Jälleen yksi Praedor-novelli, jonka isken tänne irstaasti ilman oikolukua ja tarkempaa tarkistusta. Lähdin hakemaan tällä kertaa jotain vähän "pulpimpaa" tekstiä ja tarinaa, ja pidän ainakin itse lopputuloksesta, vaikka se "pulp" saattoi välillä jäädä matkalle - tai sitten ei. Tämän novellin perässä ei ole numeroa tyyliin "Praedor-novelli 8", koska tämä ei muodosta samanlaista tarinajatkumoa, kuin aikaisemmat novellit muodostaisivat, jos jaksaisin sitoa ne yhteen ja työstää tarinaa eteen päin. Kirjoittaessa olen kuin kukasta kukkaan lentävä mehiläinen; vanhat jutut unohtuvat kun uudet inspiraatiot valtaavat mieleni vain unohtuakseen pian uusien tuulien myötä...
Tarinassa mainitaan eräs henkilö, jonka jotkut Praedoriin tutustuneet saattavt tunnistaa. Jos mielessänne käy ajatus, että "Hei, eikös tuo ole se...", niin kyllä hän
on se. Nokkelimmat pokkelimmat saattavat tunnistaa tekstistä myös muita kirjallisia lainauksia...
Jos joku näitä oikeasti lukee, mutta haluaisi mieluummin lukea "tekstiasiakirjaa", niin minulta löytyy tämä teksti sekä doc-tiedostona että pdf:nä kaikilla Praedor-herkuilla (otsikointi, Jaconian lohikäärme fiilistelemässä ja Praedorin tekstin fontti), että herjatkaa vaikka kommentteihin, niin sovitaan kuinka tekstin teille lähetän. Siis jos kiinnostuneita löytyy. Jos ei löydy, niin sitten saatte lukea tylsää blogitekstiä.
Pidemmittä puheitta:
PraedorMusta PorttiEnsimmäinen luku:
Ylväät männyt ja tuuheat kuuset kohosivat taivaita kohti Läntisten vuorten rinteillä ja solissa. Karuissa laaksoissa levisi pieniä vuoristolaisten sukukuntia ja klaaneja, mutta suurin osa noista karuista maista oli erämaata, villiä ja kesytöntä. Ylimmillä rinteillä, missä lumi ei sulanut kokonaan edes kesäauringon paahteessa, eli kammottavia hirviöitä, lumiapinoita, demoneita ja peikkoja, kun taas alempana vaelsi luonnollisempia, mutta yhtä vaarallisia petoja, susia ja karhuja.
Itäisten rinteiden laaksoista monet olivat alavammilta mailta tulleiden uudisraivaajien asuttamia, mutta vielä riitti asuttamattomia erämaita vaellettavaksi ja tutkittavaksi. Vielä riitti piilopaikkoja niille, jotka eivät halunneet tulla löydetyiksi. Havumetsien ja vuorisolien varjoissa kulki monia miehiä, kenties pedoista vaarallisimpia; suvuttomia vuoristolaisrosvoja ja lainsuojattomia ilman kotimaata. Luopioita, joiden uskollisuus ei kuulunut kenellekään muulle kuin heille itselleen.
Yksi tällaisista luopioista nousi juuri hitaasti, mutta määrätietoisesti itäisten rinteiden polkuja. Siellä täällä metsä oli ottanut polun haltuunsa, ja matkalainen joutui tekemään oman polkunsa, mutta tämä ei tuntunut miestä hidastavan; hän asteli ketterästi ja tottuneesti niin metsän keskellä kulkevilla pienillä reiteillä kuin pensaiden ja louhikoidenkin keskellä.
Miehellä oli reppu harteillaan, ja sen lenkissä roikkui nenäsuojuksestaan yksinkertainen, kartionmallinen kypärä, sillä kevätauringon paahteessa miehen pitkät, mustat hiukset olivat liimautuneet miehen päätä vasten. Hän oli vuoristolaiseksi poikkeuksellisen lyhyt, mutta silti alavien maiden miehiä puoli päätä pidempi; kuusi jalkaa luonnon muovaamaa ja koettelemaa voimaa. Hänen rintansa oli härkämäisen leveä, ja käsivartensa paksut kuin monilla sepillä, mutta hänen liikkeissään oli siitä huolimatta vaivatonta ketteryyttä, josta puuttui täysin monien kookkaiden miesten kömpelö varovaisuus. Tässä miehessä yhdistyi härkämäinen voima metsäkissan ketteryyteen ja suden sitkeyteen, sillä vaikka hän oli matkustanut taukoamatta aamunsarastuksesta asti, ei hänen pitkien jalkojensa poljenta ollut vielä hidastuakseen, vaikka hänen yläruumistaan painoi täyteen pakatun repun lisäksi tummista rautaketjuista valmistettu rengaspanssari, ja raajojaan hienot terässuojukset. Olkapäällä roikkui vielä yksinkertainen, teräksellä vahvistettu puukilpi, ja uumille oli sidottu tikari ja kirves; yksinkertainen ase, jonka partaveitsen terävää terää painotti teräspiikki. Se ei ollut yhtä suuri ja raskas, kuin vuoristolaisten usein suosima tappara, vaan pikemminkin nopeuteen ja ketteryyteen luottavan mestaritaistelijan valittu ase, jonka teräksellä vahvistettu puuvarsi sai parhaimmastakin angarilaisesta teräksestä taotun miekan loville - ja tuo ase sopi kantajalleen täydellisesti, sillä miehen harmaiden katse paljasti soturisielun palon.
Soturi oli Rangar Telenginpoika, Rangar Svarda eli "Musta Rangar", ja hän oli kaukana kotoaan; hänen klaaninsa kivilinnoitus sijaitsi kaukana pohjoisilla huipuilla, missä vain kaikkein kovapintaisimmat vuoristolaiset asuivat. Kuukausia sitten hän oli vielä ollut klaaninsa Merdan kuningas, mutta nyt hän oli vain lainsuojaton vailla kotia tai juuria. Hänen maansa oli siepannut viekkaudella ja vääryydellä praedor ja onnensoturi Kadir, vuoristolainen itsekin, mutta kauempaa etelästä, Angarin lähettyviltä.
Noihin karuihin ja virheistä kovalla kädellä rankaiseviin maihin verrattuna Läntisten vuorten alarinteet eivät olleet kummoinenkaan koitos tuolle tummakulmaiselle miehelle, joka oli syntyessään paiskattu hankeen todistaakseen kelpoisuutensa elää, ja oli todistanut sen yhä uudelleen elinvuosi toisensa jälkeen, vastustaja ja vihollinen toisensa jälkeen hänen eteensä kaatuneena. Niinpä hänen katseensa pysytteli tiessä, jalansijoja ja vaaranpaikkoja etsien, mutta muut aistit valppaina, ympäristöstä vaaroja jatkuvasti etsien.
Tässä oli mies, jota eivät monetkaan vaanijat päässeet yllättämään. Nytkin hänen tarkat korvansa, erottivat jonkin äänen, oksan rapinan, linnun pelästyneen sirinän, pelästyneen rusakon pyrähdyksen. Tuskin korvat olivat tuon monelle muulle merkityksettömän äänen rekisteröineet, kun hänen soturin selviytymiseen ja voittoon ponnistelevat vaistonsa olivat saaneet jo käden laskeutumaan kirveen varrelle, ja kilven putoamaan olkapäältä suojaamaan vasenta kylkeä. Raskaiden nahkasaappaiden verhoamat jalat pureutuivat maahan ja tummat silmät vilkuilivat nyt polun sijaan ympäristöä; puita, pensaita, mäennyppylöitä - mitä tahansa piiloa, jonne vihamielinen vaanija olisi saattanut piiloutua.
Mitään ei kuulunut, eivätkä Rangarin valppaat silmätkään erottaneet aluksi mitään. Hitaasti soturin oikea käsi kuitenkin veti kirveen verran lenkistään ja piti kilven valmiina. Näillä erämailla riitti vaaroja, ja varomaton kohtasi todennäköisesti turmionsa.
Lopulta metsän keskeltä kuului ääni:
”Laske aseesi, suuri soturi!” heleä, nuorelle neidolle kuuluva ääni huusi jostain soturin kilpikäden puolelta. ”Rangar Telenginpojan tuskin tarvitsee pelätä pahaista tyttöä!”
”Tule esiin, niin aseeni jää vyölle! vuoristolainen vastasi huutoon ja jatkoi - turhaan - huutajan etsimistä metsän keskeltä. Neito oli tietänyt hänen nimensä joten tovin soturi jo epäili vanhojen vihollistensa löytäneen hänet, mutta piti sitä kuitenkin epätodennäköisenä. ”Näissä metsissä riittää enemmän rosvoja ja kunniattomia selkäänpuukottajia, kuin yksinäisiä neitosia... tule esiin, että levoton mieleni saa rauhan.”
Piileskelijä vastasi heleällä naurulla, mutta totteli kuitenkin Rangarin kehotusta ja astui esiin hätkähdyttävän läheltä, vain muutaman jaardin päässä kohoavan männyn takaa. Soturi olisi uskonut huudosta päätellen tämän olevan kauempana...
”Näetkö nyt, Merdan klaanin urhea soturi”, neito sanoi. ”Olen vain tavallinen, surkea tyttö. Ei mitään pelättävää.”
”Mikään tavallinen neito tuskin olet”, Rangar vastasi ja mittaili arvostavasti neitoa siroista, paljaista nilkoista viehättäviin, sydämenmuotoisiin kasvoihin saakka. Yksinkertaisen nuttunsa alla neito, lähes tyttö, oli sorja kuin pajunvarsi, mutta hänen silmänsä olivat aikuisen naisen silmät, täynnä vihreää tulta ja aistillista itsevarmuutta. Neidon palmikoidut, pitkät hiukset olivat lähes tulenpunaiset, upeaa väriä joka merkitsi vuoristolaisille noitaa; demonien kanssa kauppaa tekeviä taikojia ja myrkkyjen ja salatieteiden tuntijoita. Yhtäkkiä neidon tietämys Rangarin taustoista ei tuntunut enää ollenkaan kummalliselta, ja vuoristolaisille tunnusomainen taikauskoinen pelko täytti soturin mielen. Koska neito ei kuitenkaan näyttänyt kuitenkaan juuri olevan manaamassa demonia syömään Rangarin sielua, pujotti soturi kirveensä takaisin vyölleen. ”Mitä teet yksin täällä, tyttö? Kuten jo sanoin, niin näillä seuduilla olisin odottanut tapaavani kunniattomia rosvoja, enkä sieviä neitoja.”
”Nämä seudut voivat yllättää monellakin tapaa”, neito vastasi ja silmäili Rangaria arvioivasti – arvostavasti, sillä vuoristolainen oli omalla, synkällä tavallaan komea mies. ”Minä asun tässä lähellä, kuten asui äitini, äidinäitini ja äidinäidin äitini.”
”Pitkä sukupuu yksinkertaiselle neitoselle”, Rangar murahti ja vilkuili ympäristöä. ”Mutta luulenpa, että sinä et aivan mikään yksinkertainen neito olekaan.”
”Kuten sanoin: nämä seudut voivat yllättää”, neito vastasi hymyillen. ”Sukuni on asuttanut näitä rinteitä jo silloin, kun vuoristolaiset olivat vasta Arel Hiramonilta paenneita orjia. Pystyn jäljittämään sukuni jopa kauemmas kuin sinä, Merdan klaanin kuningas.”
Rangar tunsi taikauskoisen pelon kihelmöivän selkäpiitään; nainen tiesi liikaa, aivan liikaa. Velhot ja noidat olivat Läntisten vuorten karuilla mannuilla harvinaisia, mutta eivät täysin tuntemattomia, eikä yksikään vuoristolaisklaaneista ollut unohtanut vannomaansa kostoa heitä aikoinaan hallinneen velhoruhtinas Arel Hiramonin jälkeläisille. Monet vuoristolaisista tunsivatkin taikauskoista pelkoa, jopa vihaa kaikkea yliluonnollista kohtaan, oli kyse sitten vaarallisesta lumiapinasta, tai liian taitavasta parantajasta.
Rangar olisi mielellään halkaissut tämän noidan pään kirveellään, mutta kunniastaan herkkä vuoristolainen ei voinut iskeä, ennen kuin neito osoittaisi katalat aikeensa.
”Tiedät minusta paljon”, vuoristolainen murahti, ”enemmän kuin olettaisin yhdenkään miehen tai naisen tietävän minusta näin kaukana kotimaastani. Mistä olet saanut tietosi?”
”Minä olen vaatimaton nainen, mutta pääni on terävä ja muistini hyvä”, neito vastasi irrottamatta hämmästyttävän vihreiden silmiensä katsetta hetkeksikään soturista. ”Tieto on usein ainut asia, jolla voin käydä kauppaa, ja siksipä pidän huolta, että minulla on sitä aina mahdollisimman paljon… huhut Merdan langenneesta kuninkaasta ovat kiirineet kauas karkotuksesi jälkeen, Telengin poika. Kaikkialla Läntisillä vuorilla kerrotaan karkotetusta kuninkaasta.”
Rangar irvisti tytön sanojen nostaessa pintaan tutut muistot: tuskan ja vielä kivuliaamman häpeän, jonka vain soturi saattaa hävitessään tuntea. Hän muisti kevätmyrskyn, joka oli raivonnut kuukausia sitten, kun hänet oli paiskattu ulos omasta talostaan verisenä ja häpäistynä. Hänen valtaistuimensa kuului nyt toiselle miehelle, eikä Merdan kuningas Rangaria enää ollut.
”Miksi vahdit omilla asioillaan kulkevia matkalaisia”, soturi murahti karkottaen muistot takaisin syvälle sieluunsa; ne piinasivat jo hänen uniaan, joten turha niitä oli vielä valveillakin hautoa. ”Näillä poluilla liikkuvien vahtimisessa on aina omat vaaransa.”
”Ehkä odotin matkalaista täyttämään tyhjän paikan kestipöydässäni”, neito vastasi ja iski silmäänsä. ”Minä olen köyhä, ja tarjottavani ovat vaatimattomat, mutta ruoka on täyttävää ja matkan väsyttämä kehosi voimistuu edessäsi odottavia virstoja varten. Jos siis otat kutsuni vastaan.”
Rangar aikoi kieltäytyä, sillä päivä oli vasta puolessa, ja hänellä oli vielä useita virstoja taivallettavana edessään. Sitten hän kuitenkin katseli suloista neitoa, tämän lumoavia silmiä ja täyteläisiä huulia, ja ajatteli lämmintä ateriaa, joka tämän mukaan odotti vain syöjäänsä. Rangar oli kova, kuin vuoret joilla hänen kansansa asusti, mutta siitä oli jo päiviä, kun hän oli viimeksi syönyt mitään, jota olisi voinut hyvällä tahdolla kutsua kunnon ateriaksi. Tarjous houkutteli, ja loppujen lopuksi vaara tuntui vähäiseltä; oli neito noita tai ei, niin myös loitsijat kaatuivat teräkseen siinä missä kuolevaiset miehetkin.
”Minä otan kutsusi vastaan”, Merdan entinen kuningas vastasi. ”Näytä tietä.”
Toinen luku:
Neito, joka kertoi nimekseen Diera, johdatti Rangarin sivuun vuoristolaissoturin käyttäneeltä polulta, syvälle mänty- ja kuusipuiden suojiin jäävään painanteeseen. Syvänne ei ollut leveä, mutta sitäkin syvempi, lähes viisitoista jalkaa, ja sinne pääsi vaivattomasti vain yhtä mutkittelevaa, kivistä polkua pitkin, sillä sen itä- ja länsireunat olivat lähes pystysuoraa pudotusta ja neljättä hallitsi suunnaton, ikivanha mäntypuu. Syvänteen pohjalla, osaksi männyn valtavien juurien suojissa, oli vaatimaton mökki, Dieran tupa.
”Se ei ole kummoinen”, neito sanoi lähes anteeksipyytelevään sävyyn Rangarin katsellessa ja erinomaista piilopaikkaa, johon tupa oli saatu rakennettua, - mutta se on turvallisessa paikassa, jonne osaavat vain harvat. Näillä armottomilla seuduilla ei voi olla liian varovainen.
”Erinomainen piilopaikka tämä onkin”, Rangar murahti ja katseli arvostavasti pientä, ylhäältä päin tuskin huomattavaa polkua, ja valtavan männyn juurakkoon ylhäältä tarkasteltuna lähes kokonaan katoavaa tupaa. Tuvan rakentamisen oli täytynyt olla hyvin vaivalloista, mutta se kannatti. Talon ei helpolla polusta tietämätön löytäisi.
”Tule”, Diera sanoi, ”mennään sisälle.”
Rangarille, joka oli ollut oman kylänsä kuningas ja talonsa herra, Dieran tupa ei ollut sisältä erityisen vaikuttava: yksinkertainen puulattia, muutama lavitsa, hyllykkö astioille ja ruokatavaroille ja sammalella tilkityt seinät, pienet ikkunat, ja jonnekin juurakkoon katoavat savuräppänät katonrajassa. Mökki oli savuinen ja hämärä, ja vuoristolaisen nenään tulvahti outoja yrttien ja muita rehelliselle soturille tuntemattomia hajuja. Matalasta katosta roikkuikin useita yrttivihtoja kuivamassa, ja pienessä tulisijassa porisi pata, jonka eksoottinen, outo tuoksu sai veden kihoamaan Rangarin kielelle.
”Riisu taakkasi ja istuudu”, Diera sanoi ja osoitti pientä lavitsaa tulisijan lähellä, nappasi hyllyköltä yksinkertaisen puukulhon ja alkoi kauhoa padasta höyryävää keittoa. Tuoksu oli niin mehukas, että Rangar oli kompuroida pudottaessaan reppunsa ja kilpensä ovensuuhun ja istahtaessa lavitsalle. Jakkara natisi uhkaavasti hänen painonsa alla, eikä kookkaan vuoristolaisen asento ollut mukavin mahdollinen, mutta moiset vaivat unohtuivat herkullisen keiton edessä.
Rangar oli hörppinyt lähes puolet kulhollisesta, kun kauhistuttava ajatus valtasi hänet; tarinoissa ja legendoissa noidat lumosivat uhrinsa yrtein ja myrkyin, joiden salaisuudet vain synkimmät tietäjät ja taikurit saattoivat tietää.
Dieran täytyi tajuta Rangarin ahminnan äkillisen tauon ja kauhistuneen ilmeen syy, sillä hän nauroi aseistariisuvasti.
”Älä pelkää Merdan langennut kuningas”, neito sanoi ja istahti sirosti toiselle lavitsalle. ”Jos olisin halunnut sinut myrkyttää tai muin tavoin hallintaani ottaa, olisin tehnyt sen jo polulla, jolla tapasimme.”
Järkyttyneenä Rangar katseli neitoa ja tämän muodonmuutosta. Heleän neidon ääni muuttui täyteläisemmäksi, vahvemmaksi. Se oli edelleen nuoren neidon ääni, mutta nyt se kantoi vuosikymmenien – ei, vaan vuosisatojen! – salattua tietoa ja viisautta; mahtia, joka oli kuolevaisen miehen järjen ja käsityskyvyn tavoittamattomissa. Neidon tulenväriset noidanhiukset tuntuivat hohtavan häikäisevää valoa, ja hänen häikäisevän vihreät silmänsä tuntuivat hehkuvan omaa sisäistä tultaan. Kermanvaalea, metsän varjoisa suojassa auringonpaahteelta säilynyt iho tuntui hehkuvan kalpeampana, kuin yhdelläkään elävällä ihmisolennolla saattoi olla.
”Jumalien ja demonien nimeen”, Rangar ärähti ja nousi kömpelösti pieneltä lavitsaltaan kirvestään vyöltään tavoitellen. ”Mitä helvetin noituutta tämä on? Mikä sinä olet?”
”Rauhoitu, Telengin poika”, neito sanoi, ja hänen äänensä kantoi sellaista voimaa, ettei edes sielultaan teräksenvahva vuoristolainen voinut olla tottelematta. ”Istuudu ja syö ruokasi loppuun; vieraanvaraisuuden puutteesta tämä tupa ei kärsi. Vastaan kysymyksiisi syödessäsi, ja sen jälkeen voisimme keskustella menettämästäsi valtaistuimesta…”
Jokainen Rangarin alkukantainen, vuosien selviytymisen myötä teräväksi hioutunut vaisto kehotti häntä pakenemaan; taikuus ja yliluonnollinen oli vuoristolaisille luonnoton ja kammoksuttava asia, joka sai soturin niskakarvat nousemaan pystyyn. Kuitenkin taikauskoisen pelon ohitti uteliaisuus: mitä nainen oli tarkoittanut kun oli sanonut haluavansa puhua Rangarin valtaistuimesta.
Epäluuloisena ja valppaana Rangar istuutui takaisin lavitsalle – keitokseensa hän ei enää tosin koskenut; hänen ruokahalunsa oli kuollut.
Diera ei kuitenkaan näyttänyt välittävän, söikö vuoristolainen ruokansa loppuun eli ei, vaan katseli vain vierastaan ylhäisenä ja kuninkaallisena; vaatimattomista vaatteistaan huolimatta hän toi nyt Rangarin mieleen tarujen ja legendojen soturikuningattaret ja ylhäiset naiset. Kuitenkin samalla tässä oli jotain epäinhimillistä – hänen ihonsa oli liian vaalea, hänen silmänsä liian vihreät, hänen hiustensa loimuava puna liian kirkasta – joka sai mieleltään ja haluiltaan yksinkertaisen soturin vavahtamaan. Tässä neidossa oli jotain salaperäistä ja juonittelevaa – molemmat luonteenpiirteitä, jotka Rangarin mielessä sopivat täydellisesti demonien kanssa kauppaa tekeville noidille ja velhoille.
”Kuten sanoin, on sukuni asuttanut näitä kukkuloita kauan”, Diera sanoi ja nojautui raukeasti lavitsallaan tulisijan reunaa vasten; palavien liekkien kuumuus ei tuntunut vaikuttavan häneen. ”Me asuimme täällä jo silloin, kun Arel Hiramonilta karanneet orjat perustivat klaanejaan Läntisten vuorten piilopaikkoihin, ja me asuimme täällä jopa ennen Angarin velhokuningasta; äitini kertoi minulle aikoinaan, että me olimme täällä jo ennen Borvarian lankeemusta. Ja me tulemme olemaan tällä, kun Jaconia sortuu pimeyteen, velhojen loitsut murtuvat ja Kirottu maa noutaa omansa.”
”Silmistäsi näen, että pidät minua noitana”, nainen jatkoi hymy huulillaan, ”ja siinä olet osittain oikeassa. Kuolevainen mielesi ei kykene käsittämään niitä salaisuuksia, joita tämä mieli on nähnyt, tai niitä viisauksia, jotka sukuni ja rotuni on säilyttänyt kauemmin kuin ihmisen muisti tai mikään kirjoitettu sana muistaa. Osaan loitsuja ja voimasanoja, jotka tuhoaisivat järkesi ja tiedän nimeltä demoneita, joiden silkka näkeminen saisi sinut vapisemaan kauhusta!”
”Mutta minunkin suvullani on taakkansa, ja elämän lankamme lyhenee samalla tavoin kuin tavallisten kuolevaisten”, Diera lisäsi surullisena. ”Vain minä olen suvustani jäljellä, ja kun minua ei ole, niin kukaan ei ole jatkamassa perintöämme.”
”Miten tämä liittyy minuun tai menettämääni kruunuun?” Rangar kysyi. Naisen puheet menivät hänen käsityskykynsä yli, eikä vuoristolaisen kärsivällisyys riittänyt puhumaan salatieteistä tai kuolevaisuudesta; hänelle oli vain tämä hetki, ja seuraava. Kuolema tuli jos oli tullakseen, ja miehen todellinen mahti oli hänen miekkakädessään ja sielunsa rohkeudessa. Kaikki muu oli useimmiten harhaa.
”Tietämäni salaisuudet antavat minulle mahdollisuuden nähdä ajan verhon taakse, tulevaisuuteen johtaville tuhansille poluille”, Diera vastasi, ”ne ovat kuin hämähäkin verkko, ja haarautuvat lukemattomiin suuntiin aina, kun kaksi polkua kohtaa; tulevaisuuden mahdollisuudet ovat lukemattomat, eikä niitä kukaan pysty täydellä varmuudella ennustamaan.”
”Jotkut polut ovat kuitenkin todennäköisempiä kuin toiset, ja monet synkät polut avautuivat menetettyäsi kruunun”, neito jatkoi ääni synkkänä väristen. ”Valtasi anastaja Kadir tulee johtamaan ensin vuoristolaiset ja lopulta koko Jaconian ennenaikaiseen tuhoon, josta edes velhot mahtavine loitsuineen eivät voi ketään pelastaa.”
”Sukuni on sammumassa”, nainen sanoi, ”mutta keräämäni salaisuudet ja tiedot estävät minua jättämästä maailmaa tilaan, jossa se kulkee kohti ennalta näkemätöntä, ennenaikaista tuhoa. Jotain on tehtävä. Vallananastaja Kadirin on kaaduttava.”
Rangar kuunteli naisen sanoja alkukantaiset pahat aavistukset sielussaan jylläten. Nämä puheet Jaconian lopusta, tuhosta ja velhoista eivät merkinneet mitään vuoristolaiselle – taikauskoisuudestaan huolimatta hänen oli vaikea moisia ennustuksia ottaa vakavasti – mutta Kadirin syrjäyttäminen Rangarille kuuluvalta valtaistuimelta herätti soturin mielenkiinnon.
”Kadirin on siis kaaduttava”, Merdan entinen kuningas sanoi. ”Sinä haluat hänen kaatuvan ja minä haluan valtaistuimeni takaisin; tämä yhdistää meidät. Miten ehdotat, että toimimme?”
”Kadirin on kaaduttava”, Diera myynsi, ”ja minulla on hallussani salaisuuksia, joiden avulla voin auttaa sinua saamaan kruunusi takaisin. Palaat kotiisi suurena soturina, ja murskaat vihollisesi yksi toisensa jälkeen! Voittojesi ei liioin tarvitse päättyä siihen! Dalbarin klaanin Kronar poikineen on aina ollut vihamiehiäsi ja pahimpia vastustajiasi; minun avullani sinä voit murskata heidät, ja yhdistää Kronarin klaanin maat omiisi! Sen jälkeen Torgan Punaparta ja hänen susiviittansa kaatuvat edessäsi! Sen jälkeen: kenties Angar maksaa vihdoin Arel Hiramonin synneistä, ja Rangar Svarda hallitsee Läntisiä vuoria!”
Diera tarjosi paljon, mutta hänen maalaamansa kuva tulevaisuudesta ei houkutellut Rangaria läheskään niin paljoa, kuin noita epäilemättä kuvitteli. Rangar oli Merdan kuningas, ja sen kruunun hän halusi vallananastajilta ottaa takaisin, mutta hänellä ei ollut mitään halua hallita Kronarin klaania, tai Torgan Punaparran soturikulttia – ja vielä vähemmän häntä kiinnosti Angarin hallitseminen. Teleng, Rangarin isä, oli ollut Merdan kuningas, samoin kuin Telengin isä Rangar Vanhempi. Rangar Telenginpojan suku oli aina hallinnut Merdan klaania – mutta vain Merdan klaania. Niin oli aina ollut, ja niin tulisi aina olemaan, kunhan vallananastaja Kadir olisi kaatunut, muulla ei ollut merkitystä.
”Tarjoat paljon”, vuoristolainen murahti epäluuloisena, ”mutta tässä maailmassa mikään ei ole ilmaista. Sinä haluat jotain: mitä?”
”Lupauksen”, Diera vastasi. ”Sinun on luvattava, että kun sinä istut taas valtaistuimellasi ja minä tulen luoksesi pyytämään jotain, sinun on toteltava minua ja annettava minulle kaikki mitä haluan.”
”Melkoiset ehdot luettelet”, Rangar huomautti. Hän ei halunnut olla velassa kenellekään, varsinkaan noidalle.
”Vaatimani hinta on kova”, noita myönsi, ”mutta niin on myös tarjoamani apu. Pystyn kutsumaan voimia, jotka tekevät mahtavasta Kadirista muurahaisen jalkojesi alla ja tekevät sinusta mahtavamman kuin kukaan vastustajistasi! Tarvitsen vain yhden asian, ja voittosi on taattu!”
Pahat aavistukset velloivat Rangarin sisällä; noita halusi vielä jotain, eikä vuoristolainen uskonut sen lupaavan mitään hyvää. ”Mitä sinä vielä tarvitset?”
”Loitsuni ovat mahtavia”, noita vastasi, ”mutta niin on niiden vaatima hintakin. Vain kuninkaan ovat riittävän kallisarvoisia niille voimille, joita joudun kutsumaan.”
Kuninkaan veri. Mahtava hinta – hinta jota Rangar ei ollut maksamaan ainakaan omista suonistaan. ”Kadir on kuningas ja mahtava soturi niin vallananastaja kuin onkin”, vuoristolainen murahti. ”Kun murskaan hänet, on hänen verensä ja sielunsa kenen tahansa, joka niitä halajaa. Ota ne maksuksesi.”
”Mahtini ei toimi niin”, Diera sanoi ja pudisti päätään. ”Salaisuuksillani on hinta, ja se on maksettava ennen. Demonien kanssa käydään kauppaa vain niiden ehdoilla. Mutta ajattele kaikkea, minkä voit saavuttaa, Merdan kuningas! Sitä mahtia! Sitä kaikkea voimaa jonka voimme yhdessä saada! Jumalien ja demonien nimeen, vertasi vastaan pelastamme koko Jaconian!”
Pelko, epäilys ja vallanhimo taistelivat Telengin pojan sielussa soturin punnitessa noidan sanoja. Kadir oli vallananastaja, ja istui veren oikeudella Rangarille kuuluvalla valtaistuimella ja hallitsi miehiä, naisia ja lapsia, joiden elämä oli Rangarin vastuulla. Uskoi hän noidan sanoja Jaconian tulevaisuudesta eli ei, niin Diera tarjosi soturille mahdollisuuden ottaa omansa takaisin. Ja mitäpä muuta mitta verta merkitsi sen rinnalla, että Merdan salit olisivat jälleen todellisten kuninkaiden hallussa?
Vuoristolaiset kuitenkin uskoivat, että veri oli tie miehen sieluun; jos Rangar antaisi Dieralle tipankin vertaan vapaaehtoisesti, avaisi hän myös sielunsa portit noidalle, ja mille tahansa kuolemattomalle toisen maailman hirmulle, jonka voimia noita aikoi hyödyntää.
”Tarjoat paljon noita”, soturi lopulta murahti valintansa tehtyään, ”ja tarjouksesi on houkutteleva. Mutta vereni kuuluu minulle, ja sitä halajava joutuu vuodattamaan omaansa nähdäkseen minun omaani. Kadir tulee kaatumaan, ja minä tulen hänet murskaamaan, niin kuin hän murskasi minut, mutta teen sen omalla tavallani, kunniallisella tavalla. Vuoristolaisten tavalla. En tarvitse velhovoimia voittaakseni vastustajani!”
”Hylkäät varman voiton, jota tarjoan?” Diera kysyi hämmentyneenä, ja hetken ajan Rangar uskoi noidan majesteettisuuden häilyneen. ”Hylkäät mahtavan liittolaisen sellaisen yksinkertaisen käsitteen kuin kunnian nimissä? Etkö ole ymmärtänyt, yksinkertainen moukka, millaisten voimien kanssa olet tekemisissä? Suuret mahdit liikkuvat maailmalla, ja epäonnistuminen syöksee heikot tuhoon! Kadirin on kaaduttava nyt ja varmasti, eikä ehkä vasta vuosien päästä!”
”Mene sitten ja kaada hänet!” Rangar ärähti ja polkaisi itsensä pystyyn. ”Jos olet niin mahtava, kuin väität, niin et sinä minua yhden pahaisen kuninkaan kaatamiseen tarvitse! Onnea yritykseesi, mutta minä en tahraa sieluani noitavoimiisi!”
Vuoristolainen näki, kuinka noitanaisen piirteet vääristyivät entisestään raivosta; enää niissä oli tuskin mitään inhimillistä, ja Rangar tajusi katselevansa jotain ihmissukuun vain kaukaisesti yhteydessä olevaa olentoa – epämääräisesti inhimillistä, mutta vailla niitä ihmisyyden peruspiirteitä, jotka tekivät miehistä ja naisista kuolevaisia.
”Demonit ja jumalat kirotkoot kuolevaisten ylpeyden”, Diera kirosi, ja naisen äänessä oli vivahde jostain, joka toi Rangarin mieleen sihisevän käärmeen. ”Minä kieltäydyn näkemästä maailman ajautuvan tuhoon vain siksi, että ylpeä mato ei tajua vähäpätöisyyttään! Sinä tulet auttamaan minua, Musta Rangar, halusit tai et!”
Kauhuissaan vuoristolainen seurasi, kuinka nainen ja ympäröivä mökki muuttuivat vääristyneisiin mittoihin saaden piirteitä, jotka olivat kuolevaisen käsityskyvyn tuolla puolen. Ne kieppuivat hänen sumentuvissa silmissään villisti kuin kuohuva vesi koskessa, ja veivät voiman hänen vahvoista jäsenistään. Epätoivoisesti soturi yritti paeta, hyökätä tai ainakin kirota katalaa noitaa ja tämän demonisia voimia, mutta sai aikaan vain puolittaisen murahduksen, ennen kuin vajosi levottomina kuohuina aaltoileviin pimeyden ja mustien voimien varjoihin.
Kolmas luku:
”Sinä palvelet minua, halusit eli et”, Diera sanoi herättäen Rangarin tajuttomuuden mustista syövereistä, joihin noita oli uhrinsa syössyt. Vuoristolaisen päätä jomotti ja hänen raajojaan pidättelivät muutkin kuin tiukat siteet; tuntui, kuin soturin kaikki voimat olisivat valuneet pois hänen alastomaksi riisutusta ruumiistaan. Vaikka hän ei olisikaan ollut sidottu tiukasti kuin vastasyntynyttä kapaloihinsa, hän olisi tuskin jaksanut kohottautua paikoiltaan.
Hitaasti Rangarin näköä hämärtävä sumu hälveni sen verran, että soturi näki edessään ylväänä ja majesteettisena seisovan Dieran, iltahämärän varjostaman metsän heidän ympärillään, ja kivilaatan, yksinkertaisen alttarin, jolla Rangar itse makasi kädet ja jalat sidottuina tukevin sitein. Siellä täällä aluskasvillisuuden seassa pilkotti ruostuneita keihäitä ja kauan sitten lihansa menettäneitä, irvistäviä luurankoja; siellä täällä pilkotti sammaleen ja saniaisten seasta jopa ruostuneita haarniskanpaloja.
”Tämä on vanha taistelukenttä”, Diera selitti lähes poissaolevasti nähdessään Rangarin tuijottavan irvisteleviä kalloja ja ruostuneita keihäänkärkiä. ”Tällä kentällä ovat kohdanneet niin velhoruhtinaiden, kuin jaconialaistenkin joukot, ja tälle kentälle on vuodattanut verta niin moni kuolevainen, että on ihme, etteivät tämän maan joet virtaa punaisina. Tuhat vuotta sitten tämä oli sukuni uhripaikka, jolla annoimme palvomillemme jumalille ja hengille sen, mitä he ansaitsivat, mutta liian kauan tälle alttarille vuotanut veri on ollut epäpyhää ja valmistelematonta… tähän päivään asti siis.”
”Henkien nimeen, noita”, Rangar murisi ja taisteli heikosti häntä piteleviä siteitä vastaan. Jokin noidan loitsu kuitenkin imi hänen voimansa, ja teki hänestä heikon ja puolustuskyvyttömän kuin vastasyntynyt, eivätkä tiukat ja huolella sidotut siteet antaneet tippaakaan periksi. ”Luuletko vereni uhraamisen surmaavan Kadirin siihen paikkaan – kenen luulet toteuttavan suunnitelmasi, jos surmaat minut täällä, kuin uhrille vietävän karitsan. Klaanini on sietänyt jo yhden valtaistuimen vääryydellä anastaneen kuninkaan, toista he eivät siedä!”
”Eikä heidän tarvitsekaan sietää”, Diera kivahti. ”Luuletko tosiaan, etten ole ottanut moista huomioon? Luuletko todella, senkin tylsämielinen moukka, että minun on aikomus uhrata sinut demoneille?”
”Alttarille sidottuna asettelu antoi kyllä sellaisen vaikutelman, nyt kun kerta asia tuli puheeksi”, Rangar murahti ja kohotti kömpelösti sidottuja käsiään, mutta noita vain nauroi.
”Senkin typerys”, nainen viimein sanoi. ”Minä tarvitsen vain vertasi, en henkeäsi. Kunhan uhri on annettu, niin vapautan sinut muutamaa mittaa verta köyhempänä, mutta muuten elämäsi kunnossa. Silloin sinä tulet pitämään kunniallisuuttasi pelkuruutena uhriveitsen edessä, ja kiität minua. Katso, jopa varusteesi valmiiksi tänne! Olisinko vaivautunut raahaamaan raskaan rengaspaitasi, kirveesi ja kilpesi tänne?”
Rangar huomasi noidan puhuvan totta; hänen aseensa, rautapaitansa ja kilpensä oli pinottu siistiin kasaan pienelle sammalmättäälle, ja koko komeuden päällimmäiseksi oli asetettu soturin yksinkertainen rautakypärä. Kuitenkin vuoristolainen tunsi taikauskoisen kauhun vellovan sisällään yhdessä häkkiin sidotun, vapauteen tottuneen villieläimen ahdistuksensa kanssa. Noidan vakuutteluista huolimatta jokainen Rangarin sielun sopukka vastusti epätoivoisella raivolla tätä vääryyttä, joka hänelle oltiin tekemässä. Kuinka noita uskalsi käyttää häntä, Merdan klaanin kuningasta, ikivanhan suvun perillistä kauppatavarana suunnitelmissaan.
Oli Rangar sitten kuinka peloissaan tahansa, niin epätoivo ja kauhu eivät kuitenkaan ottaneet hänessä valtaa, kuten useimmille miehille olisi moisessa tilanteessa käynyt. Sen sijaan tuo sotaisan ja sitkeän kansan soturi, kymmeniä – ei vaan satoja kertoja koeteltu muutti pelkonsa kylmäksi raivoksi ja uhmaksi.
”Sinun kannaltasi olisi parempi, noita, että demonit vaativat henkeäni vereni sijasta”, vuoristolainen ärisi ja rimpuili heikkoudestaan huolimatta siteissään, ”sillä jos minä näistä siteistä elossa pääsen, niin se on sinun elämäsi loppu, sen vannon kautta klaanini jumalien!”
Dieraa eivät kuitenkaan Rangarin uhkaukset näyttäneet huolestuttavan, vaikka kylmää raivoa huokuva soturi tarkoitti jokaista sanaa. ”Minua ovat uhkailleet sinua suuremmat kuninkaat ja sankarit, Merdan klaanin kuningas”, noita tuhahti. ”Ja minun henkeäni ovat havitelleet niin Jaconian parhaimmat soturit, kuin viekkaimmat velhotkin – ja silti minä olen tässä. Parempi vain, että nielet ylpeytesi ja myönnät minun olevan oikeassa, kun tämä on ohitse. Ennen kuin huomaatkaan, istut taas mukavalla valtaistuimellasi salissasi, ja tämä kaikki on menneen talven lumia.”
Niine hyvineen noita tuntui unohtavan kokonaan vankinsa, kohotti uhriveistä, yksinkertaista ja rumaa piikivestä nahasta valmistettua kuvatusta, pitelevän kätensä ilmaan ja lausui jotain oudolla kielellä, jonkalaista Rangar ei ollut kuullut puhuttavan missään Läntisten vuorten kolkassa. Se oli kieltä, jonka juurien täytyi ulottua kauas, tuhansien vuosien päähän, kun Jaconia oli vielä nuori ja Borvarian suuret patsaat ja palatsit tavoittelivat taivaita. Sen oudot tavut ja äännähdykset soljuivat sulavina, mutta siitä huolimatta vieraina ja outoina ilmassa, ja tuntuivat sitovan ilman ympärilleen.
Rangar tunsi niskakarvojensa nousevan pystyyn, ja alkukantainen murina karkasi hänen yhteen puristuneiden hampaidensa lomasta, mutta Diera jatkoi messuamistaan vuoristolaisesta välittämättä. Ilma tuntui tiivistyvän entisestään oudon kielen tavujen soljuessa jatkuvalla ryöpyllä noidan huulilta, ja lopulta jokainen varjo tuntui rätisevän yliluonnollista energiaa, hallitsematonta ja synkkää voimaa, joka olisi ollut parempi jättää rauhaan.
Dieran messun jatkuessa Rangar pani merkille, että ilma kivisen alttarin vastakkaisella puolella noitaan nähden tuntui liikahtelevan – ikään kuin jokainen hämärtyvän illan varjo olisi kerääntynyt kasaan. Varjot kasaantuivat ja kasaantuivat, kunnes vuoristolainen tajusi kauhukseen tuijottavan sellaisen mustuuden sisään, että se oli pimeämpää, kuin kuuttoman yön mustuus – se oli ihmiskielen pimeyden tuolla puolen! Se oli portti toiseen maailmaan, jossa käsitys valosta ja varjosta ei merkinnyt samaa, mitä se ihmisille ja elämälle merkitsi.
”Kautta Mustan Ekhaban, Sokean Dabonin ja Tuhannen silmän Catulhan!” Diera yhtäkkiä kirkaisi ja osoitti synkkää varjojen porttia. ”Astu esiin, sanansaattajaa!”
Hetken Rangar toivoi, että hän oli ollut väärässä, ja kaikki tämä oli vain mielikuvituksen ja hämärtyvän illan leikkiä kuolevaisen mielen heikkouksilla. Sitten pimeyden keskeltä erottui jos vain mahdollista, niin vieläkin synkempi hahmo, ja kaksi verenpunaista silmää tuijotti vuoristolaista ja noitaa.
Kuka kutsuu niitä, joita ei pidä yhdenkään kuolevaisen kutsuman? Kysyi ääni, joka ei samaan aikaan ollut ääni, sillä Rangar pikemminkin tunsi nuo sanat, kuin kuuli; ne raapivat hänen ihoaan, mieltään ja sieluaan. Ne tunkeutuivat kaikkialle ja tuntuivat läpäisevän kivenkin, sillä yhtäkkiä alttari hänen allaan tuntui värisevän.
Lukemattomat vuodet ovat ikuiset sielumme saaneet olla rauhassa, mutta nyt meidän rauhaamme on häiritty! Kuka olet, kutsuja! ”Minä olen Diera Darantytär, sanansaattaja, hämärän kansan viimeinen tytär!” Diera vastasi selkeäst, mutta jopa noidan ääni värisi kauhusta tämän luonnottoman, Jaconiaan kuulumattoman olennon edessä. ”Edessäni on Rangar Telenginpoika, Merdan klaanin kuningas, jonka valtaistuimen vallananastaja on ottanut viekkaudella ja vääryydellä. Olemme kutsuneet sinut, ikuisten sanansaattaja, sillä pyydämme herroiltasi lahjaa! Jaconian kohtalo lepää harteillamme, sillä vallananastaja Kadir on vievä kaiken tuntemamme tuhoon!”
”Suuri sanansaattaja!” Diera jatkoi ääni väristen. ”Haluamme ikuisten siunauksen toimillemme!”
Ikuisia ei Jaconian kohtalo kiinnosta, sanansaattaja vastasi synkän porttinsa syövereistä,
mutta sukusi on palvellut Ikuisia ennenkin, ja he ovat palvelleet hyvin, joten muinaiset herrani ovat valmiita vastaamaan rukoukseesi. Maksu on kuitenkin maksettava. ”Hinta maksetaan, ja Ikuiset saavat mittansa kuninkaallista verta”, Diera julisti. ”Rangar Telenginpoika on vanhaa sukua, ja hänen verensä on kuninkaiden verta!”
Punaisten silmien tuijotus siirtyi Rangariin.
Kyllä, hän on kuninkaiden sukua, sanansaattaja myönsi, hänen verensä kelpaa.
Mutta mitta vain, ei enempää, eikä vähempää. Diera nyökkäsi nopeasti ja taikoi nuttunsa taskusta pienen kulhon, jonka hän asetti Rangarin sidottujen käsien alle. Nopea viilto yksinkertaisella piiveitsellä, ja kulhoon virtasi purppuraista elämännestessä, portti Rangarin sieluun. Vuoristolainen katseli kauhuissaan kuinka noita asteli portin luokse, ja ojensi kulhon mustuudessa piileskelevälle olennolle.
Portin pimeydestä ilmestyi käsipari, joka ei kuitenkaan kuulunut yhdellekään Jaconian maan olennon, eivätkä edes Kirotun maan kauhut voineet luoda olentoa, jollaiselle nuo raajat kuuluivat. Jokainen lihas oli tihentynyttä pimeyttä, varjon ja mustuuden muodostamaa sumua, joka kiemurteli läpikuultavana lonkeromaisten luiden päällä. Pitkät, käärmemäiset sormet kietoutuivat kulhon ympärillä hipaisten hädin tuskin Dieraa, mutta siitä huolimatta noita vavahti – kivusta vaiko kauhusta, Rangar ei osannut sanoa.
Kulho ja sitä pitelevät kädet katosivat porttiin, ja hetken Dieran kasvoilla välähti voitonriemuinen hymy, mutta samassa mustasta portista korvia huumaava raivonulvaisu, joka tuntui repivän jopa sielun irti ruumiista,
Tämä veri on saastunutta! Vasta nyt Rangar tajusi, kuinka lempeästi mustasta portista pilkistävän punasilmäisen olennon oli täytynyt heihin ottaa yhteyttä, sillä nyt hänen koko raivonsa ja epäinhimillisen henkensä mahti tuntui litistävän kuolevaiset vastaanottajansa kasaan.
Tämä veri on otettu väkisin! ”Herrani sanansaattaja!” Diera vastusteli. ”Tämä on vain väärinkäsitys! Antakaa minun selittää! Tämä Rangar tässä ei tajua–”
Ei selityksiä! sanansaattaja vastasi ja samassa Diera hiljeni.
Neidon kalpeat kasvot kalpenivat entisestään, ja hänen vihreisiin silmiinsä syttyi kauhun kiilto. Noidan suu aukesi ja sulkeutui, mutta ääntäkään ei tullut ulos. Muinaisia lakeja on loukattu! Uhrilahja on tärvelty! Sinun, Diera Darantytär pitäisi tietää paremmin! Ikuiset eivät siedä tällaisia loukkauksia kuolevaisilta, eivät edes hämärän kansalta!
Ikuiset eivät anna anteeksi! Heitä voi miellyttää ja heitä voi palvella, mutta kukaan ei petä heitä! Ei koskaan.
Sillä petoksen rankaisu on kuolema! Rangar näki, että Diera yritti sanoa jotain ja pudisteli päätään kauhuissaan, mutta näkymätön koura tukki noidan kurkun ja esti puheen. Kauhistuneena vuoristolainen seurasi, kuinka noita rimpuili näkymättömien kourien otteessa, vääntyili luonnottomiin asentoihin ja kurlasi mustaa vaahtoa huulilleen. Samaan aikaan hentoinen ruumis raahautui jatkuvasti kohti mustaa porttia vain kadotakseen pimeyden keskelle, ja vihdoin inhimillisen tuskan ja kauhun ylittävän kirkaisu karkasi Diera Darantyttären huulilta.
Tuon kuolonkirkaisun myötä katosi myös Rangarin raajoja aisoissa pidellyt heikkous, ja kauhun antamin voimin vuoristolainen repi käsiään ja jalkojaan pitelevät siteen ja kierähti alttarilta varusteilleen. Alastomuudestaan piitaten soturi sieppasi kirveensä kilpensä, ja valmistautui taistelemaan mitä tahansa mustasta portista astuvaa hirviötä vastaan, vaikka voitosta ei ollut toivoakaan, ja jokainen hänen aistinsa ja järkensä hiven käski pakenemaan.
Mutta mitään ei astunut portista, ja Rangar tunsi vain sanansaattajan naurun mielessään.
Älä pelkää, Rangar Telenginpoika, sanansaattaja sanoi.
Tänään ei ole sinun aikasi: Diera Darantytär teki sinulle vääryyttä, ja maksoi rikoksestaan Ikuisten antamien lakien mukaan. Sinä olet vapaa. Olemme kuitenkin maistaneet vertasi, Telengin poika, Merdan kuningas, musta olento jatkoi juuri, kun Rangar uskalsi jo tuntea helpotusta,
ja me pidimme veresi mausta, sielusi voimasta. Ikuiset näkevät tulevaisuuteen tarkemmin kuin hämärän kansan Diera näki, ja me näemme, että sinä tulet vielä tarjoamaan maksua meille. Ja me odotamme… Samassa varjot hälvenivät, punaiset, tuijottavat silmät katosivat ja musta portti oli poissa. Ainoastaan Rangar Telenginpoika seisoi alastomana, kirves kädessään muinaisella sotatantereella, ikuisten sanansaattajan viimeiset sanat mielessään kaikuen.
”En koskaan!” vuoristolainen vannoi pujottaessaan alusnuttuaan ja rautapaitaansa kananlihalla kohonneen ihonsa suojaksi. ”Henkien ja kaikkien nimettyjen jumalien nimeen: en koskaan anna pisaraakaan itsestäni noille olennoille. Pitäköön Kadir klaanini ja vieköön Jaconian jokaisen sielun vaikka manalaan minun puolestani, sillä sekin on parempi, kuin että kuolevainen sekaantuu hänelle kuulumattomiin maailmoihin ja voimiin!”
