohoavista kallioista, joilla tokenit olivat kiipeilleet. Harmi, että itse olin tuolla pelikerralla poissa.

torstai 7. huhtikuuta 2016

Kalin Trellin kronikat V

Yhdeksäs kronikka: Punapiiskan kuolema

26. kythornia

Olemme levänneet nyt yön yli valloittamassamme linnassa. Päätimme ryhtyä kohentamaan linnan puolustusasemia siltä varalta, että Kathargon koettaa vallata sen meiltä takaisin. Jorak miehineen asensi löytämänsä ballistan muurin harjalle, josta se voisi ampua kohti lähestyviä vihollisia samalla kun me kaivoimme ansakuoppia ja rakensimme sillanpääasemia linnaan johtavaan portaikkoon. Koska minusta ei ollut rakennustöissä juurikaan apua, minä askartelin löytämästäni kankaasta lipun linnan torniin hiisien aseisiin kaatuneiden toveriemme Darokin ja Hagenin muistoksi.

Linnan puolustamista saattaa kuitenkin vaikeuttaa Alainin löytämä salakäytävä. Teimme parhaamme sen kätkemiseksi, sillä näytti siltä, etteivät Kathargonin joukot olleet käytävää käyttäneet. Jos Kathargon hyökkää voimalla meitä vastaan, voimme ehkä paeta käytävää pitkin myös pois linnasta.

Kunhan Kathargon tulee takaisin retkeltään, hän saa maistaa kostoamme Hagenin ja Darokin puolesta.

27. kythornia

Jatkoimme tänään linnan vahvistamista, vaikka kirjoitankin tätä nyt leiritulen äärellä Pilvihuippuvuorilla. Seurueemme nimittäin alkoi käydä kärsimättömäksi odottamaan Kathargonia, ja lopulta päätimme lähteä jäljittämään hänen liikkeitään, vaikka sir Martin ja Alain olisivatkin mieluummin lähteneet tutkimaan Alainin mainitsemaa Safiirijärveä. Natalin taas olisi halunnut jäädä linnaan odottamaan. Minä ja Malcer suostuttelimme kuitenkin lopulta toverimme lähtemään Pilvivuorille suurhiisijahtiin.

Ikävä kyllä varusteemme ovat kovin puutteelliset. Seikkaileminen ilman kaupungin tukea ja turvaa on yllättävän kallista ja vaatii paljon enemmän suunnittelua ja kaukonäköisyyttä. Onneksi kohtasimme vuorilla kaksi seikkailijaa, puolituisen nimeltä Velber sekä ihmismies Morrinin, joiden kanssa saatoimme vaihtaa hieman ruokaa varusteisiin.

Velber ja Morrin olivat Amnista kotoisin olevia seikkailijoita. Tarkalleen ottaen he olivat valtakunnan pääkaupunki Athkatlasta, jossa Lumihuipuille ja erityisesti vuoriston korkeimmalle vuorelle, Keihäänkärjelle, kapuamista pidettiin suurena urotekona. Kaksikko oli kuitenkin kohdannut vastoinkäymisiä matkallaan, mutta onneksi saatoimme auttaa heitä. Nuo vastoinkäymiset olivat meillekin tuttuja, sillä Kathargonia jäljittäessämme jouduimme melkein lumivyöryn alle.

Esitin leirinuotiolla seurueemme ja vastatapaamien matkalaisten viihdykkeeksi uuden runoni Hagen-ystävämme muisotn kunniaksi. Velber ainakin runosta piti, sillä hän kutsui minut Athkatlaan esiintymään, jahka sopiva tilaisuus tulee. Toivottavasti saan tartuttua hänen tarjoukseensa vielä joskus.

Tämä tuskin pääsee aikakirjoihin, mutta yhteenotto oli minulle tärkeä. Aamusella käytimme nimittäin sir Martinin kanssa muutaman tovin aseharjoituksiin. Liian monestari miekkataitoni ovat olleet riittämättömät kohtaamiimme haasteisiin. Toivottavasti Martinin kaltaisen pyhän soturin opit ohjaavat minua auttamaan tovereitani paremmin. Ainakin hänen näyttämänsä varoasennot sekä antamansa neuvot vaikuttavat oivalta lisältä Bastinado Punaterän manuskriptin neuvoihin, vaikka taistelutyylimme ovatkin perin erilaiset. Hän taistelee sotisovassa sotakentille sopivin asein, kun taas minä olen pikemminkin oppinut puolustamaa henkeäni pienissä kahakoissa laivan kannella tai kaksintaisteluissa.

28. kythornia

Niin paljon kuin Kathargon meille onkin murhetta ja surua aiheuttanut, kun hänet sattumalta kohtasimme, hän kaatui loppujen lopuksi nopeasti, joskaan ei helposti. Tämä on ollut meille voiton päivä!

Yövyttyämme Velberin ja Morrinin leirissä jatkoimme matkaamme. Kohtasimme väkivaltaisen Ettinin, jolta onnistuimme kuitenkin havittelemaan tietoja alueesta, ja saimme tietää, että Kathargonin palvelema valtiatar oli itse asiassa Keihäänkärkivuoren huipulla asuva valtava valkoinen lohikäärme, jota kutsuttiin myös Hallavaharjaksi! Yhtäkkiä Kathargonin uhka oli paljon vaarallisempi kuin olimme arvanneetkaan.

Kathargon itse osui tiellemme tuskin ettinin surmattuamme, mutta onnistuimme kuitenkin yllättämään suurhiisipäällikön. Ylläkkömme, Malcerin ja minun loitsut sekä Martinin, Alainin ja Natalinin asekuntoisuus toi meille lopulta voiton, ja Kathargon makasi kuolleena Lumihuippujen hangella.

Alainin seuraavia tekoja en kuitenkaan voinut hyväksyä. Saimme pari suurhiittä hengissä kiinni, ja lupasin päästää heidät vapaaksi, jos saisimme heiltä tietoja tästä Hallavaharjasta. Vaikka hiidet tekivätkin yhteistyötä, Alain surmasi kylmäverisesti heistä toisen. Minä en moista voi sietää -- olin kuitenkin antanut oman sanani -- ja oli vähällä, ettei tilanne äitynyt iskujenvaihdoksi minun ja Alainin välillä.

Miten me voimme väittää palvelemme lakia ja jaloja päämääriä, jos emme ole vihollisiamme parempia? Minä en ainakaan alennu vankeja tappamaan, vaikka Alain kuinka asiaa perustelisi!

Hallavaharjalle emme ainakaan voisi nyt tehdä mitään. Moisen hirviön kimppuun emme uskaltaneet käydä, joten päätimme palata kiireen vilkkaa takaisin linnaan, josta jatkaisimme takaisin Nashkeliin ja Beregostiin.

Sotasaaliiksi saimme:
    - sinisen liemen, joka paljastui hyytävän henkäyksen liemeksi
    - Kathargonin kääpiöriimuilla koristellun tapparan
    - Kathargonin ilkeän piiskan
    - ettiniltä löytyneen kultaisen tikarin

30. kythornia

Olemme olleet pari päivää eksyksissä Lumihuipuilla. Eränkäyntitaitomme jäävät kyllä kronikoissa mainitsematta, siitä pidän huolen.

1. tulivaltaa

Pääsimme tänään takaisin linnaan, missä meitä odottikin jo sana piispa Keldathilta. Tehtävänämme oli nyt tuhota linna Thalantyrin antamalla loitsukääröllä ja palata sen jälkeen pohjoiseen. Tämä tehtävä oli helppo täyttää, koska asiamme Lumihuipuilla olivat ohi. Niimpä Malcer luki Thalantyrin loitsun ja suuntasimme Nashkelia kohti Jorakin ja Iso-Ronin palkkasotureiden kanssa.

Kymmenes kronikka: Tappajat tiellä


Joonas vaihtoi PJ:n pallilta Andoshal-nimisen amnilaisen saappaisiin, ja Kalinia pelaava Jaakko johti pelikerran.

4. tulivaltaa

Saavuimme tänään voittoisina Nashkeliin, mutta Nashkelin pormestari Berrun Kalmonsurmalla oli meille jo uusi tehtävä. Meidän tulisi saattaa Amnista tullut lähettiläs, Andoshal Alibakkar, Baldurin porttiin. Tehtävä tuli Berrunin mukaan hoitaa mahdollisimman huomaamattomasti. Lordi Andoshal itsekin painotti tätä varovaisuutta, joskin hän vaikutti myös aatelismieheksi poikkeuksellisen käytännölliseltä ja maanläheiseltä. Käsitin, että hänellä on jonkinlaista seikkailijataustaa.

Lähdimme matkaan vielä samana päivänä, kun Andoshalin tarve henkivartijoille kävi selväksi. Amnin lähettiläs nimittäin yritettiin myrkyttää Röyhtäilevän lohikäärmeen kievarissa. Kaupungissa emme voineet Andoshalin turvallisuutta taata, joten suuntasimme pohjoiseen hiostavan kuumassa kesäillan säässä.

Suunnitelmissa on, että huomenna jatkamme matkaa Beregostiin ja koetamme saada mahdollisimman paljon virstoja kasaan pohjoista kohti. Saa nähdä, mitä mieltä asiasta ovat pohjoisessa kerääntyvät myrskypilvet.

5. tulivaltaa

Ikävä kyllä myrsky yllätti meidät ja ajoi meidät vieltä tieltä eksyksiin. Olemme nyt pitämässä suojaa Natalinin löytämässä luolassa, mutta ikävä kyllä tämäkään turva ei ollut täysin vaaraton. Luola nimittäin vietti syvälle, syvälle maan alle, mistä kimppuumme hyökkäsi kaksi kissamaista, mutta kuudella jalalla kulkevaa ja kahdella piikkipäisellä lonkerolla iskevää hirviötä. Mikä pahinta, hyökätessämme hirviöiden kimppuun, iskumme tuntuivat menevän niiden ohi!

Malcer onneksi tunnisti olennot toiselta maailmantasolta tulleiksi ja osasi neuvoa, kuinka ne surmataan. Oli kuitenkin outoa, että hirviöt taistelivat kuolemaansa saakka, mutta tähänkin syy selvisi. Hirviöillä oli nimittäin kolme pentua lähistöllä. Päätimme ottaa pennut mukaamme ja myydä ne; joku varmasti maksaisi ruhtinaallisesti tällaisista lumotuista olennoista.

Tutkimme vielä tovin luolia, mutta koska ne tuntuivat jatkuvan syvemmälle maan alle, palasimme odottamaan myrskyn taukoamista.

6. tulivaltaa

Sateen tauottua samoilimme lähes koko päivän metsässä eksyneinä, ennen kuin Malcer vihdoin osasi neuvoa meidät oikealle suunnalle kohti Beregostia, ja myöhään yöllä väsyneinä pääsimme kaupunkiin.

7. tulivaltaa

Herättyämme Beregostissa möimme Korkea-aidan Thalantyr-velholle lumotut kissapedot, vaikka hinta jäi varsin vaatimattomaksi – yhteensä sata kultapalaa. Täydennettyämme varusteitamme jatkoimme kohti pohjoista.

Rantatiellä kimppuumme iski kuitenkin joukko sotureita, jotka olivat pukeutuneet Mustakynnen palkkasoturikomppanian asetakkeihin. Raskaasti aseistautuneet ja punakaapuisen velhottaren johtamat sotilaat osoittautuivat ankaraksi vastukseksi. Natalin sai pahoja palovammoja velhottaren heittämästä tulipallosta, mutta surmasimme sotilaista suurimman osan – vain velho ja pari soturia pääsivät pakoon.

Saimme yhden hyökkääjistä vangiksi, mutta emme ehtineet hänen kuulusteluistaan paljon kostautua, sillä jokin musta kirous surmasi miehen ennen kuin hän ehti puhua. Kirous varjosti hänen silmiensä ympärille mustan naamion, josta Andoshalille heräsi epäilys miesten henkilöllisyydestä. Tarkempi tutkimus paljasti lähettilään epäilykset oikeiksi; hyökkääjät eivät suinkaan olleet mustakynsiä vaan Varjovarkaiden killan palkkatappajia Amnista.

Joku taho halusi estää Andoshalin työn Baldurin portissa – mutta kuka?

Olin pitkästä aikaa myös pelinjohtajan pallilla. 5-edikkaa on mukava pelinjohtaa, mutta haasteena on mielestäni pelaajahahmojen merkittävä voimataso, joka on kyllä ollut ongelma aikaisemminkin. Jos pelikerralla on esimerkiksi vain yksi taistelu, täytyy vaikeustasoa ruuvata huomattavasti ylöspäin, että hahmojensa erikoisominaisuuksiaan käyttäville pelaajille löytyy haastetta. Viime aikoina pelinjohtajanut Joonas osaa tämän selvästi paremmin kuin minä.

Toisaalta tämän kampanjan nautinollisuudesta kertoo se, että alunperin 1-3 pelikerran kokeilusta on rakentunut kokonainen kampanja. Seuraavalla kerralla astutaan taas Joonaksen pyörittämään settiin, kun minun pelinjohtaessani Kalinin päiväkirjamerkintöihin tulee aukko, kun en jaksanut kirjoittaa Kalinilla auki pyörittämäni setin loppupuolta.