15. Praedor-sessio: Ja he elivät elämänsä loppuun asti...

Vuosi 513 Valiarin aikaa, marraskuu - Vuosi 514 Valiarin aikaa, helmikuu

Kurarimin kultin velho Alman oli kuollut, ja demoniritareilla oli nyt kaksi palaa Pirunsydän -amuletista. Circolin velhojen tutkimukset olivat kuitenkin paljastaneet, että amuletti oli yksinkertaisesti liian vaarallinen säilytettäväksi edes demoniritareiden hallussa, joten demoniritarit olivat päättäneet, että turvallisinta olisi tuhota kaksi amuletinpalasta, ettei Pirunsydäntä koskaan voisi koota sen täyden voiman vapauttamiseksi. Tuhoaminenkaan ei ollut täysin yksinkertaista, sillä pirstaloitunakin amuletin voima oli riittävä aiheuttamaan Jaconialle riittävän vakavan uhkan; turvallisinta oli palauttaa amuletti ulottuvuuteen, mistä se sai voimansa - kuolleiden kuolemattomien ulottuvuuteen, Tuonpuoleiseen.

Seikkailijoilla oli edessään siis matka Kirotulle maalle etsimään Villin taikuuden aluetta, josta löytyisi avonainen portti Tuonpuoleisen ulottuvuuteen. Tällaisen löytyminen Kirotulta maalta oli kuin neulan etsiminen neulasuovasta, mutta onneksi demoniritarit tunsivat Farrigniasta entisen praedorin, joka huhujen mukaan tiesi yhden portin Kirotulta maalta, joka vaikutti yhteydeltä Tuonpuoleiseen. Trelaus lähti saattamaan seikkailijoita Farrigniaan Vernan jäädessä järjestemään neuvotteluja Tutusin ja Holrusin välille.

Matka Farrigniaan läpi kylmän talven ei ollut helppo, varsinkaan kun talvi oli hurjempi kuin kukaan tiesi Pohjois-Jaconian leudommalla seudulla olleen miesmuistiin (talvi oli lähes yliluonnollisen ankara). Farrigniaan päästiin kuitenkin välikohtauksitta, ja Trelauksen lähtiessä järjestelemään seikkailijoiden matkaa Kirotulle maalle suuntasivat seikkailijat etsimään entistä praedoria nimeltään Jondal, joka hoiti seikkailijoille jo tutuksi tullut Punaisen rukoilijasirkan kievaria.

Entinen praedor, miespaimentolaisten maagisilla kuoriaistatuoinneilla merkitty alkemisti, joka antoikin seikkailijoille tärkeitä neuvoja Kirotulla maalla ja Villin taikuuden alueiden läheisyydessä kulkemisessa. Hänen tärkein neuvonsa oli: "Älkää menkö sinne", mutta sitä seikkailijat eivät ikävä kyllä voineet totella.

Matka vaikutti kuitenkin sen verran vaaralliselta, ja nopea perääntyminen tehtävän jälkeen hyvin tarpeelliselta, joten Fallon halusi demoniritareiden tekevän hänelle palveluksen; tarinoissa velhojen kerrottiin pystyvän ihmeisiin, joten Modredin huoneen ritari halusi demoniritareiden järjestää jonkun velhon loitsimaan hänelle uuden jalan. Trelaus suostui ja mysteerinen velho saapui kohta parantamaan raajarikon ritarin; loitsu oli menestys, joskin lopputulos oli yllättävä; ritarille kasvanut jalka muistutti enemmän hirviömäisen pedon, kuin ihmisen jalkaa.

Fallonin totutellessa uuteen raajaansa Palon kävi etsimässä Farrignian varkaiden killalle työskentelemään jääneen Jon Johranin, jolle hän antoi tehtäväksi järjestää jonkun viemään kukkarossa painavat kultarahat Tutusissa odottavalle perheelle. Jon suostui tähän, mutta varoitti, että Farrignian varkaiden killan uusi päällikkö "Karju" etsi seikkailijoita - mutta kukaan ei tiennyt miksi. Pian tämä kuitenkin saatiin selville, sillä Jonin käytyä varoittamassa seikkailijoita uudelleen Farrignian varkaat tulivat etsimään seikkailijoita ja Karjun puheilla käytiinkin.

Karju paljastui kookkaaksi ja varsin raa'aksi mieheksi, joka potki juuri jonkun alaisensa kylkiluita kun seikkailijat tuotiin hänen puheilleen. Karju paljastui seikkailijoille kiitolliseksi; elleivät nämä olisi tappaneet ensin Mandar Tusrania ja tämän jälkeen Arelia ei Karju olisi koskaan noussut varkaiden killan johtoon. Toisaalta varkaiden killan arvovalta oli kärsinyt pahasti Fallonin ja Palonin urotekojen saatossa, joten kaikkien kannalta olisi parempi, ellei heitä enää nähtäisi Farrigiassa. Sopiin tunnuttiin pääsevän, mutta juuri poistuessaan seikkailijat tajusivat, ketä Karju oli hakkaamassa henkihieveriin. Miehen päässä oli säkki, mutta Karju mainitsi miehen nimen: Jon.

Jon, joka oli ollut uskollinen ystävä ja Kantaskissa rohkea sotilas, ei ollut ansainnut kurjaa loppua varkaiden killan käsissä, joten haettuaan Mustasta huoneesta apua seikkailijat murtautuivat illan tullen kiltataloon vapauttamaan vanhaa ystäväänsä. Seikkailijoiden nopeasti kehittelemä suunnitelma toimi, ja jälleen Farrignian varkaiden kilta oli ilman päällikköä - kolmatta kertaa seikkailijat surmasivat killan johtajan. Jon löydettiin hengissä, ja neuvokkaat seikkailijat päättivät, että enää koskaan kilta ja seikkailijat eivät joutuisi kahnauksiin: Jon pistettiin killan johtoon, ja vuoristolaissoturi Jorumin johtamille palkkasoturijoukoille lähetettiin sana Tutusiin: Farrignian varkaiden killasta heille löytyisi töitä.

Kun välit varkaiden killan kanssa oli lopullisesti selvitetty, saattoivat seikkailijat suunnata musta kissa Jaronin vahvistamina kohti Kirottua maata tuhoamaan amuletinpalaset. Matkan aikana todistettiin talven poikkeuksellista ankaruutta, ja kuultiin susienkin käyneen röyhkeiksi alueilla, joissa näitä petoja ei oltu nähty miesmuistiin. Mukana kannetut amuletinpalaset saivat heidät näkemään painajaisia, mutta sitkeät seikkailijat selättivät tämänkin vaivan vain tajutakseen, että Sisämeren luona heitä odotti uusi ongelma: hämmästyttävän kylmän talven myötä Sisämeri oli jäätynyt, eikä laivakyydistä itään - millä suunnalla tarvittu Villin taikuuden alue oli - ollut toivoa.

Seikkailijoilla ei ollut muuta toivoa, kuin lähteä ylittämään jäätynyttä vesialuetta jalkaisin. Tämän vaivalloisen, kostean ja kylmän taipaleen aikana tavattiin niin etelästä paenneita saaristolaisia (Hallan herran heräämisestä ja Valkoisen suden ajasta puhuvat barbaarit kertoivat kyläänsä hyökätyn) kuin myös Puujalka-Cormanina tavattu Artanten ritari, jota avustettiin ritarin ristiretkellä syvyyksien petoa, Baba-Jagathia vastaan. Jäänpinnalle houkuteltua, mustekelamaista hirmua onnistuttiin haavoittamaan, mutta vielä vanhan ritarin täytyisi jatkaa epätoivoista sotaansa petoa vastaan, sillä kuollut hirmu ei ennen pakoaan takaisin meren syvyyksiin.

Sisämeren ylitettyään seikkailijat keräsivät Piperiassa varusteita, ja suuntasivat vihdoin kohti Borvariaa ja paikkaa, jonne Jondal oli heidät neuvonut. Matka sujui tapahtumaköyhänä, mutta Kirotulla maalla sitten jouduttiinkin kohtaamaan paitsi Tuonpuoleisen ulottuvuuden henkiset kauhut, niin myös varsin todelliset ja tappavat elävät kuolleet, jotka Tuonpuoleisen portista tihkunut Villi taikuus oli herättänyt henkiin. Loppujen lopuksi seikkailijat kuitenkin osoittautuivat voitokkaiksi ja tuhosivat paitsi amuletin niin seuranneen räjähdyksen myötä kenties myös aukiolleen portin; tästä he eivät voineet olla varmoja, sillä Kirotun maan vaarojen uhmaaminen uudelleen tuntui tarpeettomalta. Heidän tehtävänsä oli suoritettu, ja Pirunsydämen täydellinen mahti oli hävitetty.

Farrigniaan palattuaan seikkailijat saivat demoniritareiden kiitoksen ja lupaukset ikuisesta ystävyydestä, ja myös uutist Jonin ja Jorumin vallasta Farrignian alamaailmassa lämmittivät mieltä. Uutiset pohjoisesta kuitenkin kertoivat sodan Koilis-Tutusin rannikkoseuduista edelleen jatkuvan, mutta osa Holrusin valloittamista alueista sentään oli saatu neuvoteltua takaisin Tutusille. Sota Holrusia vastaan jatkuisi epäilemättä ensi kesänä, mutta Fallon ja Palon olivat saavuttaneet jo paljon: he olivat demoniritareiden ystäviä, Tutusin valtakunnan puolustajia ja oman lääninsä hallitsijoita - ja heidän vihollisistaan suurin osa oli maan mullissa. Kurarimin kultti kantoi heille epäilemättä kaunaa, mutta tuskinpa hekään uskaltaisivat käydä demoniritareiden ja velhojen suosiosta nauttivien rikkaiden maanomistajien ja sankareiden kimppuun.

Fallon ja Palon palasivatkin tyytyväisinä uusiin koteihinsa Itä-Tutusin läänityksillä, eikä Fallonin riita isänsä kanssa enää paljon painanut uuden läänityksen ja oman sukulinjan perustamisen rinnalla (perijäksi tuli hengissä hämmästyttävästi selkkauksesta jos toisestakin selvinnyt "palveluspoika" Kandar). Seuraavana vuonna entiset praedorit auttoivat valtakuntaansa Holrusin valloittamien alueiden takaisinvaltaamisessa, mutta Pirunsydämen amuletin ympärille kietoutunut kampanja oli nyt päättynyt.

Hämmästyttävää kyllä: Fallon ja Palon selviytyivät nauttimaan voitoistaan!

Kerrassaan mahtavaa saada pitkästä aikaa kampanjan juoniarkki tyydyttävään päätökseen ilman, että homma keskeytyy syystä tai toisesta. Viimeinen seikkailu sisälsi yllättävän vähän taistelua, mutta ne vähät taistelut mitä käytiin olivatkin sitten kokeneiden ja taidoissaan tappavien seikkailijoiden hallintaa. Mielestäni homma toimi, eikä yhden pelaajan, Ollin, lisäys kesken session ainakaan kauaa haitannut. Ikävä kyllä Olli ei välttämättä saanut kampanjan viimeisestä pelikerrasta paljon irti, mutta toivottavasti mielenkiinto heräsi edes sen verran, että hän eksyy toiseenkin kertaan pelailemaan.

Jaakko ja Juho kirjoittavat ilmeisesti vielä pienet selvitykset Palonin ja Fallonin kohtaloista, mutta minun osaltani tämä oli tämän kampanjan viimeinen lokimerkintä. Jotain "Jaconian maailmankirja"-pätkiä toki saatan kirjoitella, kunhan inspiraatio vain iskee.

Eli kiitoksia kampanjalokeja seuranneille kärsivällisyydestä silloinkin, kun oma tarinankuljetus ei ole ollut sitä kaikkein johdonmukaisinta. Näitä on ollut ilo kirjoitella, kun on tiennyt että ainakin joku näitä on seurannut. Kaiken kaikkiaan sanoisin, että hyvä kampanjahan siitä loppupeleissä tuli.

Blogi ei tule kuitenkaan missään tapauksessa kuolemaan; ensi viikolla pelaamme ilmeisesti Juhon johtamaan Stalker-tieteisroolipeliä, ja varmaan siitä pitää näin ensimmäistä kertaa kokeiltuna jotain tuntoja ylös kirjoitella. Sen jälkeen on taas mahdollisuudet avoinna, ja lokimerkinnät ja satunnainen paasaaminen sen kuin jatkuvat...