Kalin Trellin kronikat II

Vähän lyhyempi merkintä, joka on eilisen pelin satoa. Aivan oiva lopputaistelu suurhiisiä ja heidän kätyreitään vastaan!

Kuudes kronikka: Verisen solan taistelu

30. mirtulia
Kirjoitan tätä väsyneenä, sillä päivä on ollut pitkä. Kelddathin tavattuamme vierailimme nimittäin Korkea-aidan kartanolla, jonka isännälle, Thalantyr-nimiselle iäkkäämmälle velholle kävimme myymässä saaliiksi saamamme Traakin ruumiinosat. Velhon kartano oli ihmeellinen näky salaperäisine valonvälähdyksineen sekä humisevine pamahduksineen, ja tämä Thalantyr oli paljon mahtavampi tietäjä kuin olin arvellutkaan – ainakin hänellä oli apunaan lumottu saviolento, golem, ja tuskin sellaista hirmua aivan vähäisellä mahdilla saa luotua.

Aluksi Thalantyr oli haluton tapaamaan meitä, mutta kyllä ääni muuttui kellossa, kun velho sai kuulla, mitä meillä oli myytävänämme. Minun ja Malcerin onnistui neuvotella varsin erinomainen sopimus myös velhon kanssa; minä ja Malcer saimme tutkia velhon loitsukokoelmaa, minkä lisäksi muu seurue sai palkkioksi 400 kultarahaa! En kyllä tajua, miksi Malcerin piti väittää minua hänen palvelijakseen ja oppilaakseen! Velho alkaa ylpistyä hieman liikaa omaan älykkyyteensä, jos minulta kysytään.

Ei sillä, etteikö velhon nopeasta älystä olisi ollut hyötyäkin. Illalla nimittäin hänen loitsunsa olivat kieltämättä loistava apu minun ja Natalinin pikku hiljaa muotonsa saavaan laulu- ja tanssiesitykseen. Tänään esitin myös ensimmäistä kertaa uuden lauluni Darokin muistoksi, Darokin hiisijahti nimeltään. Se sai yllättävän hyvän vastaanoton, mikä on tietenkin ilo minulle ja toivottavasti myös Darokille Moradinin saleissa. Hänen muistonsa jää eloon, vaikka kääpiön maallinen taival onkin päättynyt.

Darokin muistolaulu jäi melkein kuitenkin esittämättä Nauravan narrin kievarissa, kun jouduimme ensin haalimaan sinne asiakkaita sekä selvittelemään kievarissa viihdyttää yrittäneen nuoren Garrick-bardin toiluiluja. Bardi oli saanut jostain käsiinsä lumotun huilun, jonka käyttöön hänen taitonsa eivät riittäneet, vaan hän oli ajanut melkein koko asiaskunnan hulluuteen. Kun vielä koetimme selvittää asiaa, koetti bardi jopa livistää paikalta! Tuollaiset konnat pilaavat kaikkien kiertelevien musikanttien maineen. Onneksi asia saatiin selvitettyä, ja Malcerin, Natalnin ja minun esitykseni sai riittävästi rahaa virtaamaan myös Narrin isännälle, että eiköhän tämä anna anteeksi Garricikille. Bardi ainakin oli niin kiitollinen, että antoi meidän pitää huilun. Itse en ole moista soitintia opetellut käyttämään, mutta toverini mainitsivat heidän tuntevan jonkun toisenkin bardin.

3. kythornia
Ostin eilen kaupustelijalta uuden silkistä valmistetun nutun, jonka kankaan sisään on ommeltu teräsketjua vahvikkeeksi. Komea asuste vei melkein kaikki säästöni, mutta ainakin tämän uuden asusteen pitäsi suojella minua paremmin. Matkustaminen on tosin tuntunut paljon raskaammalta tämä uusi asuste ylläni. Olemme nimittäin jälleen maantiellä ja matkalla pohjoiseen Kagai Kultakypärän perässä.

Kävimme aamulla jälleen Kelddathin juttusilla. Beregostin piispa kertoi saaneensa Baldurin portin herttuaneuvostolta kirjeen sekä valtuutuksen maksaa seurueellemme kaikenkaikkiaan tuhatviisisataa  kultarahaa siitä hyvästä, että poistaisimme hiisiuhkan.

Herttuoiden sekä piispan luottamus oli toki imartelevaa, mutta toisaalta nyt hiisiuhkan selvittämienn oli todella meidän vastuullamme. Kelddathin vasallit auttaisivat meitä, mutta sen muutoin olisimme oman neuvokkuutemme varassa; Kelddath oli pyytänyt tosin apua myös etelästä Amnista, Säkenöivän sydämen ritarikunnalta, mutta alueen omat hirviöongelmat sekä Keihäshuipun vanhan Hallavapää-lohikäärmeen liikehdintä estivät ritareita tulemasta avuksemme.

Sen verran saimme Kelddathilta etumaksua Kathargon Punapiiskan suurhiisien pois ajamisesta, että voisimme värvätä apua riveihimme. Yhdessä Kelddathin vasallien kanssa onnistuisimme lyömään hiidet. Korian kertoi tehneensä jo  aikaisemmin kaupunkiin tullessaan tuttavuutta paikallisen palkkasoturikomppanian päällikön, Kagain-nimisen kääpiön kanssa. Kagain oli ehtinyt tosin marssia jo pohjoiseen ryövärijahtiin komppaniansa kanssa, joten päädyimme kiiruhtamaan hänen peräänsä. Jos kääpiö todella oli jo valmiiksi alueen ryöväreitä jahtamaassa, hän varmasti auttaisi meitä mielellään nimellistä maksua vastaan.

Kesäsää on onneksi suosinut kulkuamme, ja Rantatie pohjoiseen on hyvässä kunnossa. Saamme Kagainin varmasti huomenna kiinni.

4. kythornia
Kaikki kunnia ja arvostus tovereilleni, mutta joskus en ymmärrä heidän ajatuksenjuoksuaan! Juuri, kun äänestimme, että lähdemme jahtamaan Kagainin suojeleman karavaanin perään, Malcer päätti muuttaa mieltään, ja hän sai suostuteltua sen verran monta omalle näkökannalleen, että asiasta piti äänestää uudelleen. Mitä järkeä meidän on edes silloin äänestää?

Kaikki alkoi, kun löysimme kuolleita palkkasotureita Rantatieltä. Epäilimme heidän olevan Kagainin miehiä, ja tämä vahvistui, kun Korian jäljitti verenvuodatuksesta erkaantuvia jälkiä metsään paenneen ja kuolettavasti haavoittuneen Kagain Kultakypärän luokse. Onnistuimme kuin ihmeen kaupalla hoitamaan kääpiön haavat, ja hän kertoi Mustakynsien komppanian hyökänneen Kagainin ja hänen palkkasoturiensa kimppuun sekä vieneen karavaanin, joka oli kulkenut kääpiön mukana. Ilmeisesti Kagainilla ja mustakynsillä oli riitaa Rantatien karavaaninen suojelemisesta.

Kun tuli aika jäljittää karavaania ja pelastaa se palkkasoturien kynsistä – Taugosz Khosann oli kuin olikin siis konna, jos tällaista salli komppaniansa tehdä – päädyimme kuitenkin siis saattamaan Kagainin kuitenkin takaisin Beregostiin. Sankarillista.

5. kythornia
Oli Kagainin Beregostiin saattamisesta hyötyäkin, sillä nyt meillä on paitsi Kelddathin vasallit ja pari kohtaamaamme Säkenöivän sydämen ritaria myös Kultakypärän komppania puolellamme! Kagain ilmoiti nimittäin olevansa meille kiitollisuudenvelassa ja lähti mukaamme nujertamaan suurhiisiä – ilman palkkaa!

Ehkä toverini siis olivatkin oikeassa. Kuinka vain. Eivätpä tosin olisi Kagainin miehet tulleet mukaamme, ellen minä olisi heitä asiassa suostutellut. En tosin ymmärrä, miksi he niin innostuivat, kun huomasivat minun olevan haltiasukua ja kantavan kahta sapelia vyölläni.

7. kythornia
Olemme matkanneet hiisiä etsimässä nyt pari päivää. Metsässä tarpominen oli juuri niin mukavaa ja jännittävää kuin muistinkin, paitsi että nyt meitä vielä hidastavat Kagainin mukaamme raahaamat vankkurit.

Lordi Keldorn Firecam, kohtaamiemme Säkenöivän sydämen ritarien senesalkki, on ottanut sotajoukkomme johtoonsa. Hän vaikuttaa kokeneelta mieheltä ja epäilemättä lyömme hiidet hänen johtamanaan helposti.

8. kythornia
No, olinpa väärässä. Ei Kathargonin suurhiisiä aivan noin vain lyötykään, vaikka suunnitelmamme heidän väijyttämisekseen olikin mitä oivin.

Löysimme lopulta hiidet, ja lyhyen tiedustelun jälkeen Keldorn ehdotti yksinkertaista juonta. Jalkaväkemme, Kagainin viitisenkymmentä palkkasotilas sekä kymmenkunta vapaaehtoista Beregostista jatkaisivat eteenpäin Leijonantietä länteen metsän läpi ikään kuin kauppakaravaanina – olihan meillä vankkureitakin. Houkuttelisimme hiidet kimppuumme, minkä jälkeen Keldorn ritareineen iskisi niiden selustaan.

Suunnitelma oli oiva, mutta suurhiisien hurjuus sekä heidän riveissään taisteleva jättikaksikko yllätti meidät. Vaikka Kagainin vankkureihin piilottama ballista tekikin suurta tuhoa – siksi kääpiö oli siis halunnut vankkurit mukaan! – monta urheaa taistelijaa kaatui kapeassa solassa, jossa kohtaismme Kathargon Punapiiskan ryövärilauman.

Kertoisinko taistelusta sen, kuinka Martin syöksyi hurjasti eturintamassa suurhiisien kimppuun vain joutuakseen yllättävän kurinalaisten hirmujen piirittämäksi ja lähes maahan hakkaamaksi, vaikka kaatoikin niitä varmasti ainakin tusinan verisinä maahan? Kertoisinko, kuinka Natalin, Hagen ja Korian surmasivat lähes yksin oikeaan sivustaamme solan päälle kavunneet jousia kantavat suurhiisien tiedustelijat? Kuvailisinko, kuinka Malcerin tuliloitsut kärvensivät hiiden toisensa jälkeen ja Kagainin ballista lävisti välillä kaksikin suurhiittä kerralla? Kertoisinko, kuinka lopulta hakkasimme kaksi hurjaa jättiä maahan ja saimme suurhiisien rivit tärisemään pelosta, kun Keldorn vihdoin iski ritareineen niiden selustaan?

Ehkä en kerro tästä mitään. Ehkä jätän niin ikään mainitsematta myös ne lukuisat kuolleet omalla puolellamme, monet vapaaehtoisia kehnoissa varusteissa vailla muuta suojaa kuin rohkea sydämensä. Taistelun jälkeen haavoittumattomana seurueestamme oli vain Malcer, ja Kathargon oli häviöstään huolimatta jälleen päässyt pakoon.


Darokin hiisijahti

Kirveen kantaja Hiidensurma
Kirveen suuren punaparta

Etsi uhkaa Kalparannan
Etsi uhkaa hiisijoukon

Vaaran löysi Kalparannan
Vaaran löysi toverin turman

Hiisi karjui, hirmu iski
Hiisi kaatui, kirves laski

Suojan antoi, kirves punaparran
Ase nousi hiidensurman
Tuonelaan vei hiiden kurjan

Tuopin toverit nostivat
Tuonelaan hiidet jahtaisivat

Metsästäjän polut: uusi kampanja D&D 5E -säännöillä

Tikarijoki-kampanjan päähahmo Ringilin kuoltua oli aika aloittaa uusi kampanja, joka nimettiin Metsästäjän poluiksi päähahmoina toimivien aarteita ja hirviöitä saalistavien, metsästäjiksi kutsuttujen seikkailijoiden mukaan.

Minä vedin ensimmäisen pelikerran mukaillen Praedorin Warthin vanki -seikkailua, jossa Olav-niminen metsästäjä vapautti Tikarikoski-kampanjan Kajunin ja Isella-nimisen aatelistytön kanssa niinikään tuttujen punatakkien Varthin rauniokaupunkiin vangitseman Jadar-nimisen aatelisen. Tämän jälkeen pelivuoro siirtyi minulle, ja seuraavat tapahtumat ovatkin kirjoitettu hänen näkökulmasta. Lopussa muutamia pelaajan huomioita.

1 Talousasioita

Olav Tuulentekijän pelastettua henkeni punatakkien käsistä olin kutsunut hänet luokseni ansaitulle levolle voimia keräämään. Hänen ansiostaan punatakkien voittamaton maine oli saanut ankaran kolauksen ja Tharadonin kyläläiset olivat rohkaistuneet asettumaan vastahankaan palkkasoturien röyhkeimpiä vaatimuksia. Vielä oli epäselvää, oliko Tharadonin ongelmat täysin ratkaistu, mutta ainakin kyläläiset olivat saaneet perheensä takaisin. Tästä oli kiittäminen täysin Olavia – minähän olin virunut vain punatakkien vankina. Tätä asiaa ja tulevia suunnitelmia olin aikeissa alkaa metsästäjän kanssa puida, kun tilanhoitajani Amana Ruuk pyysi päästä puheilleni.

Ruuk oli varsin erikoinen näky täällä Merienin ja Tramelin rajamailla. Hän oli kaukaa lounaasta, Cardasten meren rannikolta. Hänellä oli tumma iho ja hienostuneet piirteet, eikä häntä olisi pitänyt rajaparonin alamaisena; pikemminkin hän olisi sopinut jonkin arvostetun kauppahuoneen virkamieheksi. Hän oli kuitenkin ahkera ja tarkka neuvonantaja, jota ilman Ilvanstarin tilukset olisivat varmasti olleet pinteessä.

En ollut perehtynyt kovin tarkasti sukumme talousasioihin. Olin jättänyt ne asiat aina Lisellan huoleksi, sillä hänen laskupäänsä ja silmänsä tällaisille yksityiskohdille olivat aina paremmat kuin minulla. Siksi olinkin kovin hämmästynyt, kun paljastui, että Ruuk lähestyi minua tilusten talousasioissa.

Ruuk oli kuitenkin sitkeästi sitä mieltä, että minun tulisi tämä asia kuulla, joten kutsuin Lisellan paikalle suureen saliin. Kokoonnuimme pitkän pöydän ääreen kuuntelemaan tilanhoitajan asiaaa. Myös metsästäjä Olav istuskeli hieman syrjemmällä. Hän tarkkaili neuvonpitoa vaikeasti luettava katse silmissään. Olimme sopineet, että hän esittelisi minulle metsästäjän elämää, muttei vaikuttanut olevan erityisen kärsimätön lähtemään maantielle. Jopa Ilvanstarien vaatimaton tornilinnake mahtoi olla harvinaista ylellisyyttä aarteen- ja hirviönmetsästäjälle.

"Kuten hyvin tiedätte, ovat tilustemme talousasiat olleet viime vuosina epävarmalla pohjalla", Amana selitti asiansa kärsivällisesti kuin opettaja hieman hitaanpuoleiselle oppilaalle. "Nyt meille on kuitenkin tarjoutunut erinomainen tilaisuus lunastaa yksi velkamme nopeasti. Kyse ei ole vähäpätöisestä summasta, joten tämä asia on mielestäni syytä käydä läpi."

"Millaisesta summasta on sitten kyse?" tiedustelin. Ilvanstarin tilusten käteisvirrat olivat aina olleet vaatimattomat. Rajaseudulla kauppaa käytiin usein vaihtaen hyödykkeitä toisiin, ja hopeaa – kullasta puhumattakaan – näkyi vain harvoin. Ilman rahavirtoja rakentaminen ja läänitysten kehittäminen olivat aina olleet haaste, jonka parissa esi-isäni olivat aina joutuneet painimaan.

Ruuk liikahti jännittyneesti. "Tuulten neuvosto on valmis maksamaan kolmentuhannen kultarahan velkansa korkoineen sovittua aikaisemmin."

En edes vaivautunut saalaamaan järkytystäni. Kolmetuhatta kultarahaa oli ruhtinaallinen summa – en edes tiennyt, että suvullamme oli moisia varoja.

"Laina myönnettiin isänne viimeisinä hallintokuukauksina", Ruuk selitti ja liikahti hermostuneesti. Suldenhirestä kotoisin oleva, tummapiirteinen ja hillitysti käyttäytyvä tilanhoitaja hallitsi yleensä tunteensa, eikä paljastanut ajatuksiaan, mutta nyt hän oli selvästi innoissaan ruhtinaallisesta rahasummasta – mutta samalla hermostunut. "Tällaista valtavaa rahasummaa Tuulten neuvosto ei kuitenkaan maksa täysin ilman ehtoja. He nimittäin haluavat palveluksen Ilvanstarin huoneelta…"

Tuulten neuvoston nimi oli minulle etäisesti tuttu, sillä maineikas kilta piti ankaraa kuria velhoille Merienissä. Neuvosto varmisti, etteivät loitsijat käyttäneet väärin huomattavaa mahtiaan. Niin mahtavan killan kanssa olisi Lisellan ja Ruukin mielestä syytä tehdä yhteistyötä.

"Mitä mieltä sinä olet, Olav?"

Olav kohautti olkiaan. "Tuulten neuvosto on mahtava kilta – rikas kilta. He jos jotkut ovat valmiita maksamaan hyvin – kunhan heidän kanssaan vain on varovainen. Velhot ovat juonikkaita paskiaisia."

Nyökkäsin. "Hyvä on. Lähden tapaamaan tätä Cier Lamelia. Katsotaan, mitä velhot tarjoavat meille. Ehkä kohtalo tuo tiellemme suuren seikkailun, ja palaamme kotiin oikeina sankareina.

Olav huokaisi. "Koetetaaan nyt vain selvitä hengissä kotiin."

2 Velhon ehdotus

Vaikka Ilvanstarin maat olivatkin vain muutaman päivämatkan päässä Merienistä, en ollut vieraillut juuri koskaan mahtavassa satamakaupungissa. Valtava, virstojen alueelle levittäytyvä rakennusten ja ihmisten paljous sai minut hämilleen. Tämä oli jotain muuta kuin Ilvanstarin vaatimaton torni ja pieni kylä mäen juurella.

Merien oli rakennettu muinaisen Merienielin kaupungin perustuksille. Siellä täällä saattoi vielä nähdä muinaisia rakennuksia, ja huhut kertoivat kaupungin alla levittäytyvistä, suunnattomista katakombeista. Ikivanha Merieniel oli hautautunut kuitenkin jo historian hämäriin, ja Merien eli omaa vilkasta elämäänsä.

Meren suolainen haju sekoittui tuhansien ja taas tuhansien ihmisten asumusten hajuihin, jotka taas sekoittuivat kauppiaiden eksoottisten mausteiden tai ruokakojuilla myytyjen elintarvikkeiden tuoksuihin. Kadut olivat täynnä kaikkialta Thranilin kolkista tulleita ihmisiä, jotka puhuivat lukemattomia eri kieliä. Melu oli korvia huumaava – melkein kuin taistelussa. Mutta nämä olivat elämän kuhinaa, eivät kuolevien tai tappajien ääniä.

"Minä sitten vihaan kaupunkeja", Olav mutisi vierelläni harppoessaan. Sanoistaan huolimatta hän luovi taitavasti Merienin kapeat kadut täyttävässä ihmisten paljoudessa – mutta metsästäjien tulikin olla kotonaan yhtä lailla erämaissa kuin kaupunkien kujilla.

"Onhan tämä vähän erilaista kuin Ilvanstarin korvilla", myönsin hiljaa. "Minne meidän kannattaisi suunnata ensimmäisenä?"

Olav pysäytti ohitsemme kiiruhtavan pojan, jonka kasvot olivat likaiset ja paita repeytynyt useammastakin kohtaa.

"Missä Tuulten neuvosto pitää majaansa, poika?" Olav kysyi. Yhtäkkiä metsästäjän ääni ja sanojen paino oli aivan erilainen. Hän puhui edelleen yleiskieltä, mutta aivan erilaisella murteella kuin aikaisemmin, ja hänen puheensa oli nopeampaa ja katkonaisempaa. Tuskin sain sanoista selvää, ja pojan vastauksesta ymmärsin vielä vähemmän.

"Tallokaa pohjoisrinteille! Siel on äkkisuuri halli ja sen edessä suuri pallo kristallipylväiden varassa. Siel velhot pitää majaa!"

Tuskin Olav ehti poikaa kiittää kuparikolikon muodossa, kun poika katosi jo kaupungin vilinään.

Olav tuntui osaavan suunnistaa kaupungissa, sillä hän johdatti minua varman oloisesti suuren torin läpi. Torin vilinä oli vilkkaimmillaan, ja korvani täyttyivät tavaroitaan myyvien kauppiaiden tarjouksista; yksi tarjosi lumottuja onnenkaluja Kärmesmetsän haltioilta, toinen Lumihuipuilta asti tuotua käsityötä ja kolmas silkkiä Suldenhirestä. Tuntui, että tori edusti koko Thranilia pienoiskoossa: jokainen merkittävä paikka mainittiin kauppiaiden mainospuheissa.

Pohjoisrinteen kaupunginosa oli täynnä korkeita rakennuksia, jotka olivat laajenneet paikoitellen jopa katujen ylle niin, että välillä kuljimme vain lyhdyin valaistuilla kaduilla. Lopulta osuimme sisäpihalle, josta emme voineet erehtyä. Sen keskellä kohosi kolmen kristallipylvään varassa valtava marmoripallo, jonka pintaan oli kaiverrettu maan muotoja kuin kartasta. Esittikö pallo jonkinlaista maailmaa – omaa maailmaamme? Olimme saapuneet Tuulten emporiumille, velhojen kiltatalolle.

"Velhojen puheilla on ehkä parempi, että minä hoidan puhumisen, Olav", huomautin, kun kapusimme portaita kohti Neuvoston pariovia.

Metsästäjä nyökkäsi. "Se kuulostaa viisaalta. Velhothan halusivat Ilvanstarien hoitavan jonkin tehtävän puolestaan, joten metsästäjän sekoittaminen asiaan voisi muutenkin aiheuttaa närkästystä."

"Luit ajatukseni. Seuraa siis sivusta ja huomauta, jos jotain huomautettavaa on, mutta minä hoidan pääasiassa puhumisen."

Sisällä meidät otti vastaan komea, korkealle kohotetuissa käsissään miekkaa pitelevä marmori patsas sekä vanha, kumaraselkäinen mies. Vastaanttosalin reunamilla kohoavilla parvilla meitä seurasi useammankin Merienin ja Tuulten neuvoston purppuraan verhoutuneen miehen sekä naisen silmäpari.

"Tervetuloa, hyvät vieraat", vanhus tervehti meitä narisevalla äänellä. Hän oli ohittanut sen ajan, että hänen ikäänsä olisi voinut edes arvioida. Riitti kun sanoi, että hänen täytyi olla ikivanha. "Millä asialla lähestytte Tuulten neuvostoa?"

"Paroni Jadar Ilvanstar on tullut tapaamaan Cier Lamelia Neuvoston kutsumana." Katselin ympärilleni ruhtinaallisesti sisustetussa, vaikuttavassa vastaanottosalissa. Tämä oli todellakin jotain muuta kuin kuin kolkko kotilinna.

"Aivan, olemmekin odottaneet teitä jo hetken. Sallikaa minun saattaa teidät mestari Lamelin luokse."

Vanhuksen liikkeet olivat niin hitaat ja varovaiset, että epäilin jo, saapuisimmeko koskaan perille. Lopulta vanhus kuitenkin osoitti meidät vastaanottosalin ruhtinaallisuuden jälkeen lähes koruttomaan huoneeseen, jossa meitä odotti jo tummahipiäinen, kalju ja velhojen purppuraan verhoutunut mies.

"Tervehdys, paroni Ilvanstar, minä olen Cier Lamel, Tuulten neuvoston vaatimaton palvelija", velho tervehti minua, mutta hänen kylmä katseensa kääntyi nopeasti Olaviin. "Kuka on tämä muukalainen mukananne?"

"Hän on henkilökohtainen ystäväni ja matkatoverini, mestari Lamel", vastasin rauhoittelevasti. "Olen valmis menemään hänestä takuuseen, ja eihän paronin sovi matkustaa yksin…"

"Vai niin", Lamel tuhahti viileästi. "No, jos ystävänne ymmärtää hienovaraisuuden merkityksen, hän voinee jäädä."

"Luonnollisesti hän on yhtä hienovarainen kuin Ilvanstarin huonekin", vastasin ja siirryin asiaan. En tuntenut erityisen suurta tarvetta viettää tämän velhon seurassa yhtään sen kauempaa kuin olisi pakko. "Tilanhoitajani mukaan teillä olisi pyyntö, jonka täytettyään Ilvanstarin huone voisi saada aikoinaan antamamme lainan takaisin nopeammin."

Tuulten neuvoston tehtävä vaikutti varsin yksinkertaiselta. Arkaluontoinen tilanne – Neuvoston arkkimaagin valintaan liittyvät vaalit – estivät heitä paljastamasta epäsopua ja heikkoutta julkisesti kaupungissa, joten he tarvitsivat jonkun ulkopuolisen tahon hoitamaan tehtävän puolestaan. Itse tehtävä oli jäljittää luopiovelho, joka oli murhannut vaallien suosikkiehdokkaan sekä varastanut Neuvoston tärkeän artefaktin. Jos Ilvanstarin huone toimittaisi tämän luopion Neuvostolle elävänä tai kuolleena, maksettaisiin Ilvanstarin velka takaisin yhdessä jäljellä olevien viiden vuoden korkojen kanssa.

Lamelin tarina ei vaikuttanut suoraan sanottuna erityisen vakuuttavalta, ja epäilin saman tien, että asiaan liittyisi jotain muutakin. Olavia vilkaistessani näin, että metsästäjä epäili myös jotain. Palkkio oli kuitenkin liian houkutteleva sivuutettavaksi.

"Ilvanstarin huone lupaa yrittää parhaansa tämän luopion saattamiseksi oikeuden käsiin, varsinkin jos uskotte todella hänen syyllistyneen murhaan…"

"Me emme epäile. Me tiedämme", Cier keskeytti minut töykeästi. "Neuvosto haluaa menettämänsä artefaktin – kauniin rannekkeen takaisin. Luopiosta meille riittää tieto, että hän on kuollut. Tuskin te häntä elävänä meidän käsiimme enää saatte."

"Hyvä on sitten. Kuka tämä luopio on ja mistä hänet voi tunnistaa?"

"Rohalia Lattar on Lattarin paronisuvun jälkeläisiä. Hän on nuori mutta lahjakas velho, jonka voimia ei kannata aliarvioida. Hän on punatukkainen ja hänellä on usein hopeinen otsaripa. Hän on erittäin vaarallinen."

Lamel kuvaili vielä Rohalian varastaman rannekkeen ja mainitsi pari paikkaa, joista nuorta velhotarta voisi lähteä etsimään. Hän ei käyttänyt aikaa turhuuksiin, vaan kun asia oli selvä, huomasimme palvelijan saattavan meitä jo ulos. Takaisin ei tarvitsisi tulla ilman tietoa, että olimme onnistuneet.

"Mitä mieltä olet yhteistyökumppanistamme Tuulten neuvostossa?" kysyin Olavilta astuttuamme ulos kiltatalosta.

Metsästäjä sylkäisi katukiville. "En ole koskaan luottanut velhoihin. He sekaantuvat liian usein voimiin, jotka meidän kuolevaisten pitäisi jättää rauhaan. Luonnottomia taikatemppujen tekijöitä melkein kaikki."

Nyökkäsin. "Tämän velhon tapauksessa olen kyllä kanssasi samaa mieltä; häneen ei ole luottamista."

"Aiommeko kuitenkin tehdä, mitä hän pyytää?"

"Kyllä, mutta emme tottele häntä sokeasti. Otamme ensin mahdollisimman tarkasti selvää, kuka tämä Rohalia Lattar on, ja mistä näissä Tuulten neuvoston vaaleissa on kysymys. Minulle ei riitä arvon velhomestari Lamarin sana, että Rohalia on syyllinen."

"Kuulostaa viisaalta. Miten ehdotat, että etenemme?"

Mietin hetken katsellen samalla katujen ihmisvilinää. "Sinä tunnet tämän kaupungin todennäköisesti minua paremmin. Koettakaamme siis kerätä kumpikin omasta takaa tietoja. Missä tapaisimme?"

Olavin ei tarvinnut kauaa miettiä. "Itäkaupungilla on Tornitaverna-niminen kievari ja majatalo. Se on hyvä paikka. Tavataan illalla siellä?"

Se kuulosti hyvältä ja erkanimme omille teillemme. Olav koettaisi ottaa selville, mistä näissä Tuulten neuvoston vaaleissa olisi kysymys, kun taas minä koettaisin selvittää mahdollisimman paljon tästä Rohalia Lattarista.

3 Tornitaverna

Totta puhuakseni en saanut selville kovinkaan paljon hyödyllistä. Yliluonnollisista tapahtumista yleensä kiersi kyllä monenlaisia huhuja kaupungin kaduilla – lähialueella oli nähty outoja valoilmiöitä, ja joku oli nähnyt viimeistä parranhaiventa myöden vihreän kääpiön – mutta itse Rohaliasta sain vähän tietoa ja sekin oli ristiriitaista. Jotkut pitivät häntä kirottuna noitana, toiset taas suurena hyväntekijänä.

Sen verran kuitenkin sain selvyyttä velhottaren taustoihin, että hänen sukunsa, Lattarit, oli merkittävä maanomistaja Merienin eteläpuolella. Suvun päämies oli paroni Roderik, Rohalian veli, joka oli paitsi pidetty hallitsija myös naisten ihailema mies.

Ylimyshuoneen vakoilu oli aina vaikeaa, mutta mielessäni alkoi jo rakentua suunnitelma, kuinka Rohaliaa voitaisiin lähteä etsimään, kun taivalsin kohti kaupungin itäosaa ja Tornitavernaa.

Tornitaverna oli nimensä mukaisesti koruton, pyöreä kivitorni. Se oli kolmikerroksinen, mutta leveä rakennelma, jonka avoimista ovista kaikui riemukasta musiikkia ja asiakkaiden melua. Iltaa kohti hiljenevien katujen kulkijoista monet suuntasivat kohti tornia, ja ovien eteen olikin muotoutunut oikea jono.

Hämmästellen asetuin jonon jatkoksi, ja kesti tovin, ennen kuin pääsin kahden ovea vartioivan, lihaksikkaan miekkosen eteen. Toinen oli kaljupäinen ja kovasilmäinen, toisella taas melko varmasti örkinverta suonissaan.

Useampi asiakas edessäni oli joutunut kääntymään kannoillaan, enkä yllättynytkään, kun puoliörkki pysäytti minut kinkun kokoisella nyrkillään ja tokaisi:

"Taverna on täynnä. Sinne ei enää mahdu."

"Toverini on jo sisällä. Hän on varmasti varannut minullekin tilaa."

Koetin kurotella kahden ovivahdin välistä sisälle, josko näkisin Olavia, mutta puoliörkkivahti oli sitkeä ja tönäisi minua taaksepäin.

"Etkö ymmärrä puhetta, kirppu. Taverna. On. Täynnä. Sinne ei enää mahdu. Alapas kalppia."

Olin jo vetämäisilläni paronin tittelini tuoman arvovallan peliin surullisenkuuluisten sanojen "Etkö tiedä, kuka minä olen?" myötä, kun takaani kuului tuttu ääni.

"Tornissa on tavannut olla tämän merkin kantajille aina tilaa. Onko näin edelleen?"

Olav seisoi takanani ja piti kädessään pientä puupatsasta, joka esitti miekkaa edessään lepuuttavaa miestä. Patsas oli vanha ja kolhuinen, mutta puoliörkin silmät laajenivat esineen nähdessään.

"Anteeksi, metsästäjä, erehdyin", hän murahti ja katsoi taakseen. "Kyllä sinne varmaan pari vielä mahtuu."

Olav murahti tyytyväisesti ja taputti puoliörkkiä olalle vetäessään minut mukanaan Tornin vilskeeseen.

Tornin katto oli korkealla, ja toinen kerros näytti muodostavan parven, jolta kykeni seuraamaan, mitä salissa tapahtui. Monet nojailivat parven kaiteeseen ja seurasivat silmät ja korvat tarkkana koroketta salin keskellä. Ympäröiviin seiniin oli upotettu suuria tynnyreitä, joista tarjoilijat kävivät laskemassa juomaa asiakkaille. Tornin vilske oli kuin pienoisotos kaupungin kaduilta. Suuren pyöreän salin asiakaskunta tuntui edustavan lähes jokaista Thranilin kolkkaa. Pöydät olivat täynnä keskenään pelaavia ja tarinoita vaihtavia asiakkaita, joiden remakka nauru tai kiroukset, kun peli ei sujunut, täyttivät salin.

Melun yläpuolelle kuitenkin nousi kaunis musiikki, joka kuului keskikorokkeelta. Kurotin kaulaani, ja henkeni salpautui, kun näin mustatukkaisen siron bardin laulamassa.

"Kuka hän on?" kysyin ohi kulkevalta tarjoilijalta ja osoitin korokkeen suuntaan.

"Etkö sinä Laetitia Tuhatkieltä tunnista!" tarjoilija naurahti ja pudisti päätään niin, että vaaleat kiharat heiluivat. Hän nauroi. "Mutta hänhän tuli vasta tuli tänne kaupunkiin kilpailemaan hopeapillistä! Bardit arvioivat, onko hän palkinnon arvoinen; tuollaisella laululla voitto tulee varmasti."

Tuhatkieli lauloi juuri balladia, joka kertoi druidista, joka otti suden vaimokseen. Tämä epätavallinen rakkaus koki monia vastoinkäymisiä, mutta poiki lopulta jälkeläisiä, jotka vaelsivat edelleen lännen erämaita suojelemassa. Laulu oli epätavallinen, mutta bardi lauloi sen niin kauniisti, että tunsin oman sydämeni jättävän lyönnin välistä.

Olavkin nyökkäsi hyväksyvästi kauniille laululle. "Etsitään vapaa pöytä, jos täällä sellaisia nyt enää on. Tilataan olutta ja syötävää."

Vaihdoimme nopeasti tietomme. Ikävä kyllä Olav ei ollut saanut selville Tuulten neuvoston vaaleista paljon sen enempää kuin minä Rohaliasta. Neuvoston arkkimaagin virka oli kuitenkin tärkeä, sillä kyseinen henkilö oli itsensä Merienin kuninkaan tärkeä neuvonantaja.

"Miten ehdotat, että jatkamme tästä?" Olav kysyi, kun minä olin kertonut itse keräämäni tiedot. "Täältä kaupungista Rohaliaa tuskin löytyy. Hän piileskelee varmasti sukunsa mailla."

"Minä luulen, että saan järjestettyä tapaamisen tämän paroni Roderikin kanssa", mietiskelin ja nappasin viinilasin tarjottimelta, jota ohikulkeva tarjoilijatar kantoi.

"Viekääpä bardi Tuhatkielelle mitä juotavaa hän haluaakaan", sanoin tarjoiljalle ja heitin muutaman kolikon hänen tarjottimelleen. "Noin kaunis laulu on syytä palkita."

"Mitä teemme, jos pääsemme Lattarien puheille?" Olav palautti minut takaisin tärkeämpään pulmaamme. "Paroni tuskin luovuttaa meille sisartaan, jos näin vaadimme."

"Esitetään, että olemme tulleet pyytämään ylimyshuoneen velhottaren apua vastapalvelusta vastaan. Ehkä saamme selville Rohalian olinpaikan tai muita johtolankoja. Ellei meille selviä mitään tällä tavalla, katsotaan, mitä teemme seuraavaksi."

Sen parempaa suunnitelmaa pitkän matkan sekä päivän tapahtumien jäljiltä väsynyt mieleni ei jaksanut keksiä. Olaville se tuntui kuitenkin sopivan, ja keskityimme nauttimaan hyvästä ilta-ateriastamme sekä Tornin erinomaisesta viinistä.

"Anteeksi, mutta halusin tulla kiittämään teitä tarjoamastanne viinistä, hyvä herra."

Laetitia Tuhatkieli ilmestyi pöytämme viereen ja hymyili minulle valloittavasti. Olav iski minulle tietävästi silmää ja nousi omalta penkiltään. "Tässä on neidille tilaa. Minä menen vähän suoristamaan jalkojani."

"En voinut olla kiittämättä teitä jotenkin kauniista laulustanne", sanoin bardille Olavin lähdettyä. "Balladinne oli kerrassaan upea – sanokaahan, onko siinä jonkinlainen tositarina takana."

"Voi kyllä vain!" Tuhatkieli vakuutti, ja hymyili, kun hänen menneisyytensä katsoi jonnekin kauas menneisyyteen. "Tapasin itse asiassa lauluni druidin, kun olin pieni lapsi."

Tuhatkieli kertoi minulle lapsuudenkodistaan, pienestä kaupungista Portobanista, joka oli ollut hirviöiden kynsissä vanhojen varakivalloitusten aikaan. Nuo hiisiä muistuttavat, mutta vielä eläimellisemmät ja raa'at hirviöt olivat hyökänneet pohjoisen jäisiltä aavoilta länteen useita kertoja viimeisten vuosikymmenien aikana, parikymmentä vuotta sitten tapahtunut suuri vaellus oli ollut hyökkäyksistä pahimpia. Rashnak-druidi ja hänen oppilaansa, mannunvartija Terian Kane olivat kuitenkin suojelleet Portobania ja johtaneet kaupungin puolustajat voittoon varakeista.

"Rashnak oli silloin jo vanha druidi, mutta edelleen mahtava", Tuhatkieli päätti tarinansa huokaisten. "Terian Kane, "Yhdeksänsorminen Terian", kuten hänet meillä päin tunnettiin, oli niin ikään taitava mannunvartija, joka käsittääkseni vaeltaa edelleen Sarvimetsän saloilla."

"Moisia sankareita ei voi kuin ihailla – onneksi heidän tarinansa ovat jääneet elämään."

"Entä te? Onko teillä tarinoia omista uroteoistanne, nuori herra?"

"Ikävä kyllä minun urotekoni ovat vielä tulevaisuudessa. Toivon kuitenkin, että pystyisin tekemään elämässäni samalla tavoin hyvää kuin tämä Rashnak ja Terian ovat tehneet."

Valitsin sanani väärin, ja Laetitian mielenkiinto minuun näytti sammuvan. Kiroten jouduin seuraamaan, kun hän kiitti minua etäisesti tarjoamastani viinistä ja palasi lavalle täyttämään toisen asiakkaan toiveen.

Olav näytti löytäneen matalalla roikkuvan hedelmän, ja istui ieman syrjässä uhkea tarjoilijatar sylissään. Metsästäjän onnea manaillen kapusin Tornin ylimpään kerrokseen jaettuihin huoneisiin ja kävin levolle.

4 Lattarien vieraina

Lattarien maat levittäytyivät Merienin eteläpuolella. Kunhan saimme myöntävän vastauksen pyyntööni tavata huoneen pää, ratsastimme komealle kivikartanolle, joka kohosi viljavien, korkeiden rinteille levittäytyvien maalaiskylien keskellä. Oli selvää, että Lattarien huone menestyi hyvin, ja tuosta menestyksestä oli siirtynyt jotain talonpojillekin.

Lattarien kyntensä kohottanutta aarnikotkaa rinnassaan kantavat asemiehet ottivat meidät vastaan kartanolle ratsastaessamme, ja meidät saatettiin ripeästi kartanon isännän eteen. Meitä ei ollut kuitenkaan vastassa paroni Roderik vaan huomattavasti nuorempi poikanen.

Nuori Thonil Lattar otti meidät vastaan vanha, kaljuuntuva neuvonantaja vanavedessään. Tiedusteluihimme tavata paroni tai velhotar saimme vain vastaukseksi, ettei kumpikaan ollut kartanolla. Roderik oli hoitamassa huoneen asioita, ja Rohalia oli suorittamassa Tuulten neuvoston antamaa tehtävää.

Jälkimmäinen oli ainakin selvä vale. Jotain hämärää nyt oli tekeillä, mutta mysteerin selvittäminen näytti muuttuvan alati vaikeammaksi. Thonilin tarjotessa meille yösijaa tarjoutui kuitenkin mahdollisuus perehtyä Lattarien huoneeseen enemmän.

Myöhemmin sainkin mahdollisuuden kysellä Thonililta hieman enemmän. Nuori poika näytti kantavan raskaan vastuunsa hyvin – paremmin varmasti kuin minä olisin hänen iässään pystynyt – mutta tuntui ihmettelevän, miksi Rohalia halusi olla velhojen kanssa missään tekemisissä. Hän paljasti myös vahingossa, että ennen Roderikin lähtöä Tuulten neuvoston edustajat olivat vierailleet tiuhaan kartanolla.

Olivatko Roderikin matka ja Rohalian piilottelu jotenkin yhteydessä toisiinsa? Miten Tuulten neuvosto liittyi tähän kaikkeen. Mysteeri muuttui alati monimutkaisemmaksi.

Olav kuitenkin tuntui löytävän keinon, jolla voisimme ehkä kutoa jonkinlaisen verkon saamistamme johtolangoista. Kartanolla työskentelevä vanha emäntä Hoen oli nimittäin avun tarpeessa. Hänen lapsenlapsensa olivat kadonneet läheiseen metsään, ja kun paroni Roderik oli poissa, ei hän ollut halunnut vaivata nuorta Thonilia huolillaan. Hoen tuntui tietävän jotain Rohalian olinpaikasta, ja jos vain löytäisimme hänen lapsensa, olisi vanha emäntä valmis auttamaan meitä.

Mutta ensin olisi löydettävä Hoenin lapsenlapset.

Sekä pelaajan että pelinjohtajan näkökulmasta D&D:n uusin editio pysyttelee melkoisena napakymppinä. Peli sujuu joutuisasti pysyen samalla myös uskottavana. Toisaalta velhoja ei ole meidän peleissä hirveästi vielä nähty. Soturit ainakin toimivat. Taistelut sujuvat joutuisasti, mutta selkeä vaaran tuntu on ollut peleissä mukana. Esimerkiksi Varthin vangissa joutuisan taistelun lopuksi Olavilla oli 1 iskupiste jäljellä...

Erityisen mainiota Jadaria pelatessa oli roolipelaamisen runsaus. Pelinjohtaja paljasti maailmasta paljon tietoutta, johon pelaajana pyrin reagoimaan. Toiaalta myös filosofista pohdintaa metsästäjien toimen motiiveista mahtui mukaan, vaikka se ikävä kyllä leikkautui tästä kirjoituksesta pois.

Hauska oli myös huomata, että vaikka Jadar oli vähän sellainen "kun en nyt muutakaan keksi..." -hahmo, ainakin ensimmäisen pelikerran perusteella hänestä tulee mielenkiintoinen hahmo.

Tikarijoki 3

Aamun tultua Tharadonissa oli niin rauhallista, ettei minua ja Kajunia ollut tunnistettu. Omissa huoneissamme piileskely olisi saattanut aiheuttaa epäluuloa, joten päätimme laskeutua alakertaan aamiaiselle kuin aamu olisi ollut täysin normaali. Samalla voisimme kysellä isäntä Elmeriltä vielä tarkemmin, missä Punatakit mahtoivat pitää majaansa.

Tuskin olimme päässeet alakertaan, kun majataloon saapui kolme jo tutuiksi käyneisiin punaisiin nuttuihin pukeutunutta soturia. He päivittelivät, kuinka kylään oli saapunut juuri kaksi soturia, kun öiset vaikeudet olivat alkaneet. Mihinkään suoriin toimenpiteisiin kolmikko ei ryhtynyt, mutta oli selvää, että he vahtivat juuri minua ja Kajunia.

Kumarruin Kajunin puoleen ja ehdotin, että etsisimme kylän täyttävistä raunioista jonkin syrjäisen paikan, jossa voisimme kysellä näiltä Punatakeilta hieman enemmän alueen ongelmista. Kajunista ajatukseni oli hyvä, mutta hän huomautti, että meidän olisi ehkä pakko käyttää voimakeinoja Punatakkeja vastaan. Siinä yhteenotossa ei verenvuodatukselta ja hengen menetyksiltä vältyttäisi. Kajun kysyi, olinko valmis siihen.

Jouduin miettimään ystäväni kysymystä vakavasti. Olin kyllä puolustanut itseäni niin Barrun Mustakirveen ryöväreitä kuin hiisiäkin vastaan, mutta nämä punatakkiset palkkasoturit eivät olleet tehneet minulle varsinaisesti mitään. Kuitenkin he olivat pormestarin kirjeenvaihdon perusteella jonkinlaisissa tekemisissä Barrunin kanssa, joka oli vasuussa isäni murhasta ja perheeni sieppaamisesta.

Kovetin sydämeni. Kolmikolle ei armoa annettaisi, jos aseet vedettäisiin esiin.

Ja nehän vedettiin. Lähtiessämme ulos majatalosta Punatakit lähtivät peräämme, ja johdatimme heidät ylös rinnettä raunioille, jota täplittivät pormestarin talolle johtavaa rinnettä. Siellä onnistuimme yllättämään kolmikon, mutta yhteenoton jännitys sai minut epäröimään, ja yllätyshyökkäyksemme melkein epäonnistui.

Yhteenotto oli lyhyt ja raaka. Kajunin onnistui lyödä palkkasotureista yksi tajuttomaksi keihäänsä varrella, mutta kaksi muuta Punatakkia olivat meille riittävä vastus. Molemmat miehet osasivat käyttää lyhyitä miekkojaan, ja vaikka lopulta olimmekin ystäväni kanssa voittoisia, jäi minulle tuon taistelun muistoksi ilkeä haava kasvoihini sekä ranteeseeni, ja Kajun vuoti verta ilkeästä pistohaavasta vatsassaan. Mutta kaksi kolmesta Punatakista olivat kuolleita.

Kajun vakuutti jaksavansa odottaa tovin, joten päädyimme kuulustelemaan eloon jäänyttä Punatakkia, ennen kuin lähtisimme etsimään parantajaa Kajunille. Tikari soturin kurkulla ja kahden toverin ruumiit saivatkin soturin puheliaaksi, ja hän osasi kertoa meille hieman lisää Punatakkien suunnitelmista.

Barrun Mustakirveellä oli jonkinlainen sopimus Punatakkien kanssa, jotka halusivat muodostaa alueelle Tharamelia ja Merieniä vastaavan voimakeskittymän. Ilmeisesti palkkasoturit ja ryöväripäällikkö olivat yhdessä painostaneet Tharadonin pormestarin myöntymään yhteistyöhön, ja aikomuksensa oli tuoda lisää Punatakkeja kylään. Palkkasoturit rakensivat itselleen jo uutta pitkätaloakin kylän länsilaidalla, sillä kaikki eivät pormestarin katon alle mahtuisi.

Tällä hetkellä Punatakkeja oli kylässä neljäkymmentä, mutta pian heidän rivit kasvaisivat entisestään. Palkkasoturit olivat nimittäin alkaneet kerätä lisää joukkoja, ja pitivät myös vangitsemiaan kyläläisiä palvelijoina salaperäisessä leirissä. Tänne myös Mustakirves kuljetti omia vankejaan. Tämä viimeisin tieto sai minut valpastumaan--kenties myös perheeni oli tässä leirissä! Kuulemma Elmerin vaimo oli ainakin sinne lähetetty.

Enempää emme vankiamme tuolla hetkellä kuulustelleet, sillä Kajunin tila oli vakava, ja saamamme tiedot piti saada jollekin kylässä. Minä ja Kajun ajattelimme molemmat Daranin olevan tähän paras vaihtoehto.

Kajunin kysyessä minulta merkitsevään sävyyn, mitä rosvolle tehtäisiin, ymmärsin edessäni olevan valinnan. Punatakki oli roisto ja kirotun Barrunin kanssa veljeilijä, mutta en ollut valmis surmaamaan aseetonta vankia. Olin lisäksi aistinut palkkasoturin äänessä jotain muutakin kuin salakavalaa pahuutta--jonkinlaista epätoivoa. Enhän minä tiennyt, mikä oli Punatakit Barrunin kanssa veljeilemään ajanut. Niin kauan, kun en voinut olla varma heidän motiiveistaan, en alkaisi teloittajaksi. Sen saisivat tehdä muut.

Päädyimme sitomaan hänet ja jättämään odottamaan tulevaa. Kajun vaikutti hyväksyvän päätökseni, enkä voinut olla pohtimatta, oliko isäni vanha ystävä testannut minua. Olinko läpäissyt sen vai epäonnistunut?

Daranilta toivoimme myös saavamme apua haavoihimme. Daran ei kuitenkaan osannut auttaa Kajunia, mutta tiesi kyllä erään, joka voisi. Miranelle-niminen henkilö oli kuulemma taitava parantaja, mutta asui syrjässä ja viihtyi omissa oloissaan. Lisäksi matka hänen luokseen veisi lopun päivää ja saattaisi olla vaarallinen. Niinpä lähdin Daranin kanssa hakemaan tätä salaperäistä parantajaa Kajunin jäädessä odottamaan Daranin taloon. Daran jätti meidät hetkeksi kahden, mutta palasi pian metsämiehen nuttuun ja viittaan pukeutuneena ja suuri kirves olallaan. Hän oli selvästi tosissaan metsän vaarallisuudesta.

Matkan aikana kerroin Daranille, mitä olimme saaneet selville Punatakilta. Kaivosmies ymmärsi tilanteen vakavuuden ja myönsi, että jotain oli tehtävä, kun painostin häntä sekä muuta kylää ajamaan Punatakit tiehensä. Yhdessä Punatakin todistuksen ja löytämiemme kirjeiden kanssa todisteita pitäisi olla riittävästi, että myös Leijonankilven soturit asettuisivat Punatakkeja vastaan.

Miranelle asui kaukana metsässä, joskaan en osannut kuvitella miksi. Matka hänen kodilleen oli ainakin pitkä. Matkan aikana Daran vilkuili jatkuvasti puihin kuin etsien jotain, kunnes tuntui löytävän oikealle tielle, joka jäi minulle arvoitukseksi. Hän johdatti minut kuitenkin rinteeseen kaivetulle kololle, jotka peitti niin taitavasti piilotettu ovi, etteivät edes minun haltiansilmäni onnistuneet sitä havaitsemaan, ennen kuin Daran näytti sen minulle.

Daran oli varoittanut minua, että Miranelle ei ollut ihminen, eikä haltia, ja että minun tuli tähän varautua. Daranin oudot sanat kummastuttivat minua, enkä tiennyt, mitä odottaa, kun Daran koputti oveen.

Ovi ei kuitenkaan avautunut, vaan meille puhui pehmeällä naisen äänellä läheisen puun oksalle laskeutunut haukka. Lintu vaati saada tietää, mitä teimme metsässä. Mikä oli asiamme?

Daran pyysi ensin haukan apua Kajunille, mutta sai kieltävän vastauksen. Tämän jälkeen minä vaadin saada tietää, oliko haukka Miranelle, ja josko hän auttaisi ystävääni, joka oli vaarantanut henkensä Tharadonin väen takia.

Haukka katsoi minua pitkään, mutta yhtäkkiä se alkoi muuttaa muotoaan, ja pian sen paikalla istui hoikka ja pitkä nainen, jolla oli korpinmustat hiukset. Hänen piirteidensä perusteella arvelin hänen veressään olevan jonkinverran haltiaa, mutta pikemminkin silmiini pistivät hänen kellertävät silmänsä, epähaltiamaisen vahva leukansa sekä parkitun nahan kaltainen ihonsa.

Puoliörkki! Puoliörkki, jonka suonissa virtasi vieläpä haltiaverta!

Nyt, paljon myöhemmin, häpeän ensireaktiotani, mutta tuolloin en voinut olla kavahtamatta moisen sekasikiön nähdessäni. Haltiana en tuntenut rakkautta kirottuja örkkejä kohtaan, ja Barrun Mustakirveen rikokset  sukuani kohtaan olivat hioneet luonnollisen vihani partaveitsen teräväksi. En osannut ajatella örkkien olevan muuta kuin vihani kohteita.

Kajunin hädän muistaen pakottauduin kuitenkin pyytämään Miranellelta uudelleen mitä nöyrimmin apua. En kuitenkaan salannut hämmästystäni, kun Miranelle suostui pyyntööni. Hän kyseli tarkkaan, millaisen haavan ystäväni oli saanut, ja missä tämä oli nyt. Tiedot saatuaan ja haettuaan joitain yrttejä sekä matkatavaroita hän lähti kanssa takaisin Tharadonia kohti.

Pitkän matkan aikana minulla oli mahdollisuus punnita ensituntemuksiani Miranellen nähdessäni sekä sitä, kuinka olin häntä puhutellut. Olin kyllä ollut kohtelias, sillä halusinhan hänen apuaan, mutta en ollut salannut inhoani. Silti Miranelle oli suostunut ja kiiruhti ystävääni auttamaan. Tähän asti olin pyrkinyt elämään tuomiten läheisteni teot, en heidän ulkomuotoaan tai sanojaan. Miksen pystynyt samaan tämän puoliörkin kanssa, kun omaa puoliveristä poikaani rakastin enemmän kuin elämää itseään?

Niinpä lähestyin Miranellea uudelleen ja pyysin anteeksi aikaisempaa käytöstäni. Hän oli vähäpuheinen, mutta otti anteeksipyyntöni sentään vastaan, ja jotenkin vaistosin, että välimme olivat loppumatkan vähemmän jännittyneet.

Saapuessamme Tharadoniin Miranelle otti jälleen haukan muodon ja matkusti kylään Daranin olkapäällä. Kyläläiset näyttivät ottavan näyn sen verran rauhallisesti, ettei tämä tainnut olla ensimmäinen kerta, kun kaivosmies kulki kylässä lintu olkapäällään.

Huonokuntoisen ja heikon näköinen Kajun otti Miranellen avun varautuneena mutta kiitollisena vastaan. Miranellen aloittaessa työnsä kävi kuitenkin selväksi, kuinka merkittävästä lahja hänen apunsa oli. Puoliörkin laskettua kätensä Kajunin haavoittuneen vatsan päälle ja aloitti loitsulaulun, joka toi mieleeni metsän tuoksut, äänet ja näyt. Outo tuulimainen vihellys kävi Daranin talossa, ja savua nousi Miranellen haavalle painettujen käsien alta. Kun puoliörkki sitten nosti kätensä, ei haavasta ollut jäljellä edes arpea!

Kun kysyin ääni järkytyksestä ja ihailusta käheänä, mistä Miranelle sai mahtinsa, hän vastasi sen olevan "Maan, sateen ja tuulen mahtia--mahtia joka sai kylmän kipristelemään varpaissa kylmänä talviyönä ja lehdet laskeutumaan harteille metsän siimeksessä".

Parannettuaan Kajunin Miranelle ilmoitti Daranille, että heidän välinen velka oli nyt maksettu. Daran nyökkäsi tähän, mutta minä en voinut olla lisäämättä, että nyt minä ja Kajun vuorostamme olimme Miranellelle velkaa, ja jos välillämme oli ollut epäluuloa ja pahaa verta, olimme me omalta osaltamme kiitoksen lisäksi anteeksipyynnön velkaa. Miranelle ohitti tämän olankohautuksella ja muistutti meitä vain muistamaan saamamme lahjan, kun tapaisimme seuraavan kerran hänen kaltaisiaan.

Miranelle ei jäänyt paistattelemaan kiitoksessamme, vaan jätti Daranin talon samassa hahmossa kuin oli saapunutkin. Hänen lähdettyään en voinut olla kysymättä Daranilta, mistä tämä tunsi hänet. Miranellen tarina oli surullinen.

Nuorella iällään Daran oli ollut seikkailija, joka oli törmännyt eräässä korpikylässä raskaana olevaan haltianaiseen. Muut kyläläiset olivat naista karttaneet, mutta hänen kauneutensa oli tehnyt Daraniin lähtemättömän vaikutuksen. He olivat rakastuneet, ja Daran oli asunut haltianeidon luona synnytyksen hetkelle saakka. Kun nainen sitten oli kuollut synnytyksen vaivoihin, ja hänen synnyttämänsä lapsi oli paljastunut vahvaksi, mutta selvästi mustien merkkien alla syntyneeksi puoliveriseksi, päätti Daran jättää seikkailijan elämän ja omistautua nuoren tyttölapsen kasvattamiseen.

Daran oli tuonut Miranellen Tharadoniin, mutta heidän yhteiselonsa oli ollut aina ankaraa ja rauhatonta, ja nuori puoliörkki oli jättänyt kasvatti-isänsä jo kymmenen vanhana kadoten erämaihin. Myöhemmin hän oli palannut mahtavia luonnonvoimia halliten, mutta entistäkin etäisempänä Daranille.

Miten Miranelle olikaan metsässä oppimaansa mahtiin törmännyt, oli selvää, että hän oli nyt mahtava druidi, joka tunsi metsien salat. En voinut olla sekä ihailematta että karehtimatta häntä. Haltiana ja puuseppänä tunsin metsän puine, eläimineen ja vaaroineen, mutta olin nähnyt sen aina pikemminkin työkaluna, joka oli sivistyneiden olentojen hyödynnettävissä. Miranellen, puoliörkin, yhteys luontoon oli selvästi vahvempi ja syvempi kuin minun--metsissä vaeltamaan syntyneen haltian!

Yhtäkkiä metsien kutsu painoi sydäntäni, mutta nyt en voinut sille antautua. Kajun oli ehkä parantunut, mutta perheeni oli edelleen vaarassa samoin kuin Elmerin vaimo sekä koko Tharadonin kylä. Seuraavaksi meidän oli päätettävä, mitä Punatakkien uhkalle tehtäisiin. Tässä Daran saattoi meitä auttaa. Hän nimittäin uskoi voivansa puhua alueen kaivosmiehet vastustamaan Punatakkeja, jos me Kajunin kanssa saisimme Leijonankilven palkkasoturit heidän rinnalleen.

Daran lähti puhumaan kaivosmiesten kanssa, kun me suuntasimme Kajunin kanssa Leijonankilpien kapteen Barathenin puheille. Kun hän kuuli asiamme ja näki todisteemme, hän ymmärsi tilanteen vakavuuden, ja kutsui alipäällikkönsä puheilleen. Tällä kertaa Leijonankilpien oli toimittava ilman ennakkoon saatavaa palkkaansa Tharadonin auttamiseksi.

Sotasuunnitelmamme oli yksinkertainen mutta toivottavasti tehokas. Ensimmäisenä ottaisimme vangiksi Punatakkien johtajat pormestarin talolla. Sen jälkeen vangitsisimme sotilaat, jotka olisivat epäilemättä epäjärjestyksen tilassa johtajiensa jäätyä kiinni. Vangeilta saatujen tietojen kanssa tiedustelijat--minä ja Kajun mukaanlukien--lähtisimme selvittämään, minne Punatakit kuljettivat vankejaan.

Pelaajan näkökulma

Erityisesti Miranelle oli mielenkiintoinen sivuhahmo, jonka kohtaaminen kannusti mukavasti punnitsemaan Ringilille valitsemiani periaatteita ja hyveitä. Hahmot ovat syvenneet kerta kerralta, ja tämä on paljastunut helppoudessaan erityisen nautittavaksi kampanjaksi. Viiden tähden kunniamerkki pj:lle nautinnollisesta pelikokemuksesta!

LISÄYS: Miranellen tapaaminen yhdessä aikaisemman susikohtaamisen kanssa luo mukavaa pohjaa hahmon kehityskululle. Seuraava taso taitaa olla Ranger-hahmoluokkaa...

Tikarijoki 2.2

Jatkoa aamuiselle merkinnälle...

Yövyimme hiisiluolassa, ja lähdimme seuraavana päivänä Tharadonia kohti. Matkalla Kajun kertoi, miksi oli tärkeää, että pääsisimme kylään.

Kajun ja Gundar eivät olleetkaan menossa Thrameliin, kuten olin aiemmin ymmärtänyt--tai Thaddar oli antanut minun ymmärtää--vaan heidän tiensä vei juuri Tharadonia kohti. Alueella sijaitsi muinainen Lumihuippuvuorten kääpiöklaanien ja Thramelin ihmisten aikainen takomo, joka oli tunnettu menneinä aikoina Tuulenkaiun takomona.

Tuo nimi oli minulle vieras, mutta Kajun kertoi sen olleen monien itärannikon lumottujen mahtiesineiden lähde. Riita ihmisten ja kääpiöiden välillä oli johtanut petokseen, jonka myötä örkit ja hiidet pääsivät valloittamaan takomon. Nyt se oli kadonnut historian hämäriin, mutta Thaddar ja Gundar olivat uskoneet löytäneensä takomon sijainnin.

Moisen paikan löytämisellä olisi monia seurauksia, joita minä en ainakaan osannut kuvitella. Ainakin se muuttaisi Thramelin ympäristön voimatasapainoa riippumatta siitä, olisivatko kaivoksen löytäjät kääpiöitä tai ihmisiä.

Minua ei kuitenkaan ihmisten tai kääpiöiden juonet kiinnostaneet; halusin löytää vain perheeni. Kajun kuitenkin muistutti minua, että lähin paikka, mistä Barrun Mustakirveen sijaintia voisi koettaa selvittää, olisi juuri Tharadonin kaltainen suuri kylä. Sen lähistöllä nimittäin asusti mannunvartija Johalis, joka osaisi paitsi neuvoa, mistä Gundaria vangittuna pitäviä hiisiä kannatti etsiä, tietäisi kenties myös, missä Barrun Mustakirves piti majaansa.

Niinpä tiemme vei Tharadoniin. Liikuimme ripeästi Metsäpolkuja pitkin, ja illan tullen näimme jo kylän valot. Tharadon oli Kajunin mukaan vanha ihmisten ja kääpiöiden asuinpaikka, ja noiden aikojen jäljet näkyivät edelleen kylässä. Asuttujen hirsirakennusten seassa oli vanhempia kivirakennuksia sekä raunioita, jotka aika oli peittänyt osaksi aluskasvillisuudella. Tharadonin väki asui todellakin kirjaimellisesti menneiden aikojen keskellä.

Kylän reunalla kohoavalla kukkulalla sijaitsi muita hirsirakennuksia komeampi kaksikerroksinen kartano, joka oli epäilemättä kyläpäällikön omistuksessa. Itse kylä vaikutti kuitenkin varsin hajanaiselta eikä erityisen hyvin puolustettavalta. Kun muistelin kotini Korppilaakson ympärille kohotettua hirsimuuria ihmettelin, kuinka kylä oli säilynyt täällä hiisien ja ryövärien keskellä, kun joka hyvin suojattu kotikyläni oli joutunut Barrun Mustakirveen uhriksi.

Kylään päästessämme houkuttelimme puoleemme ihmisten uteliaita katseita, sillä noilla seuduilla liikkui vain harvoin haltioita. Emme kuitenkaan tunteneet oloamme uhatuiksi, vaan ihmiset keskeyttivät vain iltapuuhansa vilkaistakseen meitä. Pian meitä vastaan käveli roteva miekkonen, joka esitteli itsensä Daraniksi.

Daran oli yksi Tharadonin alueelta löytyvistä jalometalliesiintymistä elantonsa saava kaivosmies, joka vaikutti hyväntahtoiselta ja kiinnostuneelta kylän ulkopuolelta tulevista uutisista. Paljoa meille ei ollut hänelle kertoa, mutta hän sen sijaan saattoi meidän ajan tasalle kylän tapahtumista. Hän kertoi Leijonakilven palkkasoturijoukkion pitävän majaansa kaupunkia valvovassa kartanossa ja suojelevan aluetta hiisiltä ja muilta ryöväreiltä. Kun näytin hänelle hiisiltä löytämääni leijonalla koristeltua kilpeä, paljastui, että kilpi oli todennäköisesti jonkun hiisien uhriksi joutuneen palkkasoturin, ja Leijonakilpien kapteeni Barathen ottaisi epäilemättä kilven mielellään vastaan.

Daranilta saimme myös kuulla, että etsimämme mannunvartija Johalis kiersi säännöllisesti kylän kautta erämaissa samoillessaan, ja todennäköisesti Barathen osaisi kertoa meille mannunvartijan olinpaikan. Kaivosmies mainitsi myös häntä huolettavan kylän lähistöltä löytyneet avoimet haudat. Hän uskoi, että alueella liikkui muitakin vaaroja kuin hiidet--paljon luonnottomampia vaaroja. Vaikka perheeni kohtalo minua enemmän huolettikin, lupasin kaivosmiehelle tarkastaa, saisinko haudoista jotain selville, jos tiemme niille veisi. Tämä näytti kiitolliselle kaivosmiehelle riittävän. Hän ohjasi meidät vielä kylän majataloon, ennen kuin polkumme erkanivat.

Kylässä riitti kuitenkin muitakin huolia. Majatalonisäntä Elmerin anniskelusalissa kohtasimme nimittäin joukon punaisiin nuttuihin verhoutuneita sotureita, jotka öykkäröivät ja kovistelivat paikallista väkeä ja erityisesti majatalonisäntää. Kun Elmeriltä asiaa myöhemmin selvitimme, paljastui, että Punatakeiksi nimitetyt palkkasoturit auttoivat Leijonakilpien tavoin kylän suojelemisessa, mutta toisin kuin Leijonakilvet, Punatakit tuntuivat kiusaavan kyläläisiä yhtä paljon kuin näitä suojelivat. Lisäksi majatalonisäntä kertoi painostettuani, että Punatakit olivat siepanneet hänen vaimonsa palvelijakseen. Elmer pelkäsi hänen jo kuolleen. Leijonakilvistä ei ollut Punatakkeja vastaan apua, sillä he olivat loppujen lopuksi palkkasotureita, eikä kukaan uskaltanut koston pelossa kannella Punatakkien monista rötöksistä.

Elmerin ja hänen vaimonsa kohtalo sytytti raivoni liekit--heidän kohtalonsa muistutti liikaa omaani. Lupasin Elmerille--kenties harkitsemattomasti--että auttaisin häntä ja vapauttaisin hänen vaimonsa. Majatalonisäntä piristyi tästä ja varoitti meitä syömästä ruokaa, jonka hän aamun tullen toisi. Minusta ja Kajunista haluttiin jo kylässä eroon--nopeasti ja hiljaa.

Ilta hämärsi jo, ja lepo olisi tullut tarpeeseen, mutta en saanut Elmerin vaimon kohtaloa pois mielestäni. Koska en ollut huomannut majatalonisännältä tarkemmin kysyä, missä palkkasoturit majailivat, oletin heidän yöpyvän kartanossa Leijonakilpien tavoin. Niinpä hiivimme Kajunin kanssa kartanolle ja kapusimme toisen kerroksen parvekkeen kautta sisään. Ovilla olevat vartijat olivat niin pitkäveteisen työnsä tylsistämiä, etteivät he meitä huomanneet--toinen taisi peräti nukkua.

Aluksi kukaan ei huomannut hiiviskelyämme kartanossa, ja löysimme jopa kylän pormestari Highguldin työ- ja makuuhuoneen. Pormestarin pöydälle levitettyjen paperien tutkimus paljasti yllättävän totuuden! Punatakit olivat Barrun Mustakirveen kätyreitä, jotka oli lähetetty Tharadoniin. Toinen kirjeissä mainittu vaihtoehto oli Korppilaakson ja Kaurisvaaran kylien kaltainen verotus ja käytäntö--mitä tuo sitten tarkoittikaan. Pahat aavistukset kuitenkin heräsivät sisälläni. Mitä Barrun Mustakirves loppujen lopuksi aikoikaan? Alkoi kuitenkin näyttää siltä, että panoksena oli paljon enemmän kuin perheeni turvallisuus.

Enempää emme kuitenkaan saaneet selville, kun valpastunut vartija huomasi hiiviskelymme ja jouduimme pakenemaan kartanosta. Juoksimme kylän läpi sotilaat perässämme, mutta ellei kaivosmies Daran olisi osunut tiellemme, olisimme varmasti jääneet kiinni. Daran piilotti meidät taloonsa, kunnes takaa-ajajat luovuttivat tai lähtivät toisaalle, minkä jälkeen Daran tarjosi meille mahdollisuutta yöpyä talossaan. Meidän oli kuitenkin aika palata majapaikkaamme, ennen kuin herättäisimme enemmän epäilyksiä. Ilmeisesti vartijat eivät vielä olleet saaneet minun tai Kajunin tarkempia tuntomerkkejä.

Pelaajan näkökulma

Erityisen makeaa pelikerran loppupuolella oli, kuinka Ringilin tausta sitoutui seikkailuun! Samaistuminen Elmerin ongelmiin toi oman motivaationsa puuttua kylän tapahtumiin, ja kun Barrun vielä paljastui kaiken takapiruksi, oli Ringilin päätös tehty hänen puolestaan.

Pelikerrasta tuli hyvällä tavalla mieleen vanhat kokemukset Baldur's Gate ja Icewind Dale -pelien parissa. "Päiväkirjaan" tuli monta merkintää mahdollisista seikkailuista, joita seuraavilla kerroilla voi lähteä ratkomaan:
- Ringilin perheen löytäminen on luonnollisesti tärkeää
- Myös Gundar karttoineen Tuulikaiun takomolle on tärkeä löytää
- Darania on syytä auttaa hänen huoliensa kanssa avatuista haudoista
- Elmerin vaimo on löydettävä ja Punatakeista päästävä!

Pelikerrasta jäi kaiken kaikkiaan aivan mahtava fiilis. Samanlainen fiilis olisi epäilemättä tullut muillakin systeemeillä, mutta nyt 5-edikka tuki sellaista tarinaa rakentavaa seikkailupelaamista, joka on tällä hetkellä lähellä sydäntä.

Tikarijoki 2.1

Jaan pelikerran tapahtumat kahteen tekstiin, koska siitä tulisi muuten aika pitkä. Tässä on niistä ensimmäinen.

Kajun oli hämmästynyt nähdessään minut ja kyseli, kuinka oli mahdollista, että olin hiisiluolassa. Nyt ei kuitenkaan ollut selittelyjen aika, vaan meidän oli löydettävä vielä kääpiö Gundar. Onneksi Kajun osasi hieman hiisien kieltä ja oli kuullut vangitsijoidensa puhuvan, että kääpiö vietäisiin jonkinlaisen päällikön eteen. Hiidet olivat puhuneet myös "Mustasta hämähäkistä", mitä se sitten tarkoittikaan.

Kajunin valitun aseen, pitkävartisen keihään, lisäksi hiisiltä löytyi komea miekka ja leijonan kuvalla varustettu hieno kilpi. Otimme myös nuo komeat aseet varmuuden vuoksi mukaamme, ennen kuin lähdimme palaamaan käytävää takaisin; olin ohittanut aikaisemmin käytävässä otsolaisen, joka saattoi olla tämän luolan päällikkö. Kenties hän osaisi neuvoa, mistä löytäisimme Gundarin.

Hiiviskillessämme luolan läpi kerroin myös Kajunille, mikä oli ajanut minut tien päälle.

Kotona Korppilaaksossa olivat koettaneet vaikeat ajat, kun Barrun Mustakirves -niminen ryöväripäällikkö kätyreineen oli alkanut vaatia meiltä ankaria veroja. Yhdessä isäni kanssa olin johtanut vastarintaa tätä örkinsukuista konnaa vastaan ja olimmekin uskoneet ajaneemme Barrunin pois. Ollessani hakemassa uutta hyvää puuta verstaaseen hän oli kuitenkin palannut, surmannut isäni ja vienyt vaimoni Aarican ja poikamme. Isäni oli aina sanonut, että Kajun oli hyvä ja avulias ystävä, ja siksi olin lähtenyt etsimään häntä.

Kajun vakavoitui entisestään kuullessaan isäni kuolemasta, sillä he olivat hyviä ystäviä. Nyt huolenamme oli kuitenkin se, kuinka saisimme otsolaisen vangiksi, sillä aikaisemmin näkemieni susien lisäksi sen luokse oli ilmestynyt kaksi hiittä. Ne paistoivat jotain avotulella, eivätkä olleet vielä huomanneet meitä.

Päättelin, että paras keino niiden yllättämiseen oli kiertää takaisin ulokkeelle, jonka kautta olin luolaan saapunutkin, sillä sen seinämä oli niin jyrkkä, että otsolainen hiisistä puhumattakaan tuskin pystyisi sitä kapuamaan. Vaikka hiisinuijan jättämiä ruhjeita kyljessäni kivisti, lähdin kiertämään takaisin luolan suuaukolle, mistä pääsisin ulokkeelle jouseni kanssa.

Luolan suuaukolla kohtasin taas jo aikaisemmin ohittamani vangitut sudet. Koska olin ruokkinut niitä jo aikaisemmin, ne eivät vaikuttaneet enää yhtä vihamielisiltä, vaan päästivät minut kulkemaan ohitseen vaikeuksitta. Säälin noita kapisen ja nälkiintyneen näköisiä eläimiä--epäilemättä hiidet olivat rääkänneet niitä ja vanginneet ne vartijoikseen--ja päätin, että jahka palaisimme, olisi myös sudet vapautettava. Ne saattoivat olla vaarallisia petoja, mutta niidenkin paikka oli muualla kuin tässä hiisiluolassa.

Pääsin kapuamaan takaisin ulokkeelle ja otin jouseni esiin. Kahdelta suunnalta yllätettyinä hiisillä ja otsolaisella ei ollut mitään mahdollisuuksia minua ja Kajunia vastaan, vaikka otsolaisen nahka kestikin pelottavan hyvin nuolteni puraisua. Tilanne meinasi äityä omalta kohdaltani vaaralliseksi, kun lukuisista nuolistani huolimatta otsolainen pääsi aivan suojana käyttämäni ulokkeen luokse ja aikoi nostaa toisen hiiden ylös kiusakseni. Onnistuin kuitenkin surmaamaan hiiden, ja kun otsolainen kääntyi pakoon, liu'uin ulokkeen reunaa alas hirmun perään ja onnistuin estämään sen paon.

Taistelussa eniten minua kadutti se, että jouduimme surmaamaan suden, joka oli sidottuna huoneeseen, mutta sen raa'at isännät eivät antaneet meille muuta mahdollisuutta. Tunsin kuitenkin outoa surua, kun lävistin pedon viimeistä kertaa miekallani, ja elämänvalo sen silmissä sammui.

Kuulustelimme otsolaista, mutta sitkeä hirviö ei meille paljoa paljastanut. Sen kuitenkin saimme tietää, että Gundar oli viety lähellä sijaitsevan ihmiskylän--Kajun tunnisti sen Tharadon-nimiseksi paikaksi--pohjoispuolelle piilotettuun luolaan. Otsolaisen kerrottua tämän minä päästin sen menemään Kajunin vastusteluista huolimatta. Hirviö oli kuitenkin sen verran haavoittunut, ettei siitä olisi alueella kulkeville vaaraa, ja todennäköisesti luonto kyllä hoitaisi sen päiviltä. Ehkä sen surmaaminen suorilta käsin olisi ollut armeliaampi vaihtoehto.

Löysimme luolasta muutaman hopeakolikon, pari kehnoa jalokiveä, kirveen ja Gundarin särjetyn sotavasaran. Pakattuamme vähäisen saaliimme lähdimme vapauttamaan susia. Kajunia arvelutti päästää moisia petoja vapaaksi, mutta onnistuin suostuttelemaan hänet auttamaan niiden ketjujen irrottamisessa. Sudet olivat yhtä lailla vankeja kuin hänkin, ja ne olivatkin meille pikemminkin kiitollisia kuin uhkaksi. Päästyään vapaaksi ne juoksivat pian pois, mutta toinen jäi katsomaan minua yllättävän tarkasti. En tiedä, mitä tuo peto ajatteli, mutta jotenkin aistin, etten nähnyt sitä viimeistä kertaa.

Pelaajan näkökulma:

Pelikerta sujui mainiosti, ja saimme mukavasti kehiteltyä Ringilin historiaakin lennosta eteenpäin. Myös Kajun vaikutti mielenkiintoiselta hahmolta, vaikka en hoksannutkaan kysyä hänestä enempää, koska periaatteesa hän on Ringilille "tuttu".

Tähän mennessä erityisen nautittavaa pelikokemuksessa oli se, kuinka sujuvasti säännöt tukivat minun pelaajana kehittämiäni juonia--otsolaisen ja hiisien yllättäminen--ja kuinka ripeästi taistelu sujui. Taistelusta tuli myös yllättävän visuaalinen, vaikka siinä oli vain muutama osapuoli, ja koko yhteenotto oli ohi kenties viidessä vuorossa, joissa ei kahden pelaajan kanssa kauaa mennyt. Nostimme myös tasoa kesken pelin, sillä 2. taso tuli 5e:ssä yllättävän nopeasti, mutta tähän meni häviävän pieni aika. Yksi uusi erikoisominaisuus ja lisää hp:tä--ne oli nopeasti tarkistettu.

Pelissä käytimme otsolaisesta nimitystä suurhiisi, mutta koska se toimii myös hobgoblinille hyvänä suomennoksena, käytin nyt tässä bugbearin suomennoksena samaa, jonka muistaisin nähneeni jossain Drizzt-kirjassa. Olisiko ollut Kotimaa?

Mukava oli myös välikohtaus susien kanssa. Sen avulla sai hyvin pohjustettua Ringilin tulevia tasoja, sillä hän tulee todennäköisesti astumaan mannunvartijan polulle. Tähän tuli myöhemmin lisää hyvää houkutinta, mutta ne ovat seuraavannan merkinnän asioita.

Tikarijoki 1

Aloitimme uutta Lapsellinen mies -blogia pitävän Markon kanssa kampanjan Dungeons & Dragons -roolipelin 5. laitoksen säännöillä. Maailma on kuitenkin vanha tuttu, Thranil, jossa olemme pelanneet jonkin verran. Nyt hypättiin vain ajassa reilusti eteenpäin, 400 vuotta! Tässä on kampanjaraportti tapahtuneista hahmoni Ringilin näkökulmasta. Avaan jossain kohtaa hieman enemmän Ringilin taustoja. Markon raportin tapahtumista voi lukea täältä.

Tikarijoki-kronikat, Ringilin näkökulma

Merienin korkeat muurit ja taivaita kurkottelevat tornit siinsivät edessäni ja kaupungin takaa saatoin erottaa ulapalle levittäytyvän meren sekä haistaa suolaisen hajun. Hetken en voinut kuin tuijottaa silmät suurina ja päätäni pudistellen tuota valtavaa kaupunkia. Kotikylän talorykelmän ja ympärillä levittäytyvän korpimaan jälkeen tuntui, kuin edessäni olisi siintänyt aivan uusi maailma.

Olin tullut tuohon seikkailijoiden ja kauppiaiden suurkaupunkiin etsiäkseni käsiini isäni vanhan ystävän, Kajunin. Kuten perheemme, myös Kajun oli Galadrianoksesta lähtöisin oleva haltia, jolle kotimaamme portit oli suljettu. Hän oli valinnut kiertelevän seikkailijan ja palkkasoturin elämän, mutta oli vieraillut usein perheemme luona. Toivoin hänen voivan auttaa minua löytämään perheeni, jonka mustat miehet olivat kaapanneet.

Olin kuullut, että Kajun työskenteli Thaddar Kivenetsijä-nimiselle kauppiaskääpiölle. Ensi alkuun kääpiön tai haltian löytäminen tuntui mahdottomalta tehtävältä Merienin kokoisesta kaupungista, mutta järkeilin, että Thaddarin ollessa kauppias ainakin joku tuntisi hänet. Jos löytäisin Thaddarin löytäisin varmasti myös Kajunin. Onneksi Merienin väki paljastui auttavaiseksi ja kohteliaakis jopa haltiamuukalaiselle, ja minut ohjattiin Thaddarin liikkeeseen. Jos kääpiötä ei löytisi hänen omasta aseita ja varusteita myyvästä kaupastaan, häntä voisi etsiä kuulemma Kuuneito-nimisestä kievarista ylemmästä kaupungista.

Thaddarin puoti löytyi loppujen lopuksi helposti kiitos saamieni ohjeiden. Kuitenkin kaupungin melu ja melske sekä tavaroitaan kaupustelevien kauppiaiden päättäväisyys olivat lyödä minut ällikällä. Toista oli kotikylän markkinoilla, joissa oikeastaan kukaan muu kuin kauppias Grill ei harjoittanut muuta kuin vaihtokauppaa.

Lopulta pääsin kuitenkin kauppiaiden kynsistä ja Thaddarin puoti kohosi edessäni. Rakennus oli komea, eikä käynyt epäselväksi, etteikö mestari Kivenetsijä elänyt äveriäästi Merienissä. Kaltaiseni vaatimattomasti pukeutunut, koko omaisuuttaan selässään kantava vaeltaja, melkein käännytettiin puodin ovelta!

Thaddarin liike oli sisältä yhtä komea kuin ulkoakin, ja oli selvää, että kyseessä oli mestarisepän liike. Seinillä komeili sankariteoista kertovia tauluja, ja hyllyt olivat täynnä niin kauniita aseita, että epäilin, josko minulla oli varaa vaatimattomimpaan veitseenkään tässä liikkeessä. Onneksi en ollut liikeasioilla matkassa.

Itse puodin isäntä, mestari Kivenetsijä, riiteli parasta aikaa aateliselta vaikuttavan miehen kanssa, jonka nimi paljastui Vaudeville-nimiseksi herraksi. Hän koetti myydä ilmeisesti jonkinlaista lumottua esinettä Thaddarille, mutta kaksikko ei päässyt sopimukseen, vaan Vaudeville poistui närkästyneenä paikalta.

Saatuani vihdoin kääpiön huomion kerroin hänelle asiani. Thaddar vaikutti ensin haluttomalta myöntämään suuntaan tai toiseen, oliko Kajun hänellä töissä, ja millä asioilla tämä Thaddarille liikkui, paitsi että kaupungista tämä oli ehtinyt jo lähteä. Hänellä oli omien sanojensa mukaan kiireitä, ja hän pyysikin minua tapaamaan itsensä myöhemmin Kuuneidossa. Vietin monta piinallista tuntia odottaen kaupungilla, että sovittu tapaamisaika koittaisi, sillä mieltäni painoi huoli perheeni vuoksi sekä epävarmuus, voisiko edes Kajun meitä auttaa.

Kuuneidossa esittäydyimme toisillemme kunnolla. Lopulta kääpiö suostui myös kertomaan Kajunin olinpaikan, jos auttaisin häntä hänen liiketoimissaan. Koska muutakaan mahdollisuutta ei mieleeni tullut, suostuin, ja sain tietää, että Kajun oli lähtenyt Thramel-nimiseen kaupunkiin pohjoisempana. Merienin ja Thramelin välillä oli käyty aikoinaan ankaria kauppasotia, joista isänikin oli minulle kertonut mainiten, että haltioiden parissa noita sotia kutsuttiin Typerien sodaksi niiden turhuuden ja menetettyjen ihmishenkien vuoksi. Minun tulisi auttaa Kajunia ja Thaddarin veljeä Gundaria kuljettamaan vankkurilastin turvallisesti Thrameliin Suurta kauppatietä pitkin.

Koska päivää oli vielä jäljellä, kieltäydyin Thaddarin tarjoamasta tuopista ja suuntasin varustauduttuani maantielle. Kajun ja Gundar olivat lähteneet kaksi päivää sitten; jos pitäisin kiirettä, voisin saada heidät neljässä tai ehkä jopa kolmessa päivässä kiinni.

Suuri kauppatie oli kovassa käytössä niin Merienin kuin Thramelinkin suuntaan, ja minua vastaan tuli monenlaista kauppiasta ja kulkijaa. Ensimmäinen matkapäivä sujui vaivattomasti, joten matkustin pitkälle iltaan tähtien ja kuun valossa. Ohitin monta leiriytynyttä joukkiota, mutta minua kannusti eteenpäin toive saada Kajun mahdollisimman pian kiinni. Lopulta minun oli kuitenkin asetuttava lepäämään, mutta kuten aina, lepo toi mieleen vain muistot perheestäni. Missä he olivat? Olivatko he enää edes elossa - vaimoni ja poikani. Isäni oli antanut henkensä heitä suojellessaan; Rissa ja Tunevec olivat nyt kaikki, mitä minulla oli jäljellä.

Seuraavana päivänä lähdin aikaisin matkaan. Päivä sujui jälleen tapahtumaköyhästi, mutta outoa oli kuitenkin minut ohittanut, kovaa vauhtia ratsastanut sotilasosasto. He kantoivat Merienin tunnuksia, enkä voinut olla pohtimatta, millä asioilla he liikkuivat. Myöhemmin sotilaiden asia selvisi, kun nämä löytyivät edestä päin. Tiellä kulku oli estetty, ja tienkulkijat joutuivat joko kääntymään tai jatkamaan matkaa metsiä pitkin.

Uteliaisuuttani hiivin itse metsän kautta katsomaan, mitä tiellä oli oikein tapahtunut, kun kulku sen kautta oikein piti estää. Paljastui, että tiehen oli syntynyt valtava aukko, jota sotilaat parasta aikaa tutkivat. En edes osannut kuvitella, mikä hirmu olisi moisen kolon voinut saada aikaan, mutta syvältä se vaikutti.

Hetken aukkoa tutkivia sotilaita tarkkailtuani paikalle ilmestyi myös tuttu mies. Vaudeville, joka oli kiistellyt Thaddarin kanssa, ratsasti paikalle ja puhui sotilaiden kanssa. Ikävä kyllä en kuullut, mistä oli kyse, enkä uskaltautunut enää lähemmäksi. Koska mitään vaaraa tai muuta mielenkiintoista ei aukolla näyttänyt olevan tarjolla suuntasin takaisin metsään.

Onni tuntui olevan matkassa, sillä metsässä samoillessani löysin vankkurien jäljet, jotka veivät minut vankkureiden luokse, joita veti kaksi härkää. Thaddar oli maininnut ostaneensa nimenomaan kaksi uutta härkää veljensä vankkureita vetämään. En ehtinyt löytöäni kuitenkaan enempää tutkia, kun metsästä syöksyi kaksi hiittä kimppuuni.

En nauti tappamisesta, mutta itseäni minulla oli oikeus puolustaa, enkä tuntenut sääliä hiidensukuisia olentoja vastaan. Surmattuani lyhyessä kamppailussa molemmat otukset pääsin varmuuteen, että kyseessä oli tosiaan Kajunin ja Gundarin vankkurit. Heidät oli ilmeisesti raahattu jonnekin taistelun päätteeksi. Kajun ainakin oli ainakin pitänyt puolensa, sillä löysin metsästä lisää kuolleita hiisiä.

Seurasin hiisien ja heidän vankiensa jälkiä syvemmälle metsään. Jouduin väistämään muutaman otusten kömpelön ansan ja pitämään varani, kunnes saavuimme pienelle kallion sisästä laskevalle purolle. Kalliossa näytti olevan myös ovensuu, jota vartioi kaksi hiittä. Koska hiidet olivat jo hyökänneet minunkin kimppuuni ja vanginneet ystäväni, en pitänyt pahana, kun surmasin heidät päästäkseni luolaan.

Luola oli hämärä muutamia tuikkuja lukuunottamatta, mutta lopulta pääsin luolan perälle. Muutaman hiiden vältettyäni ja muutaman surmattuani löysin myös Kajunin. Hän oli vangittuna pienellä kalliokorokkeella kolmen hiiden valvovan silmän alla. En onnistunut vapauttamaan Kajunia huomaamatta, vaan jouduimme lopulta taistelemaan hiisiä vastaan. Siinä rytäkässä sain kolmikon aamutähteä heiluttaneelta johtajalta ilkeän iskun kylkeeni. Epäilemättä ainakin muutama kylkiluistani oli murtunut. Onnistuimme kuitenkin päihittämään nuo kirotut otukset, ja Kajun oli vapaa! Mutta missä oli Gundar?

Ensimmäinen pelisessio oli ripeä ja mukava. Tuttuun maailmaan oli mukava palata, ja uusi hahmo tuntui nopeasti omalta. Toivottavasti muistan pelata jatkossakin hänen luonnettaan. Pelinjohtaja toi hienosti esiin yksityiskohtia maailmasta ja Merienin ja Suuren kauppatien tuntuvaan oikeilta, eläviltä paikoilta. Kerrassaan mainio seikkailun alku!