Kirotun maan ritari: mainiota Praedor-kirjallisuutta!

Erkka Leppäsen ja Petri Hiltusen Kirotun maan ritari -romaani oli sitä, mitä lupasi, eli miekka ja magia -genren mukaista, mutkatonta toimintaa ja katkeransuloisia ihmiskohtaloita. Ennen kaikkea tämä on minusta oiva lisä tarinoihin Jaconian maailmassa. Leppäsen mutkaton mutta kuvaileva kirjoitustyyli sai mukavasti lisäväriä Hiltusen mallikkaasta kuvituksesta.

Leppänen kuljettaa tarinaa itsenäisinä toimivina novelleina, jotka kuitenkin muodostavat useita vuosia pitkän jatkumon Falac-nimisen praedorin elämässä. Novellit toimivat itsenäisinäkin, mutta ainakin itse nautin ehdottomasti tarinoista kokonaisuutena.

Falac on kunniallinen ja uskovainen ritarikoulutuksen saanut nuorukainen, joka pyrkii elämään arvomaailmansa mukaisesti myös praedorina. Tämä ei ole kuitenkaan aina aivan helppoa. Tämä Falacin arvojen ja praedorin elämän armottomuus ovatkin yksi merkittävä teema, joka toistuu melkein kaikissa novelleissa. Toinen merkittävä teema on uskonto ja sen merkityksen muuttuminen Falacin elämässä. Teemoja käsitellään novellimittaisesti eli ripeästi mutta kuitenkin riittävällä syvyydellä, että tarinoihin mahtuu syvällisempääkin pohdintaa. Mielelläni olisin nähnyt vielä syvällisempää paneutumista Falacin elämään, mikä ei kuitenkaan ehkä ollut novellimitassa mahdollista.

Erityisen ansiokkaita olivat kokoelman kronologisen loppupään novellit Borvarian lautturit, Kerettiläisten kirja sekä Jäätyneen tulen kartano. Nämä olivat paitsi hyviä tarinoita, avasivat myös Jaconian maailmaa uusista kiehtovista näkökulmista ollen kuitenkin myös hyvin uskollisia Praedorien maailmalle.

Praedoria on hankala kuvitella ilman Petri Hiltusen kuvitusta. Hiltusen kuvitusta löytyy jokaisen tarinan alusta. Hiltunen kertoi Kirotun maan ritarin julkaisutilaisuudessa, että kuvien aiheet pyrittiin valitsemaan niin, etteivät ne paljasta juonesta mitään. Tässä on mielestäni onnistuttu. Hiltusen realistiset, mustavalkoiset kuvat jokaisen novellin alussa pohjustavat mukavasti lukuelämystä ja rakentavat omalta osaltaan tarinoiden tunnelmaa. Erityisen ansiokkaana pidän Hiltusen kykyä tuoda esiin yksityiskohtia sekä hahmojen ilmeikkyyttä.

Mieleeni jäivät ensimmäisen novellin, Legendojen hautausmaan sekä viimeisen novellin, Jäätyneen tulen kartanon, kuvat. Ne ovat aiheiltaan hyvin erilaisia: toinen on vauhdikas toimintakuva, kun taas toisessa on kuvattuna hyvin herkkä ja rauhallinen hetki. Molemmat kuitenkin kuvaavat tärkeää tapahtumaa Falacin elämästä ja vihjaavat siitä, miten hahmo on muuttunut -- tai tulee muuttumaan.

Uskallan suositella tätä novellikokoelmaa -- mieluummin sanoisin tätä kuitenkin romaaniksi -- kaikille Praedorin ystäville.