Valdir Nothosin Praedor-kronikat: Luku 7

Seitsemäs luku:
Galth eli Valdirin ja Frellacin jälleennäkeminen


Alabariin päästyämme jätimme Vemakin seuran ja suuntasimme Piperiaan, missä toivoimme saavamme joitain vinkkejä serkkuni Frellacin kulkusuunnasta, Piperiasta olisi helppoa jatkaa minulle tuttuja reittejä Galthiin ja Justiaan, jotka molemmat olivat koilisen Jaconian suosittuja praedorien kokoontumispaikkoja.

Vemak otti yllättävän rauhallisesti sen, että oli menettänyt juuri paitsi lastinsa, niin laivansa ja koko miehistönsä. Asiasta kysyessämme kapteeni – jos nimitystä nyt laivattomasta miehestä voi käyttää – totesi tyynesti, että merillä kulkuun liittyi aina omat vaaransa, ja hän saattoi olla onnellinen ja kiitollinen siitä, että oli sentään hengissä. Lisäksi hän vakuutti tuntevansa Alabarissa muutamia mahtavien kiltojen edustajia, joten hänenkaltaiselleen kohtuullisen luotettavalle merimiehelle kyllä uusi pesti löytyisi. Vaivoistamme ja henkensä pelastamisesta Vemak ei meille kyllä kyennyt oikein maksamaan, mutta lohduttauduimme sillä että muutama elikko oli pieni hinta hengen säilymisellä – ja olimmehan saaneet sentään varusteemme ja omat rahamme takaisin Sisämeren saarilta paetessamme.

Koska Vemakilla ei ollut maksaa meille henkensä pelastamisesta, kysyimme, jos hänen onnistuisi järjestää meille pesti johonkin pohjoiseen matkalla olevaan laivaan. Muutaman tuttavansa luona vierailemassa käytyään merimies meille jo seuraavana päivänä pohjoiseen matkalla olevan löytäisi, mutta meidän pitäisi kuulemma maksaa paitsi matkamme, niin myös ruokamme niiden parin päivän ajaksi, jonka matka kestäisi. Onneksi Jadarilla oli vielä sen verran rahaa, ja saimme saaristolaisten soturipäällikön hienon lyhyen miekan myymällä sen verran kolikoita, ettemme matkan rahoittamisen tuottavan meille ongelmia.

Vemakin meille järjestämän laivan, Pirullisen Peracin, kapteeni ei ollut erityisen miellyttävän oloinen mies, vaan luiseva, hillerinnaamainen mies totesi minulle ja Jadarille tylysti ettei halunnut meiltä mitään hankaluuksia, ja oli ottanut meidät mukaansa vain koska oli Vemakille palveluksen velkaa. Mieleni teki kysäistä, josko meiltä haluamillaan rahoilla olisi ollut myös jotain tekemistä asian kanssa, mutta päätin antaa meistä kohteliaamman Jadarin hoitaa puhumisen. Itse asiassa mitä enemmän Pirullisen Peracin kapteenin lähettyvillä olin, sitä kauemmaksi miehestä halusin, ja vietinkin suurimman osan neljä päivää kestäneestä matkasta kannella parhaani mukaan poissa kapteenin tai kymmenenhenkisen miehistön tieltä. Tuo matka ei ollut niitä miellyttävimpiä, sillä Peracin miehistö ei suhtautunut praedoreihin yhtä välittömästi kuin Vemak miehineen, joten minä ja Jadar vietimme matkan käytännössä eristyksissä. Jadar käytti ajan hyväkseen ja jatkoi lukutaidon salaisuuksien opettamista minulle, ja minä yritin parhaani mukaan viihdyttää häntä tietämilläni tarinoilla ja tiedoillani alueesta.

***

Koska Piperiassa kyselymme Frellacin perään vetivät vesiperän, niin suuntasimme seuraavaksi suorinta reittiä Galthiin, jonne luultavasti Frellacin kyselyt perääni hänetkin olisivat johdattaneet. Ellemme serkkuani sieltäkään löytäisi, niin lupasin Jadarille että ryhtyisimme etsimään toden teolla jotain rahaakin tuottavaa työtä, sillä lämmin alkusyksy oli uhkaavalla vauhdilla muuttumassa sateiseksi syyskuuksi, ja näillä seuduilla syystulvia seurasi usein pian lumentulo, jolloin matkustaminen Vihreiden niittyjen tuulessa ja tuiskussa oli hulluutta.

Kahden viikon matka Vihreiden niittyjen kumpujen, laidunmaiden ja peltojen poikki oli tapahtumaköyhä, ja matkaamme toivat vaihtelua vain satunnaiset yöpymisemme maatilallisten ylisillä ja ruokapöydissä, joissa kuulimme satunnaisia huhuja jokaisesta ilman suunnasta: idässä Justia oli julistanut sodan paimentolaisille – niin turha ja hölmö moinen ele olikin, sillä Suden autiomaan paimentolaiset eivät kuulu yhteen kansaan, eivätkä ole kokoontuneet yhtenäiseksi armeijaksi vuosisatoihin – lännessä Holrus kiisteli Farrignian kanssa jostain muodollisuudesta koskien vallanperimystä Madan suvun sisällä; Madan suvun haarat hallitsivat sekä Holrusin että Farrignian kaupunkeja, mutta suvun sisällä ei rakkautta toisen valtakunnan huoneelle juurikaan riittänyt. Jadaria Farrignian uutiset kiinnostivat jonkin verran – olihan kyseessä hänen kotinsa – mutta minulle nuo uutiset olivat kärpäsen surinaa korvissani; minua kiinnosti vain Galthiin pääsy ja serkkuni Frellacin tapaaminen; olimme eronneet vuosia sitten riitaisasti, mutta kenties vuodet olisivat paikanneet välimme.

***

Lopulta, eräänä sateisena päivänä lokakuun ollessa jo ovella, saavuimme Galthin muurien varjoon märkinä, väsyneinä ja nälkäisinä. Reppumme olivat tyhjät viimeisistäkin eväiden rippeistä, ja suojaavat viittamme olivat kastuneet lävitse jo aikoja sitten, ja kylmä kiusasi väsyneitä luitamme. Viimeisten päivien ajan olimme taivaltaneet asutuilla seuduilla, mutta mitä tiuhempaan kohtasimme kyliä ja maatiloja, sitä epäluuloisempia väki tuntui olevan maattomia muukalaisia kohtaan. Se oli maailman tapa; mitä enemmän ihmisellä on menetettävää, sitä enemmän hän pelkää että joku tulee ja vie sen häneltä, ja siksi hänen on oltava varovainen. Tämä tarkoitti tosin sitä, että kaltaiseni praedorit saivat väristellä puskissa kurjalla säällä, vaikka kylästä olisi varmasti löytynyt liiteri väsyneelle matkalaiselle, joten erityisen paljon en tätä yleismaailmallista varovaisuuden lakia arvostanut.

Galth oli ollut praedorurani alkuajoista lähtien lähin vastine, mikä minulla kodille oli, joten tunsin sen kapeat, sokkeloiset kadut niin hyvin kuin kaltaiseni erämaassa viihtyvä kulkija nyt vain saattoi tuntea. Siksipä johdinkin Jadarin erääseen aiemminkin käyttämääni edulliseen kievariin, jonka isännän tiesin olevan entinen palkkasotilas ja siksi lähes virkaveli. Kievari, Tiamatin tervehdys nimeltään, hienoimmasta päästä, vaan sijaitsi Galthin köyhemmällä alueella, minne Galthin kauppakiltojen hienot porvarit vartioineen tai kaupungin kaartilaiset useimmiten eksyneet. Tiesin kuitenkin monien muidenkin praedorien asuvan Galthissa oleillessaan juuri Tiamatin tervehdyksessä, ja itse kievarinisäntä Meler oli hyvä tietolähde, joka tiesi kyllä kaupungin kaikki tärkeimmät juorut.

***

Meler muistikin minut vielä edelliseltä käynniltäni, ja otti minut ja Jadarin kohteliaasti vastaan; niin kauan kuin meillä kolikoita riittäisi, olisimme hänelle yhtä tärkeitä asiakkaita kuin muutkin kievarin vakiovieraista. Tiamatin tervehdyksessä saimme peseytyä matkan pölyjen – ja viimeisten päivien mudan – jäljiltä, syödä mahamme jälleen täyteen ja täyttää päämme halvalla mutta hyvällä galthilaisella viinalla, ja yöksi meitä odottaisivat lämpimät paikat anniskelusalin nurkilta, läheltä tulisijaa; asiat olivat siis paremmin kuin monella köyhällä kulkijalla.

Meleriltä sain lisäksi kuulla uutisia Frellacista, vaikka uutiset eivät kenties olleet aivan sellaisia kuin olisin toivonut; serkkuni oli todellakin ollut Galthissa, mutta oli kadonnut jonnekin kiireen vilkkaa erään galthilaisen varkaiden killan jäsenen riidan päätteeksi murhattuaan. Nyt kiltapäällikkö, Velaris Mordek, oli julistanut palkkion Frecin päästä. Tämän kuultuani mietin synkkänä, kuinka paljon serkkuni olikaan muuttunut. Jo Farrigniassa olin kuullut, että hän ei ollut praedorien keskuudessa pidetty – ja praedorit olivat yleensä varsin avoinmielisiä – ja nyt hän oli Melerin mukaan murhannut miehen.

Jadar vihjasi varsin painokkaasti, että kenties meidän olisi syytä unohtaa varkaidenkin etsimä rikollinen ja murhamies, etsiä praedorjoukkio ja lähteä Borvariaan, mutta minä en kuitenkaan ollut vielä valmis antamaan periksi. Meler ei osannut kuitenkaan kertoa, oliko Frellac – tai Frec kuten hänet Galthissa tunnettiin – lähtenyt kaupungista, vai piileskelikö hän jossain huonommista kaupungin osista, ja seuraavana päivänä lähdinkin etsimään serkkuani, niin toivottomalta kuin se tuntuikin. Jadar sen sijaan suunnisti kyselemään Borvariaan lähdössä olevista praedoreista ja täydentämään varusteitamme, joten jätin hänelle suurimman osan omistakin rahoistani.

***

Yksinäisen, piilossa pysyttelevän praedorin löytäminen oli lähes mahdoton tehtävä Galthin kokoisessa kaupungissa. Etsintäni veivät minut kauppakortteleista aina kaupungin surkeimpiin slummeihin, mutta keneltäkään en kyselyistäni huolimatta löytänyt tietoa missä Frec voisi oleilla. Monet kyllä tunsivat nimen, sillä varsinkin köyhemmissä osissa Velaris Mordekin antamasta tappomääräyksestä oli kuultu; monet epäilivätkin Frecin joko makaavan raatona jossain katuojassa tai viruvan Mordekin tyrmissä Valottomien kujien korttelissa, sillä Galthin varkaiden kiltapäälliköllä oli pitkä käsi.

Olin kuullut Valottomista kujista, niin ahtaalle rakennetuista slummeista että rakennukset ulottuivat jopa katujen ylle siten, että kortteli muistutti pikemminkin luolastoa, kuin kaupunkia, mutta en itse ollut koskaan tuossa pahamaineisessa kaupunginosassa käynyt. Nytkin Valottomille kujille suunnistaminen tuntui tarpeettomalta, sillä tuo alue oli Velaris Mordekin valtakuntaa, eikä Frecin olisi mitään syytä suunnistaa sinne jos hän halusi nimenomaan pysytellä piilossa kiltapäälliköltä. Lopulta, kun Frecin nykyisestä olinpaikasta ei tiedetty mitään yhdessäkään tuntemassani praedorien suosimista kievareista, olin riittävän epätoivoinen suunnatakseni tuolle varkaiden, huumekauppiaiden ja pahimman luokan irtolaisten pesään. Olihan mahdollista, että Frec olikin jo Velariksen vankina.

***

Suunnistaessani Galthin ruuhkaisten, ahtaiden katujen läpi Valottomia kujia kohti tunsin, kuinka minua tarkkailtiin. Aluksi en erottanut seuraajiani kaupunkilaisten ihmisvilinästä, mutta lopulta arvelin paikantaneeni kolme yksinkertaisiin kaupunkilaisviittoihin verhoutunutta hahmoa tarkkailijoikseni. Samassa muistin edellisellä kerralla kimppuuni käyneen kolmikon, mutta keskipäivällä moinen hyökkäys olisi turhaa uhkarohkeutta, eikä seuraajillani näyttänyt olevan mielessään muuta, kuin tarkkailuni ja kannoillani pysyttely. He myös tunsivat kaupungin kujat ja kadut minua paremmin, eikä minun onnistunut karistaa heitä kannoiltani, vaikka kuinka yritin.

Lopulta päätin turhautuneena ottaa selville, ketä varjostajani olivat, ja pysähdyin odottamana heitä erään kujan päähän. Takanani oli vilkasliikkeinen katu, eivätkä kaikki kolme pääsisi hyökkäämään kimppuuni kerralla, jos heillä oli konnuudet mielessään, joten tunsin oloni kohtuullisen turvalliseksi sormeillessani lyhyen miekkani ja tikarini kahvoja.

Onneksi en tarvinnut aseitani, sillä varjostajani paljastuivat tavallisiksi varkaiden killan jäseniksi, jotka halusivat vaihtaa kanssani muutaman sanan. Huhu oli kiertänyt Galthin kaduilla nopeasti, ja Velaris Morek oli kuullut jonkun toisenkin etsivät Frec Eteläistä, ja nyt varkaiden kiltapäällikkö oli utelias tietämään kuka etsi Freciä ja miksi, joten hän halusi puhua kanssani. Varkaiden puheista sain sellaisen käsityksen, että minun olisi syytä ottaa Velariksen kutsu vastaan, joten päätin koettaa onneani, ja lähdin heidän matkaansa toivoen, että vuosien aikana näillä seuduin hankkimani maine kohtuullisen taitavana soturina suojelisi minua edes jonkin verran. Tosin arvelin myös Velarikselta löytyvän omat tappelupukarinsa, joten maineestani ei minulle luultavasti olisi hyötyä.

***

Velaris Mordek otti minut vastaan vaatimattomassa, ahtaassa ja likaisessa kievarissa, joka ei erottunut edukseen tai häpeäkseen muista Valottomien kujien juottoloista. Saattajieni johdattaessa minut sisään Velaris pelasi juuri muutaman miehen kanssa outoa, minulle tuntematonta noppapeliä, joten minulla oli tovi aikaa tarkkailla tätä galthilaisten varkaiden päällikköä.

Velaris oli lihavahko, mutta asuinpaikkansa mittapuulla siististi pukeutunut mies, jolla oli siististi leikattu parta ja tukka. Hänen hymyilemään alttiita kasvojaan rumensi ilkeännäköinen arpi, joka väänsi hänen suutaan vinoon virneeseen, mutta muuten hän toi ulkonäkönsä puolesta mieleen enemmän rehellisen kauppiaan kuin varkaiden ja kurkunleikkaajien päällikön, mutta praedorina olin oppinut että ulkonäkö saattoi aina pettää.

Lopulta Velaris sai pelinsä päätökseen, komensi miehensä pois ja kutsui minut pöytään puheilleen. Hän puhui hienostunutta jaconiaa, mutta hänen puheessaan oli vihjaus slummien puheenparresta, josta päättelin hänen olevan kenties irtolaistaustainen – yksi niitä harvoja onnekkaita kerjäläisiä joiden oli onnistunut rakentaa itselleen elämä köyhyyden, nälän ja kurjuuden yli, vaikka sitten toisten köyhyyttä hyödyntämällä. Hän puhui kohteliaasti, mutta vasta nyt huomasin hänen silmissään vaarallisen pilkkeen, joka kertoi hänessä olevan kenties enemmän, kuin päällepäin näytti.

Velariksen kanssa keskustelu paljasti, että serkkuni ei ollut ainakaan vielä varkaiden killan kynsissä, mutta kiltapäällikkö itse uskoi jostain syystä Frecin piileskelevän todellakin edelleen kaupungissa. Minun syytäni Frecin etsintään Velariksen kysellessä en uskaltanut valehdella kovinkaan paljoa, vaan kerroin matkustelleeni joskus aikoinaan hänen kanssaan, ja että erottuamme aikoinaan riitaisasti halusin tavata vanhan toverini uudelleen. Velaris vain totesi hymyillen että toivoi minun löytävän Frecin ennen Galthin varkaita, sillä sitten kun kiltapäällikkö saisi Frecin käsiinsä, olisi tällä paljon suurempia murheita kuin sovintoon pääseminen vanhan toverinsa kanssa.

***

Helpotuksekseni ei Velaris kuitenkaan kostanut mielipahaansa Freciä kohtaan minulle, vaan varoitti minua vain olemaan astumasta hänen miestensä tielle, kun nämä lopulta takaa ajetun praedorin löytäisivät. Pian sen jälkeen lähdin Velariksen luota, tällä kertaa yksin – joskin arvelin Velariksen lähettäneen jonkun perääni, sillä tunsin minua tarkkailtavan – ja mietin miten minun tulisi toimia.

Frellac oli serkkuni, ja aikoinaan olimme olleet hyviä ystäviä, mutta kaiken kuulemani perusteella en ollut kovin mielissäni minkälainen mies Frellacista – Frecistä, miksi minun pitäisi häntä edes kutsua? – oli tullut. Hänellä oli riitaisen miehen maine, eikä kukaan näyttänyt hänestä pitävän, ja nyt hänellä oli vielä murhakin kontollaan, joskin kyseessä oli vain varkaiden killan jäsen. Toisaalta olin myös Jadarille luvannut auttaa hänen sukunsa varallisuuden palauttamisessa, ja se tarkoittaisi matkaa Borvariaan, ellei keinoja ansaita järjettömiä määriä rahaa jostain tyhjästä ilmaantuisi.

Mieleni ja kunniani repi minua kahteen suuntaan, ja kuljin loppu päivän pitkin Galthin katuja miettien, mitä minun pitäisi tehdä; mikä olisi oikein. Lopulta tein kuitenkin päätökseni, ja suuntasin takaisin Tiamatin tervehdystä, missä Jadar jo luultavasti minua odottaisi. Olin antanut sanani, että auttaisin häntä, mutta Frellac Dranac oli sukulaiseni, ja meitä yhdisti salainen menneisyys ja ratkaisemattomat arvoitukset.

Olin pahoillani, että joutuisin syömään sanani, mutta minun olisi löydettävä Frellac.

***

Jadar ei luonnollisestikaan ottanut kovin tyynesti tietoa, että jättäisin hänet oman onnensa nojaan, ja hän häipyikin saman tien Tiamatin tervehdyksestä mukanaan suurin osa rahoistamme (jotka olivat alun perinkin kyllä hänen) ja varusteista Borvariassa selviytymistä varten. Tilanne oli kirotun vaikea, ja kokemattoman sanani pettäminen Jadarille sai kitkerän sapen nousemaan suuhuni, mutta päätös oli tehty, ja sen mukaan minun olisi toimittava.

Jadarin lähdettyä maksoin kievarinpitäjä Melerille vähistä rahoistani koko viikon asustelun edestä, ja aloitin toden teolla Frecin etsinnät. Seuraavat päivät täyttyivät turhauttavista, tuloksettomista tiedusteluista. Muutaman kerran näin Jadarin kaukaa, ja hän näytti liittyneen joidenkin praedoreilta vaikuttavien muukalaisten seurueeseen. Miehistä yksi näytti hämärästi tutulta, mutta en uskaltanut mennä nuoren ylimyksen puheille; hän ei luultavasti vielä ollut antanut anteeksi petostani.

Frellacista en kuitenkaan saanut mitään tietoja, ainoastaan turhauttavia jo aikaisemmin kuulemieni uutisten erilaisia versioita. Lopulta olin jo varma että Frec oli häipynyt Galthista, ja minä olin syönyt sanani Jadarille turhaan, kun onni tuntui vihdoin minua potkivan, ja eräs irtolaispoika väitti tietävänsä minne Frellac oli piiloutunut, ja paljastaisi paikan minulle hopearahaa vastaan. Moinen hinta oli jopa minunkin laihalle kukkarolle kova hinta maksettavaksi, mutta poika pysyi jääräpäisesti kannassaan, ja lopulta suostui myöntymään sen verran, että antaisin rahan hänelle vasta kun hän olisi minut johdattanut Frellacin luokse.

Irtolaislapsi johdattikin minut kyllä Frellacin luokse, mutta saavuttuamme serkkuni piilopaikkaan paljastui minulle, että itse asiassa poika teki Frellacille töitä, ja tämä oli käskenyt lasta johdattamaan minut luokseen. Huhut kaduilla olivat nimittäin kiertäneet, ja kerjäläispoika oli kertonut serkulleni praedorin etsivän tätä, ja minua odottikin aseistautunut ja epäluuloinen soturi yllättyneen sukulaismiehen sijaan.

Frellac malttoi onneksi sen verran mieltään, ettei iskenyt saman tien kimppuuni tai iskenyt tikaria kujan varjoista selkääni vaan halusi ensin nähdä kuka häntä etsi. Serkkuni hämmästys olikin suuri, kun hän palkkionmetsästäjien tai saalistajien sijaan kohtasikin sukulaisen menneisyydestä, mutta alkuyllätyksestään toivuttuaan hän syleili minua kuin kauan kadoksissa ollutta… no, sukulaistaan.

***

Frellacin piilopaikka paljastui hylätyksi, käytännössä luhistuneeksi hökkeliksi Valottomien kujien reunamilla. Aluksi ihmettelin, kuinka serkkuni oli saattanut pysytellä piilossa niin lähellä häntä kissojen ja koirien kanssa etsivän Velariksen valtakuntaa, mutta Frellac kertoi minulle, ettei kukaan yksinkertaisesti osannut kuvitella hänen asustelevan täällä, ja se oli hänen paras turvansa. Frellacin palveluksessa oleva irtolaispoika, Arno nimeltään, hoiti hänelle ruokaa ja toi uutiset kaupungilta, joten serkkuni ei tarvinnut kuin pysytellä paikoillaan ja odottaa pölyn laskeutumista, että hän pääsisi pois kaupungista.

Aluksi Frellac oli selvästi kiusaantunut ja vältteli katsettani ja jättämäänsä, toisen silmäni puhkaissutta arpea, mutta kun lopulta totesin reippaasti näkeväni yhdellä silmällä yhtä hyvin kuin useimmat kahdella ja kehotin häntä unohtamaan koko jutun, rentoutui hän silmin nähden, ja aloimme vaihtaa kuulumisia Arnon tuodessa eteemme leipää ja olutta. Frellac kertoi irtolaislapsen olleen suureksi avuksi aina siitä asti kun serkkuni saapui Galthiin – ja auttaisi niin kauan kuin Frellacilla riittäisi kolikoita.

Seuraavaksi Frellac kertoi, että erottuamme vuosia sitten serkkuni oli suunnistanut länteen ja pohjoiseen, kierrellen Jaconian sivistyneimpiä seutuja ja etsien tietoa Dranacien omistuksessa olleesta amuletinpalasesta ja kuulemastamme Curarim-sanasta, mutta tietoa oli liiennyt hänelle vain vähän; velhot eivät mielellään salaisuuksiaan levitelleet, ja jopa historioitsijat ja kirjanoppineet olivat mieluummin puuttumatta heidän asioihinsa demoniritarien ja velhojen kostotoimien pelossa. Hiljalleen Frellac oli käynyt yhä epätoivoisemmaksi ja sekaantunut yhä hämäräperäisempiin piireihin tiedonjanossaan ja rahoittanut Borvariasta tuomillaan aarteilla – Frellac oli, toisin kuin minä, kokenut praedor ja vieraillut Borvariassa jo neljä kertaa – toinen toistaan synkempiä tutkimuksia ja tietolähteitä.

Hiljalleen Frellac oli saanut tietää, että Curarim oli jonkinlainen velhojen salaseura, tai pikemminkin kultti, jonka opit erosivat jyrkästi velhojen valtavirrasta. Nämä Curarimin velhot piileskelivätkin poissa velhojen kaupunki Circolin neuvoston ulottumattomissa. Tämä Curarim kuulosti sellaiselta ryhmältä, joka saattaisikin lähettää salamurhaajia hengiltä tai kiinni haluamiensa ihmisten kannoille, ja kysyinkin Frellacilta, oliko hän joutunut outojen hyökkääjien kiinnostuksen kohteeksi. Serkkuni myönsikin kulmiaan rypistellen, että viimeisen vuoden aikana hän oli joutunut kahdesti puolustautumaan oudon päättäväisiä katuvarkaita ja hamppareita vastaan, mutta molemmilla kerralla ei ollut ehtinyt kuulustella häviöllä ollessaan pakoon ryntääviä hyökkääjiä. Kerroin Frellacille minua vastaan suunnatusta hyökkäyksestä Galthissa, ja hänkin oli sitä mieltä että tietenkin tämän hyökkäyksen takana saattoi olla Curarimin velhot.

Se, että mitä Curarim oli halunnut suvustamme tai ottamastaan amuletinpalasesta, oli vielä Frellacille salaisuus, mutta juuri tämän tiedon saaminen oli ajanut Frellacin koilliseen Jaconiaan, sillä Galthissa eli kenties eniten velhoja itse Circolia tai Farrigniaa lukuun ottamatta. Frellac olikin löytänyt erään velhon, joka oli ollut halukas selvittämään mahdollisuuksien mukaan amuletin historiaa, mutta oli palkkioksi halunnut Frellacin hankkivan hänelle erään esineen, mahtavan taikaesineen Rinatarin piirinä tunnetun taikasormuksen.

Velhon haluama esine taas oli ollut erään galthilaisen varkaiden killan johtohahmon omistuksessa, ja kohtaaminen varkaan kanssa oli ajanut Frellacin siihen tilanteeseen missä hän nyt oli, eli varkaiden killan etsimäksi. Frellac arveli, että Velaris halusi pikemminkin mahtavan taikaesineen takaisin varkaiden killalle, kuin varsinaista hyvitystä tapetusta killan jäsenestä, joskaan ei ollut epäilystä etteikö kiltapäällikkö siitä huolimatta tekisi Frellacin viimeisistä hetkistä maan päällä mahdollisimman tuskallisia.

Serkullani oli siis melkoinen pulma. Hän oli saanut velhon haluaman esineen, mutta ei voinut viedä sitä velholle koska ei uskaltanut liikkua Galthin kaduilla, eikä Arnokaan päässyt liikkumaan Galthin paremmissa osissa, missä velho asui, vapaasti.

Sitten me tajusimme sen, yhtaikaa: minähän voisin toimia välikätenä, viedä sormuksen velholle ja palata takaisin Frellacin – meidän – haluamien tietojen kanssa. Innostuimme suunnitelmasta sen verran, edes huomanneet kun illan hämärä alkoi laskeutua ja Arnokin häipyi jo omille teilleen. Kun Frellac oli kertonut minulle velhon asuinpaikan ja mitä minun tulisi sanoa päästäkseni hänen puheilleen, ja olin jo suuntaamassa suorittamaan tehtävääni, kun kuulimme Velaris Mordekin äänen Frellacin piilopaikan ulkopuolelta.

***

Ryntäsimme samassa pienen hökkelin ikkunoille, ja näimme Velariksen odottamassa ulkopuolella mukanaan melkoinen joukko varsijousin piilopaikkaamme tähtääviä käskyläisiään, eikä Frellac voinut olla mutisematta tulikivenkatkuista kirousta nähdessään rehvakkaasti kiltapäällikön vierellä seisovan nuoren irtolaispojan. Ilmeisesti serkkuni kolikot eivät olleetkaan olleet riittävän kiiltäviä Arnon makuun…

Minut sai kuitenkin levottomaksi toinen näky: kaksi Velariksen miehistä roikotti välissään päätään roikottavaa, pahoinpideltyä Jadaria, jonka omat jalat eivät näyttäneet kantavan. En nähnyt, oliko nuorukainen tajuton vai vain sekaisin saamistaan iskuista, mutta siitä huolimatta tunsin palan nousevan kurkkuuni. Toinen Jadaria pitelevistä miehistä oli yksi niistä, joiden kanssa olin Jadarin nähnyt, ja nyt muistin missä olin tämän nähnyt; Velariksen piilopaikassa tämä mies oli ollut yksi niistä nopanpelaajista, jotka olivat olleet kiltapäällikön seurassa. Olisihan minun pitänyt tietää, kuinka paljon varkaiden killan päällikön sanaan voisi luottaa, ajattelin katkerana nähdessäni tikarin matkatoverini kurkulla.

***

Velariksen vaatimus oli yksinkertainen: Frellac tulisi ulos Rinatarin piirin kanssa ja lähtisi varkaiden killan mukaan – luultavasti varmaan kuolemaan – tai Jadarin kurkku viillettäisiin auki. Vastatarjousta ei otettaisi vastaan, vaan Frellacin olisi oltava ulkona, kun Velaris olisi laskenut kymmeneen.

Kiltapäällikön olisi pitänyt tietää, ettei praedoreita kannata kiristää.

Minun tehtyä serkulleni selväksi, etten voisi hylätä Jadaria, serkkuni ryntäsi varusteilleen ja kaivoi esiin pienen pullon. Hän käski minun valmistautua toimimaan ja sulkemaan silmäni ja viskasi pullon ikkunasta ulos. Varkaat eivät ehtineet toimia ollenkaan, kun pullo, alkemistinen liemi, jollaista en ollut koskaan ennen tavannut, iskeytyi maahan hajoten sirpaleiksi ja vapauttaen sokaisevan valon. Minä ja Frellac olimme ehtineet sulkea silmämme, mutta hökkelin edustalla seisseet varkaat olivat sokaistuneet, ja me ehtisimme toimia ennen kuin he olisivat toipuneet. Samassa miekka ja tikari olivat ilmestyneet serkkuni käsiin ja hän ryntäsi ulos, ja minä seurasin hänen vanavedessään omaa kalpaani esille vetäen.

***

Taistelu oli lyhyt ja meille voittoisa, sillä sokaistuneet varkaat eivät voineet mitään kahdelle kokeneelle seikkailijalle. Yhdessä silmänräpäyksessä minä olin kaatanut toisen Jadaria pitelevistä varkaista, ja Frellac oli ottanut itsensä Velariksen vangiksi ja piti tikaria kiltapäällikön kurkulla. Tämän jälkeen, varmistuttuani että Jadar oli kunnossa ja pystyi kävelemään, peräännyimme paikalta Velaris suojanamme, ja kun arvelimme olevamme turvallisen matkan päässä killan sotureista, iskimme Velariksen tajuttomaksi ja pakenimme. Frellac olisi viiltänyt miehen kurkun auki, mutta minä – ja Jadar – vastustin moista kunniatonta tekoa.

Koska nyt olimme joka tapauksessa paljastaneet Frellacin piilopaikan, suuntasi serkkuni viemään Rinatarin piiriä velholle, ja minä lähdin etsimään Jadarille parantajaa. Ainut kukkarolleni sopiva välskäri oli kuitenkin eräs vanha ja ilmeisesti kohtuullisesti viinamäelle kiipeilevä olmi, mutta ainakin tämän onnistui sitoa nuoren toverini haavat. Parantajan hoitaessa hänen haavojaan Jadar kertoi kuinka oli jälleen tullut petetyksi; Velariksen miehet olivat esiintyneet praedoreina, mutta heti nuorukaisen luottamuksen ansaittuaan ylimys oli kaapattu ja vangittu odottamaan, että minä löytäisin Frellacin. Minä pyytelin kovasti Jadarilta anteeksi, että nuorukainen oli joutunut osaksi Frellacin ja varkaiden kiistoja, mutta nuorukainen oli vain onnellinen, että kaikki olisi nyt kunnossa. Hän kuitenkin vihjasi, että paras anteeksipyyntö olisi, jos pitäisin aikaisin antamani sanan, ja auttaisin häntä Borvarian retkellä, enkä minä voinut kuin suostua; Frellac oli löytynyt, mutta sanani pitäminen oli minulle nyt tärkeämpää kuin tajusinkaan.

***

Tapasimme myöhemmin Frellacin Tiamatin tervehdyksessä, jolloin serkkuni kertoi närkästyneenä, ettei huomattavaa rahallista palkkiota lukuun ottamatta ollut juurikaan saanut haluamiaan uusia tietoja irti velhosta. Tämä oli kertonut, että amuletti oli osa jotain Curarim-kultin ikivanhaa ennustusta ja että yksi sen palasista olisi Circolissa ja kaksi oli kateissa, mutta kieltäytyi kertomasta mistä tämä mainittu ennustus kertoi, ja miten se saattaisi liittyä Dranacin huoneen omistuksessa olleeseen amuletinpalaseen. Sen historia kuitenkin ulottuu kirjoitettua historiaa kauemmaksi ja oli ilmeisesti todella arvokas, sillä velho oli yrittänyt kalastella mahdollisimman paljon tietoja Frellacilta kertoen itse mahdollisimman vähän. Serkkuni oli kuitenkin pitänyt pintansa ja väistellyt kysymyksiä, mutta nyt ainakin yksi velho tiesi kuolevaisten etsivän tietoa tuhoutuneesta amuletista, kenties jopa taikaesineestä.

Nyt Frellacin jäljet amuletin salaisuuden selvittämiseksi olivat kuitenkin kylmenneet, ja aistin serkkuni olevan hyvin turhautunut. Siksi minua hieman hermostuttikin kertoa lupauksestani lähteä Jadarin matkaan Borvariaa kohti, mutta yllätyksekseni ja ilokseni Frellac kysyikin vain kiinnostuneena, voisiko hän lähteä mukaamme. Jadaria kysyvästi katsoessani toverini totesi, ettei kokeneesta praedorista olisi haittaa vaan päinvastoin vain apua, joten siltä seisomalta aloitimme suunnitelmien laatimisen ensimmäistä Borvarian retkeäni varten.


Seitsemännen luvun loppu

Ilmoitus!

Tilasin Green Ronin -yhtiön Song of Ice and Fire -roolipelin juuri fantasiapeleistä hintaan 42€ postikulujen kanssa! Hintaa tuotteelle tuli 15€ enemmän, kuin että jos olisin jaksanut odottaa, että kirja olisi tullut adlibriksen valikoimiin, mutta enää sillä ei kai ole väliä.

Tällä hetkellä on varsin seesteinen olo: tilaus tuli tehtyä, ja rahan meno on tosi asia, mutta mitä merkitystä tällä on sen rinnalla että pian tuo puolivuotta odottamani kirja on käsissäni!

Että näin. Eipä minulla muuta. Valdir Nothosin praedor-kronikat päivittyvät kunhan jaksan taas kirjoitella ylös, ja eiköhän tässä jossain välissä pitäisi myös viikinkienkin mellastaa.

Muistakaa, että Talvi on tulossa.

Vaakuna 3

Addiktoivaa puuhaa, seurauksena kolmas vaakuna jonka innoittajana toimi sähköpostirope Belakarin suvun hallitsijan Ranac Pandroganin henkilökohtainen historia ja suvun taustat.

Vaakuna 2

Toinen kokeilu, sama aihe, eri suku.

Vaakuna

Song of Ice and Fire -roolipeliä odotellessa harjoittelin hieman Paint.NET -ohjelman käyttöä, ja tein tällaisen ylimyshuoneen vaakunan Tulen ja Jään Laulun maailmaan (tai miksei johonkin muuhunkin maailmaan):

Valdir Nothosin Praedor-kronikat: Luku 6

Kuudes Luku:
Matkalla eli saaristolaisten uhka


Farrigniasta suuntasimme suoraan kohti idässä levittäytyvää sisämerta, eikä tuo vajaan kahden viikon matka tarjonnut juurikaan erityistä kerrottavaa. Farrignian ja Sisämeren väliset seudut olivat Jaconian mittapuulla kesytettyjä ja rauhallisia, eivätkä metsätaipaleilla maantierosvot uskaltaneet vaivata kaltaistamme hyvin varustautunutta kaksikkoa. Niinpä saimmekin nauttia pohjoisen Jaconian maisemista: laakeilla kukkuloilla ja laaksoissa levittäytyvistä laidunmaista ja pelloista, velhoruhtinaiden ajoilta asti periytyvistä, ihmeellisistä akvedukteista, jotka toivat makeaa vettä kaukaa Läntisten vuorten lähteistä ja näkömatkan päässä toisistaan kyhjöttävistä kylistä. Praedoreihin suhtauduttiin maltillisen kohteliaasti, ja yleensä saimme yöksi itsellemme puhuttua yöpymispaikan yhden tai toisen tilallisen aitasta, ja alkusyksyn lämmössä satunnainen yöpyminen taivasallakaan ei tuntunut erityisen kurjalta. Ainut mikä sai lämpöisen syksyn tuntumaan kiusalliselta, oli uusi ketjupaitani, joka löysikin pian tiensä satulaukkuihini minua kiusaamasta.

Matkatessa päivät olivat kuitenkin pitkiä ja hiljalleen tutustuin uuteen toveriini Jadariin. Nuori ylimys paljastuikin rehdiksi ja miellyttäväksi kanssamatkustajaksi, jonka kanssa oli helppo tulla toimeen. Hänen puheensa paljastivat Jadarin kenties hieman turhankin rehelliseksi ja naiivimmaksi, kuin olisin uskonut edes pohjoisen mukavuudessa eläneestä aatelisesta, mutta ainakaan minun ei Jadarin kanssa kulkiessani tarvitsisi pelätä toverini puukottavan minua selkään heti tilaisuuden tullen. Kunhan turhasta hyväuskoisuudesta päästäisiin, ajattelin, niin Jadarista saataisiin kyllä varsin järkevä, kelpo praedor.

Paitsi hyväuskoinen, niin Jadar oli myös varsin kehno arkisissa kädentaidoissa, eikä hänestä ollut juurikaan apua leirielämän askareissa, jotka jäivät minun harteilleni. Työni Jadar kyllä palkitsi opettamalla minulle miekkailua ja lukemista, sillä Jadar oli molemmissa toimissa minua huomattavasti etevämpi; jousi oli aina ollut minun ensimmäinen valintani taisteluun, mutta viime aikoina olin huomannut kerta toisensa jälkeen joutuvani lähitaisteluun vihollisteni kanssa, joten nuoren toverini apu ja opastus olivat kyllä tervetulleita. Kirjaimia taas en osannut juuri ollenkaan, sillä Oftin rajamailla kirjurit hoitivat moiset työt, eikä edes isäni, serkkuni tai setäni Breneg olleet osanneet lukea.

Jadarin yllättävän kärsivällisestä opetuksesta huolimatta Sisämeren länsirannalle päästessämme en vielä kovinkaan monta kirjainta kuitenkaan osannut; vain oman nimeni taisin hädin tuskin riimustella hiilellä kaarnalevylle (Jadar ei antanut minun käyttää kallista paperia sotkuihini).

***

Pieni kalastajakaupunki, jonne tiemme meidät toi, oli nimeltään Ashur, eikä se erottunut mitenkään erityisesti edukseen tai haitakseen kokemuksieni perusteella muista rannikkokaupungeista. Se oli rakennettu korkean kalliopolun varrelle, etteivät keväiset tulvat kiusaisi sitä samalla tavalla kuin itärannan kyliä, ja se oli hieman suurempi kuin tavanomaiset yhteisöt, melkein kuin oikea kaupunki. Sen satama ainakin oli riittävän avara, että suuremmatkin kauppalaivat saattoivat laskea ankkurinsa, joten minulla ja Jadarilla saattaisi olla myös mahdollisuudet löytää alus, joka olisi matkalla Sisämeren toiselle puolelle.

Ashur oli pikkukaupungiksi yllättävän hyvin ja järjestelmällisesti rakennettu; sen kallioilla eri tasoilla kulkevia katuja valaisivat iltahämärälläkin kirkkaat lyhdyt, ja katujen reunoille oli rakennettu lankusta siltoja mutaisten päivien varalle. Kaupungin asukkaat olivat selvästi tottuneet matkalaisiin, sillä jopa kaltaisemme praedorit saivat kulkea ilman niskaan heitettyjä paheksuvia katseita ja mutinoita, ja muutamat kohtaamamme vartijatkin tyytyivät kysymään saapumisemme syyn ja kuinka kauan aioimme viipyä – ilmeisesti Ashurinkin vieraanvaraisuus praedoreja kohtaan oli sittenkin rajallinen…

Onni oli joka tapauksessa puolellamme, ja kohtasimme yhdessä (tarkalleen ottaen toisessa kaupungin kahdesta) Ashurin kapakassa piperialaisen kapteenin, joka olisi lähdössä kotikaupunkiaan kohti vielä seuraavana päivänä. Kapteeni, Vemak nimeltään, oli vieläpä kuullut maineestani luotettavana karavaaninvartijana, joten maksun sijaan hän tarjosi meille vaihtoehtoa toimia laivalla asemiehinä mahdollisten ongelmien osuessa kohdalle. Sisämerellä liikkumisessa oli omat vaaransa, kuten saaristolaisrosvot ja merihirviöt, joten rohkeille miekkamiehille saattoi aina olla tarvetta. Tällainen järjestely sopi meidän keveille kukkaroillemme paremmin kuin hyvin, joten löimme Vemakin kanssa kättä päälle, ja lähtisimme seuraavana päivänä Piperiaa kohti.

***

Vemakin alus, kohtuullisen kokoinen karaveli joka oli nimetty omaperäisesti Rautamonniksi – saman nimisiä aluksia kulki Sisämerellä ainakin kymmenkunta – lähti matkaan hetimmiten, kun Vemak oli saanut viimeiset merimiehensä illan riennoilta laivaan. Myös Jadar olisi mielellään halunnut tutustua satamakaupungin yöelämään lähemmin – moinen oli nuorelle ylimykselle kovin vierasta – mutta Nelissan pyynnöt mielessäni kaikuen olin saanut houkuteltua toverini aikaisin nukkumaan. Jadarin kovapintainen sisko ei katsoisi hyvällä jos hänen veljensä palaisi matkaltaan jonkin kuppaisen porton antama tauti mukanaan tai vielä pahempaa saisi puukosta selkäänsä jonkin vähäpätöisen riidan seurauksena.

Olimme siis aikaisin jo odottamassa Rautamonnin kannella matkaan lähtöä taiteilemassa hevosiamme ja kuormamuuliamme karavelin kannen alle, ja kun hieman ennen puoltapäivää pääsimme vihdoin matkaan en voinut väittää etteikö Ashurin jättäminen taakse olisi tuntunut hyvältä – olimmehan sentään matkalla Viheriöiden niittyjen alueelle, Piperiaan, Galthiin ja Justiaan, jotka olivat olleet kotimaatani viimeisten vuosien ajan. Nuo maat tuntisin kuin omat taskuni.

***

Hyvillä tuulilla matka Piperiaan – tai tarkemmin sanoen Piperian syyssatamaan, sillä näin kuivalla kaudella itse kaupunki sijaitsi kaukana rannasta – Rautamonnin kaltaiselta alukselta kesti Vemakin mukaan muutamia päiviä, mutta jo ensimmäisenä päivämme merellä saimme tuta, että merillä kohtalo ja jumalat ovat oikullisia. Tuskin olimme jättäneet Ashurin ja Sisämeren länsirannan horisonttiin, kun jo syysmyrsky täytti harmailla pilvillään itäisen taivaan kuin taikaiskusta. Vemak kertoi, että yleensä myrskyt olivat siedettäviä, joskin harmillisia tapauksia jokaisen kapteenin elämässä, mutta ainakin minusta idässä kerääntyvät pilvet näyttivät paljon pahaenteisimmiltä, kuin Vemakin huolettomasta käytöksestä olisi voinut päätellä…

Pelkoni kävivätkin toteen, sillä pian Rautamonnimme taisteli jo hurjassa tuulessa, eikä aikaakaan kun raskaat vesipisarat moukaroivat sen kantta ja mastossa kiipeileviä merimiesparkoja. Vemak huusi ohjeita ja käskyjä, mutta kapteenin ääni tuntui hukkuvan tuulen ulvontaan, ja merimiehet toimivat pikemminkin iskostuneiden rutiinien, kun kapteeninsa käskyjen mukaan. Kaltaisillemme kokemattomille merimatkaajille laivan liikkeet ja hurja myrsky olivat liikaa, ja koska olimme enemmän tiellä kuin avuksi kannella, päädyimme lopulta kapteenin hyttiin odottamaan myrskyn laantumista tai Sisämeren pohjaan uppoamista.

Myrskystä selvittiin, mutta taivaan seljetessä ja meren rauhoittuessa Vemak kertoi meille levottomana ajautuneemme reitiltämme liian kauas etelään, pelättyjen saaristolaisten alueelle. Yleensä laivat välttivät näitä vesiä, sillä saaristolaiset oli tunnettuja merirosvoja ja kaappaajia, jotka kävivät jokaisen alueilleen eksyvän laivan kimppuun raa’asti ja armottomasti yön pimeydessä.

Yhtäkkiä ympärillämme lipuvat, yllättävän rehevän kasvillisuuden peittämät, kallioiset saaret tuntuivat uhkaavammilta, eikä meidän tarvinnut edes odottaa hämärää, kun näimme jo kymmenkunnan pitkän veneen lipuvan meitä kohti. Vemak kuiskasi, että saaristolaiset eivät hyökänneet päiväsaikaan, mutta hänen sanansa osoittautuivat pian vääräksi kun sotahuudot kaikuivat hiuksensa pitkille palmikoille sitoneiden, keihäitä ja kirveitä heiluttelevien saaristolaisten huulilta.

***

Pohjoisen kirjanoppineet sanovat saaristolaisten olevan Idän vuorten vuoristolaisten jälkeläisiä; ainakin yhtä hurjasti nuo merten sudet taistelivat, kuin vuorten barbaarit. Tuskin olimme ehtineet asettua puolustusasemiin – minä kiipesin Rautamonnin mastoon jousineni ja Jadar jäi auttamaan laivan seitsemänhenkistä miehistöä – kun yritimme jo epätoivoisesti puolustaa kantta ketterästi alukseen kiipeileviltä saaristolaisilta. Saaristolaisten ylivoima ja kokemus laivanvaltauksessa kantoi pian hedelmää, ja taistelu siirtyi kaaosmaiseksi kahinoinniksi laivan kannelle, jossa saaristolaisten miesmäärä vain toi heille etua entisestäänkin.

Taistelu oli lyhyt ja raivoisa. Rautamonnin miehistöllä ei oikeastaan edes ollut mahdollisuuksia voittaa vastustajiaan, ja minun surmaamat kaksi miestä jäivät luultavasti taistelun ainoiksi kuolleiksi saaristolaisten puolelta. Jadar haavoittui pahasti jalkaansa jo taistelun alkuvaiheessa, kun yksi hyökkääjistä onnistui yllättää hänet takaapäin, ja minunkin vasen käteni murtui käytännössä käyttökelvottomaksi toisen saaristolaisen miekaniskusta. Pidin kuitenkin sitkeästi puoleni ja puolustin tajutonta toveriani hyökkääjiltä, ja ylpeydekseni voin kertoa surmanneeni rehellisessä taistelussa kaksi saaristolaista ja haavoittaneeni kahta muuta.

Asekuntoisuudestani huolimatta näin, mikä taistelun lopputulos tulisi olemaan; Vemakin kuuden hengen miehistöstä kolme oli jo kuollut, ja Rautamonnin miehistö oli perääntynyt laivan perälle Vemakin huutaessa epätoivoisesti käskyjään. Juuri nyt minä ja Jadar saimme olla rauhassa, sillä meidän asemapaikkamme oli ollut keulassa, joten minulla oli edessäni vaikea päätös: auttaa Vemakia miehineen pahasti haavoittuneena (minäkin aloin jo olla verenhukasta heikko) vai pelastaa toverini ja oma nahkani.

Päätös oli vaikea, ja tekemäni ratkaisu jätti happaman pelkuruuden maun suuhuni, mutta lopulta päädyin hylkäämään kaikki painavat varusteeni, riisumaan Jadarinkin rautapaidan ja pudottamaan tyhjän tynnyriin kellumaan veteen. Työnsin vielä oman ja Jadarin tikarin vyöhöni aseistukseksi, ja pudotin tajuttoman toverini veteen hypäten itsekin perään.

Ilta oli jo hämärtymässä, joten onnistuin uimaan tyhjän tynnyrin varassa Jadaria kelluttaen saaristolaisten veneiden ohi, ja seurasin kauempaa Rautamonnin miehistön viimeistä epätoivoista puolustustaistelua.

Kylmä merivesi havahdutti pian Jadarin, eikä minun tarvinnut enää kannatella häntä, mikä oli helpotus; oma murtunut murtunutta kättäni oli alkanut jomottaa tuskallisesti, ja tunsin kylmän veden syömän vähäisiä voimiani kovalla vauhdilla. Selitin nopeasti tilanteen toverilleni, ja päätimme parhaamme mukaan räpiköidä johonkin lähistön saarista ja toivoa löytävämme jonkin keinon päästä saarilta takaisin sivistyksen pariin. Aistin, että Jadar ei ollut täysin tyytyväinen ratkaisuuni hylätä Vemak miehineen, mutta niin en ollut minäkään…

***

Virtaus vei meidät lopulta karulle, kallioiselle luodolle, jolla ei ollut vähäistä sammaletta ja meriheinää kummoisempaa kasvillisuutta. Sen kivien välissä oli kuitenkin jonkin verran sadevettä, joka ei haissut liian pilaantuneelta, ja muuta rapu syötäväksi, joten saimme edes vähän täytettä vatsaamme. Ruoka ei kuitenkaan riittänyt täyttämään tyhjiä vatsojamme, eivätkä märät vaatteet lämmittäneet kylmässä yössä, ja aamuun mennessä haavoistamme säteilevä kuume heikensi meitä vain entisestään.

Aamun tullen näimme, että Rautamonni makasi läheisen saaren rannassa hylättynä vartiossa istuvaa kahta saaristolaista lukuun ottamatta. Katselimme kaukaa karehtien heidän leirinuotiostaan nousevaa savua kylmästä palellen ja vatsamme nälästä kurnien.

Luotomme oli nopeasti tutkittu, ja koska selviytymisemme saarella kuumeisina ja nälästä heikkoina tuntui kovin epätodennäköiseltä, päätimme lähteä uimaan kohti jotain suurempaa saarta. Minä muistin edelleen nuorena viettämäni kesät Sinikosken kuohuissa, ja arvelin olevani riittävän voimakas uimari päästäkseni ainakin lähimmälle saarelle, ja Jadarilla oli apunaan tynnyri; suurempi ongelma olikin, mitä tekisimme saarelle päästyämme, mutta päätimme murehtia sitä kunhan, pääsisimme pois luodolta.

***

Lähimmälle suurelle saarelle räpiköityämme olimme väsymyksestä niin heikkoja, että pelkkä käveleminen tuntui lähes ylivoimaiselta tehtävältä – mitä se jalkaansa haavoittuneelle Jadarille lopulta olikin, ja minun täytyi jättää toverini pusikon suojiin piiloon jatkaakseni etsintää. Mitä sitten etsin, siitä en ollut varma itsekään; ainakin ruokaa ja jotain keinoa päästä saaristolaisten vesiltä pois, niin epätodennäköiseltä kuin se kunnossamme tuntuikin.

Saari, jolle olimme rantautuneet, oli suurempi kuin aluksi kuvittelimme, ja löytämistäni poluista ja pienistä laitumista päätellen asuttu. Tämä oli samaan aikaan sekä hyvä että vaarallinen asia kannaltamme; jos saarella oli asutusta, sieltä löytyisi varmasti ruokaa, varusteita ja sidetarpeita – kaikkea mitä tarvitsisimme selviytymiseen – mutta niiden saaminen olisi myös vaikeaa; minä tai Jadar emme olleet kunnossa hiipiäksemme kylään saati sitten taistelemaan saadaksemme tarvitsemiamme varusteita. Huolimatta tikarista vyölläni tunsin itseni puolustuskyvyttömäksi ja heikoksi; kättäni jomotti tuskallisesti, ja kuume sai minut sekavaksi ja väsyneemmäksi kuin todellisuudessa edes olin. Vaikka tiesin, että minun olisi pitänyt hiipiä metsän keskellä ja varoa runsaasti käytettyjä reittejä, olin liian uuvuksissa jaksaakseni välittää – jopa paljonkuljettua polkua kulkeminen oli olla liikaa voimilleni.

Joko olin todella onnekas, tai saaristolaisten parissa oli jotain meneillään, sillä en kohdannut rantatietä kulkiessani yhtäkään saaristolaista. Lisäksi kaikki ohittamani laitumet olivat tyhjiä, vaikka kotieläimien olisi pitänyt olla pureksimassa karheaa ruohoa. Missä kaikki olivat? Ihmettelin kummastuneena.

***

Lopulta rantapolkua pitkin kenties vajaat pari virstaa kierrettyäni osuin ranta-aukealla, jonka soraiseen maahan oli ympäriinsä isketty kaiverretuin riimuin ja kuvin koristeltuja pylväitä. Pylväisen keskellä, mäen päällä, oli pieni, ulospäin purettavaksi valmis savi- ja kaislamökki, jossa näytettiin kuitenkin ilmoille kohoavasta savupatsaasta päätellen asuttavan. Askeleeni oli kuitenkin käynyt uupumuksesta horjuvaksi, enkä enää oikeastaan välittänyt odottaisiko minua mökissä pelokkaita lapsia ja naisia, vai tusina verenhimoista soturia; halusin vain rojahtaa lepäämään, ja ainakin kuolla mieluummin lämpöisessä mökissä kuin kylmällä merenrannalla, jos minun kuolla pitäisi.

Mökki, jonka salpaamaton ovi avautui minulle helposti, oli sisältä vielä kurjemmassa kunnossa, kuin ulkoa, vaikka nurkat pullistelivat hienoista aarteista, kuten astioista, koruista, koriste-esineistä ja katosta roikkuvista jumalkuvista; seinillä roikkui koinsyömiä seinävaatteita, ja ilmassa leijui ummehtunut virtsan, sairauden ja pesemättömän ihmiskehon lemu sekoittuneena pilaantuneen ruoan löyhkään. En osannut kuvitella, että kukaan saattaisi asua moisessa loukossa – rikkauksien keskellä tahi ei! – mutta sitten silmiini osui nurkassa, rääsyisellä makuualustalla lojuva ihmishahmo; ikivanha ja raihnainen nainen, jonka alastomuuden irvokkuutta eivät ryppyistä ihoa peittävät tatuoinnit kyenneet kätkemään. Pahinta ei kuitenkaan ollut naisen ikä ja raihnaisuus

Nainen – eukko, muori – paljastui jonkinlaiseksi parantajaksi tai noidaksi; hänen sekavista puheistaan oli vaikea saada selvää. Sen verran kuitenkin käsitin, että toinen laivalla surmaamistani miehistä oli ollut jonkinlaisen saaristolaisennustuksen – tämän naisen kutoman profetian – sankari, jonka olisi tullut yhdistää Sisämeren saaristolaiset yhdeksi, mahtavaksi kuningaskunnaksi. Nyt soturi ei enää yhdistäisi yhtään kansaa, mutta ilmeisesti eukko uskoi miehen hengen siirtyneen minuun, sillä jotenkin nainen tiesi minun surmanneen soturin.

Nainen kertoi, että muut saaristolaiset pitivät sankarinsa kuolemaa huonona enteenä ja merkkinä jumalien kirouksesta, ja Vemakin laiva luultavasti hylättäisiin rahteineen jumalien armoille kirouksen poistamiseksi. Enteet olivat kuitenkin huonot, vaikka meren jumalille olikin uhrattu jo useita eläimiä ja kaksi laivalta vangeiksi jääneistä miehistä; jäljellä olevaa vankia pidettiin tämän saaren toisessa päässä olevassa kylässä.

Tämän kaiken saaristolaisnoita kertoi minulle auliisti, ja käski hän minun jopa ottaa hänen takkansa ääreltä erästä tahnaa ja kitkeränhajuista lientä, jotka kuulemma auttaisivat minun ja toverini haavoihin ja palauttaisivat voimamme. Se, miten hän Jadarista tiesi vaikka en toveriani ollut vielä maininnut, jäi arvoitukseksi. En kuitenkaan katsonut lahjahevosta suuhun – vaikka näin jälkeen päin ajatellen noita olisi aivan hyvin saattanut meidät myrkyttääkin – vaan lähdin lääkkeideni ja saamieni uutisten kanssa takaisin Jadarin luokse.

Ennen kuin lähdin, varoitti nainen minua vielä ympärilläni loistavasta maansa menettäneen hallitsijan aurasta, ja että kohtaloni yhyttäisi vielä minut, vaikka kuinka sitä pakenisin. Hän oli nähnyt samanlaisen kohtalon kanssa painivan miehen kerran aikaisemmin, kymmenen vuotta sitten, eikä tuokaan mies ollut kohtaloaan pakoon päässyt. Minä pidin nyt saaristolaisten ennustusten sankaria vankina sielussani, ja saisin tämän vielä maksaa.

Tuolloin en ottanut naisen puheista selkoa, joten jätin ne omaan arvoonsa kuten jätin naisenkin kusen hajunsa ja aarteidensa keskelle.

***

Oli nainen sitten ennustaja tahi seinähullu, niin ainakin hänen rohtonsa osoittautuivat toimiviksi; ottamani tahna kirveli haavoissamme, mutta tappoi haavoista säteilevän kuumeen ja tulehduksen, ja saamamme kitkerä juoma toi takaisin hieman voimiamme vaikka juoman jälkimaku maistuikin suussamme kammottavalle. Käteni oli edelleen murtunut, mutta ainakaan sitä ei enää särkenyt, ja Jadarkin pystyi laittamaan hieman enemmän painoa jalkansa päälle ja pysyisi vauhdissani niin kauan kuin meidän ei tarvitsisi juosta.

Nyt kun kuolema haavakuumeeseen oli vältetty, oli meidän päätettävä, mitä tekisimme. Lopulta päätimme, että kunniamme vaati meitä ainakin yrittämään vapauttaa vielä elossa oleva Vemakin miehistön jäsen, joka oli vankina saaren toisessa päässä. Se osoittautui kuitenkin odotettua helpommaksi, sillä vanki, itse kapteeni Vemak, oli sysätty vartiomattomaan kuoppaan, josta yön hämärässä onnistuimme hänet kalastelemaan ylös. Merimies oli väsynyt ja nälissään, mutta pitkää naarmua lukuun ottamatta päässään hän oli huomattavasti paremmassa kunnossa kuin me. Hän kiitteli meitä vuolaasti pelastumisestaan, mutta muistutimme häntä vielä, että vielä oli paljon tehtävä ennen kuin olisimme turvassa.

Seuraavaksi varastimme saaristolaiskylän rannasta yhden pienemmistä, kolmelle matkustajalle sopivammista veneistä, ja suunnistimme kohti toista saarta, jonne Rautamonni oli hylätty. Kaksi karavelia vartioivaa saaristolaista osoittautuivat lähes ylivoimaiseksi vastukseksi kovia kokeneelle kolmikollemme, mutta lopulta onnistuimme surmaamaan vastustajamme. Otimme laivalta sen, mitä veneemme kantoi, eli mahdollisimman paljon varusteitamme, ruokaa, kultaa ja suuren saaristolaissoturin hylätyn miekan. Ratsumme ja kuormamuulimme löytyivät hylättyinä Rautamonnin ruumasta – saaristolaiset eivät olleet uskaltaneet edes niihin koskea – mutta koska emme kykenisi niitä veneessämme kuljettamaan, lopetimme eläinraukat ja suuntasimme takaisin merelle.

***

Soutuveneellämme emme uskaltaneet edes yrittää koko Sisämeren ylitystä Piperiaan, vaan suuntasimme sen sijaan lähempänä sijaitsevan, Alabar-joen suulle kohonneeseen satamakaupunkiin. Sinnekin matka veneellämme vei kokonaisen viikon, joista viimeiset päivät hourailimme ja kinastelimme nälästä tuskaisina. Alabarin satamassa merimiehet katselivat kummastuneina resuista, nälästä ja kuumeesta laihtunutta joukkoamme, jolla kuitenkin pussit pullistelivat Vemakin laivasta kannetuista kolikoista.

Kuudennen luvun loppu

Torsbarnen: Toinen Sessio

Toinen viikinkisessiomme takana, ja jälleen norjalaiset turskansyöjät saivat tuta suomalaisen asekäden voiman, joskin tällä kertaa kyllä sankarimmekin olivat vastaanottavana osapuolena taistelujen vammoissa.

Seikkailu jatkui siitä, mihin se edellisellä kerralla jäi; Jiko, Seppo, Ylfe ja Sigurd katselivat piilopaikastaan kuin Tapiolan mäkilinna paloi ja viikingit alkoivat ryöstellä kylää. Tilannetta tarkkaillessa nähtiin, että viikinkien johtaja lähetti ainakin kolme kuuden hengen joukkoa metsään, ja näistä joukoista yksi suuntasi melko suoraan sankareitamme kohti.

Sankarit päättivät – Ylfen toppuutteluista huolimatta – yllättää heitä kohti vaeltavan joukon. Joukko kyllä yllättyikin sankareiden hyökätessä heidän kimppuunsa, mutta taistelusta ei tullut aivan niin helppo, kuin Jiko ja Seppo olivat toivoneet; yksi viikingeistä pääsi pakoon, ja Seppo vuosi taistelun jälkeen verta niin monesta haavasta, että oli tuskin pysyä pystyssä. Saaliiksi saatiin hieno kypärä, joka meni Sepolle, panssareita ja aseita, leivänkannikka, torin vasaran muotoinen puinen riipus ja helmikoru. Ylfe sai yhdeltä viikingiltä ennen tämän teloitusta selville, että Harr Korppinokan joukot lähtivät etsimään Ylfeä, mutta että heidän oli käsketty myös olla varuillaan Sepon ja Jikon varalta.

Tämän jälkeen sankarimme päättivät ottaa etäisyyttä Tapiolan kylään, mutta Sepolle noussut haavakuume keskeytti nopeasti tämän suunnitelman toteutumisen; seuraavaan aamuun mennessä suomalaissoturi houraili kuumeesta heikkona, eikä ottaisi pian enää askeltakaan. Onneksi Jiko muisti alueella asuvan saamelaisten parissa parantajantaitonsa oppineen tietäjämuorin, joka kenties oli vielä välttänyt Tapiolan verilöylyn, ja lähti muoria hakemaan Sigurdin ja Ylfen jäädessä vahtimaan Seppoa.

Muori löytyi ja onnistuikin tehdä jotain Sepon haavojen hyväksi, mutta painotti kovasti, että haavoittunutta ei nyt saisi liikutella. Liikkeellelähtö oli kuitenkin pian välttämätöntä, sillä Jiko huomasi metsässä lähestyvän kaksi kymmenen hengen viikinkiseuruetta. Toisen Jikon onnistui houkutella pakoon, ja sillä välin Sigurd ja Ylfe piilottivat haavoittuneen Sepon ja häntä hoitavan muorin kanervikkoon ja päättivät itse lähteä tutkimaan Tapiolan kylää; heidän miehensä olivat edelleen piilossa lähisaaressa, ja nyt Tapiolan kylästä olisi mahdollisuus hakea miehet veneellä pois.

Seurasi sissitoiminnan ja pienten kahakoiden ja äkkirynnäköiden täyttämä yö, jonka päätteeksi Jiko löysi itsensä läheisen Kaupinmäen rinteiltä väsyneenä, mutta toimintakykyisenä. Sigurdin ja Ylfen onnistui yhyttää toverinsa Erik Thurinpoika, Angus Kivipää ja Synkjoutsen miehineen, siepata vihollisten laiva ja kuljettaa se ylävirtaan. Sieltä edellä mainitut miehet lähtivät Sigurdin ja Ylfen mukaan hakemaan Seppoa laivalle. Onneksi Jiko huomasi Kaupinmäen harjalta laivan liikkeellelähdön, ja teki omat johtopäätöksensä lähtien seuraamaan laivaa; muuten Ylfe olisi varmaan jättänyt slaavin oman onnensa nojaan, sillä norjalainen turskansyöjä ei Jikosta pahemmin piitannut.

Viimeisten lyhyiden välikohtausten jälkeen pääsivät kaikki sankarit onnellisesti laivalle, ja pääsivät vielä naureskelemaan vihasta punaiselle Harr Korppinokalle, joka pui nyrkkiä laivansa varkaille rannalta. Ylfe Olmenpoika tarjosi Jikolle ja Sepolle mahdollisuutta liittyä hänen miehistöönsä; eihän näillä ollut Tapiolassa enää mitään, ja merillä he saisivat luultavasti mahdollisuuden kostaa Harr Korppinokalle miehineen. Suomalaiset ottivatkin tarjouksen vastaan, ja kertoivat norjalaisille Tapiolasta pohjoiseen sijaitsevasta Torkkalan kylästä, josta voisi löytyä hyviä miehiä laivan miehistöksi – tai ainakin ryöstösaalista…

Pelikerta oli mukava, ja ilmeisesti pelaajatkin tykkäsivät session toimintapainotteisesta menosta, jossa taktikoitiin paljon suomalaisessa erämaastossa. Homma toimi, vaikka Seppo olikin melkein koko pelin niin huonossa kunnossa ettei hahmosta oikein seikkailemaan ollut; Jaakko ottikin pian ensimmäisen taistelun jälkeen Sigurdin pelattavakseen, ettei tylsää toivottavasti ollut oman hahmon haavoittumisenkaan jälkeen. Säännöt tulivat aika mukavasti selkärangasta, eikä kirjaa tarvinnut juurikaan selailla. Pelaajat eläytyivät hahmoihinsa, pelinjohtaja osasi säännöt, eli eiköhän kaikki ollut mallillaan...

Valdir Nothosin Praedor-kronikat: Luku 5

Viides Luku:
Farrallacin mailla


Farrigniaan Trulesista saapuessamme oli jo myöhäinen ilta, mutta Nelissankin rahat olivat jo sen verran vähissä, että päädyimme asettumaan ulkokaupungin vaatimattomampiin majataloihin sen sijaan, että olisimme suunnanneet äveriäämpien alueiden kievareihin. Majatalo ei ollut mitään praedorien kantapaikkoja, mutta isäntä otti meidät joka tapauksessa kohteliaasti vastaan, eikä ajanut meitä ulos kievaristaan kuten jotkut hienommista majatalonisännistä joskus praedoreille tekivät. Huoneet olivat pieniä ja koruttomia, ruoka yksinkertaista, mutta yöpymisen hintakin sopi paremmin kuin hyvin keveille kukkaroillemme.

Aamulla huomasin herääväni aikaisemmin kuin Jadar ja Nelissa, ja päätinkin lähteä viemään löytämäämme velhosuku Varennoksen tynnyriä Mustaan huoneeseen, velhojen lähetystöön Farrigniassa. Jopa aamusta Jaconian pääkaupungiksikin tituleeratun kaupungin kaduilla riitti liikettä aina matkustavaisista eri asioilla liikkuviin kaupunkilaisiin ja suuriin vankkureihin, ja minulta kestikin tovin löytää Sinisen kilven kortteli, seikkailijoiden ja matkaajien turvapaikka Farrigniassa.

Musta huone paljastui varsin mahtipontisemmaksi rakennukseksi, kuin mitä nimestä olisin osannut päätellä. Se oli aivan Sinisen kilven korttelin keskustassa, suuren, ikivanhoin patsain koristellun toriaukean laidalla, ja luultavasti yksi alueen upeimmista rakennuksista, pikemminkin pieni palatsi kuin tavallinen talo.

Päästyäni itse rakennukseen en päässyt velhojen puheille, vaan erään mustana kissana tunnetun eliittisoturin puheille. Tarinat kertovat mustien kissojen olevan jaconialaisten velhosukujen nuorempia poikia, jotka palvelevat demoniritareina tunnettujen velhojen asemiehinä. Minua puhutella miehellä olikin soturin ryhti ja ylpeän ylimyksen käytöstavat, mutta siitä huolimatta tämä vaikutti vaikuttuneelta Warthista tuomastani löydöstä. Vain muutamia päiviä sitten Varennoksen velhojen asiamies oli ilmoittanut Farrigniaan matkalla olleen palvelijansa kadonneen jäljettömiin mukanaan kallis lasti velhojen ja alkemistien keitoksissaan käyttämää capra-nimistä ainetta.

Kun musta kissa oli varma, että kertomani tarina Warthin ryöväreistä oli totta, tarjosi hän minulle tynnyristä velhojen kiitoksen lisäksi joko kymmentä kultarahaa tai kahta litraa capraa. Minulla ei ollut suhteita alkemisteihin, joten kultarahojen ottaminen tuntui viisaammalta ajatukselta. Lisäksi yritin kysellä – nyt kun mahdollisuus oli – vuosia sitten kotimaillani kuulemastani Curarim-nimestä ja hajonneesta amuletista, mutta Curarimin mainitessani musta kissa vakavoitui, ja käski minua olemaan sekaantumatta velhojen asioihin; kuolevaisilla ei ollut mitään syytä tietää viisaampiensa asioista.

Näine hyvineen, kymmenen kultarahaa taskussani, suuntasin takaisin majatalollemme, jossa Jadar ja Nelissa olivatkin jo heränneet. Kerroin heille vierailustani Mustaan huoneeseen, ja löytämäämme tynnyriin liittyvästä palkkioista. Tarjosin osaa rahoista sisaruksille, mutta he käskivät minun pitää koko summan; mitäpä muutama kolikko merkitsi ylimyksille – edes velkaantuneille sellaisille?

***

Farrigniasta suuntasimme lounaaseen, millä suunnalla Farallacin suvun kotilinna alusmaineen sijaitsi.

En tiedä, mitä olin odottanut saapumisestamme Farallacien, mutta huomasin silti olevani jotenkin pettynyt; Farallacit eivät selvästikään olleet pohjoisjaconialaista ylempää aatelistoa, ja suvun huonot olot näkyivät heidän maillaankin. Jadarin hallitsema alue oli tiheämpään asuttu, mutta pienempi kuin muistin esimerkiksi Dranacien hallitsemien maiden olleen, mutta siitä huolimatta paljon peltoja oli kesannolla ja hoitamatta. Monet ohittamistamme kylistä vaikuttivat lähes autioilta, mikä oli harvinaista Farrignian kaltaisessa tiheään asutussa valtakunnassa.

Itse Farallacin linna oli huomattavasti kookkaampi, kuin Sinitornin yksinäinen torni muureineen, mutta silti paljon pohjoisen mahtavampia linnoituksia ja aatelisten asumuksia vaatimattomampi, ja jopa Sinitorni saattoi olla parhaina aikoinaan viehättävämpi katsella; kun esimerkiksi Sinitornin huhuttiin olevan velhojen pystyttämä rakennelma, oli Farallacien linnoitus selvästi kuolevaisten pystyttämä, harmaa ja ankea linna. Ilmeisesti ainakin Nelissa luki ilmeestäni enemmän, kuin kohteliaana miehenä olisin halunnut heidän ajatuksistani tietävän, sillä neito kivahti, että luulisi jopa Farallacien tarjoaman vaatimattoman katon kelpaavan kaltaiselleni maankulkijalleni. Pyytelin anteeksi, ja vakuuttelin että kyllä Farallacin linnassa kelpaisi asua.

Jadar ei Nelissan vihjailemista mietteistäni välittänyt, vaan kohautti olkiaan myöntäen, että ajat olivat olleet Farallacin suvulle vaikeita. Mutta rikkaita tahi köyhiä, niin ystäville Jadar lupasi edelleen kunnon juhlat järjestää, ja komensikin meitä linnanportilla vastaan ryntääviä palvelijoita ryhtymään hetimmiten toimeen. Minut ohjattiin hienompaan huoneeseen, kuin yhdessäkään majatalossa jossa olin yöpynyt, kylpy valmistettiin minua varten ja minulle annettiin puhtaat vaatteet matkan likaamien omien varusteideni tilalle. Palvelijoita oli vähän, mutta he toimivat uskollisten työntekijöiden päättäväisellä asenteella, ja kohtelivat minua kuin kunnioitettuakin vierasta.

Illan tullen Jadar piti sanansa, ja sain nauttia yhden elämäni hienoimmista aterioista. Vaikka itse tarjonta oli kohtuullisen vaatimatonta, niin ruokien maku ylitti kaikki mahdolliset odotukseni, ja Farallacin omista tarhamarjoista valmistettu viini oli kuin nektaria kuivalle kurkulleni. Jadar kertoi ylpeänä hänen maidensa viinin olevan vähintään yhtä laadukasta kuin Selfian ja Travanin hienot väkijuomat, ja että aikoinaan kaikki tuntisivat Farallacin viinitarhat. Huomasin aineen olevan myös varsin voimakasta, sillä myöhemmin huomasin pääni pyörivän kuin olisin etelän väkiviinojakin nauttinut.

Myöhemmin, kun viiniä oli tosiaan nautittu kenties turhankin rohkeasti, Jadar otti puheeksi asian, minkä arvelin häntä mietityttäneen tapaamisestamme asti. Nuori ylimys selitti varovasti, että hänen huoneensa oli velkaantunut varsin pahasti edellisen paronin aikana, ja nyt velkojat hyökkäsivät joka suunnalta uuden, nuoren paronin kimppuun. Juuri sukunsa velkojen takia Jadar oli ollut riittävän epätoivoinen hylätäkseen turvallisen ja mukavan elämänsä päärinä, ja oli lähtenyt maantielle praedoriksi. Se oli tuntunut ainoalta keinolta kerätä tarvittavat rahat nopeasti.

Jadar oli kuitenkin nuori ja kokematon, kuten Hadrasin joukkion kanssa käyty kahnaus oli todistanut. Hän tarvitsi jonkun luotettavan ja kokeneemman toverikseen, ettei vastaava toistuisi.

Jadar kysyikin, voisiko hän lähteä minun matkaani. Vastapalvelukseksi olisin minä aina tervetullut Farallacin katon alle.

Viini virtasi kuumana suonissani, ja nuorukainen vaikutti rohkealta ja rehelliseltä nuorukaiselta; elämänsä hylkääminen ja praedoriksi ryhtyminen vaativat jo tietynlaista luonnetta, jollaista vain harvoilta siniverisiltä löytyi. En kauaa miettinyt, kun myönnyin Jadarin tarjoukseen. Farallacin linnan kaltainen turvapaikka oli arvokas paikka praedorille, enkä voinut väittää, etteikö matkaseurakin olisi jo vaihteeksi kelvannut.

Myönnyttyäni Jadarin ehdotukseen nuori ylimys oli varsin mielissään, ja määräsi lisää viiniä tuotavan pöytään. Ilta kului mukavasti, joskin aikaisin nukkumaan poistuvan Nelissan synkkä ilme hieman minua mietityttikin.

Vastauksen Nelissan kasvoilta paistaneeseen huoleen sainkin, kun yön pikku tunneilla kompuroin omaan huoneeseeni. Olin jo kaatumaisillani sänkyyn nukkuakseni siihen asti, kunnes huone lakkaisi häiritsevästi heilumasta, kun oveeni koputettiin epäröiden ja hiljaa. Yllätykseni oli suuri, kun oven takaa ei paljastunutkaan palvelija, vaan yökaapuun ja viittaan verhoutunut, hermostuneen näköinen Nelissa Farallac.

Mitä sitten mahdollisesti silmänräpäyksen ajan viehättävän ylimysneidon vierailulta toivoinkaan, niin Nelissa halusi vain yksinkertaisesti pyytää minua pitämään huolta veljestään. Jadar oli hänen viimeinen läheisensä, ja nuorukainen oli liian hyväuskoinen omaksi parhaakseen, joten Nelissa pyysi minua katsomaan veljensä perään ja pitämään huolta, että tämä palaisi aikanaan takaisin Farallaciin vaikka sitten rutiköyhänä, mutta hengissä.

Näin kyyneleet Nelissan silmäkulmissa, enkä voinut muuta kuin luvata tuolle neidolle suojelevani hänen veljeään parhaani mukaan. Mitäpä muutakaan olisin voinut sanoa…


***

Syksy oli jo ovella, joten emme jääneet Jadarin kanssa pitkäksi aikaa laakereillemme makaamaan, vaan aloimme suunnitella mitä meidän tulisi tehdä. Emme olleet kumpikaan koskaan käyneet Borvariassa, joten matka sinne kaksin ei tuntunut hyvältä ajatukselta, emmekä toisaalta tunteneet liioin Farrignian praedoreitakaan niin hyvin, että olisimme tienneet oliko yksikään praedorseurue lähdössä Kirotulle maalle. Kyselymme Jaconian suurimmassa kaupungissa osoittautuivat myös hedelmättömiksi, emmekä löytäneet yhtäkään Borvariaan matkalla olevaa praedoria. Sen sijaan kuulimme kyllä huhuja lännessä syttymäisillään olevasta sodasta Angarin ja Läntisten vuorten vuoristolaisheimojen välillä, mutta Angar nyt oli aina sodassa vuoristolaisia vastaan; sieltä ei suuria sotasaaliita olisi luvassa.

Iloiseksi yllätyksekseni sain kuitenkin Farrignian vierailullamme vihdoin kuulla uutisia serkustani Frellacista; eräs praedor oli palannut juuri Borvarian retkeltä ja kertoi Frellacin ottaneen osaa samaan retkeen. Tämä oli kuitenkin erkaantunut joukkiosta paluumatkalla, ja praedorin mukaan lähteneen itään serkkuaan etsimään.

Tämä uutinen mielessäni ehdotinkin uudelle matkakumppanille, että Farrigniassa toimettomina pyörimisen sijaan suuntaisimme itään, Sisämerelle ja sen takaisille maille. Vihreiden niittyjen ja Suden autiomaan takana levittäytyvä itäinen Borvaria oli lisäksi vielä vähemmän tutkittua, kuin pohjoiset Kirotun maan osat, joten tältä suunnalta saalistakin löytyisi luultavasti paremmin, ja tunsin myös Vihreiden niittyjen praedorryhmiä paljon paremmin, kuin Farrignian seikkailijoita.

Jadarilla ei ollut varsinaisesti mitään ehdotustani vastaan, joten ryhdyimme täydentämään varusteitamme idän matkaa varten. Meillä oli jonkin verran rahaa kiitos löytöpalkkioni palauttamastani Varennoksen velhojen omaisuudesta, eikä Jadarkaan paronina aivan rutiköyhä ollut. Ostimmekin reilusti matkamuonaa, kahdeksi viikoksi, ja muulin varusteitamme kantamaan. Sisämerelle johtavilla reiteillä olisi kyllä paljon tilaisuuksia hankkia lisää muonaa, joten liikaa kantamuksia emme malttaneet Farrigniasta hankkia. Lisäksi jätimme suosiolla myös muiden kuin matkustamista silmälläpitäen tärkeiden varusteiden ostamisen idemmäksi; meidän oli aivan turha kantaa soihtuja ja vastaavia mukanamme, sillä en kuvitellut meidän moisia tarvitsevamme.

Muutamia, ainoastaan Farrignian kaltaisessa suurkaupungissa mahdollisia ostoksia kuitenkin vielä teimme: suuntasimme Sinisen kilven kortteliin, seikkailijoiden suosimalle alueelle, missä alkemisteja ja muita praedoreille tärkeitä tavaroita myyviä puoteja löytyisi. Eräältä alkemistilta ostimme matkamiehen jauheena tunnettua pulveria, jonka avulla saisimme ruokamme säilymään paremmin lämpöisillä syyssäillä. Lisäksi ostimme kompassin, sillä se olisi Viheriän niityillä hyödyksi, vaikka Borvariassa moiset kapistukset eivät kaupustelijan mukaan toimineetkaan. Lisäksi ostin itselleni pitkän harkinnan jälkeen ja Jadarilta rahaa lainattuani oikein angarilaisen ketjupaidan, joka antaisi suojaa nahkanuttuani paremmin. Haarniskan paino tuntui oudolta ja epämukavalta, mutta minulla olisi paljon aikaa tottua siihen ennen kuin joutuisin sitä testaamaan – tai ainakin niin toivoin.

Kun olimme ostoksemme Farrigniassa tehneet, lähetimme vielä Nelissalle sanan ottamastamme suunnasta ja ratsastimme ulos kapungista, kohti Sisämeren tiheään asuttua rannikkoa.


Viidennen luvun loppu

Valdir Nothosin Praedor-kronikat: Luku 4

Jatkoa Valdir Nothosin seikkailulle. Perustuu Warthin Vanki -valmisseikkailuun.

Neljäs Luku:
Warthin vanki eli kuinka Valdir tapasi Jadar ja Nelissa Farallacin


Yhteisestä lapsuudestamme huolimatta huomasimme loppujen lopuksi Frellacin kanssa, että elämänpolkumme ei kulkisi enää samaan suuntaan. Olimme loppujen lopuksi hyvin erilaisia, ja Ralacin kuolema ja koko entisen elämämme tuhoutuminen tuntui tuovan kaikki erot vain korostuneemmin pintaan.

Frellacia painoi selvästi hänen perheensä kuolema; seurasin öisin vahtia pitäessäni, kuinka painajaiset piinasivat hänen lepoaan, ja päivisin todistin vain, kuinka hän vaipui yhä syvemmälle synkkyyteen ja kaunaan. En voi olla varma, mutta luulen hänen syyttäneen myös jollain tasolla myös minua kohtalostamme, ja lopulta käytimme yhtä paljon aikaa keskenämme kinasteluun, kuin tietojemme tarkentamiseen ja mahdollisen kostoretken suunnitteluun. Lopulta, muutamia kuukausia keskenämme kinasteltuamme ja matkustettuamme Sisämeren rannikkoa pitkin Pohjois-Jaconian rikkaampia valtakuntia kohti kiistamme äityi eräässä majatalossa niin pahaksi, että kiivas Frellac iski minua miekallaan. Onneksi olin ketterä ja väistin, sillä muuten tuo hurja sivallus olisi varmasti vienyt henkeni; nytkin se vei vasemman silmäni ja jätti kasvoihini ilkeän arven, jota kannan varmasti elämäni loppuun saakka.

Tuon välikohtauksen jälkeen tajusimme, että aikamme oli erota; Frellac oli pahoillaan, mutta siitä huolimatta en voinut antaa anteeksi moista tekoa omalta sukulaiseltani ja henkilöltä, jota olin oppinut pitämään, jos en nyt veljenäni, niin ainakin hyvänä ystäväni. Niimpä lähdimme eri suuntiin; Frellac lähti pohjoiseen ja länteen, kohti Farrigniaa, missä toivoi saavansa selville lisää Dranacien amuletista ja Curarim-velhokuninkaasta. Minä en suostunut kertomaan Frellacille suunnitelmiani, vaan lähdin hyvästejä jättämättä pohjoiseen, Gorfar-jokea ja sen rannalla sijaitsevaa Galthin kaupunkia kohti.

***

Galthiin päästyäni, rahan ja varusteiden tarpeessa, ajauduin lopulta praedoriksi, ja seuraavien vuosien aikana en kuullut Frellacista juuri mitään praedorien parissa kulkevia satunnaisia huhuja lukuun ottamatta. Elämäni täyttyi sotaretkistä paimentolaisia tai riiteleviä ylimyksiä vastaan. Erätaitoni pitivät minut hengissä silloin, kun rahat kukkarossa olivat vähissä, ja vaikka en vielä Borvarian Kirotussa maailmassa ollut vielä käynytkään, huomasin pitäväni itseni ihan hyvin leivässä taidoillani ja tiedoillani. Kesät olivat luonnollisesti helpompia kuin talvet, mutta onnekseni löysin praedorien keskuudesta kohtuullisen luotettavia tovereita, jotka tiesivät halvimmat majatalot, jotka sietivät myös hieman rästiin jääviä vuokria.

En käynyt ensimmäisten praedorvuosieni aikana ollenkaan Borvariassa, vaan keskityin pikemminkin toimimaan metsänvartijana apua tarvitseville ylimyksille, tai karavaaninvahtina Galthista Piperiaan tai Justiaan suuntaaville kauppiaille. Pikku hiljaa opin lisää noiden alueiden ihmisistä ja tavoista, ja omatkin taitoni kehittyivät. Nothosin ja Spurioksen kaltaiset äpäränimet olivat jostain syystä praedorien keskuudessa varsin yleisiä, joten mahdolliset etsijät ja vainoojat eivät päässeet useinkaan kannoilleni; vain kerran kohtasin Galthissa kolme hyökkääjää, jotka saattoivat olla palkkionmetsästäjiä, mutta aivan yhtä hyvin he saattoivat olla vain tavanomaista röyhkeämpiä ja paremmin varustautuneempia katuvarkaita.

***
Olin juuri saapunut Galthiin, ja etsin itselleni vapaata huonetta majatalosta levätäkseni ja suunnitellakseni mitä tekisin seuraavaksi. Oli jo myöhä, ja pitkä päivä ja menneisyyden muistot painoivat harteillani, kun huomasin kolmen epäilyttävän miekkosen seuraavan minua. Heidän kulkunsa kertoi heidän olevan tottuneita käyttämään vyöllään kantamiaan aseita, ja pian oli selvää, että he seurasivat minua. Kun yhtäkkiä kaksi kolmesta seuraajasta katosi sivuun kääntyvälle kujalle, päätin ottaa aloitteen omiin käsiini, ja iskin lähes selkäni taakse päässeen miehen kimppuun. Tämä ehti tuskin kohottaa miekkaansa, kun hurja sivallukseni iski jo aseen hänen kädestään, ja mies kaatui seinää vasten parkaisten.

En kuitenkaan ehtinyt voitonriemusta juhlia, sillä kuulin vastustajani tovereiden lähestyvän selkäni takaa, ja käännyin ottamaan heidät vastaan. Haavoittamani miehen tavoin he olivat pukeutuneet tavallisesti, mutta heidän aseensa olivat hyvälaatuisia; toinen kantoi miekkaa ja tikaria sen näköisenä, että osasi niitä käyttää, ja toinen heilutti ilkeännäköistä piikkinuijaa.

Onni oli puolellani, sillä miekalla iskevän vastustajani sivallusta väistäessäni onnistuin iskemään kyynärpäälläni nuijaa kantavan miehen vatsaan, ja tämä perääntyi ilmaa haukkoen. Miekkaa ja tikaria kantavan vastustajani hyökkäyksissä oli kuitenkin riittävästi työtä, ja kiroten reiteeni ilmestynyttä tikarin viiltoa tiesin ensimmäisen iskuni saaneen hyökkääjän nostavan miekkaansa maasta selkäni takana.

Vaihdoin iskuja vastustajieni kanssa muutaman kiihkeän hetkisen, mutta vaikka onnistuinkin välttämään suuremmat haavat, tajusin pian, että kolmen miehen onnistuisi voittaa minut viimeistään ylivoimansa avulla. Miekalla ja tikarilla taisteleva mies yksinkin olisi ollut minulle paha vastus, mutta kaksi vastustajaa hänen lisäkseen olivat minun taidoilleni liikaa; minun valintani taistelussa oli jousi, ei miekka.

Toivoen tasoittavani ainakin hieman tilannetta syöksyin aukean reunalla kulkevalle, kapealle kujalle, jossa vastustajani voisivat tulla kimppuuni vain yksi kerrallaan. Taitavin hyökkääjistä seurasikin perässäni ahdistaen minua jatkuvasti taitavin sivalluksin ja pistoin lyhyellä miekallaan ja tikarillaan hänen kahden kumppaninsa rynnätessä jonnekin; epäilemättä etsimään reittiä selkäni taakse. Tämä mielessäni peräännyin kujaa niin kauan, että sain tilaisuuden rynnätä juoksuun, ja onneksi toiminkin näin; juuri kujan päähän päästyäni huomasin pois rynnänneen kaksikon lähestyvän minua, ja vain onnen ja Galthin kapeiden kujien tuntemukseni ansiosta onnistuin takaa-ajajani eksyttämään.

Seuraavana päivänä, edellisen yön tapahtumat mielessäni, otin jälleen uuden pestin, tällä kertaa Farrigniaa kohti; jos hyökkääjät olivat todellakin olleet Dranacien vihollisten lähettämiä, niin he varmasti tiesivät minun liikkuvan yleensä Vihreiden niittyjen alueella, ja länteen suuntaaminen saattaisi hämätä heidät jäljiltäni. Lisäksi toivoin hieman tapaavani serkkuni Frellacin; muisto ja tuntemani kauna hänen antamistaan haavoista eivät olleet enää yhtä polttavia sielussani, ja halusin jo kovasti tietää, oliko hän ollut onnekkaampi etsinnöissään amuletin historian jäljillä kuin minä.

***

Matka Farrigniaan kului välikohtauksitta, mutta harmikseni Frellacista en Farrigniassa kuullut sanaakaan. Muutamissa praedorien suosimissa majataloissa ja juottoloissa hänet kyllä muistettiin, mutta kukaan ei tuntunut tietävän missä hän tällä hetkellä oli – eikä tämä näyttänyt ketään harmittavan. Ilmeisesti vuodet praedorina eivät olleet lauhduttaneet serkkuni kiivasta ja synkkää luonnetta, eikä Etelän Frecillä ollut paljon ystäviä Farrigniassa.

Frellacin sijaan kohtasinkin Punaisen rukoilijasirkan majatalossa oudon näköisen kaksikon: Trevius-nimisen, rotevahkon miehen ja varsin sievän, ulkonäöstään ja ylpeästä käytöksestään päätellen ylimysnaisen. Kaksikosta roteva mies hoiti puhumisen, ja kertoikin kovaäänisesti olevansa etsimässä praedoreita, jotka lähtisivät heidän mukanaan etsimään erästä henkilö Warthista. Paikalla olevia praedoreita, kaikki arpisia ja kokeneita miehiä, ei näyttänyt kiinnostavan kaksikon tarjoama palkkio ja vaatimaton matka Warthiin, ja huomasin tuntevani yllättävää sääliä kahta minulle täysin vierasta henkilöä kohtaan. Tietämättä oikein mikä minuun meni kohotinkin käteni ja pyysin heitä tulemaan pöytääni ja kertomaan lisää; kyllähän minulle raha aina kelpaisi, eikä kaksikon tarjoama työ vaikuttanut kovin haastavalta.

Kunhan sain Nelissan (sievän, mutta ylpeän neidon, joka tosiaan oli ylimys) ja Treviuksen (edellisen palvelijan) vakuutettua, että nuoruudestani huolimatta olin kohtuullisen kokenut seikkailija ja sanani mittainen mies, kertoi kaksikko tarkempia yksityiskohtia pestistäni. Nelissan veli, vasta nimetty paroni Jadar Farallac oli saanut paronin arvonsa lisäksi myös isänsä velat niskoilleen, ja oli päättänyt ryhtyä praedoriksi nuo velat mahdollisimman nopeasti kuitatakseen. Kokemusta kerätäkseen hän oli lähtenyt tuntemattoman praedorjoukkion kanssa Warthiin, mutta ei ollut palannut huolimatta siitä, että oli luvannut palata jo monta päivää sitten. Nelissa oli luonnollisesti huolissaan, ja aikoi lähteä Treviuksen kanssa tutkimaan, mitä Jadarille ja praedoreille on tapahtunut. Jos lähtisin avuksi ja saattajaksi, saisin kultarahan jokaiselta matkaan kuluvalta päivältä ja lisäksi vielä 10 kultarahaa jos Jadar löytyisi. Lisäksi Trevius järjestäisi minulle hevosen matkaan vaadittavaksi ajaksi, ja matkamuonaa.

Tehtävä vaikutti kohtuullisen yksinkertaiselta, vaikka en voinutkaan sanoa mitään sen suhteen, kuinka helppoa Warthista olisi yksittäistä praedorien seuruetta löytää. Nyt kun Frellacistakaan ei kuulunut mitään, olin hyvinkin halukas auttamaan pulassa olevia Farallaceja, joskin minua hieman arvelutti – ja sanoin sen ääneenkin Treviukselle – ottaa naista tällaiselle retkelle; Nelissa nimittäin olisi tulossa mukaamme. Neito itse kuitenkin käski minun huolehtia vain itsestäni, ja hän pitäisi huolen omasta turvallisuudestaan, ja koska Trevius ei näyttänyt emäntänsä päätöstä kyseenalaistavan, niin päätin itsekin antaa asian olla; kyllä tyttö hieman nöyrtyisi, kunhan matkaan päästäisiin ja kaupungin mukavuudet jäisivät taakse.

Emme jääneet aikailemaan, vaan suuntasimme saman tien pohjoisessa kohoavia Warthin raunioita kohden vielä samana iltana. Trevius järjesti sanojensa mukaan minulle kelpo hevosen, ja muonaakin meillä oli satulalaukuissa riittävästi, ettei minun tarvinnut eväistä tuolla matkalla huolehtia.

***

Warthin rauniot sijaitsevat näköetäisyyden päässä Farrignian muureista, eikä matka rauniokaupungin rajalle kestänyt kuin pari tuntia. Tuon lyhyen matkan aikana yritin tutustua kumppaneihini, mutta Nelissa oli lähes tylyn vähäpuheinen, ja Treviuskin tyytyi vastailemaan kohteliaasti kysymyksiini. Olipa sisäänpäin lämpiävää sakkia, ajattelin. Kuluneiden vuosien aikana olin kuitenkin oppinut unohtamaan Dranacin huoneen edustajalle tyypillisen ylpeyden, enkä välittänyt matkakumppaneideni varauksellisuudesta.

Warthin Kirotun maan reunamille on noussut aikojen saatossa lukuisia pieniä kyläkuntia, sillä tiuhaan asutetussa pohjoisessa jokainen aari maata käytetään hyväksi. Treviuksen mukaan Jadar oli kertonut seurueen suuntaavan Warthiin yhden tällaisen kylän, Trulesin, kautta, joten sieltä olisi meidänkin hyvä aloittaa etsintämme, ja myöntelin tämän kuulostavan viisaalta ajatukselta.

Trules paljastui pieneksi, mutta varsin varakkaan oloiseksi kyläksi, jonka ihmiset eivät suhtautuneet seurueeseemme rahvaan tavanomaisella epäluuloisella varauksella. Tajusimme nopeasti, että kyläläisten oli täytynyt tottua Warthiin suuntaaviin praedoreihin, ja kylän lukuisat seikkailijoille suunnatut kaupat ja puodit kertoivat kyläläisten oppineen myös lyömään rahoiksi praedorien kustannuksella. Pistin paikan muistiin mielessäni, sillä tämän kaltaisia rauhallisia, vaatimattomia paikkoja esimerkiksi talven kylmiksi kuukausiksi oli praedorina vaikea löytää.

Kylään saapuessamme aurinko oli jo laskemassa taivaanrantaan, ja painostuksestani seurueemme asettuisi yöksi Trulesiin sen sijaan, että suuntaisimme Warthiin. Nelissa ei tästä ilahtunut, mutta kun selitin millaisia vaaroja olin muilta praedoreilta kuullut jopa Warthin kaltaisella aikaa sitten kesytetyllä Kirotulla maalla saattavan piilotella, myönsi jopa ylpeä ylimys sanojeni viisauden.

Trulesissa oli yksi ainoa majatalo, Mustan koiran kievari nimeltään, jota piti Cladon-niminen, kaljuuntuva miekkonen. Tämä paljastui nopeasti vieraanvaraiseksi isännäksi, ja omien sanojensa mukaan entiseksi praedoriksi, joka otti meidät vastaan paljon miellyttävämmin, mitä erityisesti Nelissan etäinen käytös olisi antanut edes edellyttää. Majatalossa ei ollut tällä hetkellä muita vieraita, ja meille järjestyi vaivattomasti jokaiselle omat huoneet, vettä peseytymiseen ja lämmintä ruokaa vatsoihimme – ja vielä kohtuulliseen hintaankin. Lämmin ruoka ja kievarinisännän miellyttävä käytös sulattivat jopa Nelissan etäisen kylmyyden ja ennen kuin hän vetäytyi omiin huoneisiinsa, kiitti hän lämpimästi Cladonia, joka punasteli sievän neidon lämpimistä kiitoksista.

Minä ja Trevius emme kuitenkaan vielä kiivenneet huoneisiimme, vaan kyselimme vielä Cladonilta, josko hän olisi nähnyt Jadaria tai hänen matkassaan olleita, vasta-alkaneita praedoreita. Cladon muistikin nähneensä kuvailuumme sopivaan seurueen, mutta kertoi nähneensä seurueen kulkeneen Warthiin jo useampia kertoja. Tässä vaiheessa Trevius rypisti kulmiaan huolestuneena ja kertoi, että Jadarin matkaan lähteneet miehet olivat nimenomaan sanoneet olevansa ensimmäistä kertaa matkalla Warthiin.

Tajusimme, että jotain kummaa oli tekeillä, eikä Jadarin mukana olevilla miehillä välttämättä olisi aivan puhtaita jauhoja pussissa. Kyseltyämme Cladonilta vielä lisää ei tämä kuitenkaan osannut kertoa enempää, kuin että oli nähnyt seurueen suuntaavan Warthiin yhdessä Jadarin kanssa, mutta ainakaan Trulesin kautta he eivät olleet raunioista poistuneet.

Pian tämän jälkeen Trevius suuntasi huolestuneena nukkumaan sanoen, että kertoisi emännälleen nämä huolestuttavat uutiset vasta aamun tullen. Minä jäin kuitenkin vielä juttelemaan Cladonin kanssa, sillä omien sanojensa mukaan hän oli kokenut, Borvariaakin nähnyt praedor, joten häneltä saisi varmasti hyviä neuvoja Warthin retkeämme varten. Neuvoja kievarinisännällä riittikin, joskin mieleeni hiipi pian epäilys, että miekkonen ei välttämättä ollut aivan niin kokenut praedor, kuin mitä antoi ymmärtää. Joka tapauksessa hänen kertomansa niksit ja neuvot Kirotulla maalla selviytymisessä ja liikkumisessa vaikuttivat aivan päteviltä, ja olin keskustellut sen verran monen Borvariaakin nähneen praedorin kanssa että uskoin Cladonin tietävän mistä hän puhui. Lopulta huomasin kiipeäväni huoneeseeni levolle paljon myöhemmin, kuin mitä olisi kenties ollut viisasta, Cladonin neuvot ja tarinat mielessäni.

***

Aamun tullen pakkasimme tavaramme ja suuntasimme Kirotulle maalle. Nelissa ei ollut mielissään kuulemistamme uutisista Jadarin mukana kulkevia praedoreita koskien, mutta huoli näytti pikemminkin tehneen neidosta vain entistäkin päättäväisemmän. Kunnioitin hänen rohkeuttaan; hän muistutti paljon enemmän kotiseutujeni vahvoja naisia, kuin heikkoja prinsessoja, joina olin oppinut sivistyneempien maiden naisia ja erityisesti aatelisnaisia pitämään.

Vaikka yleisen käsityksen mukaan Warthin rauniot olivat autiot ja suhteellisen vaarattomia, niin emme ottaneet riskejä, vaan varustauduimme pahimpaan varautuen; kaivoin nahkaisen nuttuni repustani, painoin teräksisen avokypärän päähäni ja tarkistin aseideni kunnon useaan kertaan; se oli tapa jonka sotaretket olivat opettaneet. Treviuksella oli ollut koko matkamme ajan yllään nahkakyrassinsa ja miekka vyöllään, mutta olin yllättynyt nähdessäni myös Nelissan vyöllä lyhyen miekan. Tähän asti se oli roikkunut satulalaukussa, mutta neito tuntui kantavan miekkaansa riittävän mukavasti että uskalsin epäillä hänen osaavan sitä myös käyttää. En kuitenkaan tiennyt, kuinka paljon neidosta olisi taistelussa hyötyä.

***

Warthia ympäröivä autiomaa, tasaisen harmaa ja autio hiekkaerämaa alkoi aivan Trulesin pohjoisepuolella, eikä meillä ollut esteettömässä maastossa vaikeuksia suunnistaa yhä suurempana ja suurempana edessämme levittäytyvää rauniokaupunkia kohti. Hiljalleen, aamupäivän muuttuessa päiväksi hiekkaerämaan yksitoikkoisuuteen ilmestyi vaihtelevuutta suurien ajan ja tuulen kuluttamien pilarien ja patsaiden muodossa, ja iltapäivään mennessä kuljimme kivettyjä, muinaisia katuja, raunioiden keskellä.

Tuuli ja luonnonolot, niin luonnottomasti kuin ne Kirotulla maalla käyttäytyivätkin, olivat pyyhkineet kaikki merkit kulkijoista edeltämme, mutta Cladonin neuvot muistissamme suunnistimme aivan Warthin laitamilla sijaitsevalle aukealle, jonka edelleen toimivasta suihkulähteestä olisi mahdollista saada juomakelpoista vettä. Sieltä olisi hyvä aloittaa Jadarin ja tämän kanssa kulkevien praedorien etsinnät.

Kuten jo aikaisemmin kerroinkin, oli tämä ensimmäinen kerta, kun astuin Kirotulle maalle, eikä kaikista praedoreilta kuulemistani tarinoista huolimatta sellaiseen ollut mahdollista valmistautua. Vaikka Warth oli ollut kuollutta ja hyljättyä erämaata jo vuosisatoja, leijui vieläkin sen ilmassa outo, rikinkatkuinen haju, joka täytti sieraimeni jokaisella henkäyksellä. Vaikka Jaconiassa oli poikkeuksellisen kuuma syyskuu, niin Warthin rajan yli astuttuamme oli sää muuttunut kuin taikaiskusta – mitä se saattoi hyvinkin olla – koleaksi, lähes kylmäksi, eivätkä syysviittamme olleet riittää moisella säällä lämpimänä pysyttelemiseen. Vaikka autioissa raunioissa ei liikkunutkaan mikään elävä pieniä ötököitä lukuun ottamatta, huomasimme kaikki oudon tuntemuksen, kuin meitä olisi tarkkailtu. Silloin tällöin tuuli tuntui tuovan kuiskauksia ja kaukaisia huutoja korviini ja välillä olin varma, että olin nähnyt silmäkulmastani jotain, mutta kääntyessäni katsomaan näin vain kuolleita raunioita.

Sellainen oli Kirottu maa, villiksi päässeen taikuuden vääristämä, ja mahtavien velhojen ikuisiksi ajoiksi tappama maailma. Emme voineet uskoa mitään minkä näimme tai kuulimme.

***

Matkallamme suihkulähteelle emme kohdanneet ketään taikka mitään elävää. Muutamat tutkimamme talot olivat olleet tyhjiä; luultavasti jo vuosisatoja sitten tyhjiksi ryöstettyjä. Warthista ei enää löytynyt praedoreille aarteita. Ainoa huolestuttava osoitus hylätynkin Warthin vaarallisuudesta olivat löytämämme raadeltu ruumis, jonka jäljellä olevista varusteista saatoimme päätellä kyseessä olevan luultavasti praedor. Tunnistaminen oli kuitenkin mahdotonta, niin pahasti ruumis oli raadeltu. Onneksi Nelissa vannoi kuolleen olevan paljon Jadaria pidempi, eli etsimämme ylimys ei ainakaan ollut kyseessä. Hautasimme ruumiin parhaamme mukaan, ja jatkoimme matkaa entistä levottomampina ja varovaisempina.

Kun vihdoin saimme aukean, jolla määränpäämme sijaitsi, olimme vaeltaneet jo useita tunteja Warthin raunioissa, ja aurinko oli laskeutumassa länteen. Idässä näkyi jo muutamia tähtiä tummuvalla taivaalla, ja tähtien lisäksi taivaalla näkyivät jo ensimmäiset Kirotun maan öitä valaisevat revontulet; vihreinä ja kellertävinä tanssivat liekit. Päätimme, että parasta olisi asettua johonkin suihkulähteen lähistöllä sijaitsevista taloista, ja aloittaa aamulla Jadarin etsinnät – niin turhilta kuin ne Warthin suuruuden tajuttuamme tuntuivatkin.

Vaikka Warthissa yöpyminen ei ollut hengenvaarallista kuin Borvariassa, ei yöstä tullut helppo, vaan äänet ilman hahmoja ja hahmot ilman ääniä pitivät meitä hereillä. Välillä outo ulvonta ja näkymättömät, kylmät kädet havahduttivat meidät, välillä yöpymistä varten valitsemamme rakennus tuntui rymisevän niin että uskoimme sen kaatuvan niskaamme. Autioita katuja tanssivat oudot valot saivat kaupungin hehkumaan, kuin päiväsaikaan, eikä vahdissa olevalla ollut vaikeuksia pysytellä hereillä.

Kammottavimpia olivat näyt muinaisista ihmisistä; vuosisatoja sitten kuolleet miehet, naiset ja lapset, joiden viimeiset hetket kertautuivat kymmeniä kertoja yön aikana kerta toisensa jälkeen. Ylpeänä voin kertoa, että vaikeasta yöstä huolimatta onnistuin pitämään hermoni kurissa, ja sain levättyä riittävästi seuraavan päivän koitoksia varten, vaikka löytämämme ruumis mielessämme sovimmekin vartiovuorot yöksi. Vahdin tärkeimpänä tehtävänä oli kuitenkin pikemminkin pitää Kirotun maan näkyjä ja ääniä säikkyvät hevoset kurissa, kuin vahtia untamme tunkeilijoiden varalta.

Oman vahtini aikana huomasin, kuinka Treviuksella ja Nelissalla oli vaikeuksia saada unta. Kun vuoroni vihdoin loppui ja tuli Treviuksen aika valvoa – Nelissa oli ollut vahdissa alkuyön – olin taas valmis sulkemaan silmäni, mutta tuskin ehdin kuitenkin nukahtaa, kun havahduin jonkun koskettaessa minua. Valppaana, käsi tikarin kahvalla avasin silmäni, mutta tajusinkin vain vihdoin nukahtaneen Nelissan vain kierähtäneen unissaan lähemmäksi minua, ja laskeneen käden kyljelleni.

Annoin tytön nukkua, sillä yhteinen kehojemme lämpö piti yön kylmyyden loitolla, ja myönnän omankin oloni tuntuneen turvallisemmalta, kun vierelläni oli elävä, hengittävä matkakumppani. En tiedä mitä Trevius ajatteli siitä, että hänen emäntänsä nukkui kylki kyljessä pahaisen praedorin kanssa, mutta ainakaan hän ei sanonut mitään.

***

Aamun tullen kukaan, ei edes yönsä huonoiten nukkunut ja väsyneen näköinen Trevius, halunnut nukkua pidempään kuin oli tarpeen, ja nousimmekin jo aamuhämärissä aloittaaksemme Jadarin etsinnät. Aamulla herätessäni huomasin Nelissan jo nousseen, eikä neito maininnut sanallakaan viime yötä; pikemminkin hän tuntui entistäkin kylmemmältä ja etäiseltä ja moitti minun nukkuneen välittämättä siitä, että Treviusparka valvoi väsyneenä. Mieleni teki mieli loukkaantuneena huomauttaa, että oli uni maistunut Nelissallekin, mutta lopulta pidin hienotunteisesti suuni.

Pakkasimme tavaramme ja astuimme ulos yöpaikastamme virkistäytyäksemme suihkulähteen luona ja syödäksemme hieman aamupalaa, kun sattumalta huomasin hämärästä huolimatta aukion vastakkaisella reunamalla liikkuvan jonkun, ja pian erotin kyseessä olevan elävän ihmismiehen, eikä minkään Kirotun maan näyn.

Kohotin käteni ja huusin tervehtiäkseni miestä, ja ilmeisesti pelästytin tämän pahanpäiväisesti, sillä tämä säpsähti silmin nähden. Hän lähestyi meitä varovaisesti, mutta ennen kuin ehdimme vaihtaa sanaakaan, tarttui Trevius minua kiihtyneenä kädestä ja kirosi miestä osoittaen. Mies, Lerod nimeltään, oli yksi Jadarin mukaan lähteneistä praedoreista!

Samassa mies ampaisi juoksuun, kohti aukion toisella laidalla avautuvaa katua kohti huudoistamme välittämättä. Pudotin nopeasti matkapakkaukseni ja hevoseni suitset maahan, ja ryntäsin pakenevan Lerodin perään huutaen Treviusta seuraamaan minua. Palvelija lähtikin samassa perääni, mutta yllätyksekseni tajusin myös Nelissan juoksevan vierelläni vaatien Lerodia pysähtymään. En kuitenkaan yrittänyt saada neitoa pysähtymään, vaan keskityin saamaan kaarijouseni selästäni; tuskin hän olisi minua kuunnellutkaan.

Lopulta Lerod pysähtyi, mutta tajusimme samassa, ettei meidän huudoillamme ollut mitään osuutta asiaan. Raunioista oli rynnännyt kolme muukalaista lisää Lerodin hälyttäminä, kaikilla aseet käsissään. Päättelin että kaikki olivat Jadarin mukaan lähteneitä praedoreita, sillä Nelissa puhutteli yhtä miehistä nimeltä Hadrasiksi ja vaati saada tietää missä hänen veljensä oli. Hadras vastasi nauraen, että Nelissa näkisi veljensä riittävän pian, ja vaati meitä laskemaan aseemme; olimmehan alakynnessä kolme neljää vastaan, ja yksi meistä oli vieläpä heikko nainen!

Minulla oli kuitenkin nuoli jo jouseni jänteellä, ja neljällä praedorilla – jos he nyt edes olivat praedoreita – oli aseinaan miekat, ja vain Hadrasilla oli kilpi suojanaan. Kohotinkin jouseni ja ammuin nuoleni yhtä aikaa Hadrasin miehineen hyökätessä.

Olisin osunut Hadrasiin, mutta nyt nuoleni jäi kiinni hänen kilpeensä, ja vedin kiroillen uutta nuolta viinestäni. Ellei Trevius olisi syöksynyt ottamaan roistoja vastaan miekkoineen, olisivat he varmasti rynnänneet ylitseni.

Hadrasilla miehineen oli ylivoima, ja he ahdistivat yksinäistä Treviusta pahasti; onnistuin haavoittamaan sekä Hadrasia että yhtä hänen miehistään, mutta siitä ja Nelissan apuun ryntäämisestä huolimatta näytti pahasti siltä, että taistelu kääntyisi meidän kohtaloksemme. Trevius pysyi pian tuskin pystyssä kaikista saamistaan haavoista, ja jopa Nelissalla oli ilkeän näköinen viilto otsassaan.

Myös minä liityin pian käsikähmään, mutta en kyennyt pelastamaan Treviusta, vaan palvelija kaatui Hadrasin miekka sisuksissaan. Saadessani itsekin ilkeän pistohaavan kylkeeni tajusin, että pelimme oli menetetty, huusin Nelissaa pakenemaan iskettyäni Lerodin sivuun hänen tieltään, ja jäin itse pidättelemään Hadrasia miehineen. Kenties Nelissa olisi onnekas ja ehtisi hevosille ennen kuin minä kaatuisin ylivoiman edessä, ja pääsisi pakenemaan.

Nelissa totteli, joskin epävarmana, mutta yksi Hadrasin miehistä ryntäsi hänen peräänsä, enkä minä ehtinyt tätä estää, sillä minulla oli vastassani edelleen kolme vastustajaa; Hadras ja kaksi hänen miehistään. Tajusin synkkänä, että kaikki oli menetetty; Nelissa jäisi luultavasti kiinni ja minä kuolisin pian. Päätin kuitenkin viedä ainakin yhden noista kirotuista koirista mukanani manalaan, mielellään joukkion johtajan Hadrasin.

Samassa kuulin takaani Nelissan kirkaisun, ja arvelin hänen jo hänen takaa-ajajansa saaneen neidon kiinni, mutta vastustajieni kauhistuneet katseet nähdessäni ja miehen parkaisun kuullessani uskaltauduin vilkaisemaan olkani ylitse ja olin pudottaa aseeni järkytyksestä.

***

Edellisenä päivänä löytämämme raadeltu ruumis kertoi meille, että Warthissa oli edelleen vaarallisia otuksia, ja nyt edessämme oli jälleen todiste, ettei Warth ollut vielä täysin eloton.

Hirviö oli hieman keskipituista miestä kookkaampi, ja sen limaisen ihon alla pullisteli eläimellisen kookkaat lihakset, ja sen valtavissa etu- ja takajaloissa oli pitkät ja terävän näköiset kynnet. Sen turpea naama oli sekoitus jotain etäisesti ihmismäistä ja liskoa, tuoden mieleen jonkinlaisen kieroutuneen sammakon. Sen kuolleista silmistä paistoi viekkaus, verenhimo ja viha ihmiskuntaa kohtaan.

Se oli Kirotun maan hirviöitä, nimetön olento. Se repi terävillä kynsillään kaatamansa, Nelissan perään lähteneen miehen kasvot veriseksi sotkuksi, ja loikkasi vahvojen taka-jalkojensa avulla meidän taistelijoiden keskelle. Se ei välittänyt, vaikka me olimme aseistautuneita, ja se oli yksin; ylivoima ja hengenvaara olivat käsitteitä, joille sillä ei ollut merkitystä.

Hadras komensi kahta miestään käymään olennon kimppuun, mutta vain toinen miehistä, Lerod, totteli johtajaansa; palkaksi käskyläisensä uskollisuudesta Hadras itse otti mallia toisesta toveristaan, joka otti saman tien jalat alleen ja ryntäsi Warthin raunioiden labyrinttiin. Lerodin taistellessa hirviötä vastaan minä ja Nelissa ryntäsimme myös pakoon, mutta emme suunnaneet hevosillemme, vaan ohitimme Treviusin ruumiin ja lähdimme suuntaan, josta Hadras miehineen oli tullut. Toivoimme löytävämme Jadarin sieltä.

Takaamme kuulimme jonkun kuolonkarjaisun, mutta emme tienneet kuuluiko se Lerodille, vai jollekin muulle praedoreista.

***

Hadras miehineen oli meidän tapaamme asettunut yhteen Warthin hyväkuntoisemmista rakennuksista, ja heidän leiristään löytyneiden varusteiden ja ryöstösaaliin määrästä päätellen he olivat viettäneet Warthissa tovin, ja aikoivat luultavasti viipyä kauemminkin. Nelissan iloksi ja helpotukseksi löysimme myös sidotun ja suukapuloidun, mutta muuten kunnossa olevan Jadar Farallacin.

Farallacin paroni oli suurin piirtein Nelissan ikäinen, eli luultavasti minua vuoden tai pari nuorempi, keskimittainen ja rehellisen näköinen nuorukainen. Sisarensa syleilystä vapauduttuaan hän kertoi, kuinka Hadras miehineen oli kääntynyt häntä vastaan heti joukkion saavuttua Warthin raunioihin. He olivat pakottaneet Jadarin kirjoittamaan kirjeen sisarelleen, jossa ilmoitettiin nuoresta ylimyksestä vaadittavan lunnaita, mutta ilmeisesti kirjettä viemään lähteneelle miehelle oli tapahtunut jotain, sillä kirje ei ollut koskaan saapunut Farallacien maille.

Hadras miehineen olikin siis tavallisia ryöväreitä, jotka olivat yrittäneet vain hyötyä epätoivoisesta ylimyshuoneesta. Emme kuitenkaan vieläkään tienneet miksi he piileskelivät Warthissa, niin hyvä piilopaikka se kuin olikin. Joka tapauksessa jälleennäkemiseen johtaneet tapahtumat ja Treviuksen surullisen kohtalon kerrattuamme päätimme kolmistaan, ettei meitä juuri tällä hetkellä edes kiinnostanut saada tietää Hadrasin ryöväreiden tarinaa, vaan löydettyämme Jadarille ja miekkansa kahinassa menettäneelle Nelissalle aseet, kirveen ja veitsen, suuntasimme varuillamme takaisin suihkulähdettä kohti, missä toivoimme hevostemme edelleen odottavan.

***

Ohitimme taistelun näyttämöksi muuttuneen kadun, mutta sekä hirviö, että ryövärit olivat poissa; paenneet tai hirviön pesään joutuneet. Vain Treviuksen ruumis makasi verisenä ja kalpeana katukiveyksellä. Nelissa ja Jadar olisivat halunneet ottaa uskollisen palvelijan mukaansa, mutta muistutin heille pahoitellen mutta päättäväisenä, että nyt olisi tärkeintä vain päästä itse hengissä pois Warthista ennen kuin hirviö tai mahdollisesti elossa olevat roistot meidät yhyttäisivät. Trevius eläisi kunnioitettuna Farallacien muistoissa; se oli enemmän kuin moni Kirotulle maalle lähtenyt saattoi kuolemaltaan toivoa. Poimimme jättämämme varusteet, Nelissan miekan ja minun jouseni, ja lähdimme pois.

***

Kaksoisäiti ja muut jumalat olivat meille suopeita, sillä emme kohdanneet hirviötä taikka Hadrasia miehineen. Sen sijaan hevosemme olivat joko viety tai paenneet syystä tai toisesta, joten jouduimme suuntaamaan Trulesia kohti jalkapatikassa. En pitänyt tästä, sillä kuljimme haavoittuneina ja väsyneinä hitaasti, mutta tein parhaani että meidän jälkiä olisi mahdollisimman vaikea seurata.

Joko minun onnistui peittää jälkemme, tai meillä ei ollut ketään perässämme, sillä myöhään illalla saavuimme väsyneinä, nälkäisinä ja haavat kivistäen Trulesiin. Cladon otti meidät vastaan anteliana ja miellyttävänä, vaikka meillä oli taskuissamme hädin tuskin rahaa ruokaan, saati sitten yösijaan taikka parantajaan, jota haavamme kipeästi kaipasivat. Kievarinpitäjä kuitenkin sanoi, että tarinamme ja tuomamme uutiset siitä, että ryövärit käyttivät Warthia piilopaikkanaan, oli riittävä maksu huoneista ja Trulesin parantajan palveluista.

***

On hämmästyttävää, mitä yön lepo ja ruoka voivat tehdä haavoittuneella ja väsyneelle miehelle; seuraavana aamuna koko ruumiini oli jäykkä, ja haavoittunutta kylkeäni aristi, mutta pystyin liikkuman ilman apua. Nousinkin pirteänä, ja Cladonin meille järjestämät puhtaat vaatteet niskaani, ja siirryin alakertaan. Pian myös Nelissa ja Jadar liittyivät seuraani, jolloin vakavailmeinen Cladon tuli puheillemme.

Kievarinpitäjä kertoi, että Trulesilaiset olivat hyvin huolissaan siitä, että ryövärit käyttivät Warthia piilopaikkanaan. He aikoivatkin suunnata Warthiin suuremmalla joukolla, ja ajaa rosvot pois, ja nyt Cladon pyysi minua ja Jadaria mukaan; olimmehan me luultavasti kokeneimmat soturit kylässä. Palkkioksi luvattiin kaikki, mitä ryövärien leiristä irtoaisi, ja vielä vapaavalintaisia varusteita Trulesin puodeista.

Koska meiltä, erityisesti petetyltä Jadarilta, löytyi hieman kaunaa ryöväreitä kohtaan, suostuimme lähtemään kyläläisten matkaan haavoistamme ja väsymyksestämme huolimatta. Nelissa olisi halunnut tulla mukaan, mutta neito uskoi Jadaria huomattavasti paremmin kuin minua tai Treviusta, ja jäi Cladonin kanssa majataloon odottamaan paluutamme Warthista.

Matkamme takaisin Kirotulle maalle sujui ongelmitta, eikä edes Warthissa koettu muita kauhuja kuin ne, mitä olimme jo edellisellä matkallamme todistaneet. Myös monet kyläläisistä olivat sen verran Warthin puolella kierrelleet, että kestivät Kirotun maan näyt ja outoudet, eikä yöpyminen tuottanut ongelmia.

***

Seuraavana päivänä hiivimme takaisin Hadrosin ja muiden rosvojen leirille, muta varovaisuutemme oli varsin turhaa, sillä uskaltauduttuamme rosvojen asuttamaan rakennukseen löysimme vain Hadrasin makaamassa maassa veitsenpisto selässään, suurin osa leiristä tyhjättynä.

Leirin hätäisestä tyhjentymisestä ja Hadrasin kohtalosta päättelimme, että eloon jääneet ryövärit olivat kiistelleet keskenään, ja riidan päätteeksi yksi tai molemmat rosvoista oli hyökännyt johtajansa kimppuun takaa päin. Sen jälkeen ryövärit olivat luultavasti hylänneet leirin ja suunnanneet kuka tietää minne.

Warthissa piileskelevät ryövärit olivat siis historiaa, ja kyläläiset saattoivat huokaista helpotuksesta. Leiristä ei ikävä kyllä löytynyt paljoakaan saalista, mutta rosvot olivat jättäneet jälkeensä pienen tynnyrin, jonka kylkeä koristi outo, heraldinen merkki. Itse en tuntenut pohjoisen vaakunoita kovin hyvin, mutta Jadar tunnisti merkin erään velhosuvun merkiksi; se miten ryövärit olivat saaneet käsiinsä velhojen omaisuutta, jäi meille arvoitukseksi. Otimme joka tapauksessa tynnyrin mukaamme, sillä Farrignian kautta suunnatessamme voisimme jättää tynnyrin siellä sijaitsevaan velhojen lähetystöön – kenties siitä olisi löytöpalkkiokin luvassa.

Treviuksen ruumis oli suruksemme kadonnut joko Warthin hirviön suihin tai jonkin Kirotun maan taikuuden ansiosta.

***

Trulesiin palattuamme Jadar ja Nelissa lähestyivät minua. Olin tehnyt oman osani sopimuksestamme, ja Nelissa maksoi minulle luvatun palkkion; kultarahan jokaiselta päivältä ja vielä kymmenen kultarahaa Jadarin löytymisen ansiosta.

Yllätyksekseni Jadar kuitenkin kutsui minut kiitoksenosoitukseksi vierailulle Farallacien linnaan. Hämmentyneenä otin kutsun vastaan, ja niinpä varusteemme täydennettyämme ja uudet hevoset ostettuamme suuntasimme Farrignian kautta Farallacien maille.


Neljännen luvun loppu

Torsbarnen: Ensimmäinen Sessio

Ensimmäinen sessio viikinkihenkistä, praedorin sääntöjä käyttävää peliä takana, hahmot luotuna ja paljon pelkurimaisia norjalaisia teurastettuna.

Juhon hahmosta tuli slaavilaissyntyinen, Jiko Susi -niminen erämies, joka syystä tai toisesta on muuttanut Varsinais-Suomen rannikolla sijaitsevaan Tapiolan kylään. Jaakko Karppisen hahmo, suomalaissoturi Seppo Tapionpoika taasen on kylän luottomiehiä sotaan ja suojeluun liittyvissä asioissa. Molemmat ovat olleet tärkeässä asemassa viimetalvisen Tarkolan naapurikylää vastaan käydyn sodan jälkeen -- viimeisiä elossa olevia kylän miehiä, ja Jiko vieläpä haaveilee vanhan päällikkö Olavin tyttären Lindan perään.

Kaksikon seikkailut alkavat, kun kevään korvilla Tapiolan lähistölle rantautuu norjalaismies, Ylfe Olmenpoika. Alun pienten väärinkäsitysten jälkeen Ylfestä paljastuu varsin miellyttäväkäytöksinen, erityisesti Tapiolan naisväen mieleen oleva miekkonen, joka kertoo olevansa suuresta suvusta ja kahden viikinkilaivan ylipäällikkö. Norjassa on valtaan noussut kuningas Olavi Tryggvenpoika, joka kiihkeässä kristinuskossaan vaatii vanhoja viikinsukuja hylkäämään vanhat jumalat ja ottamaan Herran ristin. Kun pakkokäännytykseen liittyy myös ikäviä lieveilmiöitä kuten murhia ja karkotuksia, niin Ylfe miehineen päätti paeta Norjasta vähän ryöstelemään ja kostoa kuolleiden sukulaisten puolesta hautomaan.

Olavin hännystelijä Harr Korppinokka yhytti kuitenkin Ylfen kaksi laivaa eräänä myrskyisenä yönä, toinen laiva upposi merenpohjaan ja vain Ylfe selviytyi rannalle; tältä rannalta Jiko ja Seppo miehen löytivätkin. Ylfe toivoo löytävänsä kyydin joko Ruotsiin tai etelään, mutta ei kuitenkaan suostu astumaan tanskalaiskauppias Haraldin alukseen; itse asiassa Harald lähteekin pian kylästä kun kuulee Ylfe Olmenpojan olevan kylässä -- onkohan tässä koira haudattuna?

Myöhemmin, läheiseltä saarelta löydetään myös joukko Ylfen toisen laivan miehistönä olleita miehiä johdossaan Ylfen oikea käsi Sigurd Mustaviitta. Sigurd viedään Ylfen puheille kylään, mutta jälleen näkemisen lämpö katoaa pian, kun Harr Korppinokan viikinkilaiva saapuu Tapiolaan. Kylä poltetaan, ja vaikka erityisesti Seppo teilaa monta norjalaissoturia, on Jikon, Sepon, Sigirdin ja Ylfen lopulta paettava metsään ylivoimaisen vihollisen tieltä.

Metsästä he todistavat, kuinka Harr Korppinokka ja joku tuntematon munkki polttavat Tapiolan mäkilinnoituksen -- ja suurimman osan Tapiolan väestä sen mukana. Jikon mielitietty Linda makaa kuolleena ja raiskattuna kylän rannassa...

Sessio päättyi seikkailijoiden ja kahden norjalaisen piileskelyyn lähimetsässä -- mikäs sen parempaa. Lisäksi 6 Ylfen miestä on läheisellä saarella piilossa, mutta he eivät saarelta paljon tähän hätään auta...

Pelikerta oli varsin hauska, ja ainakin itse olin tyytyväinen tapahtumien kulkuun. Jonkin verran jaoin roolipelikokemusta, mutta taistelukokemukset jäivät jakamatta. Molemmille pelaajille tulee siis roolipelikokemuksen lisäksi vielä jonkin verran kokemuspisteitä ensi kerralla.