15. Praedor-sessio: Ja he elivät elämänsä loppuun asti...

Vuosi 513 Valiarin aikaa, marraskuu - Vuosi 514 Valiarin aikaa, helmikuu

Kurarimin kultin velho Alman oli kuollut, ja demoniritareilla oli nyt kaksi palaa Pirunsydän -amuletista. Circolin velhojen tutkimukset olivat kuitenkin paljastaneet, että amuletti oli yksinkertaisesti liian vaarallinen säilytettäväksi edes demoniritareiden hallussa, joten demoniritarit olivat päättäneet, että turvallisinta olisi tuhota kaksi amuletinpalasta, ettei Pirunsydäntä koskaan voisi koota sen täyden voiman vapauttamiseksi. Tuhoaminenkaan ei ollut täysin yksinkertaista, sillä pirstaloitunakin amuletin voima oli riittävä aiheuttamaan Jaconialle riittävän vakavan uhkan; turvallisinta oli palauttaa amuletti ulottuvuuteen, mistä se sai voimansa - kuolleiden kuolemattomien ulottuvuuteen, Tuonpuoleiseen.

Seikkailijoilla oli edessään siis matka Kirotulle maalle etsimään Villin taikuuden aluetta, josta löytyisi avonainen portti Tuonpuoleisen ulottuvuuteen. Tällaisen löytyminen Kirotulta maalta oli kuin neulan etsiminen neulasuovasta, mutta onneksi demoniritarit tunsivat Farrigniasta entisen praedorin, joka huhujen mukaan tiesi yhden portin Kirotulta maalta, joka vaikutti yhteydeltä Tuonpuoleiseen. Trelaus lähti saattamaan seikkailijoita Farrigniaan Vernan jäädessä järjestemään neuvotteluja Tutusin ja Holrusin välille.

Matka Farrigniaan läpi kylmän talven ei ollut helppo, varsinkaan kun talvi oli hurjempi kuin kukaan tiesi Pohjois-Jaconian leudommalla seudulla olleen miesmuistiin (talvi oli lähes yliluonnollisen ankara). Farrigniaan päästiin kuitenkin välikohtauksitta, ja Trelauksen lähtiessä järjestelemään seikkailijoiden matkaa Kirotulle maalle suuntasivat seikkailijat etsimään entistä praedoria nimeltään Jondal, joka hoiti seikkailijoille jo tutuksi tullut Punaisen rukoilijasirkan kievaria.

Entinen praedor, miespaimentolaisten maagisilla kuoriaistatuoinneilla merkitty alkemisti, joka antoikin seikkailijoille tärkeitä neuvoja Kirotulla maalla ja Villin taikuuden alueiden läheisyydessä kulkemisessa. Hänen tärkein neuvonsa oli: "Älkää menkö sinne", mutta sitä seikkailijat eivät ikävä kyllä voineet totella.

Matka vaikutti kuitenkin sen verran vaaralliselta, ja nopea perääntyminen tehtävän jälkeen hyvin tarpeelliselta, joten Fallon halusi demoniritareiden tekevän hänelle palveluksen; tarinoissa velhojen kerrottiin pystyvän ihmeisiin, joten Modredin huoneen ritari halusi demoniritareiden järjestää jonkun velhon loitsimaan hänelle uuden jalan. Trelaus suostui ja mysteerinen velho saapui kohta parantamaan raajarikon ritarin; loitsu oli menestys, joskin lopputulos oli yllättävä; ritarille kasvanut jalka muistutti enemmän hirviömäisen pedon, kuin ihmisen jalkaa.

Fallonin totutellessa uuteen raajaansa Palon kävi etsimässä Farrignian varkaiden killalle työskentelemään jääneen Jon Johranin, jolle hän antoi tehtäväksi järjestää jonkun viemään kukkarossa painavat kultarahat Tutusissa odottavalle perheelle. Jon suostui tähän, mutta varoitti, että Farrignian varkaiden killan uusi päällikkö "Karju" etsi seikkailijoita - mutta kukaan ei tiennyt miksi. Pian tämä kuitenkin saatiin selville, sillä Jonin käytyä varoittamassa seikkailijoita uudelleen Farrignian varkaat tulivat etsimään seikkailijoita ja Karjun puheilla käytiinkin.

Karju paljastui kookkaaksi ja varsin raa'aksi mieheksi, joka potki juuri jonkun alaisensa kylkiluita kun seikkailijat tuotiin hänen puheilleen. Karju paljastui seikkailijoille kiitolliseksi; elleivät nämä olisi tappaneet ensin Mandar Tusrania ja tämän jälkeen Arelia ei Karju olisi koskaan noussut varkaiden killan johtoon. Toisaalta varkaiden killan arvovalta oli kärsinyt pahasti Fallonin ja Palonin urotekojen saatossa, joten kaikkien kannalta olisi parempi, ellei heitä enää nähtäisi Farrigiassa. Sopiin tunnuttiin pääsevän, mutta juuri poistuessaan seikkailijat tajusivat, ketä Karju oli hakkaamassa henkihieveriin. Miehen päässä oli säkki, mutta Karju mainitsi miehen nimen: Jon.

Jon, joka oli ollut uskollinen ystävä ja Kantaskissa rohkea sotilas, ei ollut ansainnut kurjaa loppua varkaiden killan käsissä, joten haettuaan Mustasta huoneesta apua seikkailijat murtautuivat illan tullen kiltataloon vapauttamaan vanhaa ystäväänsä. Seikkailijoiden nopeasti kehittelemä suunnitelma toimi, ja jälleen Farrignian varkaiden kilta oli ilman päällikköä - kolmatta kertaa seikkailijat surmasivat killan johtajan. Jon löydettiin hengissä, ja neuvokkaat seikkailijat päättivät, että enää koskaan kilta ja seikkailijat eivät joutuisi kahnauksiin: Jon pistettiin killan johtoon, ja vuoristolaissoturi Jorumin johtamille palkkasoturijoukoille lähetettiin sana Tutusiin: Farrignian varkaiden killasta heille löytyisi töitä.

Kun välit varkaiden killan kanssa oli lopullisesti selvitetty, saattoivat seikkailijat suunnata musta kissa Jaronin vahvistamina kohti Kirottua maata tuhoamaan amuletinpalaset. Matkan aikana todistettiin talven poikkeuksellista ankaruutta, ja kuultiin susienkin käyneen röyhkeiksi alueilla, joissa näitä petoja ei oltu nähty miesmuistiin. Mukana kannetut amuletinpalaset saivat heidät näkemään painajaisia, mutta sitkeät seikkailijat selättivät tämänkin vaivan vain tajutakseen, että Sisämeren luona heitä odotti uusi ongelma: hämmästyttävän kylmän talven myötä Sisämeri oli jäätynyt, eikä laivakyydistä itään - millä suunnalla tarvittu Villin taikuuden alue oli - ollut toivoa.

Seikkailijoilla ei ollut muuta toivoa, kuin lähteä ylittämään jäätynyttä vesialuetta jalkaisin. Tämän vaivalloisen, kostean ja kylmän taipaleen aikana tavattiin niin etelästä paenneita saaristolaisia (Hallan herran heräämisestä ja Valkoisen suden ajasta puhuvat barbaarit kertoivat kyläänsä hyökätyn) kuin myös Puujalka-Cormanina tavattu Artanten ritari, jota avustettiin ritarin ristiretkellä syvyyksien petoa, Baba-Jagathia vastaan. Jäänpinnalle houkuteltua, mustekelamaista hirmua onnistuttiin haavoittamaan, mutta vielä vanhan ritarin täytyisi jatkaa epätoivoista sotaansa petoa vastaan, sillä kuollut hirmu ei ennen pakoaan takaisin meren syvyyksiin.

Sisämeren ylitettyään seikkailijat keräsivät Piperiassa varusteita, ja suuntasivat vihdoin kohti Borvariaa ja paikkaa, jonne Jondal oli heidät neuvonut. Matka sujui tapahtumaköyhänä, mutta Kirotulla maalla sitten jouduttiinkin kohtaamaan paitsi Tuonpuoleisen ulottuvuuden henkiset kauhut, niin myös varsin todelliset ja tappavat elävät kuolleet, jotka Tuonpuoleisen portista tihkunut Villi taikuus oli herättänyt henkiin. Loppujen lopuksi seikkailijat kuitenkin osoittautuivat voitokkaiksi ja tuhosivat paitsi amuletin niin seuranneen räjähdyksen myötä kenties myös aukiolleen portin; tästä he eivät voineet olla varmoja, sillä Kirotun maan vaarojen uhmaaminen uudelleen tuntui tarpeettomalta. Heidän tehtävänsä oli suoritettu, ja Pirunsydämen täydellinen mahti oli hävitetty.

Farrigniaan palattuaan seikkailijat saivat demoniritareiden kiitoksen ja lupaukset ikuisesta ystävyydestä, ja myös uutist Jonin ja Jorumin vallasta Farrignian alamaailmassa lämmittivät mieltä. Uutiset pohjoisesta kuitenkin kertoivat sodan Koilis-Tutusin rannikkoseuduista edelleen jatkuvan, mutta osa Holrusin valloittamista alueista sentään oli saatu neuvoteltua takaisin Tutusille. Sota Holrusia vastaan jatkuisi epäilemättä ensi kesänä, mutta Fallon ja Palon olivat saavuttaneet jo paljon: he olivat demoniritareiden ystäviä, Tutusin valtakunnan puolustajia ja oman lääninsä hallitsijoita - ja heidän vihollisistaan suurin osa oli maan mullissa. Kurarimin kultti kantoi heille epäilemättä kaunaa, mutta tuskinpa hekään uskaltaisivat käydä demoniritareiden ja velhojen suosiosta nauttivien rikkaiden maanomistajien ja sankareiden kimppuun.

Fallon ja Palon palasivatkin tyytyväisinä uusiin koteihinsa Itä-Tutusin läänityksillä, eikä Fallonin riita isänsä kanssa enää paljon painanut uuden läänityksen ja oman sukulinjan perustamisen rinnalla (perijäksi tuli hengissä hämmästyttävästi selkkauksesta jos toisestakin selvinnyt "palveluspoika" Kandar). Seuraavana vuonna entiset praedorit auttoivat valtakuntaansa Holrusin valloittamien alueiden takaisinvaltaamisessa, mutta Pirunsydämen amuletin ympärille kietoutunut kampanja oli nyt päättynyt.

Hämmästyttävää kyllä: Fallon ja Palon selviytyivät nauttimaan voitoistaan!

Kerrassaan mahtavaa saada pitkästä aikaa kampanjan juoniarkki tyydyttävään päätökseen ilman, että homma keskeytyy syystä tai toisesta. Viimeinen seikkailu sisälsi yllättävän vähän taistelua, mutta ne vähät taistelut mitä käytiin olivatkin sitten kokeneiden ja taidoissaan tappavien seikkailijoiden hallintaa. Mielestäni homma toimi, eikä yhden pelaajan, Ollin, lisäys kesken session ainakaan kauaa haitannut. Ikävä kyllä Olli ei välttämättä saanut kampanjan viimeisestä pelikerrasta paljon irti, mutta toivottavasti mielenkiinto heräsi edes sen verran, että hän eksyy toiseenkin kertaan pelailemaan.

Jaakko ja Juho kirjoittavat ilmeisesti vielä pienet selvitykset Palonin ja Fallonin kohtaloista, mutta minun osaltani tämä oli tämän kampanjan viimeinen lokimerkintä. Jotain "Jaconian maailmankirja"-pätkiä toki saatan kirjoitella, kunhan inspiraatio vain iskee.

Eli kiitoksia kampanjalokeja seuranneille kärsivällisyydestä silloinkin, kun oma tarinankuljetus ei ole ollut sitä kaikkein johdonmukaisinta. Näitä on ollut ilo kirjoitella, kun on tiennyt että ainakin joku näitä on seurannut. Kaiken kaikkiaan sanoisin, että hyvä kampanjahan siitä loppupeleissä tuli.

Blogi ei tule kuitenkaan missään tapauksessa kuolemaan; ensi viikolla pelaamme ilmeisesti Juhon johtamaan Stalker-tieteisroolipeliä, ja varmaan siitä pitää näin ensimmäistä kertaa kokeiltuna jotain tuntoja ylös kirjoitella. Sen jälkeen on taas mahdollisuudet avoinna, ja lokimerkinnät ja satunnainen paasaaminen sen kuin jatkuvat...

14. Praedor-sessio: Koettelemukset Kantaskissa

Vuosi 513 Valiarin aikaa, loka-marraskuu.

Syyskuun antaessa poikkeuksellisen - lähes luonnottoman - ripeästi tietä talvelle Fallon ja Palon viettivät muutamia viikkoja Miradissa jälkimmäisen toipuessa kaksintaistelussa saamistaan haavoista. Kreivit Enith ja Adros sen sijaan suuntasivat etelästä kantautuneiden uutisten huolestuttamina takaisin kotimailleen, sillä Idamarin piirityksen huhuttiin loppuneen Tutusille huolestuttavin tuloksin: Idamarin herttua Teran oli antautunut, vannonut uskollisuutta Holrusin kruunulle ja julistanut viimeisenä tekonaan Etelä-Tutusin suurimpana herrana kaikki Tutusille uskolliset joukot lainsuojattomiksi.

Oli hyvin todennäköistä, että etelässä odotti vain uusia vaikeuksia, mutta Enith ei halunnut hylätä sotaansa holrusilaisia vastaan tai jättää maanmiehiään pulaan; tämän ymmärtäen Fallon antoi suurimman osan herttua Isgimnurin hänelle ja Palonille määräämistä joukoista Enithin alaisuuteen; vain 50 Modredin miestä ja Fallonin palkkaamat 100 palkkasoturia jäivät Fallonin ja Palonin alaisuuteen. Näin ollen alunperin arat välit Enithiin saatiin kohtuullisiksi, eikä tätä uutta kumppanuutta horjuttaneet edes Fallonin kimppuun iltasella käynyt kostonhimoinen Enithin Galenos-soturi, jota Fallon oli aikaisemmin rankaissut niskuroinnista.

Lopulta Palon parani parahultaisiksi herttua Isgminurin vierailua varten. POhjoisesta saapunut ylimys kertoi tulleensa Jorum Engelinpojan hälyttämänä auttamaan Miradin puolustajia, mutta saatuaan Fallonin vain pari päivää aikaisemmin pohjoiseen lähettämältä sananviejältä uutisen tutusilaisten voitosta oli herttua lähettänyt joukkonsa takaisin pohjoiseen, ja tullut itse kiittämään taitavia sotureita. Herttua luovutti Palonille ja Fallonille paitsi Tutusin valtakunnan puolustajien arvon, niin myös maaomistuksia idästä - tosin Holrusin miehittämiltä alueilta. Viimeinen, mutta tuskin vähäisin lahjus oli Tutusin teränä tunnettu hieno miekka, joka kulki perintönä Tutusissa kuntoisuutensa osoittaneelta ylimyssuvulta toiselle. Sota on kauhea asia, mutta ainakin tähän mennessä se oli tuonut Modredin huoneelle vain menestystä ja mainetta.



Pelkkiä ylistyksiä ja lahjoja Isgimnur ei kuitenkaan tarjonnut; hänellä oli myös tehtävä valtakunnan uusille suojelijoille. Etelästä oli saapumassa demoniritarien ja velhojen lähetystö neuvottelemaan rauhaa Tutusin ja Holrusin välille, ja herttua Isgimnur halusi luotettavia miehiä saattamaan lähetystön oikealle puolelle rajaa - Tutusin puolelle, siis. Fallon ja Palon saamistaan palkkioista liikuttuneina luonnollisesti suostuivat, ja komennettuaan Eskilin komentamat palkkasoturit ryöstelemään Holrusin valloittamia maita Miradista itään kaksikko otti jäljellä olevat miehensä ja suuntasivat etelään. Ennen lähtöään Fallon oli kuitenkin "neuvotellut" kaupungin taitavimman alkemistin "lahjoittamaan" Modredin huoneen sotaponnisteluihin kaksi Elämän eliksiiriä ja neljä Parantavaa juomaa. Fallon alkoi todellakin päästä jyvälle tästä "neuvottelu"-hommasta...

Varenaan päästyään Modredin huoneen joukot saivat kuitenkin todistaa Miradin piirityksessä länteen karanneiden holrusilaisten tuhoja, jotka kävivät lopulta niin järkyttäviksi, että Varenaan päästyään Fallon komensi 50 miestään jäljittämään länteen pesiytyneitä holrusilaisia ryöstelijöitä. Varenassa näihin joukkoihin saatiin vahvistukseksi vielä Enithin mukaan lähteneiden joukkojen rippeet, sillä tapahtumat etelässä olivat olleet onnettomia: Enithin joukot oli savustettu esiin piilopaikoistaan Skelin lähiympäristön metsissä, kreivi itse oli vangittu ja Adros oli ottanut haltuunsa Varenaan paenneiden joukkojen rippeet. Etelän tilanne näytti synkentyvän entisestään.

Varenasta etelään holrusilaisten valloittajien mielivallasta saatiin yhä enemmän todisteita. Kun seikkailijat sattumalta onnistuivat pelastamaan vanhan tuttunsa, Myllytornin vanhan ritari Raudricin saatiin myös vahvistus Idamarin synkälle kohtalolle: Enithin pää koristi tätä nykyä Idamarin ja koko itäisen Tutusin käskynhaltijan Matias Harnakin muureja. Enithin turmiosta kiertäneiden huhujen myötä yhä useamman tutusilaisen lordin päättäväisyys oli murtunut, ja Holrusin miehitys tuntui vakiintuneen. Lähtökohdat rauhanneuvotteluihin eivät tuntuneet erityisen lupaavilta.

Lopulta Palon ja Fallon kuitenkin saapuivat Tutusin etelärajalla sijaitsevaan Beresin kaupunkiin, jossa heidän oli määrä tavata demoniritareiden ja velhojen lähetystö. Huolestuneina kovaa vauhtia lähestyvästä talvesta - vaikka oli lokakuun puoliväli, oli lunta jo satanut useampaan kertaan - kaksikko sijoittikin melkoisen osan rahoistaan viljaan, josta saattaisi talvella tulla pulaa. Viljaostokset saatiin sopivasti järjestettyä ennen velhojen lähetystön saapumista ja paluumatkaa takaisin pohjoiseen.

Velhojen lähetystön saavuttua seikkailijat kohtasivat jälleen jo aikaisemmin tapaamansa demoniritarit Trelauksen ja Vernan, jotka eivät olleet unohtaneet Palonin ja Fallonin rohkeutta ja apua Kurarimin kulttia vastaan taisteltaessa. Ikävä kyllä velhot olivat nimittäneet velhojen edustajaksi Trenac Verannoksen, ja seikkailijoille selvisi pian, ettei Verannoksen sukukaan ollut unohtanut Fallon Modredin ja Palon Reysin aiheuttamaa häpeää suvulle. Oli sanomattakin selvää, että seikkailijat välttelivät parhaansa mukaan Trenacia matkallaan pohjoiseen.

Sata mustaa kissaa, kaksi demoniritaria ja velho mukanaan kaksikko sai matkustaa ongelmitta Kantaskiin, jossa neuvottelut Tutusin ja Holrusin välisestä rauhasta oli tarkoitus aloittaa. Matkalla seikkailijat panivat merkille että jos ennusmerkit pitivät paikkansa, niin tänä vuonna talvi kouraisisi ankaralla kädellä pohjoista, ja Tutusissa tavallisemmat, leudot talvet tekisivät tietä pakkaselle ja hyytäville lumimyrskyille.

Varenassa seikkailijat saivat Varenaan saapuneelta Kandarilta tietää miestensä ajavan edelleen takaa horlusilaisia ryöväreitä lännempänä. Fallon ja Palon kuitenkin päättivät, että neuvottelut pohjoisessa olivat nyt tärkeämpiä, varsinkin kun Verna ja Trelaus olivat vihjanneet neuvotteluihin liittyvän enemmän kuin päälle päin näytti.

Kuningas Delaron, herttua Isgimnur ja ritari Aron Modred ottivat vastaan lähetystön ja seikkailijat, ja pian Fallon ja Palon olivat syrjässä neuvotteluista. Saatuaan kuulla, että Iberas Modred oli jäänyt vangiksi Kantaskin kaksoislinnakkeen holrusilaisille joukoille kaksikko kuitenkin aavisteli, ettei heidän osuutensa tapahtumiin ollut vielä täytetty.

Seikkailijoiden ennakkoaavistukset osoittautuivat oikeiksi, kun neuvottelut rauhasta ajautuivat nopeasti umpikujaan. Kuningas Delaronin, Isgimnurin ja Aronin muodostama Tutusin edustajisto ei yksinkertaisesti voinut hyväksyä Holrusia edustaneiden kuningas Vestar Madan ja suurhettua Tybor Engarin vaatimuksia täydellisestä antautumisesta Holrusille. Jopa Holrusin mahtavan armeijan ja etelän olosuhteet huomioonottaen holrusilaisten vaatimukset tuntuivat naurettavilta, varsinkaan kun demoniritareiden ja velhojen sana ei tuntunut painavan Holrusille mitään.

Lopulta Trelaus, Verna ja Trebac pyysivät Fallonin ja Palonin puheilleen, ja paljastivat epäilynsä. Musta huone epäili velho Alman Verannoksen, Kurarimin kulttiin sekaantuneen velhon, paenneen Holrusiin ja hallitsevan nyt vielä selvittämättömästä syystä Holrusin päättäjiä. Trebacin jäljitysloitsut olivat sijoittaneet Almanin Kantaskin kaksoistornien linnakkeeseen, jonne joukko holrusilaisia oli linnoittautunut Tutusilaisia piirittäjiä vastaan. Demoniritarit selittivät, etteivät he tai mustat kissat nykyisessä herkässä tilanteessa voineet sekaantua Holrusin ja Tutusin asioihin aseellisesti, mutta jos tutusilaiset itse vaikkapa surmaisivat velhojenkin hylkäämän luopion ja kulttilaisen, tuskinpa Circolissa suuremmin kyyneleitä vuodatettaisiin. Demoniritareiden ja Trebacin edustaman Verannoksen huoneen palkkion kannustamina ja Trebacin lupaaman suojan rohkaisemina Almanin loitsuja vastaan Palon ja Fallon lupasivat hankkiutua linnaan jo tutuksi käynyttä salareittiä pitkin, ottaa vangiksi Almanin ja hankkia käsiinsä kaikki mahdolliset Kurarimin kulttiin liittyvät esineet - kenties jopa Pirunsydämen amuletin palasen, joita Kurarimin kultilla oli kaksi. Myöhemmin Trebac muutti sopimusta siten, että Verannoksen suvulle häpeää aiheuttaneen Almanin olisi kuoltava, mutta tuskinpa kukaan tosiaan velhopetturin kuolemalle kyyneleitä vuodattaisi.

Hiipiminen linnoitukseen sujui ongelmitta aina muinaisiin velhojen katakombeihin asti päästessä: siellä Palon ja Fallon kohtasivat neljä katakombeja vartioinutta epäkuollut haamua, jotka tähän asti olivat olleet sidottuina Vecis Vardonin tuhoamiin patsaisiin. Haamut tekivät selväksi, että seuraava kuolevainen, joka katakombien rauhaa häiritsisi, maksaisi siitä hengellään; seikkailijat olivat siis ansassa linnoituksessa, sillä katakombien kautta ei olisi pääsyä pois linnakkeesta. Jäljet kertoivat Almanin ainakin käyneen katakombeissa.

Linnoituksessa neuvokkaat seikkailijat onnistuivat kuitenkin neuvottelemaan lannistuneiden holrusilaisten - joita ei paljoakaan linnakkeessa ollut - kanssa sopimuksen. Jos seikkailijoiden onnistuisi päihittää Alman ja tämän esiinmanaama demoni, antautuisivat linnakkeessa olevat holrusilaiset. Vähäväkiset puolustajat olisivat antautuneet jo aikaisemmin, mutta velho oli sen estänyt. Iberasista kyseltäessä holrusilaiset osasivat kertoa vain, että Alman oli käskenyt tuoda Iberasin eteensä linnakkeen valtaistuinsaliin, eikä ritaria oltu sen jälkeen nähty.

Nopean juonen Almanin ja demonin päihittämiseksi kehiteltyään seikkailijat kävivät toimeen ja kohtasivat kulttilaisen linnakkeen valtaistuinsalissa. Fallonin järkytys oli kuitenkin suuri, kun Almania palvelleeksi demoniksi paljastui kukapa muukaan, kuin kammottavan muodonmuutoksen käynyt Iberas: ritarin aikoinaan Kandarilta varastama, Borvariasta löytynyt haarniska oli yhdessä Almanin loitsujen kanssa muuttanut miehen demoniksi. Kyyneleet silmissään Fallon teki lopulta tarvittavan, ja surmasi Demoni-Iberasin, ja luonnottoman musta veri värjäsi pian Tutusin terää.

Fallonin ottaessa yhteen veljensä kanssa Palon laukaisi seikkailijoiden suunnitteleman ansan velhoa vastaan. Alman järkyttyi sen verran Palonin ampuman nuolen sisuksiinsa, että kulttilaisen loitsut oli nopeasti loitsittu, eivätkä seikkailijat edes tarvinneet Trebacin antamaa, magialta suojaavaa vyönsolkea. Ennen kuin Palon ehti hyökätä miekkoineen velhon kimppuun pakeni tämä kuitenkin salista. Fallonin keskittyessä veljensä voittamiseen ei Palon nähnyt muuta mahdollisuutta kuin seurata velhoa alas kellareihin ja lopulta aina hautakatakombeihin saakka, missä vartijoiden haamut osoittivat olleensa tosissaan. Katakombeihin uskaltautunut Alman koki kammottavan kuoleman. Viimeinen muisto velhosta oli Palonin nappaama pala Pirunsydämen amulettia.

Seikkailijoiden voitto Almanista oli katkeransuloinen, sillä "lupaavamman" poikansa menetyksestä mieletön Aron kielsi Fallonin lopullisesti. Seikkailijoiden koitoksetkaan eivät olleet vielä päättyneet; demoniritarit olivat päättäneet, että Pirunsydän oli palasinakin liian vaarallinen Jaconiassa säilytettäväksi, ja kaksi Kurarimilta pelastettua amuletinpalaa pitäisi viedä Kirotulle maalle tuhottavaksi - mutta se on tarina kerrottavaksi toisena päivänä...

Tällä hetkellä näyttää siltä, että viidestoista lokimerkintä tulee olemaan ainakin toviksi viimeinen merkintä Palonin ja Fallonin tarinaa. Saa nähdä, onnistuuko kaksikko tuhoamaan haltuunsa saadut amuletinpalat, vai viekö Kirottu maa voiton kovia kokeneista seikkailijoistamme...

EDIT: Tutusin karttaan päivitetty edellisissä peleissä kohdattuja paikkoja.

13. Praedor-sessio: Miradin Mahtavat Puolustajat

Vuosi 513 Valiarin aikaa, syys-lokakuu

Koska seikkailijoilla ei ollut tarkkaa tietoaa Miradiin suuntaavien holrusilaisten aikataulusta, päättivät he suunnata mahdollisimman nopeasti Verana-nimiseen kaupunkiin hakemaan joukkonsa, kun taas seikkailijoita auttanut Jorum Engelinpoika lähetettiin viemään sanaa Solamnurissa taisteleville Tutusin joukoille. Fallon ja Palon toivottivat vuoristolaiselle hyvää matkaa ja suuntasivat itse etelään toivoen, että heidän joukkonsa olisivat siellä, minne ne oli odottamaan komennettu.

Matka sujui ongelmitta, mutta öiden koleus sai huolestuneet seikkailijat tajuamaan, että talvi saattaisi yllättävään sotivan Tutusin nopeammin, kuin alunperin oltiin tajuttukaan. Bansamorin kautta kulkeneet seikkailijat kuitenkin rohkaistuivat, kun kuulivat Kantaskissa Iberasin ja Isgimnurin saaneen voiton Holrusin pohjoisesta armeijasta, ja ajaneen holrusilaiset takaisin rajakukkuloiden itäpuolelle. Kantask oli edelleen Holrusin joukkojen hallussa, mutta Edekin herttua piiritti jälleen kaupunkia, joten epäilemättä se olisi pian tutusilaisten hallussa.

Bansamorissa seikkailijat ostivat myös melkoisen määrän tarvikkeita kuljetettavaksi Miradiin; miekoista, jousista, panssareista ja keihäistä olisi varmasti apua kaupungin puolustuksessa.

Veranassa seikkailijat tapasivat paitsi omat joukkonsa, niin miehiä etelään avuksi hakemaan tulleen kreivi Enithin, joka oli edelleen oma paskapäinen itsensä. Veranan kreivi Androsin ja Enithin kanssa päästiin kuitenkin yhteisymmärrykseen, ja lähtipä Adros ja Enith jopa Palonin ja Fallonin mukaan Miradia auttamaan, vaikka suurin osa Veranan huomattavista asevoimista jäikin kotiseutua puolustamaan. Etelän tapahtumista Enith osasi kertoa Idamaria edelleen piiritettävän holrusilaisten toimesta, samoin kuin monta muutakin tärkeää kaupunkia ja linnoitusta. Myös Enithin koti Skel oli kaatunut, ja kreivi miehineen oli jatkanut taistelua rajakukkuloiden metsistä käsin. Apuaan vastaan Enith halusikin joukkoja itselleenkin avuksi lyömään holrusilaiset koirat takaisin omalle puolelleen rajaa.

Matkalla pohjoiseen Fallonilla ja Enithillä oli useita erimielisyyksiä niin joukkojen johtamiseen ja kuriin liittyvissä asioissa. Joka kerta kreivi kuitenkin antoi Modredin suvun ritarille periksi, vaikkei tilanteesta kovin tyytyväinen näyttänyt olevankaan. Herttua Isgimnurin valtakirjasta koskien joukkojen johtajuutta oli kuitenkin hyötyä.

Palon ja parikymmentä tiedustelijaa lähtivät edeltä käsin pohjoista ja Miradin kauppareittiä kohti, ja kokivat matkalla paitsi röyhkeiksi käyneiden susien tihutöitä, kuin Miradiin saapuessaan kaupunkilaisten röyhkeydenkin. Palon kuitenkin vain ilmoitti tyynen rauhallisesti armeijan olevan matkalla kaupunkiin, ja lähti itse tiedustelemaan itään vihollisen etujoukkojen varalta. Tiedustelusta olikin hyötyä, sillä Palon löysi kuin löysikin kaakosta saapuvan armeijan osan, ja palasi parahiksi Miradiin armeijan saapuessa varoittamaan. Valmistelut kaupungin puolustukseen aloitettiin, joskin kaupunkia hallitseva kauppakiltojen, papiston ja käsityöläisten neuvosto olisi halunnut odottaa holrusilaisten aikeita ennen nostoväen kutsua ja puolustuksen valmistelua. Fallon tovereineen pysyi kuitenkin kovana, ja syystäkin, sillä pian seikkailijat ja Miradin asukkaat huomasivat olevansa piiritetyssä kaupungissa.

Seuraavien päivien ajan tehtiin paitsi valmisteluja hyökkääjien pääjoukkoa vastaan, niin myös siivottiin kaupungin ympäristössä kulkevia vihollisen tiedustelijoita. Armeijan pääjoukon saapuessa komentajansa Elior Vadarin johtamana puolustajat koettivat käydä muutamia neuvotteluja kaupungin kohtalosta, mutta loppujen lopuksi kaupungin itäpuoli piiritettiin ja vihollinen aloitti piiritystornien, katapulttien ja valtaustikkaiden rakennuksen ja hyökkäykset lähistön maaseudulle.

Kaiken kaikkiaan Miradin puolustajat olivat kuitenkin toiveikkaita: kaupungin viljamakasiinit olivat täynnä, ja jos piiritys venyisi äärettömiin niin Holrusin joukot joutuisivat taistelemaan paitsi mahdollisia pohjoisesta tulevia apujoukkoja, niin myös nälkää ja kylmää vastaan. Tämän näytti myös Vadar tajuavan, sillä hyökkäykset kaupunkia vastaan aloitettiin saman tien kun piirityskalusto vain oli saatu valmiiksi.

Kolme kertaa Vadar yritti murtaa kaupungin puolustuksen, ja kolme kertaa Midarin joukot löivät holrusilaiset takaisin. Puolustajat kärsivät kovia tappioita, mutta niin sai hyökkäyksistä maksaa myös vihollinenkin, ja Holrusin taistelijoita kaatui niin kaupungin muureilla kuin maaseudulla käydyissä kahakoissakin. Sankareita kohosi puolin jos toisinkin, ja lähes vihollisina Miradiin tulleet Enith, Fallon ja Palon huomasivat, että yhteinen vihollinen voi luoda erikoisia liittolaisuussuhteita.

Lopulta, kun viimeinen suurhyökkäyskin oli epäonnistunut, ja Elior oli menettänyt kestämättömän paljon sotureita (lähes kaiken nostoväen ja melkoisen osan raskaista ratsujoukoistaan), ehdotti hän viimeisenä epätoivoisena tekonaan muinaista haastetta puolustajien ja hyökkääjien välille: kolme hyökkääjien soturia vastaan puolustajien kolme taistelijaa, ja voittaja saisi kaupungin. Eliorin vielä loukattua Fallonin kunniaa lähtivät Enith, Fallon ja Palon Elioria ja tämän kahta avustajaa vastaan taistelukentälle.

Verinen taistelu vaati lähes Palonin hengen, mutta lopulta Elior Vadar joutui antautumaan: Enith oli surmannut kaksi holrusilaisten taistelijaa, ja Fallon pakotti pitkän ja raskaan taistelun päätteeksi Vadarin antautumaan ja peräytymään. Kaupungin piiritys oli kunniakkaasti ohi, ja Palon ja Fallon olivat jälleen todistaneet kyvykkyytensä - tällä kertaa myös kreivi Enithille.

Kunhan Palon vain parantuisi saamistaan haavoista, jotka epäilemättä vaivaisivat häntä vielä pitkään taistelun jälkeenkin, olisi seikkailijoiden kuitenkin tehtävä päätöksiä. Lähtisivätkö he etelään, kreivi Enithin avuksi holrusilaisia valloittajia vastaan taistelemaan, kuten Isgimnur alunperin komensi, vaiko pohjoiseen herttua Isgimnuria Kantaskin piirityksessä avustamaan. Kun seikkailijat olivat vielä onnistuneet keräämään oman, 100 hengen joukon palkkasotureista väläytti Fallon myös mahdollisuutta jatkaa Miradissa alkanutta voittojen sarjaa hyökkäämällä perääntyvän Vadarin armeijan perässä Holrusiin tai holrusilaisten valloittamille alueille Tutusia.

Massataistelusäännöt tuli jälleen testattua, ja hyviksi todettua. Seikkailijat keksivät hyviä suunnitelmia taistelua varten, ja improvisoivat hyvin taistelussakin tulleisiin yllättäviin käänteisiin. PJ:nä oli mukava pelata erityisesti Enithiä, joka toisaalta on melkoisen kusipäinen hahmo, mutta toisaalta kunniallinen valtakunnan palvelija ja rohkea soturi. Fallon osoitti kunniallisuutensa taistelukentällä, ja karman laki palkitsikin hänet lopulta voitolla Eliorista ja iloiseksi yllätykseksi Paloninkin henki onnistuttiin sääntöjä melkein täydellisesti noudattaen pelastamaan.

Koska kokemusta on unohdettu pari sessiota jakaa, niin päätimme lopuksi kohottaa seikkailijoiden taitoja hieman poikkeuksellisella tavalla: pelaajat heittivät taitotarkistukset lähes kaikista taidoista, ja ne taitoheitot, jotka onnistuivat, kohottivat kyseistä taitoa yhdellä. Näin tehtiin siis lähes kaikille taidoille, muutamia, kuten esimerkiksi Alkemiaa ja vastaavia lukuunottamatta. Ja kyllähän ainakin osa taidoista kohosikin... Lisäksi seikkailijat saivat kyllä voittoisalla toiminnallaan mainetta Miradin seudulla tutusilaisen elämäntavan puolustajina ja rohkeina sotureina.

Lisäksi otimme käyttöön sääntömuutoksen, että Väistö-taitoarvo on suoraan hahmon ketteryys. Kenties tämä rohkaisee käyttämään joissain tilanteissa myös Väistöä taistelussa ja eri tilanteissa. Katsotaan kuinka toimii. Ainahan tämänkin voi perua, jos homma ei toimi.

12. Praedor-sessio: Turmio Tutusissa

Vuosi 513 Valiarin aikaa, syyskuu

Seikkailijat ovat saapuneet Solamnuriin Holrusin sotajoukkojen vallattua Kantaskin kaupungin. Kaikki, esimerkiksi Fallonin isä Aron, eivät ole asiasta kovinkaan mielissään, mutta Tutusin pohjoisia joukkoja kuninkaan nimissä johtava herttua Isgimnur osoittautui onneksi ymmärtäväisemmäksi, ja tarjosi seikkailijoille paitsi kiitosta niin myös erikoistehtävää. Seikkailijoiden tuli ottaa muutaman sadan miehen armeija, ja suunnata Etelä-Tutusiin vahvistamaan sankarillisesti puolustusta ylläpitävää Skelnin kreivi Enithiä.

Seikkailijat ottivat tehtävän vastaan, vaikka tuttavuus kreivi Enithin kanssa ei ollut aikoinaan lähtenyt alkuun parhaalla mahdollisella tavalla. Sitä ennen heidän olisi kuitenkin käytävä kotikaupungissa Caporissa, sillä sinne jääneeltä Jarec Sobriukselta oli tullut mystinen viesti; verinen Jarecin suurmiekka. Fallon ja Palon lähettivätkin palvelija Kandarin ja 300 Modredin suvun sotureista ja herttuan omista asemiehistä etelään sopien tapaavansa nämä matkan aikana. Kaksikko itse taasen tekisi mutkan Caporin kautta.

Matka sujui yhtä lyhkäistä välikohtausta lukuunottamatta ongelmitta, tavattiinpa matkalla myös mielenkiintoista laulua seikkailijoiden uroteoista laulava musikantti Travanista. Palon sairastui syyssateiden myötä, mutta parannettiin kuumenokkosena tunnetulla yrtillä.

Caporista seikkailijoiden tie vei Tutusiin, jossa heille lopulta selvisi, että Jarec oli saanut selville vanhan vihollisen Arelin toimivan nyt Tutusissa, ja yrittäneen selvittää tämän toimia. Nuorukainen ei ollut onnistunut, vaan oli menettänyt vain henkensä, mutta seikkailijoiden onnistui jäljittää Arel, joka toimi nyt eräänlaisena Tutusin varkaiden killan, Iloisten Poikien, johtajana. Arelia jäljittäessä tutustuttiin Läntisiltä vuorilta peräisin olevaan barbaariin, Jorum Engelinpoikaan, joka etsi seikkailijoidenkin Farrigniassa tapaamaa eridu Romecia.

Juopotteluun taipuvaisesta barbaarista oli kuitenkin apua, sillä varkaiden kanssa otettiin Tutusissa yhteen paitsi ahtailla kaduilla, niin heidän kiltatalossaan, mutta seikkailijoille arvoitukseksi jääneestä syystä varkaita oli kovin vähän, eikä heistä ollut kokeneille sotureille vastusta. Lopulta myös Arel Tumac voitettiin, joskin entisen Farrignian varkaiden kiltapäällikön onnistuikin haavoittaa Fallonia varsin vakavasti. Epätoivon vimmalla Fallonin onnistui kuitenkin aikaisemmin hankitulla nukuttavalla jauheella tainnuttaa kaikki muut paitsi Palon, joka sitten teloitti tajuttoman vihollisen.

Arelilta löydetyn kartan perusteella seikkailijat kuitenkin tajusivat, että heidän urakkansa oli vasta alkamassa: Midralin kauppatietä pitkin Tutusiin oli suunnistamassa Holrusin eteläisestä armeijasta irrotettu osasto, jonka liikkeistä eivät etelän tai pohjoisen tutusilaiset päälliköt tienneet mitään...

Jättäen varkaiden killalta löytyneet aarteet Tutusin slummien irtolaisten saaliiksi seikkailijat Jorumin vahvistamana suuntasivat siis Midralia (ja kohti etelää kulkevia joukkojaan) kohti; holrusilaiset olisi pysäytettävä.

Sessio sujui kaiken kaikkiaan varsin sujuvasti, joskin viisituntiseksi venynyt rupeama alkoi olla meidän porukalle liian pitkä. Pelinjohtajana täytyy tästä lähin muistaa, että nelisen tuntia on ihan riittävä session pituudeksi. Peli sinällään sujui ongelmitta, ja seikkailijat pääsivät mielestäni pätemään jo kunnioitettaviksi kohoavilla taidoillaan. Pieni tauko PJ:n pallilla teki hyvää.

Pelin aikana tavattiin paljon erilaisia ep-hahmoja, mutta näistä useimmat eivät oikeastaan olleet kovin tärkeitä (tai olivat jo entuudestaan tuttuja). Sen sijaan kirjaankin ylös muutamia pelistä johtuneita seurauksia (+ saatua loottia):
- Holrusilaisen Byrnin suvun lunnaiksi saatu ketjuhauberkki saatiin vihdoin käyttöön, ja Fallon vaihtoi kuluneen teräskyrassinsa hienoon ketjupaitaan. Myös Haukkakypärä ja haukkasäärystimet otettiin matkaan, sillä olihan ruusua kynsissaan kantava haukka myös Modredin huoneen tunnus.
- Jarecin suurmiekka, joka nimettiin Miehensurmaksi(ko, vai mikä se oli?), meni Palonille. Se paljastui varsin päteväksi aseeksi.
- Arelilta saatu jonkin liskon mustista suomuista tehty paita meni Jorumille. Arelin hienot, timantein koristellut sapelit jäivät kerjäläisten saaliiksi.
- Palon hankki itselleen jalkajousen - seikkailijat alkavat olla varsin ramboja. Ihan kaikki aseet eivät voikaan enää olla koko ajan joukkosa, vaan jo pelissä seikkailijat valitsivat työkalut tilanteen mukaan.
- Aarteiden jakaminen yhdistettynä seikkailijoiden maineeseen suurina sotureina tuo heille toisaalta hyvää mainetta, mutta moni kauppias ja lordi, joiden varastetut tavarat menivät nyt ainakin toviksi kerjäläisten likaisiin taskuihin, tuskin katsovat tällaista mielivaltaista käytöstä hyvällä. Joka tapauksessa ainakin jossain piireissä seikkailijoille hyvämaineinen -etu.
- Kokemusta unohtui nyt antaa, mutta hyvämaineisuus, saalis (300 omaa soturia komenneltaviksi) ja yhden vanhan vihollisen surmaamisen tuoma tyydytys varmaan sen korvaavat.

EDIT: Lyhyen pohdinnan jälkeen lisättävä vielä muutamia ajatuksia.

- Juhon ehdotuksen mukaan kuvailimme tapahtumat hieman toisin kuin yleensä: ensin heitettiin noppaa, ja sen jälkeen vasta tulkittiin tulos ja lisättiin toiminnan kuvailu. Tietenkään esimerkiksi taistelussa sitä ei jaksettu ihan joka vuoro tehdä, mutta välillä saimme aikaan mielestäni hyvinkin vaikuttavia taistelukuvauksia - iskuntojen, torjuntojen ja vastaiskujen sarjoja. Yleensä ainakin minä muotoilen reaktion jo valmiiksi päässäni, ja sitten vasta heitän noppaa, mutta tällä kerralla hyväksi huomattiin myös nopanheiton jälkeinen kuvailu.
- Peli oli hyvin PJ-vetoinen, mutta toivottavasti satunnainen kiskoilu ei pelaajia haitannut. Tällaisten mysteerien vetäminen ilman pientä johdatusta on hyvin hankalaa. Toivottavasti pelaajat nauttivat kadonneen toverin mysteerin selvittämisestä, vaikka tapahtumat menivät aika suunnitellun mukaan. Muutamassa kohdassa tosin jouduin improvisoimaan.
- Välillä homma meni hieman hektiseksi, ja saatoin dissata toista pelaajaa toisen kustannuksella vuoroin jos toisin. Pari kertaa huomasin, että hiljensin mahdollisesti hieman tylynkin puoleisesti toisen pelaajan, kun toiminnot olivat mennä päällekäin, ja sitten unohdin kysyä "hiljennetyltä pelaajalta" että mitä hän olikaan sanomassa. Luotan kuitenkin, että tällainen on ihan ymmärrettävää, varsinkin kun pelikerta vähän venähti.
- Arel teki muuten epähuomiossa hieman liikaa vauriota: olin suunnitellut alunperin hänen käyttävän tällä kertaa pientä kilpeä ja lyömämiekkaa alkuperäisen sapeliparin sijaan, mutta muutinkin lennosta suunnitelmia, mutta en huomannut vaihtaa sapelien vahinkoon, vaan sanoin niiden olevan lyömämiekkaa vastaavia. Alun perin Arelin sapelit vastasivat lyhyitä miekkoja arvoiltaan, että Fallonkaan ei olisi ihan niin pahoja syviä haavoja saanut, kuin hän nyt sai; luultavasti ainakin osa syvistä haavoista olisi ollut asteen verran heikompia.
- Mutta kerrassaan mahtava pelikerta PJ:n pallilta katsottuna ainakin! Homma meni suunnitelmien mukaan, ja ainakin itse suorastaan sytyin ja pääsin maailmaan sisään session aikana.


EDIT II: Yksi juttu oli PJ:ltä unohtunut...

- Olin unohtanut aivan, että Kreivi Enith, jota etelään ollaan menossa tapaamaan, oli lähettänyt sodasta kuullessaan omia joukkojaan pohjoiseen kuninkaan avuksi. On siis loogista, että ainakin osa Palonin ja Fallonin etelään vietävistä joukoista koostuu näistä kreivin miehistä. Kaksikon armeijasta 50 miestä (ritari Eskil, 30 raskasta ratsuväkeä ja 20 jalkajousimiestä) on Modredin huoneen sotureita, 150 soturia (ritarit, ratsuväkeä, jalkaväkeä ja jalkajousimiehiä) ovat herttua Isgimnurin joukkoja ja loput 100 soturia raskaasta ratsuväestä ja jalkaväestä ovat kreivi Enithin lähettämistä miehistä.

11. Praedor-sessio: "Mä oon ollu vartijana!" | "Ai jaa, missä?" | "Mä oon ollu vartijana!"

Joitain ajatuksia ja lokia pelin tapahtumista. Tuskinpa tämä kuitenkaan tekee kunniaa sille kaikelle, mitä pelin aikana tapahtui.


Vuosi 513 Valiarin aikaa, elo-syyskuu

Sandor ja Palon heräsivät tovia myöhemmin Burran kaivoksista, Holrusin ja Tutusin rajakukkuloilla. Aluksi näytti uhkaavasti siltä, että seikkailijat joutuisivat viettämään seuraavat kolme vuotta Kuparikauppiaiden killan kaivoksessa malmia kaivaen, mutta onneksi ystävällisten siviilien avulla heidän onnistui juonitella itsensä ja parisenkymmentä kaivosorjaa vapaaksi; taistelussa kuoli joukko orjia vartioineita "etuoikeutettuja" orjia, mutta nuo vehkeilijät olivat kyllä kohtalonsa ansainneetkin.

Loistava onnistuminen ei kuitenkaan ollut, sillä järkytyksekseen Sandor todisti häntä ystävällisesti auttaneen leipurin turmiota yhden vangin käsissä, ja myöhemmin toinen avulias, parantajatyttö nimeltä Lysa, löydettiin rosvokaksikon vankina ja raiskattuna. Rosvoista toinen osoittautui todelliseksi hirviöksi, ja Sandor menetti henkensä rosvon pitkävartisen kirveen leikatessa hänen vatsansa auki.

Ystävänsä haudattuaan - Sandoria seuranneen koiran ulvonnan taustalla kaikuen - Palon suuntasi Lysan kanssa etelään, ja saapuikin lopulta välikohtauksitta Farrigniaan. Mustassa huoneessa, Demoniritarien päämajassa, Palon pääsi demoniritarien johtajan Trelauksen puheille, kertoi huolestuttavat uutiset Kantaskista ja sai itsekin kuulla, että Kantaskin sotakentällä oli ollut yliluonnollisia levottomuuksia. Trelaus määräsikin Palonin mukaan sata Mustaa kissaa, demoniritareita palvelevia eliittisotureita, joiden tehtävä oli yksinkertainen: tuhota Kantaskissa velhojen asioihin sekaantunut pappi Vecis Vardon - millä keinoin tahasa. Tämä arvelutti hieman Palonia - Vecishän oli periaatteessa Tutusin, Palonin valtakunnan, puolella - mutta lähti lopulta joukkion matkaan.

Matkalla Palon tutustui Mustien kissojen johtajaan, Maric Draconaciin, ja joukkio suuntasi sen kummemmitta seremonioitta pohjoiseen. Vaikka mustat kissat olivatkin naamioituneet tavanomaisiksi palkkasotureiksi, pitivät heidän erinomaiset varusteensa ja hämmästyttävä kurinsa huolta, ettei heitä juurikaan häiritty. Holrusin eteläisen armeijan joukoissa kulkevaan Matias Harnakiin törmättyään "Verikorppien" nimellä kulkevat mustat kissat saapuivat lopulta Kantaskin edustalle ja osallistuivat kaupungin piiritykseen.

Maric ja Palon suuntasivat kuitenkin linnakkeeseen sen alapuolella kulkevia käytäviä pitkin, ja kohtasivatkin Vecis Vardonin ja Sandoria ja Palonia vastaan taistelleen kaapuniekan. Suurin osa mustista kissoista kuoli lopulta mahtavan demonin riivamaaksi joutuneen Vecis Vardonin kynsissä, mutta sekä pappi että tämän kätyri - samoin kuin demoni - lopulta voitettiin. Fallon löydettiin hämmentyneenä - hän ei muistanut kuluneista viikoista mitään - Kantaskin linnakkeesta, mutta linnakkeen puolustajista suurin osa oli kuollut demonin riivaaman Vecis Vardonin käsissä, ja vain Maricin ja muiden Mustien kissojen avulla Fallonin, Palonin ja kaupungin jäljellä olevien puolustajien onnistui paeta kaupungista. Kantaskin asukkaat joutuivat tyytymään nyt holrusilaisten valtaan, ja Holrus sai tärkeän sillanpään Tutusin puolelta...

Seuraava seikkailu alkaa noin viikkoa myöhemmin Solamnurin kaupungista, jonne Tutusin kuningas Daleron, herttua Isgimnurin ja Aron Modredin, joukkoineen ovat leiriytyneet. Vastaanotto Kantaskin menettäneille sotureille ei välttämättä ole lämpimin mahdollinen...

Tärkeitä paikkoja ja henkilöitä:
Demoniritari Trelaus - Demoniritareiden "päällikkö"
Jon Johran - Entinen Kantaskin sotilas, joka työskentelee nyt Farrignian varkaiden killalle.
"Karju" - Farrignian varkaiden killan uusi johtaja, josta ei kuitenkaan tiedetä vielä oikein mitään.
Burra - kaivos Holrusin ja Tutusin rajaylängöillä.
Iridal - kylä lähellä Burran kaivosta.

Kaiken kaikkiaan sessio oli jännittävä, ja sisälsi niin juonittelua kuin taisteluakin, ja vihdoin taisteltiin vähän "velhojakin" (tarkalleen ottaen Vecis ei ollut velho, vaan demonin riivaama) ja demoneitakin vastaan. Taistelut eivät oikein Sandorin kohdalta sujuneet; olin jopa hieman turhautua, kun kuvailustani huolimatta Jaakko vieressä onnistui lähes iskulla kuin iskulla vähintään 2-asteella, ja minä taas sain haavaa toisen perään pitkin sessiota, ja sitten lopulta kuolin jo "varmalta nakilta" näyttänyttä vastustajaa vastaan. Onneksi tilanne sitten korjaantui, kun pelasin Maricia: musta kissani loisti kyllä taistelussa, kun taas Jaakon Palonin vuoro oli olla vaikeuksissa onnistumisen suhteen. Minun oli kuitenkin hyvin vaikea hypätä uuteen hahmoon kesken pelin. Mutta kuolema kuuluu pelin henkeen, enkä ollut loppujen lopuksi vielä ehtinyt kovasti kiintyä hahmoon, joten en ole hirveän pahoillani Sandorin kuolemasta... harmi että eläintoveria ei ehtinyt hirveästi kehittää.

Mutta kivaa oli, ja loppujen lopuksi Vecis Vardoniin littynyt juoni osoittautui monisyisemmäksi kuin alun perin varmaan oli tarkoituskaan. Kantask - ja koko Tutus on mielestäni saanut väriä peliemme aikana.

Kymmenes Praedor-sessio: Only ninja can kill a ninja

Vuosi 513 Valiarin aikaa, elokuu

Seikkailijat jatkoivat kohti Farrigniaa kohdaten paitsi etelästä saapuvia palkkasotureita, jotka kertoivat kaaoksen valtaan joutuneestä Etelä-Tutusista, jonne oli hyökännyt holrusilaisten eteläinen armeija, niin myös takaa-ajajia Kantaskista (ilmeisesti seikkailijat olivat nyt rintamakarkureitakin, elleivät peräti pettureita).

Palkkasotureilta saatiin neuvona olla varovaisia Karumin kukkulan eteläpuolella, sillä kaaoksen valtaan nousseessa Etelä-Tutusissa ei enää katsota, kumman puolella matkalaiset ovat. Vastaavasti seikkailijat neuvoivat palkkasotureita pitämään varansa myös pohjoisessa. Aikaisemmin seikkailijoita seurannut villikoirakin huomattiin muutamaan otteeseen.

Seikkailijat saivat kuitenkin maistaa myös häviön katkeraa kalkkia, ensin kotiaan puolustavan, varsijousella varustautuneen Riko Heino -nimisen maalaispojan kourissa - nuorukaisesta tulisi epäilemättä vielä suuri soturi, sen verran taitavasti hän kurissa karaistuneet seikkailijat piti. Sandor ja Palon joutuivat myöntämään klopin neuvokkaammaksi, ja pakenivat häntä koipien välissä etelään suunnaten.

Onneksi nöyryytystä hieman helpotti verinen ja voittoisa taistelu Kantaskista saapuneita takaa-ajajia vastaan. Takaa-ajajat surmattiin raa'assa mutta nopeassa taistelussa, mutta ilmeisesti Vecis Vardan oli miehet lähettänyt. Näiltä takaa-ajajilta saatiin hieman saalista, mm. Sandor otti itselleen miekan, ja alkoi Palonin opastamana harjoittelemaan myös miekkailun jaloa taitoa. Palon vaihtoi lyömämiekkansa yhdeltä takaa-ajajalta saatuun suurmiekkaan.

Takaa-ajajilta saadun kartan perusteella seikkailijoiden onnistui löytää muut heitä etsivät soturit, mutta yllätyshyökkäyksestä huolimatta taistelu ei sujunut Sandorin ja Palonin kannalta edullisesti. Aikaisemminkin jo Kantaskissa kohdattu Arten kuviolla päänsä tatuoinut ja kynsikkäillä hansikkoilla varustautunut murhamies asemiehineen nimittäin osoittautui sen verran kovaksi vastukseksi, että Sandor oli jälleen päästä hengestään, ja Palon oli hukkua ajauduttuaan maan alle juoksevaan virtaan.

Sandorinkin ajauduttua virtaan sitkeän Palonin onnistui kuitenkin raahata kuolemanpartaalla tasapainotteleva Sandor maanalaiseen luolastoon, ja seuraavat päivät kaksikko vaelsi lähes täydellisessä pimeydessä ilman ruokaa ja juomaa. Onnena onnettomuudessa takaa-ajajat varmasti ajattelivat seikkailijoiden kuolleen, mutta kaksikko oli siitä huolimatta jo puolikuolleita, kun he raahautuivat ilmeisesti jonkinlaiseen kaivosyhteiskuntaan, ja tajutonta Sandoriakin kaksi päivää raahannut Palonkin vihdoin kaikkensa antaneena pyörtyi.



Seikkailijat kokivat kyllä kovia session aikana, ja haavoja saatiin useampaankin otteeseen. Seikkailu päättyi kuitenkin aivan mahtavaan kohtaan, ja vain PJ tietää mitä kaikkea Sandorin ja Palonin pitää vielä aseettomina ja varusteitta kokea, ennen kuin he pääsevät takaisin ihmisten ilmoille. Tiedä mitä kaikkea noissa pimeissä kaivoksissa vaaniikaan...

Yhdeksäs Praedor-sessio: Kulttilaisten paluu

Kohta siirrytään meidänkin pelilokeissamme kahden numeron lukuihin, ja sen kunniaksi minäkin pääsin pelaamaan Kantaskin entisenä Kaupunginkaartin kapteenina Sandorina, joka palasi Palonin kanssa juuri Holrusista mukanaan ehdot Fallonin ja Palon vangiksi saaman ritarin vapauttamisesta.


Vuosi 513 Valiarin aikaa, heinä-elokuu

Kantaskissa kaikki ei ollut hyvin, sillä Fallon oli erakoitunut rukoilemaan, ja kaupungissa piti käytännössä johtoa outo pappi Vecis Vardon, karismaattinen mies joka ilmeisesti yhdisti saarnaamisen ja sodankäynnin jalon taidon. Kaupungin sotilaat eivät uudesta suunnasta pitäneet, mutta salaperäisesti ritari toisensa jälkeen oli vaipunut Vardonin pauloihin.

Asioiden suunnasta levottomat seikkailijat huomasivat pian olevansa etsintäkuulutettuja murhasta kyseltyään Vardonin menneisyydestä, ja he pakenivat Sandorille uskollisten kaartilaisten avulla Kantaskista. Seurasi taisteluja, pakenemista nälän, haavojen ja janon heikentäminä, takaa-ajajien eksyttämistä ja lisää taistelua. Mutta seikkailijat saivat seudulle piiloutuneelta, näkyjä näkevältä paimentolaisluopiolta ja tämän kanssa asuvalta seikkailijalta selville, että Vecis Vardon olikin seikkailijoille jo tuttu: kuukausia sitten he olivat kuulleet huhun, että tämä oli kuollut tapaturmassa Farrignian yliopistolla. Näin ei näyttänyt kuitenkaan olevan, ja pian näkijän kuvailtua Palonille varsin tutun näköisen amuletin seikkailijat tajusivat olevansa jälleen tekemisissä Kurarimin kultin kanssa. Sandor ja Palon päättivät hetken asiasta keskusteltuaan suunnata etelään, Farrigniassa sijaitsevaan Mustaan huoneeseen, varoittaakseen demoniritareita kulttilaisten aktivoitumisesta näköjään myös Tutusin ja Holrusin tapahtumiin.

Kaapattuaan muutamalta takaa-ajajalta ratsut ja matkamuonat haavoittuneet ja väsyneet seikkailijat suuntasivat etelään, ja Palonin parsittua lähes verenhukasta hourailevan Sandorin haavat huomasi kaksikko oudon, hieman susimaisen koiran seurailevan heitä. Olisiko tämä kenties jonkinlainen enne...

Sessio päättyi voittoisaan taisteluun sodan röyhkeäksi tekemiä susia vastaan - ensi kerralla Tutusin sodan runtelemien eteläosien läpi Farrigniaa kohti!

Muutamia merkittäviä nimiä ja paikkoja:
Kotkakallion mäki: Eräänlainen "piilopaikka" Kantaskin pohjoiskukkuloilla. Hyvä paikka leirille.
Jon Johran: Kantaskin kaartin pyylevä, mutta Sandorille uskollinen sotilas.
Vecis Vardan: Paska. Inhottava kulttilainen, jolla mahdollisesti yksi pala "Pirunsydän" -nimistä amulettia. Etsiikö Vecis mahdollisesti jotain Kantaskin alla levittäytyvistä velhojen katakombeista?
Ragnar: Kantaskin vanha pappi, jonka murhasta seikkailijat lavastettiin.
Severin: Karmiva karju -nimisen kievarin isäntä. Yksi silmä, vähän hampaita.
Tevroc Montell: Ritari jonka hevonen teilattiin Kantaskista paetessa. Saattaa kantaa kaunaa...
Taval Einar & Viisaus: Kantaskin pohjoiskukkuloilla tavattu kaksikko. Viisaus paimentolaisvelho, joka on hulluudessaan kaivanut silmät päästään. Taval mahdollisesti seikkailija miekkamestari, vaikka ikä painaakin.

Sessio oli kyllä mielenkiintoinen, sillä Juho toi pj:nä omanlaistansa väriä maailmaan, ja minäkin pääsin pelaamaan, mikä on aina plussaa. Tässä on vain nopea tiivistys tapahtumista, mutta ep-hahmoja, paikkoja ja tapahtumia oli varsin runsaasti, ja Kantaskin ympäristöön tuli kyllä taas lisää väriä ja historiaa. Juho toi myös kampanjaan juonta, jota olin jo itsekin ajatellut, mutta nyt MINÄ pääsen pelaamaan sellaisia tapahtumia, joita olin suunnitelllut, mikä on hyvin mielenkiintoista... Onhan se tervettä aina välillä tajuta pelaajanakin, että Praedorissa saattaa kuolla! Sandor nimittäin oli jo melko hapoilla yhdessä taistelussa... Kirotut nopat.

Kahdeksas Praedor-sessio: Luolakomppausta! Praedorin tyyliin!

Vuosi 512 Valiarin aikaa, heinäkuu

Seikkailijat saapuivat viikkojen matkan jälkeen Solamnuriin, jonne Tutusin kuningas Daleron oli siirtynyt Tutusista joukkoineen pitämään komentoa; pääkaupunki oli vain liian kaukana toiminnasta.

Seikkailijat olivat kuitenkin tehneet mutkan Modredin suvun kodin Caporin kautta, jossa Jarec oli jäänyt isänsä ja äitinsä hoiviin. Fallonin aseenkantaja oli sairastellut matkan aikana, eikä elämään pettyneeltä nuorukaiselta löytynyt enää intoa seikkailuihin. Fallon, Palon ja Caporista matkaan jälleen otettu Kandar-poika sen sijaan jatkoivat pohjoiseen, Solamnuriin. Matkalla todettiin pohjoisen ainakin vastanneen kuninkaan kutsuun, ja suuri määrä ritareita, nostojoukkoja ja palkkasotureita suuntasi Solamnuria kohti.

Solamnurissa seikkailijat kohtasivat Fallonin isän, Aronin, joka oli itse kuninkaan sotaneuvostossa. Vanha ritari teki selväksi, ettei edelleenkään pitänyt vanhimmasta pojastaan, vaan komensi tämän pikaisesti ottamaan nuoremman Iberas Modredin paikan rintamalla idässä. Iberas kävi epätoivoista puolustustaistelua kahta Holrusilaista armeijaa vastaan rajalinnake Kantaskin edustalla; holrusilaisten pieni ritarijoukkio oli onnistunut valloittamaan Kantaskin, ja Iberas yritti vimmatusti valloittaa kaupungin takaisin samalla kun taisteli Holrusin pohjoisen armeijan etujoukkoja vastaan.

Seikkailijat suuntasivatkin Solamnurista itään, Kantaskia ja rajaylänköjä kohti yhdessä kuningas Daleronin asemestarin, ritari Valdir Harokin kanssa. Heillä oli mukanaan tuhannenkunta ratsumiestä, joiden yhdessä Iberasin tuhannen miehen kanssa oli tarkoitus pitää Kantaskin kauppareittiä hallussaan niin kauan, että Tutus ehtisi lähettää riittävästi joukkoja rajalinnakkeen takaisinvaltaamiseen. Valdirin oli tarkoitus toimia armeijan ylikomentajana kuningas Daleronin tai suurherttua Isgimnurin saapumiseen saakka, mutta matkaan tuli mutka, kun holrusilainen tiedustelijoiden partio sai yllätettyä joukon, ja asemestari sai nuolen kurkkuunsa. Fallonin johtama ratsurynnäkkö murskasi tiedustelijat, ja Palonin onnistui pelastaa Valdirin henki, mutta armeijaa johtamaan asemestarista ei olisi.

Kantaskin edustalla seikkailijat kuitenkin kehittivät yhdessä Iberars Modredin kanssa suunnitelman; velhojen aikaisena linnoituksena Kantaskin alla huhuttiin kulkevan salakäytävien ja luolien verkko, jonka kautta Fallon ja Palon onnistuivatkin pääsemään linnoitukseen, ja yhdessä Kantaskin linnassa olevien vankien, paroni Seldorin ja noin tusinan soturin kanssa pitämään linnan portit auki niin kauan, että Iberasin sotajoukko vahvistettuna seikkailijoiden tuomilla vahvistuksilla onnistui valtaamaan linnakkeen takaisin. Linnakkeessa olleet runsaat sata holrusilaista ritaria surmattiin viimeiseen mieheen, mutta kovalla hinnalla, sillä Holrusin ensimmäisen armeijan etujoukko iski syvälle Iberasin sivustaan, ja Tutusin miehistä vain runsas tuhat seisoi taistelun jälkeen. Fallonkin oli menettänyt toisen jalkansa, ja Modredin huoneen ritarilla kestäisikin tovi toipua haavoistaan. Mainetta seikkailijat uskaliaalla suunnitelmallaan saivat, mutta hinta oli kova; jälleen yksi seikkailijoista kantaisi ikuisesti maailman jättämiä arpia.

Pelikerta oli hauska, ja omalla tavalllaan varsin perinteinen "luolankomppaus", jossa hirviöillä ja taisteluilla oli iso osa. Pelaajat keksivät varsin omaperäisiä - ja ihan toimivia - ideoita session ongelmiin, ja mainettakin heille alkoi kertyä. Tällä kertaa Juhon hahmo Fallon koki kovia - jälleen yksi raajaton, rampa hahmo - kun taas Jaakon Palon-hahmo teki huttua Holrusilaisista ritareista. Varsin hyvää roolipelaamista paikka paikoin - ainakin omasta mielestäni! Niin paljon tapahtui, ettei jaksa ihan kaikkea edes merkitä ylös.

Seuraavalla kerralla Fallon toipuu haavoistaan, joten minä olen pelaajanpallilla ja Juho pyörittää yhden session.

Seitsemäs Praedor-sessio: Ja ystäviä sen kuin satelee...

Vuosi 513 Valiarin aikaa, kesäkuu

Seikkailijamme jatkoivat matkaansa kreivi Enithin luokse, Skeliin, jossa paikkailtiin Jarecin jalka - joka siis nyt amputoitiin - ja täydennettiin varusteita. Lisäksi aikaisemmin paennut rosvokaksikko löydettiin kreivin joukoista, mutta Palon kosti Jarecin haavat ja vanhan ritarin pojan kuoleman surmaamalla rosvot metsässä. Kreivi Enith esitti tietämätöntä rosvojen olemassaolosta, mutta toinen rosvoista tunnusti kreivin kyllä palkanneen heidät sieppaamaan pojan - ilmeisesti että kreivi voisi ottaa itselleen vanhan ritarin maat Myllytornin ympäristössä.

Kreivin luona ei kuitenkaan jatkettu sen radikaalimpiin toimenpiteisiin, vaan seurue matkasi pohjoiseen, kohti Tutusia. Matkalla yhytettiin kuitenkin holrusilaisten tiedustelijoiden partio, ja seikkailijoille paljastui kammottava salaisuus: Holrus oli jakanut armeijansa kahtia, ja hyökkäsi Tutusiin kahdelta suunnalta, etelästä ja pohjoisesta!

Tiedustelijajoukko voitettiin paikallisten maalaisten muodostaman nostoväen ja erään paronin joukkojen avulla, mutta Etelä/Itä-Tutus ei ollut vieläkään turvassa; yhdeltä tiedustelijalta saatiin nimittäin tietää, että Holrusin eteläisen armeijan johtaja, Elior Vadar suuntasi armeijoineen seudun tärkeintä kaupunkia, Idamaria kohti.

Seikkailijat päättivät kuitenkin, että pohjoisessa sijaitsevien kotien puolustaminen oli tärkeämpää, ja yövyttyään taisteluun miehiä lähettäneen paronin luona seikkailijat suuntasivat pohjoiseen. Eteläinen Tutus - joka ei ollut edes lähettänyt juurikaan miehiä pohjoiseen - saisi selviytyä omillaan.

Kaiken kaikkiaan seikkailu sujui mukavasti, vaikka tapahtumat vyöryivätkin vähän eri suuntaan mitä pelinjohtaja oli suunnitellut. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut, että ainakaan minulla olisi ollut "tylsää", vaan vain sitä, että jouduin improvisoimaan vähän enemmän kuin alunperin suunnittelin, ja että pelikerta oli hieman lyhyempi kuin alunperin kaavailin. Kivaa kuitenkin oli, sillä keskustelimme hieman kampanjan tulevasta suunnasta ja mahdollisista seikkailuista, mitä vielä voitaisiin kokea, joten peliltä ylimääräiseksi jäänyt aika käytettiin hyödyksi.

Nyt on sellainen olo, että jokin jäi mainitsematta... Jarecin jalkaa hoitamaan etsitty välskäri "paras läkäri" -diplomeineen oli ihan jees ep-hahmo ihan näin lonkalta vedetyksi. Tosin diplomin taisi keksiä Juho. :)

Kuudes Praedor-sessio: Tutusia kohti

Vuosi 513 Valiarin aikaa, kesäkuu

Kesätauon jälkeen saatiin taas Praedor-kampanjamme tulille, ja jatkoimme siitä, mihin keväällä jäätiin: Fallon, Palon ja Jarec saivat kuulla, että kotimaassa Tutusissa oli syttynyt sota naapurin Holrusia vastaan, ja Farallacien luokse tulleessa kirjeessä komennettiin seikkailijoita palaamaan kotiin. Lyhyt selvitys pelikerran tapahtumista.

Lyhyiden Jadar ja Nelissa Farallacin järjestämien kestien jälkeen seikkailijat suuntasivatkin Farrignian kautta pohjoiseen, kotia kohti, ja Farrigniassa täydennettiin varusteita, ja saatiin eräältä palkkasoturina toimivalta eridu-barbaarilta, kuinka sota oli alkanut. Ilmeisesti holrusilainen ritarijoukkio oli hyökännyt tutusilaisen kauppiaskaravaanin kimppuun ja surmannut hässäkässä erään tutusilaisen rajaparonin pojan. Tutusilainen paroni oli tästä suivaantuneena kerännyt joukkonsa ja käynyt surmaamassa takaisin Holrusin puolelle paenneet ritarit, ja nyt kaksi valtakuntaa oli sodassa. Eridu jäi vielä kaupunkiin kuluttamaan rahojaan, mutta voisi hyvinkin olla, että seikkailijat saisivat vielä taistella tätä vastaan; barbaari Romak oli nimittäin matkalla Holrusin puolelle.


Seurueemme lähtikin kiireen vilkkaa Tutusiin päin, sillä matka veisi jopa hyviä maanteitä pitkin ainakin kaksi viikkoa. Matkalla kohdattiin pohjoiseen - Holrusin tai Tutusin puolelle matkaavia palkkasotureita, ja lyöttäytyi lopulta "Mustat kädet" -nimisen joukkion matkaan. Tutusin rajalla palkkasotureiden ja seikkailijoiden tiet kuitenkin erkanivat, kun eräs Kreivi Enith pyysi seikkailijoiden apua.

Kreivi Enith paljastui raamikkaaksi ja säntillisen soturin oloiseksi mieheksi, joka oli itsekin lähettänyt suurimman osan miehistään jo kuninkaan kutsumana pääkaupunkiin. Kreivi itse ei kuitenkaan voisi lähteä, ennen kuin olisi hoitanut erään ongelman, jossa kreivi toivoi seikkailijoiden auttavan; eräs kreivin ritareista, Myllytornin Raudric, ei ollut vastannut kreivin kutsuun lähteä sotaan, ja oli siten kreivin silmissä petturi. Hän halusi seikkailijoiden hakevan ritarin - tai tämän pään - Myllytornilta, että koko kreivi ja seikkailijat voisivat suunnata yhdessä pohjoiseen.


Myllytornin Raudric paljastui kuitenkin vanhaksi ja raihnaiseksi mieheksi, jonka koti, yksinäinen ja ränsistynyt mylly ja torni olivat nähneet ritarin tavoin parhaat päivänsä jo aikaa sitten. Oli selvää, ettei Raudricista olisi sotaan lähtijäksi, ja vanhukselta saatiin myös kuulla, että hänen ainoa poikansa ja perillisensä oli siepattu vain päiviä aikaisemmin epäilemättä holrusilaisten rajarosvojen toimesta.

Seikkailijat lupasivat auttaa vanhusta ja etsiä tämän siepatun pojan, jos vanha ritari taasen lupaisi järjestää hallitsemansa kylän miehistä - niistä joita kevään kuumeen jäljiltä oli hengissä - nostoväeksi sotaan. Vanhus lupasi tehdä parhaansa, ja seikkailijat lähtivät jäljittämään sieppaajia pohtien, miksi ihmeessä vähäpätöisen ritarin poika oli siepattu. Lunnaidenko takia?


Taitava erämies Palon pääsi helposti ryövärien jäljille, ja onnistui jäljittämään nämä pohjoisessa kohoaville Holrusin ja Tutusin väliin jääville ylänköisille metsämaille. Ryövärit pitivät piiloaan erään järveä halkovaan kallioon porautuneessa luonnonluolassa, jonka suulla seikkailijat ja rosvot ottivatkin verisesti yhteen: yhteenoton lopuksi seitsemästä rosvosta neljä makasi kuolleina maassa ja kaksi pakeni viillettyään Raudricin pojan kurkun auki. Rosvojen päällikkö otettiin vangiksi, mutta ryöväri nautti elämästään vain niin kauan, että ehti vihjailla jotain Raudricin vihollisista, ennen kuin vanha ritari surussaan seivästi rosvon kuoliaaksi. Ryövärien hevoset menivät surulahjaksi Raudricille, ja seikkailijat pitivät rosvoilta jääneet rahat ja aseet.

Saalis ei kuitenkaan seikkailijoita paljoa lämmittänyt: Palon menetti lähes kätensä ja henkensä rosvoja vastaan käydyssä taistelussa, ja Jarecin tulehtunut jalka jouduttiin lopulta leikkaamaan irti. Ainoastaan haarniskansa ja asetaitojensa suojelema Fallon selvisi taistelusta lähes naarmuitta.

Lisäksi seikkailijoita vaivasivat monet kysymykset: miksi rosvot olivat siepanneet Raudricin pojan? Miksi Enith halusi Raudricin niin kovasti hengiltä? Mitä tapahtuisi seuraavaksi? Nämä kysymykset mielessään seikkailijat suuntasivat takaisin kreivi Enithin maille raportoimaan tapahtuneesta.


Sessio oli pj:n näkökulmasta mielenkiintoinen, ja käyttöön ottamamme talon sääntö, työnimellä "the stunt" kulkeva sääntöehdotus toimi ainakin ensimmäisissä testeissä juuri suunnitellun mukaisesti. Pelaajistakin näytti olevan hauskaa, ja sessio sujui vauhdikkaasti vaeltaen ja rosvojen verta vuodattaen. Hahmoista kaksi kävi hyvin lähellä kuolemaa - Jarec vain muutaman pisteen päässä, ja Palonin käsi onnistuttiin pelastamaan vain sääntöjä laveasti tulkiten - mutta kokonaisuutena sessio oli ehkä yksi parhaista ja rennoimmista mitä Praedorissa olemme tähän mennessä pelanneet. Opimme ainakin, että jopa vaatimattomat kaarijouset ovat osaavissa käsissä tappavia, jos seikkailijoilla on vaikeuksia päästä lähelle niitä käyttäviä vihollisia. Taistelu ja siihen seurannut tilanne oli ainakin minusta yksi mielenkiintoisimpia tässä Praedor-kampanjassa...

Otimme käyttöön myös seuraavat sääntömuutokset:
- Kaikkien taitojen aloitusarvo on 6 tai suurempi, jos ominaisuus puolitettuna niin sanoo.
- The Stunt: pelaajat voivat taistelussa ehdottaa hahmolleen jotain liikettä, joka antaa heille pienen edun taistelussa, mutta ei tuo suoranaista voittoa. Tämä "stunt" ratkaistaan yhdellä PJ:n vaikeudeltaan määrittelemällä heitolla.
Esimerkkinä Stunt-heitosta pelissä toimi tilanne, jossa Juhon hahmo Fallon puski kilvellään yhden vastustajan päin kahta kaarijousta käyttävää vihollista kaataen puskemansa vastustajan ja estäen kaarijousia käyttäneiden tähtäyksen.
Stunt-vaihtoehdon on tarkoitus antaa pelaajille mahdollisuutta kuvailuun ja erikoisten ratkaisujen keksimiseen tilanteisiin, joissa hahmojen on mahdollista osoittaa elämää suurempi sankaruutensa. Toki Praedorin hahmot pysyvät edelleen hyvinkin kuolevaisina - sen pelikertakin osoitti - mutta ainakin heillä on mahdollisuus saavuttaa elämässään muutama kohokohta ennen turmiota.

Viides Praedor-sessio: Takaisin Jaconiaan ja Välienselvittelyä

Vuosi 513 Valiarin aikaa, touko-kesäkuu

Sessio jatkui siitä, mihin viime kerralla jäätiin: Seikkailijat olivat saaneet melkoisen saaliin Borvariasta, ja suuntasivat nyt aarteineen takaisin sivistyksen pariin. Lopulta päädyttiin kuitenkin jättämään suurin osa aarteista piiloon Borvarian puolelle, sillä saalista oli yksinkertaisesti liikaa kannettavaksi.

Matka takaisin Jaconian sivistyneemmille alueille sujui varsin tapahtumaköyhänä; itäisen Jaconian kurjat ja armottomat olot tulivat seikkailijoille tutuiksi, samoin kuin Suden autiomaan oudot pedot, paimentolaiset ja paimentolaisvelhotkin. Kohdattu paimentolaisvelho auttoi seikkailijoita tutustumaan heidän löytämiin esineisiinsä, ja otti esineistä yhden, kukkokruunun, itselleen jättäen muun saaliin seikkailijoille. Lisäksi velho vihjaisi jonkinlaisen mustan taikuuden leijuvan seikkailijoiden päällä, mutta seikkailijoiden näytettyä löytämäänsä amuletinpalaa kieltäytyi puhumasta seikkailijoille enempää.

Lopulta Seresissä yhytettiin outo muodonmuutoksiin kykenevä soturi, joka paljastui Verannoksen suvun asioilla kulkevaksi, jonka lisäksi Seresissä asuvalta velholta, Ramerizeltä, saatiin auttava lumous, jonka suojissa seikkailijat pääsivät aina Piperiaan saakka, ennen kuin Verannoksen suvun asiamies Alman ja Mandar Tusranin vallanperijä Aler Tumac yhyttivät heidät. Taisteluun ei vielä Piperiassa ajauduttu, vaan Alman yritti vielä tehdä kauppaa seikkailijoiden kanssa: huonolla menestyksellä, ja seuraavan kerran kun seurue kohtasi velhojen asiamiehen ja varkaiden killan päällikön, oltiin jo merillä ja erimielisyyksiä ratkottiin asein.

Taistelu merellä oli hurja, ja loppujen lopuksi melkoinen osa seikkailijoiden käyttämän laivan miehistöstä menehtyi verenvuodatuksessa - mutta kovia menetyksiä kärsivät myös Almanin ja Arelin komentamat saaristolaismerirosvot.

Taistelun aikana Fallon otti verisesti yhteen Arelin kanssa - tämä oli kohdattu jo aikaisemmin Farrignian suunnalla, ja nyt miekkoja päästiin kalistelemaan uusintaottelun merkeissä - mutta varkaiden päällikkö onnistui pakenemaan jälleen ensin Jarecia pahasti haavoitettuaan. Onneksi Fallonin aseenkantaja onnistuttiin pelastamaan elämän eliksiirin avulla, joskin Jarec näyttäisi kantavan Fallonille kaunaa tämän jätettyä Jarecin Arelin armoille...

Palon onnistui taitavana jousimiehenä haavoittamaan taistelun aikana loitsivaa Almania, estäen näin varmasti saaristolaisten voiton; velho ei vähään aikaan varmasti kävele saatuaan nuolen oikeaan reiteensä ja vasempaan polveensa. Viimeinen mitä Almanista ja Arelista nähtiin oli, kun kaksikko pakeni muutamien saaristolaisten kanssa. Arelin lupaus kuitenkin kaikui meren yli Fallonin korviin: Farrigniassa nähtäisiin...

Tämän jälkeen matka sujui ongelmitta, ja Sisämeren länsirannikolta seikkailijat lähettivät viestinviejän hakemaan demoniritareita ja mustia kissoja heidän suojakseen. Pian demoniritari Vernan johtama joukkio saapuikin seikkailijoiden suojaksi, ja haettu amuletinpalanen saatiin demoniritareiden haltuun.

Verna kiitteli kovasti seikkailijoita kertoen, että kertoo, että Alman oli päässyt pakoon Jadarin ja mustien kissojen väijytyksestä aikaisemmin. Lisäksi myös yksi Verannoksen velhosuvun edustajista oli kadonnut (epäilemättä Curarimin kultin jäsen), ja Verannoksen suku on saatettu häpeään – häpeään josta he saattavat seikkailijoita syyttää. Demoniritari maksoi luvatun palkkion amuletinpalasesta, jonka jälkeen hän tarjoutui myös ostamaan mahdollisesti kiinnostavia esineitä seikkailijoiden Borvarian saaliista; seikkailijat saivatkin kokoon melkoisen aarteen, jonka avulla Jadarin ja Fallonin velkaa saatiin maksettua pois. Myös Verna lupautui hoitamaan osan Jadarin ja Fallonin velasta demoniritarien suhteilla.

Loppujen lopuksi seikkailijat pääsivät siis demoniritareiden suosioon ja saivat myytyä Borvariasta löytämänsä aarteet, mutta Verannoksen velhosuku ei varmasti katso heitä hyvällä jos saa joskus tietää heidän panoksestaan suvun asioihin. Lisäksi kaksi amuletinpalaa on edelleen Curarimin kultin käsissä, eivätkä farrignialaiset varkaatkaan seikkailijoiden ystäviä ole. Nämä ovat kuitenkin pieniä murheita, sillä Farallacin mailla seikkailijoita odotti kirje sir Fallonin isältä, jossa seikkailijoita vaadittiin palaamaan mitä pikimmiten kotiin: Tutusissa on syttymässä sota!

Kampanjan ensimmäisen osan päätös.

Tästä siirrytäänkin kesälaitumille, ja sessiopäivityksiä ainakaan Praedor-kampanjan osalta ei ole tulossa. Luonnollisesti jotain pasianssijuttuja, novelleja ja muuta sälää saattaa ilmestyä.

Hyvää kesää kaikille seuraajille!

Neljäs Praedor-sessio: Petos & ensimmäinen Borvarian retki

Vuosi 513 Valiarin aikaa, huhti-toukokuu

Seikkailijat suuntasivat Ikimetsästä takaisin Farallacin maita kohti. Matkan aikana heidän mukaansa lyöttäytyi nuori maalaispoika Kandar, joka oli Mäenlaen kylässä ihastellut hienoon haarniskaan pukeutunutta sir Fallonia ja halusi itsekin ryhtyä praedoriksi. Poika päätettiin ottaa mukaan, vaikka tämän odotukset praedorin elämästä kovin epärealistisilta vaikuttivatkin.

Oli Kandarin mukaan ottamisesta hyötynsäkin, sillä poika kertoi seikkailijoita seuraavan toisen, kahdentoista hengen joukkion, joista kuusi oli verhoutunut mustiin viittoihin ja mustiin rengaspanssareihin. Toiset kuusi olivat varustautuneet matkalaisten tavoin. Sir Fallon muisteli, että vain harvat soturit verhoutuivat Pohjois-Jaconian alueella mustiin varustuksiin velhojen demoniritareita ja heidän palvelijoitaan, eliittisoturi mustia kissoja lukuun ottamatta. Jäljittäjät paljastuivatkin mustien kissojen osastoksi, jonka mukana kulki vanha tuttu: roteva, pahantahtoisesti hymyilevä farrignialainen varkaiden killan päällikkö Mandar Tusran.

Mustat kissat kertoivat, että seikkailijoita epäiltiin demoninpalvojiksi ja kultisteiksi, sillä kiltapäällikkö Mandarin todistuksen ja mustien kissojen keräämien tietojen perusteella he työskentelivät Verannoksen velhosuvun edustajalle, jota epäiltiin Curarimin kultin jäseneksi. Seikkailijat tästä hämmästyneinä myönsivät tekevänsä töitä Verannoksen suvulle, ja antoivat Ikimetsästä saadun amuletinpalan mustille kissoille. Seikkailijoiden yhteistyöhalukkuuden johdosta mustien kissojen johtaja, Faman R’Amora, kohteli heitä varsin kunnioittavasti, mikä näytti närkästyttävän Mandar Tusrania.

Seurue suuntasi kohti Farrigniaa, ja seikkailijat kertoivat mustille kissoille myös Ikimetsän ongelmista ja löytämästään vihreänä hohtavasta lammesta. Faman lupasikin välittää tiedon eteenpäin demoniritareille, ja kiitteli seikkailijoita. Hän kertoi, että Demoniritarit ja mustat kissat ovat jo pitkään epäilleet, että joku Curarimin kulteista yrittää koota ”Pirunsydämenä” tunnetun mahtavan taikaesineen, jonka avulla pystyy kutsumaan mahtavia kuolleiden kuolemattomien henkiä Tuonpuoleisena tunnetusta ulottuvuudesta. Joralin saavuttua epäilyineen löytämästään amuletista mustaan huoneeseen muutama kuukausi sitten mustat kissat ottivat amuletinpalan haltuunsa, ja Joral lähetettiin etsimään seuraavaa palasta Ikimetsästä. Kun Joralista ei alkanut kuulua, alkoivat mustat kissat jälleen tutkia Verannoksen suvun osuutta asiaan ja tutkimustensa aikana osuivat kostonhimoisen Mandar Tusranin tielle, joka suuntasi mustien kissojen kanssa seikkailijoiden perään.

Jos seikkailijat selviäisivät vierailusta mustalle huoneelle puhtain paperein, löytyisi kyvykkäille miehille varmasti töitä, mustien kissojen osaston päällikkö vihjaili.


Seuraavan yönä, seurueen yöpyessä kohtuullisen vaikuttavan kaupungin hienoimpiin kuuluvassa majatalossa yöllisen salamurhaajan hyökkäys Famanin kimppuun muutti suunnitelmia. Faman oli kuollut, ja salamurhaaja oli vienyt mennessään amuletinpalan, joten loput mustat kissat päättivät suunnata suorinta tietä Farrigniaan Mandar ja seikkailijat mukanaan. Matkan aikana väijytyksessä kuoli vielä kaksi mustaa kissaa lisää, ja Jarec ja Jadar haavoittuivat vakavasti. Palonin ja Fallonin onnistui kuitenkin surmata Mandar, joka oli toimillaan todistanut olevansa väijytyksen takana. Lisäksi Mandarilta löytyi amuletti, jonka kuviointi osoitti suoraan Verannoksen sukuun.


Farrigniassa, mustassa huoneessa demoniritari Verna kiitteli seikkailijoita sydämellisesti heiltä saaduista tiedoista. Järjestelyt Verannoksen suvun palvelijan, Almanin sieppaamiseksi käynnistettiin (seikkailijoidenhan oli tarkoitus tavata tämä uudenkuun yönä Farallacin mailla) mutta demoniritarilla oli seikkailijoille ehdotus: Joralilta, joka oli työskennellyt itse asiassa demoniritareille, eikä Verannokselle, musta huone oli saanut yhden amuletinpalan, mutta vain muutama yö sitten tämä palanen oli varastettu. Nyt myös toinen pala olisi epäilemättä varkaiden kautta demonikultin omistuksessa, joten amuletin viimeinen pala olisi saatava mahdollisimman nopeasti demoniritarien käsiin.

Seikkailijat suostuivat välittömästi Borvariaan suuntautuvaan retkeen, ja Fallon, Jarec, Palon, Kandar ja kolme mustaa kissaa suuntasivat pian Farrigniasta itään ja etelään. Matka kului tapahtumaköyhänä itäläisten mailla kohdattua kulttuurishokkia (maalaisten kohtelu oli idässä vielä pohjoistakin huonompaa, ja rosvoruhtinaiden sotureiden mielivaltainen käytös oli järkyttävää) ja Suden autiomaalla koettua paimentolaisten hyökkäystä lukuun ottamatta. Myös Borvarian retki osoittautui hedelmälliseksi: saalis nousi helposti yli 5000 kultarahan, ja vaikka kaikki matkaan lähteneet mustat kissat kuolivatkin matkan aikana tai Borvariassa hyökänneen riivatun ja hämähäkkimäisen hirviön kynsissä, löysivät seikkailijat viimeisen amuletinpalasen ja suuntasivat takaisin Jaconian puolelle.

Sessio sujui suuremmitta ongelmitta, vaikka pelaajat epäilivätkin pj:n laittaneen hahmoille liian kovan vastuksen Borvariaan. Taistelu sujui kuitenkin loppujen lopuksi kohtuullisen helposti, sillä pelaajat saivat kyllä vihjeitä pelin aikana kuinka Borvariassa odottavasta vaarasta selvittäisiin, eikä yksikään pelaajahahmoista kuollut. Mielestäni toimin pelin aikana reilusti – toista tämä mielestäni oli kuin esimerkiksi luolaston loppuun niin kovan vastuksen laittamisen, että pj sanoo ihan suoraan että ”ei teillä ole mahdollisuuksia tätä edes voittaa”. ;)

Kolmas Praedor-sessio, Ensimmäinen osa: Ikimetsän noita

Kaiken kaikkiaan olin tyytyväinen sessioomme; homma toimi kohtuullisen hyvin, vaikka kyseessä oli enemmän fiilistelyyn pohjautuva peli, kuin toiminnan täyteinen seikkailu (toki mukaan toimintaakin mahtui). Yritin parhaani mukaan saada kaikille tekemistä ainakin jollain tapaa, ja roolipeliekspaa tuli iskettyä kokemukseen aika paljon. Toivottavasti pelaajat nauttivat pelistä yhtä paljon kuin minä.

Pelaajien mukaan aarteita pitäisi kuitenkin saada enemmän, joten seuraavalla kerralla yritän saada peliin mukaan enemmän saalista; olisihan sitä tälläkin kerralla tullut aivan mukavasti, jos pelaajat olisivat pelanneet ”oikein”. ;) Seuraavalla kerralla seikkailijat tulevat saamaan hieman enemmän saalista, mutta aivan 10000 kultarahaa edes sir Fallon velkoineen ei tule saamaan; eihän velkaa-haitassa ole mitään ideaa, jos pelaaja/hahmo pääsee siitä eroon heti praedorin uran alkupuolella. Rahaa kuitenkin tulee, ja muutakin saalista. Ehkä. Kai.

Vuosi 513 Valiarin aikaa, huhtikuu

Kauaa seikkailijat eivät ehtineet lepäilemään laakereillaan haavojaan parantelemassa Jadarin linnassa, kun Alman palasi uutisten kanssa. Verannoksen velhosuvun palvelija kertoi, että Jucius Verannoksen tietolähteiden mukaan Joral on todellakin suunnannut Travanin valtakuntaa kohti, ja on ilmeisesti kulkenut Ikimetsänä tunnettua lääniä kohti, jonka kautta on aikoinaan kulkenut vanha kauppatie.

Ikimetsän korpi herätti sir Fallonin mielessä muistoja lauluista, joissa kerrottiin aluetta piinaavasta kirouksesta, mutta Almanin lahjoittamien alkemististen liemien parannettua kuin taikaiskusta Jarecin ja Palonin haavat päättivät seikkailijat suunnata Ikimetsää ja Travania kohti Joralia etsimään.



Matka Travanin ja Farrignian rajalla sijaitsevalle Ikimetsän alueelle kesti seikkailijoilta runsaan päivän, ja seuraavan iltapäivän aikaan seikkailijat katselivat korkean ylängönä takana levittäytyvää, laajaa aarnioemtsää. Sää oli poutainen, mutta kuin muistona kylmästä talvesta hyytävä tuuli heilutti siellä täällä vaivalloisesti talviunesta heräilevää luontoa; puita, pensaita ja ruskeaa heinää. Mäkiä laskeutuivat mustat pellot ja siellä täällä kulkivat maalaiset kuormajuhtineen. Huonokuntoinen tie, jota seikkailijat kulkivat, vei korkeimman mäen rinteille kohonnutta pientä kylää kohti.

Seikkailijoiden kulkiessa kohti kylää ohittivat he muinaisen tienviitan (kenties aina velhoruhtinaiden aikaisen) vierellä kyhjöttävän vanhan naisen, ryppyisen, harvahampaisen ja äärimmäisen likaisen muorin, istuskelemassa puukori vierellään. Nainen käkätti seikkailijoille narisevalla äänellään epäillen heidän olevan matkalla ”Ikimetsän noitaa” tapaamaan, ja että epäilemättä noita pitkän talven jäljiltä kaipasikin uutta verta vierelleen… Seikkailijat kuitenkin jättivät muorin puheet omaan arvoonsa, ja suuntasivat kylää ja sen pientä kievarintapaista kohti.

Kievarinpitäjä otti seikkailijat hermostuneena hienoista vieraista vastaan ja tarjosi heille auliisti liikkeensä vaatimattomia aterimia. Seikkailijoiden kysyessä yöpymispaikkaa kehotti kievarinpitäjä kääntymään kyläpäällikkö Tevinin puoleen, jonka talo oli alueen suurin; kievarin yläkerta oli pitkään toiminut jo varastona, sillä matkustavaiset eivät enää Ikimetsän ympäristön kautta kulkeneet. Aikoinaan alueen kylät olivat olleet kohtuullisen merkittävän, metsän läpi kulkeneen kauppareitin varrella, mutta kolmekymmentä vuotta sitten alkanut kirous kuihdutti hiljalleen Ikimetsän kautta kulkeneen kaupan, ja kaikki kauppiaat ja vaununajajat alkoivat käyttää eteläisempiä polkuja tai pohjoisen kanavia.

Tevinin ja majatalonpitäjän puheiden perusteella kirouksen takana oli noita, joka surmattiin kolmekymmentä vuotta sitten. Kostonhimoinen haamu ei kuitenkaan jättänyt kyliä rauhaan edes kuolemansa jälkeen, vaan vaelsi Ikimetsän saloilla; sen taikasanat saivat eläimet käymään metsässä kulkijoiden kimppuun, eikä kukaan saanut kulkea metsässä rauhassa. Kaupan kuihtumista ja kylien köyhtymistä pahempi ongelma kyläläisille oli kuitenkin noidan epäkuollut henki, joka hallitsi Ikimetsää kuin omaa valtakuntaansa; silloin tällöin se houkutteli loitsuillaan varomattomia kyläläisiä pauloihinsa metsään, ja muutti heidät itsensä kaltaisiksi epäolennoiksi, jotka oli kirottu elämän ja kuoleman sekavaan tilaan.
Metsässä eivät kyläläiset uskaltaneet kulkea; vain harvat kulkivat edes mäkien taakse jäävässä laaksossa, ja pohjoisessa metsän puoleisilla rinteillä olleet pellot oli hylätty; ne olivat muutenkin muuttuneet täysin hedelmättömiksi. Kyläläiset elivät jatkuvasti peläten Ikimetsän petoja ja haamuja.

Seikkailijoiden osoittaessa kiinnostusta Ikimetsää kohtaan kehotti Tevin heitä kääntymään ainoan metsän laidalla asuvan miehen, Hullun Vetin, tai seudun vanhimman naisen Nanin puoleen. Nämä olisivat varmasti halukkaita kertomaan Ikimetsästä enemmän, joskin Tevin kehotti epäilemään kaikkea Hullun Vetin sanomaa, sillä huhut kertoivat tämän tehneen metsän noidan kanssa jonkinlaisen sopimuksen; kuinka tämä muuten olisi voinut asua niin lähellä metsää kun kaikki muut korpea pakenivat?

Tevin muisti, että Joral oli kulkenut kylän kautta muutama kuukausi sitten, ja oli suunnannut Ikimetsään, noidan huhuttua aarretta etsimään. Häntä ennen metsään oli kolmenkymmenen vuoden aikana suunnannut praedorjoukko jos toinenkin, ja jopa farrignialaisia ja travanilaisia ritareita, mutta vain harvat näistä olivat palanneet metsästä takaisin.

Koska päivää oli vielä jäljellä, suuntasivat seikkailijat Hullun Vetin luokse kyselemään metsästä. Hullun Vetin talo sijaitsi aivan metsän laidassa, pienellä mäen nyppylällä, jota suojasi mäen puolelta laskeva joki, ja metsän puolelta paaluaitaus. Talo itsessään oli yllättävän suuri ja tukeva, joskin huonokuntoinen hirsirakennus, paljon suurempi kuin yksittäiseltä maalaismieheltä uskaltaisi odottaa, mutta eipä Hullu Vet itsekään aivan tavalliselta maalaiselta vaikuttanut.

Vet paljastui keskimittaiseksi, mutta rotevaksi mieheksi, jonka vasen käsi oli poikki olkapäästä, mutta oikea käsi vaikutti vahvemmalta kuin monella 15 vuotta nuoremmalla miehellä. Hän oli pukeutunut likaisiin turkiksiin, ja hänen partansa rehotti valtoimenaan. Pää oli kalju ja auringon parkitsema. Hän otti seikkailijat vastaan kirves kourassaan, mutta kohteliaana.

Seikkailijoiden kysyessä Joralista muisti Vet tämän kulkeneen Vetin kautta metsään. Seikkailijoiden kysellessä noidasta yleisesti, muuttui Vet kuitenkin synkäksi ja surullisen näköiseksi. Hän ei suostunut paljon kertomaan, mutta murahti lopulta, että kyläläiset tekivät noidalle, Amale oli hänen nimensä, vääryyttä naisen eläessä, ja nyt vääryyden tekeminen ja mustamaalaaminen jatkuvat naisen kuoltuakin. Hän neuvoi että yöpyminen metsässä oli vaarallista, ja tulet kannatti pitää kirkkaina ja kuumina.

Kylään palatessaan seikkailijat saivat kuulla kyläläisiltä vielä lisää ajoista, jolloin noita oli vielä elänyt metsässä. Kyläläiset selvästi syyttivät tätä monista seutua kohdanneista onnettomuuksista, ja lopulta tilanne oli äitynyt niin pahaksi, että kyläläiset olivat surmanneet noidan tämän asumuksenaan käyttämään rauniotorniin metsän keskellä. Tästä lähtien noidan henki oli metsää vainonnut, ja hiljalleen vuosien saatossa kauppa Ikimetsän kauppatien kautta oli kuihtunut ja seudun kylät köyhtyneet. Kuitenkin varsinainen tieto siitä, kuinka noita oli kyliä piinannut, jäi kertomatta; noita ja häneen liittyvät tapahtumat olivat selvästi arka aihe kyläläisille.

Seuraavan aamun tullen, sir Fallonin korusanaisena ylimyksenä ensin siunattua erään nuorenparin avioliiton, seikkailijat suuntasivat kuitenkin Ikimetsään Joralia etsimään.



Metsässä seikkailijat suuntasivat Varjoneulan vuorta kohden, jolla sijaitsevassa kauan sitten raunioituneessa tornissa noita oli asunut. Matkallaan he kohtasivat luonnottomasti käyttäytyviä petoja, kammottavia näkyjä ja noidan ja jonkun noin 10-vuotiaan tyttölapsen aaveen. Lisäksi heidän kimppuunsa hyökkäsi kammottava ihmissusi; pedon ja ihmisen sekoitus, joka surmattuna muuttui Hullun Vetin ruumiiksi.

Noidan raunioille päästiin seikkailijoiden taivallettua metsässä kaksi pitkää ja raskasta päivää. Heidän onnistui löytää Joralin ruumis – tämä oli kuollut rauniotornin alla kulkevissa tunneleissa, ja he saivat hieman selvyyttä Ikimetsän noidan arvoitukseen, mutta pakenivat mahtavaa haamua ja tämän epäkuolleita palvelijoita mieluummin kuin taistelivat yliluonnollisia kauhuja vastaan. Löydettyään etsimänsä he suuntasivat takaisin Jadar Farallacin maille, joilla tapaaminen Almanin kanssa oli sovittu.

Inspiraatio loppui, joten tiivistin tarinaa huomattavasti. Pelaajathan voisivat kirjoittaa nämä ja helpottaa pj:n raskasta taakkaa ;)

Toinen Praedor-sessio: Varkaat yössä

Vuosi 513 Valiarin aikaa, huhtikuu

Sovittuaan Jadarin kanssa yhteistyöstä Fallon, Jadar, Jarec ja Palon päättivät tehdä uuden retken Warthiin tottuakseen hieman paremmin Kirotun maan oloihin ennen kuin uskaltautuisivat itse Borvarian vaaroja uhmaamaan.

Seikkailijat suuntasivat Warthiin jo tutuksi tulleen Trulesin kylän kautta, mutta suuntasivat Warthissa hieman lännempään rauniokaupunkia ympäröivästä autiomaasta vastaan tulleiden jälkien rohkaisemana. Warthissa he kohtasivatkin oudon, yksinäisen praedor Ferronin, jolla riitti tarinoita ja neuvoja Kirotulla maalla liikkumisesta ja praedorin elämästä yleensäkin. Kolmisen päivää Warthin raunioita tutkittuaan, jo Jadaria pelastettaessa kohdatun sammakkomaisen pedon surmattuaan ja kostoretkellä ollut Grenac-nimistä nuorukaista autettuaan seikkailijat suuntasivat takaisin Jaconian puolelle todistaen samalla, että tarinat Warthin tyhjyydestä vääriksi: vaivanpalkkana retkestä ja Jarecin menehtyneestä hevosesta kolmikolla oli outo, pensaikosta löytynyt alkemistinen liemi ja puoliksi maatuneen luurangon alta löytynyt arvokkaan näköinen kultakääty.

Trulesissa seikkailijat päättivät yöpyä ennen kuin suuntaisivat Farrigniaan myymään löytämäänsä käätyä, mutta Treviuksen yllättävä saapuminen kuitenkin hajotti joukon: Jadar oli kutsuttu herttua Madon Jeronin luokse tekemään selvää sukunsa veloista, joten seikkailijat päättivät että Fallon, Palon ja Jarec suuntaisivat Farrigniaan ja palaisivat sen jälkeen Farallacin linnaan odottamaan Jadaria.



Farrigniassa Fallon tovereineen onnistui myymään löytämänsä kultakäädyn eräälle jalokivikauppiaalle nimeltään Velaris Morde hintaan 255 kultarahaa! Seurue teki myös ostoksia Farrigniassa ja kuunteli huhuja muualta Jaconiasta; Angarin kuningas oli ilmeisesti viimein toteuttamassa pitkäikäisen suunnitelmansa muuttaa valtakuntansa pääkaupunki jonnekin kuningaskunnna itäosiin, pois Läntisten vuorten vuoristolaisten ainaisesta paineesta. Huhujen mukaan Angarin aateliset eivät olleet muutosta kuitenkaan yhtä innoissaan, joten kestäisi tovin, ennen kuin varsinainen uusi valtaistuin kuninkaalle löytyisi.

Lisäksi Eteläisissä metsissä oli syttynyt jonkinlainen heimosota metsäläisten keskuudessa, josta syystä Tod, Poth ja Taxos olivat käytännössä matkalaisten ulottumattomissa, eristyksissä. Kuulopuheet kertoivat, että myös Oft olisi jotenkin sekaantunut metsäläisten sotkuihin, ja että koko etelä olisi kaaoksen vallassa.

Näiden tapahtumien lisäksi kaduilla puhuttiin levottomaan sävyyn Farrignian yliopistolla sattuneesta onnettomuudesta, jossa eräs tiedemies, Vecis Vardon, oli kokeidensa päätteeksi räjäyttänyt kokonaisen yliopiston siiven oppilaineen ja oppineineen taivaan tuuliin. Tietäjä oli jo pitkän aikaa rehennellyt keksineensä jonkin aineen, jonka avulla moiset räjähdykset olivat mahdollisia, mutta vasta nyt, kun yliopiston siiven rauniota siivottiin räjähdyksen jäljiltä, Vecisiä uskottiin. Ikävä kyllä tiedemies kaavoineen oli kadonnut räjähdyksen myötä, joten kaavan uudelleen keksimisestä ei ollut mitään takeita.

Nämä huhut eivät tovereita kuitenkaan ehtineet kauaa viihdyttää, sillä yhtäkkiä tuttu Verannoksen suvun asiamies saapui heidän majapaikakseen valitsemaan majataloon, Ruusuun ja narriin. Verannoksen velhojen asiamies, Alman nimeltään, kertoi, että hänen isäntänsä Jucius Verannos oli erittäin vaikuttunut ja kiitollinen seikkailijoiden palautettua hänen omaisuuttaan Warthissa piileskelleiltä velhoilta. Nyt Almanilla olisi kuitenkin uusi tehtävä praedoreille, jos heitä vain työ kiinnostaisi.

Alman kertoi, että hän oli kuukausia sitten palkannut erään paikallisen, Joral-nimisen praedorin etsimään erään amuletin – tai tarkalleen ottaen palasen amulettia, sillä kaikissa tiedoissa esineestä amuletti on hajonnut vuosisatoja sitten – Jucius Verannokselle. Joral sai huomattavan etukäteispalkkion tehtävästään, mutta nyt praedorista ei ole kuulunut kuukausiin, joten Alman oli luonnollisesti huolissaan isäntänsä rahoista ja omasta tulevaisuudestaan epäluotettavan praedorin isäntänsä palvelukseen etsittyään. Nyt Alman halusikin palkata rehdeiltä miehiltä vaikuttavat praedorit etsimään Joralin ja mahdollisesti myös amuletinpalasen.

Alman oli saanut selville, kuinka hankalassa asemassa Farallacin ja Mordedin suvut olivat, ja tarjosikin kohtuullista palkkiota. Mikä tahansa tieto Joralista olisi Almanille 50 kultarahan arvoinen, ja jos praedorit sattuisivat saamaan käsiinsä amuletinpalasen jota Joral oli lähetetty etsimään, olisi Alman halukas maksamaan myös siitä ruhtinaallisen hinnan. Alman oli selvästi epätoivoinen, ja seikkailijat suostuivatkin ainakin etsimään Farrigniasta tietoja Joralista; Almanin mukaan tämä oli Farrignian Harmaakivi-nimisen kaupunginosan kasvatti, joten tämä osa tehtävää ei ainakaan olisi vaikea suorittaa.

Fallonin käytyä Rautaisen kukon kauppakortteleissa maksamassa Warthista löytyneestä kultakäädyistä saaduilla rahoilla osan sukunsa velasta Nardalin maustekillalle suuntasi seurue Harmaakiven kaupunginosaan kyselemään Joral-nimisestä praedorista. Aikansa kyseltyään he saivat selville, että tämä oli tosiaan farrignialainen, ja että hänellä oli ennen praedoriksi ryhtymistään ollut suhteita Farrignian alamaailmaan ja paljon kahnauksia lainvalvojien kanssa. Praedoriksi ryhtymisen jälkeen hän oli kuitenkin pessyt kasvonsa, ja oli saanut mainetta rohkeana seikkailijana, joka oli paitsi taistellut Travanin ja Farrignian välisessä kauppasodassa niin tehnyt myös onnistuneita retkiä Farrignian puolelle. Joralin nykyisestä olinpaikasta ei kukaan osannut kertoa, mutta seikkailijoita neuvottiiin kysymään enemmän Joralin vaimolta, Lauralta.



Lauran koti löytyi Harmaakiven kaupunginalueelta tovin etsimisen jälkeen, mutta seikkailijoita odotti paitsi huolestunut Laura, niin myös Joralin veli Marloc sekä joukko katuhampparien nahkaisiin varusteisiin verhoutuneita, aseita näkyvästi vyöllään kantavia miehiä.

Seikkailijat saivat pian joukkiota kuuntelemalla selville, että myös katuhampparit olivat etsimässä Joralia, mutta kun yksi miehistä löi Marlocin tajuttomaksi ja toinen kävi käsiksi Lauraan, päättivät seikkailijat puuttua tilanteeseen. Pian kadulla makasikin kolme kuollutta miestä, jolloin loput katuhamppareista pakenivat huutaen Mandar Tusranin kostoa seikkailijoille.

Laura ja pian havahtuva Marloc olivat luonnollisesti kiitollisia seikkailijoille, mutta myös huolissaan, sillä Mandar Tusran oli farrignialaisen varkaiden killan päällikkö, ja tunnettu kostonhimostaan ja armottomuudestaan. Seikkailijat lupasivatkin jäädä Lauran asuntoon mahdollisten kostajien varalta, kun Laura lapsineen taas suuntaisi Marlocin asunnolle. Marloc pyysi seikkailijoita myös puhumaan mahdollisesti Mandarin kanssa, josko Lauran ahdistelu voitaisiin lopettaa, ja seikkailijat suostuivat tekemään parhaansa jos vain keksisivät miten päästä puheisiin luultavasti kostonhimoisen kiltapäällikön kanssa.

Kiitolliselta Lauralta saatiin selville, että Joral oli käynyt viime talven aikana kerran Farrigniassa, mutta muuten praedor ei enää viihtynyt entisessä kodissaan, vaan Jaconian muut valtakunnat tuntuivat vetävän häntä puoleensa. Viime käynnillään Joral oli käyttäytynyt myös oudosti: hän oli ollut ärtynyt ja väkivaltainen, ja oli haissut oudolle, ikään kuin pilaantuneille kananmunille ja joillekin Lauralle vieraille yrteille. Omien sanojensa mukaan Joral oli vieraillut Sinisen kilven korttelissa, praedorien kauppa- ja kohtaamispaikassa, jossa myös velhojen Musta huone sijaitsi, mutta Joral oli lähtenyt Farrignian länsiportista vain päivän kotonaan vietettyään. Lauran mukaan hän oli lähtenyt Travania kohti.



Seuraavan yön aikana toveriensa kuolemaa kostamaan saapuvat varkaat saapuivatkin Lauran asunnolle, mutta loppujen lopuksi tilanteesta selvittiin puhumalla, ja seikkailijat sopivat tapaamisen Mandar Tusranin kanssa seuraavaksi päiväksi, Punaisen rukoilijasirkan majatalossa.

Tämä tapaaminen ei kuitenkaan sujunut rauhanomaisissa merkeissä, sillä Mandarin vaatimukset käskyläisten kuoleman sovituksesta olivat liikaa seikkailijoille. Tosin he saivat selville, että Joral oli vuokrannut kiltapäällikön listoilla olevia praedoreja avukseen jonkin arvokkaan esineen hakemiseksi Borvariasta, mutta oli palattuaan sitten kieltäytynyt maksamasta Mandarille. Joral oli siis todennäköisesti ainakin löytänyt Verannokse suvun kaipaaman amuletinpalasen.

Loppujen lopuksi seikkailijoiden ja Mandarin tappelupukarien välille syttyi taistelu jonka päätteeksi Jarec ja Palon olivat haavoittuneita, mutta useita Mandarin taistelijoita makasi kuolleina tai haavoittuneina ja kiltapäällikkö loppuine miehineen pakeni paikalta. Seikkailijat kuitenkin tajusivat, että olivat saaneet luultavasti kostonhimoisen ja varmasti vaarallisen vihollisen, ja Almanin puheilla käytyään he suuntasivat pois Farrigniasta.

Alman maksoi Joralista saaduista tiedoista ruhtinaallisesti ja kysyi seikkailijoilta olisiko heillä kiinnostusta jatkaa Joralin – ja amuletinpalasen – etsintöjä. Seikkailijoiden myönnyttyä Alman lupasi ilmoittaa tapahtuneet isännälleen, jolla velhona olisi kenties keinonsa saada jotain tietoja Joralin mahdollisesta olinpaikasta nyt kun tietoa praedorista oli hieman enemmän. Alman lääkitsi haavoittuneiden praedorien haavoja mukanaan olleilla parantavilla liemillä, ja lupasi ottaa seikkailijoihin yhteyttä, kunhan tietäisi enemmän tehtävän jatkosta.

Tämän jälkeen Fallon, Palon ja Jarec suuntasivat takaisin Farrignian maille hoitamaan haavojaan toivoen, ettei Mandar Tusran saisi heitä, tai kohti Mordedin maiden turvaa suunnanneita Marlocia ja Lauraa lapsineen kouriinsa.

Toinen praedor-sessiomme sujui mielenkiintoisesti ja hauskasti ainakin minun näkökulmastani – ja ilmeisesti pelaajillakin oli hauskaa. PJ:nä jouduin improvisoimaan paljon, sillä Juho ja Jaakko keksivät jälleen suunnitelemiini skenaarioihin aivan erilaisia ratkaisuja, kuin mitä olin ajatellut. Mutta sehän on vain hyvä; pysyy mieli virkeänä kun ei pääse kulkemaan valmiiksi suunniteltuja latuja pitkin. Praedorin systeemi osoitti tappavuutensa: saadut haavat olivat vakavia ja lamaannuttaisivat seikkailijat viikoiksi ilman Jaconian alkemiaa, mutta toisaalta täyshaarniskaansa pukeutunut Fallon pyyhki melko hyvin lattiaa kevyemmin varustautuneilla varkaiden killan tappelijoilla.

Ensimmäinen Praedor-sessio: Warthin vanki

Vuosi 513 Valiarin aikaa, maalis-huhtikuu

Kolme ratsastajaa kyyristeli märkien villaviittojensa suojissa mutaisella kauppatiellä, sadetihkun tehdessä kolmikon, heidän ratsujensa ja parin kuormamuulin olon mahdollisimman kurjaksi. Tällaisella säällä vastaantulijat olivat harvassa, ja kolme märkää viikkoa Tutusin valtakunnasta Farrigniaan oli kuluttanut loppuun jo tämänkin seurueen keskustelunaiheet, joten matkaa tehtiin hiljaisuudessa, nenien niiskutuksessa ja hevosten hirnahdellessa.

Joukon kärjessä kulki pitkä ja leveäharteinen miekkonen, jonka miellyttävät kasvot olivat piilossa sadeviitan hupun varjoissa. Tämä kulki korkean ja ilkeän näköisen sotaratsun selässä, jonka satulasta roikkui ylimyssuvun vaakunalla koristeltu kilpi ja hieno lyömämiekka, jotka kertoivat miehen olevan vähintäänkin varakasta sukua, ellei peräti aatelinen. Sir Fallon Morded olikin maataomistavaa ritarihuonetta, joskin suku oli ajautunut rahavaikeuksiin ja näin pois Tutusin kuningashuoneen suosiosta.

Seuraavana, aivan sir Fallonin sotaratsun lähettyvillä, ratsasti keskimittainen, samoin viittansa suojissa värjöttelevä nuorukainen, jonka lyhyeksi kerityt hiukset liimautuivat jopa hupun läpi märkinä päätä vasten. Nuorukainen oli pukeutunut vaatimattomasti, mutta hänen pitkä, olalla roikkuva suurmiekkansa soti tämän vaatimattoman ulkonäön kanssa. Jarec Sobrius oli alun perin vaatimattoman palkkasoturi Tamacin poika, mutta tämän Tamacin pelastettua Fallonin hengen Holrusin valtakuntaa vastaan käydyssä kauppasodassa oli ritari myöntänyt palkkasoturille hieman maata ja ottanut Jarecin aseenkantajakseen. Nuorukainen oli perheensä saamasta kunniasta ylpeä, mutta pahat kielet puhuivat Sobriuksen suvusta pyrkyreinä ja röyhkeinä nousukkaina.

Viimeisenä, kuormamuuleja johdattaen, kulki Mordedin suvun vaakunalla varustettuun asetakkiin pukeutunut, leveäharteinen sotilas, jonka kasvoja peitti pelottava arpi, joka toi ratsastajan ulkonäköön armotonta vaarallisuutta ja levottomuutta herättävää vierautta. Mies oli Palon Reys, entinen palkkasotilas joka oli toiminut viimeiset vuodet Mordedien metsänvartijana ja tallimestarina. Olalla kotelossaan roikkuva metsäläisten pitkäjousi kertoi tarkoista silmistä ja näppäristä sormista, ja vyöllä roikkuva lyömämiekka taasen ranteen voimasta – soturin merkkejä kaikki tyynni.

Seurue oli matkustanut Tutusissa sijaitsevasta kotikylästään Caporista, kolme viikkoa väsyttävässä kevätmyrskyssä, joka oli venyttänyt reilua kahden viikon matkaa. He olivat väsyneitä, märkiä ja kylmissään, mutta pikku hiljaa kaukaisuudessa erottuvat Farrignian muurit sentään lupasivat tervetulleesta lämmöstä ja levosta päivän ratsastuksen jälkeen.

Kolmikon oli ajanut Farrigniaan lähtemään sir Fallonin sukulaismieheltä, paroni Jadar Farallacilta saapunut epämääräinen kirje. Jadar oli kertonut suvun päämiehen, vanhan paroni Mallorin, kuolleen, mutta jättäneen pojalleen ja tyttärelleen vain velkoja perinnöksi, mutta nyt Jadarilla oli ajatus, joka voisi tuoda rahaa köyhän huoneen kirstuihin. Muistaen myös tutusilaisten sukulaistensa varattomuuden hän oli kutsunut myös sir Fallonin kuulemaan tätä ajatusta.

Fallonin kertoessa kirjeestä ja ajatuksestaan Mordedin huoneen päälle eli isälleen sir Aronille, oli vanha haukannenäinen ja pahansisuinen mies ollut lähes helpottunut pääsemään eroon nuoremmasta pojastaan, joka oli tuottanut luonnottomalla salaisuudellaan isälleen paljon häpeää ja murhetta, vaikka miehellä itselläkin oli pahe jos toinenkin sydämellään, eivätkä pienet rötöksetkään vanhalle ylimykselle olleet vieraita.

Fallon oli ottanut mukaansa luotettavan aseenkantajansa Jarecin, ja hevosista huolehtimaan rehdin miehen ja taitavan eränkävijän maineessa olevan Palonin. Jarecilla oli luonnollisesti isäntänsä aseenkantajana kyseenalaistamaton velvollisuus seurata Fallonia, ja perheensä hyvästeltyään myös Palon oli matkaan suostunut; tällainen retki voisi aivan hyvin tuoda kolikon jos toisenkin myös rahvaanmiesten taskuun, eikä kimaltelevasta kullasta taskun pohjalla koskaan ollut haittaa. Niinpä Jarecin ja Palonin hyvästeltyä perheensä aloitettiin matkavalmistelut, ja kolmikko lähti Farrigniaa kohti vielä seuraavana päivänä.

***

”Odotan sinua kahden viikon päästä tämän viestin saapumisesta Punaisen rukoilijasirkan majatalossa, Farrigniassa. Löydät kievarin kaupungin toisiksi uloimman kesän luoteiskolkasta”, Jadarin kirjeessä oli lukenut ja Farrignian uloimpien muurien sisäpuolelle päästyään seurue alkoi etsiä neuvoa tälle kyseiselle majatalolle päästäkseen. Fallonin viitan alta hieman vilahtavan, hienon rintakyrassin ja vaakunan nähdessään kaupunginkaartilaiset olivatkin hyvinkin auliita auttamaan vierailevaa ylimystä, ja lyhyen ratsastuksen jälkeen kolmikko näki Punaisen rukoilijasirkan kohoavan edessään. Palonin lähtiessä majatalon talleille huolehtimaan joukkion hevosista suuntasivat Fallon ja Jarec sisälle kievariin toivoen löytävänsä Jadarin, tai ainakin jonkinlaisen viestin nuorelta paronilta.

Rukoilijasirkka ei ollut Farrignian hienoimpia majataloja – ei lähellekään – mutta toisiksi uloimman kaupunginosan vaatimattomien kievarien ja puotien keskellä se oli kohtuullisesti menestyvä, puhdas ja erityisesti matkalaisten ja praedorien suosima yöpymispaikka. Sen anniskelusalissa oli jopa sateisena iltana kohtuullisen täyttä. Salin viehättävä tarjoilijatar huomasi heti komean ritarin palvelijoineen, ja sen jälkeen palvelu kaksikolle pelasikin. Jadaria ei kuitenkaan näkynyt, vaan kaksikon puheille suuntasi keski-ikäinen, hillitysti käyttäytyvä ja palvelijoiden livreepukuun pukeutunut mies, jonka Fallon muisti Farallacin suvun palvelijaksi, Treviukseksi.

Treviuksella oli Fallonille synkkiä uutisia: kärsimätön paroni ei ollut jaksanut odottaa vesisateiden viivyttämää sukulaistaan, vaan oli liittynyt yhteen aloittelevaan praedorseurueeseen. Jadar oli toivonut kykenevänsä maksamaan praedorina keräämillään Borvarian aarteilla sukunsa velat, ja olikin suunnannut aloittelevan seikkailijaporukan kanssa Warthiin totuttelemaan Kirotun maan oloihin. Nyt Jadar oli kuitenkin ollut huomattavasti pitempään poissa, kuin alun perin oli ollut tarkoitus, ja Jadarin sisar Nelissa oli hyvin huolissaan veljestään.

Enempää Fallonin ei tarvinnutkaan kuulla, vaan kunniallinen ritari tarjoutui saman tien suuntaamaan Warthiin sukulaistaan etsimään – niin vaikeaa kuin tämän löytäminen Warthin suunnattomista raunioista olisikin. Trevius kiitteli kovasti Fallonia ja kertoi Nelissan varmasti haluavan vielä keskustella sukulaisensa kanssa huomenaamulla – nyt tämä oli jo vetäytynyt lepäämään. Fallon myöntyi tähän ja oli mielissään palvelijan vielä mainitessa Nelissan varanneen heidän käyttöönsä huoneiston.

Palonin saavuttua myös Fallonin ja Jarecin seuraan kysyi kunniallinen ritari tovereiltaan halusivatko nämä lähteä mukaan; vaikka WArth oli ollut vuosisatoja hylättynä, niin matkalla voisi siitä huolimatta olla vaaroja, eikä ritari halunnut pakottaa palvelijoitaan mukaansa. Molemmat olivat kuitenkin halukkaita seuraamaan isäntäänsä, Jarec Fallonille tuntemastaan kiitollisuudesta ja uskollisuudesta, Palon matkalla mahdollisesti ansaittavista kolikoista ja yksinkertaisesti siitäkin syystä että oli Mordedin suvun palvelija ja koki sir Fallonin kunnialliseksi mieheksi. Fallon kiittelikin uskollisia tovereitaan, ja pian seurue vetäytyi lepäämään, sillä huomenissa edessä olisi matkan jatkaminen.

***

Aamun tullen kolmikko heräsi Treviuksen koputtaessa heidän huoneensa oveen. Palvelija oli tullut kertomaan, että Nelissa-emäntä toivoi voivansa puhua nyt Fallonin kanssa, ja ritari vakuuttikin saapuvansa pian Nelissan luokse. Palon ja Jarac saivat aamupäivän vapaaksi, mutta he päättivät käyttää vapaa-ajan hyödyksi ja suuntasivat majatalon sisäpihalle pehmustetut miekkansa mukanaan.

Jarec uskoi että hienon suurmiekkansa, Sobriuksen perheen ylpeyden, tuovan hänelle ulottuvuuden etua, mutta vanhempi Palon osoitti pian nopeuden ja kokemuksen vievän taistelua vanhemman miehen voitoksi. Lopulta, pitkän ja hikisen kamppailun päätteeksi Jarecin oli antauduttava, parahiksi Fallonin saapuessa palvelijoidensa luokse Nelissan puheilta.

Nelissa oli tervehtinyt Fallonia lämpimästi, aivan kuin heidän viimeisestä tapaamisestaan olisi vähemmän kuin vuosia – vuosia joiden aikana ylimysneidosta oli kasvanut varsin sievä, nuori nainen, jos oli silmää naiskauneudelle, Fallon pani merkille. Neito oli kertonut lähes itku kurkussa kuinka kiitollinen olisi Fallonin avusta Jadarin etsinnöissä, ja että Farallacit olisivat valmiita jopa maksamaan Fallonin miehille palkkion etsinnöistä; kultaraha päivässä ja 10 kultarahaa jos Jadar löytyisi. Palkkio oli niin ruhtinaallinen, että Fallon lähes hämmentyi kiitollisuudesta ja vakuutteli miestensä – ja Fallonin itsensäkin – tekevän kaikkensa Jadarin löytymiseksi.

Seuraavaksi Fallonia odotti kuitenkin vain lisää yllätyksiä: Nelissa ja Trevius tulisivat kolmikon mukaan Warthiin! Fallonin kuitenkin vihjaillessa, josko hienon neidon olisi viisasta lähteä Kirotun maan vaaroja uhmaamaan, muuttui Nelissa kuitenkin kylmäksi, ja kysyi tylysti luuliko Fallon, ettei neidolla olisi kaikkein suurin syy osallistua oman veljensä etsintöihin. Fallon vakuutti nopeasti etteikö kuvitellut neidon pystyvän itsestään huolehtimaan, ja jännite oli unohtunut yhtä nopeasti kuin olisi syntynytkin. Nelissa ja Fallon pääsivät nopeasti yhteisymmärrykseen että seurue lähtisi Warthia kohti tunnin päästä, ja tämän uutisen ritari olikin tullut harjoitteleville tovereilleen tuomaan.

***

Farrignian muureilta saattoi pohjoisessa levittäytyvät Warthin rauniot selkeällä säällä nähdä, mutta siitä huolimatta seurueelta kesti lähes koko päivän matkaan lähtemiseen; he eivät varsinaisesti pitäneet kiirettä, ja selkenevä sääkin teki ratsastuksesta nauttimisesta helpompaa. Lisäksi Fallon oli kuullut, että Warthin ympärillä odottaisi päivämatkan levyinen autiomaa, joten ratsujen säästäminen tätä taipaletta varten olisi järkevää.

Seurue jakaantui nopeasti kahteen ryhmään; Nelissa ja Fallon kulkivat hieman palvelusväeksi luettavista Treviuksesta, Jarecista ja Palonisa erillään, ja näin ollen kummankin joukkion välillä käytiin keskustelua yhteisistä kiinnostuksen aiheista.

Nelissa tiedusteli uteliaana, että miksei Fallon ollut ottanut uutta vaimoa edellisen kuoleman jälkeen, sillä varmasti ritarikin haaveili perillisistä – ja varmasti Fallonin kaltaiselle komealle, kunnialliselle miehelle riittäisi ottajia suvun huonosta tilanteesta huolimatta. Fallon kuitenkin vältteli kysymystä parhaansa mukaan, sillä hän oli hylännyt toiveet perillisestä kauan sitten, rakkaansa vierelle – rakkaansa, joka ei ollut hänen vaimonsa vaan eräs toinen.

Trevius oli ehdottanut, että seurueen kannattaisi suoraan Warthiin suuntaamisen sijaan kulkea hieman luoteeseen, kohti Trulesina tunnettua pikkukaupunkia, jonka kautta useimmat praedorit Warthiin suuntasivat. Ajatus tuntui seurueesta hyvältä, sillä Trulesissa ehkä tiedettäisiin jotain Jadarista tai tämän matkassa olleista praedoreista.

Trules paljastui kohtuullisen suureksi ja varakkaan oloiseksi kyläksi, jonka kaduilla kulkevat asukkaat katselivat seikkailijoita uteliaina, mutta ilman vihamielisyyttä, mikä oli harvinaista noina epävarmoina aikoina. Kylä itsessään ei eronnut edukseen tai häpeäkseen muista seudun samanlaisista asutuskeskuksista, paitsi että kauppoja ja liikkeitä oli huomattavan paljon enemmän, kuin pienessä kylässä olisi odottanut olevan.

Lopulta Fallon ja Nelissa päätyivät odottamaan yön yli kylässä, sillä iltahämärissä Warthiin suuntaaminen ei tuntunut hyvältä ajatukselta. Seurue suuntasikin Mustan koiran kievari –nimiseen majataloon, jonka leppoisa isäntä otti vieraat vastaan kohteliaasti. Isäntä, Cladon nimeltään, oli omien puheidensa mukaan entinen praedor ja piti nyt majapaikkaa kaikille Warthiin suuntaaville seurueille ja seikkailijoille – ja tarjosi mielellään myös tarinoita ja neuvoja omilta retkiltään, jos kuuntelijoita vain löytyisi.

Cladonilta kumppanukset saivat kuulla, että Jadar ja viisi praedoria oli todellakin kulkenut Trulesin kautta Warthiin alle viikko sitten, mutta heitä ei ollut sen jälkeen näkynyt, eli ainakaan tämän kautta he eivät olleet tulleet takaisin. Cladonin vielä mainitessa, että ne viisi praedoria olivat käyneet Warthissa useampaankin kertaan, huomauttivat Trevius ja Nelissa huolestuneina, että Jadarille praedorit olivat sanoneet olevansa matkalla Warthiin ensimmäistä kertaa. Tähän Cladon vain kohautti olkiaan; olihan hän saattanut erehtyä, eikä joukkio näyttänyt majatalonisännän silmiin erityisen epäilyttävältäkään Fallonin asiaa vielä tiedustellessa.

Seurueella oli kuitenkin pahat aavistuksensa; joukkio oli valehdellut Jadarille, mutta mistä syystä? Löytäisivätkö he Warthista Jadaria enää ollenkaan? Erityisesti Nelissa vaikutti huolestuneelta, ja neidolla oli jo huolen kyyneleet silmissään.

Herkkä Fallon näki, että sukulaisneito oli murheissaan, ja päätti korjata tilanteen parhaansa mukaan kysyen majatalonisännältä löytyisikö tältä luuttua tai harppua soittajalle. Soittimia ei löytynyt, mutta Cladon kertoi tallipoika Tiberaksen osaavan soittaa paimenhuilua, ja pian kievarissa soikin paimenhuilun heleät sävelet joita Fallonin täyteläinen, taitava laulua täydensi. Pian koko kievari yltyi poikkeukselliseen pirteään juhlatunnelmaan, ja Nelissakin piristyi.

Illan tullen Cladon tuli vielä kiittämään Fallonia tämän tarjoamasta viihdytyksestä, ja kun ritari ei tarjottua palkkiota hyväksynyt, tarjosi majatalonpitäjä neuvojaan Warthiin matkaaville. Vaikka Warthin rauniot olivatkin lähes autiota erämaata, oli siellä edelleen omat vaaransa ja vaivansa, ja Cladon kehottikin seuruetta pitämään varansa ja varaamaan mukaansa unilääkettä tai yrttejä, jos aikoivat yöpyä Kirotun maan puolella. Lisäksi kievarinpitäjä neuvoi seuruetta suuntaamaan eräälle Warthin reunamilla sijaitsevalle lähteelle; sieltä saisi puhdasta vettä ja suojaa säältä, joten sieltä etsinnät olisi kaikkein paras aloittaa. Fallon kiitteli Cladonia neuvoista, ja käskikin Palonin hankkia kylän parantajalta yrttejä koko seurueelle yöpymisen varalle. Yrtit kävivät kalliiksi, mutta kenties niistä olisi apua.

***

Aamun tullen seurueen täydennettyä ruokavarantojaan suuntasivat he kohti pohjoisessa odottavia Warthin raunioita. Kirottu maa alkoi pian Trulesin pohjoispuolella kuin veitsellä leikaten, kivinen ja autio hiekkaerämaa, jonka yksitoikkoisuutta katkaisi siellä täällä kaatunut, oudon sammaleen peittämä pylväs, patsas, maasta pilkottava kivi tai kivien välissä puikkelehtiva lisko, jota ainakaan Palon ei kyennyt erätaidoistaan huolimatta tunnistamaan. Sää itsessään käyttäytyi myös kummallisesti, sillä Trulesin lämmin kevätaamu vaihtui pian Warthin puolella hyytäväksi, selittämättömäksi kylmyydeksi ja viimaksi.

Lopulta pitkän, yksitoikkoisen ja vaivalloisen päivämatkan päätteeksi seurue erotti jatkuvasti pohjoisessa kohoavan kaupungin lähestyvän, ja pian he ohittivat jo ensimmäiset sortuneet rakennukset, jotka eivät olleet paljon kivikasoja kummempia. Sisemmät rakennukset olivat jo hieman paremmassa kunnossa ja matkustajat päättivätkin hajaantua toviksi tutkimaan taloja – kenties heillä kävisi onni ja he löytäisivät jonkinlaisen merkin Jadar Farallacista.

Jadaria ei löytynyt, mutta jotain muuta kylläkin, sillä yhdestä sortuneesta rakennuksesta Palon löysi verisen liha- ja luukasan, joka kenties joskus oli ollut ihminen. Edesmenneeltä löydettiin lyhyt miekka, tikari, muutamia hopeakolikoita ja silputtua paperia, mutta tarkka tunnistaminen oli ikävä kyllä mahdotonta; mikä sitten miehen olikaan tappanut, se oli tehnyt sotkuista jälkeä. Fallon oli kuitenkin varma, että kyseessä ei ollut ainakaan Jadar, sillä kuollut oli tummahiuksinen, kun taas Farallacit olivat varsin vaaleita. Jadarin elossa löytymisestä oli siis vielä toivoa, mutta ruumiin löytyminen todisti, seikkailijoille, ettei Warth olisi vielä vuosisatoja tuhonsa jälkeenkään turvallinen paikka kuolevaisille.

Ilta-aurinko oli jo laskemassa kovaa vauhtia, kun seikkailijat vihdoin saapuivat lähteelle, josta Cladon oli kertonut. Etsintöjen jatkaminen pimeällä ei tuntunut hyvältä ajatukselta – ei, kun pohjoisessa hehkui kammottavaa vihertävää valoa, ja kylmä tuuli ulvoi kuin kuolleet tuonpuoleisessa. Onneksi aukean reunalla oli kohtuullisen hyväkuntoisia rakennuksia, joista valita suoja, ja seurue asettui yhteen rakennuksista lepäämään parhaansa mukaan.

Lepo ei kuitenkaan ollut sitä, mitä Warthilla oli seikkailijoiden varalle: kammottavat näyt, äänet ja tuntemukset tekivät yöstä kammottavan helvetin, eivätkä nuo muistot haalenisi pitkään aikaan heidän mielestään. Cladonin ehdottamat unettavat yrtit eivät enää tuntuneet huonolta vaihtoehdolta, mutta loppujen lopuksi ainoastaan Nelissa käytti rohtoja Fallonin ja Palonin tyytyessä alkoholin tunnottomaan uneen ja Treviuksen tyytyessä valvomaan mieluummin kuin turruttamaan mielensä aineilla. Jarecia, seurueen nuorinta ja kokemattominta Nelissaa lukuun ottamatta, eivät Borvarian kauhut näyttäneet vaivaavan, vaan hän nukkui levollisena kuin lapsi.

***

Aamun tullen Fallon havahtui ensimmäisenä ja herätti myös muut, aamuhämärissä vihdoin torkahtaneen Treviuksenkin. Vanhaa palvelijaa lukuun ottamatta kaikki olivat levänneet suhteellisen hyvin, ja seurue oli halukas aloittamaan Jadarin etsinnät ja jättämään Warthin taakseen.

Lähteelle hevosia juottamaan suunnistaessaan seurue kuitenkin yllätyksekseen huomasi aukion toiselta laidalta lähestyvän miehen, joka pysähtyi muukalaiset nähdessään selvästi hämmästyneenä. Kauaa mies ei kuitenkaan paikoillaan pysytellyt, sillä Nelissan tunnistaessa miehen yhdeksi Jadarin mukaan lähteneistä praedoreista mies ryntäsi juoksuun, suuntanaan Warthin raunioiden sokkelo. Kauas hän ei kuitenkaan ehtinyt, kun Palonin pitkäjousi helähti, ja pakenija kompuroi maahan varoitushuuto muuttuen tuskanparkaisuksi.

Samassa aikion toisella puolella olevasta talosta ilmestyi kolme nahkapanssareihin pukeutunutta miestä miekat kourissaan vaatien saada tietää miksi heidän toverinsa kimppuun oli käyty. Tunnistaessaan Nelissan ja Treviuksen he kuitenkin tajusivat paljastuneensa, ja vihaiset vaatimukset muuttuivat oveliksi vihjailuiksi. Nelissan vaatiessa saada tietää, missä Jadar oli, kertoivat miehet tämän olevan elossa, mutta minkä arvoinen tämä olisi neidolle?

Ratsujensa selässä täysissä varusteissa istuvat Fallon, Palon ja Jarec olivat kuitenkin sen verran levottomuutta herättävä näky, että pian yhteisymmärrykseen vaihdosta päästiin; seurue jättäisi rahansa, ja poistuisivat takaisin aukean toiseen päähän, ja miehet päästäisivät Jadarin pian tulemaan heidän luokseen. Tietenkään miesten rehellisyydestä ei ollut takeita, mutta kun yksi miehistä oli vetänyt nuoren paronin yhdestä talosta sidottuna ja mukiloituna ja pitänyt tikaria vihjailevasti tämän kurkulla, ei seurueella ollut oikeastaan muuta mahdollisuutta kuin totella.

Oli se viisasta tahi ei, niin rosvot pitivät sanansa, ja pian Jadar horjui aukealla odottavan seurueen luokse, ja lämpimiä tervehdyksiä vaihdettiin. Palonin varmistuttua, ettei Jadarilla ollut vakavia vammoja, oli kuitenkin päätettävä, miten sieppaajien – joiksi praedoreiksi tekeytyneet miehet olivat paljastuneet – kanssa olisi toimittava. Jadarin pyytäessä Fallonia miehineen tekemään selvää sieppaajista päätyivät Fallon, Jarec ja Palon siihen tulokseen, että sieppaajien kiinniottaminen palveli paitsi lakia niin myös lähialueen turvallisuutta; Jadarin kertoman perusteella miehet olivat käyneet jo ainakin yhden matkaajan kimppuun ja ryöstäneet tämän, joten he olivat sieppaajien lisäksi murhaajia ja varkaita. Lisäksi vaikutti siltä että he piileskelivät pitempiäkin aikoja Warthissa, sillä heillä oli kunnon leiri raunioissa, joten kaikkien Warthiin suuntaavien praedoreidenkin henki olisi vaarassa, ellei rosvoille tehtäisi jotain.

Yksinkertaisen toimintasuunnitelman avulla kolmikon onnistuikin yllättää rosvot, ja lyhyen takaa-ajon lopuksi varusteiden, taitojen ja urheuden puolesta ylivoimaiset seikkailijat olivat surmanneet rosvoista kaikki johtaja Hadrasia lukuun ottamatta. Myös eloonjäänyt, mutta pahoin haavoittunut rosvopäällikkö kohtasi pian kohtalonsa nopeasti suoritettussa hirttotilaisuudessa.

Ennen kuolemaansa Hadras oli kuitenkin paljastanut syyn miksi rosvot piileskelivät Warthissa; ennen Jadarin sieppausta he olivat vahingossa surmanneet maantiellä velhosuku Varennoksen palvelijan, ja ryöstäneet tältä tynnyrillisen jotain outoa ainetta. Rosvot eivät kuitenkaan saaliistaan päässeet nauttimaan, sillä tajutessaan surmanneensa velhojen asiamiehen rosvot pakenivat Warthiin piiloon, sillä Kirotun maan kerrottiin suojelevan velhojen loitsuilta ja taioilta. Sitten seurue oli huijannut Jadaria ja siepannut tämän, ja lähettänyt yhden miehistään vaatimaan lunnaita, mutta tästä ei oltu sen jälkeen kuultu. Samassa seurue muisti löytämänsä ruumiin ja kaikki arvelivat tietävänsä mitä tuolle lunnasvaatimusta viemään lähteneelle rosvolle oli tapahtunut…

Ennen kuin kotimatka kohti Farrigniaa saattoi alkaa, keräsivät seikkailijat rosvojen saaliin ja varusteet lähteen lähistölle. He eivät pystyneet kantamaan mukanaan kuin pienen määrän varusteista (lähinnä muonaa), joten loput päätettiin jättää Warthiin mahdollisten matkaajien avuksi. Lisäksi seurueen mukaan lähtivät rosvojen aseet ja vähäiset kolikot ja Varennos-suvun asiamieheltä otettu tynnyri. Itse rosvojen raadot saivat jäädä Warthin olentojen ja raadonsyöjien ruoaksi, sillä Hadrasia hirtettäessä paikalle ilmestynyt suuri peto, epäilemättä sama hirviö joka oli vastuussa löydetystä miehen raadosta, sai seurueen kiiruhtamaan Warthista pois mahdollisimman vikkelästi.

***

Matka takaisin Farrigniaan sujui välikohtauksitta, ja takaisin kaupunkiin päästyään Fallon miehineen suuntasi palauttamaan löytämäänsä tynnyriä, ja lyhyen keskustelun päätteeksi Varennoksen suvun edustajan kanssa kolmikko poistui Mustasta huoneesta, velhojen lähetystöstä, kymmenen kultarahaa rikkaampina, velhojen kiitollisuudenvelka ja pullo tynnyristä löytynyttä ainetta taskussaan. Rosvoilta saadun saaliin kanssa matkan tuotot nousivat aina lähes yli kahdenkymmenen kultarahan, joten täysin turha retki ei ollut.

Farrigniasta seikkailijoiden tie ei käynytkään takaisin Tutusiin, vaan Jadar ja Nelissa kutsuivat Fallonin, Palonin ja Jarecin Farallacin maille juhlimaan Jadarin löytymistä. Lisäksi Jadarilla oli ehdotus, sillä nuori paroni tiesi myös Mordedin suvun olevan pahasti velkaantunut ja ehdottikin, että Fallon miehineen ryhtyisi Jadarin kanssa praedoreiksi, sillä vaikka praedorien elämä olikin vaarallista ja arvaamatonta, voisi yksi onnistunut retki Borvariaan pyyhkiä heidän kaikki rahahuolensa pois.

Seikkailijoiden vastaus tähän ehdotukseen oli tietenkin selvä…

Tällainen oli ensimmäinen pelaamamme praedor-sessio, ja ainakin minusta sessio oli onnistunut ja hauska. Juhon ja Jaakon hahmot ovat mielenkiintoisia ja samalla Jaconiaan erittäin sopivia, ja hahmojen toimia oli ilo ja mielenkiintoista seurata. Minulle praedorin peluuttaminen on aina jotenkin mukavaa ja vaivatonta, sillä maailma on ennestään tuttu ja turvallinen. Lisäksi käytetty valmisseikkailu, Warthin vanki, on aina oiva aloitusseikkailu sillä se esittelee monia Jaconian maailman ominaispiirteitä; Kirotun maan eksotiikkaa ja vaarallisuutta, elämän rumuutta ja velhojen outoja tapoja.

Tästä on hyvä jatkaa seuraavaan seikkailuun, joka alkaa Farallacien sukutilalta…

Lisäksi ajattelimme ottaa käyttöön seuraavan sääntömuutoksen:

Kahden aseen käyttö yhtä aikaa:
- Kahdella aseella taistellessa voi torjua ilman muutoksia, mutta
- Kahdella raskaalla aseella (tai kilvellä) taistellessa toisen aseen (tai kilven) hyökkäyksiin tulee +1n.
- Tikarin tai puukon kaltaista kevyttä asetta toisessa kädessä käyttäessä yllämainittua +1n lisävaikeutta ei hyökkäykseen tule.