Tausta 10 minuutissa

Pelaajille työkalu hahmojen tekoon. Lähde tässä.

The Ten-Minute Background

In an attempt to get all the information I need to create stuff from character backgrounds without having to continually push for information, I am asking that you create backgrounds the following way:

Step 1: Write 5 background and concept elements that you feel are important to your image of the character. These can be a concept overview, a list of important life events, a physical description, a personality profile...whatever you need to get an image in your mind. 5 is just a minimum...more elements are encouraged!

[Example: Martin Tenbones]

1) He is a former pirate and retired adventurer and now owns a tavern in the city of St. Clarice.

2) He is outgoing and charismatic, and attempts to keep abreast of all the local gossip and juicy secrets that pass his way, because he believes that knowledge is power.

3) He and his former adventuring band fought against the forces of the pirate captain Craven, who was a major lieutenant for the current Dread Pirate Hellbeard. He used the wealth that he acquired to build his tavern, but he sometimes worries that the pirates may one day decide to find him and extract revenge.

4) Though he is still friends with most of his former adventuring mates, some of them parted the group on bad terms. His girlfriend went back to the sea to fight pirates once more, but he received word that her vessel was taken by Hellbeard and believes she was killed. He mourns her death.

5) Although he is retired, he can be convinced to adventure again if he hears that Sasha (his lost love) may still be alive, or if he is contacted by the White Foxes during a crisis (see secrets).

Step 2: List at least two goals for the character. At least one of these goals should be one that the character has, while another should be one that you, as a player, want to see developed over the course of the game.

[Example]

1) I would like to see Martin reunited with his lost love and perhaps able to mend fences with some of his former adventuring buddies over the course of this campaign.

2) It would be cool to have Martin face and possibly defeat the Dread Pirate Hellbeard once and for all.

Step 3: List at least two secrets about your character. One is a secret the character knows, one is a secret that involves him but that he is not actually aware of yet. This will help me in creating plots that center around your character. I will also be creating a third secret which you as a player will not be aware of, so expect some surprises!

[Example]

1) Martin is a member of the White Fox Society, a secret society dedicated to keeping Coralton free of tyranny and evil, as well as keeping local governments honest. He provides information and rumors to them, but can be convinced to take a more active roll if pressed.

2) Sasha LeBell, Marin's lost love, is still alive. She was captured by the Dread Pirate Hellbeard and has been kept as his captive for all these years.

3) (Example of a secret I might make up about your character): Not only is Sasha alive, but also she has escaped captivity and killed Hellbeard. She has taken over his ship and crew, and has turned to piracy out of bitterness. She now IS the new Dread Pirate Hellbeard!

Step 4: Describe at least three people that are tied to the character. Two of them are friendly to the character, one is hostile. If you like, you can include an enemy of yours here as well, so I have an instant NPC nemesis to throw at you.

[Example]

1) Martin's friend Audric Cwellen was one of his adventuring mate. Audric, a holy warrior in the service of the Goddess of Love, is the leader of the local cell of the White Fox society, and provides Martin with information and adventure hooks.

2) Another of Martin's old traveling companions, Aubrey LeVaine, is not as helpful as Audric, because they quarreled over the love of Sasha, and Aubrey is still bitter about losing her to Martin. Still, he can provide some magical support if Martin can convince him to let go of his hate.

3) Yebin Thistledown is a strange little creature from the Feywild called a gnome. Martin met the gnome in the Shroudmist Forest and saved him from a pack of Howlers. The Gnome makes all sorts of alchemical items and gadgets, and loves collecting odd souvenirs and items, as well as "recreational herbs." He operates a bizarre patchwork shop in the Rue Angélique district.

Step 5: Describe three memories, mannerisms, or quirks that your character has. They don't have to be elaborate, but they should provide some context and flavor.

[Example]

1) Martin remembers growing up in a tavern as a young boy, helping his mother with the cooking. This started his own interest in the culinary arts.

2) Martin remembers the panic he felt when he discovered that the ship he signed on to was a pirate ship after a brutal attack on a merchantman. He vividly recalls the smell of blood and burning timbers.

3) Martin often recalls the goodbye kiss he gave Sasha when she left him. No kiss he's had since ever compares to that memory.

[design notes for the example character] Martin began life as an atypical barkeep. He was a retired adventurer, but still young and vigorous enough to accompany the party on their adventures. His tavern became the party's base for a while, until the BBEG of the game let off a necromantic bomb that killed most of the townsfolk and turned the town into a Zombie Apocalypse nightmare. Martin survived, and he turned into a secondary character for one of the players as he became more important to the ongoing storyline. Most of his background came from this transition from NPC to part-time PC. After the campaign reboot, Martin returned to his role as the barkeep of the party's favorite hang-out, but the players like him enough that he might return to adventuring status in the future.

Jaconian maailmankirja: Punainen rukoilijasirkka

Punainen rukoilijasirkka -niminen majatalo onWarthin vanki -nimisessä seikkailussa esiintyvä paikka Farrignian kaupungissa. Jotenkin tämä paikka on aina minua kiehtonut, ja sitä on tullut hyödynnettyä seikkailuissa muulloinkin, joten tässä pientä tietopläjäystä koskien tuota pientä, mutta praedorien ja matkalaisten suosimaa juottolaa. Rukoilijasirkan tarinaan olen kietonut myös Jyrki Joen kirjoittamista praedor-tarinoista vahvoja vaikutteita saaneen Jondal-nimisen praedorin, sillä Joen kirjoittamat praedor-tarinat olivat minulle tärkeä inspiraation lähde Praedoriin nuorempana.

Punainen rukoilijasirkka on pieni, vaatimaton majatalo Farrignian toiseksi uloimman kehän luoteisosissa. Kievari sijaitsee seudulla, jota asuttavat pääasiassa vaatimattomammat kauppiaat ja käsityöläiset, mutta siitä huolimatta kievari on ennen kaikkea matkalaisten ja vieläpä erityisesti Praedorien suosima levähdyspaikka näiden saapuessa Farrigniaan myymään aarteitaan. Vaikka se sijaitsee kaukana Sinisen kilven korttelin toreista, aarrekauppiaista, alkemisteista ja Borvarian aarteista kiinnostuneista velhoista, suuntaa moni praedor jääräpäisen uskollisesti aina Rukoilijasirkkaan yöpymään, vaikka lähempääkin Vanhaa kaupunkia majataloja löytyisi.

Mikä on syy Punaisen rukoilijasirkan suosioon praedorien keskuudessa? Siihen osaavat tuskin praedorit itsekään vastata. Kaiken kaikkiaan tuo pieni, kaksikerroksinen puusta ja kivestä jo kauan sitten rakennettu ja moneen kertaan kunnostettu pieni rakennus julkisivun takana kyhjöttävine talleineen, pesutupineen ja varastoineen on mitäänsanomaton ja vaatimaton paikka. Rukoilijasirkka ei ylpeile hienoilla viineillään tai ensiluokkaisella palvelullaan, eikä sen yläkerrassa sijaitseviin huoneisiin mahdu tusinaa enempää yöpyjiä. Näistäkin monet joutuvat jakamaan huoneensa tuntemattomien muukalaisten kanssa, sillä yläkerran huoneistoista vain muutamat ovat yksityisyyttään arvostaville asiakkaille. Muut saavat nukkua suurempiin huoneisiin levitetyillä patjoilla. Anniskelutilat alakerrassa ovat yhtä suojaisia yksityisyyden kannalta, sillä ahdas alakerta on useimmiten tupaten täynnä toisiaan töniviä ja manaavia matkalaisia, joille vieraan surmaaminen oluen läikyttyä ei todellakaan ole rikoksista pahin. Tämä ei ole rikkkaiden, elämäänsä tyytyväisten aatelisten viinitupa, vaan seikkailijoiden ja maailmanmatkaajien pysähdyspaikka, jossa ei hienoja selfialaisia viinejä lipitellä - sen sijaan Rukoilijasirkan oma paloviina ja samea olut sen sijaan matkalaisille maistuvat.

Yksi syy Rukoilijasirkan suosioon praedorien keskuudessa on epäilemättä sen rauhallisuus. Vaikka majatalon asiakaskunta on hurjaa sakkia, joista monet eivät kavahda murhaa sen enempää kuin Borvarian vaarojakaan, ovat Rukoilijasirkan isännät pitäneet aina huolta, ettei kievarissa ole turhia yhteenottoja tai rikoksia, eikä Farrignian kaupunginkaarti ole koskaan joutunut osoittamaan kievaria kohtaan sen enempää ammatillista kiinnostusta, kuin muitakaan väkijuomia tarjoilevia yrityiksiä kohtaan kaupungissa. Vaikka praedoreille löytyy monia muitakin kievareita ympäri miljoonakaupunkia, niin on Rukoilijasirkalla maine niistä rauhallisimmalla seudulla sijaitsevana ja ennen kaikkea turvallisena levähdyspaikkana; viina ja sänky eivät ehkä ole kaupungin parhaimpia tarjolla olevia, mutta ainakaan yksinäisen kulkijan ei tarvitse pelätä saavansa puukosta selkäänsä tai yöuniaan häirittävän.

Lisäksi Rukoilijasirkalla on yksi erikoisuus, jolla monet muut kievarit eivät voi ylpeillä edes Sinisen kilven korttelissa; kievarin nykyinen isäntä, Jondal-niminen entinen praedor, on oikea luvanvarainen alkemisti, jolta onnistuvat niin parantavat juomat kuin elämän eliksiiritkin! Vaikka tämä kovapäinen, paimentolaistaustainen kievarinisäntä myykin juomiaan kovaan hintaan, on hänellä myös maine rehtinä ja taitavana alkemistina jonka liemet eivät ole mitään lumerohtoja.

Jondalin praedorinpäivät eivät ole vielä kaukana, joten pitkä, jäntevän lihahksikas seikkailija on edelleen taitava ja varteenotettava soturi ja miekkamies. Hänellä on jo hieman ohimoilta harmaantuneet, niskaan palmikolle sidotut hiukset, ankarat, tummat silmät ja kyömynenä. Hän suosii paimentolaistyylisiä vaatteita, eikä salaile taustaansa Tarai-heimon soturina - hyödytöntä tämän kieltäminen olisikin, sillä alati liikkuvat, maagiset kuoriaistatuoinnit paljastavat Jondalin kokeneelle matkalaiselle.

Äkkipikainen paimentolainen ei kauaa kievarinsa rauhaa häiritseviä asiakkaita katsele, vaan saattaa nämä kovakouraisesti ulos "talostaan" niin kuin hän asian ilmaisee. Anniskelusalin seinällä komeilevaa lyömämiekkaa tai harmaata, oudoin riimuin ja kuvioin koristeltua pitkäjousta hän ei asiakkaitaan vastaan kohota - riitaistenkin asiakkaiden tappaminen tekee huonoa bisneksille - mutta tiskin alla odottava saarnipuinen nuijakin pysyy kyllä Jondalin kädessä riittävästi, että paimentolaisen lyhyen pinnan liian kireälle vääntäneet asiakkaat saatellaan ulos kievarista korvat ja kovat kallot soiden ja luut murtuneina. Näitä yhteenottoja ei kuitenkaan kauaa muistella, sillä kunhan vahingot on korjattu, velat maksettu ja sovinnot sovittu, toivottaa Jondal riitaisatkin asiakkaat takaisin tupaansa.

Täytyyhän praedorien pitää yhtä...

Punaisen rukoilijasirkan hinnastoa:

Illallinen, 2 hr. Rukoilijasirkan ruoka ei ole välttämättä mikään kulinaristinen nautinto (useimmiten puuroa tai paistia ja leipää, joka huuhdotaan alas oluella), mutta se on täyttävää. Lisäksi Jondal pitää jääräpäisesti huolta, että kokki ei pihistele kustannuksissa, vaan valmistaa ruoan aina parhaista mahdollisista aineista. Rukoilijasirkassa ei tarvitse pelätä pilaantuneesta lihasta saatua ripulia. Joskus, kun paljon tuoretta tavaraa on saapunut markkinoille, tarjoillaan rukoilijasirkassa myös paimentolaisten tapaan maustettuja ruokia, kuten yrttilammasta tai hevospaistia, mutta Farrignian kaupunkilaisille nämä eivät tunnu oikein Jondalin hämmästykseksi maistuvan...

Oluttuopillinen, 3 kpr. Olut on hieman tavanomaista kalliimpaa, mutta myös hyvälaatuista, joskin joidenkin makuun sameaa.

Paloviina, 1 hr. Tämä nousee päähän olutta voimakkaammin. Tämä kotipolttoinen aine valmsitetaan Jondalin alkemistisessa laboratoriossa ja huhut kertovat paimentolaisen lisäävän siihen taianomaisia yrttejä - se, pitääkö tämä paikkansa, on vain Jondalin tiedossa.

Ruokaa, olutta ja viinaa tarjoilevat kaksi Jondalille työskentelevää tarjoilijatarta, Tina ja Gise. Molemmat ovat syntyperäisiä farrignialaisia, jotka tuntevat rahvaanjuorut ja ovat niitä auliita kertomaan. Kaksikosta Gise on myös erityisen perso eksymään komeiden seikkailijoiden vällyihin, jos näillä vain on lihavat kukkarot...

Yöpyminen yläkerran yhteishuoneissa, 2 kpr. Rukoilijasirkan yläkerrassa on kolme suurempaa huonetta, joihin mahtuu nukkumaan noin tusinan verran henkilöitä. Näissä sängynvirkaa suorittavat makuualustat, ja nukkuessa saa kuunnella toverien kuorsausta, mutta ainakin luteita ja vastaavia on tavanomaista vähemmän.

Yöpyminen omassa huoneessa, 2 hr. Rukoilijasirkasta löytyy myös kolme pienempää huonetta, joista jokaisesta löytyy sänky kahdelle yöpyjälle. Lisäksi huoneissa on lukollinen ovi, vaatekirstu ja pieni pöytä ruokailua varten. Tällaisesta ylellisyydestä saa kuitenkin Rukoilijasirkassa maksaa. Tämän ylellisyyden vastapainoksi saa kuitenkin käyttöönsä rukoilijasirkan palvelijat, erityisesti nuoren tallipojan Mardalin, joka on kuulemma Jondalin sisarenpoika. Tällä vähäpuheisella mutta nurkumatta työnsä tekevällä paveluspojalla on paimentolaisten tatuoinnit ja tarkat silmät - ja hän tuntuu tietävän yllättävän paljon Farrignian tapahtumista.

Jondalin kauppaamia alkemistisia liemiä:

Jondal on myös luvanvarainen alkemisti, joka taitaa monien eksoottisten liemien reseptit. Osan hän on oppinut seikkaillessaan ja osan mestareiltaan, mutta kaikki ovat taattua tavaraa eivätkä mitään lumeliemiä - tosin hintakin on sen mukainen. Jondal pitää alkemistin työhuonettaan majatalon varaston ylisillä, jonne on pääsy kaikilta muilta kuin häneltä tai Mardalilta kielletty.

Yleensä Jondal onnistuu tekemään vähintään 2 annosta lientä, joten hän myy toisen kappaleen aina hyvällä alennuksella ostajille. Tämä tasapainottaa hänen tavanomaista korkeampia hintojaan.

Elämän eliksiiri..............100 kr
Haukkaliemi...................30 kr
Helmiliemi....................20 kr
Lähdeliemi....................30 kr
Matkamiehen jauhe.............20 kr
Parantava juoma...............40 kr
Rautasalva....................50 kr
Valoliemi.....................20 kr
Vastamyrkky...................60 kr

Muitakin liemiä voi Jondalia pyytää tekemään, kunhan vain järjestää hänelle alkemistisen reseptin ja riittävästi rahaa tarvikkeiden ostoon. Tällaisessa tapauksessa hän ei ota työstään palkkiota, jos seikkailijat lisäksi ostavat jonkun hänen jo osaamistaan liemistä.

Praedor: Palonin ehtoovuodet

Vuosi 514 Valiarin aikaa, toukokuu

Jaakko kirjoitti kerrassaan mainion pätkän hahmonsa Palon Reysin tuntemuksista ja kokemuksista Fallonin ja Palonin seikkailujen jälkeen.

Palon heräsi jälleen omaan vaienneeseen parkaisuunsa, hiestä märkänä sydän pedon lailla hakaten. Cantar makasi yhä hänen vierellään tottuneena miehensä yöllisiin kohtauksiin. Palon nousi istumaan sänkynsä reunalle ja antoi suudelman vaimolleen, joka käänsi hänelle kylkeään ja jatkoi uniaan. Hän kyyristyi sänkynsä päätyyn nojaten kyynärpäillään polviinsa ja piteli päätään.

” Lastentappaja” , ääni oli kuiskannut hänen unessaan. ”Hirviö!” Ääni kuului joskus hänen vaimolleen, joskus hänen lapsilleen. Joskus ääni oli tuntematon, kuin kaiku monen verhon takaa, juuri ja juuri puheeksi tunnistettava. Hänen painajaisensa olivat voimistuneet viime aikoina Palonin asetuttua aloilleen entisen Skelligin maaherran kivestä rakennettuun mäkilinnaan. Unissaan Palon oli usein nuorena poikana taistelukentällä palkkasoturijoukkionsa mukana. Joskus hän saattoi haistaa palavien kotien tuhkat ja mädäntyvien ruumiiden tuoksun vielä herättyäänkin. Kuolleet toverit heräsivät eloon vain kuollakseen yhä uudelleen ja uudelleen yö toisensa jälkeen. Samat raakuudet ja epäinhimilliset teot toistuivat aina Palonin painuttua maate. Murhattujen lasten viattomat silmät tuijottivat suoraan hänen sieluunsa syyttävästi joukkohautojen pohjalta. Hän tunsi syyllisyyttä hyvästä onnestaan ja toivoi sisimmässään, että voisi ottaa tovereidensa paikan tuonpuoleisessa vaientaakseen äänet. Palon yritti turhaan tukahduttaa äänet hukuttamalla ne ja itsensä viinaan. Unet kävivät yö yöltä yhä todentuntuisemmiksi, minkä johdosta hänen oli päivä päivältä kasvatettava humalatilaansa.

Palon nousi ylös sängynpäädystä ja käveli alastomana pöydän ääreen, jossa puolityhjä viinikannu odotti häntä. Hän täytti pikarinsa ja kumosi hapettuneen viinin sisälleen yhdellä siemauksella ja laski tyhjän astian takaisin pöydälle varovasti yrittäen olla herättämättä vaimoaan ja vastasyntynyttä pienokaistaan. Palon puki päälleen yökaapunsa ja käveli kammarin tulisijalle kohentamaan tulta, joka oli hiipumassa. Kuu valaisi pihamaan kelmeällä valollaan ja Palon jäi tuijottamaan tiluksiaan ikkunasta.

Sota Tutusin ja Holrusin välillä oli yhä käynnissä vaikkakin aselevon jatkamisesta vielä peltojen kylvämisen ajaksi kovasti puhuttiin. Maalaiset olivat toiveikkaina palailleet tiluksilleen kuultuaan huhuja ”Kantaskin ja Miradin pelastajien” asettumisesta näille lakeuksille. Fallon ja Palon saivat kuitenkin toistaiseksi olla lääneineen rauhassa, sillä Holrusia kiinnosti enemmän eteläinen Tutus joenvarren kauppareitteineen kuin palanut ja raiskattu pohjoinen maa. Tulisi aika jolloin Palonin olisi taas vastattava kuninkaan sotakutsuun. Olipa linnaan palannut jokunen entisen herran palvelijoistakin, jotka tahtoivat elää kotiseudullaan, ja Palon toivotti heidät tervetulleiksi, vaikkakaan hänellä ei olisi varaa maksaa heille muutamaan vuoteen sodan viedessä suuren osan hänen varallisuudestaan, mutta he saisivat osansa, kunhan tilanne rauhoittuisi. Asiat olivat kuitenkin hyvin ja lisää varallisuutta Palon sai majoittaessaan matkalaisia tiluksilleen, sillä olihan hänen maansa melko vilkkaan kauppareitin läheisyydessä. Huolia Palonilta ei kuitenkaan puuttunut, sillä olihan Curarim-kultti vannonut kostoa hänelle ja Fallonille, mutta ystävät Mustassa huoneessa ja varkaiden killassa takaisivat pienen etumatkan.

Palon tunsi tarvetta täyttää viinimaljansa ja päätti kavuta alas parveltaan hakemaan lisää viiniä keittiöstä. Portaat alas horjuttuaan hän näki alakerran hallin seinällä miekkansa Miehensurman roikkumassa tulisijan valaistessa sen kiiltävää pintaa. Miekka oli ”lainassa” nytten jo kaatuneelta Jarec Sobriukselta, joka oli ollut matkakumppanina Fallonin ja Palonin matkoilla etelässä. Palon täytti viinikannunsa ja käveli lastensa makuukammarin ovelle. Huone oli tyhjä, sillä Palon oli lähettänyt poikansa Perronin ja tyttärensä Lisin Fallonin linnaan lukuoppiin, sillä tulisi aika jolloin Perronin olisi hallittava isänsä läänitystä, eikä hänestä lukutaidottomana moukkana siihen olisi. Palon tiesi sisimmässään, että hänestä aika pian jättäisi ja Perronin aika tulisi jatkaa.

Hän käveli miekkansa luokse, nosti sen pois seinältä telineestään ja piteli sitä kädessään punniten sen painoa. Miekka kädessään hän tunsi olonsa taas turvalliseksi. Oli kuin menneisyyden demonit häipyisivät jonkin eläimellisemmän ja alkukantaisemman pedon ottaessa ohjakset. Hän tajusi tuolloin, että hänen paikkansa oli taistelukentällä. Taistelun tuoma verenkuohunta olisi ainoa, mikä toisi hänelle rauhan. Parempi oli kuolla tulessa, kuin hiipua hiljalleen alkoholismin kynttilän kärventäessä elämänlankaa. Ei hänenlaisensa moukka muunlaista osaa voisi ansaitakkaan. Hän ei osaisi hallita päällään, hän hallitsi miekallaan. Sota teki taas tulojaan.

15. Praedor-sessio: Ja he elivät elämänsä loppuun asti...

Vuosi 513 Valiarin aikaa, marraskuu - Vuosi 514 Valiarin aikaa, helmikuu

Kurarimin kultin velho Alman oli kuollut, ja demoniritareilla oli nyt kaksi palaa Pirunsydän -amuletista. Circolin velhojen tutkimukset olivat kuitenkin paljastaneet, että amuletti oli yksinkertaisesti liian vaarallinen säilytettäväksi edes demoniritareiden hallussa, joten demoniritarit olivat päättäneet, että turvallisinta olisi tuhota kaksi amuletinpalasta, ettei Pirunsydäntä koskaan voisi koota sen täyden voiman vapauttamiseksi. Tuhoaminenkaan ei ollut täysin yksinkertaista, sillä pirstaloitunakin amuletin voima oli riittävä aiheuttamaan Jaconialle riittävän vakavan uhkan; turvallisinta oli palauttaa amuletti ulottuvuuteen, mistä se sai voimansa - kuolleiden kuolemattomien ulottuvuuteen, Tuonpuoleiseen.

Seikkailijoilla oli edessään siis matka Kirotulle maalle etsimään Villin taikuuden aluetta, josta löytyisi avonainen portti Tuonpuoleisen ulottuvuuteen. Tällaisen löytyminen Kirotulta maalta oli kuin neulan etsiminen neulasuovasta, mutta onneksi demoniritarit tunsivat Farrigniasta entisen praedorin, joka huhujen mukaan tiesi yhden portin Kirotulta maalta, joka vaikutti yhteydeltä Tuonpuoleiseen. Trelaus lähti saattamaan seikkailijoita Farrigniaan Vernan jäädessä järjestemään neuvotteluja Tutusin ja Holrusin välille.

Matka Farrigniaan läpi kylmän talven ei ollut helppo, varsinkaan kun talvi oli hurjempi kuin kukaan tiesi Pohjois-Jaconian leudommalla seudulla olleen miesmuistiin (talvi oli lähes yliluonnollisen ankara). Farrigniaan päästiin kuitenkin välikohtauksitta, ja Trelauksen lähtiessä järjestelemään seikkailijoiden matkaa Kirotulle maalle suuntasivat seikkailijat etsimään entistä praedoria nimeltään Jondal, joka hoiti seikkailijoille jo tutuksi tullut Punaisen rukoilijasirkan kievaria.

Entinen praedor, miespaimentolaisten maagisilla kuoriaistatuoinneilla merkitty alkemisti, joka antoikin seikkailijoille tärkeitä neuvoja Kirotulla maalla ja Villin taikuuden alueiden läheisyydessä kulkemisessa. Hänen tärkein neuvonsa oli: "Älkää menkö sinne", mutta sitä seikkailijat eivät ikävä kyllä voineet totella.

Matka vaikutti kuitenkin sen verran vaaralliselta, ja nopea perääntyminen tehtävän jälkeen hyvin tarpeelliselta, joten Fallon halusi demoniritareiden tekevän hänelle palveluksen; tarinoissa velhojen kerrottiin pystyvän ihmeisiin, joten Modredin huoneen ritari halusi demoniritareiden järjestää jonkun velhon loitsimaan hänelle uuden jalan. Trelaus suostui ja mysteerinen velho saapui kohta parantamaan raajarikon ritarin; loitsu oli menestys, joskin lopputulos oli yllättävä; ritarille kasvanut jalka muistutti enemmän hirviömäisen pedon, kuin ihmisen jalkaa.

Fallonin totutellessa uuteen raajaansa Palon kävi etsimässä Farrignian varkaiden killalle työskentelemään jääneen Jon Johranin, jolle hän antoi tehtäväksi järjestää jonkun viemään kukkarossa painavat kultarahat Tutusissa odottavalle perheelle. Jon suostui tähän, mutta varoitti, että Farrignian varkaiden killan uusi päällikkö "Karju" etsi seikkailijoita - mutta kukaan ei tiennyt miksi. Pian tämä kuitenkin saatiin selville, sillä Jonin käytyä varoittamassa seikkailijoita uudelleen Farrignian varkaat tulivat etsimään seikkailijoita ja Karjun puheilla käytiinkin.

Karju paljastui kookkaaksi ja varsin raa'aksi mieheksi, joka potki juuri jonkun alaisensa kylkiluita kun seikkailijat tuotiin hänen puheilleen. Karju paljastui seikkailijoille kiitolliseksi; elleivät nämä olisi tappaneet ensin Mandar Tusrania ja tämän jälkeen Arelia ei Karju olisi koskaan noussut varkaiden killan johtoon. Toisaalta varkaiden killan arvovalta oli kärsinyt pahasti Fallonin ja Palonin urotekojen saatossa, joten kaikkien kannalta olisi parempi, ellei heitä enää nähtäisi Farrigiassa. Sopiin tunnuttiin pääsevän, mutta juuri poistuessaan seikkailijat tajusivat, ketä Karju oli hakkaamassa henkihieveriin. Miehen päässä oli säkki, mutta Karju mainitsi miehen nimen: Jon.

Jon, joka oli ollut uskollinen ystävä ja Kantaskissa rohkea sotilas, ei ollut ansainnut kurjaa loppua varkaiden killan käsissä, joten haettuaan Mustasta huoneesta apua seikkailijat murtautuivat illan tullen kiltataloon vapauttamaan vanhaa ystäväänsä. Seikkailijoiden nopeasti kehittelemä suunnitelma toimi, ja jälleen Farrignian varkaiden kilta oli ilman päällikköä - kolmatta kertaa seikkailijat surmasivat killan johtajan. Jon löydettiin hengissä, ja neuvokkaat seikkailijat päättivät, että enää koskaan kilta ja seikkailijat eivät joutuisi kahnauksiin: Jon pistettiin killan johtoon, ja vuoristolaissoturi Jorumin johtamille palkkasoturijoukoille lähetettiin sana Tutusiin: Farrignian varkaiden killasta heille löytyisi töitä.

Kun välit varkaiden killan kanssa oli lopullisesti selvitetty, saattoivat seikkailijat suunnata musta kissa Jaronin vahvistamina kohti Kirottua maata tuhoamaan amuletinpalaset. Matkan aikana todistettiin talven poikkeuksellista ankaruutta, ja kuultiin susienkin käyneen röyhkeiksi alueilla, joissa näitä petoja ei oltu nähty miesmuistiin. Mukana kannetut amuletinpalaset saivat heidät näkemään painajaisia, mutta sitkeät seikkailijat selättivät tämänkin vaivan vain tajutakseen, että Sisämeren luona heitä odotti uusi ongelma: hämmästyttävän kylmän talven myötä Sisämeri oli jäätynyt, eikä laivakyydistä itään - millä suunnalla tarvittu Villin taikuuden alue oli - ollut toivoa.

Seikkailijoilla ei ollut muuta toivoa, kuin lähteä ylittämään jäätynyttä vesialuetta jalkaisin. Tämän vaivalloisen, kostean ja kylmän taipaleen aikana tavattiin niin etelästä paenneita saaristolaisia (Hallan herran heräämisestä ja Valkoisen suden ajasta puhuvat barbaarit kertoivat kyläänsä hyökätyn) kuin myös Puujalka-Cormanina tavattu Artanten ritari, jota avustettiin ritarin ristiretkellä syvyyksien petoa, Baba-Jagathia vastaan. Jäänpinnalle houkuteltua, mustekelamaista hirmua onnistuttiin haavoittamaan, mutta vielä vanhan ritarin täytyisi jatkaa epätoivoista sotaansa petoa vastaan, sillä kuollut hirmu ei ennen pakoaan takaisin meren syvyyksiin.

Sisämeren ylitettyään seikkailijat keräsivät Piperiassa varusteita, ja suuntasivat vihdoin kohti Borvariaa ja paikkaa, jonne Jondal oli heidät neuvonut. Matka sujui tapahtumaköyhänä, mutta Kirotulla maalla sitten jouduttiinkin kohtaamaan paitsi Tuonpuoleisen ulottuvuuden henkiset kauhut, niin myös varsin todelliset ja tappavat elävät kuolleet, jotka Tuonpuoleisen portista tihkunut Villi taikuus oli herättänyt henkiin. Loppujen lopuksi seikkailijat kuitenkin osoittautuivat voitokkaiksi ja tuhosivat paitsi amuletin niin seuranneen räjähdyksen myötä kenties myös aukiolleen portin; tästä he eivät voineet olla varmoja, sillä Kirotun maan vaarojen uhmaaminen uudelleen tuntui tarpeettomalta. Heidän tehtävänsä oli suoritettu, ja Pirunsydämen täydellinen mahti oli hävitetty.

Farrigniaan palattuaan seikkailijat saivat demoniritareiden kiitoksen ja lupaukset ikuisesta ystävyydestä, ja myös uutist Jonin ja Jorumin vallasta Farrignian alamaailmassa lämmittivät mieltä. Uutiset pohjoisesta kuitenkin kertoivat sodan Koilis-Tutusin rannikkoseuduista edelleen jatkuvan, mutta osa Holrusin valloittamista alueista sentään oli saatu neuvoteltua takaisin Tutusille. Sota Holrusia vastaan jatkuisi epäilemättä ensi kesänä, mutta Fallon ja Palon olivat saavuttaneet jo paljon: he olivat demoniritareiden ystäviä, Tutusin valtakunnan puolustajia ja oman lääninsä hallitsijoita - ja heidän vihollisistaan suurin osa oli maan mullissa. Kurarimin kultti kantoi heille epäilemättä kaunaa, mutta tuskinpa hekään uskaltaisivat käydä demoniritareiden ja velhojen suosiosta nauttivien rikkaiden maanomistajien ja sankareiden kimppuun.

Fallon ja Palon palasivatkin tyytyväisinä uusiin koteihinsa Itä-Tutusin läänityksillä, eikä Fallonin riita isänsä kanssa enää paljon painanut uuden läänityksen ja oman sukulinjan perustamisen rinnalla (perijäksi tuli hengissä hämmästyttävästi selkkauksesta jos toisestakin selvinnyt "palveluspoika" Kandar). Seuraavana vuonna entiset praedorit auttoivat valtakuntaansa Holrusin valloittamien alueiden takaisinvaltaamisessa, mutta Pirunsydämen amuletin ympärille kietoutunut kampanja oli nyt päättynyt.

Hämmästyttävää kyllä: Fallon ja Palon selviytyivät nauttimaan voitoistaan!

Kerrassaan mahtavaa saada pitkästä aikaa kampanjan juoniarkki tyydyttävään päätökseen ilman, että homma keskeytyy syystä tai toisesta. Viimeinen seikkailu sisälsi yllättävän vähän taistelua, mutta ne vähät taistelut mitä käytiin olivatkin sitten kokeneiden ja taidoissaan tappavien seikkailijoiden hallintaa. Mielestäni homma toimi, eikä yhden pelaajan, Ollin, lisäys kesken session ainakaan kauaa haitannut. Ikävä kyllä Olli ei välttämättä saanut kampanjan viimeisestä pelikerrasta paljon irti, mutta toivottavasti mielenkiinto heräsi edes sen verran, että hän eksyy toiseenkin kertaan pelailemaan.

Jaakko ja Juho kirjoittavat ilmeisesti vielä pienet selvitykset Palonin ja Fallonin kohtaloista, mutta minun osaltani tämä oli tämän kampanjan viimeinen lokimerkintä. Jotain "Jaconian maailmankirja"-pätkiä toki saatan kirjoitella, kunhan inspiraatio vain iskee.

Eli kiitoksia kampanjalokeja seuranneille kärsivällisyydestä silloinkin, kun oma tarinankuljetus ei ole ollut sitä kaikkein johdonmukaisinta. Näitä on ollut ilo kirjoitella, kun on tiennyt että ainakin joku näitä on seurannut. Kaiken kaikkiaan sanoisin, että hyvä kampanjahan siitä loppupeleissä tuli.

Blogi ei tule kuitenkaan missään tapauksessa kuolemaan; ensi viikolla pelaamme ilmeisesti Juhon johtamaan Stalker-tieteisroolipeliä, ja varmaan siitä pitää näin ensimmäistä kertaa kokeiltuna jotain tuntoja ylös kirjoitella. Sen jälkeen on taas mahdollisuudet avoinna, ja lokimerkinnät ja satunnainen paasaaminen sen kuin jatkuvat...

Persian tuli - idän ja lännen ensimmäinen taistelu (Tom Holland)

Pari vuotta sitten luin Tom Hollandin Rubikonin, mutta sen jälkeen unohdin koko kirjailijan, vaikka teos minua puhuttelikin. Synti ja häpeähän moinen "unohtaminen" oli, sillä Holland edustaa mielestäni Peter Englundin kaltaisten historiantutkijoiden kanssa sitä historioitsijoiden kaartia, joka ei tyydy vain raportoimaan tutkimuksia ja lähdeteoksiaan, vaan onnistuu tekemään historian merkkitapahtumista mielenkiintoisen - lähes kaunokirjallisen - tarinan, jota on ilo lukea.

Kuvaus:

Viime vuonna ilmestynyt Rubikon saa Tom Hollandilta arvoisensa seuraajan. Rooman tasavalta ei ole ainoa antiikin aikakausi, joka on saanut jälkimaailman silmissä myyttiset ja ratkaisevat mitat; sitä ovat - ja vähintään yhtä suuressa määrin - myös Kreikan kaupunkivaltioiden ja Persian väliset persialaissodat.

Henkeäsalpaavan tyylikkäästi ja vetävästi kerrottu tarina kattaa siis Ateenan demokratian haparoivan synnyn, sen nousun kukoistukseen - ja Persian imperiumin uhan. Sitä seurasivat kreikkalaisten uhma ja lopulta Marathonin taistelu, Leonidaan spartalaisten kaatuminen Thermopylaissa ja Salamiin ratkaiseva voitto. Noiden tapahtumien kaikuja löytyy kaikkien länsimaiden sota- ja sankarimyyteistä, eikä ihme: Holland todistaa, että ilman kreikkalaisten voittoa nykyään ei olisi olemassa sellaista poliittista kokonaisuutta kuin länsi.

Tom Holland on brittiläinen historioitsija, joka on kirjoittanut useita romaaneja sekä tietokirjoja. Vuonna 2006 suomeksi ilmestynyt Rubikon oli myyntimenestys ja sai ylistävät arvostelut niin Suomessa kuin kansainvälisilläkin markkinoilla. Holland on myös toimittanut antiikin kirjailijoiden teoksia BBC:n ohjelmiin sekä toiminut antiikin historiaa käsittelevien TV-dokumenttien asiantuntijana. Hän asuu Lontoossa vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa.

Vaikka näkökulma lännen ja idän konfliktin juurien löytämisessä jo Antiikin kreikan ja Persian välisestä köydenvedosta ei taidakaan enää erityisen tuore olla, niin Holland tuo mielestäni oman panoksensa näkökulmaan mielenkiintoisella selvityksellään "idän ja lännen ensimmäisestä taistelusta". Teoksessa selvitetään niin Persian imperiumin, Spartan Peleponnesoksen ylivallan kuin Ateenan maineikkaan demokratiankin muodostuminen, ja näiden toisistaan aluksi "irrallisten" tapahtumien muodostama ketju, joka johti lopulta persialaissotina tunnettuun konfliktiin.

Holland esittää mielestäni loistavasti persialaissodat ja niihin edeltäneet tapahtumat kriittiseksi taitekohdaksi, joka mahdollisti sellaisen poliittisen kokonaisuuden kuin lännen synnyn. Erityisesti Persian synty oli minulle tuore - ja mielenkiintoinen aihe.

Sujuvasti kirjoitettu kirja mielenkiintoisesta aiheesta. Hyvää lukemistoa!

Jaconian maailmankirja: Karumin kummun perintö

Tämä Tutusin historiaa valottava teksti alkoi alunperin yrityksenä keksiä "siisti tarina" Karumin kummuksi nimetylle mäelle Tutusin rajakukkuloilla. Siitä tuli kuitenkin jotain ihan muuta. Toivottavasti jotkut saavat tästä jotain irti, ja toivottavasti kukaan ei löydä "virheitä" liittyen Jaconian oikeaan historiaan. Yritin pysyä lähteille mahdollisimman uskollisena - niiden tietojen valossa, mitä me Jaconian historiasta tiedämme.


Jaconian sisällissodan päätyttyä ja viimeisenkin velhoruhtinaan sorruttua eivät velhot enää julkisesti sekaantuneet kuolevaisten asioihin, vaan jättivät Jaconian politiikan kuolevaisten kuninkaiden leikkikentäksi. Toki kuolemattomat salaisesti – ja demoniritareiden muodossa julkisestikin – edelleen ottivat osaa Jaconian elämään, mutta pääasiassa he pysyttelivät Circolin muurien suojassa, ja rajoittivat sekaantumisensa kuolevaisten politiikkaan nuorten velhojen harteille, jotka eivät vielä olleet etääntyneet liiaksi ”tavallisen väen maailmasta”.

Julkisesti velhot jättivät Jaconian hallinnon kuolevaisille, mutta jopa kuolemattomien joukosta löytyi edelleen niitä, jotka näkivät velhojen velvollisuutena ja oikeutena Jaconian hallitsemisen kuninkaina ja ruhtinaina. Tutusissa, joka Warthin rajalla sijaitsevana valtakuntana oli aikoinaan joutunut kärsimään oman osansa velhojen loitsujen vaikutuksista ja velhoruhtinaiden mielivallasta, kerrotaan legendaa yhdestä tällaisesta vallanhimoisesta velhosta: Karum Kernasista.


Jaconian sisällissodasta oli kulunut jo satoja vuosia kun Katovuosina tunnettujen vuosien jälkeen, vuonna 313, Tutusin hallitsijoiksi nousi pitkän Mada-suvun dynastian jälkeen Carelin huone. Carelin huone oli Tutusissa yhtä maineikas, kuin Valiar Madan perilliset, joten vallan siirtyminen ei aiheuttanut suurta vastustusta Tutusin ylimystön tai rahvaan parissa. Lisäksi Mada-suvun hallinto oli jo jakanut Hyviä vuosia seuranneiden katovuosien aikana verisesti valtakuntaa kilpaileviin, lähes sisällissodan partaalla tasapainotteleviin ryhmittymiin. Carelin huoneesta noussut ensimmäinen kuningas, Terias, onnistui kuitenkin neuvottelemaan kaikkien yllätykseksi ja iloksi ryhmittymien välille kompromissin, jonka myötä tilanne rauhoittui.

Terias Carelin aikaa muistellaan edelleen Tutusissa hallitsijana, joka palautti lähes Hyvien vuosien aikaisen menestykse. Kuningas Terias Carelin johdossa valtakunta menestyi, sivistys kukoisti ja hyvinvointi oli kaikkien eikä vain rikkaiden oikeus – tai niin ainakin tarut sanovat. Lisäksi Teriasta pidettiin aatelistaustastaan huolimatta aina kansanmiehenä, joka oli kotonaan yhtä lailla hovissa kuin maatilallakin, ja tarinoissa kerrotaan Teriasista osallistumassa pääkaupungin lähimaatilojen töihin kädet savessa – se, kuinka paljon näistä tarinoista on totta, on tietenkin kyseenalaista. Kuitenkin paljon Holrusissa kehitetystä modernista maanhoidosta otettiin Teriasin aikana käyttöön myös Tutusissa.

Carelinin huoneen hallintokauden merkittävimpänä konfliktina pidetään Kuolleen jumalan kirkon valtaannousua ja sen myötä nousseita levottomuuksia. Teriasin hallinto suhtautui uuteen uskontoon maltillisesti, mutta Kuollutta jumalaa suosien, sillä uuden hallitsijan arvovaltaa luonnollisesti tuki uuden uskonnon idea vanhan tekemisestä tietä uudelle. Artanten kirkkoa ei kuitenkaan erityisen voimakkaasti vainottu, mikä toisaalta nosti ristiriitoja Tutusin hallitsijan ja Kuolleen kirkon papiston välillä.


Teriasin ikääntyessä pelättiin, että Carelin huoneen aikaansaama rauha kuitenkin päättyisi, sillä kuninkaalla oli kaksi poikaa, Caibur ja Barad. Terias oli tehnyt pojista vanhemmasta, Caiburista, perillisensä ja Tutusin kruununprinssin, mutta oli antanut nuoremmalle pojalleen Baradille valtakunnan tärkeimpiin alueisiin kuuluvat läänitykset etelässä. Terias toivoi, että vahva itsehallinto Idamarin herttuana pitäisi nuoremman pojan tyytyväisenä ja turvaisi rauhan Carelin huoneen seuraavien polvien aikana.

Kun kuningas Terias sitten kuoli vuonna 349 Valiarin aikaa, näytti aluksi kuninkaan suunnitelma kantavan hedelmää: Barad keskittyi hallitsemaan Idamarista itäistä ja eteläistä Tutusia, kun taas Caibur hallitsi vuodet 349-354 V.a. pohjoista ja länttä kuninkaana.

Caiburilla oli paljon isänsä hyvinä pidettyjä ominaisuuksia; hän oli rauhantahtoinen ja taitava neuvottelija, ja hänen onnistuikin luoda Mada-hallinnon aikana tulehtuneet välit Suniaan lähes tyhjästä uudelleen. Kuningas Caiburin aikana alkoi myös kahden valtakunnan lähentyminen toisiinsa, ja tämä lähentyminen ja ylimysten läänitysten omistus molemmin puolin rajaa on jatkunut aina näihin päiviin saakka.

Kotimaassa Caiburilla ei kuitenkaan ollut samanlaista asemaa rakastettuna hallitsijana, kuin hänen isällä Teriasilla oli ollut. Hän vietti paljon aikaa pohjoisessa, Sunian hovissa, mikä heikensi hänen asemaansa rahvaan keskuudessa; Terias oli ollut aina kansanmies, kun taas Caibur oli etäinen ja kylmä hallitsija. Myös aatelisto tunsi asemansa heikoksi, kun pohjoisen ”vieraat” saivat omistuksia usein jopa kotimaan aateliston kustannuksella – tosin samanlaisissa tunnoissa oltiin myös Suniassa, kun tutusilaiset saivat maalahjoituksia heidän naapureistaan, mutta Suniassa kuningashuone kuitenkin onnistui säilyttämään vahvan asemansa.

Idamarissa herttua Barad huomasi, mihin päin tuulet tulisivat puhaltamaan. Hänellä oli monia Caiburillekin periytyneitä ominaisuuksia, kuten kyky neuvotella ja löytää kaikkia osapuolia miellyttäviä sovintoratkaisuja, mutta etelään ”sidottu” Barad oli myös ansainnut jo isänsäkin nauttiman maineen kansanmiehenä, minkä lisäksi rajakahnaukset holrusilaisten aatelisten kanssa olivat tuoneet hänelle mainetta suurena soturina. Yhä useampi pohjoisenkin aatelinen katseli mietteliäänä etelän suuntaan, ja Barad päätti käyttää tilaisuutta hyödykseen. Hän alkoi kuiskutella pohjoisen aateliston korviin, että kenties kuningas ei arvostanut heitä tarpeeksi, kun taas uusi kuningas voisi hyvinkin nähdä heidän arvonsa. Kun Caiburille ei ollut vielä syntynyt perillistä, oli selvää, kuka tämä uusi kuningas tulisi olemaan…


Kuiskuttelut yltyivät lopulta puheeksi vallankaappauksesta, jotka kantautuivat jo Suniassa oleskelevan Caiburinkin korviin. Veljensä petollisuudesta raivostunut Tutusin kuningas kokosi sunialaisten ja itselleen vielä uskollisten Tutusin aatelisten tuella sotajoukon ja suuntasi etelää kohti kukistaakseen kapinan ennen alkamistaan. Joukko oli sen verran suuri, että vielä valmistautuvat Baradin kapinalliset olisivat olleet hyvin tukalassa tilanteessa – ja herttua Baradin kohtalo olisi ollut varmasti hyvin epämiellyttävä.

Tuntui kuitenkin, että kohtalo puuttui peliin. Kuningas Caibur nimittäin sairastui yllättäen, ja kuoli vain viikkoa etelään suunnanneen armeijan aloitettua marssinsa. Tästä äkillisestä sairastumisesta kiersi monenlaista tarinaa. Yksi suosituimpia oli, että kuningas oli suuttunut niin kovasti veljensä petoksesta kuullessaan, että oli miekkansa, Tutusin kansallisaarteen Tutusin terän, esiin tempaistessaan leikannut itselleen haavan, joka oli tulehtunut. Toinen suosittu väite oli, että itse Artante oli rankaissut kansansa hylännyttä kuningasta rutolla. Myös Baradin lähettämästä myrkyttäjästä kuiskittiin.

Totuutta kuningas Caiburin kuolemasta ei saatu koskaan selville, mutta lopputulos oli selvä: Barad Carel oli nyt ainoa laillinen vallanperijä. Ei kulunut kauaa, kun pohjoisessa Caiburille uskollisena pysyneet joukot vannoivat jo uskollisuuttaan uudelle kuninkaalle, ja kansakin vaikutti tyytyväiseltä kun kuningas vaihtui. Ennustettiin jo, että Terias Carelin hallitsijakauden vauraus oli aivan nurkan takana ja Carelin ensimmäisen kuninkaan suuruuden ja vaurauden aika palaisi.

Historiankirjoissa Barad Carelin aika (vuodet 354–358 V.a.) muistetaan kuitenkin kurjuuden ja surun aikakautena, joka katkaisi Teriasin hallinnon vaurauden. Barad, jota pidettiin isänsä kaikkien hyvien ominaisuuksien perijänä, tuntui muuttuvan lähes silmissä joksikin muuksi, ja on lähes ironisen huvittavaa, kuinka Terias Carel, Tutusin hienoimpiin kuuluva hallitisija, saattoi tuottaa niin kurjan vallanperijän, kuin Baradin.

Oli kyse sitten kaunasta Caiburin puolelle jääneitä aatelisia kohtaan, tai jonkinlaisesta syyllisyydentunnosta veljensä pettämisestä, tuli Baradista nopeasti hyvin epäluuloinen hallitsija, joka hallitsi rautaisella nyrkillä valtakuntaansa; monet Caiburille uskollisena pysyneet aateliset kuolivat epäilyttävissä olosuhteissa, Suniassa asustelevat Tutusin aateliset saivat varsin selväsanaisia viestejä, ettei kotimaahan ollut enää tulemista ja sunialaiset aateliset taas karkotettiin takaisin kotimaahansa. Nämä karkotukset ja epäilyttävät kuolemat vaurastuttivat kruununhuonetta, mutta toisaalta suututtivat aateliston.

Myös Artanten papiston Barad onnistui suututtamaan syrjäyttämällä Artanten uskonnon täysin Kuolleen jumalan uskonnolla ja korottamalla neuvonantajakseen tuntemattoman kirjanoppineen, Karum-nimisen Kuolleen jumalan papin. Yhä enemmän Baradin hallinnosta tuntui kuitenkin jäävän tämän mystisen papin harteille, kunnes itse kuningasta pidettiin pikemminkin lemmikkikarhuna, kuin hallitsijana; vaarallisena ja arvaamattomana, mutta häkissään muiden vietävänä.

Rahvaan suosio oli Baradin hirmuhallinnon viimeinen toivo, mutta kun kuningas käänsi ankaran katseensa myös talonpoikien Teriasin aikana saamiin oikeuksiin, eivät enää edes maalaiset tyytyneet odottamaan Ceralin huoneen seuraavaa hallitsijaa. Ylimystö ja Artanten papisto houkuttelivat maalaiset kapinaan, ja useita läänejä niin etelässä kuin pohjoisessakin irtautui Tutusin valtaistuimesta. Aluksi Baradin uskollisten joukkojen onnistui kukistaa verisesti nämä kapinat, mutta jos kuningas oli uskonut hirmutekojen pelottavan muut niskuroijat takaisin ruotuun, oli hän pahasti väärässä. Seitsemän Tutusin maineikkaimpien ylimyssukujen perillistä nousivat ”nukkekuningasta” vastaan, ja johdattivat joukkonsa hyökkäykseen Tutusin ja Holrusin rajakukkuloille asemiin asettunutta kuningasta ja hänen joukkojaan vastaan.


Kapinallisia johti itsensä kuninkaan kaukainen sukulainen, Ceralin erään sivuhaaran perillinen, Darenos nimeltään. Edes Darenosin ei ollut onnistunut houkutella nimellään riittävästi joukkoja, että kapinallisilla olisi ollut määrällisesti mitään mahdollisuuksia hyvissä asemissa odottavia kuninkaallisia joukkoja vastaan – varsinkin kun Baradilla sanottiin olevan käytössään velhona pidetyn Karumin taikavoimat. Darenos ja kuusi muuta kapinan johtajaa keksivät kuitenkin suunnitelman: yön laskeuduttua he iskivät salakavalasti suoraan vihollisarmeijan sydämeen toivoen surmaavansa Baradin ja tämän lähimmät neuvonantajat ennen kuin armeija ehtisi toimia.

Tarinoissa kerrotaan seitsemän vapauttajan urhoollisesta taistelusta hirviökuningasta ja hänen kätyreitään vastaan; kolme kapinajohtajista sai taistelussa surmansa, mutta verenvuodatuksen päätyttyä myös kuningas Barad makasi kuolleena suuren telttansa lattialla, ja Darenos Carel huudatettiin sekä kapinallisten että kuninkaallisten joukkojen edessä kuninkaaksi.

Miten Darenos onnistui sieppaamaan kuninkuuden näin helposti vakiintuneelta, joskin raakuudestaan tunnetulta, vihatulta ja pelätyltä kuninkaalta? Yksi syy oli ainakin Darenosin häikäilemättömyys. Ennen kuin kukaan ehti tajutakaan, oli Barad kuollut ja Darenos oli nostanut vielä verisen kruunun omaan päähänsä. Epävarmuus oli suuri, ja kun Darenos vielä lupasi palauttaa kaikki Baradin kumoamat oikeudet, julistukset ja lait, niin useampi oli tyytyväinen kuin tyytymätön uuteen kuninkaaseen. Suosiotaan jo kymmeniä vuosia kasvattaneen Kuolleen jumalan kirkon asemaan Darenos ei uskaltanut kuitenkaan puuttua – millä oli uuden kuninkaan tulevaisuuden kannalta vakavia seurauksia.

Toinen syy, mikä nosti Darenosin suosioon, oli kuningas Baradista yhtäkkiä versonut huhu, joka tunustettiin pian totuutena: todellinen kuningas Barad oli kuollut jo vuosia sitten, pian valtaannousunsa jälkeen, ja hänen tilallaan oli hallinnut paha velho Karum Kernas, jonka aseman Kuolleen jumalan pappina oli ollut vain kulissia. Tarinan mukaan vallanhimoinen velho oli taikavoimillaan auttanut ensin kuningas Baradia surmaamaan Caiburin, ja sitten kun uusi kuningas oli valittu, oli velho pakottanut kuninkaan tuomaan velhon hoviin pappina. Tämän jälkeen kuningas oli jossain välissä surmattu, ja Karum oli ottanut hänen paikkansa. Tämän johdosta paikka, jossa kuningas Barad surmattiin, tunnetaan vielä tänäkin päivän Karumin kumpuna, eikä esimerkiksi Baradin kumpuna kuninkaan kuoleman merkiksi, tai Darenosin kumpuna uuden kuninkaan merkiksi. Joskus sitä kutsutaan kuitenkin myös Kuolleen kuninkaan kummuksi.


Kuinka paljon tästä tarinasta on totta? Vielä tänäkään päivänä kirjanoppineet eivät ole siitä varmoja. Tarinaa kuitenkin tukee Caiburin nopea kuolema ja se, että hoviin saapunut pappi Karum katosi ennen Karumin kummun tapahtumia, eikä häntä enää koskaan nähty.

Se kuitenkin tiedetään varmasti, että kauaa Darenos ei tarinansa varjolla hallinnut; syystä tai toisesta Circolin velhot ja demoniritarit matkustivat joukolla Tutusiin selvittämään tilannetta. Darenosin tarina ja oikeutus kruunuun julistettiin nopeasti valheeksi, ja vallananastaja karkotettiin – ja huhujen mukaan surmattiin samalla kun velhot ja demoniritarit kävivät voimalla Kuolleen jumalan kirkkoa vastaan. Osaksi tähän Tutusin tapahtumiin puuttumiseen vaikutti varmasti vuosina 358–359 käydyt velhojen sodat Kuolleen jumalan papistoa vastaan, mutta myös muista motiiveista kuiskittiin; olivatko velhot matkustaneet Tutusiin kostamaan yhden velhojen omista surmanneelle Darenosille?

Jotkut pitivät velhojen toimia Tutusissa muinaisen sopimuksen vastaisena velhojen sekaantumisesta kuolevaisten asioihin, mutta Farrignian tuella toimineet demoniritarit ja circolilaiset joukot rauhoittivat tilanteen. Asia myös painettiin villaisella kun velhot ja demoniritarit perääntyivät Tutusista rangaistuaan Darenosia valheistaan – Kuolleen jumalan kirkon aiheuttamat levottomuudet muualla Jaconiassa vaativat enemmän heidän huomiotaan.

Tämä kuolemattomien jyrkkä toiminta kuitenkin herätti esimerkiksi Holrusissa näihin päiviin asti jatkuneita epäluuloja velhoja kohtaan, ja huhut pappi Karumin velhoudesta jäivät ikuisiksi ajoiksi osaksi Tutusin kansantarustoa; vielä tänäkin päivänä useimmissa tarinoissa Karum Kernasia kutsutaan ”velhokuninkaaksi” ja hänen ja kuningas Baradin hahmot ja persoonallisuudet sekoittuvat keskenään.

Carelin huoneen kolmen sukupolven mittaiseksi jäänyttä dynastiaa seurasi sunialaisista Mada-hallitsijoista periytyvän hallinnon kausi, jonka aikana Rauhan vuodet alkoivat ja suhteet pohjoiseen, itään ja etelään vakiintuivat niiden nykyiseen muotoon: rauhalliseen yhteiseloon Sunian kanssa, riitoihin Holrusin kanssa ja epätoivoiseen liittolaisen etsimiseen Farrignian suunnalta. Sunian Mada-sukuisten hallitsijoita edustavan kuninkaan kuoltua vuonna 470 V.a. ilman perillistä palasi valtaan Farrignian Riivattua ruhtinasta pakeneva Merion Mada, jonka perustama kuningassuku hallitsee Tutusia vielä tänäkin päivänä. Nykyinen kuningas on Delaron Mada, jonka merkittävimpiin tukijoihin kuuluu ironisesti Ceralin suvun merkittävintä selvinnyttä haaraa edustava Edekin herttua Isgimnur.

Mitä seuraavaksi?

Seuraava seikkailu tulee olemaan todennäköisesti Fallonin ja Palonin viimineinen; Fallon alkaa jo tuntemaan seikkailujen painon ja kivistykset, ja Palon on kohonnut Modredin huoneen metsänvartijasta ja entisestä palkkasoturista maineikkaaksi ritariksi.

Seikkailujen loppu tarkoittaa kuitenkin, että meidän pitää keksiä mitä teemme seuraavaksi. Tämän voisi hoitaa varmaan mesessäkin, ja olemme sitä yrittänytkin, mutta jotenkin keskustelu on jäänyt aina jonkin verran ilman lopputulosta; jokaisen lopullisen vastauksen perässä on ollut vielä se kysymysmerkki, ja jonkin verran nurkumistakin on esiintynyt suunnasta jos toisesta.

Minusta on kuitenkin tärkeää, että pääsemme jonkinlaiseen "sovitteluratkaisuun", joten listataanpa 2 vaihtoehtoa, jotka tällä hetkellä ovat suosituimpia:

Yksi mahdollisuus on että, jatketaan suoraan praedoria tavalla tai toisella. Minulla riittää kyllä seikkailuideoita ja idea seuraavaan kampanjaan on jo mielessä. Tällöin voisin aivan hyvin ottaa myös vastuun PJ:nä. PJ:n homma sopii minulle, eikä minulla pakottavaa tarvetta ole seikkailijana toimia, sillä Praedorissa PJ:n homma on minulle tuttua ja turvallista.

Earthdawnin 3. sääntöjärjestelmää on ryhmässämme ehdotettu. Juho omistaa kirjat, ja olisi kiinnostunut systeemistä. Kuitenkin PJ:n vastuusta on vielä kiistaa, samoin kuin ED:n mielekkyydestä. Minun kantani on, että ED:iä voimme kokeilla, mutta maailma on minulle sen verran vieras paitsi lähtöasetelmiltaan niin myös teemoiltaan, etten oikein mielelläni lähtisi siitä PJ:n päävastuuta ottamaan. Kuitenkaan muiltakaan ryhmästä ei oikein halukkuutta PJ:n roolin ottamiseen ollut.

Jos Earthdawniin kuitenkin löytyy kiinnostusta, niin miten olisi tämä vaihtoehto: Juho toimii PJ:nä, koska omistaa kirjat ja tekee jonkinasteisen "tutustumisseikkailun" tai "one-shotin", jonka kokeilemme. Koska ED:n systeemi ja hahmonluonti vaikuttaa kuitenkin varsin raskaalta, niin käytetään ED:n tutustumisseikkailun valmishahmoja, vaikka Juho ei itse valmisseikkailua kehittäisikään. Jos tästä seikkailusta jää niin hyvä fiilis, että PJ:n hommat esimerkisi minua ED:ssä alkavat kiinnostaa, niin jatketaan, mutta jos ED ei iske tulta eikä halukkaita kampanjan pyörittäjiä löydy, niin siirrytään takaisin Praedoriin.

Jälkimmäinen vaihtoehto toisi vaihtelua ja mahdollisuuden tutustua ED:n maailmaan ilman, että tarvitsi raskaita hahmonluonnin sääntöjä opetella.

Mitä mieltä pelaajat ovat: Suoraan uutta praedoria ja minä toimin enimmäkseen PJ:nä kuten tähänkin asti, vai Juhon pyörittämä tutustumisseikkailu Earthdawniin?

Nuo vaikuttavat kaikille parhaiten sopivilta vaihtoehdoilta: valitkaa jompi kumpi!

14. Praedor-sessio: Koettelemukset Kantaskissa

Vuosi 513 Valiarin aikaa, loka-marraskuu.

Syyskuun antaessa poikkeuksellisen - lähes luonnottoman - ripeästi tietä talvelle Fallon ja Palon viettivät muutamia viikkoja Miradissa jälkimmäisen toipuessa kaksintaistelussa saamistaan haavoista. Kreivit Enith ja Adros sen sijaan suuntasivat etelästä kantautuneiden uutisten huolestuttamina takaisin kotimailleen, sillä Idamarin piirityksen huhuttiin loppuneen Tutusille huolestuttavin tuloksin: Idamarin herttua Teran oli antautunut, vannonut uskollisuutta Holrusin kruunulle ja julistanut viimeisenä tekonaan Etelä-Tutusin suurimpana herrana kaikki Tutusille uskolliset joukot lainsuojattomiksi.

Oli hyvin todennäköistä, että etelässä odotti vain uusia vaikeuksia, mutta Enith ei halunnut hylätä sotaansa holrusilaisia vastaan tai jättää maanmiehiään pulaan; tämän ymmärtäen Fallon antoi suurimman osan herttua Isgimnurin hänelle ja Palonille määräämistä joukoista Enithin alaisuuteen; vain 50 Modredin miestä ja Fallonin palkkaamat 100 palkkasoturia jäivät Fallonin ja Palonin alaisuuteen. Näin ollen alunperin arat välit Enithiin saatiin kohtuullisiksi, eikä tätä uutta kumppanuutta horjuttaneet edes Fallonin kimppuun iltasella käynyt kostonhimoinen Enithin Galenos-soturi, jota Fallon oli aikaisemmin rankaissut niskuroinnista.

Lopulta Palon parani parahultaisiksi herttua Isgminurin vierailua varten. POhjoisesta saapunut ylimys kertoi tulleensa Jorum Engelinpojan hälyttämänä auttamaan Miradin puolustajia, mutta saatuaan Fallonin vain pari päivää aikaisemmin pohjoiseen lähettämältä sananviejältä uutisen tutusilaisten voitosta oli herttua lähettänyt joukkonsa takaisin pohjoiseen, ja tullut itse kiittämään taitavia sotureita. Herttua luovutti Palonille ja Fallonille paitsi Tutusin valtakunnan puolustajien arvon, niin myös maaomistuksia idästä - tosin Holrusin miehittämiltä alueilta. Viimeinen, mutta tuskin vähäisin lahjus oli Tutusin teränä tunnettu hieno miekka, joka kulki perintönä Tutusissa kuntoisuutensa osoittaneelta ylimyssuvulta toiselle. Sota on kauhea asia, mutta ainakin tähän mennessä se oli tuonut Modredin huoneelle vain menestystä ja mainetta.



Pelkkiä ylistyksiä ja lahjoja Isgimnur ei kuitenkaan tarjonnut; hänellä oli myös tehtävä valtakunnan uusille suojelijoille. Etelästä oli saapumassa demoniritarien ja velhojen lähetystö neuvottelemaan rauhaa Tutusin ja Holrusin välille, ja herttua Isgimnur halusi luotettavia miehiä saattamaan lähetystön oikealle puolelle rajaa - Tutusin puolelle, siis. Fallon ja Palon saamistaan palkkioista liikuttuneina luonnollisesti suostuivat, ja komennettuaan Eskilin komentamat palkkasoturit ryöstelemään Holrusin valloittamia maita Miradista itään kaksikko otti jäljellä olevat miehensä ja suuntasivat etelään. Ennen lähtöään Fallon oli kuitenkin "neuvotellut" kaupungin taitavimman alkemistin "lahjoittamaan" Modredin huoneen sotaponnisteluihin kaksi Elämän eliksiiriä ja neljä Parantavaa juomaa. Fallon alkoi todellakin päästä jyvälle tästä "neuvottelu"-hommasta...

Varenaan päästyään Modredin huoneen joukot saivat kuitenkin todistaa Miradin piirityksessä länteen karanneiden holrusilaisten tuhoja, jotka kävivät lopulta niin järkyttäviksi, että Varenaan päästyään Fallon komensi 50 miestään jäljittämään länteen pesiytyneitä holrusilaisia ryöstelijöitä. Varenassa näihin joukkoihin saatiin vahvistukseksi vielä Enithin mukaan lähteneiden joukkojen rippeet, sillä tapahtumat etelässä olivat olleet onnettomia: Enithin joukot oli savustettu esiin piilopaikoistaan Skelin lähiympäristön metsissä, kreivi itse oli vangittu ja Adros oli ottanut haltuunsa Varenaan paenneiden joukkojen rippeet. Etelän tilanne näytti synkentyvän entisestään.

Varenasta etelään holrusilaisten valloittajien mielivallasta saatiin yhä enemmän todisteita. Kun seikkailijat sattumalta onnistuivat pelastamaan vanhan tuttunsa, Myllytornin vanhan ritari Raudricin saatiin myös vahvistus Idamarin synkälle kohtalolle: Enithin pää koristi tätä nykyä Idamarin ja koko itäisen Tutusin käskynhaltijan Matias Harnakin muureja. Enithin turmiosta kiertäneiden huhujen myötä yhä useamman tutusilaisen lordin päättäväisyys oli murtunut, ja Holrusin miehitys tuntui vakiintuneen. Lähtökohdat rauhanneuvotteluihin eivät tuntuneet erityisen lupaavilta.

Lopulta Palon ja Fallon kuitenkin saapuivat Tutusin etelärajalla sijaitsevaan Beresin kaupunkiin, jossa heidän oli määrä tavata demoniritareiden ja velhojen lähetystö. Huolestuneina kovaa vauhtia lähestyvästä talvesta - vaikka oli lokakuun puoliväli, oli lunta jo satanut useampaan kertaan - kaksikko sijoittikin melkoisen osan rahoistaan viljaan, josta saattaisi talvella tulla pulaa. Viljaostokset saatiin sopivasti järjestettyä ennen velhojen lähetystön saapumista ja paluumatkaa takaisin pohjoiseen.

Velhojen lähetystön saavuttua seikkailijat kohtasivat jälleen jo aikaisemmin tapaamansa demoniritarit Trelauksen ja Vernan, jotka eivät olleet unohtaneet Palonin ja Fallonin rohkeutta ja apua Kurarimin kulttia vastaan taisteltaessa. Ikävä kyllä velhot olivat nimittäneet velhojen edustajaksi Trenac Verannoksen, ja seikkailijoille selvisi pian, ettei Verannoksen sukukaan ollut unohtanut Fallon Modredin ja Palon Reysin aiheuttamaa häpeää suvulle. Oli sanomattakin selvää, että seikkailijat välttelivät parhaansa mukaan Trenacia matkallaan pohjoiseen.

Sata mustaa kissaa, kaksi demoniritaria ja velho mukanaan kaksikko sai matkustaa ongelmitta Kantaskiin, jossa neuvottelut Tutusin ja Holrusin välisestä rauhasta oli tarkoitus aloittaa. Matkalla seikkailijat panivat merkille että jos ennusmerkit pitivät paikkansa, niin tänä vuonna talvi kouraisisi ankaralla kädellä pohjoista, ja Tutusissa tavallisemmat, leudot talvet tekisivät tietä pakkaselle ja hyytäville lumimyrskyille.

Varenassa seikkailijat saivat Varenaan saapuneelta Kandarilta tietää miestensä ajavan edelleen takaa horlusilaisia ryöväreitä lännempänä. Fallon ja Palon kuitenkin päättivät, että neuvottelut pohjoisessa olivat nyt tärkeämpiä, varsinkin kun Verna ja Trelaus olivat vihjanneet neuvotteluihin liittyvän enemmän kuin päälle päin näytti.

Kuningas Delaron, herttua Isgimnur ja ritari Aron Modred ottivat vastaan lähetystön ja seikkailijat, ja pian Fallon ja Palon olivat syrjässä neuvotteluista. Saatuaan kuulla, että Iberas Modred oli jäänyt vangiksi Kantaskin kaksoislinnakkeen holrusilaisille joukoille kaksikko kuitenkin aavisteli, ettei heidän osuutensa tapahtumiin ollut vielä täytetty.

Seikkailijoiden ennakkoaavistukset osoittautuivat oikeiksi, kun neuvottelut rauhasta ajautuivat nopeasti umpikujaan. Kuningas Delaronin, Isgimnurin ja Aronin muodostama Tutusin edustajisto ei yksinkertaisesti voinut hyväksyä Holrusia edustaneiden kuningas Vestar Madan ja suurhettua Tybor Engarin vaatimuksia täydellisestä antautumisesta Holrusille. Jopa Holrusin mahtavan armeijan ja etelän olosuhteet huomioonottaen holrusilaisten vaatimukset tuntuivat naurettavilta, varsinkaan kun demoniritareiden ja velhojen sana ei tuntunut painavan Holrusille mitään.

Lopulta Trelaus, Verna ja Trebac pyysivät Fallonin ja Palonin puheilleen, ja paljastivat epäilynsä. Musta huone epäili velho Alman Verannoksen, Kurarimin kulttiin sekaantuneen velhon, paenneen Holrusiin ja hallitsevan nyt vielä selvittämättömästä syystä Holrusin päättäjiä. Trebacin jäljitysloitsut olivat sijoittaneet Almanin Kantaskin kaksoistornien linnakkeeseen, jonne joukko holrusilaisia oli linnoittautunut Tutusilaisia piirittäjiä vastaan. Demoniritarit selittivät, etteivät he tai mustat kissat nykyisessä herkässä tilanteessa voineet sekaantua Holrusin ja Tutusin asioihin aseellisesti, mutta jos tutusilaiset itse vaikkapa surmaisivat velhojenkin hylkäämän luopion ja kulttilaisen, tuskinpa Circolissa suuremmin kyyneleitä vuodatettaisiin. Demoniritareiden ja Trebacin edustaman Verannoksen huoneen palkkion kannustamina ja Trebacin lupaaman suojan rohkaisemina Almanin loitsuja vastaan Palon ja Fallon lupasivat hankkiutua linnaan jo tutuksi käynyttä salareittiä pitkin, ottaa vangiksi Almanin ja hankkia käsiinsä kaikki mahdolliset Kurarimin kulttiin liittyvät esineet - kenties jopa Pirunsydämen amuletin palasen, joita Kurarimin kultilla oli kaksi. Myöhemmin Trebac muutti sopimusta siten, että Verannoksen suvulle häpeää aiheuttaneen Almanin olisi kuoltava, mutta tuskinpa kukaan tosiaan velhopetturin kuolemalle kyyneleitä vuodattaisi.

Hiipiminen linnoitukseen sujui ongelmitta aina muinaisiin velhojen katakombeihin asti päästessä: siellä Palon ja Fallon kohtasivat neljä katakombeja vartioinutta epäkuollut haamua, jotka tähän asti olivat olleet sidottuina Vecis Vardonin tuhoamiin patsaisiin. Haamut tekivät selväksi, että seuraava kuolevainen, joka katakombien rauhaa häiritsisi, maksaisi siitä hengellään; seikkailijat olivat siis ansassa linnoituksessa, sillä katakombien kautta ei olisi pääsyä pois linnakkeesta. Jäljet kertoivat Almanin ainakin käyneen katakombeissa.

Linnoituksessa neuvokkaat seikkailijat onnistuivat kuitenkin neuvottelemaan lannistuneiden holrusilaisten - joita ei paljoakaan linnakkeessa ollut - kanssa sopimuksen. Jos seikkailijoiden onnistuisi päihittää Alman ja tämän esiinmanaama demoni, antautuisivat linnakkeessa olevat holrusilaiset. Vähäväkiset puolustajat olisivat antautuneet jo aikaisemmin, mutta velho oli sen estänyt. Iberasista kyseltäessä holrusilaiset osasivat kertoa vain, että Alman oli käskenyt tuoda Iberasin eteensä linnakkeen valtaistuinsaliin, eikä ritaria oltu sen jälkeen nähty.

Nopean juonen Almanin ja demonin päihittämiseksi kehiteltyään seikkailijat kävivät toimeen ja kohtasivat kulttilaisen linnakkeen valtaistuinsalissa. Fallonin järkytys oli kuitenkin suuri, kun Almania palvelleeksi demoniksi paljastui kukapa muukaan, kuin kammottavan muodonmuutoksen käynyt Iberas: ritarin aikoinaan Kandarilta varastama, Borvariasta löytynyt haarniska oli yhdessä Almanin loitsujen kanssa muuttanut miehen demoniksi. Kyyneleet silmissään Fallon teki lopulta tarvittavan, ja surmasi Demoni-Iberasin, ja luonnottoman musta veri värjäsi pian Tutusin terää.

Fallonin ottaessa yhteen veljensä kanssa Palon laukaisi seikkailijoiden suunnitteleman ansan velhoa vastaan. Alman järkyttyi sen verran Palonin ampuman nuolen sisuksiinsa, että kulttilaisen loitsut oli nopeasti loitsittu, eivätkä seikkailijat edes tarvinneet Trebacin antamaa, magialta suojaavaa vyönsolkea. Ennen kuin Palon ehti hyökätä miekkoineen velhon kimppuun pakeni tämä kuitenkin salista. Fallonin keskittyessä veljensä voittamiseen ei Palon nähnyt muuta mahdollisuutta kuin seurata velhoa alas kellareihin ja lopulta aina hautakatakombeihin saakka, missä vartijoiden haamut osoittivat olleensa tosissaan. Katakombeihin uskaltautunut Alman koki kammottavan kuoleman. Viimeinen muisto velhosta oli Palonin nappaama pala Pirunsydämen amulettia.

Seikkailijoiden voitto Almanista oli katkeransuloinen, sillä "lupaavamman" poikansa menetyksestä mieletön Aron kielsi Fallonin lopullisesti. Seikkailijoiden koitoksetkaan eivät olleet vielä päättyneet; demoniritarit olivat päättäneet, että Pirunsydän oli palasinakin liian vaarallinen Jaconiassa säilytettäväksi, ja kaksi Kurarimilta pelastettua amuletinpalaa pitäisi viedä Kirotulle maalle tuhottavaksi - mutta se on tarina kerrottavaksi toisena päivänä...

Tällä hetkellä näyttää siltä, että viidestoista lokimerkintä tulee olemaan ainakin toviksi viimeinen merkintä Palonin ja Fallonin tarinaa. Saa nähdä, onnistuuko kaksikko tuhoamaan haltuunsa saadut amuletinpalat, vai viekö Kirottu maa voiton kovia kokeneista seikkailijoistamme...

EDIT: Tutusin karttaan päivitetty edellisissä peleissä kohdattuja paikkoja.

Psychotic Evil Lesbian Dominatrix ja Drizzt-kloonit

Geneerisestä roolipelifantasiasta ei varmaan löydy toista mielipiteitä yhtä vahvasti jakavaa rotua, kuin D&D:n drowit, mustat haltiat.

Toisille drowit ovat kirosana ja/tai emogoottien ja "psychotic evil lesbian dominatrix" -karikatyyrien kansa, jonka epäuskottavuutta vain pahentaa roolipelien tuhatpäinen lauma kaoottisen hyviä drow-luopioita sapeleineen. Itse asiassa drowien ja valtavirran Drizzt-kloonien pilkkaaminen on jo niin yleistä, että tämä nurjamielisyys on varmaan enemmän valtavirtaa, kuin drowien maksimaalinen käyttö omassa pelimaailmassa ja sen oman Drizzt-kloonin tekeminen.


Minä sain ensikosketukseni D&D:n mustiin haltioihin joskus 6-luokalla, kun luin Musta haltia -trilogian ensimmäistä kertaa. Siinä herkässä ja vaikutteita hyvin vastaan ottavassa iässä olin suorastaan myyty Droweille - ja erityisesti tuolle maailmansa jättäneelle luopiolle, mannunvartija Drizzt Do'Urdenille. Musta haltia -trilogian jälkeen tuli ahmittua nopeasti Jäätuulen laakso -trilogia, ja voi sitä nuoren pojan nörttiraivoa, kun silmiin osui niitä ristiriitoja, mitä Jäätuulen laakso -trilogian ja Musta haltia -trilogian välillä on. Puolituisen kiven luettani jälkeen kirjastossa käynnin rutiiniin muodostui tarkistaa, joko se seuraava Drizzt-kirja oli ilmestynyt. Kirjojen vaikutus minuun ja siihen, mitä minä pidän "viihdyttävänä" ja "mielenkiintoisena" oli varsin suuri, enkä ole ainakaan vieläkään täysin päässyt tuosta vaikutuksesta eroon. Jäätuulen laakso -trilogia ja Musta haltia -trilogia pysyvät edelleen mielenkiintoisimpien lukemieni kirjasarjojen joukossa, vaikka monia niitä parempia kirjoja on tullut luettua. Erityisesti Pahan perintö -kirjan lopputaistelu Artemis Entrerin ja Drizzt Do'Urdenin välillä on edelleen yksi veret sykähdyttävimmistä taistelukohtauksista. Fucking awesome.


Miten edellämainittu liittyy roolipelaamiseen? Ei kai suoranaisesti mitenkään. Tahdoin vain osoittaa kuinka tärkeä tekijä nimenomaan Salvatoren kuvaus droweista on minun makunautintojeni muovaajana ollut. Tästä pääsemmekin aasin siltaa pitkin siihen, millaisia visioita minulla on tällä hetkellä droweista.


Minun "geneerisessä fantasiamaailmassani" drowit olisivat epäilemättä hyvin d&d-tyylisiä, perusajatusmaailmaltaan pahoja olentoja... ainakin Routamaat-nimisessä praedor/d&d -settingissäni he sitä olivat. Routamaissa he eivät kuitenkaan eläneet maan alla, vaan pienillä saarillaan kaukana jäätikön lähettyvillä, ja palvoivat demonijumaliaan ja jään alle hautautunutta lohikäärmettä. He olivat merirosvoja, ryöväreitä ja tuhoajia, eikä minun tarvinnut oikeastaan hirveästi miettiä koskaan kuinka heidän kulttuurinsa olisi käytännössä toiminut. Eipä minulla hirveästi halua ole asiaa pohtiakaan. Routamaat oli kuitenkin "erikoistapaus"; geneerisemmässä setissä pysyttelisin todennäköisesti "maan alla elävä pahojen haltioiden kansa" -teemassa.

Forgotten Realmsin lore - se mitä siitä tiedän, mikä ei välttämättä ole kovin paljoa - mustia haltioita koskien on aina ollut mielenkiintoinen, joten tähän omaankin maailmaan drowien maan alla elämiseen täytyisi keksiä jokin uskottava syy. Tietenkin koko homman voisi kopioida FR:stä, mutta mitä kivaa siinä olisi?

Ehkäpä mustien haltioiden synnyn takana voisi olla jonkinlainen sota kolmatta osapuolta vastaan. Haltiat olisivat voineet esimerkiksi jakautua sotasuunnitelmia koskien kahteen puoleen, "jalompiin" haltioihin ja sitten raampia keinoja suosiviin, "pahoihin" mustiin haltioihin. Kenties nämä mustat haltiat syyllistyivät niin suureen sotarikokseen, että jopa jumalat kauhistuivat heidän keinojaan ja häikäilemättömyyttään, että kirosivat mustan haltiakansan ja karkottivat heidänt maanalaisiin luoliin. Jonkinlainen yhteys mustien haltioiden jumaliin pitäisi vielä luoda, mutta kaiken kaikkiaan lähtisin tekemään yhteiskunnat vähemmän "Lesbian Dominatrix BDSM" ja enemmän... en tiedä. Vähemmän tuota edellä mainittua ainakin. Sukupuolten tasa-arvoa ja sitä rataa.


Toinen ihanuus mustiin haltioihin ja roolipelaamiseen liittyen on Drizztin kloonaus omaksi hahmoksi. Tätä voi tehdä vaihtelevalla tasolla joko säilyttämällä jotain Drizztiin liittyviä teemoja, tai sitten kopioimalla Drizztin aina ulkomuotoa ja miksei vaikka historiaa myöten.

Ensimmäinen Drizzt-kloonini taisi olla Baldur's Gate 1 -tietokoneroolipelissä. Helppoa kuin heinänteko: roduksi Elf (Pelit-lehdessä annetuista huhuista poiketen BG1:ssä EI ollut drow-haltiaa erillisenä rotuna >:-I), classiksi ranger, ihoksi tumman ruskea ja tukka valkoiseksi. Nimi ei sentään ollut mikään Drizztiin viittavakaan - muistaakseni. Statit olivat muistaakseni STR 18, DEX 14, CON 14, INT 8, WIS 14, CHA 8, eli hyvin epädrizztmäiset. Mutta niistä minä en vielä silloin mitään ymmärtänytkään. Ei sillä tullut peliä läpi vedettyä, mutta yritys oli kova.

Toinen merkittävä Drizzt-klooni on vähän tuoreempi. Terian Kane oli D&D 3,5-laitoksen kampanjaan luotu Puolihaltiasamooja (Half-Elf Ranger), joka oli yksinäinen susi ja erikoistunut kahdella aseella taistelemiseen. Hahmo oli lainsuojaton kotimaassaan, ja etsi omalla tavallaan paikkaa muiden kansojen asuttamista valtakunnista - huomaatteko yhteyden? Musta pantteri ei sentään Terianin vierellä kulkenut, vaan Animal Companion oli villi susi nimeltään Loamar. Elukka pentele meni vieläpä kuolemaan, ja minun oli pakko yrittää roolipelata hahmon tuntemaa menetystä ja surua. Luonnotonta touhua.


Onhan noita Drizzt-klooneja tullut kehitettyä peliin kuin peliin vaihtelevalla uskollisuudella esikuvalle, mutta vielä on pöytäpeleissä Drizztin identtinen kaksoisolento kokematta. Millaisen hahmon tekisin, jos mahdollisimman Drizztimäistä kloonia lähdettäisiin hakemaan?

No, esikuvaksi otettaisiin ainakin tämä kuva, eikä se BDSM-nahkahaarniskassa pomppiva kuvatus, joka tämän päivän Drizztiä esittää.

Jos Drizzt-kloonini seikkailisi tuossa edellämainitussa maailmassa, niin lähtökohdiltaan hän olisi rodustaan ja rotunsa ylivertaisuudesta ylpeä soturi, joka olisi osallistunut sotaretkiin maan pinnalle, eikä välttämättä olisi selviytynyt elämänsä alkupuolesta ihan yhtä puhtoisena kuin esikuvansa. Sen sijaan hän joutuisi maksamaan maankamaralla tehdyistä rikoksistaan enemmän tai vähemmän kovan hinnan, kun hän maanpinnalle tehtävällä sotaretkellä jäisikin vangiksi. Hämmästyneenä tämä drowsoturimme saisikin huomata, että raa'an ja hitaan kuoleman sijaan häntä kohdeltaisiin jotakuinkin inhimillisesti, pikemminkin sotavankina kuin vaarallisena rikollisena. Tämä ja muutamat muut paljastukset saisivat ylpeän drowsoturimme epäilemään omia arvojaan ja jatkamaan matkojaan maanpäällisessä maailmassa, kulkien koko ajan kohti "jalompaa" soturia. Seikkailujen myötä ylpeästä ja kusipäisestä paskiaisesta pitäisi tulla jalompi - joskin ehkä edelleen kyyninen ja ylpeä - soturi.

Arvostelu: Transitions II - The Pirate King (R. A. Salvatore)

The Pirate King on toiseksi uusin kirja Drizzt Do'Urdenista kertovien kirjojen sarjassa. Tällä kertaa Drizzt ei kuitenkaan seikkaile tutun seurueensa kanssa, vaan vaihteeksi Regis kohotetaan jalustalle drowin ja puolituisen seikkaillessa Mithrilsalista aina Jäätulen laaksoon ja Luskaniin. Luskan on tarinan päänäyttämö.



Product Description
Drizzt returns to Luskan, and the Realms will never be the same!

The Arcane Brotherhood has long held the city of Luskan in their power, but when corruption eats away at their ranks, Captain Deudermont comes to the rescue of a city that has become a safe haven for the Sword Coast's most dangerous pirates. But rescuing a city from itself may not be as easy as Deudermont thinks, and when Drizzt can't talk him out of it, he'll be forced to help.

Drizzt is back in action again, and bringing more changes to the Forgotten Realms setting. This all new hardcover adventure will keep Drizzt fans guessing the whole way, with edge-of-your-seat action and plot twists that even the most casual reader of the Forgotten Realms novel line can't afford to miss!

About the Author
R.A. Salvatore has spent so many years winding himself into fantasy worlds that he's still trying to figure out how to unwind. He is the author of more than forty novels and more than a dozen New York Times best sellers, including The Two Swords, which debuted at or near the top of many best seller lists.

Salvatoren ja Drizzt Do'Urdenin parjaaminen on ollut jo varsin kauan "in" fantasiakirjallisuutta lukevien parissa. Drizzt-tarinat - kuten melkoinen osa "roolipelikirjallisuudesta" jota esimerkiksi Forgotten Realms ja Eberron -kirjat edustavat - nähdään usein korkeintaan viihdyttävänä roskakirjallisuutena. On Drizzt Do'Urdenista mitä mieltä tahansa, jopa tällaisen drowmannunvartijaa täysillä! fanittaneen henkilön, kuin minä, on pakko myöntää, että kenties aika on todellakin ajanut ohitse Drizzt Do'Urdenin ja Mithirsalin kumppanusten. Sääli.

The Pirate King käsittelee "Transitions"-aihetta mielestäni sarjan 1-osaa paremmin. Uuden ja vanhan rajoja ylitetään tarinassa monta kertaa, ja minulle lukijana tuli jotenkin sellainen olo, että Salvatore ehkä itsekin Drizztistä kirjoittavana kirjailijana haikailee "vanhoihin hyviin aikoihin". Tarinassa on omaa haikeuttaan, ja kaipuuta yksinkertaisempiin aikoihin. Mutta liian kauas on kuljettu, että nuo ajat voisivat todella koskaan palata. Välillä kirjan haikeus ja esiin nostetut vuoropuhelut ja pohdinnat yksinkertaisemmista, paremmista ajoista kuitenkin osuivat ja upposivat ainakin minuun. Voi Salvatore, miksi sitten et kirjoita niistä Vanhoista hyvistä ajoista, jos me kaikki niitä kaiholla muistelemme?

Kaiken kaikkiaan tarina on ihan mielenkiintoinen, ja poikkeuksellisen harmaasävytteinen dnd-tarinaksi, mutta toisaalta harmaan sävyt ovat hyvin teennäisiä; "hyvikset" ja "pahikset" erottuvat edelleen selkeästi. Tämä toisaalta kuuluu genreen, mutta miksi harmaasävyjä on sitten ylipäätään lähdetty hakemaan?

Kenties joku harmaasävyisiä tarinoita kertomaan tottuneempi kirjailija olisi onnistunut luomaan tarinan sävyistä oikeasti mielenkiintoisen paketin, mutta nyt kirja tuntui vain ristiriitaiselta ja ponnettomalta. Motiivit jäivät epäselviksi tai pinnallisiksi, ja maailma epäuskottavaksi. Okei, Forgotten Realms ja "uskottava" eivät nyt muutenkaan sovi samaan lauseeseen, mutta minä en vain voi hyväksyä, että tarinaa kuljettavana teemana on kaupungissa kärsittävät taudit ja nälänhätä, kun maailmasta samaan aikaan löytyy sadoittain erilaisiin ruokaa luoviin tai parantaviin loitsuihin kykeneviä pappeja, ja jossa jokaiselta sivuhahmolta löytyy maagisia aarteita. Kun tarinassa esiteltiin merkityksetön, tylsä ja yksiulotteinen merirosvo, jolta löytyi likaa hylkivät taikahousut, niin olin viedä kirjan paperinkeräykseen. Loitsut ja velhot: käy. Taika-aseet: ok. Taikanilkkaimet tai lumotut korut ja kivet: hyvä on, hyväksytään nyt nämä vielä. Lukematon määrä erilaisia taikaviittoja, koruja ja vaatteita jokaisella nimetyllä sivuhahmolla - that's it. Ja ne v**un taikahousut!

Minä pidän Drizztistä - ihan oikeasti. Ensimmäiset kaksi trilogiaa hänen ja hänen kumppanustensa seikkailuista loivat ainakin minulle kuvan vaikuttavasta ja mielenkiintoisesta hahmon, joka taistelee verenperintöään vastaan ja pitää kiinni omista ihanteistaan maailmassa, jossa häntä vieroksutaan. Pakko se on kuitenkin myöntää, että tämä uusi - tai no "uusi" ja "uusi" - BDSM-nahkapanssarissaan pomppiva drow ja epäuskottavasta, inflaatiota kärsivästä taikuudestaan kärsivä Forgotten Realms on minulle vieras paikka. Menneeseen ei ole paluuta, ja uusien lukijoiden myötä kiinnostukset muuttuvat, se on fakta - mutta ei kai kukaan oikeasti pidä Drizztin tai Forgotten Realmsin ottamasta suunnasta? Taikahousut, hei! Miettikää nyt.

En halua antaa tälle arvosanaa. Drizzt-faktori pykäisi sitä kuitenkin liian korkeaksi todellisuuteen nähden.

Huomaan, että en itse asiassa oikeastaan arvostele enää kirjaa, vaan jorisen vain omiani Forgotten Realmsin nykytilanteesta. Anteeksi siis osittain väärää vihjaava otsikko. Haukkukaa vaikka kommenteissa valehtelijaksi. :P