Metsästäjän polut 6: Palkkionmetsästäjät

Paluumatka Lumihuipuilta oli vienyt useita viikkoja, eikä pitkää matkaa olleet ainakaan helpottaneet maantien lukuisat vaivat sekä mielessä kummittelevat vanhat koettelemukset. Rohalia ja Roderick Lattarin oikeudenkäynti lähestyi kovaa vauhtia, ja meillä alkoi olla jo kiire. Tuo ajatus oli kannustanut meitä ripeään vauhtiin, mutta saapuessa Mustan kukon kievariin emme olleet vielä varmoja, saapuisimmeko Merieniin ajoissa.

Mustan kukon kievari ei ollut päällisin puolin juurikaan muuttunut puolentoistakuukauden aikana, jotka olimme pohjoisessa viettäneet. Edelleen asiakaskunta koostui kovapintaisista seikkailijoista sekä valpaskatseisista kauppiaista vartijoineen. Salin hämärässä vaihtoi omistajaa niin väkijuomat, kauppatavara kuin tietokin.

Tiedot Merienistä olivat olleet maantiellä kovin harvassa, joten otin tilaisuudesta vaarin, ja koetin haastaa etelästä tullutta, tummahipiäistä kauppiasta.

Kauppias esitteli itsensä Kakal Kakaliksi, Suldenhirestä tulleeksi mausteiden ja eksoottisten tavaroiden kauppiaaksi. Olin kuullut kyllästä tuosta kaukana kuumilla mailla sijaitsevasta kaupungista, mutta sitä enemmän minua kiinnostivat Merienin asiat. Onneksi Kakal oli matkalla Suurta kauppatietä pohjoiseen ja oli tulossa juuri Merienistä.

Ikävä kyllä Kakalin uutiset eivät olleet kovin lupaavia. Ilmeisesti kuningas oli sairastunut, eikä häntä ollut nähty viikkokausiin. Jotkut epäilivät hänen jopa kuolleen, ja myrkkyäkin epäiltiin. Joka tapauksessa Tuulten neuvosto oli vahvistanut asemiaan kuninkaan heiketessä, ja toisaalta kuninkaan poissaolo oli lisännyt myös levottomuutta kaupungilla; velhojen kimppuun oli hyökätty ja ylimysten kaupunginosassa oli ollut selittämättömiä tulipaloja. Tällaisissa oloissa Lattarien oikeudenkäynnin tulosta oli vaikea arvioida, vaikka alunperin olinkin ollut luottavainen kuninkaan oikeudenmukaisuuteen ja viisauteen.

Kiitin Kakalia hänen tiedoistaan ja kehotin häntä varovaisuuteen pohjoisessa örkkien lisääntyneen liikehdinnän tähden. Seuraavaksi palasin Olavin luokse neuvottelemaan, mitä tekisimme saamillamme tiedoilla, mutta metsästäjä oli huomannut, että meitä tarkkailtiin.

Tarkkailijat näyttivät kovapintaisilta seikkailijoilta – koostaan ja vaaleista piirteistään päätellen pohjoisen miehiltä. He olivat varustautuneet kevyisiin, mutta hyväkuntoisiin nahkavarusteisiin ja heidän lukuisat arpensa sekä valppaat katseensa kertoivat kokemuksesta. Toinen miehistä rapsutteli mietteliään näköisenä suurikokoista koiraa. Olin kuullut noista valtavista, lihaksikkaista pedoista; jotkut pohjolan kansat käyttivät niitä sodassa taistelukoirina. Enpä olisi halunnut sellaisen hampaisiin joutua.

Vielä miettiessämme, mitä tekisimme, kaksikko nousi koirineen ja poistui majatalosta. Kun kyselin, tunsiko kukaan majatalossa näitä miehiä, selvisi, että he olivat palkkionmetsästäjiä, Stefan ja Jayden nimeltään. He olivat napanneet muun muassa pahamainiesen Ishelin viisikon, joka oli aiheuttanut ongelmia Tramelissa pari vuotta sitten, ja kaksikon jäljittäjäntaidot olivat maankuulut.

Päättelimme Olavin kanssa, että kaksikko oli tarkkaillut meitä uteliaisuuttaan, koska palkkionmetsästäjillä ei pitäisi olla syytä jahdata meitä. Niinpä vetäydyimme levolle voidaksemme jatkaa mahdollisimman pian seuraavana aamuna matkaamme. Levolle käydessämme Olav yllättäen voivotteli Mustan kukon vanhaa ja ohutta olkipatjaa. Maantiellä karski metsästäjä ei ollut juurikaan oloistamme valittanut, ja kun metsästäjä voivotteli, että ikä alkoi häntä jo painaa, koetin keventää tunnelmaa vakuuttamalla, että Olav pysyisi varmasti vielä minun vauhdissani. Olav naureskeli, että kuukausi sitten minä olisin ollut se, joka valitti olkipatjan epämukavuudesta; kaipa minä olin karaistumassa.

Totuus oli, että se olin minä, joka joutui pysyttelemään Olavin perässä, mutta jokin metsästäjässä oli paluumatkamme aikana muuttunut. Hän ei ollut yhtä hiljainen ja syrjäänvetäytyvä kuin aikaisemmin, vaan pikemmin rauhaton ja varomaton. Mitä hänelle Unien altaalla olikaan tapahtunut, se oli muuttanut metsästäjää, ja hänen sanansa palasivat mieleeni: "Älä anna minun unohtaa, kuka olen."

Aamun tullen Olav vaikutti kuitenkin pirteältä ja valmiilta jatkamaan matkaa, joten en ottanut asiaa puheeksi vaan päätin vain tarkkailla häntä. Kenties Unien altaalla koettu unohtuisi ja Olav toipuisi tavanomaiseksi itsekseen, eikä hän vaikuttanut liioin minulle olevan vaaraksi tai häiriöksi, joten kenties olisi viisainta antaa metsästäjän käsitellä kokemuksensa omalla tavallaan.

Suuri kauppatie Kukolta Merieniä kohti oli yleensä täynnä kulkijoita, mutta nyt tiellä oli kovin hiljaista. Vastaamme tuli vain muutamia matkalaisia, joiden kertomukset etelästä eivät olleet sen rohkaisevampia kuin Kakalinkaan. Merienin levottomuudet jatkuivat.

Illan tullen leiriyidemme maantiellä omaksuttujen rutiinien mukaisesti ja aloimme valmistautua iltaan yhdellä Suuren kauppatien varteen matkalaisia varten rakennetulle laavulle. Illan alkaessa hämärtyä huomasin meitä kuitenkin tarkkailtavan, mutta tuskin ehdin varoittaa Olavia, kun meitä kohti lensi jo varsijousen vasama.

Ilmeisesti palkkionmetsästäjät Stefan ja Jayden olivatkin meidän perässämme, sillä kaksikko syöksyi esiin viisi hurjan kokoista ja näköistä taistelukoiraa mukanaan. Koirat loikkivat kimppuumme, ja minä harppasin ottamaan pedot vastaan Olavin vasta nousessa leiritulen ääreltä. Leikkasin miekallani yhden koirista maahan ja koetin karjumalla uhkailla muut jäämään  ympärilleni, kunnes Olav olisi valmis, mutta kaksi pedoista juoksi ohitseni metsästäjän kimppun. En kuitenkaan ehitnyt murehtia toverini puolesta, sillä Stefan hyökkäsi koirensa vierelle keihäs tanasa.

Kirosimme, iskimme. Koirat näykkivät jalkojani ja käsivarsiani samalla kun Stefan ahdisti minua keihäälläni. Pedot olivat pelottomia taistelijoita, mutta se oli kuitenkin myös niiden heikkous, sillä koettaessaan repiä minut maahan ne jättivät itsensä auki hyökkäyksille, ja yksi toisensa jälkeen koirat kaatuivat sekä Olavin että minun kimpusta, ja ahdistimme yhdessä Stefanin maahan. Tällöin varsijousta käyttänyt Jayden antautui sillä ehdolla, että saisi auttaa veljeään, joka oli pahasti haavoittunut.

Jayden kertoi, että minun ja Olavin päästä oli luvattu palkkio: metsästäjästä 300 ja minusta 600 kultapalaa. Moinen ruhtinaallinen summa tulisi kuulemma Tuulten neuvostolta. Olimme saaneet mahtavan vihollisen.

Samassa kauhistuttava ajatus kuitenkin iski tajuntaani. Miten velhot olivat tienneet lähettää palkkionmetsästäjät pohjoiseen? Minun ja Olavin määränpään olivat tienneet vain harvat ja valitut: Lisella Ilvanstarin mailla sekä Lattarin sisarukset, jotka meidät olivat pohjoiseen lähettäneet. Sekä sisareni että Roderick ja Rohalia olivat Ilvanstarin mailla turvassa – vai olivatko?

Pelikerta oli lyhyt mutta ytimekäs, ja Jadarin sekä Olavin seikkailujen pariin oli mukava palata. Edellisestä pelikerrasta on kulunut pitkään, mutta toivottavasti seuraavaan kertaan ei mene aivan yhtä pitkään. Seuraava pelikerta saattaa olla Metsästäjän polkujen loppuhuipennus.