torstaina 19. marraskuuta 2009

Arvostelu: Wheel of Time, Book 12 - The Gatherin Storm (Robert Jordan & Brandon Sanderson)

Tätä kirjaa on odotettu melkein yhtä kauan kuin Martinin A Dance With Dragonsia - itse asiassa kirjaa jouduttiin odottamaan niin kauan, että alkuperäinen kirjailija Robert Jordan ehti kuolla ikävä kyllä vaikeaan sairauteen, ennen kuin ehti nähdä eeppisen kirjasarjansa valmistuvan. Nuoren polven fantasiakirjailija Brandon Sanderson valittiin kirjasarjan viimeisen osan päättäjäksi - tai tarkemmin sanoen viimeisten osien, sillä näillä näkymin Ajan Pyörän päätös on paisumassa kolmiosaiseksi. The Gathering Storm on näistä kolmesta ensimmäinen.



Product Description
Tarmon Gai’don, the Last Battle, looms. And mankind is not ready.

The final volume of the Wheel of Time, A Memory of Light, was partially written by Robert Jordan before his untimely passing in 2007. Brandon Sanderson, New York Times bestselling author of the Mistborn books, was chosen by Jordan’s editor---his wife, Harriet McDougal---to complete the final book. The scope and size of the volume was such that it could not be contained in a single book, and so Tor proudly presents The Gathering Storm as the first of three novels that will make up A Memory of Light. This short sequence will complete the struggle against the Shadow, bringing to a close a journey begun almost twenty years ago and marking the conclusion of the Wheel of Time, the preeminent fantasy epic of our era.

In this epic novel, Robert Jordan’s international bestselling series begins its dramatic conclusion. Rand al’Thor, the Dragon Reborn, struggles to unite a fractured network of kingdoms and alliances in preparation for the Last Battle. As he attempts to halt the Seanchan encroachment northward---wishing he could form at least a temporary truce with the invaders---his allies watch in terror the shadow that seems to be growing within the heart of the Dragon Reborn himself.

Egwene al’Vere, the Amyrlin Seat of the rebel Aes Sedai, is a captive of the White Tower and subject to the whims of their tyrannical leader. As days tick toward the Seanchan attack she knows is imminent, Egwene works to hold together the disparate factions of Aes Sedai while providing leadership in the face of increasing uncertainty and despair. Her fight will prove the mettle of the Aes Sedai, and her conflict will decide the future of the White Tower---and possibly the world itself.

The Wheel of Time turns, and Ages come and pass. What was, what will be, and what is, may yet fall under the Shadow.


About the Author

Robert Jordan (October 17, 1948--September 16, 2007), a native of Charleston, South Carolina, is was the author of the bestselling The Wheel of Time®, with millions of books in print.

Brandon Sanderson grew up in Lincoln, Nebraska. He teaches creative writing at Brigham Young University and lives in Provo, Utah, with his wife, Emily, and son, Joel.


Miten Sanderson on onnistunut täyttämään Jordanin jättämät suuret saappaat? Oma subjektiivinen mielipiteeni on, että helvetin hyvin; tarina kulkee tuoreella ponnella, mutta riittävästi Jordanin tyylille uskollisena, joten maailma ei varsinaisesti koe minkäänlaista "muutosta" tyylin osalta. Toki on huomattavissa, että uusi kirjailija on astunut remmiin (jotkut sanavalinnat ovat selkeästi toisen kirjailijan tuottamia, ja kaikenkaikkiaan tarinankerronta on joutuisampaa kuin aikaisemmissa kirjoissa keskimäärin), mutta ainakaan minä en pysty suoralta kädeltä erottamaan pieniä yksityiskohtia lukuunottamatta mikä on Jordanin kirjoittamaa tekstiä ja mikä Sandersonin - Jordan siis ehti kirjoittaa osan Ajan Pyörän tarinan päätöksestä ennen kuolemaansa.

Suurin muutos Sandersonin ja Jordanin välillä on nopeus; jo Jordanin viimeiseksi jääneessä kirjassa, Knife of Dreamsissa, kuljettiin jo selkeästi kohti Viimeistä Taistelua, mutta Sandersonin astuttua ruodiin tarina iskee uuden vaihteen silmään, ja juonta kuljetetaan jo yhdessä kirjassa ainakin minusta huomattavasti eteenpäin kuitenkaan kiiruhtamatta. Jordan käytti minusta aina liikaa aikaa tietyllä tavalla "turhiin" sivuhahmoihin, mutta Sanderson on karsinut sivuhahmoja kovalla kädellä, ja keskittyy nyt olennaisiin hahmoihin - erityisesti Randin ja Egwenen juonikuviot ja ponnistelut omilla saroillaan saavat positiivisessa mielessä runsaasti huomiota. Muista merkittävistä hahmoista Mat ja Perrin kulkevat omilla poluillaan kohti Tarmon Gai'donia, sivuhahmoista mieleen jäivät mieluisimpina Gawyn - Gathering Stormin perusteella tämä nuorukainen on noussut Ajan Pyörän kovien miekkamiesten kastiin jossain välissä, mikä on minulta jäänyt täysin huomaamatta - Siuan Sanche ja Gareth Byrne. Myös seanchaneiden parissa käytiin pariin kertaan, ja seanchanien ja Westlandsin asukkaiden kulttuurien erojen tarkkailu - esimerkiksi suhtautuminen enteisiin - nousi minulle tärkeäksi rooliksi.

Mieleni tekisi nostaa esille parhaimpia kohtauksia kirjassa, mutta sanottakoon vain, että The Gathering Storm oli mieluisa lukukokemus, ehdottomasti Ajan Pyörä -kirjasarjan parhaimmistoa. Jordanin tarina on siirtynyt hyviin käsiin, ja malttamattomana jään odottamaan seuraavia kirjan osia. Kirja oli minulle positiivnen yllätys niin kirjana, kuin Ajan Pyörä -sarjan osanakin; nyt tuntuu oikeasti siltä, että Rand ja kumppanit kulkevat kohti Shayol Ghulia ja Tarmon Gai'donia.

Jos arvosanan tälle haluaisi antaa, niin omalla kohdallani se nousisi sinne 9,5-10 hujakoille, sillä en keksi kirjasta oikeastaan yhtään moitteen sanaa. Matin tarinaa kuljettavat osuudet olivat ehkä tavanomaista tylsempiä, eikä hänen tai Perrinin kohdalla saatu samanlaisia "saavutuksia" kuin esimerkiksi Egwenen ja Randin kohdalla - mutta tämänkin "vian" kirja kyllä korjasi muuten mukaansatempaavilla tapahtumillaan; en muista koska viimeksi olisin saanut kylmiä väreitä kirjaa lukiessani, mutta The Gathering Stormin kohdalla värisin innosta useampaankin otteeseen.

Tässä oli Fantasiakirja!

sunnuntaina 15. marraskuuta 2009

Praedor-novelli: Musta portti

Jälleen yksi Praedor-novelli, jonka isken tänne irstaasti ilman oikolukua ja tarkempaa tarkistusta. Lähdin hakemaan tällä kertaa jotain vähän "pulpimpaa" tekstiä ja tarinaa, ja pidän ainakin itse lopputuloksesta, vaikka se "pulp" saattoi välillä jäädä matkalle - tai sitten ei. Tämän novellin perässä ei ole numeroa tyyliin "Praedor-novelli 8", koska tämä ei muodosta samanlaista tarinajatkumoa, kuin aikaisemmat novellit muodostaisivat, jos jaksaisin sitoa ne yhteen ja työstää tarinaa eteen päin. Kirjoittaessa olen kuin kukasta kukkaan lentävä mehiläinen; vanhat jutut unohtuvat kun uudet inspiraatiot valtaavat mieleni vain unohtuakseen pian uusien tuulien myötä...

Tarinassa mainitaan eräs henkilö, jonka jotkut Praedoriin tutustuneet saattavt tunnistaa. Jos mielessänne käy ajatus, että "Hei, eikös tuo ole se...", niin kyllä hän on se. Nokkelimmat pokkelimmat saattavat tunnistaa tekstistä myös muita kirjallisia lainauksia...

Jos joku näitä oikeasti lukee, mutta haluaisi mieluummin lukea "tekstiasiakirjaa", niin minulta löytyy tämä teksti sekä doc-tiedostona että pdf:nä kaikilla Praedor-herkuilla (otsikointi, Jaconian lohikäärme fiilistelemässä ja Praedorin tekstin fontti), että herjatkaa vaikka kommentteihin, niin sovitaan kuinka tekstin teille lähetän. Siis jos kiinnostuneita löytyy. Jos ei löydy, niin sitten saatte lukea tylsää blogitekstiä.

Pidemmittä puheitta:

Praedor
Musta Portti

Ensimmäinen luku:

Ylväät männyt ja tuuheat kuuset kohosivat taivaita kohti Läntisten vuorten rinteillä ja solissa. Karuissa laaksoissa levisi pieniä vuoristolaisten sukukuntia ja klaaneja, mutta suurin osa noista karuista maista oli erämaata, villiä ja kesytöntä. Ylimmillä rinteillä, missä lumi ei sulanut kokonaan edes kesäauringon paahteessa, eli kammottavia hirviöitä, lumiapinoita, demoneita ja peikkoja, kun taas alempana vaelsi luonnollisempia, mutta yhtä vaarallisia petoja, susia ja karhuja.

Itäisten rinteiden laaksoista monet olivat alavammilta mailta tulleiden uudisraivaajien asuttamia, mutta vielä riitti asuttamattomia erämaita vaellettavaksi ja tutkittavaksi. Vielä riitti piilopaikkoja niille, jotka eivät halunneet tulla löydetyiksi. Havumetsien ja vuorisolien varjoissa kulki monia miehiä, kenties pedoista vaarallisimpia; suvuttomia vuoristolaisrosvoja ja lainsuojattomia ilman kotimaata. Luopioita, joiden uskollisuus ei kuulunut kenellekään muulle kuin heille itselleen.

Yksi tällaisista luopioista nousi juuri hitaasti, mutta määrätietoisesti itäisten rinteiden polkuja. Siellä täällä metsä oli ottanut polun haltuunsa, ja matkalainen joutui tekemään oman polkunsa, mutta tämä ei tuntunut miestä hidastavan; hän asteli ketterästi ja tottuneesti niin metsän keskellä kulkevilla pienillä reiteillä kuin pensaiden ja louhikoidenkin keskellä.

Miehellä oli reppu harteillaan, ja sen lenkissä roikkui nenäsuojuksestaan yksinkertainen, kartionmallinen kypärä, sillä kevätauringon paahteessa miehen pitkät, mustat hiukset olivat liimautuneet miehen päätä vasten. Hän oli vuoristolaiseksi poikkeuksellisen lyhyt, mutta silti alavien maiden miehiä puoli päätä pidempi; kuusi jalkaa luonnon muovaamaa ja koettelemaa voimaa. Hänen rintansa oli härkämäisen leveä, ja käsivartensa paksut kuin monilla sepillä, mutta hänen liikkeissään oli siitä huolimatta vaivatonta ketteryyttä, josta puuttui täysin monien kookkaiden miesten kömpelö varovaisuus. Tässä miehessä yhdistyi härkämäinen voima metsäkissan ketteryyteen ja suden sitkeyteen, sillä vaikka hän oli matkustanut taukoamatta aamunsarastuksesta asti, ei hänen pitkien jalkojensa poljenta ollut vielä hidastuakseen, vaikka hänen yläruumistaan painoi täyteen pakatun repun lisäksi tummista rautaketjuista valmistettu rengaspanssari, ja raajojaan hienot terässuojukset. Olkapäällä roikkui vielä yksinkertainen, teräksellä vahvistettu puukilpi, ja uumille oli sidottu tikari ja kirves; yksinkertainen ase, jonka partaveitsen terävää terää painotti teräspiikki. Se ei ollut yhtä suuri ja raskas, kuin vuoristolaisten usein suosima tappara, vaan pikemminkin nopeuteen ja ketteryyteen luottavan mestaritaistelijan valittu ase, jonka teräksellä vahvistettu puuvarsi sai parhaimmastakin angarilaisesta teräksestä taotun miekan loville - ja tuo ase sopi kantajalleen täydellisesti, sillä miehen harmaiden katse paljasti soturisielun palon.

Soturi oli Rangar Telenginpoika, Rangar Svarda eli "Musta Rangar", ja hän oli kaukana kotoaan; hänen klaaninsa kivilinnoitus sijaitsi kaukana pohjoisilla huipuilla, missä vain kaikkein kovapintaisimmat vuoristolaiset asuivat. Kuukausia sitten hän oli vielä ollut klaaninsa Merdan kuningas, mutta nyt hän oli vain lainsuojaton vailla kotia tai juuria. Hänen maansa oli siepannut viekkaudella ja vääryydellä praedor ja onnensoturi Kadir, vuoristolainen itsekin, mutta kauempaa etelästä, Angarin lähettyviltä.

Noihin karuihin ja virheistä kovalla kädellä rankaiseviin maihin verrattuna Läntisten vuorten alarinteet eivät olleet kummoinenkaan koitos tuolle tummakulmaiselle miehelle, joka oli syntyessään paiskattu hankeen todistaakseen kelpoisuutensa elää, ja oli todistanut sen yhä uudelleen elinvuosi toisensa jälkeen, vastustaja ja vihollinen toisensa jälkeen hänen eteensä kaatuneena. Niinpä hänen katseensa pysytteli tiessä, jalansijoja ja vaaranpaikkoja etsien, mutta muut aistit valppaina, ympäristöstä vaaroja jatkuvasti etsien.

Tässä oli mies, jota eivät monetkaan vaanijat päässeet yllättämään. Nytkin hänen tarkat korvansa, erottivat jonkin äänen, oksan rapinan, linnun pelästyneen sirinän, pelästyneen rusakon pyrähdyksen. Tuskin korvat olivat tuon monelle muulle merkityksettömän äänen rekisteröineet, kun hänen soturin selviytymiseen ja voittoon ponnistelevat vaistonsa olivat saaneet jo käden laskeutumaan kirveen varrelle, ja kilven putoamaan olkapäältä suojaamaan vasenta kylkeä. Raskaiden nahkasaappaiden verhoamat jalat pureutuivat maahan ja tummat silmät vilkuilivat nyt polun sijaan ympäristöä; puita, pensaita, mäennyppylöitä - mitä tahansa piiloa, jonne vihamielinen vaanija olisi saattanut piiloutua.

Mitään ei kuulunut, eivätkä Rangarin valppaat silmätkään erottaneet aluksi mitään. Hitaasti soturin oikea käsi kuitenkin veti kirveen verran lenkistään ja piti kilven valmiina. Näillä erämailla riitti vaaroja, ja varomaton kohtasi todennäköisesti turmionsa.

Lopulta metsän keskeltä kuului ääni:

”Laske aseesi, suuri soturi!” heleä, nuorelle neidolle kuuluva ääni huusi jostain soturin kilpikäden puolelta. ”Rangar Telenginpojan tuskin tarvitsee pelätä pahaista tyttöä!”

”Tule esiin, niin aseeni jää vyölle! vuoristolainen vastasi huutoon ja jatkoi - turhaan - huutajan etsimistä metsän keskeltä. Neito oli tietänyt hänen nimensä joten tovin soturi jo epäili vanhojen vihollistensa löytäneen hänet, mutta piti sitä kuitenkin epätodennäköisenä. ”Näissä metsissä riittää enemmän rosvoja ja kunniattomia selkäänpuukottajia, kuin yksinäisiä neitosia... tule esiin, että levoton mieleni saa rauhan.”

Piileskelijä vastasi heleällä naurulla, mutta totteli kuitenkin Rangarin kehotusta ja astui esiin hätkähdyttävän läheltä, vain muutaman jaardin päässä kohoavan männyn takaa. Soturi olisi uskonut huudosta päätellen tämän olevan kauempana...

”Näetkö nyt, Merdan klaanin urhea soturi”, neito sanoi. ”Olen vain tavallinen, surkea tyttö. Ei mitään pelättävää.”

”Mikään tavallinen neito tuskin olet”, Rangar vastasi ja mittaili arvostavasti neitoa siroista, paljaista nilkoista viehättäviin, sydämenmuotoisiin kasvoihin saakka. Yksinkertaisen nuttunsa alla neito, lähes tyttö, oli sorja kuin pajunvarsi, mutta hänen silmänsä olivat aikuisen naisen silmät, täynnä vihreää tulta ja aistillista itsevarmuutta. Neidon palmikoidut, pitkät hiukset olivat lähes tulenpunaiset, upeaa väriä joka merkitsi vuoristolaisille noitaa; demonien kanssa kauppaa tekeviä taikojia ja myrkkyjen ja salatieteiden tuntijoita. Yhtäkkiä neidon tietämys Rangarin taustoista ei tuntunut enää ollenkaan kummalliselta, ja vuoristolaisille tunnusomainen taikauskoinen pelko täytti soturin mielen. Koska neito ei kuitenkaan näyttänyt kuitenkaan juuri olevan manaamassa demonia syömään Rangarin sielua, pujotti soturi kirveensä takaisin vyölleen. ”Mitä teet yksin täällä, tyttö? Kuten jo sanoin, niin näillä seuduilla olisin odottanut tapaavani kunniattomia rosvoja, enkä sieviä neitoja.”

”Nämä seudut voivat yllättää monellakin tapaa”, neito vastasi ja silmäili Rangaria arvioivasti – arvostavasti, sillä vuoristolainen oli omalla, synkällä tavallaan komea mies. ”Minä asun tässä lähellä, kuten asui äitini, äidinäitini ja äidinäidin äitini.”

”Pitkä sukupuu yksinkertaiselle neitoselle”, Rangar murahti ja vilkuili ympäristöä. ”Mutta luulenpa, että sinä et aivan mikään yksinkertainen neito olekaan.”

”Kuten sanoin: nämä seudut voivat yllättää”, neito vastasi hymyillen. ”Sukuni on asuttanut näitä rinteitä jo silloin, kun vuoristolaiset olivat vasta Arel Hiramonilta paenneita orjia. Pystyn jäljittämään sukuni jopa kauemmas kuin sinä, Merdan klaanin kuningas.”

Rangar tunsi taikauskoisen pelon kihelmöivän selkäpiitään; nainen tiesi liikaa, aivan liikaa. Velhot ja noidat olivat Läntisten vuorten karuilla mannuilla harvinaisia, mutta eivät täysin tuntemattomia, eikä yksikään vuoristolaisklaaneista ollut unohtanut vannomaansa kostoa heitä aikoinaan hallinneen velhoruhtinas Arel Hiramonin jälkeläisille. Monet vuoristolaisista tunsivatkin taikauskoista pelkoa, jopa vihaa kaikkea yliluonnollista kohtaan, oli kyse sitten vaarallisesta lumiapinasta, tai liian taitavasta parantajasta.

Rangar olisi mielellään halkaissut tämän noidan pään kirveellään, mutta kunniastaan herkkä vuoristolainen ei voinut iskeä, ennen kuin neito osoittaisi katalat aikeensa.

”Tiedät minusta paljon”, vuoristolainen murahti, ”enemmän kuin olettaisin yhdenkään miehen tai naisen tietävän minusta näin kaukana kotimaastani. Mistä olet saanut tietosi?”

”Minä olen vaatimaton nainen, mutta pääni on terävä ja muistini hyvä”, neito vastasi irrottamatta hämmästyttävän vihreiden silmiensä katsetta hetkeksikään soturista. ”Tieto on usein ainut asia, jolla voin käydä kauppaa, ja siksipä pidän huolta, että minulla on sitä aina mahdollisimman paljon… huhut Merdan langenneesta kuninkaasta ovat kiirineet kauas karkotuksesi jälkeen, Telengin poika. Kaikkialla Läntisillä vuorilla kerrotaan karkotetusta kuninkaasta.”

Rangar irvisti tytön sanojen nostaessa pintaan tutut muistot: tuskan ja vielä kivuliaamman häpeän, jonka vain soturi saattaa hävitessään tuntea. Hän muisti kevätmyrskyn, joka oli raivonnut kuukausia sitten, kun hänet oli paiskattu ulos omasta talostaan verisenä ja häpäistynä. Hänen valtaistuimensa kuului nyt toiselle miehelle, eikä Merdan kuningas Rangaria enää ollut.

”Miksi vahdit omilla asioillaan kulkevia matkalaisia”, soturi murahti karkottaen muistot takaisin syvälle sieluunsa; ne piinasivat jo hänen uniaan, joten turha niitä oli vielä valveillakin hautoa. ”Näillä poluilla liikkuvien vahtimisessa on aina omat vaaransa.”

”Ehkä odotin matkalaista täyttämään tyhjän paikan kestipöydässäni”, neito vastasi ja iski silmäänsä. ”Minä olen köyhä, ja tarjottavani ovat vaatimattomat, mutta ruoka on täyttävää ja matkan väsyttämä kehosi voimistuu edessäsi odottavia virstoja varten. Jos siis otat kutsuni vastaan.”

Rangar aikoi kieltäytyä, sillä päivä oli vasta puolessa, ja hänellä oli vielä useita virstoja taivallettavana edessään. Sitten hän kuitenkin katseli suloista neitoa, tämän lumoavia silmiä ja täyteläisiä huulia, ja ajatteli lämmintä ateriaa, joka tämän mukaan odotti vain syöjäänsä. Rangar oli kova, kuin vuoret joilla hänen kansansa asusti, mutta siitä oli jo päiviä, kun hän oli viimeksi syönyt mitään, jota olisi voinut hyvällä tahdolla kutsua kunnon ateriaksi. Tarjous houkutteli, ja loppujen lopuksi vaara tuntui vähäiseltä; oli neito noita tai ei, niin myös loitsijat kaatuivat teräkseen siinä missä kuolevaiset miehetkin.

”Minä otan kutsusi vastaan”, Merdan entinen kuningas vastasi. ”Näytä tietä.”

Toinen luku:

Neito, joka kertoi nimekseen Diera, johdatti Rangarin sivuun vuoristolaissoturin käyttäneeltä polulta, syvälle mänty- ja kuusipuiden suojiin jäävään painanteeseen. Syvänne ei ollut leveä, mutta sitäkin syvempi, lähes viisitoista jalkaa, ja sinne pääsi vaivattomasti vain yhtä mutkittelevaa, kivistä polkua pitkin, sillä sen itä- ja länsireunat olivat lähes pystysuoraa pudotusta ja neljättä hallitsi suunnaton, ikivanha mäntypuu. Syvänteen pohjalla, osaksi männyn valtavien juurien suojissa, oli vaatimaton mökki, Dieran tupa.

”Se ei ole kummoinen”, neito sanoi lähes anteeksipyytelevään sävyyn Rangarin katsellessa ja erinomaista piilopaikkaa, johon tupa oli saatu rakennettua, - mutta se on turvallisessa paikassa, jonne osaavat vain harvat. Näillä armottomilla seuduilla ei voi olla liian varovainen.

”Erinomainen piilopaikka tämä onkin”, Rangar murahti ja katseli arvostavasti pientä, ylhäältä päin tuskin huomattavaa polkua, ja valtavan männyn juurakkoon ylhäältä tarkasteltuna lähes kokonaan katoavaa tupaa. Tuvan rakentamisen oli täytynyt olla hyvin vaivalloista, mutta se kannatti. Talon ei helpolla polusta tietämätön löytäisi.

”Tule”, Diera sanoi, ”mennään sisälle.”

Rangarille, joka oli ollut oman kylänsä kuningas ja talonsa herra, Dieran tupa ei ollut sisältä erityisen vaikuttava: yksinkertainen puulattia, muutama lavitsa, hyllykkö astioille ja ruokatavaroille ja sammalella tilkityt seinät, pienet ikkunat, ja jonnekin juurakkoon katoavat savuräppänät katonrajassa. Mökki oli savuinen ja hämärä, ja vuoristolaisen nenään tulvahti outoja yrttien ja muita rehelliselle soturille tuntemattomia hajuja. Matalasta katosta roikkuikin useita yrttivihtoja kuivamassa, ja pienessä tulisijassa porisi pata, jonka eksoottinen, outo tuoksu sai veden kihoamaan Rangarin kielelle.

”Riisu taakkasi ja istuudu”, Diera sanoi ja osoitti pientä lavitsaa tulisijan lähellä, nappasi hyllyköltä yksinkertaisen puukulhon ja alkoi kauhoa padasta höyryävää keittoa. Tuoksu oli niin mehukas, että Rangar oli kompuroida pudottaessaan reppunsa ja kilpensä ovensuuhun ja istahtaessa lavitsalle. Jakkara natisi uhkaavasti hänen painonsa alla, eikä kookkaan vuoristolaisen asento ollut mukavin mahdollinen, mutta moiset vaivat unohtuivat herkullisen keiton edessä.

Rangar oli hörppinyt lähes puolet kulhollisesta, kun kauhistuttava ajatus valtasi hänet; tarinoissa ja legendoissa noidat lumosivat uhrinsa yrtein ja myrkyin, joiden salaisuudet vain synkimmät tietäjät ja taikurit saattoivat tietää.

Dieran täytyi tajuta Rangarin ahminnan äkillisen tauon ja kauhistuneen ilmeen syy, sillä hän nauroi aseistariisuvasti.

”Älä pelkää Merdan langennut kuningas”, neito sanoi ja istahti sirosti toiselle lavitsalle. ”Jos olisin halunnut sinut myrkyttää tai muin tavoin hallintaani ottaa, olisin tehnyt sen jo polulla, jolla tapasimme.”

Järkyttyneenä Rangar katseli neitoa ja tämän muodonmuutosta. Heleän neidon ääni muuttui täyteläisemmäksi, vahvemmaksi. Se oli edelleen nuoren neidon ääni, mutta nyt se kantoi vuosikymmenien – ei, vaan vuosisatojen! – salattua tietoa ja viisautta; mahtia, joka oli kuolevaisen miehen järjen ja käsityskyvyn tavoittamattomissa. Neidon tulenväriset noidanhiukset tuntuivat hohtavan häikäisevää valoa, ja hänen häikäisevän vihreät silmänsä tuntuivat hehkuvan omaa sisäistä tultaan. Kermanvaalea, metsän varjoisa suojassa auringonpaahteelta säilynyt iho tuntui hehkuvan kalpeampana, kuin yhdelläkään elävällä ihmisolennolla saattoi olla.

”Jumalien ja demonien nimeen”, Rangar ärähti ja nousi kömpelösti pieneltä lavitsaltaan kirvestään vyöltään tavoitellen. ”Mitä helvetin noituutta tämä on? Mikä sinä olet?”

”Rauhoitu, Telengin poika”, neito sanoi, ja hänen äänensä kantoi sellaista voimaa, ettei edes sielultaan teräksenvahva vuoristolainen voinut olla tottelematta. ”Istuudu ja syö ruokasi loppuun; vieraanvaraisuuden puutteesta tämä tupa ei kärsi. Vastaan kysymyksiisi syödessäsi, ja sen jälkeen voisimme keskustella menettämästäsi valtaistuimesta…”

Jokainen Rangarin alkukantainen, vuosien selviytymisen myötä teräväksi hioutunut vaisto kehotti häntä pakenemaan; taikuus ja yliluonnollinen oli vuoristolaisille luonnoton ja kammoksuttava asia, joka sai soturin niskakarvat nousemaan pystyyn. Kuitenkin taikauskoisen pelon ohitti uteliaisuus: mitä nainen oli tarkoittanut kun oli sanonut haluavansa puhua Rangarin valtaistuimesta.

Epäluuloisena ja valppaana Rangar istuutui takaisin lavitsalle – keitokseensa hän ei enää tosin koskenut; hänen ruokahalunsa oli kuollut.

Diera ei kuitenkaan näyttänyt välittävän, söikö vuoristolainen ruokansa loppuun eli ei, vaan katseli vain vierastaan ylhäisenä ja kuninkaallisena; vaatimattomista vaatteistaan huolimatta hän toi nyt Rangarin mieleen tarujen ja legendojen soturikuningattaret ja ylhäiset naiset. Kuitenkin samalla tässä oli jotain epäinhimillistä – hänen ihonsa oli liian vaalea, hänen silmänsä liian vihreät, hänen hiustensa loimuava puna liian kirkasta – joka sai mieleltään ja haluiltaan yksinkertaisen soturin vavahtamaan. Tässä neidossa oli jotain salaperäistä ja juonittelevaa – molemmat luonteenpiirteitä, jotka Rangarin mielessä sopivat täydellisesti demonien kanssa kauppaa tekeville noidille ja velhoille.

”Kuten sanoin, on sukuni asuttanut näitä kukkuloita kauan”, Diera sanoi ja nojautui raukeasti lavitsallaan tulisijan reunaa vasten; palavien liekkien kuumuus ei tuntunut vaikuttavan häneen. ”Me asuimme täällä jo silloin, kun Arel Hiramonilta karanneet orjat perustivat klaanejaan Läntisten vuorten piilopaikkoihin, ja me asuimme täällä jopa ennen Angarin velhokuningasta; äitini kertoi minulle aikoinaan, että me olimme täällä jo ennen Borvarian lankeemusta. Ja me tulemme olemaan tällä, kun Jaconia sortuu pimeyteen, velhojen loitsut murtuvat ja Kirottu maa noutaa omansa.”

”Silmistäsi näen, että pidät minua noitana”, nainen jatkoi hymy huulillaan, ”ja siinä olet osittain oikeassa. Kuolevainen mielesi ei kykene käsittämään niitä salaisuuksia, joita tämä mieli on nähnyt, tai niitä viisauksia, jotka sukuni ja rotuni on säilyttänyt kauemmin kuin ihmisen muisti tai mikään kirjoitettu sana muistaa. Osaan loitsuja ja voimasanoja, jotka tuhoaisivat järkesi ja tiedän nimeltä demoneita, joiden silkka näkeminen saisi sinut vapisemaan kauhusta!”

”Mutta minunkin suvullani on taakkansa, ja elämän lankamme lyhenee samalla tavoin kuin tavallisten kuolevaisten”, Diera lisäsi surullisena. ”Vain minä olen suvustani jäljellä, ja kun minua ei ole, niin kukaan ei ole jatkamassa perintöämme.”

”Miten tämä liittyy minuun tai menettämääni kruunuun?” Rangar kysyi. Naisen puheet menivät hänen käsityskykynsä yli, eikä vuoristolaisen kärsivällisyys riittänyt puhumaan salatieteistä tai kuolevaisuudesta; hänelle oli vain tämä hetki, ja seuraava. Kuolema tuli jos oli tullakseen, ja miehen todellinen mahti oli hänen miekkakädessään ja sielunsa rohkeudessa. Kaikki muu oli useimmiten harhaa.

”Tietämäni salaisuudet antavat minulle mahdollisuuden nähdä ajan verhon taakse, tulevaisuuteen johtaville tuhansille poluille”, Diera vastasi, ”ne ovat kuin hämähäkin verkko, ja haarautuvat lukemattomiin suuntiin aina, kun kaksi polkua kohtaa; tulevaisuuden mahdollisuudet ovat lukemattomat, eikä niitä kukaan pysty täydellä varmuudella ennustamaan.”

”Jotkut polut ovat kuitenkin todennäköisempiä kuin toiset, ja monet synkät polut avautuivat menetettyäsi kruunun”, neito jatkoi ääni synkkänä väristen. ”Valtasi anastaja Kadir tulee johtamaan ensin vuoristolaiset ja lopulta koko Jaconian ennenaikaiseen tuhoon, josta edes velhot mahtavine loitsuineen eivät voi ketään pelastaa.”

”Sukuni on sammumassa”, nainen sanoi, ”mutta keräämäni salaisuudet ja tiedot estävät minua jättämästä maailmaa tilaan, jossa se kulkee kohti ennalta näkemätöntä, ennenaikaista tuhoa. Jotain on tehtävä. Vallananastaja Kadirin on kaaduttava.”

Rangar kuunteli naisen sanoja alkukantaiset pahat aavistukset sielussaan jylläten. Nämä puheet Jaconian lopusta, tuhosta ja velhoista eivät merkinneet mitään vuoristolaiselle – taikauskoisuudestaan huolimatta hänen oli vaikea moisia ennustuksia ottaa vakavasti – mutta Kadirin syrjäyttäminen Rangarille kuuluvalta valtaistuimelta herätti soturin mielenkiinnon.

”Kadirin on siis kaaduttava”, Merdan entinen kuningas sanoi. ”Sinä haluat hänen kaatuvan ja minä haluan valtaistuimeni takaisin; tämä yhdistää meidät. Miten ehdotat, että toimimme?”

”Kadirin on kaaduttava”, Diera myynsi, ”ja minulla on hallussani salaisuuksia, joiden avulla voin auttaa sinua saamaan kruunusi takaisin. Palaat kotiisi suurena soturina, ja murskaat vihollisesi yksi toisensa jälkeen! Voittojesi ei liioin tarvitse päättyä siihen! Dalbarin klaanin Kronar poikineen on aina ollut vihamiehiäsi ja pahimpia vastustajiasi; minun avullani sinä voit murskata heidät, ja yhdistää Kronarin klaanin maat omiisi! Sen jälkeen Torgan Punaparta ja hänen susiviittansa kaatuvat edessäsi! Sen jälkeen: kenties Angar maksaa vihdoin Arel Hiramonin synneistä, ja Rangar Svarda hallitsee Läntisiä vuoria!”

Diera tarjosi paljon, mutta hänen maalaamansa kuva tulevaisuudesta ei houkutellut Rangaria läheskään niin paljoa, kuin noita epäilemättä kuvitteli. Rangar oli Merdan kuningas, ja sen kruunun hän halusi vallananastajilta ottaa takaisin, mutta hänellä ei ollut mitään halua hallita Kronarin klaania, tai Torgan Punaparran soturikulttia – ja vielä vähemmän häntä kiinnosti Angarin hallitseminen. Teleng, Rangarin isä, oli ollut Merdan kuningas, samoin kuin Telengin isä Rangar Vanhempi. Rangar Telenginpojan suku oli aina hallinnut Merdan klaania – mutta vain Merdan klaania. Niin oli aina ollut, ja niin tulisi aina olemaan, kunhan vallananastaja Kadir olisi kaatunut, muulla ei ollut merkitystä.

”Tarjoat paljon”, vuoristolainen murahti epäluuloisena, ”mutta tässä maailmassa mikään ei ole ilmaista. Sinä haluat jotain: mitä?”

”Lupauksen”, Diera vastasi. ”Sinun on luvattava, että kun sinä istut taas valtaistuimellasi ja minä tulen luoksesi pyytämään jotain, sinun on toteltava minua ja annettava minulle kaikki mitä haluan.”

”Melkoiset ehdot luettelet”, Rangar huomautti. Hän ei halunnut olla velassa kenellekään, varsinkaan noidalle.

”Vaatimani hinta on kova”, noita myönsi, ”mutta niin on myös tarjoamani apu. Pystyn kutsumaan voimia, jotka tekevät mahtavasta Kadirista muurahaisen jalkojesi alla ja tekevät sinusta mahtavamman kuin kukaan vastustajistasi! Tarvitsen vain yhden asian, ja voittosi on taattu!”

Pahat aavistukset velloivat Rangarin sisällä; noita halusi vielä jotain, eikä vuoristolainen uskonut sen lupaavan mitään hyvää. ”Mitä sinä vielä tarvitset?”

”Loitsuni ovat mahtavia”, noita vastasi, ”mutta niin on niiden vaatima hintakin. Vain kuninkaan ovat riittävän kallisarvoisia niille voimille, joita joudun kutsumaan.”

Kuninkaan veri. Mahtava hinta – hinta jota Rangar ei ollut maksamaan ainakaan omista suonistaan. ”Kadir on kuningas ja mahtava soturi niin vallananastaja kuin onkin”, vuoristolainen murahti. ”Kun murskaan hänet, on hänen verensä ja sielunsa kenen tahansa, joka niitä halajaa. Ota ne maksuksesi.”

”Mahtini ei toimi niin”, Diera sanoi ja pudisti päätään. ”Salaisuuksillani on hinta, ja se on maksettava ennen. Demonien kanssa käydään kauppaa vain niiden ehdoilla. Mutta ajattele kaikkea, minkä voit saavuttaa, Merdan kuningas! Sitä mahtia! Sitä kaikkea voimaa jonka voimme yhdessä saada! Jumalien ja demonien nimeen, vertasi vastaan pelastamme koko Jaconian!”

Pelko, epäilys ja vallanhimo taistelivat Telengin pojan sielussa soturin punnitessa noidan sanoja. Kadir oli vallananastaja, ja istui veren oikeudella Rangarille kuuluvalla valtaistuimella ja hallitsi miehiä, naisia ja lapsia, joiden elämä oli Rangarin vastuulla. Uskoi hän noidan sanoja Jaconian tulevaisuudesta eli ei, niin Diera tarjosi soturille mahdollisuuden ottaa omansa takaisin. Ja mitäpä muuta mitta verta merkitsi sen rinnalla, että Merdan salit olisivat jälleen todellisten kuninkaiden hallussa?

Vuoristolaiset kuitenkin uskoivat, että veri oli tie miehen sieluun; jos Rangar antaisi Dieralle tipankin vertaan vapaaehtoisesti, avaisi hän myös sielunsa portit noidalle, ja mille tahansa kuolemattomalle toisen maailman hirmulle, jonka voimia noita aikoi hyödyntää.

”Tarjoat paljon noita”, soturi lopulta murahti valintansa tehtyään, ”ja tarjouksesi on houkutteleva. Mutta vereni kuuluu minulle, ja sitä halajava joutuu vuodattamaan omaansa nähdäkseen minun omaani. Kadir tulee kaatumaan, ja minä tulen hänet murskaamaan, niin kuin hän murskasi minut, mutta teen sen omalla tavallani, kunniallisella tavalla. Vuoristolaisten tavalla. En tarvitse velhovoimia voittaakseni vastustajani!”

”Hylkäät varman voiton, jota tarjoan?” Diera kysyi hämmentyneenä, ja hetken ajan Rangar uskoi noidan majesteettisuuden häilyneen. ”Hylkäät mahtavan liittolaisen sellaisen yksinkertaisen käsitteen kuin kunnian nimissä? Etkö ole ymmärtänyt, yksinkertainen moukka, millaisten voimien kanssa olet tekemisissä? Suuret mahdit liikkuvat maailmalla, ja epäonnistuminen syöksee heikot tuhoon! Kadirin on kaaduttava nyt ja varmasti, eikä ehkä vasta vuosien päästä!”

”Mene sitten ja kaada hänet!” Rangar ärähti ja polkaisi itsensä pystyyn. ”Jos olet niin mahtava, kuin väität, niin et sinä minua yhden pahaisen kuninkaan kaatamiseen tarvitse! Onnea yritykseesi, mutta minä en tahraa sieluani noitavoimiisi!”

Vuoristolainen näki, kuinka noitanaisen piirteet vääristyivät entisestään raivosta; enää niissä oli tuskin mitään inhimillistä, ja Rangar tajusi katselevansa jotain ihmissukuun vain kaukaisesti yhteydessä olevaa olentoa – epämääräisesti inhimillistä, mutta vailla niitä ihmisyyden peruspiirteitä, jotka tekivät miehistä ja naisista kuolevaisia.

”Demonit ja jumalat kirotkoot kuolevaisten ylpeyden”, Diera kirosi, ja naisen äänessä oli vivahde jostain, joka toi Rangarin mieleen sihisevän käärmeen. ”Minä kieltäydyn näkemästä maailman ajautuvan tuhoon vain siksi, että ylpeä mato ei tajua vähäpätöisyyttään! Sinä tulet auttamaan minua, Musta Rangar, halusit tai et!”

Kauhuissaan vuoristolainen seurasi, kuinka nainen ja ympäröivä mökki muuttuivat vääristyneisiin mittoihin saaden piirteitä, jotka olivat kuolevaisen käsityskyvyn tuolla puolen. Ne kieppuivat hänen sumentuvissa silmissään villisti kuin kuohuva vesi koskessa, ja veivät voiman hänen vahvoista jäsenistään. Epätoivoisesti soturi yritti paeta, hyökätä tai ainakin kirota katalaa noitaa ja tämän demonisia voimia, mutta sai aikaan vain puolittaisen murahduksen, ennen kuin vajosi levottomina kuohuina aaltoileviin pimeyden ja mustien voimien varjoihin.



Kolmas luku:

”Sinä palvelet minua, halusit eli et”, Diera sanoi herättäen Rangarin tajuttomuuden mustista syövereistä, joihin noita oli uhrinsa syössyt. Vuoristolaisen päätä jomotti ja hänen raajojaan pidättelivät muutkin kuin tiukat siteet; tuntui, kuin soturin kaikki voimat olisivat valuneet pois hänen alastomaksi riisutusta ruumiistaan. Vaikka hän ei olisikaan ollut sidottu tiukasti kuin vastasyntynyttä kapaloihinsa, hän olisi tuskin jaksanut kohottautua paikoiltaan.

Hitaasti Rangarin näköä hämärtävä sumu hälveni sen verran, että soturi näki edessään ylväänä ja majesteettisena seisovan Dieran, iltahämärän varjostaman metsän heidän ympärillään, ja kivilaatan, yksinkertaisen alttarin, jolla Rangar itse makasi kädet ja jalat sidottuina tukevin sitein. Siellä täällä aluskasvillisuuden seassa pilkotti ruostuneita keihäitä ja kauan sitten lihansa menettäneitä, irvistäviä luurankoja; siellä täällä pilkotti sammaleen ja saniaisten seasta jopa ruostuneita haarniskanpaloja.

”Tämä on vanha taistelukenttä”, Diera selitti lähes poissaolevasti nähdessään Rangarin tuijottavan irvisteleviä kalloja ja ruostuneita keihäänkärkiä. ”Tällä kentällä ovat kohdanneet niin velhoruhtinaiden, kuin jaconialaistenkin joukot, ja tälle kentälle on vuodattanut verta niin moni kuolevainen, että on ihme, etteivät tämän maan joet virtaa punaisina. Tuhat vuotta sitten tämä oli sukuni uhripaikka, jolla annoimme palvomillemme jumalille ja hengille sen, mitä he ansaitsivat, mutta liian kauan tälle alttarille vuotanut veri on ollut epäpyhää ja valmistelematonta… tähän päivään asti siis.”

”Henkien nimeen, noita”, Rangar murisi ja taisteli heikosti häntä piteleviä siteitä vastaan. Jokin noidan loitsu kuitenkin imi hänen voimansa, ja teki hänestä heikon ja puolustuskyvyttömän kuin vastasyntynyt, eivätkä tiukat ja huolella sidotut siteet antaneet tippaakaan periksi. ”Luuletko vereni uhraamisen surmaavan Kadirin siihen paikkaan – kenen luulet toteuttavan suunnitelmasi, jos surmaat minut täällä, kuin uhrille vietävän karitsan. Klaanini on sietänyt jo yhden valtaistuimen vääryydellä anastaneen kuninkaan, toista he eivät siedä!”

”Eikä heidän tarvitsekaan sietää”, Diera kivahti. ”Luuletko tosiaan, etten ole ottanut moista huomioon? Luuletko todella, senkin tylsämielinen moukka, että minun on aikomus uhrata sinut demoneille?”

”Alttarille sidottuna asettelu antoi kyllä sellaisen vaikutelman, nyt kun kerta asia tuli puheeksi”, Rangar murahti ja kohotti kömpelösti sidottuja käsiään, mutta noita vain nauroi.

”Senkin typerys”, nainen viimein sanoi. ”Minä tarvitsen vain vertasi, en henkeäsi. Kunhan uhri on annettu, niin vapautan sinut muutamaa mittaa verta köyhempänä, mutta muuten elämäsi kunnossa. Silloin sinä tulet pitämään kunniallisuuttasi pelkuruutena uhriveitsen edessä, ja kiität minua. Katso, jopa varusteesi valmiiksi tänne! Olisinko vaivautunut raahaamaan raskaan rengaspaitasi, kirveesi ja kilpesi tänne?”

Rangar huomasi noidan puhuvan totta; hänen aseensa, rautapaitansa ja kilpensä oli pinottu siistiin kasaan pienelle sammalmättäälle, ja koko komeuden päällimmäiseksi oli asetettu soturin yksinkertainen rautakypärä. Kuitenkin vuoristolainen tunsi taikauskoisen kauhun vellovan sisällään yhdessä häkkiin sidotun, vapauteen tottuneen villieläimen ahdistuksensa kanssa. Noidan vakuutteluista huolimatta jokainen Rangarin sielun sopukka vastusti epätoivoisella raivolla tätä vääryyttä, joka hänelle oltiin tekemässä. Kuinka noita uskalsi käyttää häntä, Merdan klaanin kuningasta, ikivanhan suvun perillistä kauppatavarana suunnitelmissaan.

Oli Rangar sitten kuinka peloissaan tahansa, niin epätoivo ja kauhu eivät kuitenkaan ottaneet hänessä valtaa, kuten useimmille miehille olisi moisessa tilanteessa käynyt. Sen sijaan tuo sotaisan ja sitkeän kansan soturi, kymmeniä – ei vaan satoja kertoja koeteltu muutti pelkonsa kylmäksi raivoksi ja uhmaksi.

”Sinun kannaltasi olisi parempi, noita, että demonit vaativat henkeäni vereni sijasta”, vuoristolainen ärisi ja rimpuili heikkoudestaan huolimatta siteissään, ”sillä jos minä näistä siteistä elossa pääsen, niin se on sinun elämäsi loppu, sen vannon kautta klaanini jumalien!”

Dieraa eivät kuitenkaan Rangarin uhkaukset näyttäneet huolestuttavan, vaikka kylmää raivoa huokuva soturi tarkoitti jokaista sanaa. ”Minua ovat uhkailleet sinua suuremmat kuninkaat ja sankarit, Merdan klaanin kuningas”, noita tuhahti. ”Ja minun henkeäni ovat havitelleet niin Jaconian parhaimmat soturit, kuin viekkaimmat velhotkin – ja silti minä olen tässä. Parempi vain, että nielet ylpeytesi ja myönnät minun olevan oikeassa, kun tämä on ohitse. Ennen kuin huomaatkaan, istut taas mukavalla valtaistuimellasi salissasi, ja tämä kaikki on menneen talven lumia.”

Niine hyvineen noita tuntui unohtavan kokonaan vankinsa, kohotti uhriveistä, yksinkertaista ja rumaa piikivestä nahasta valmistettua kuvatusta, pitelevän kätensä ilmaan ja lausui jotain oudolla kielellä, jonkalaista Rangar ei ollut kuullut puhuttavan missään Läntisten vuorten kolkassa. Se oli kieltä, jonka juurien täytyi ulottua kauas, tuhansien vuosien päähän, kun Jaconia oli vielä nuori ja Borvarian suuret patsaat ja palatsit tavoittelivat taivaita. Sen oudot tavut ja äännähdykset soljuivat sulavina, mutta siitä huolimatta vieraina ja outoina ilmassa, ja tuntuivat sitovan ilman ympärilleen.

Rangar tunsi niskakarvojensa nousevan pystyyn, ja alkukantainen murina karkasi hänen yhteen puristuneiden hampaidensa lomasta, mutta Diera jatkoi messuamistaan vuoristolaisesta välittämättä. Ilma tuntui tiivistyvän entisestään oudon kielen tavujen soljuessa jatkuvalla ryöpyllä noidan huulilta, ja lopulta jokainen varjo tuntui rätisevän yliluonnollista energiaa, hallitsematonta ja synkkää voimaa, joka olisi ollut parempi jättää rauhaan.

Dieran messun jatkuessa Rangar pani merkille, että ilma kivisen alttarin vastakkaisella puolella noitaan nähden tuntui liikahtelevan – ikään kuin jokainen hämärtyvän illan varjo olisi kerääntynyt kasaan. Varjot kasaantuivat ja kasaantuivat, kunnes vuoristolainen tajusi kauhukseen tuijottavan sellaisen mustuuden sisään, että se oli pimeämpää, kuin kuuttoman yön mustuus – se oli ihmiskielen pimeyden tuolla puolen! Se oli portti toiseen maailmaan, jossa käsitys valosta ja varjosta ei merkinnyt samaa, mitä se ihmisille ja elämälle merkitsi.

”Kautta Mustan Ekhaban, Sokean Dabonin ja Tuhannen silmän Catulhan!” Diera yhtäkkiä kirkaisi ja osoitti synkkää varjojen porttia. ”Astu esiin, sanansaattajaa!”

Hetken Rangar toivoi, että hän oli ollut väärässä, ja kaikki tämä oli vain mielikuvituksen ja hämärtyvän illan leikkiä kuolevaisen mielen heikkouksilla. Sitten pimeyden keskeltä erottui jos vain mahdollista, niin vieläkin synkempi hahmo, ja kaksi verenpunaista silmää tuijotti vuoristolaista ja noitaa.

Kuka kutsuu niitä, joita ei pidä yhdenkään kuolevaisen kutsuman? Kysyi ääni, joka ei samaan aikaan ollut ääni, sillä Rangar pikemminkin tunsi nuo sanat, kuin kuuli; ne raapivat hänen ihoaan, mieltään ja sieluaan. Ne tunkeutuivat kaikkialle ja tuntuivat läpäisevän kivenkin, sillä yhtäkkiä alttari hänen allaan tuntui värisevän. Lukemattomat vuodet ovat ikuiset sielumme saaneet olla rauhassa, mutta nyt meidän rauhaamme on häiritty! Kuka olet, kutsuja!

”Minä olen Diera Darantytär, sanansaattaja, hämärän kansan viimeinen tytär!” Diera vastasi selkeäst, mutta jopa noidan ääni värisi kauhusta tämän luonnottoman, Jaconiaan kuulumattoman olennon edessä. ”Edessäni on Rangar Telenginpoika, Merdan klaanin kuningas, jonka valtaistuimen vallananastaja on ottanut viekkaudella ja vääryydellä. Olemme kutsuneet sinut, ikuisten sanansaattaja, sillä pyydämme herroiltasi lahjaa! Jaconian kohtalo lepää harteillamme, sillä vallananastaja Kadir on vievä kaiken tuntemamme tuhoon!”

”Suuri sanansaattaja!” Diera jatkoi ääni väristen. ”Haluamme ikuisten siunauksen toimillemme!”

Ikuisia ei Jaconian kohtalo kiinnosta, sanansaattaja vastasi synkän porttinsa syövereistä, mutta sukusi on palvellut Ikuisia ennenkin, ja he ovat palvelleet hyvin, joten muinaiset herrani ovat valmiita vastaamaan rukoukseesi. Maksu on kuitenkin maksettava.

”Hinta maksetaan, ja Ikuiset saavat mittansa kuninkaallista verta”, Diera julisti. ”Rangar Telenginpoika on vanhaa sukua, ja hänen verensä on kuninkaiden verta!”

Punaisten silmien tuijotus siirtyi Rangariin. Kyllä, hän on kuninkaiden sukua, sanansaattaja myönsi, hänen verensä kelpaa. Mutta mitta vain, ei enempää, eikä vähempää.

Diera nyökkäsi nopeasti ja taikoi nuttunsa taskusta pienen kulhon, jonka hän asetti Rangarin sidottujen käsien alle. Nopea viilto yksinkertaisella piiveitsellä, ja kulhoon virtasi purppuraista elämännestessä, portti Rangarin sieluun. Vuoristolainen katseli kauhuissaan kuinka noita asteli portin luokse, ja ojensi kulhon mustuudessa piileskelevälle olennolle.

Portin pimeydestä ilmestyi käsipari, joka ei kuitenkaan kuulunut yhdellekään Jaconian maan olennon, eivätkä edes Kirotun maan kauhut voineet luoda olentoa, jollaiselle nuo raajat kuuluivat. Jokainen lihas oli tihentynyttä pimeyttä, varjon ja mustuuden muodostamaa sumua, joka kiemurteli läpikuultavana lonkeromaisten luiden päällä. Pitkät, käärmemäiset sormet kietoutuivat kulhon ympärillä hipaisten hädin tuskin Dieraa, mutta siitä huolimatta noita vavahti – kivusta vaiko kauhusta, Rangar ei osannut sanoa.

Kulho ja sitä pitelevät kädet katosivat porttiin, ja hetken Dieran kasvoilla välähti voitonriemuinen hymy, mutta samassa mustasta portista korvia huumaava raivonulvaisu, joka tuntui repivän jopa sielun irti ruumiista,

Tämä veri on saastunutta! Vasta nyt Rangar tajusi, kuinka lempeästi mustasta portista pilkistävän punasilmäisen olennon oli täytynyt heihin ottaa yhteyttä, sillä nyt hänen koko raivonsa ja epäinhimillisen henkensä mahti tuntui litistävän kuolevaiset vastaanottajansa kasaan. Tämä veri on otettu väkisin!

”Herrani sanansaattaja!” Diera vastusteli. ”Tämä on vain väärinkäsitys! Antakaa minun selittää! Tämä Rangar tässä ei tajua–”

Ei selityksiä! sanansaattaja vastasi ja samassa Diera hiljeni. Neidon kalpeat kasvot kalpenivat entisestään, ja hänen vihreisiin silmiinsä syttyi kauhun kiilto. Noidan suu aukesi ja sulkeutui, mutta ääntäkään ei tullut ulos. Muinaisia lakeja on loukattu! Uhrilahja on tärvelty! Sinun, Diera Darantytär pitäisi tietää paremmin! Ikuiset eivät siedä tällaisia loukkauksia kuolevaisilta, eivät edes hämärän kansalta!

Ikuiset eivät anna anteeksi! Heitä voi miellyttää ja heitä voi palvella, mutta kukaan ei petä heitä! Ei koskaan.

Sillä petoksen rankaisu on kuolema!


Rangar näki, että Diera yritti sanoa jotain ja pudisteli päätään kauhuissaan, mutta näkymätön koura tukki noidan kurkun ja esti puheen. Kauhistuneena vuoristolainen seurasi, kuinka noita rimpuili näkymättömien kourien otteessa, vääntyili luonnottomiin asentoihin ja kurlasi mustaa vaahtoa huulilleen. Samaan aikaan hentoinen ruumis raahautui jatkuvasti kohti mustaa porttia vain kadotakseen pimeyden keskelle, ja vihdoin inhimillisen tuskan ja kauhun ylittävän kirkaisu karkasi Diera Darantyttären huulilta.

Tuon kuolonkirkaisun myötä katosi myös Rangarin raajoja aisoissa pidellyt heikkous, ja kauhun antamin voimin vuoristolainen repi käsiään ja jalkojaan pitelevät siteen ja kierähti alttarilta varusteilleen. Alastomuudestaan piitaten soturi sieppasi kirveensä kilpensä, ja valmistautui taistelemaan mitä tahansa mustasta portista astuvaa hirviötä vastaan, vaikka voitosta ei ollut toivoakaan, ja jokainen hänen aistinsa ja järkensä hiven käski pakenemaan.

Mutta mitään ei astunut portista, ja Rangar tunsi vain sanansaattajan naurun mielessään.

Älä pelkää, Rangar Telenginpoika, sanansaattaja sanoi. Tänään ei ole sinun aikasi: Diera Darantytär teki sinulle vääryyttä, ja maksoi rikoksestaan Ikuisten antamien lakien mukaan. Sinä olet vapaa.

Olemme kuitenkin maistaneet vertasi, Telengin poika, Merdan kuningas, musta olento jatkoi juuri, kun Rangar uskalsi jo tuntea helpotusta, ja me pidimme veresi mausta, sielusi voimasta. Ikuiset näkevät tulevaisuuteen tarkemmin kuin hämärän kansan Diera näki, ja me näemme, että sinä tulet vielä tarjoamaan maksua meille. Ja me odotamme…

Samassa varjot hälvenivät, punaiset, tuijottavat silmät katosivat ja musta portti oli poissa. Ainoastaan Rangar Telenginpoika seisoi alastomana, kirves kädessään muinaisella sotatantereella, ikuisten sanansaattajan viimeiset sanat mielessään kaikuen.

”En koskaan!” vuoristolainen vannoi pujottaessaan alusnuttuaan ja rautapaitaansa kananlihalla kohonneen ihonsa suojaksi. ”Henkien ja kaikkien nimettyjen jumalien nimeen: en koskaan anna pisaraakaan itsestäni noille olennoille. Pitäköön Kadir klaanini ja vieköön Jaconian jokaisen sielun vaikka manalaan minun puolestani, sillä sekin on parempi, kuin että kuolevainen sekaantuu hänelle kuulumattomiin maailmoihin ja voimiin!”

torstaina 12. marraskuuta 2009

Tarez Velor'syrn - Drowseikkailija Terenzetin kaupungista

Turisin tuossa jokin aika sitten Drizzt-klooneista ja droweista roolipeleissä. Sen verran aihe jäi päähän kummittelemaan, että nyt, kun itse pöytäpelit ovat ainakin parin viikon tauolla, päätinpä kirjoittaa oman pikkukloonini "10 minuutin taustan". Tein hahmon Maken (Endless Bag of Dice -blogi) Thranil-maailmaan, sillä sieltä vielä oma Drizzteli uupuu. Lisäksi taustassa viitattavat tapahtumat (Elborin kääpiökuningaskunnan sortuminen) ovat sattuneet eräälle kääpiöhahmolleni, ja myös Rashnak ja Terian ovat hahmoja maailmassa, joten kampanjamaailman sisällä tämä hahmo on osa pidempää jatkumoa.

Tämäntyylisiä hahmoja kritisoidaan usein siitä, että pelaajat eivät halua nähdä vaivaa luodakseen omannäköisensä hahmon, ja kopioivat sitten fanittamaansa hahmoa. Uskallanpa kuitenkin veikata, että seuraavaksi tuleva 10-minuutin tausta (meni siihen vähän kauemmin) on huomattavasti pitempi ja monipuolisempi, kuin monet "omaperäiset" pelaajahahmot taustoineen. Joitain juttuja tietenkin voisi vielä tähänkin hahmoon lisätä.

Mutta pitemmittä puheitta, itse hahmoon:




Terenzet on pieni kaupunki lähellä ylempiä luolaverkostoja Rautavuorten alla. Se on pikemminkin linnoitus, kuin varsinainen kaupunki, sillä se on toiminut tärkeänä varuskuntana Rautavuorten luolia asuttavien mustien haltioiden sodassa Elborin kääpiövaltakuntaa vastaan. Drowkaupungin yhteiskunta on toiminut vuosisatoja sotatilan kovassa kurissa, ja terenzetiläisiä pidetäänkin mustien haltioiden mittapuulla erityisen ennalta arvattavina ja outojen käsitysten, kuten kunniallisuuden pilaamina.

Toisaalta Terenzetin mustat haltiat halveksivat muita droweja heidän arvaamattomuutensa ja selkäänpuukotukseen perustuvasta kulttuuristaan; jos Drowit vetäisivät yhtä köyttä, olisivat Llothin lapset valloittaneet maanpäällisen jo kauan sitten. Nyt Rautavuorten kääpiövaltakunta Elborinkin voitto oli vuosien ponnistelujen tulos.

Terenzetin vihdoin päihitettyä Elborin sitkeät kääpiöt ovat mustat haltiat kyenneet tekemään paljon aikaista enemmän ryöstöretkiä maanpäälliseen maailmaan, ja heistä onkin tullut Rautavuorten lähiseudulla oikea riesa.

Step 1: Write 5 background and concept elements that you feel are important to your image of the character. These can be a concept overview, a list of important life events, a physical description, a personality profile...whatever you need to get an image in your mind.

Tarez on terenzetiläisen ylimyssuvun, Velor’syrnin huoneen, nuori vesa, toinen kaksossisaruksista, joita pidetään yleisesti huonona enteenä drowien parissa. Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti molemmat kaksosista kuitenkin menestyivät, ja nousivat jo nuorena korkealle sukunsa arvoasteikossa, Tarez poikkeuksellisten taistelutaitojensa ansiosta ja hänen kaksoissisarensa Zerina Llothin papittarena.

Tarezin sieluun istutettiin jo varhain drowylimyksen ylpeys ja kaikkien heikompien ja vähäisempien olentojen halveksunta. Nuoren drowin ylpeyttä vain lisäsivät hänen poikkeukselliset taitonsa asetaidoissa; hän oli itse asiassa niin lupaava, että huoneen matriarkka suostui päästämään tämän yhdelle Elborin entisten käytävien kautta järjestetyistä ryöstöretkistä. Drowien partio valitsi helponnäköisen saaliin lähistön ihmiskylästä, ja odotti Llothin kuolonloitsuin vahvistettujen aseidensa kohta juovan ihmisverta.

Sen sijaan seikkailija Myrin Kuujousi oli järjestänyt lähiseudun kylien kanssa yllätysiskun drowien päänmenoksi, ja suurin osa ryöväreistä kuoli. Tarez ja Myrin kuujousi kävivät lyhyen kamppailun, joka päättyi kokemattoman drowsoturin häpeäksi Kuujousen nopeaan voittoon.

Tarez odotti jo kohtaavansa jumalattarensa, mutta nuoren drowin yllätykseksi häntä ei tapettukaan. Sen sijaan Myrin ilmoitti Tarezille yksinkertaisesti, että nuorukainen olisi hänen vankinsa seuraavan vuoden ajan, tekisi mitä hänen käskettäisiin ja kun häntä käskettäisiin.

Samat kunniallisuuden ja kurin siteet, joilla Terenzetin mustat haltiat olivat aina ylpeilleet, pakottivat nyt Tarezin suostumaan. Pakokin oli mahdoton, sillä voittaessaan Myrin oli osoittautunut nuoren drowin kunnioituksen arvoiseksi, ellei jopa vertaiseksi!

Tarez päätti odottaa määrätyn ajan, kunnes olisi vapaa seikkailijan määräämästä vankeudesta, ja surmaisi tämän kurjan maanylisen soturin ja kaikki jotka osuisivat hänen tielleen kotimatkalla takaisin Terenzetiin. Eipä Tarez osannut arvatakaan, minkä suunnan kuluvan vuoden aikana hänen elämänsä ottaisi…

Ensimmäinen murtuma Tarezin muita rotuja kohtaan suuntaaman vihan ja halveksunnan kilpeen oli kokeneemman ja taitavamman Myrinin nopea voitto drowista taistelukentällä – toisaalta myös seikkailijan johdattamat maalaiset olivat toimineet rohkeasti ja urhoollisesti taitavampia ja paremmin varustautuneita droweja vastaan, ja olivat ennen kaikkea olleet voittoisia. Kuinka saattoi olla mahdollista, että nämä vähäisemmät olennot olivat saaneet niin helpon voiton kokeneista ja taitavista drowsotureista, Terenzetin parhaimmistosta?

Toisaalta myös Myrinin – ja pienen totuttelun jälkeen myös muiden lähiseudun kyläläisten – osoittama armollisuus drowvankia kohtaan hämmensi Tarezia; Terenzetissä vangit olisi surmattu, tai heidät olisi myyty orjina muille ylimyshuoneille tai maanalisen kansoille. Toki Tarez töihin laitettiin, esimerkiksi hautamaan taistelussa kaatuneita tovereitaan, mutta häntä kohdeltiin kaiken kaikkiaan hyvin – Myrin jopa osoitti ystävällisyyttä nuorta drowia kohtaan.

Vuosi kului ja vaivihkaa Tarezin viha ja ylpeys taittuivat. Kenties drowsoturin nuoruus oli syynä, tai sitten jokin nuorukaisen luonteen mustille haltioille poikkeuksellinen oikku, mutta Myrinin ystävällinen, leppoisa ja valloittava käytös saivat nuorukaisen avautumaan ja arvostamaan ainakin Myriniä, jos ei nyt kaikkia maanpäällisiä olentoja.

Ilman erästä sattumaa Tarez olisi kuitenkin vankeusvuotensa jälkeen palannut kotimaahansa, ja palannut takaisin kataliin tapoihinsa. Terenzetin vakoojat kuitenkin olivat havainneet Tarezin kulkevan Myrinin seurassa, ja pitivät nuorta drowia petturina, sillä Kuujousen läheisyydessä drownuorukainen sai kulkea ilman kahleita. Drowien parissa yhden rikos voi olla kohtalokas kaikille, eikä aikaakaan, kun Velor’Syrnin huone lähetti salamurhaajansa poistamaan häpeällisen tahran suvun historiasta. Myrin pelasti Tarezin salamurhaajien kynsistä, mutta oli selvää, että Terenzet – kenties koko maanalinen maailma! – oli Tarezilta suljettu.

Järkyttyneen ja pelokkaan drowin olisi luotava itselleen uusi elämä maanpäällisessä maailmassa. Kun vankeusvuosi oli sovitusti kulunut loppuun, lähti Tarez kiertämään maanpäällistä maailmaa Myrinin lahjoittamat aseet vyöllään ja reppu selässään. Seikkailija antoi neuvoksi suunnistaa Myrinin vanhan toverien, mannunvartija Terian Kanen ja druidi Rashnakin luokse – nämä varmasti osaisivat suunnata Tarezin uudelle reitille elämässään.

Tarez on luonteeltaan ylpeä soturi, johon lapsuudesta asti iskostetut opit drowrodun ylemmyydestä muihin kansoihin nähden istuvat syvässä. Myrin ja Rautavuorten vaatimattomat kyläläiset ovat kuitenkin kylväneet nuoren drowin mieleen epäilyksen siemenen, joka kenties jonain päivänä nousee kukkaan – kenties drowien elämäntapa ei olekaan ainut oikea… Kenties drowien arvostamat asiat eivät olekaan ihailemisen arvoisia.

Tarez on haltioiden mittapuulla keskimittainen, eli ihmisiä hieman lyhyempi, solakka ja hyväkuntoinen soturi, joka voittaa taidollaan ja nopeudellaan voimakkaampiakin vastustajia. Hänellä on kansansa ebenpuun musta iho, harmaat, vähän paljastavat silmät ja hopeisenvaalea hiuspehko. Myriniltä hän on oppinut suosimaan maanalisen mustien värien sijaan ruskeaa ja vihreää vaatimattomissa, käytännöllisissä vaatteissaan. Hän kantaa olallaan Myrinilta lahjaksi saamaansa jousta ja nuoliviiniä, ja hänen uumallaan roikkuu hoikkateräinen pitkämiekka ja sen pariksi hyvin sopiva, lyhyempi miekka.

Step 2: List at least two goals for the character. At least one of these goals should be one that the character has, while another should be one that you, as a player, want to see developed over the course of the game.

- Olisi mielenkiintoista saada tietää – tavalla tai toisella – mitä Tarezin huoneelle – ja erityisesti hänen kaksoissisarelleen – on sattunut Tarezin lähdön jälkeen.
- Tarez itse toivoo löytävänsä uuden paikan itselleen; tällä hetkellä maanaliseen palaaminen ei ole vaihtoehto, sillä syvimpiin luoliin vieviä reittejä on harvassa, ja Terenzetin kautta kulkeminen ei salamurhaajia pelkäävää drowia houkuttele.
- Pelaajan näkökulmasta Tarezin kehitys lähtee Terianin tapaamisen (?) jälkeen suuntaamaan kohti mannunvartijan polkua.
- Loottina kaksi sapelia mielenkiintoisilla taustatarinoilla olisi kivaa…
- Drizzt. Clone. Any questions?

Step 3: List at least two secrets about your character. One is a secret the character knows, one is a secret that involves him but that he is not actually aware of yet. This will help me in creating plots that center around your character. I will also be creating a third secret which you as a player will not be aware of, so expect some surprises!

1) Tarezin suku, Velor’Syrnin huone, on lähettänyt salamurhaajista tappavimman entisen huoneensa ylpeyden perään… ja tämän salamurhaajan henkilöllisyys tulee olemaan järkytys Tarezille!
2) Tarezin sisar, Zerina Velor’Syrn, on hengissä.

Step 4: Describe at least three people that are tied to the character. Two of them are friendly to the character, one is hostile. If you like, you can include an enemy of yours here as well, so I have an instant NPC nemesis to throw at you.

- Myrin Kuujousi: ihmisseikkailija, joka on tunnettu pohjoisilla seuduilla vähäosaisten ja apua tarvitsevien suojelijana. Hieno soturi, jonka pitkäjousi ja suurmiekka ovat tuoneet pelon monen hirmun ja pahantekijän sydämeen. Tarezin vangitsija, ja ensimmäinen maanpäällisen maailman henkilö, jota kohtaan Tarez on tuntenut kunnioitusta.
- Alar’non Seribeth: drowsoturi Terenzetin kaupungista. Taitava miekkamies, huhujen mukaan Terenzetin parhaita. Vihaa Tarezia, sillä huhut väittävät tätä ¬– vielä ansaitsemattomasti! – Alar’noniakin hienommaksi taistelijaksi.
- Perron Pihkaoksa: Rautavuorten seudulla asuva uudisasukas, maineikas kirveenheiluttaja ja erämies, joka vihaa droweja näiden tapettua hänen perheensä kauan ennen Tarezin retkueen hyökkäystä. Kenties Perron pelkää Tarezin muuttavan ihmisten käsityksiä mustista haltioista, mutta Perron olisi valmis vaikka murhaamaan nuoren drowin, jos vain saa siihen tilaisuuden.
- Zerina Velor’syrn: Lloth-jumalattaren papitar ja Tarezin kaksoissisar, jonka kohtalosta Tarez ei tiedä mitään. Tämä vaivaa Tarezia, sillä kaksoset olivat mustien haltioiden mittapuulla erittäin läheiset toisilleen, ja kokivat monia lämpimiä hetkiä yhteiskunnassa, jossa rakastavat tunteet ovat lähes tuntemattomia. Zerinan rooli papittarena ja Tarezin rooli soturina erottivat heitä, mutta aina he muistelivat toisiaan lämmöllä, vaikka eivät olisi nähneet toisiaan vuosiin.
- Rinar Velor’syrn: Tarezin velipuoli ja Velor’syrnin huoneen asemestari. Hän oli ankara ja joskus julmakin opettaja, joka takoi miekkailutaidon asetelmat, rutiinit, hyökkäykset ja torjunnat Tarezin mieleen.

Step 5: Describe three memories, mannerisms, or quirks that your character has. They don't have to be elaborate, but they should provide some context and flavor.

- Tarez muistaa oppitunnit kotonaan, asemestari Rinin ohjaustuksessa – tunti tunnin jälkeen harjoittelua ja viimeisenkin virheen hiomista täydellisyyttä hipovissa hyökkäyksissä ja puolustuksissa. Noita liikkeitä Tarez edelleen harjoittelee aina aamuisin.
- Tarez miettii usein taisteluaan Myriniä vastaan, ja Rautavuorten tavallisen väen voittoa mustista haltioista. Tämä muisto herättää hänessä tuntemuksia, joita Tarez ei osaa kuvailla tai käsitellä – eikä tiedä haluaakokaan.
- Muistot yhteisistä hetkistä sisko Zerinan kanssa täyttävät Tarezin mielen haikealla lämmöllä.
- Tarezia oudoksuttavat monet maanpäällisen maailman tavat, esimerkiksi orjien puute ja kaikkien kansojen droweihin verrattuna tasa-arvoinen yhteiskunta. Armo ja lait askarruttavat usein hänen mieltään; toki lakeja oli Terenzetissäkin, ja itse asiassa kaupunki ylpeili kovalla kurillaan, mutta armo ja armo on Tarezille uusi ja outo käsite.
- Vielä on kuitenkin kaukana se jalo ja hyvä drow, joka Tarezista voi vielä joskus tulla; tällä hetkellä hän on ylpeä, toisiin alentuvasti suhtautuva ja kaikin puolin rasittava olento, joka on liian varma omista taidoistaan – jotka eivät 1-tasolla erityisen huomattavat vielä ole!
- Tarez pelkää kuitenkin jäävänsä yksin tässä oudossa, maanpäällisessä maailmassa, eikä uskalla viedä naljailuaan tai matkatoverihinsa kohdistettuja loukkauksia liian pitkälle; drowsoturi tietää, että tässä maailmassa hän on vihattu muukalainen, joka on hengissä vain häneen kohdistetun armon ansiosta – kuinka outo, pelottava ajatus!
- Nurkkaan ahdistettuna, tai jos Tarez kokee kunniaansa loukatun, osoittaa hän kuitenkin jääräpäisyyttä ja jopa urheutta. Aina joskus hän yllättää vastustamalla droweille tyypillisiä tunteita ja tekoja.

*EDIT: Ja tässä Tarezin hahmolomake Pathfinder -roolipelin säännöillä. Pathfinder on tällä hetkellä D&D retrokloonien ohella minua eniten kiinnostava High Fantasy sääntökirja, joten hahmon tekeminen oli tällä kertaa erittäin mielenkiintoista.

Pathfinderin säännöstössä olisi myös Drow Noblelle (joka Tarez tällä hetkellä taustatarinansa puolesta on), mutta ne ovat niin järkyttävän kovat pelaajahahmolle, että tein hänet mieluummin "perusdrowin" stateilla. Tällä hetkellä "tarinallinen" syy tähän on että

- Terenzetin kaupungissa ei ole Noble Droweja, sillä kaupungin sijainti kohtuullisen lähellä maanpintää estää drowkansan "kerman" syntymisen, tai että
- Tarez itse asiassa ONKIN drowrahvasta, ja on noussut Velor'syrnin huoneeseen vain poikkeuksellisten asetaitojen ansiosta. Tämä rahvaaseen kuuluminen toimisi myös hyvänä motivaationa maanpinnalla pysymiselle: Tarez todistaa, kuinka maanpäälliset kansat luovat oman paikkansa maailmassa, kun taas maan alla hän rahvaan edustajana ja miehenä on aina syntyperänsä rajoittama.

Vielä kun löytyisi Pathfinder-peli, johon pääsisi hahmoa testaamaan, ja visioita hahmon kehityksestä tarinoiden myötä toteuttamaan.


Race: Drow
Class: Fighter (Myöhemmin Rangeria ja varmaan Duelistia)
Level: 3
Alignment: Neutral Evil (=> Chaotic Neutral/True Neutral => Goodish)

STR 11 +0
DEX 18 +4
CON 12 +1
INT 12 +1
WIS 11 +0
CHA 13 +1

Attack Bonus +3
Hit Points 23

FORTITUDE Save +4
REFLEX Save +5
WILL Save +1 (+2 against Fear)

Skills:
Acrobatics +6, Climb +4, Knowledge (dungeoneering) +5, Knowledge (Nature) +2, Linguistics +2, Perception +1(+3), Ride +8, Sense motive +2, Stealth +6, Survival +4.

Feats:
Two-weapon fighting, Weapon Finesse, Dodge, Daylight Adaptation(?).

Racial special abilities:
- Darkvision (Drow can see in the dark up to 120 feet)
- Drow immunities (Drow are immune to magic sleep effects and get a +2 racial bonus to saves against)
- Keen Senses (Drow receive a +2 racial bonus on Perception skill checks)
- Spell Resistance (Drow posses spell resistance equal to 6+class level)
- Spell-like Abilities (A drow can cast dancing lights, darkness, and faerie fire each once per day, using his total character level as his caster level)
- Light Blindness (Abrupt exposure to bright light blinds drow for 1 round; on subsequent rounds, they are dazzled as long as they remain in the affected area)
- Weapon Familiarity (Drow are proficient with the hand crossbow, rapier, and short sword)

Class Abilities:
Fighter Bonus Feat, Bravery +1, Armor Training 1.

Background Traits:
Fencer: You trained long hours as a youth with blades either taking lessons in the genteel art of fencing from tutors paid for by your parents or by being taken under the wing of a disenfranchised fencer who may have turned to a life of crime. You gain +1 trait bonus on attacks of opportunity made with daggers, swords, and similar bladed weapons.

Languages:
Elven, Undercommon, Drow Sign Language, Common.

tiistaina 10. marraskuuta 2009

Conan Barbaari Praedorin säännöillä

Älkää väittäkö, ettettekö olisi tätä joskus miettineet... Samoja piirteitä on hyvin paljon, maailma on tietyllä tavalla saman tyyppinen, ja sankarit ovat useammin miekkaa heiluttavia sotureita kuin loitsivia velhoja. Yritän ensinnä luoda Conanin hänen nuoruuden päivinään, kun hän vaelsi Aesirien kanssa sotaretkellä vanireja vastaan.

Conanin tausta on helppo; hän on selkeästi vuoristolainen (tarkalleen ottaen Cimmeria taitaa olla havumetsien peittämää mäkimaata, mutta vuoristolaisten aloitustaidot yms. sopivat häneen kohtuullisen hyvin), tavallisesta suvusta; hänen isoisänsä ollut vieraasta heimosta, joten hänen sukunsa ei voi olla kovin korkealla klaanin arvohierarkiassa, vaikka isä epäilemättä seppänä arvostettu onkin. Siispä:

Vuoristolainen pienestä suvusta.

Sitten meidän on päätettävä Conanin ominaisuudet. Perus 75 pistettä ei tälle elämää suuremmalle sankarille minun mittapuullani riittänyt, vaan ominaisuuksiin piti käyttää jopa 82 pistettä! Kenties enemmänkin olisi voinut käyttää, mutta tällä mentiin niin hahmo pysyy vielä toisaalta hyvin "praedormaisena".

Conanin ruumiinvoimat ovat aina kuvattu hänen henkisiä voimiaan mahtavampina, vaikka todellinen Conan ei mikään tyhmä lihaskimppu olekkaan. Päin vastoin - hän on neuvokas, rohkea ja viekas soturi ja lopulta kuningas. Tuskinpa hänen henkiset kykynsä kuitenkaan nuoruudessa suurempia olivat kuin hänen ruumiilliset saavutuksensa, joten tämä rivi kuvaa häntä mielestäni hyvin. Conan on tässä vaiheessa seikkailujaan jo osallistunut Venariumin taisteluun ja voittanut cimmerialaisten miehuuskokeessa härän, joten hänen voimansa ovat huomattavasti ikäistään suuremmat, vaikka eivät välttämättä vielä pohjoisen barbaarien keskuudessa yliluonnollisen suuret - vaikkakin keskivertoa suuremmat. Conanin vuoristolaistausta tuo hänen voimaansa +2, terveyteen +1 ja -1 valppauteen, jonka jälkeen rivi näyttää tältä.

Voima 18, Terveys 17, Ketteryys 13, Valppaus 11, Sisukkuus 14, Karisma 11

Seuraavaksi meidän on määriteltävä nuoren Conanin edut ja haitat.

Edut:
Kookas 2 (Nuoruudestaan huolimatta Conan on jo kookas ja voimiltaan kunnioitettava soturi), Rohkea 1 (Conan on tavallisia kuolevaisia sitkeämpi ja rohkeampi), Sitkeä 2, Kotiseutu 2 (Cimmerian maat), Nopea 1.

Haitat:
Nuori 4 (Conan on tuskin 18-vuotias, eikä ole vielä nähnyt erityisen paljon maailmaa), Kunniallinen 1 (sivistyneiden miesten lait eivät Conania kosketa, mutta hänellä on oma villi kunniakäsityksensä), Oikku 1 ("Kautta Cromin!"), Taikauskoinen 1 (barbaarina Conan on erityisen levoton kaikenlaisen taikuuden edessä), Äkkipikainen 1.

Nämä edut ja haitat kuvaavat omien muistikuvieni perusteella nuorta Conania varsin hyvin. Toki näissä on aina varaa rukkailla, mutta mennäänpä näillä.

Vauriobonus +2, Veri: 16/16/16/16, SyH: 10, Kantokyky: 450

Seuraavaksi taidot. Conan saa vuoristolaisuudestaan syntyperäisiä taitoja, joista monet ovat hänelle tärkeitä: kaikki taistelutaidot saivat luvan kohota varsin korkealle, samoin kuin hyppy & kiipeily (muistan jostain lukeneeni, että Conan ja cimmerialaiset yleensä olivat taitavia kiipeilijöitä). Erätaidot, kädentaidot, kovistelu ja uimataito saivat myös jonkin verran pisteitä. Lyömäaseet jätin hieman alemmaksi, kuin moni varmaan odottaisi, sillä muistaakseni Conanin "valittu ase" oli miekka, eikä nuori barbaari - vaikka kova soturi jo olikin - voi ihan kaikkea vielä osata yhtä hyvin kuin kokenut seikkailija, ja lopulta kuningas, vuosien päästä osaa.

Kilvet 10, Lyömäaseet 10, Tappelu 12, Väistö 13, Erätaidot 10, Hyppy & kiipeily 13, Kädentaidot 10, Kovistelu 10, Uimataito 9.

Syntyperäisten taitojen lisäksi Conanille täytyy ostaa joitain muitakin taitoja, erityisesti miekat-taito, sillä miekkamiehenä Conan on aina ollut taitava. Tässä vaiheessa Conan ei ole vielä juurikaan tutustunut kaupunkeihin ja sivistyneiden maiden tapoihin, mutta erätaidot ja oman heimon parissa opittavat taidot hän on jo oppinut.

Hiivintä 10, johtaminen 8, kielitaito 6, metsästys 10, miekat 15, sotataito 8, tarut & legendat 8, viettely 11.

Tämä rivi ei ehkä kuvaa parhaimmalla mahdollisella tavalla Conania (taitopisteet olivat loppua kesken), mutta meidän täytyy muistaa, että Conan on tässä vaiheessa vielä hyvin nuori. Vaikka hän on osallistunut sotaretkille ja heimonsa kokouksiin täysivaltaisena miehenä, ei hänen siltikään voi odottaa osaavan ihan kaikkea. Isoisältään hän on kuullut monia tarinoita, siitä tarut & legendat, ja viettely sai tulla mukaan sen perusteella, että Conanilla täytyy jokin keino olla niiden kaikkien vähäpukeisten naisten iskemiseen. Conanilla viettely-kuvaa siis luonteista "charmia", eikä niinkään taitoa puhua neitoja petiiinsä.

Tässä Conan siis varusteita vailla pelikelpoisena, nuorena barbaarina. Etuihin ja haittoihin voisi halutessaan lisätä esimerkiksi "aarre" (kypärä nuoruuskokeessa surmatun härän sarvilla), tai nuoruuden ottaa pois lisäpisteiden saamiseksi taitoihin.

Vuoristolainen pienestä suvusta.

Voima 18, Terveys 17, Ketteryys 13, Valppaus 11, Sisukkuus 14, Karisma 11

Edut:
Kookas 2 (Nuoruudestaan huolimatta Conan on jo kookas ja voimiltaan kunnioitettava soturi), Rohkea 1 (Conan on tavallisia kuolevaisia sitkeämpi ja rohkeampi), Sitkeä 2, Kotiseutu 2 (Cimmerian maat), Nopea 1.

Haitat:
Nuori 4 (Conan on tuskin 18-vuotias, eikä ole vielä nähnyt erityisen paljon maailmaa), Kunniallinen 1 (sivistyneiden miesten lait eivät Conania kosketa, mutta hänellä on oma villi kunniakäsityksensä), Oikku 1 ("Kautta Cromin!"), Taikauskoinen 1 (barbaarina Conan on erityisen levoton kaikenlaisen taikuuden edessä), Äkkipikainen 1.

Vauriobonus +2, Veri: 16/16/16/16, SyH: 10, Kantokyky: 450

Kilvet 10, Lyömäaseet 10, Tappelu 12, Väistö 13, Erätaidot 10, Hyppy & kiipeily 13, Kädentaidot 10, Kovistelu 10, Uimataito 9, Hiivintä 10, johtaminen 8, kielitaito 6, metsästys 10, miekat 15, sotataito 8, tarut & legendat 8, viettely 11.

maanantaina 9. marraskuuta 2009

Tausta 10 minuutissa

Pelaajille työkalu hahmojen tekoon. Lähde tässä.

The Ten-Minute Background

In an attempt to get all the information I need to create stuff from character backgrounds without having to continually push for information, I am asking that you create backgrounds the following way:

Step 1: Write 5 background and concept elements that you feel are important to your image of the character. These can be a concept overview, a list of important life events, a physical description, a personality profile...whatever you need to get an image in your mind. 5 is just a minimum...more elements are encouraged!

[Example: Martin Tenbones]

1) He is a former pirate and retired adventurer and now owns a tavern in the city of St. Clarice.

2) He is outgoing and charismatic, and attempts to keep abreast of all the local gossip and juicy secrets that pass his way, because he believes that knowledge is power.

3) He and his former adventuring band fought against the forces of the pirate captain Craven, who was a major lieutenant for the current Dread Pirate Hellbeard. He used the wealth that he acquired to build his tavern, but he sometimes worries that the pirates may one day decide to find him and extract revenge.

4) Though he is still friends with most of his former adventuring mates, some of them parted the group on bad terms. His girlfriend went back to the sea to fight pirates once more, but he received word that her vessel was taken by Hellbeard and believes she was killed. He mourns her death.

5) Although he is retired, he can be convinced to adventure again if he hears that Sasha (his lost love) may still be alive, or if he is contacted by the White Foxes during a crisis (see secrets).

Step 2: List at least two goals for the character. At least one of these goals should be one that the character has, while another should be one that you, as a player, want to see developed over the course of the game.

[Example]

1) I would like to see Martin reunited with his lost love and perhaps able to mend fences with some of his former adventuring buddies over the course of this campaign.

2) It would be cool to have Martin face and possibly defeat the Dread Pirate Hellbeard once and for all.

Step 3: List at least two secrets about your character. One is a secret the character knows, one is a secret that involves him but that he is not actually aware of yet. This will help me in creating plots that center around your character. I will also be creating a third secret which you as a player will not be aware of, so expect some surprises!

[Example]

1) Martin is a member of the White Fox Society, a secret society dedicated to keeping Coralton free of tyranny and evil, as well as keeping local governments honest. He provides information and rumors to them, but can be convinced to take a more active roll if pressed.

2) Sasha LeBell, Marin's lost love, is still alive. She was captured by the Dread Pirate Hellbeard and has been kept as his captive for all these years.

3) (Example of a secret I might make up about your character): Not only is Sasha alive, but also she has escaped captivity and killed Hellbeard. She has taken over his ship and crew, and has turned to piracy out of bitterness. She now IS the new Dread Pirate Hellbeard!

Step 4: Describe at least three people that are tied to the character. Two of them are friendly to the character, one is hostile. If you like, you can include an enemy of yours here as well, so I have an instant NPC nemesis to throw at you.

[Example]

1) Martin's friend Audric Cwellen was one of his adventuring mate. Audric, a holy warrior in the service of the Goddess of Love, is the leader of the local cell of the White Fox society, and provides Martin with information and adventure hooks.

2) Another of Martin's old traveling companions, Aubrey LeVaine, is not as helpful as Audric, because they quarreled over the love of Sasha, and Aubrey is still bitter about losing her to Martin. Still, he can provide some magical support if Martin can convince him to let go of his hate.

3) Yebin Thistledown is a strange little creature from the Feywild called a gnome. Martin met the gnome in the Shroudmist Forest and saved him from a pack of Howlers. The Gnome makes all sorts of alchemical items and gadgets, and loves collecting odd souvenirs and items, as well as "recreational herbs." He operates a bizarre patchwork shop in the Rue Angélique district.

Step 5: Describe three memories, mannerisms, or quirks that your character has. They don't have to be elaborate, but they should provide some context and flavor.

[Example]

1) Martin remembers growing up in a tavern as a young boy, helping his mother with the cooking. This started his own interest in the culinary arts.

2) Martin remembers the panic he felt when he discovered that the ship he signed on to was a pirate ship after a brutal attack on a merchantman. He vividly recalls the smell of blood and burning timbers.

3) Martin often recalls the goodbye kiss he gave Sasha when she left him. No kiss he's had since ever compares to that memory.

[design notes for the example character] Martin began life as an atypical barkeep. He was a retired adventurer, but still young and vigorous enough to accompany the party on their adventures. His tavern became the party's base for a while, until the BBEG of the game let off a necromantic bomb that killed most of the townsfolk and turned the town into a Zombie Apocalypse nightmare. Martin survived, and he turned into a secondary character for one of the players as he became more important to the ongoing storyline. Most of his background came from this transition from NPC to part-time PC. After the campaign reboot, Martin returned to his role as the barkeep of the party's favorite hang-out, but the players like him enough that he might return to adventuring status in the future.

sunnuntaina 8. marraskuuta 2009

Jaconian maailmankirja: Punainen rukoilijasirkka

Punainen rukoilijasirkka -niminen majatalo onWarthin vanki -nimisessä seikkailussa esiintyvä paikka Farrignian kaupungissa. Jotenkin tämä paikka on aina minua kiehtonut, ja sitä on tullut hyödynnettyä seikkailuissa muulloinkin, joten tässä pientä tietopläjäystä koskien tuota pientä, mutta praedorien ja matkalaisten suosimaa juottolaa. Rukoilijasirkan tarinaan olen kietonut myös Jyrki Joen kirjoittamista praedor-tarinoista vahvoja vaikutteita saaneen Jondal-nimisen praedorin, sillä Joen kirjoittamat praedor-tarinat olivat minulle tärkeä inspiraation lähde Praedoriin nuorempana.

Punainen rukoilijasirkka on pieni, vaatimaton majatalo Farrignian toiseksi uloimman kehän luoteisosissa. Kievari sijaitsee seudulla, jota asuttavat pääasiassa vaatimattomammat kauppiaat ja käsityöläiset, mutta siitä huolimatta kievari on ennen kaikkea matkalaisten ja vieläpä erityisesti Praedorien suosima levähdyspaikka näiden saapuessa Farrigniaan myymään aarteitaan. Vaikka se sijaitsee kaukana Sinisen kilven korttelin toreista, aarrekauppiaista, alkemisteista ja Borvarian aarteista kiinnostuneista velhoista, suuntaa moni praedor jääräpäisen uskollisesti aina Rukoilijasirkkaan yöpymään, vaikka lähempääkin Vanhaa kaupunkia majataloja löytyisi.

Mikä on syy Punaisen rukoilijasirkan suosioon praedorien keskuudessa? Siihen osaavat tuskin praedorit itsekään vastata. Kaiken kaikkiaan tuo pieni, kaksikerroksinen puusta ja kivestä jo kauan sitten rakennettu ja moneen kertaan kunnostettu pieni rakennus julkisivun takana kyhjöttävine talleineen, pesutupineen ja varastoineen on mitäänsanomaton ja vaatimaton paikka. Rukoilijasirkka ei ylpeile hienoilla viineillään tai ensiluokkaisella palvelullaan, eikä sen yläkerrassa sijaitseviin huoneisiin mahdu tusinaa enempää yöpyjiä. Näistäkin monet joutuvat jakamaan huoneensa tuntemattomien muukalaisten kanssa, sillä yläkerran huoneistoista vain muutamat ovat yksityisyyttään arvostaville asiakkaille. Muut saavat nukkua suurempiin huoneisiin levitetyillä patjoilla. Anniskelutilat alakerrassa ovat yhtä suojaisia yksityisyyden kannalta, sillä ahdas alakerta on useimmiten tupaten täynnä toisiaan töniviä ja manaavia matkalaisia, joille vieraan surmaaminen oluen läikyttyä ei todellakaan ole rikoksista pahin. Tämä ei ole rikkkaiden, elämäänsä tyytyväisten aatelisten viinitupa, vaan seikkailijoiden ja maailmanmatkaajien pysähdyspaikka, jossa ei hienoja selfialaisia viinejä lipitellä - sen sijaan Rukoilijasirkan oma paloviina ja samea olut sen sijaan matkalaisille maistuvat.

Yksi syy Rukoilijasirkan suosioon praedorien keskuudessa on epäilemättä sen rauhallisuus. Vaikka majatalon asiakaskunta on hurjaa sakkia, joista monet eivät kavahda murhaa sen enempää kuin Borvarian vaarojakaan, ovat Rukoilijasirkan isännät pitäneet aina huolta, ettei kievarissa ole turhia yhteenottoja tai rikoksia, eikä Farrignian kaupunginkaarti ole koskaan joutunut osoittamaan kievaria kohtaan sen enempää ammatillista kiinnostusta, kuin muitakaan väkijuomia tarjoilevia yrityiksiä kohtaan kaupungissa. Vaikka praedoreille löytyy monia muitakin kievareita ympäri miljoonakaupunkia, niin on Rukoilijasirkalla maine niistä rauhallisimmalla seudulla sijaitsevana ja ennen kaikkea turvallisena levähdyspaikkana; viina ja sänky eivät ehkä ole kaupungin parhaimpia tarjolla olevia, mutta ainakaan yksinäisen kulkijan ei tarvitse pelätä saavansa puukosta selkäänsä tai yöuniaan häirittävän.

Lisäksi Rukoilijasirkalla on yksi erikoisuus, jolla monet muut kievarit eivät voi ylpeillä edes Sinisen kilven korttelissa; kievarin nykyinen isäntä, Jondal-niminen entinen praedor, on oikea luvanvarainen alkemisti, jolta onnistuvat niin parantavat juomat kuin elämän eliksiiritkin! Vaikka tämä kovapäinen, paimentolaistaustainen kievarinisäntä myykin juomiaan kovaan hintaan, on hänellä myös maine rehtinä ja taitavana alkemistina jonka liemet eivät ole mitään lumerohtoja.

Jondalin praedorinpäivät eivät ole vielä kaukana, joten pitkä, jäntevän lihahksikas seikkailija on edelleen taitava ja varteenotettava soturi ja miekkamies. Hänellä on jo hieman ohimoilta harmaantuneet, niskaan palmikolle sidotut hiukset, ankarat, tummat silmät ja kyömynenä. Hän suosii paimentolaistyylisiä vaatteita, eikä salaile taustaansa Tarai-heimon soturina - hyödytöntä tämän kieltäminen olisikin, sillä alati liikkuvat, maagiset kuoriaistatuoinnit paljastavat Jondalin kokeneelle matkalaiselle.

Äkkipikainen paimentolainen ei kauaa kievarinsa rauhaa häiritseviä asiakkaita katsele, vaan saattaa nämä kovakouraisesti ulos "talostaan" niin kuin hän asian ilmaisee. Anniskelusalin seinällä komeilevaa lyömämiekkaa tai harmaata, oudoin riimuin ja kuvioin koristeltua pitkäjousta hän ei asiakkaitaan vastaan kohota - riitaistenkin asiakkaiden tappaminen tekee huonoa bisneksille - mutta tiskin alla odottava saarnipuinen nuijakin pysyy kyllä Jondalin kädessä riittävästi, että paimentolaisen lyhyen pinnan liian kireälle vääntäneet asiakkaat saatellaan ulos kievarista korvat ja kovat kallot soiden ja luut murtuneina. Näitä yhteenottoja ei kuitenkaan kauaa muistella, sillä kunhan vahingot on korjattu, velat maksettu ja sovinnot sovittu, toivottaa Jondal riitaisatkin asiakkaat takaisin tupaansa.

Täytyyhän praedorien pitää yhtä...

Punaisen rukoilijasirkan hinnastoa:

Illallinen, 2 hr. Rukoilijasirkan ruoka ei ole välttämättä mikään kulinaristinen nautinto (useimmiten puuroa tai paistia ja leipää, joka huuhdotaan alas oluella), mutta se on täyttävää. Lisäksi Jondal pitää jääräpäisesti huolta, että kokki ei pihistele kustannuksissa, vaan valmistaa ruoan aina parhaista mahdollisista aineista. Rukoilijasirkassa ei tarvitse pelätä pilaantuneesta lihasta saatua ripulia. Joskus, kun paljon tuoretta tavaraa on saapunut markkinoille, tarjoillaan rukoilijasirkassa myös paimentolaisten tapaan maustettuja ruokia, kuten yrttilammasta tai hevospaistia, mutta Farrignian kaupunkilaisille nämä eivät tunnu oikein Jondalin hämmästykseksi maistuvan...

Oluttuopillinen, 3 kpr. Olut on hieman tavanomaista kalliimpaa, mutta myös hyvälaatuista, joskin joidenkin makuun sameaa.

Paloviina, 1 hr. Tämä nousee päähän olutta voimakkaammin. Tämä kotipolttoinen aine valmsitetaan Jondalin alkemistisessa laboratoriossa ja huhut kertovat paimentolaisen lisäävän siihen taianomaisia yrttejä - se, pitääkö tämä paikkansa, on vain Jondalin tiedossa.

Ruokaa, olutta ja viinaa tarjoilevat kaksi Jondalille työskentelevää tarjoilijatarta, Tina ja Gise. Molemmat ovat syntyperäisiä farrignialaisia, jotka tuntevat rahvaanjuorut ja ovat niitä auliita kertomaan. Kaksikosta Gise on myös erityisen perso eksymään komeiden seikkailijoiden vällyihin, jos näillä vain on lihavat kukkarot...

Yöpyminen yläkerran yhteishuoneissa, 2 kpr. Rukoilijasirkan yläkerrassa on kolme suurempaa huonetta, joihin mahtuu nukkumaan noin tusinan verran henkilöitä. Näissä sängynvirkaa suorittavat makuualustat, ja nukkuessa saa kuunnella toverien kuorsausta, mutta ainakin luteita ja vastaavia on tavanomaista vähemmän.

Yöpyminen omassa huoneessa, 2 hr. Rukoilijasirkasta löytyy myös kolme pienempää huonetta, joista jokaisesta löytyy sänky kahdelle yöpyjälle. Lisäksi huoneissa on lukollinen ovi, vaatekirstu ja pieni pöytä ruokailua varten. Tällaisesta ylellisyydestä saa kuitenkin Rukoilijasirkassa maksaa. Tämän ylellisyyden vastapainoksi saa kuitenkin käyttöönsä rukoilijasirkan palvelijat, erityisesti nuoren tallipojan Mardalin, joka on kuulemma Jondalin sisarenpoika. Tällä vähäpuheisella mutta nurkumatta työnsä tekevällä paveluspojalla on paimentolaisten tatuoinnit ja tarkat silmät - ja hän tuntuu tietävän yllättävän paljon Farrignian tapahtumista.

Jondalin kauppaamia alkemistisia liemiä:

Jondal on myös luvanvarainen alkemisti, joka taitaa monien eksoottisten liemien reseptit. Osan hän on oppinut seikkaillessaan ja osan mestareiltaan, mutta kaikki ovat taattua tavaraa eivätkä mitään lumeliemiä - tosin hintakin on sen mukainen. Jondal pitää alkemistin työhuonettaan majatalon varaston ylisillä, jonne on pääsy kaikilta muilta kuin häneltä tai Mardalilta kielletty.

Yleensä Jondal onnistuu tekemään vähintään 2 annosta lientä, joten hän myy toisen kappaleen aina hyvällä alennuksella ostajille. Tämä tasapainottaa hänen tavanomaista korkeampia hintojaan.

Elämän eliksiiri..............100 kr
Haukkaliemi...................30 kr
Helmiliemi....................20 kr
Lähdeliemi....................30 kr
Matkamiehen jauhe.............20 kr
Parantava juoma...............40 kr
Rautasalva....................50 kr
Valoliemi.....................20 kr
Vastamyrkky...................60 kr

Muitakin liemiä voi Jondalia pyytää tekemään, kunhan vain järjestää hänelle alkemistisen reseptin ja riittävästi rahaa tarvikkeiden ostoon. Tällaisessa tapauksessa hän ei ota työstään palkkiota, jos seikkailijat lisäksi ostavat jonkun hänen jo osaamistaan liemistä.

perjantaina 6. marraskuuta 2009

Praedor: Palonin ehtoovuodet

Vuosi 514 Valiarin aikaa, toukokuu

Jaakko kirjoitti kerrassaan mainion pätkän hahmonsa Palon Reysin tuntemuksista ja kokemuksista Fallonin ja Palonin seikkailujen jälkeen.

Palon heräsi jälleen omaan vaienneeseen parkaisuunsa, hiestä märkänä sydän pedon lailla hakaten. Cantar makasi yhä hänen vierellään tottuneena miehensä yöllisiin kohtauksiin. Palon nousi istumaan sänkynsä reunalle ja antoi suudelman vaimolleen, joka käänsi hänelle kylkeään ja jatkoi uniaan. Hän kyyristyi sänkynsä päätyyn nojaten kyynärpäillään polviinsa ja piteli päätään.

” Lastentappaja” , ääni oli kuiskannut hänen unessaan. ”Hirviö!” Ääni kuului joskus hänen vaimolleen, joskus hänen lapsilleen. Joskus ääni oli tuntematon, kuin kaiku monen verhon takaa, juuri ja juuri puheeksi tunnistettava. Hänen painajaisensa olivat voimistuneet viime aikoina Palonin asetuttua aloilleen entisen Skelligin maaherran kivestä rakennettuun mäkilinnaan. Unissaan Palon oli usein nuorena poikana taistelukentällä palkkasoturijoukkionsa mukana. Joskus hän saattoi haistaa palavien kotien tuhkat ja mädäntyvien ruumiiden tuoksun vielä herättyäänkin. Kuolleet toverit heräsivät eloon vain kuollakseen yhä uudelleen ja uudelleen yö toisensa jälkeen. Samat raakuudet ja epäinhimilliset teot toistuivat aina Palonin painuttua maate. Murhattujen lasten viattomat silmät tuijottivat suoraan hänen sieluunsa syyttävästi joukkohautojen pohjalta. Hän tunsi syyllisyyttä hyvästä onnestaan ja toivoi sisimmässään, että voisi ottaa tovereidensa paikan tuonpuoleisessa vaientaakseen äänet. Palon yritti turhaan tukahduttaa äänet hukuttamalla ne ja itsensä viinaan. Unet kävivät yö yöltä yhä todentuntuisemmiksi, minkä johdosta hänen oli päivä päivältä kasvatettava humalatilaansa.

Palon nousi ylös sängynpäädystä ja käveli alastomana pöydän ääreen, jossa puolityhjä viinikannu odotti häntä. Hän täytti pikarinsa ja kumosi hapettuneen viinin sisälleen yhdellä siemauksella ja laski tyhjän astian takaisin pöydälle varovasti yrittäen olla herättämättä vaimoaan ja vastasyntynyttä pienokaistaan. Palon puki päälleen yökaapunsa ja käveli kammarin tulisijalle kohentamaan tulta, joka oli hiipumassa. Kuu valaisi pihamaan kelmeällä valollaan ja Palon jäi tuijottamaan tiluksiaan ikkunasta.

Sota Tutusin ja Holrusin välillä oli yhä käynnissä vaikkakin aselevon jatkamisesta vielä peltojen kylvämisen ajaksi kovasti puhuttiin. Maalaiset olivat toiveikkaina palailleet tiluksilleen kuultuaan huhuja ”Kantaskin ja Miradin pelastajien” asettumisesta näille lakeuksille. Fallon ja Palon saivat kuitenkin toistaiseksi olla lääneineen rauhassa, sillä Holrusia kiinnosti enemmän eteläinen Tutus joenvarren kauppareitteineen kuin palanut ja raiskattu pohjoinen maa. Tulisi aika jolloin Palonin olisi taas vastattava kuninkaan sotakutsuun. Olipa linnaan palannut jokunen entisen herran palvelijoistakin, jotka tahtoivat elää kotiseudullaan, ja Palon toivotti heidät tervetulleiksi, vaikkakaan hänellä ei olisi varaa maksaa heille muutamaan vuoteen sodan viedessä suuren osan hänen varallisuudestaan, mutta he saisivat osansa, kunhan tilanne rauhoittuisi. Asiat olivat kuitenkin hyvin ja lisää varallisuutta Palon sai majoittaessaan matkalaisia tiluksilleen, sillä olihan hänen maansa melko vilkkaan kauppareitin läheisyydessä. Huolia Palonilta ei kuitenkaan puuttunut, sillä olihan Curarim-kultti vannonut kostoa hänelle ja Fallonille, mutta ystävät Mustassa huoneessa ja varkaiden killassa takaisivat pienen etumatkan.

Palon tunsi tarvetta täyttää viinimaljansa ja päätti kavuta alas parveltaan hakemaan lisää viiniä keittiöstä. Portaat alas horjuttuaan hän näki alakerran hallin seinällä miekkansa Miehensurman roikkumassa tulisijan valaistessa sen kiiltävää pintaa. Miekka oli ”lainassa” nytten jo kaatuneelta Jarec Sobriukselta, joka oli ollut matkakumppanina Fallonin ja Palonin matkoilla etelässä. Palon täytti viinikannunsa ja käveli lastensa makuukammarin ovelle. Huone oli tyhjä, sillä Palon oli lähettänyt poikansa Perronin ja tyttärensä Lisin Fallonin linnaan lukuoppiin, sillä tulisi aika jolloin Perronin olisi hallittava isänsä läänitystä, eikä hänestä lukutaidottomana moukkana siihen olisi. Palon tiesi sisimmässään, että hänestä aika pian jättäisi ja Perronin aika tulisi jatkaa.

Hän käveli miekkansa luokse, nosti sen pois seinältä telineestään ja piteli sitä kädessään punniten sen painoa. Miekka kädessään hän tunsi olonsa taas turvalliseksi. Oli kuin menneisyyden demonit häipyisivät jonkin eläimellisemmän ja alkukantaisemman pedon ottaessa ohjakset. Hän tajusi tuolloin, että hänen paikkansa oli taistelukentällä. Taistelun tuoma verenkuohunta olisi ainoa, mikä toisi hänelle rauhan. Parempi oli kuolla tulessa, kuin hiipua hiljalleen alkoholismin kynttilän kärventäessä elämänlankaa. Ei hänenlaisensa moukka muunlaista osaa voisi ansaitakkaan. Hän ei osaisi hallita päällään, hän hallitsi miekallaan. Sota teki taas tulojaan.

torstaina 5. marraskuuta 2009

15. Praedor-sessio: Ja he elivät elämänsä loppuun asti...

Vuosi 513 Valiarin aikaa, marraskuu - Vuosi 514 Valiarin aikaa, helmikuu

Kurarimin kultin velho Alman oli kuollut, ja demoniritareilla oli nyt kaksi palaa Pirunsydän -amuletista. Circolin velhojen tutkimukset olivat kuitenkin paljastaneet, että amuletti oli yksinkertaisesti liian vaarallinen säilytettäväksi edes demoniritareiden hallussa, joten demoniritarit olivat päättäneet, että turvallisinta olisi tuhota kaksi amuletinpalasta, ettei Pirunsydäntä koskaan voisi koota sen täyden voiman vapauttamiseksi. Tuhoaminenkaan ei ollut täysin yksinkertaista, sillä pirstaloitunakin amuletin voima oli riittävä aiheuttamaan Jaconialle riittävän vakavan uhkan; turvallisinta oli palauttaa amuletti ulottuvuuteen, mistä se sai voimansa - kuolleiden kuolemattomien ulottuvuuteen, Tuonpuoleiseen.

Seikkailijoilla oli edessään siis matka Kirotulle maalle etsimään Villin taikuuden aluetta, josta löytyisi avonainen portti Tuonpuoleisen ulottuvuuteen. Tällaisen löytyminen Kirotulta maalta oli kuin neulan etsiminen neulasuovasta, mutta onneksi demoniritarit tunsivat Farrigniasta entisen praedorin, joka huhujen mukaan tiesi yhden portin Kirotulta maalta, joka vaikutti yhteydeltä Tuonpuoleiseen. Trelaus lähti saattamaan seikkailijoita Farrigniaan Vernan jäädessä järjestemään neuvotteluja Tutusin ja Holrusin välille.

Matka Farrigniaan läpi kylmän talven ei ollut helppo, varsinkaan kun talvi oli hurjempi kuin kukaan tiesi Pohjois-Jaconian leudommalla seudulla olleen miesmuistiin (talvi oli lähes yliluonnollisen ankara). Farrigniaan päästiin kuitenkin välikohtauksitta, ja Trelauksen lähtiessä järjestelemään seikkailijoiden matkaa Kirotulle maalle suuntasivat seikkailijat etsimään entistä praedoria nimeltään Jondal, joka hoiti seikkailijoille jo tutuksi tullut Punaisen rukoilijasirkan kievaria.

Entinen praedor, miespaimentolaisten maagisilla kuoriaistatuoinneilla merkitty alkemisti, joka antoikin seikkailijoille tärkeitä neuvoja Kirotulla maalla ja Villin taikuuden alueiden läheisyydessä kulkemisessa. Hänen tärkein neuvonsa oli: "Älkää menkö sinne", mutta sitä seikkailijat eivät ikävä kyllä voineet totella.

Matka vaikutti kuitenkin sen verran vaaralliselta, ja nopea perääntyminen tehtävän jälkeen hyvin tarpeelliselta, joten Fallon halusi demoniritareiden tekevän hänelle palveluksen; tarinoissa velhojen kerrottiin pystyvän ihmeisiin, joten Modredin huoneen ritari halusi demoniritareiden järjestää jonkun velhon loitsimaan hänelle uuden jalan. Trelaus suostui ja mysteerinen velho saapui kohta parantamaan raajarikon ritarin; loitsu oli menestys, joskin lopputulos oli yllättävä; ritarille kasvanut jalka muistutti enemmän hirviömäisen pedon, kuin ihmisen jalkaa.

Fallonin totutellessa uuteen raajaansa Palon kävi etsimässä Farrignian varkaiden killalle työskentelemään jääneen Jon Johranin, jolle hän antoi tehtäväksi järjestää jonkun viemään kukkarossa painavat kultarahat Tutusissa odottavalle perheelle. Jon suostui tähän, mutta varoitti, että Farrignian varkaiden killan uusi päällikkö "Karju" etsi seikkailijoita - mutta kukaan ei tiennyt miksi. Pian tämä kuitenkin saatiin selville, sillä Jonin käytyä varoittamassa seikkailijoita uudelleen Farrignian varkaat tulivat etsimään seikkailijoita ja Karjun puheilla käytiinkin.

Karju paljastui kookkaaksi ja varsin raa'aksi mieheksi, joka potki juuri jonkun alaisensa kylkiluita kun seikkailijat tuotiin hänen puheilleen. Karju paljastui seikkailijoille kiitolliseksi; elleivät nämä olisi tappaneet ensin Mandar Tusrania ja tämän jälkeen Arelia ei Karju olisi koskaan noussut varkaiden killan johtoon. Toisaalta varkaiden killan arvovalta oli kärsinyt pahasti Fallonin ja Palonin urotekojen saatossa, joten kaikkien kannalta olisi parempi, ellei heitä enää nähtäisi Farrigiassa. Sopiin tunnuttiin pääsevän, mutta juuri poistuessaan seikkailijat tajusivat, ketä Karju oli hakkaamassa henkihieveriin. Miehen päässä oli säkki, mutta Karju mainitsi miehen nimen: Jon.

Jon, joka oli ollut uskollinen ystävä ja Kantaskissa rohkea sotilas, ei ollut ansainnut kurjaa loppua varkaiden killan käsissä, joten haettuaan Mustasta huoneesta apua seikkailijat murtautuivat illan tullen kiltataloon vapauttamaan vanhaa ystäväänsä. Seikkailijoiden nopeasti kehittelemä suunnitelma toimi, ja jälleen Farrignian varkaiden kilta oli ilman päällikköä - kolmatta kertaa seikkailijat surmasivat killan johtajan. Jon löydettiin hengissä, ja neuvokkaat seikkailijat päättivät, että enää koskaan kilta ja seikkailijat eivät joutuisi kahnauksiin: Jon pistettiin killan johtoon, ja vuoristolaissoturi Jorumin johtamille palkkasoturijoukoille lähetettiin sana Tutusiin: Farrignian varkaiden killasta heille löytyisi töitä.

Kun välit varkaiden killan kanssa oli lopullisesti selvitetty, saattoivat seikkailijat suunnata musta kissa Jaronin vahvistamina kohti Kirottua maata tuhoamaan amuletinpalaset. Matkan aikana todistettiin talven poikkeuksellista ankaruutta, ja kuultiin susienkin käyneen röyhkeiksi alueilla, joissa näitä petoja ei oltu nähty miesmuistiin. Mukana kannetut amuletinpalaset saivat heidät näkemään painajaisia, mutta sitkeät seikkailijat selättivät tämänkin vaivan vain tajutakseen, että Sisämeren luona heitä odotti uusi ongelma: hämmästyttävän kylmän talven myötä Sisämeri oli jäätynyt, eikä laivakyydistä itään - millä suunnalla tarvittu Villin taikuuden alue oli - ollut toivoa.

Seikkailijoilla ei ollut muuta toivoa, kuin lähteä ylittämään jäätynyttä vesialuetta jalkaisin. Tämän vaivalloisen, kostean ja kylmän taipaleen aikana tavattiin niin etelästä paenneita saaristolaisia (Hallan herran heräämisestä ja Valkoisen suden ajasta puhuvat barbaarit kertoivat kyläänsä hyökätyn) kuin myös Puujalka-Cormanina tavattu Artanten ritari, jota avustettiin ritarin ristiretkellä syvyyksien petoa, Baba-Jagathia vastaan. Jäänpinnalle houkuteltua, mustekelamaista hirmua onnistuttiin haavoittamaan, mutta vielä vanhan ritarin täytyisi jatkaa epätoivoista sotaansa petoa vastaan, sillä kuollut hirmu ei ennen pakoaan takaisin meren syvyyksiin.

Sisämeren ylitettyään seikkailijat keräsivät Piperiassa varusteita, ja suuntasivat vihdoin kohti Borvariaa ja paikkaa, jonne Jondal oli heidät neuvonut. Matka sujui tapahtumaköyhänä, mutta Kirotulla maalla sitten jouduttiinkin kohtaamaan paitsi Tuonpuoleisen ulottuvuuden henkiset kauhut, niin myös varsin todelliset ja tappavat elävät kuolleet, jotka Tuonpuoleisen portista tihkunut Villi taikuus oli herättänyt henkiin. Loppujen lopuksi seikkailijat kuitenkin osoittautuivat voitokkaiksi ja tuhosivat paitsi amuletin niin seuranneen räjähdyksen myötä kenties myös aukiolleen portin; tästä he eivät voineet olla varmoja, sillä Kirotun maan vaarojen uhmaaminen uudelleen tuntui tarpeettomalta. Heidän tehtävänsä oli suoritettu, ja Pirunsydämen täydellinen mahti oli hävitetty.

Farrigniaan palattuaan seikkailijat saivat demoniritareiden kiitoksen ja lupaukset ikuisesta ystävyydestä, ja myös uutist Jonin ja Jorumin vallasta Farrignian alamaailmassa lämmittivät mieltä. Uutiset pohjoisesta kuitenkin kertoivat sodan Koilis-Tutusin rannikkoseuduista edelleen jatkuvan, mutta osa Holrusin valloittamista alueista sentään oli saatu neuvoteltua takaisin Tutusille. Sota Holrusia vastaan jatkuisi epäilemättä ensi kesänä, mutta Fallon ja Palon olivat saavuttaneet jo paljon: he olivat demoniritareiden ystäviä, Tutusin valtakunnan puolustajia ja oman lääninsä hallitsijoita - ja heidän vihollisistaan suurin osa oli maan mullissa. Kurarimin kultti kantoi heille epäilemättä kaunaa, mutta tuskinpa hekään uskaltaisivat käydä demoniritareiden ja velhojen suosiosta nauttivien rikkaiden maanomistajien ja sankareiden kimppuun.

Fallon ja Palon palasivatkin tyytyväisinä uusiin koteihinsa Itä-Tutusin läänityksillä, eikä Fallonin riita isänsä kanssa enää paljon painanut uuden läänityksen ja oman sukulinjan perustamisen rinnalla (perijäksi tuli hengissä hämmästyttävästi selkkauksesta jos toisestakin selvinnyt "palveluspoika" Kandar). Seuraavana vuonna entiset praedorit auttoivat valtakuntaansa Holrusin valloittamien alueiden takaisinvaltaamisessa, mutta Pirunsydämen amuletin ympärille kietoutunut kampanja oli nyt päättynyt.

Hämmästyttävää kyllä: Fallon ja Palon selviytyivät nauttimaan voitoistaan!

Kerrassaan mahtavaa saada pitkästä aikaa kampanjan juoniarkki tyydyttävään päätökseen ilman, että homma keskeytyy syystä tai toisesta. Viimeinen seikkailu sisälsi yllättävän vähän taistelua, mutta ne vähät taistelut mitä käytiin olivatkin sitten kokeneiden ja taidoissaan tappavien seikkailijoiden hallintaa. Mielestäni homma toimi, eikä yhden pelaajan, Ollin, lisäys kesken session ainakaan kauaa haitannut. Ikävä kyllä Olli ei välttämättä saanut kampanjan viimeisestä pelikerrasta paljon irti, mutta toivottavasti mielenkiinto heräsi edes sen verran, että hän eksyy toiseenkin kertaan pelailemaan.

Jaakko ja Juho kirjoittavat ilmeisesti vielä pienet selvitykset Palonin ja Fallonin kohtaloista, mutta minun osaltani tämä oli tämän kampanjan viimeinen lokimerkintä. Jotain "Jaconian maailmankirja"-pätkiä toki saatan kirjoitella, kunhan inspiraatio vain iskee.

Eli kiitoksia kampanjalokeja seuranneille kärsivällisyydestä silloinkin, kun oma tarinankuljetus ei ole ollut sitä kaikkein johdonmukaisinta. Näitä on ollut ilo kirjoitella, kun on tiennyt että ainakin joku näitä on seurannut. Kaiken kaikkiaan sanoisin, että hyvä kampanjahan siitä loppupeleissä tuli.

Blogi ei tule kuitenkaan missään tapauksessa kuolemaan; ensi viikolla pelaamme ilmeisesti Juhon johtamaan Stalker-tieteisroolipeliä, ja varmaan siitä pitää näin ensimmäistä kertaa kokeiltuna jotain tuntoja ylös kirjoitella. Sen jälkeen on taas mahdollisuudet avoinna, ja lokimerkinnät ja satunnainen paasaaminen sen kuin jatkuvat...

keskiviikkona 4. marraskuuta 2009

Persian tuli - idän ja lännen ensimmäinen taistelu (Tom Holland)

Pari vuotta sitten luin Tom Hollandin Rubikonin, mutta sen jälkeen unohdin koko kirjailijan, vaikka teos minua puhuttelikin. Synti ja häpeähän moinen "unohtaminen" oli, sillä Holland edustaa mielestäni Peter Englundin kaltaisten historiantutkijoiden kanssa sitä historioitsijoiden kaartia, joka ei tyydy vain raportoimaan tutkimuksia ja lähdeteoksiaan, vaan onnistuu tekemään historian merkkitapahtumista mielenkiintoisen - lähes kaunokirjallisen - tarinan, jota on ilo lukea.

Kuvaus:

Viime vuonna ilmestynyt Rubikon saa Tom Hollandilta arvoisensa seuraajan. Rooman tasavalta ei ole ainoa antiikin aikakausi, joka on saanut jälkimaailman silmissä myyttiset ja ratkaisevat mitat; sitä ovat - ja vähintään yhtä suuressa määrin - myös Kreikan kaupunkivaltioiden ja Persian väliset persialaissodat.

Henkeäsalpaavan tyylikkäästi ja vetävästi kerrottu tarina kattaa siis Ateenan demokratian haparoivan synnyn, sen nousun kukoistukseen - ja Persian imperiumin uhan. Sitä seurasivat kreikkalaisten uhma ja lopulta Marathonin taistelu, Leonidaan spartalaisten kaatuminen Thermopylaissa ja Salamiin ratkaiseva voitto. Noiden tapahtumien kaikuja löytyy kaikkien länsimaiden sota- ja sankarimyyteistä, eikä ihme: Holland todistaa, että ilman kreikkalaisten voittoa nykyään ei olisi olemassa sellaista poliittista kokonaisuutta kuin länsi.

Tom Holland on brittiläinen historioitsija, joka on kirjoittanut useita romaaneja sekä tietokirjoja. Vuonna 2006 suomeksi ilmestynyt Rubikon oli myyntimenestys ja sai ylistävät arvostelut niin Suomessa kuin kansainvälisilläkin markkinoilla. Holland on myös toimittanut antiikin kirjailijoiden teoksia BBC:n ohjelmiin sekä toiminut antiikin historiaa käsittelevien TV-dokumenttien asiantuntijana. Hän asuu Lontoossa vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa.


Vaikka näkökulma lännen ja idän konfliktin juurien löytämisessä jo Antiikin kreikan ja Persian välisestä köydenvedosta ei taidakaan enää erityisen tuore olla, niin Holland tuo mielestäni oman panoksensa näkökulmaan mielenkiintoisella selvityksellään "idän ja lännen ensimmäisestä taistelusta". Teoksessa selvitetään niin Persian imperiumin, Spartan Peleponnesoksen ylivallan kuin Ateenan maineikkaan demokratiankin muodostuminen, ja näiden toisistaan aluksi "irrallisten" tapahtumien muodostama ketju, joka johti lopulta persialaissotina tunnettuun konfliktiin.

Holland esittää mielestäni loistavasti persialaissodat ja niihin edeltäneet tapahtumat kriittiseksi taitekohdaksi, joka mahdollisti sellaisen poliittisen kokonaisuuden kuin lännen synnyn. Erityisesti Persian synty oli minulle tuore - ja mielenkiintoinen aihe.

Sujuvasti kirjoitettu kirja mielenkiintoisesta aiheesta. Hyvää lukemistoa!

maanantaina 2. marraskuuta 2009

Jaconian maailmankirja: Karumin kummun perintö

Tämä Tutusin historiaa valottava teksti alkoi alunperin yrityksenä keksiä "siisti tarina" Karumin kummuksi nimetylle mäelle Tutusin rajakukkuloilla. Siitä tuli kuitenkin jotain ihan muuta. Toivottavasti jotkut saavat tästä jotain irti, ja toivottavasti kukaan ei löydä "virheitä" liittyen Jaconian oikeaan historiaan. Yritin pysyä lähteille mahdollisimman uskollisena - niiden tietojen valossa, mitä me Jaconian historiasta tiedämme.


Jaconian sisällissodan päätyttyä ja viimeisenkin velhoruhtinaan sorruttua eivät velhot enää julkisesti sekaantuneet kuolevaisten asioihin, vaan jättivät Jaconian politiikan kuolevaisten kuninkaiden leikkikentäksi. Toki kuolemattomat salaisesti – ja demoniritareiden muodossa julkisestikin – edelleen ottivat osaa Jaconian elämään, mutta pääasiassa he pysyttelivät Circolin muurien suojassa, ja rajoittivat sekaantumisensa kuolevaisten politiikkaan nuorten velhojen harteille, jotka eivät vielä olleet etääntyneet liiaksi ”tavallisen väen maailmasta”.

Julkisesti velhot jättivät Jaconian hallinnon kuolevaisille, mutta jopa kuolemattomien joukosta löytyi edelleen niitä, jotka näkivät velhojen velvollisuutena ja oikeutena Jaconian hallitsemisen kuninkaina ja ruhtinaina. Tutusissa, joka Warthin rajalla sijaitsevana valtakuntana oli aikoinaan joutunut kärsimään oman osansa velhojen loitsujen vaikutuksista ja velhoruhtinaiden mielivallasta, kerrotaan legendaa yhdestä tällaisesta vallanhimoisesta velhosta: Karum Kernasista.


Jaconian sisällissodasta oli kulunut jo satoja vuosia kun Katovuosina tunnettujen vuosien jälkeen, vuonna 313, Tutusin hallitsijoiksi nousi pitkän Mada-suvun dynastian jälkeen Carelin huone. Carelin huone oli Tutusissa yhtä maineikas, kuin Valiar Madan perilliset, joten vallan siirtyminen ei aiheuttanut suurta vastustusta Tutusin ylimystön tai rahvaan parissa. Lisäksi Mada-suvun hallinto oli jo jakanut Hyviä vuosia seuranneiden katovuosien aikana verisesti valtakuntaa kilpaileviin, lähes sisällissodan partaalla tasapainotteleviin ryhmittymiin. Carelin huoneesta noussut ensimmäinen kuningas, Terias, onnistui kuitenkin neuvottelemaan kaikkien yllätykseksi ja iloksi ryhmittymien välille kompromissin, jonka myötä tilanne rauhoittui.

Terias Carelin aikaa muistellaan edelleen Tutusissa hallitsijana, joka palautti lähes Hyvien vuosien aikaisen menestykse. Kuningas Terias Carelin johdossa valtakunta menestyi, sivistys kukoisti ja hyvinvointi oli kaikkien eikä vain rikkaiden oikeus – tai niin ainakin tarut sanovat. Lisäksi Teriasta pidettiin aatelistaustastaan huolimatta aina kansanmiehenä, joka oli kotonaan yhtä lailla hovissa kuin maatilallakin, ja tarinoissa kerrotaan Teriasista osallistumassa pääkaupungin lähimaatilojen töihin kädet savessa – se, kuinka paljon näistä tarinoista on totta, on tietenkin kyseenalaista. Kuitenkin paljon Holrusissa kehitetystä modernista maanhoidosta otettiin Teriasin aikana käyttöön myös Tutusissa.

Carelinin huoneen hallintokauden merkittävimpänä konfliktina pidetään Kuolleen jumalan kirkon valtaannousua ja sen myötä nousseita levottomuuksia. Teriasin hallinto suhtautui uuteen uskontoon maltillisesti, mutta Kuollutta jumalaa suosien, sillä uuden hallitsijan arvovaltaa luonnollisesti tuki uuden uskonnon idea vanhan tekemisestä tietä uudelle. Artanten kirkkoa ei kuitenkaan erityisen voimakkaasti vainottu, mikä toisaalta nosti ristiriitoja Tutusin hallitsijan ja Kuolleen kirkon papiston välillä.


Teriasin ikääntyessä pelättiin, että Carelin huoneen aikaansaama rauha kuitenkin päättyisi, sillä kuninkaalla oli kaksi poikaa, Caibur ja Barad. Terias oli tehnyt pojista vanhemmasta, Caiburista, perillisensä ja Tutusin kruununprinssin, mutta oli antanut nuoremmalle pojalleen Baradille valtakunnan tärkeimpiin alueisiin kuuluvat läänitykset etelässä. Terias toivoi, että vahva itsehallinto Idamarin herttuana pitäisi nuoremman pojan tyytyväisenä ja turvaisi rauhan Carelin huoneen seuraavien polvien aikana.

Kun kuningas Terias sitten kuoli vuonna 349 Valiarin aikaa, näytti aluksi kuninkaan suunnitelma kantavan hedelmää: Barad keskittyi hallitsemaan Idamarista itäistä ja eteläistä Tutusia, kun taas Caibur hallitsi vuodet 349-354 V.a. pohjoista ja länttä kuninkaana.

Caiburilla oli paljon isänsä hyvinä pidettyjä ominaisuuksia; hän oli rauhantahtoinen ja taitava neuvottelija, ja hänen onnistuikin luoda Mada-hallinnon aikana tulehtuneet välit Suniaan lähes tyhjästä uudelleen. Kuningas Caiburin aikana alkoi myös kahden valtakunnan lähentyminen toisiinsa, ja tämä lähentyminen ja ylimysten läänitysten omistus molemmin puolin rajaa on jatkunut aina näihin päiviin saakka.

Kotimaassa Caiburilla ei kuitenkaan ollut samanlaista asemaa rakastettuna hallitsijana, kuin hänen isällä Teriasilla oli ollut. Hän vietti paljon aikaa pohjoisessa, Sunian hovissa, mikä heikensi hänen asemaansa rahvaan keskuudessa; Terias oli ollut aina kansanmies, kun taas Caibur oli etäinen ja kylmä hallitsija. Myös aatelisto tunsi asemansa heikoksi, kun pohjoisen ”vieraat” saivat omistuksia usein jopa kotimaan aateliston kustannuksella – tosin samanlaisissa tunnoissa oltiin myös Suniassa, kun tutusilaiset saivat maalahjoituksia heidän naapureistaan, mutta Suniassa kuningashuone kuitenkin onnistui säilyttämään vahvan asemansa.

Idamarissa herttua Barad huomasi, mihin päin tuulet tulisivat puhaltamaan. Hänellä oli monia Caiburillekin periytyneitä ominaisuuksia, kuten kyky neuvotella ja löytää kaikkia osapuolia miellyttäviä sovintoratkaisuja, mutta etelään ”sidottu” Barad oli myös ansainnut jo isänsäkin nauttiman maineen kansanmiehenä, minkä lisäksi rajakahnaukset holrusilaisten aatelisten kanssa olivat tuoneet hänelle mainetta suurena soturina. Yhä useampi pohjoisenkin aatelinen katseli mietteliäänä etelän suuntaan, ja Barad päätti käyttää tilaisuutta hyödykseen. Hän alkoi kuiskutella pohjoisen aateliston korviin, että kenties kuningas ei arvostanut heitä tarpeeksi, kun taas uusi kuningas voisi hyvinkin nähdä heidän arvonsa. Kun Caiburille ei ollut vielä syntynyt perillistä, oli selvää, kuka tämä uusi kuningas tulisi olemaan…


Kuiskuttelut yltyivät lopulta puheeksi vallankaappauksesta, jotka kantautuivat jo Suniassa oleskelevan Caiburinkin korviin. Veljensä petollisuudesta raivostunut Tutusin kuningas kokosi sunialaisten ja itselleen vielä uskollisten Tutusin aatelisten tuella sotajoukon ja suuntasi etelää kohti kukistaakseen kapinan ennen alkamistaan. Joukko oli sen verran suuri, että vielä valmistautuvat Baradin kapinalliset olisivat olleet hyvin tukalassa tilanteessa – ja herttua Baradin kohtalo olisi ollut varmasti hyvin epämiellyttävä.

Tuntui kuitenkin, että kohtalo puuttui peliin. Kuningas Caibur nimittäin sairastui yllättäen, ja kuoli vain viikkoa etelään suunnanneen armeijan aloitettua marssinsa. Tästä äkillisestä sairastumisesta kiersi monenlaista tarinaa. Yksi suosituimpia oli, että kuningas oli suuttunut niin kovasti veljensä petoksesta kuullessaan, että oli miekkansa, Tutusin kansallisaarteen Tutusin terän, esiin tempaistessaan leikannut itselleen haavan, joka oli tulehtunut. Toinen suosittu väite oli, että itse Artante oli rankaissut kansansa hylännyttä kuningasta rutolla. Myös Baradin lähettämästä myrkyttäjästä kuiskittiin.

Totuutta kuningas Caiburin kuolemasta ei saatu koskaan selville, mutta lopputulos oli selvä: Barad Carel oli nyt ainoa laillinen vallanperijä. Ei kulunut kauaa, kun pohjoisessa Caiburille uskollisena pysyneet joukot vannoivat jo uskollisuuttaan uudelle kuninkaalle, ja kansakin vaikutti tyytyväiseltä kun kuningas vaihtui. Ennustettiin jo, että Terias Carelin hallitsijakauden vauraus oli aivan nurkan takana ja Carelin ensimmäisen kuninkaan suuruuden ja vaurauden aika palaisi.

Historiankirjoissa Barad Carelin aika (vuodet 354–358 V.a.) muistetaan kuitenkin kurjuuden ja surun aikakautena, joka katkaisi Teriasin hallinnon vaurauden. Barad, jota pidettiin isänsä kaikkien hyvien ominaisuuksien perijänä, tuntui muuttuvan lähes silmissä joksikin muuksi, ja on lähes ironisen huvittavaa, kuinka Terias Carel, Tutusin hienoimpiin kuuluva hallitisija, saattoi tuottaa niin kurjan vallanperijän, kuin Baradin.

Oli kyse sitten kaunasta Caiburin puolelle jääneitä aatelisia kohtaan, tai jonkinlaisesta syyllisyydentunnosta veljensä pettämisestä, tuli Baradista nopeasti hyvin epäluuloinen hallitsija, joka hallitsi rautaisella nyrkillä valtakuntaansa; monet Caiburille uskollisena pysyneet aateliset kuolivat epäilyttävissä olosuhteissa, Suniassa asustelevat Tutusin aateliset saivat varsin selväsanaisia viestejä, ettei kotimaahan ollut enää tulemista ja sunialaiset aateliset taas karkotettiin takaisin kotimaahansa. Nämä karkotukset ja epäilyttävät kuolemat vaurastuttivat kruununhuonetta, mutta toisaalta suututtivat aateliston.

Myös Artanten papiston Barad onnistui suututtamaan syrjäyttämällä Artanten uskonnon täysin Kuolleen jumalan uskonnolla ja korottamalla neuvonantajakseen tuntemattoman kirjanoppineen, Karum-nimisen Kuolleen jumalan papin. Yhä enemmän Baradin hallinnosta tuntui kuitenkin jäävän tämän mystisen papin harteille, kunnes itse kuningasta pidettiin pikemminkin lemmikkikarhuna, kuin hallitsijana; vaarallisena ja arvaamattomana, mutta häkissään muiden vietävänä.

Rahvaan suosio oli Baradin hirmuhallinnon viimeinen toivo, mutta kun kuningas käänsi ankaran katseensa myös talonpoikien Teriasin aikana saamiin oikeuksiin, eivät enää edes maalaiset tyytyneet odottamaan Ceralin huoneen seuraavaa hallitsijaa. Ylimystö ja Artanten papisto houkuttelivat maalaiset kapinaan, ja useita läänejä niin etelässä kuin pohjoisessakin irtautui Tutusin valtaistuimesta. Aluksi Baradin uskollisten joukkojen onnistui kukistaa verisesti nämä kapinat, mutta jos kuningas oli uskonut hirmutekojen pelottavan muut niskuroijat takaisin ruotuun, oli hän pahasti väärässä. Seitsemän Tutusin maineikkaimpien ylimyssukujen perillistä nousivat ”nukkekuningasta” vastaan, ja johdattivat joukkonsa hyökkäykseen Tutusin ja Holrusin rajakukkuloille asemiin asettunutta kuningasta ja hänen joukkojaan vastaan.


Kapinallisia johti itsensä kuninkaan kaukainen sukulainen, Ceralin erään sivuhaaran perillinen, Darenos nimeltään. Edes Darenosin ei ollut onnistunut houkutella nimellään riittävästi joukkoja, että kapinallisilla olisi ollut määrällisesti mitään mahdollisuuksia hyvissä asemissa odottavia kuninkaallisia joukkoja vastaan – varsinkin kun Baradilla sanottiin olevan käytössään velhona pidetyn Karumin taikavoimat. Darenos ja kuusi muuta kapinan johtajaa keksivät kuitenkin suunnitelman: yön laskeuduttua he iskivät salakavalasti suoraan vihollisarmeijan sydämeen toivoen surmaavansa Baradin ja tämän lähimmät neuvonantajat ennen kuin armeija ehtisi toimia.

Tarinoissa kerrotaan seitsemän vapauttajan urhoollisesta taistelusta hirviökuningasta ja hänen kätyreitään vastaan; kolme kapinajohtajista sai taistelussa surmansa, mutta verenvuodatuksen päätyttyä myös kuningas Barad makasi kuolleena suuren telttansa lattialla, ja Darenos Carel huudatettiin sekä kapinallisten että kuninkaallisten joukkojen edessä kuninkaaksi.

Miten Darenos onnistui sieppaamaan kuninkuuden näin helposti vakiintuneelta, joskin raakuudestaan tunnetulta, vihatulta ja pelätyltä kuninkaalta? Yksi syy oli ainakin Darenosin häikäilemättömyys. Ennen kuin kukaan ehti tajutakaan, oli Barad kuollut ja Darenos oli nostanut vielä verisen kruunun omaan päähänsä. Epävarmuus oli suuri, ja kun Darenos vielä lupasi palauttaa kaikki Baradin kumoamat oikeudet, julistukset ja lait, niin useampi oli tyytyväinen kuin tyytymätön uuteen kuninkaaseen. Suosiotaan jo kymmeniä vuosia kasvattaneen Kuolleen jumalan kirkon asemaan Darenos ei uskaltanut kuitenkaan puuttua – millä oli uuden kuninkaan tulevaisuuden kannalta vakavia seurauksia.

Toinen syy, mikä nosti Darenosin suosioon, oli kuningas Baradista yhtäkkiä versonut huhu, joka tunustettiin pian totuutena: todellinen kuningas Barad oli kuollut jo vuosia sitten, pian valtaannousunsa jälkeen, ja hänen tilallaan oli hallinnut paha velho Karum Kernas, jonka aseman Kuolleen jumalan pappina oli ollut vain kulissia. Tarinan mukaan vallanhimoinen velho oli taikavoimillaan auttanut ensin kuningas Baradia surmaamaan Caiburin, ja sitten kun uusi kuningas oli valittu, oli velho pakottanut kuninkaan tuomaan velhon hoviin pappina. Tämän jälkeen kuningas oli jossain välissä surmattu, ja Karum oli ottanut hänen paikkansa. Tämän johdosta paikka, jossa kuningas Barad surmattiin, tunnetaan vielä tänäkin päivän Karumin kumpuna, eikä esimerkiksi Baradin kumpuna kuninkaan kuoleman merkiksi, tai Darenosin kumpuna uuden kuninkaan merkiksi. Joskus sitä kutsutaan kuitenkin myös Kuolleen kuninkaan kummuksi.


Kuinka paljon tästä tarinasta on totta? Vielä tänäkään päivänä kirjanoppineet eivät ole siitä varmoja. Tarinaa kuitenkin tukee Caiburin nopea kuolema ja se, että hoviin saapunut pappi Karum katosi ennen Karumin kummun tapahtumia, eikä häntä enää koskaan nähty.

Se kuitenkin tiedetään varmasti, että kauaa Darenos ei tarinansa varjolla hallinnut; syystä tai toisesta Circolin velhot ja demoniritarit matkustivat joukolla Tutusiin selvittämään tilannetta. Darenosin tarina ja oikeutus kruunuun julistettiin nopeasti valheeksi, ja vallananastaja karkotettiin – ja huhujen mukaan surmattiin samalla kun velhot ja demoniritarit kävivät voimalla Kuolleen jumalan kirkkoa vastaan. Osaksi tähän Tutusin tapahtumiin puuttumiseen vaikutti varmasti vuosina 358–359 käydyt velhojen sodat Kuolleen jumalan papistoa vastaan, mutta myös muista motiiveista kuiskittiin; olivatko velhot matkustaneet Tutusiin kostamaan yhden velhojen omista surmanneelle Darenosille?

Jotkut pitivät velhojen toimia Tutusissa muinaisen sopimuksen vastaisena velhojen sekaantumisesta kuolevaisten asioihin, mutta Farrignian tuella toimineet demoniritarit ja circolilaiset joukot rauhoittivat tilanteen. Asia myös painettiin villaisella kun velhot ja demoniritarit perääntyivät Tutusista rangaistuaan Darenosia valheistaan – Kuolleen jumalan kirkon aiheuttamat levottomuudet muualla Jaconiassa vaativat enemmän heidän huomiotaan.

Tämä kuolemattomien jyrkkä toiminta kuitenkin herätti esimerkiksi Holrusissa näihin päiviin asti jatkuneita epäluuloja velhoja kohtaan, ja huhut pappi Karumin velhoudesta jäivät ikuisiksi ajoiksi osaksi Tutusin kansantarustoa; vielä tänäkin päivänä useimmissa tarinoissa Karum Kernasia kutsutaan ”velhokuninkaaksi” ja hänen ja kuningas Baradin hahmot ja persoonallisuudet sekoittuvat keskenään.

Carelin huoneen kolmen sukupolven mittaiseksi jäänyttä dynastiaa seurasi sunialaisista Mada-hallitsijoista periytyvän hallinnon kausi, jonka aikana Rauhan vuodet alkoivat ja suhteet pohjoiseen, itään ja etelään vakiintuivat niiden nykyiseen muotoon: rauhalliseen yhteiseloon Sunian kanssa, riitoihin Holrusin kanssa ja epätoivoiseen liittolaisen etsimiseen Farrignian suunnalta. Sunian Mada-sukuisten hallitsijoita edustavan kuninkaan kuoltua vuonna 470 V.a. ilman perillistä palasi valtaan Farrignian Riivattua ruhtinasta pakeneva Merion Mada, jonka perustama kuningassuku hallitsee Tutusia vielä tänäkin päivänä. Nykyinen kuningas on Delaron Mada, jonka merkittävimpiin tukijoihin kuuluu ironisesti Ceralin suvun merkittävintä selvinnyttä haaraa edustava Edekin herttua Isgimnur.