Kalin Trellin kronikat

Murha Baldurin portissa innosti peliryhmämme jatkamaan seikkailuja Kalparannikolla, mutta tällä kertaa minä pääsin pelaajaksi. Alla hieman hahmolle kirjoittelemaani taustatarinaa sekä lokimerkintöjä. Tekstiä on tullut jo aika paljon, mutta huomautuksena todettakoon, että se on oikolukematonta. Kirjoitusvirheitä löytyy siis varmasti, ja tyyliäkin teksti vielä hakee. Tarkempi hahmon taustatarina ja mietteitä pelistä seurannee joskus tulevaisuudessa.

Huom. Varsinaiset pelilokit alkavat kolmannesta kronikasta.

Ensimmäinen kronikka: Hämähäkkikuningas
1
"Minä olen tosissani, Kalin", Puujalka-Ben intti ja nojautui eteenpäin mielipuolisesti hymyillen. "Herttuatar on luvannut kolme kultakolikkoa päivässä jokaiselle Kaapumetsään mukaan lähtevälle seikkailijalle. Kolme kultakolikkoa!"
          Beniä katsoessa tuli väkisinkin epäiltyä, että Ben oli menettänyt jalkansa mukana muutakin – esimerkiksi järkensä. Hänen parempia aikoja nähnyt, ruskea kaapunsa oli aina likainen ja haisi yhtä paljon vanhoilta väkijuomilta kuin taikurin omille eritteillekin. Hänen yksi silmänsä tuntui osoittavan aina jonnekin muualle kuin toinen, ja hänen luisevat, sänkileukaiset piirteensä tuntuivat aina virnistelevän enemmän tai vähemmän mielettömästi. Nyt velhontapainen tuntui kuitenkin olevan tosissaan ja täytyi myöntää, että hän oli onnistunut herättämään mielenkiintoni. Rahasta oli nyt vähän tiukkaa, kun isä oli vetänyt naruista, ja kapteeneja oli kielletty ottamasta minua mukaan Portilta lähteville laivoille.
          Kolme kultakolikkoa tuntui kovin uskomattomalta jostakin herttuattaren tehtävästä, josta Benin kaltainen kaistapää olisi saattanut kuulla.
          "Millainen keikka sitten on kyseessä?" Iskin silmää ohi kiiruhtavalle tarjoilijattarelle, joka väläytti takaisin ilkikurisen virneen; olimme vanhoja tuttuja. Ikävä kyllä neito oli niin kiireinen, ettei ehtinyt jäädä juttelemaan kanssani vaan joutui kuskaamaan oluttuoppeja pitkin salia.
          Katselin ympärilläni levittäytyvää Punastelevan merenneidon matalasta katosta roikkuvaa nimikkopatsasta mustine, kuivettuine käsineen sekä kuvatuksen alla riehuvaa ja hoilaavaa tavernan asiakaskuntaa.
          Ei merenneito mikään Helmi ja Kaapu ollut, mutta sieltä kaltaiseni patriisien ja kaupungin muiden silmäätekevien epäsuosiossa oleva merikauppiaan luopiopoika saattoi vielä kuulla huhuja sekä vihjeitä, joiden avulla tuoda leipää sekä viiniä pöytään. Kaksi juopunutta miestä – toinen sen verran kookas, että saattoi olla örkkiverta – töni parasta aikaa toisiaan humalaisen riehakkaasti, mikä lupaili tappelua hetkellä millä hyvänsä. Parempi oli hoitaa asiani Benin kanssa ennen kuin metakka alkaisi.
          "Lukkioita ja hämähäkkejä!" Ben selitti ja liikahti niin, että puujalka kolahti lattiaan hänen kaapunsa kätköissä. Velho irvisti jalkansa kolahtaessa, mutta kolautti jostain syystä jalkansa lattiaan uudestaan ja virnisti mielipuolisesti. "Ne ovat hiipineet Kaapumetsästä ja myrkyttäneet lehmiä Auttavan käden lähettyvillä. Sylin majatalonisäntä on pyytänyt herttuaneuvostolta apua, ja herttuatar Skie Hopeakilpi on päättänyt vanhanaikaisesti eli syytämällä ongelmaan rahaa. Tai siis palkkaamalla kaltaisiasi urheita seikkailijoita hankkiutumaan eroon hirviöistä."
          Kautta yhdeksän helvetin. Hämähäkkejä. Tarinoiden sekä Portin kievareissa notkuvien seikkailijoiden mukaan ne olivat pirullisia vastustajia – hampaita, ansaseittejä, tappavaa myrkkyä ja niin edespäin. Jotain aivan muuta kuin ne muutamat merirosvot sekä mestarien opissa kohdatut miekkamiehet. Yhtäkkiä kolme kultakolikkoa jokaisesta retkellä vietetystä päivästä ei kuulostanut kovin anteliaalta – ei varsinkaan, jos itse ei selviäisi Kaapumetsän varjoista tuhlaamaan rahoja. Olin kuitenkin puilla paljailla, eikä muitakaan pestejä ollut kiikarissa.
          "Missä sille retkelle sitten voi pestautua?"
          Ben sen kun virnisteli. "No minäpäs sen satun tietämään! Ilmoittauduin katsos itsekin retkelle."
          Kautta yhdeksän helvetin.
 2
Harmaanvihreät varjot levittäytyivät kiemurarunkoisten jalavien alla, ja sadeveden jättämät purot halkoivat mutkitellen aluskasvillisuutta. Teitä tai polkuja ei Kaapumetsässä ollut, vaan jalo ja urhea seurueemme joutui itse raivaamaan polkunsa metsän läpi.
          "Kautta Moradinin parran", kääpiösoturi huohotti takanani. "Olisi pitänyt polttaa koko kirottu metsä. Ei tämä ole sivistyneen olennon paikka. Eikä muidenkaan kuin kääpiöiden!"
          "Harmi, ettei valituksesi ole tuonut kirottuja hämähäkkejä jo niskaamme", murahti joku kauempana jonosta. "Kuolema lukkion kynsissäkin on pienempi paha kuin tuon ikuisen narinan kuunteleminen."
          "Kuka sen sanoi?" kääpiö karjaisi ja töminästä sekä kirouksista päätellen oli pysäyttänyt koko jonon. Käännyin vilkaisemaan olkani ympäri. Kääpiö heristi valtavaa nyrkkiään takana paikoillaan odottavalle jonolle sotureita ja seikkailijoita. Hän oli laskenut toisen kouransa paljon puhuvasti vyöstään roikkuvan kirveen varrelle. "Se, joka sen sanoi, saa maksaa kirvestäni!"
          "Jumalien armon nimeen, jatkakaa nyt vain kävelyä!" kuului jostain vielä kauempaa jonon hänniltä.
          Samassa myös edestäpäin kuului kirouksia sekä voimakkaalla, ankaralla äänellä annettu komento: "Eteenpäin, kirotut palkkamiekat! Teille ei makseta riitelystä vaan hämähäkkien jahtaamisesta! Se, jota homma ei enää kiinnosta, voi kääntyä tästä kotiin! Ilman palkkaa!"
          Puhuja oli mukaamme määrätyn Lieskanyrkkien komppanian osaston johtaja, luutnantti nimeltään Lenta Moore. Kuten muutkin lieskanyrkit, hän oli joutunut jättämään hevosensa metsän reunalle, ja töni nyt kulkijoita tieltään nähdäkseen, mikä esti jonon liikkumisen. Nainen mulkoili meitä ankarasti kulmiensa alta ja onnistui näyttämään arvokkaalta ja varteenotettavalta jopa kasvot hiestä punaisina, hiukset poskiin liimautuneina.
          Kääpiö ei kutienkaan aivan vähästä hätkähtänyt. "Tämä Moradinin kiroama reissu on ihan turha! Olemme tarponeet täällä metsässä koko päivän näkemättä yhtäkään hämähäkin tikkujalkaa! Viisaampi olisi päästää tuo hullu velho valloilleen ja polttaa koko metsä maan tasalle."
          Puujalka-Ben virnisteli vierelläni kuin mielipuoli. En tiedä, olisivatko hänen voimansa riittäneet kokonaisen metsän tuhoamiseen, mutta ajatus näytti velhoa kuitenkin kiehtovan. Moore sen sijaan tuntui sydämistyvän entisestään. Kääpiö menettäisi pian päänsä, ja se jos mikä tekisi hyvää koko joukkion moraalille.
          "Luutnantti, arvon kääpiö", puutuin puheeseen. Molempien julmistuneet katseet kääntyivät minuun, ja rauhanvälittäjänä toimiminen tuntui yhtäkkiä varsin huonolta ajatukselta. "Olemme olleet metsässä vain päivän, mutta metsän varjot ja ankara matkustaminen alkavat jo selvästi vaikuttaa. Päivä on ollut raskas, ja koska kääpiö on aivan oikeassa siinä, ettei hämähäkkejä ole näkynyt, emmekö voisi asettua levolle? Hämärä laskeutuu kuitenkin nopeasti täällä metsän varjoissa."
          Moore kärvensi minua hetken ankaran katseensa alla mutta nyökkäsi lopulta.
          "Hyvä idea, Trell. Oli siihen jokin syy, että otimme tuollaisen harpunrääkkäjän mukaamme."
          Seurueemme muodostui lähinnä yksinkertaisista sotilaista ja sotureista, joihin asekuntoisuudessa velhoa lukuun ottamatta vähäisimmäksi jäävän bardin pilkkaaminen meni aivan täydestä. Pieni parjaus ja sitä seuraava ivallinen nauru oli pieni paha siitä, ettemme alkaneet tapella keskenämme Kaapumetsän kaltaisessa paikassa.
          Tusina soturia oli astunut Kaapumetsän varjoihin, joista Moore komensi neljä vartioimaan, kun me muut aloimme pystyttää leiriä. Alunperin meitä oli ollut viisitoista, mutta luutnantti oli irrottanut kolme miestä viemään hevosemme Avoimen sylin kievariin ja odottamaan siellä. Leiri alkoi kohota puiden varjoon hitaasti ja kömpelösti; miehet sanailivat keskenään melkein yhtä paljon kuin tekivät tehtäviään. Seurueemme kääpiöseikkailija kirosi ja ähelsi pienen nuotion kimpussa. Metsän tuoreet oksat eivät oikein ilmeisesti tahtoneet syttyä.
          Olimme viettäneet etelään johtavalla maantiellä kaksi päivää. Tienvarren mukavissa kievareissa yöpyen ja vaivattomalla tietaipaleella seurueemme oli jaksanut pysyä reippailla mielin, eikä ristiriitoja ollut esiintynyt. Toki lieskanyrkit olivat viihtyneet omassa joukossaan, kun taas herttuatar Skien palkkion houkuttelema seikkailijajoukkio oli viihtynyt vaihtelevasti joko yksin – kuten matkassamme kulkeva kääpiö – tai omissa pienissä porukoissaan.
          Minun matkakumppaniksi oli päätynyt Puuajalka-Ben. Muutoin olisin ehkä mieluummin vältellyt hullua velhoa, mutta koska hän oli saanut puujalkansa tähden aasin matkan alkutaipaleelle, oli elikko saanut kantaa myös minun tavarani. Koska tällainen eränkäynti oli minullekin varsin vierasta, sillä olin tottuneempi matkustamaan laivan kannella ja kapuamaan mastossa kuin marssimmaan maantiellä saati sitten metsän mutkittelevilla poluilla, mukavampi kävely oli pieni hinta Benin itsekseen mutisemien outojen juttujen kuuntelemisesta.
          Nyt, Kaapumetsän varjoissa, jännitteet alkoivat nousta pintaan. Ben joutui nilkuttamaan jalkapatikassa meidän muiden tavoin, sillä eläimet olisivat olleet tiheäkasvuisessa metsässä vain vaivaksi. Onneksi mutkittelevat, usein täysin pensaiden peittämät polut tekivät matkanteostamme niin hidasta, että jopa jalkapuoli Baldurin portin kievareissa uitettu tietäjä pysyi joukkomme matkassa.
          Tämän taipaleen vaikeus nosti kuitenkin huolet pintaan. Huolia seurasi tuskastuminen tovereiden pieniin ärsyttäviin oikkuihin tai mielipiteisiin, jotka oli maantiellä ollut helppo sivuuttaa. Tuskastumista seurasivat riidat.
          Sellaista oli urhean seikkailijaseurueemme matka Kaapumetsän pimeyteen. Retki oli muovautumassa vallan erilaiseksi kuin tarinoiden seikkailut.
          Minä ja Ben jaoimme oman pienen nuotiomme, jonka velhotoverini sytytti osaamallaan pienellä loitsulla. Tämä uroteko tuntui saavan hänet itsensäkin joka kerta vaikuttuneeksi ja ylpeäksi, mutta annoin Benin paistatella osaamisessaan. Itse istuuduin liekkien äärelle ja kaivoin esiin luuttuni, viritin kielet ja näppäilin muutaman soinnun. Luutnantti oli koettanut saada minut jättämään soittimen hevosten tavoin metsän ulkopuolelle, mutta kuinka olisin voinut säveltää sankariballadin jännittävästä retkestämme ilman sitä.
          "Kun metsään kävi urhojen tie,
          pelkäsi moni, että varjot heidät vie…"
Yhdeksän helvetin kautta, tässä syntyi taidetta. Tuntui, että Kaapumetsän varjot olivat tukahduttaneet reippaan mielen lisäksi myös bardinlahjani, ja sysäsin luutun lopulta sivuun.
Samassa leirimme täytti kuitenkin toisenlainen musiikki – tuskanparkaisujen paljon synkempi laulu. Yksi Mooren vartioon määrämistä miehistä nimittäin parkaisi ensin säikähdyksestä ja sitten tuskasta, kun hänen niskaansa jalavan oksilta loikannut valtava hämähäkki upotti suuret hampaansa hänen niskaansa.
Miehet loikkivat kiroillen pystyyn, kun lisää hämähäkkejä pudottautui kuin tyhjästä keskelle leiriämme. Pienimmät niistä olivat suuren kissan kokoisia mutta suurimmat olivat riittävän kookkaita kaatamaan jopa täysikasvuisen miehen – ja hämähäkkejä oli paljon. Ne loikkivat luonnottoman ketterästi seurueemme jäsenten niskaan, purivat terävillä pistimillään tai hakkasivat meitä pitkillä, terävillä jaloillaan.
Moni meistä kuoli, ennen kuin ehti edes kurottaa sivuun odottamaan jäänyttä asettaan. Nopeat ja taitavat taistelijat vetäytyivät kuitenkin selkä tovereidensa selkää vasten aseineen, ja kaatoivat hyökkääviä hämähäkkejä jalkoihinsa miekoin, kirvein ja sotavasaroin. Lieskanyrkin palkkasotilaat pärjäsivät kahakassa paremmin kuin me seikkailijat, sillä heitä suojasivat raskaat mutta sitäkin kestävämmät levyhaarniskat, teräshansikkaat sekä koko pään suojiinsa kätkevät täyskypärät.
Sysäsin luuttuni syrjään ja nappasin maasta miekkani. Minulla ei ollut useimpien seikkailijoiden tapaan suojanani muuta kuin kevyt nahkanuttu sekä nopeat jalkani. Harppasin sivuun eteeni loikkaavan hämähäkin tieltä, väistin sen puraisun ja survaisin miekkani sen lukuisten silmien väriin. Hirmu kaatui jalkoihini koristen eläimellisesti ja sylkien vihreää verta saappailleni, mutta astuin sen yli iskeäkseni seuraavaa hämähäkkiä.
Samassa niskaani osuva raskas paino heitti minut kuitenkin kasvoilleni, ja otteeni miekastani kirposi. Kuulin niskani takaa sirityksen, joka taukosi vasta kahden terävän hampaan pureutuessa nahkanuttuni niskaan. Hampaat eivät purreet paksun nahkan läpi, mutta tunsin silti puraisun voiman. Hämähäkki oli yllättävän raskas, enkä päässyt nousemaan sen alta.
"Älä pelkää, Kalin! Minä hoitelen sen!"
Puujalka-Ben oli vieressäni ja osoitti minua sekä selkäni päällä seisovaa hämähäkkiä ryhmyisillä sormillaan. En ehtinyt huutaa häntä odottamaan, kun velho lausui jo mahtisanoja, ja hänen sormiensa päistä loikkasi keltaisia ja punaisia liekkejä hämähäkkiä – ja minua – kohti.
Kuin painoin kasvoni käsivarsieni suojaan ja kuulin hämähäkin kirkuvan niskassani. Yhtäkkiä sen paino oli poissa päältäni ja nostaessani katseeni näin sen kärventyneen raadon käpertyneen viereeni. Kuin ihmeen kaupalla liekit olivat tuskin korventaneet minua – ainoastaan nuttuni selkämys näytti hieman savuavan.
Se ei kuitenkaan tehnyt Benin tekosista yhtään vähemmän sekopäisiä.
"Koeta tuota vielä kerran ja saat kokeilla itse, miltä tuntuu kun sinua tähdätään loitsulla!" ärähdin ja kompuroin pystyyn miekkaani etsien.
Puujalka-Ben katsoi minua loukaantuneena. "Minä koetin vain auttaa, Kalin. Hämähäkki olisi muuten syönyt sinut!"
Ei ollut aikaa väitellä velhon kanssa. Hämähäkkejä tulvi yhä enemmän leiriin, ja useampi seikkailija makasi kirkuen hirmujen hampaiden alla kuin jatkoi taistelua. Lieskanyrit näyttivät olevan vielä pystyssä ja hakkasivat hämähäkkejä maahan ympäriltään. Käskyjä ja rohkaisuja huutava luutnantti Lenta Moore näytti menettäneen kypäränsä, ja hänen kasvonsa olivat vihermustat hämähäkkien verestä, kuten oli hänen levyhaarniskansa rinnuskin.
"Tapetaan ne kaikki!" karjui yhteen raapivilta kiviltä kuulostava kääpiöseikkailija. Hän oli yltä päältä hämähäkkien sisusten peitossa, ja hänen silmissään paloi hurja tuli, kun hän huitoi pelottavalla kirveellään ja torjui loikkivia hämähäkkejä pyöreällä kilvellään. Hän ei näyttänyt piittaavan ympärillään kaatuvista seikkailijatovereistaan, eikä vääjäämättömältä tuntuvasta tappiosta.
Kuolisimme pian kaikki. Kääpiö ei ehkä vielä tajunnut sitä, eivätkä lieskanyrkit myöntäneet. Kirottuja hämähäkkejä oli vain liikaa.
"Meidän on häivyttävä", ähkin koettaessani päästä pystyyn. Jalkani tuntuivat olevan voimattomat – sitä hämähäkki ja velhontuli niskassa tuntui aiheuttavan.
Puujalka-Ben nyökkäsi epätavallisen vakava ja rauhallinen ilme kasvoillaan. Mielipuolinen irvistely hämmästytti poissaolollaan. "Minä en juokse kovin lujaa", velho sanoi ja kohotti kapuaan niin, että hänen puujalkansa näkyi, "mutta toivottavasti pääsen tarpeeksi kovaa."
3
Jalavien matalalla roikkuvat oksat piiskasivat kasvojamme, ja maasta kohoavat pensaat koettivat tarttua jalkoihimme kaataakseen meidät. Kompuroimme kiroillen ja ähkien eteenpäin, minä ja Ben, sillä kuolemanpelko on yllättävän vahva kannustin uusien voimavarojen löytämiseen.
Täytyy sanoa, että tällaisesta ei laulettu balladeissa.
"Ne ovat aivan perässämme!" Ben ähki nilkuttaen perässäni. Puujalalla pääsi juoksemaan metsässä juuri niin nopeasti – tai hitaasti – kuin olimme epäilleetkin. Uskaltauduin vilkaisemaan olkani yli, ja vaikka en nähnyt vielä yhtäkään kahdeksanjalkaista hirmua, saatoin kuulla niiden puuta raapivien jalkojen äänen sekä sirkutuksen.
Velho oli oikeassa, kohta ne saisivat meidät kiinni.
"Pitääkö meidän taistella?" Ben kysyi. Se olisi ollut meidän molempien loppu, sillä ennemmin tai myöhemmin velhon loitsut olisivat loppuneet ja hämähäkit olisivat päässeet minun miekkani ohi.
Onneksi taisteleminen ei ollut ainoa vaihtoehtomme. Aikanaan, kun isäni oli vielä toivonut rauhoittavansa minut ja saavansa minut pysymään kotona, hän oli palkannut velhon opettamaan minulle Salaisen kudelman viisauksia. Kenties hän oli ajatellut, että velhonviisauksia tutkiessani sentään pysyisin kotona ja keskittyisin perheen kauppa-asioihin merillä seikkailemisen sijaan. Ikävä kyllä en ollut kovin hyvä oppilas, ja velho-opettajani oli onnistunut painamaan päähäni vain tavanomaisimman tiedon Kudelman salaisuuksista.
Olin kuitenkin oppinut muutaman alkeellisen loitsun. Ne eivät olleet mahtavia taikoja, mutta epätoivoisissa tilanteessa vähäinenkin apu oli parempi kuin ei mitään. Loitsusanat tulivat kangerrellen kieleltäni, ja taian vaatimat eleet olivat vaikeita näin juostessa, mutta saadessani loitsun päätökseen osoittamaani suuntaan hieman taaksemme syttyi viisi tanssivaa, epämääräisesti ihmisen muotoon asettunutta liekkiä. Lähetin virvatulet syvemmälle metsään ja helpotukseksemme kuulimme myös rapinan lähtevän liekkien perään.
"Oletko sinäkin Kudelman tuntija?" Ben huokaisi hämmästyneenä. Velhon silmiin oli syttynyt innostunut polte. "Mainiota! Portin kujilla tapaa kovin vähän loitsijoita, ja se Loitsijan kollaasia pitävä puoskari on kieltänyt minua tulemasta enää kattonsa alle. Mehän voimme vaihtaa loitsuja, kunhan –"
"Murehditaan sitä sitten, kun olemme päässeet pois tästä kirotusta metsästä", murahdin ja keskeytin Benin, ennen kuin hän ehtisi uppoutua liian syvälle haavekuviinsa. Todennäköistä oli, että emme vaihtiasi yhtään loitsua – todennäköisesti olisimme kuolleita ennen auringonnousua.
"Meidän ei kannata kulkea yöllä", Ben huomautti ja katseli ympärilleen sen näköisenä, että tajusi yhtäkkiä, missä oli. "Olen lukenut tästä metsästä. Kirottu paikka. Outoja hirviöitä ja petoja sekä olentoja keijujen ja haltijoiden maailmantasolta."
"Olet kuullut tästä paikasta ja ajattelit, että kolme kultarahaa päivältä on sopiva hinta tänne uskaltautumisesta?" kivahdin. Totuuden nimissä oli kuitenkin myönnettävä, etten itse ollut sen viisaampi. Moni balladi kertoi Kaapumetsän lukuisista vaaroista, mutta ajatus sankariteoista – sekä palkka, ei unohdeta sitä – olivat saaneet minut mukaan retkelle, joka oli ainakin tähän asti ollut mainio menestys. "Olet kuitenkin oikeassa. Meidän pitää löytää piilopaikka."
"Ehkä tuolla kallioilla on jokin paikka!" Ben osoitti hämärtyvän metsän yläpuolelle kohoavaa kivikkoa.
Nyökkäsin. "Se on yhtä hyvä paikka kuin mikä tahansa muukin täällä."
Vihdoinkin Onnetar tuntui olevan meidän puolellamme, sillä kallioille päästyämme emme olleet nähneet enää hämähäkkejä, ja kallioiden juurella oli kapea halkeama, joka tuntui vievän luolaan kallioiden sisällä. Kenties selviäisimme sittenkin ainakin yön yli ja voisimme murehtia huomenna, kuinka pääsisimme ulos Kaapumetsästä.
Käytävä oli luonnon muovaama – kapea ja sokkeloinen. Välillä jouduimme kulkemaan sitä kylki edellä, kun käytävä kapeni, kun taas välillä olisimme mahtuneet kulkemaan sitä vaikka rinta rinnan. Alaspäin käytävä kuitenkin selvästi vietti. Mahtoiko se laskeutua aina kauas tarunhohtoiseen ja pahamaineiseen Uumenalaan saakka?
"Pitäisikö meidän jäädä tähän?" kysyin Beniltä. Velho nilkutti perässäni kädet kohotettuna valmiiksi loitsueleisiin, ja hänen mulkosilmänsä hypähtelivät sinne tänne luolan hämärässä. Minä en tarvinnut valoa kiitos haltiavereni, mutta yllättäen Benkään ei ollut pyytänyt, että sytyttäisimme soihdun tai loisimme taikavaloa. Oliko hänelläkin käytössään jokin lumous, josta hän ei ollut kertonut minulle.
"Luola jatkuu vielä alaspäin", Ben vastasi ja katsoi mietteliäänä syvyyden varjoihin. "Olemme vielä aika lähellä suuaukkoa. Jokin saattaisi löytää meidät. Mutta tuolla alhaalla on jotain… en tiedä. Aistin jotain, jolle minulla ei ole nimeä."
Katsoimme toisiamme, Ben ja minä. Kumpikaan ei sanonut ääneen mitään, mutta ajattelimme kumpikin samaa asiaa. Näin hyvän ja suojaisan paikan oli saattanut ottaa pesäkseen jokin Kaapumetsän petokin.
"Menemmekö alemmas, jäämmekö tähän vai lähdemmekö pois", summasin vaihtoehtomme ja hieraisin leukaani. Luola näytti vaarattomalta ja asumattomalta. Maassa ei näkynyt jälkiä eläimistä, eikä missään näkynyt jätöksiä tai saaliseläimien raatoja. Luolan lattia oli itse asiassa tyhjä lukuunottamatta minun ja Benin jättämiä jälkiä.
Jos lattia oli tyhjä, se tarkoitti sitä, ettei luolassa liikkunut mitään. Ellei sitten…
Käytävän katto oli korkealla. Seiniä peitti paksu sammal sekä kasvien seittimäiset juuret, mutta katsoessani ylös näin jotain muutakin. Oikeaa seittiä. Paljon oikeaa seittiä.
Kirosin hiljaa ja osoitin ylös. "Häivytään täältä!" kuiskasin Benille. "Olemme niiden hämähäkkien pesässä!"
"K-kuka ussssskaltaa häiritä Hämähäkkikuningassssta?"
Ääni kaikui epävarmana, käheänä ja sirittävän syvemmältä luolasta. Kirosin uudelleen,  kohotin miekkani varoasentoon ja asetuin keskelle kapeaa käytävää. Luolan kapeus tekisi miekan heiluttamisesta vaikeaa, mutta ainakaan viholliset eivät pääsisi kimppuumme monta kerralla.
Paitsi tietenkin että hämähäkit voisivat tulla myös ylhäältä.
"Me emme halua pahaa sinulle, kuka siellä oletkaan!" huusin varjoihin. "Lähdemme pois, emmekä palaa enää koskaan!"
Varjoista kuului sirkutusta ja ärinää.
"V-valeita! S-s-ssssamoja valeita s-ssseikkailijat kertoivat äidilleni ennen kuin t-t-tappoivat hänet! T-te olette s-s-sssssamanlaisia! Valehtelette ja tapatte! M-m-mutta minä ja alamaisssseni t-tapamme teidät ensssin!"
Ensin varjoista erottuivat silmät, lukemattomat silmät sekasikiön päässä, joka muistutti yhtä lailla hämähäkkiä kuin ihmistä. Sillä oli päässään jokin outo päähine, joka näytti mustalta kruunulta, jonka sakarat olivat joka suuntaan sojottavia hämähäkinjalkoja. Hirvityksellä oli kaksi jalkaa sekä kättä, mutta se liikkui hämähäkkimäisen nykivin askelin seinää pitkin, ja jokaisen raajan päässä oli käsien ja jalkojen sijaan pari kitiinimäisiä kynsiä. Sen turpea keho näytti liian raskaalta laihojen raajojen kannateltavaksi, mutta hirmu lähestyi meitä hämmästyttävän nopeasti seinää pitkin.
Lukkio, hämähhäkimies. Mutta tarut kertoiva, etteivät nämä kirotut, surkeat olennot osanneet puhua – tai eivät ainakaan muiden kuin hämähäkkien kanssa. Tämä olento kuitenkin sylki päällemme kirouksia meitä kohti rynnätessään.
Ben kajautti ilmoille mahtisanoja ja hänen ojennetuista käsistään lensi hehkuvia energia-ammuksia lukkiota kohti. Iskeytyessään hirviöön ne sihisivät kuin kuuma metalli veteen laskettaessa, mutta jos taika-ammukset satuttivat sitä, lukkio ei näyttänyt kipuaan. Se loikkasi lähemmäs ja avasi valtavien kitiinihampaiden peittämän suunsa. Se sylki meitä kohti jotain vihreää limaa.
Minä olin riittävän ketterä väistääkseni syljen, mutta Puujalka-Ben jäi sen tielle ja ulvaisu tukahtuneesti, kun sylki paiskasi hänet seinää vasten. Se olikin jonkinlaista seittiä, joka liimasi velhon seinään. Ben koetti rimpuilla irti, mutta seitti oli liian vahvaa, enkä minä ehtinyt auttaa, sillä lukkio loikkasi jo kimppuuni.
Hirviö sihisi iskiessään käsiensä valtavilla kitiinikynsillä. Harppasin sivuun, torjuin lukkion kynnet ja iskin takaisin. Olento koetti väistää, mutta se ei ollut tarpeeksi nopea, ja miekkani jätti visvaisen, vihreän viivan sen rinnan poikki.
"S-ssattuuu!" lukkio ulvoi ja siritti, loikkasi taaksepäin ja perääntyi lähintä seinää ylös. "K-kirottu miessssssssatutti Hämähäkkikuningasssssta!"
"Tule hakemaan lisää, jos uskallat, saastainen hirviö", tokaisin, enkä kyennyt estämään virnettä nousemasta kasvoilleni. "Tule maistamaan terästä!"
Onnettaren suosio teki minut ylepäksi, ja ylpeys on synti, josta Onnetar rankaisee nopeasti. Lukkio otti kutsun vastaan, ja se oli nopeampi kuin oletin. Yhtäkkiä hirviö oli kimpussani ja sysäsi miekkani sivuun kitiinikyntensä pyyhkäisyllä. Toinen kynsipari repi nahkanuttuni rintamusta, ja kynsiä seurasi valtavien hampaiden puraisu. Samassa kammottava, korventava tuli alkoi polttaa lihaani ja ulvaisin tuskasta. Myrkkyä!
"K-kirottu miessssaaaa m-maksssaa!" lukkio hekotti hampaat vereni värjääminä. Koetin kiemurrella sen alta, mutta hirviön paino naulitsi minut maahani.
"Miessssaa maksaa kivulla…"
Lukkio oli kuitenkin se, joka ulvaisi seuraavaksi kivusta, sillä yhtäkkiä ilma ympärillämme oli täynnä korventavia liekkejä. Ben oli saanut toisen kätensä vapaaksi, ja kaistapää velho oli tehnyt sen, mitä teki parhaiten, eli syöksi tulta niin vihollisten kuin ystäviensäkin niskaan. Tälläkin kertaa Onnetar ja lukkion ruumis suojelivat minua, eikä liekkin polte tuntunut sen pahemmalta kuin jo suonissani korventava myrkky. Lukkio sen sijaan ulvoi ja kiemurteli tuskasta, ja sen painon liikahtaessa sain vedettyä tikarin vyöltäni ja survaisin aseen hirviön rintaan.
Lukkio sihisi ja kompuroi kömpelösti kauemmas. Minä sain aikaa nousta polvilleni ja hamuta miekan käteeni. Myrkky poltti edelleen sisuksiani ja lukkion jättämiä haavoja kirveli, mutta hirviö oli vielä kehnommassa kunnossa. Sen luisevat hartiat olivat vesikelloilla ja rakoilla Benin liekkien jäljiltä, ja sen rinnassa oli pitkä viilto sekä yksi pistohaava, josta tikarini edelleen sojotti.
"K-kirottu miesss polttaa!" lukkio ärisi ja sohi ilmaa valtavilla kynsillään. "Hämähäkkikuningasss s-ssyö sen s-sydämen s-sssiiitä hyvässstä!"
Lukkio loikkasi, mutta tällä kertaa se minua yllättäisi. Laskeuduin polvilleni, tuin miekkani rintaani vasten ja tähtäsin. Kenites lukkio oli kipunsa sokaisema, eikä ymmärtänyt, mitä oli tekemässä, ennen kuin oli liian myöhäistä, ja se oli loikannut miekkani terään.
Tällä kertaa lukkio ei sihissyt eikä sylkenyt. Pikemminkin sen ulvaisu oli liiankin inhimillinen. Tuska väänsi sen selän kaarelle, joka repi miekan kädestäni.
"Kalin!" Ben huusi. "Auta minut irti tästä kirotusta verkosta!"
Velho olisi saanut koettaa polttaa vaihteeksi itsensä irti, mutta revin katseeni irti lukkion koulinkouristeluista ja ryntäsin velhon vierelle. Yhdessä saimme revittyä tahmean seitin irti.
"Häivytään täältä, ennen kuin hämähäkit tulevat kostamaan herransa kuoleman", Ben ähisi ja vilkuili ympärilleen pelokkaana. Lukkion kuolinulvaisut olivat hiljenneet, mutta sen sijaan käytävässä kaikui uusi ääni: lukemattomien hämähänkinjalkojen rapina.
Pako tuntui ihan viisaalta ajatukselta. Pelkästä lukkion surmasta saisi ihan riittävän hyvän balladin ilman että sen päätteeksi pitäisi tappaa vielä lukemattomia hämähäkkejä.
4
Aurinko paistoi jalavan oksistojen lomassa, ja ilmassa leijui usvaa. Kaapumetsän aamu oli petollisen kaunis: metsä vaikutti melkein satumaisen turvalliselta. Yön hämähäkkejä väistellen ja piileskellen oppi kuitenkin totuuden: paikka oli suoraan yhdeksännestä helvetistä.
Olimme kuin olimme kuitenkin päässeet metsän reunamille. Kaukana idässä näkyi jo aukeampia maita, jotka muuttuisivat pian maantien ympärillä levittäytyviksi pelloiksi.
"Jumalille kiitos", Ben ähkäisi. Hänen nilkutuksensa alkoi jo näyttää kivuliaalta, ja hiki oli kastellut hänen ruskean kaapunsa läpimäräksi.
"Seuraavaksi meidän täytyy vain vakuuttaa Avoimeen syliin odottamaan jääneet lieskanyrkit antamaan meille takaisin sinun aasisi sekä meidän varusteemme", mutisin. Tuskin näytin sen paremmalta kuin velhokaan. "Sen jälkeen palaamme Baldurin porttiin, emmekä enää koskaan lähde Kaapumetsään – emme kolmesta emmekä kolmestakymmenestä kultarahasta!"
"Se kuulostaa varsin viisaalta ajatukselta", Ben myönsi mietteliäänä. Hänen mulkosilmänsä katsoivat jonnekin kaukaisuuteen. "Nyt kun muistelen, niin satamakauppiaiden kilta etsi seikkailijoita johonkin helppoon ja hyvin palkattuun tehtävään…"

Toinen kronikka: Merirosvot
1
"Minä olen tosissani, Kalin", Puujalka-Ben voihki laivan reelingin yli roikkuessaan. Mulkosilmäinen, lähinnä sammakkoa muistuttava velho näytti tavanomaistakin kurjemmalta siinä oksennus suupielestä roikkuessaan. "Minä kuolen!"
"Meriseikkailuiden iloja, velhoystäväni!" koetin rohkaista Beniä ja taputin häntä selkään saaden palkakseni tuskaisan urahduksen sekä murhaavan mulkaisun. "Rohkaise mielesi ja koveta vatsasi! Kohtahan tässä päästään kokeilemaan asekuntoamme merten susia vastaan! Siinä hieman heikko vatsa unohtuu viimeistään varmasti!"
Ben voihkaisi ja pudisti päätään kumartuen jälleen reelingin ylle. "Kapteeni kielsi minua käyttämästä tuliloitsujani. Millä muulla minä muka voin taistella? En minä osaa niiden lisäksi kuin muutaman hassun varjotaian sekä käännösloitsun! Luulenpa, että muinaisten lumottujen esineiden salat paljastavasta mahtiriimusta ei ole taistelun timmellyksessä paljoakaan iloa!"
Virnistin. Kapteeni oli tosiaan kieltänyt Beniä käyttämästä tulitaikojaan, mutta vasta sen jälkeen, kun tämä oli viimeksi merirosvoja kohdatessamme melkein polttanut sekä ryövärien laivan että oman aluksemme. Kun Puujalka-Ben toimi merirosvoja metsästävän rauhanlaivamme sotavelhona, oli parempi luottaa teräksen mahtiin ja rukoilla, ettei vastapuolelta löytynyt liioin loitsijaa.
"Toivottavasti tuo edellämme kulkeva laiva on vain joku varovainen kauppias", Ben huokaisi ja nyökkäsi leuantapaisellaan kohti horisontissa hämärästi erottuvaa purjetta.
"Ainakaan se ei halua tavata meitä", vastasin, nojasin reelinkiin ja suljin silmäni antaen merituulen hyväillä kasvojani. Oli liian pitkä aika siitä, kun olin viimeksi päässyt merille. Isäni oli kieltänyt kaikkia kunniallisia merikapteeneita ottamasta minua laivalleen sen jälkeen, kun sisareni kuolema ja äitini pako Evereskaan olivat viimein särkeneet välimme niin, että niitä tuskin saisi enää korjattua.
Tässä kuitenkin olin, kunniallisen ja tärkeää tehtävää suorittavan laivan, Merten vartijan, kannella. Surmattuamme hämähäkkejä hallinneen lukkion Kaapumetsässä muutaman palkkasotilaan kanssa selviytynyt lieskanyrkkien luutnantti Lenta Moore oli ollut sen verran vaikuttunut, että oli raportoinut minun ja Benin urhoollisuudesta komentajalleen, joka taas oli maininnut asian herttuaneuvostossa. Uroteoistamme vaikuttuneena herttuatar Skie Hopeakilpi oli pestannut meidät uudelle rauhanlaivalleen jahtaamaan merirosvoja pois Chiontar-joen suulta. Olin ottanut pestin innoissani vastaan – kenties saisin mahdollisuuden napata Brynjar Hurmeraudan, kirotun merirosvon, joka oli tuonut rötöksillään niin paljon surua perheelleni.
Viileä merituuli hyväili kasvojani. Edes Benin uudet yökkäykset eivät häirinneet minua. Meren pärskeet osuivat poskilleni ja –
"Anteeksi", Ben örähti. "Pitäisi minun jo tietää, ettei vastatuuleen kannata oksentaa. Mutta kyllä sen saa varmasti pestyä pois."
Yhdeksän helvetin nimeen.
2
Merten vartija oli nopea laiva, ja hiljalleen kapteeni sai kirittyä välimatkaa meidän ja edellämme purjehtivan aluksen välillä. Kapteeni oli käskenyt minun kavuta mastoon ja kertoa haltiasilmilläni näkemäni yksityiskohdat hänelle.
"Se on karaveli!" huusin alas. Tämä oli hyvä uutinen; Merten vartija oli karakki ja paljon karaveleja suurempi, ja todennäköisesti meillä oli siis suurempi miehistökin. Jos alus oli merirosvolaiva, me olisimme taistelussa niskan päällä.
"Miehistö näyttää olevan huolissaan." Se enteili, että kyseessä todellakin oli lainsuojattomia, sillä Merten vartija kantoi Portin lippua mastossaan sekä kaupungin värejä purjeissaan. Kenelläkään lainkuuliaisella merenkulkijalla ei ollut syytä pelätä meitä.
"Laivalla ei ole mitään lippua!" Se riitti useimmiten todisteeksi, että alus oli merirosvojen omistuksessa.
"Valmistautukaa taisteluun!" kapteeni karjui. Hän oli tynnyririntainen ja länkisäärinen merikarhu, jonka parrassa oli hopeaa yhtä lailla iän tuomana kuin lukuisten parran alle piiloutuneiden arpien jäljiltä. Hänellä oli jo ilkeännäköinen tappara valmiina oikeass kourassaan. "Jousimiehet valmiiksi! Virittäkää ballistat! Muut, valmistautukaa entraamaan laiva!"
Merimiehet ryntäilivät alhaalla kannella kapteenin käskyjen mukaan. Vartijan keula- ja peräkastellin päälle oli naulattu valtavan kokoinen, varsijousta muistuttava katapultti, ballista, joilla saattoi ampua keihäänkokoisia vasamia. Sellainen lävistäisi helposti kevyesti varustautuneen merirosvon ja vielä toverin tämän takanakin. Ne miehet, jotka eivät käyttäneet ballistoja, oli aseistettu käsikäyttöisin varsijousin, hukarein, kirvein, atraimin ja veitsin – ja Vartijan miehistöön oli valittu vain miehiä, jotka osasivat käyttää aseitaan.
No, ehkä Puujalka-Beniä lukuun ottamatta.
"Mihin minä menen, kapteeni?" Velho näytti unohtaneen huonon olonsa ja olevan innostunut mahdollisuudelta päästä käyttämään taikojaan uudelleen.
Kapteeni ei vaikuttanut aivan yhtä innostuneelta todistamaan velhoutta.
"Pysy peräkasellissa ja poissa jaloista – tai vielä parempi, jos menet ruumaan! En halua kuulla yhtäkään loitsusanaa, kun pääsemme tuon laivan lähelle. En yhtään! Onko tämä ymmärretty, velho?"
Into katosi Benin silmistä ja hän potkaisi puujalallaan niin, että oli kaatua aina hieman liukkaalla kannella. Kapteeni ei kuitenkaan ehtinyt murehtia mielensä pahoittanutta velhoa, vaan kääntyi karjumaan minulle.
"Trell! Herttuatar Hopeakilven mukaan osaat käyttää miekkaa! Kohta pääset näyttämään taitosi!"
"Osaan minä hieman muutakin, hyvä kapteeni." Aikaisemmin en ollut tohtinut puhua asiasta, kun kapteeni oli nähnyt vain Benin käyttävän taikuutta, mutta kenties voisin olla muutenkin hyödyksi kuin aseeni kanssa. "Olen tutustunut hieman Salaiseen Taitoon, ja osaan muutamia yksinkertaisia loitsuja. Pystyn tarvittaessa luomaan esimerkiksi lumekuvan tulesta."
Kapteenin kulmat rypistyivät. "Ei, tulta!"
"Se on vain lumekuva", vakuutin. "Se ei lämmitä eikä sytytä mitään tuleen. Mutta kenties voisimme luoda sen avulla kaaosta vastustajiemme joukkoon."
Kapteenin viha laimeni arvioinniksi. "Tuo on hyvä ajatus, Trell. Kuinka kaukaa saat luotua tätä tulta?"
"Sadankahdenkymmenen jalan päästä. Se saa varmasti merirosvojen keskittymiskyvyn herpaantumaan, jos he todella ovat merirosvoja."
Kapteeni nyökkäsi. "Kun pääsemme riittävän lähelle, luo lumetulesi laivan peräkannelle. Sen pitäisi antaa meille pienen edun."
Meriemiehet olivat asemissaan. Vartijan kaltaisella rauhanlaivalla oli ainoastaan sellaisia miehiä, jotka olivat hyödyksi niin merellä kuin taistelussa, ja jokainen heistä tiesi paikkansa. Miehet olivat aseet tanassa laivan reelingillä. Varsijousin aseistautuneet miehet olivat joko mukana rivistössä tai mastoissa, mistä he voisivat ampua vihollisjoukkoon ensimmäisinä.
Jahtaamamme laiva näytti myös valmistautuvan taisteluun. Senkin kansi täyttyi aseistautuneista miehistä. He olivat sekalaisesti varustautunutta ja ryysyistä sakkia, mutta myös vaarallisen näköistä. Moni mies oli arpinen ja selvästi taisteluja nähnyt, ja heidän meren yli kaikuvat herjansa sekä sotahuutonsa kertoivat, etteivät he pelänneet taistelua. Edes ballistojemme lähettämät valtavat ammukset, joista toinen repi yhden miehen alas peräkannelta ja toinen pureutui syvälle laivan laitaan, eivät tuntuneet heitä pelottavan.
Syykin merirosvojen rehvakkuuteen selvisi, kun olimme lähempänä laivaa.
"Satakaksikymmentä jalkaa, Trell! Tee temppusi!" kapteeni komensi, kun olimme oikealla etäisyydellä.
Kaivoin vyölaukustani fosforinpalasen ja hieroin sitä sormissani kuiskien samalla mahtisanoja, jotka isäni palkkaama velhomestari oli koettanut takoa päähäni. Monet sanat olivat unohtuneet, mutta tämän loitsun muistin ja samassa laivan peräkannelle syttyi neljä tanssivaa liekkiä. Ne eivät olleet suuren suuria, mutta olin asettanut ne mielessäni lähelle toisiaan niin, että niiden luoma uhka näytti hieman pelottavammalta.
Kun viides liekki syttyi, hämmästyin. Sitten tajusin yksinkertaiseen, koruttomaan kaapuun pukeutuneen miehen pitävän liekkiä kädessään, ja kun hän veti kätensä taakse, huusin:
"Velho!"
Tulipallo lensi kuitenkin jo laivaamme kohti. Se tuntui liikkuvan lähes piinallisen hitaasti, ennen kuin osui laivamme kylkeen ja levisi helvetilliseksi tulimereksi. Liekkien aalto pyyhkäisi laivamme keskikannen yli ja jätti jälkeensä tuskasta ulvovia miehiä, kärventyneitä ruumiita, kytevää puuta ja palavia köysiä sekä kankaita.
Kapteeni kirosi ja kääntyi katsomaan minua. "Onko sinulla mitään, millä voisit taistella velhoa vastaan?"
Pudistin päätäni pala kurkussani. Minun vähäiset temppuni tuskin edes häiritsisivät velhoa, joka näytti jo sammuttaneen virvatuleni omalla mahdillaan. Kapteeni kirosi uudelleen.
"Hakekaa se velho takaisin! Hän pääseekin leikkimään taikatulellaan!"
Kukaan muu kuin minä ei kuullut, kun kapteeni lisäsi: "Toivottavasti hän ei polta meitä kaikkia."
3
Molempien laivojen velhot kärvensivät laivojen laitoja, tuhosivat purjeita ja polttivat miehiä. Puujalka-Benin mahti osoittautui kuitenkin yhtä voimakkaaksi kuin kilpailijan, ja Vartija pääsi purjehtimaan merirosvojen vierelle. Maallisin teräsasein varustautuneet taistelijat karjuivat sotahuutojaan ja loikkasivat merirosvolaivan kannelle. Minä seuraisn heitä pitkämiekka kourassani; minusta olisi enemmän apua vihollislaivan kannella kuin Benin vierellä.
Sankarilaulut olivat aina jääneet päähäni paremmin kuin mestarieni kuivat opit taikuudesta, kaupankäynnin laeista tai jopa merenkäynnin saloista. Noiden laulujen kannustamana huusin nyt rohkaisevia sanoja tovereilleni, loikkasin reelinkien yli vihollisteni keskelle ja annoin miekkani johdattaa minua.
Torjuin eteeni osuvan vahvan, mutta kömpelön merirosvon miekan sivuun ja viilsin hänen käsiään. Keskeytin hänen ulvontansa survaisemalla miekkani hänen kurkkuunsa – hänen laulunsa oli paljon kehnompi kuin omissa korvissani jo valmiiksi soiva – ja etsin uutta vastustajaa.
Sellainen löytyi nopeasti.
Edessäni  seisoi tummakulmainen, solakka mies, jolla oli yllään poikkeuksellisen komea, musta nahkanuttu. Hänen toinen silmänsä oli peitetty silmälapulla ja hän piteli kahta sapelia itsevarman rennosti.
Kaksi sapelia? Kuinka eriskummallinen aseyhdistelmä! Tästä yhteenotosta tulisi erinomainen laulu!
"Oletko sinä laivan kapteeni?" huusin ympärillämme vellovan taistelun yli. Vartijan merimiehet ajoivat silkalla ylivoimallaan merirosvoja kohti karavelin vastakkaista laitaa, mutta meidän ympärillemme oli muodostunut pieni, rauhallinen ympyrä. Aivan kuin taistelijat olisivat tehneet meille tilaa.
Yksisilmäinen mies pudisti päätään niin, että hänen mustat hiuksensa heiluivat. "Kapteeni kuoli jo – ballistanvasama vei hänet mereen. Hän palkkasi minut tappamaan puolestaan, mutta nyt palkka jäi saamatta."
"Olet siis merirosvo", tuhahdin ja kohotin miekkani korkeaan varoasentoon. "Valmistaudu siis kohtaamaan terästä."
Yksisilmäinen mies virnisti niin, että hänen ruskeat hampaansa näkyivät. "Minua odottaa kotona kaksi koiraa. Ehkä vien sinun luusi heille kaluttavaksi."
Mies harppasi minua kohti nopeammin kuin silmä erotti. Kaksi sapelia välähti ilmassa, toinen torjui alas vaistomaisesti iskevän miekkani samalla kun toinen tavoitteli kurkkuani. Loikkasin taaksepäin ja vältin terän, mutta tunsin kylmän hien kastelevan niskaani. Tästä tulisi erinomainen laulu, mutta kuinka se  mahtaisi päättyä?
Vaihdoin matalaan varoasentoon, jota jotkut mestarit kutsuivat portiksi. Vastustajani piti toisen miekkansa matalalla, toisen korkealla, molempien aseiden kaarevat terät minua kohti tähdättyinä. Kiertelimme toisiamme, teimme valehyökkäyksiä ja peräännyimme.
Minun pitkämiekkani oli pidempi, mutta olin jo nähnyt, kuinka taitavasti vastustajani käytti kahta asettaan, enkä halunnut astua liian lähelle.
Yksisilmäinen mies lopetti empimiseni harpaten jälleen lähemmäs. Hänen toinen sapelinsa nappasi pitkämiekkani terän ansaan ja käänsi sen huonoon asentoon samalla, kun toinen terä lähestyi minua. Kumarruin vaistomaisesti alas ja koetin napata eteenpäin tulevan käden kainalooni, mutta vastustajani arvasi aikeeni ja käänsi teräänsä. Kylkeäni kirveli, kun käyrä terä leikkasi helposti nahkahaarniskani läpi. Terä liukui niin vaivattomasti lihaani, että sen täytyi olla lumottu!
Manasin tuskasta, ponkaisin eteen- ja ylöspäin ja iskin otsani miehen nenään. Rusto rusahti ja veri kasteli kasvoni, ja mies ulvaisi hoippuessaan taaksepäin. Lumottu sapeli liukui ulos lihastani ja tunsin, kuinka lämmin veri alkoi valua nahkahaarniskani sisällä. Haava oli paha.
Purin hammasta ja koetin pysyä jaloillani, mutta voima alkoi vuotaa kylkeäni pitkin valuvan veren mukana. Näin kasvojaan pyyhkivän miehen katseesta, että hän ymmärsi myös, kuinka huonossa kunnossa olin. Kun hän laski käsivartensa, veri värjäsi hänen virnistelevän suunsa.
"Mursit nenäni, puolihaltia", hän murahti. "Saat maksaa!"
Mies kohotti sapeliparinsa ja astui lähemmäs minua, kun tyhjästä iskevät energiasalamat löivät hänet polvilleen. Puujalka-Ben seisoi Vartijan takakastellilla ja valmisteli jo uutta loitsua mielipuolinen virne sammakonkasvoillaan.
Yksisilmäinen mies kirosi ja katseli ympärilleen. Merirosvojen vastarinta oli murtumassa. Karavelilla ei ollut tarpeeksi miehiä murtamaan velhon tukemaa karakkia. Merirosvolaivan peräkansi oli ilmiliekeissä – oikeissa liekeissä. Puujalka-Benin mahti oli ollut voimakkaampi kuin merirosvovelhon, ja karaveli palaisi kohta.
"Koirat unohtavat – mutta eivät todella unohda", yksisilmäinen mies ärähti ja kohotti sapelinsa ristiin rinnalleen. "Toivo ja rukoile, ettemme tapaa enää, puolihaltia!"
Niine hyvineen hän käänsi minulle selkänsä, juoksi karavelin reelingille ja loikkasi mereen, ennen kuin Puujalka-Ben sai uuden loitsunsa valmiiksi. Minä painoin miekkani terän maahan ja tuin painoni aseeseen. Huokaisin helpotuksesta. Tämä kohtaus vaatisi todella paljon työtä, ennen kuin tästä syntyisi oiva laulu.
4
"Tässä palkkanne", kapteeni sanoi ja laski minun sekä Benin käteen raskaan nahkakukkaron. "Olette sen ansainneet! Sinäkin velho onnistuit lopussa polttamaan oikean laivan!"
Ben vain virnisteli ja työnsi kukkaron ruskean kaapunsa kätköihin. Mitä hän rahoillaan tekisi nyt, kun olimme taas Baldurin portissa, en uskaltanut edes kuvitella. Opettelisi varmaan lisää tulitaikoja.
Minulla taas oli oiva suunnitelma rahoilleni. Suuntasin suoraan Portin maineikkaimman asesepän pajalle ja tilasin itselleni kaksi sapelia.
Jos kohtaisin yksisilmäisen miehen uudelleen, olisin valmis.
Kolmas kronikka: Verta ja hopeaa
10. päivä mirtulia
Jos ei muuta, niin edesottamukseni Kaapumetsässä ja hukariveljien kanssa olivat tuoneet minulle herttuattaren suosion. Kuullessani, että Brynjar Hurmerauta oli tulossa Porttiin, uskaltauduin marssimaan Hopeakilven kartanoon pyytämään apua.
Brynjar Hurmeraudan merirosvot olivat varastaneet vuosia sitten edesmenneelle sisarelleni ostetun hopeakäädyn. Olinkin enemmän kuin halukas saattamaan tuon kirotun merien koiran sinne, minne hän kuului, eli hirteen. Yksin se ei kuitenkaan onnistuisi, vaan tarvitsisin avukseni joko lieskanyrkkejä tai kaupunginkaartin vartijoita.
Herttuatar Skiellä oli kuitenkin kolmas vaihtoehto. Tullessani ilmoittamaan Brynjarista hän kutsui paikalle varsin eriskummallisen kaksikon – Keltaisen ruusun luostarin munkkien kaapua kantavan naisen sekä velhon tarvikkeita kantavan, tummakulmaisen miehen.
Kaksikko esiteltiin Natalin Staragiksi sekä Malcer Koriksi. Paikalle ilmestyi vielä kuitenkin uusi muukalainen, kun hovimestarin vastusteluista huolimatta eränkävijän vaateparteen pukeutunut, kylmäkatseinen mies tunkeutui herttuattaren puheille.
Eränkävijän nimi oli Korian Temas, ja hän oli Portin alueella vaikuttava palkkionmetsästäjä. Herttuatar oli antanut hänelle tehtäväksi vartioida eteläisiä alueita, ja Temas olikin tullut varoittamaan Beregostin alueella nähdystä suurhiisien laumasta, joita johti Kathargon-niminen sotapäällikkö.
Temasin uutinen oli kieltämättä sekä huolestuttava että kiehtova, sillä se lupasi myös etelän suunnalla odottavan seikkailuita riittävän rohkeaa kulkijaa, mutta ankarampana mieltäni painoi nyt Brynjar Hurmeraudan sieppaaminen. Myös herttuatar koki asian sen verran merkittäväksi, että pyysi Temasia jäämään. Herttuatattarella oli meille nimittäin tehtävä.
Brynjarin nimi oli tuttu ja pelätty nimi Baldurin portissa. Hän oli ryöstellyt Kalparannikkoa pohjoisesta etelään ja takaisin useita kertoja, mutta nyt Hurmerauta oli ryöstänyt Baldurin portissa vaikuttavalta Kauppaliigalta – ja Liiga halusi omansa takaisin.
Ikävä kyllä Brynjar oli tulossa Porttiin uhraamaan jollekin jumalalle, joten todennäköisesti merirosvon nappaaminen voisi aiheuttaa pahaa verta kyseisen temppelin kanssa. Todennäköisesti Hurmerauta oli tulossa uhraamaan Umberleelle, merten Kuningatarnartulle, joka oli erityisen pahamaineinen kostonhimostaan.
Herttuatar Skie ei ollutkaan halukas sekoittamaan kaupungin virallisia tahoja Brynjarin pidätykseen vaan antoi tehtävän meille. Palkkio olisi ruhtinaallinen, ja herttuattaren ainut ehto oli, ettemme saisi vahingoittaa Umberleen temppeliä tai papittaria. Lisäksi luvassa olisi korvaus Kauppaliigalta, jos saisimme heiltä varastetun lastin takaisin.
Malcer empi, mutta lupaus Hurmeraudan sieppaamisesta kannusti minua, ja Natalinia ja Koriania houkutteli ajatus vaarallien rikollisen kiinnisaattamisesta, joka oli luvassa. Velhommekin lopulta suostui, ja herttuatar lähetti meidät tyytyväisenä matkaan.
Tehtävämme teki hankalaksi se, että pahamaineisuudestaan huolimatta Brynjar Hurmeraudasta tiedettiin kovin vähän. Niinpä lähdimme ensin selvittämään kurjasta merirosvosta kaiken, mitä vain tulisi ilmi.
Ikävä kyllä tietolähteemme – Malcerin kaupunginarkistot sekä minun tuntemani yhteydet alamaailmassa – eivät paljoakaan paljastaneet. Brynjar oli armoton ja hurja merirosvo, joka oli kotoisin pohjoisilta Ruathymin saarilta. Luskanin laivasto oli polttanut saarelaisten laivat, mutta Brynjar miehistöineen oli selvinnyt, ryövännyt pohjoisen Tikarikosken sekä lukuisia laivoja. Seuranaan hänellä oli Sigron-niminen skaldi sekä Aslok-niminen raivotar.
Brynjar oli siis vaarallinen, mutta sen me jo tiesimmekin. Meidän olisi kuitenkin pitänyt silti ymmärtää olla varovaisempia, mutta näin jälkikäteen on helppo viisastella.
Korian ehdotti, että lähtisimme jututtamaan vielä satamassa väijyviä salakuljettajia, ja koska johtolanka kuulosti houkuttelevalta, suuntasimmekin satamaan.
Meillä oli onnea – hyvää tai todennäköisesti huonoa – sillä saapuessamme satamaan oli jo hämärä, ja johtolankojen sijaan huomasimme lähes autiossa satamassa olevan tekeillä jotain hämäräperäisempää. Umberleen temppelistä oli lähdössä liikkeelle kulkue, joka näytti ottavan vastaan joelta nousevasta usvasta lähestyvää, yksinäistä pitkälaivaa – ja Brynjar Hurmeraudan kerrottiin liikkuvan noille pohjoisten merien aluksella.
Piilouduimme seuraamaan, mitä oli tapahtumassa, ja toden totta, Brynjar Hurmerauta saapui Baldurin porttiin. Merirosvo jalkautui alipäälliköidensä sekä karskinnäköisten merimiesten saattamana, ja kaksi merimiehistä kantoi suurta, raskaan näköistä arkkua. Arkku laskettiin papittarien juureen, ja Brynjar polvistui ottamaan vastaan Umberleen siunauksen. Papittarien johtaja kaatoi vettä merirosvon päälle ja lausui mahtavia sanoja, jotka eivät kuitenkaan näyttäneet tekevän Brynjariin itseensä kovin suurta vaikutusta.
Tapaaminen oli lyhyt ja vähäsanainen, ja riitin päätyttyä papittaret ottivat arkun ja poistuivat, ja merirosvot näyttivät niin ikään suuntaavan myös takaisin laivaansa.
Brynjar oli pääsemässä pakoon! Oli toimittava nopeasti, ja sankarlaulut korvissani soiden nousin haastamaan Hurmeraudan ryöväreineen.
Se oli virhe. Vaikka minulla oli vyölaukussani pieni pullo öljyä, joka onnistui kärventämään lukuisia miehiä, ja vaikka teräksemme, loitsumme ja urheutemma kaatoivat raivotar Aslokin sekä lukuisia merirosvoja, olisimme epäilemättä hävinneet taiston, ellei paikalle olisi osunut kaksi Malcerin ja Natalinin toveria, Hagen-niminen seppä sekä Darok-kääpiö. Vahvistuksistamme huolimatta Brynjar pääsi pakoon karjuen meille kostoa Aslokin kuoleman tähden.
Hyökkäys ei ollut kuitenkaan täydellinen katastrofi, sillä Korian löysi Aslokilta kauniin hopeakäädyn, jonka tunnistin sisareni Lalaithin lahjaksi. Kyyneleet silmissäni olin kiittämässä jo eränkävijää, kun tämä veti korun pois käsieni ulottuvilta.
Se oli kallisarvoinen esine, ja kirottu palkkionmetsästäjä halusi siitä palkkion!
Raivo heräsi uudelleen sisälläni, vaikka vielä hetki sitten olin maannut kuoleman kielissä maassa. Hamppaat irvessä lupasin Korian Temasin kyllä saavan palkkionsa aikanaan. Palkkionmetsästäjä koetti liennyttää ahneuteeaan puhumalla jonkinlaisista palveluksista, mutta minulle hän oli paljastanut jo todellisen karvansa. Vaikka sainkin, mitä olin tullut etsimään, vierelläni taistelleen toverin ahneus oli tehnyt vähäisestäkin voitosta kitkerän.

Neljäs kronikka: Mustan suden kirous
15. päivä mirtulia
Vaikka menestyksestämme taistelussa Brynjar Hurmeraudan merirosvoja vastaan ei lauluja laulettaisikaan, oli seurueemme ansainnut herttuatar Skie Hopeakilven kitollisuuden. Minunkin omatuntoni kolkutti hieman vähemmän nyt, kun Lalaithin riipus oli jälleen turvassa, vaikka tapaamiseni isän kanssa olikin avannut vanhat, huonosti arpeutuneet haavat. Valin ei edes huolinut riipusta vaan pyysi minua pitämään sen – niin paljon hän tytärtään ikävöi. Kunhan saisin vain tilaisuuden, päätin lähettää riipuksen äidilleni Evereskaan. Siihen asti minun pitäisi pitää se tallessa.
Brynjar Hurmerauta oli nyt päässyt pakoon, mutta herttuatar Skiellä oli meille jo uusi tehtävä. Korianin aikaisemmin mainitsemat suurhiidet nimittäin huolestuttivat herttuatarta ja hän pyysi meitä matkustamaan etelään ja ottamaan selvää hiisien liikkeistä. Tehtävä vaikutti kunnialliselta sekä jännittävältä, ja jotain palkkiostakin puhuttiin, joten seurueemme suostui ottamaan tehtävän vastaan.
Ennen matkaa toivuimme kuitenkin Brynjaria vastaan taistellessamme saaduista haavoista useamman päivän Punastelevassa merenneidossa. Tuona aikana Korian kertoi meille, kuinka oli jäljittänyt suurhiisiä etelässä, ja minä yritin keksiä, kuinka kääntäisin kohtaamisemme Hurmeraudan kanssa edustavaksi balladiksi. Ikävä kyllä ehdimme toipua haavoistamme ennen kuin mestariteokseni valmistui, emmekä ehtineet edes kaupungista ulos, kun uuden laulun ainekset jo astuivat tiellemme.
Käärmesillalla kulkumme nimittäin esti lieskanyrkkien partio, joka kertoi, että sillalla riehui mielipuoli, joka oli surmannut jo lukuisia kaupunkilaisia ja lieskanyrkkejä. Hullun karjunta kuului kauas vartiopaikalle saakka.
Koska emme pääsisi kulkemaan, ja oli selvää, että kuka tämä hullu olikaan, hän oli vaarallinen. Hänet oli pysäytettävä, ennen kuin kuolleita tulisi lisää, joten suostuttelin lieskanyrkit päästämään meidät ohitseen katsomaan, saisimmeko vangittua – tai, jos se oli jumalien tahto, surmattua – tämän hullun.
Käärmeensilta oli valtava rakennelma, joka oli riittävän leveä, että sen päälle oli kohonnut useita taloja – kievareita, talleja ja muita matkalaisten suosimia liikkeitä. Hullu tappaja hakkasi parasta aikaa miekkansa ponnella yhden tällaisen liikkeen – Tanssivan kirveen kievarin – ovea ja vaati päästä sisään.
Hullulla tappajalla oli tumma kaapu yllään, joka peitti hänen kasvonsa, mutta hän oli kookas ja hänen miekkansa oli terävä ja tappava, vaikkakin vanhaa mallia – sen todistivat useat sillalle kuolleiden ruumiit.
Jokin musta kirous oli vallannut tappajan, sillä hän ei kuunnellut järkeä vaan hyökkäsi ja kutsui vielä mustia varjomaisia olentoja avukseen. Joukkiomme oli kuitenkin voitokas ja karkotti varjo-olennot sekä löi tappajan maahan.
Tappaja paljastui vanhaksi ja iän kuluttamaksi mieheksi, jolla oli päällään kulunut ja kolhittu, musta ketjuhaarniska. Hän näytti vähintään satavuotiaalta, ja mahtavasta koostaan huolimatta pikemminkin kuihtuneelta muumiolta kuin elävältä olennolta. Kuoleman hetkellä hulluus katosi hänen silmistään, mutta pelko jäi jäljelle. Hän kuiski meille jotain kirouksesta, kuolemanjumala Myrkulista sekä Mustasta sudesta. Nuo nimet kuulostivat tutuilta, mutta en löytänyt mieleni sopukoista tarinaa, johon ne olisivat liittyneet.
Iäkkään tappajan kuoltua vaara oli ohi ja lieskanyrkit tulivat paikalle. Hagen kuitenkin julisti hullun vanhuksen miekan omakseen, sillä Malcerin tutkimukset paljastivat sen olevan lumottu mahtiase. Sellaista aarretta ei kannattanutkaan noin vain hylätä.
Sillan ollessa jälleen turvallinen jatkoimme matkaamme etelään, ylitimme Chiontar-joen ja suuntasimme kohti Auttavan käden kievaria, joka olisi matkamme ensimmäinen etappi.
18. mirtulia
Saavuimme tänään Auttavan käden majatalossa. Aikoinaan mustien kulttien hallussa olleesta linnasta oli tullut kaikkien Rantatietä kulkevien matkalaisten suosima turvallinen levähdyspaikka. En ollut itse koskaan aikaisemmin käynyt Auttavassa kädessä, mutta tunsin paikan maineeltaan, ja olin innokas vierailemaan kiehtovassa linnassa.
Linnan edustalle oli leriytynyt kuitenkin ainakin viidenkymmenen sotilaan joukko-osasto, joka kirjavista varusteistaan ja ruokkoamattomasta käytöksestään päätellen oli palkkasotureita. Linnan portilla seisovat vartijatkin olivat sen verran varovaisia, että meidän käskettiin jättää aseemme portin asetupaan. Hagen oli haluton luopumaan uudesta, lumotusta miekastaan, mutta soturimmekin jätti lopulta aseensa vartijoiden huomaan, kun onnistuin kääntämään hänen päänsä.
Avuliaan käden kievari oli juuri kiehtova ja jännittävä paikka kuin olin haaveillutkin! Mahtavassa linnassa riitti tilaa kymmenille vieraille, ja joka puolella kulki matkalaisia joka puolelta Kalparannikkoa ja kauempaakin. Itse linna oli synkästä menneisyydestään huolimatta sisustettu ja kunnostettu viihdyttäväksi lepopaikaksi, ja entinen valtaistuinsali toimi nyt  anniskelutilana, jossa kuhisi asiakkaita ja jossa korvat täyttyivät monista, monista kielistä kaikkialta Faerunista.
Majatalon isäntä ja emäntä, maahispariskunta Bentley ja Gellana Varjopeili, ottivat kohteliaasti vastaan uuden vierailijaoukon. Saimme myös kuulla, että vaikka majatalo näyttikin kukoistavan, oli alueella paljon ongelmia. Lähistölle leiriytynyt Mustakynsien palkkasoturikomppania oli haitaksi liiketoimille, ja etelästä oli kantautunut huolestuttavia huhuja suurhiisien liikkeistä. Beregostin piispa kultatakkeineen oli pyrkinyt suojelemaan seutua hirviöiltä, mutta siitä huolimatta suurhiisien osasto tuntui liikkuvan alueella. Maahismajatalonpitäjä vaikutti aidosti huolestuneelta tilanteesta ja ihmetteli, mikseivät Lieskanyrkin palkkasoturit tulleet Portista auttamaan.
Bentleyltä saamani uutiset nostivat mieleeni ajatuksen. Taugosz Khosann -nimisen soturin johtama Mustakynnen palkkasoturikomppania oli ahdistellut alueella liikkuvia kauppiaita, mutta jos komppania voitaisiin kääntää suurhiisiä vastaan, alue voisi rauhoittua huomattavasti. Ikävä kyllä Khosann ei vaikuttanut erityisen innokkaalta marssimaan suurhiisiä vastaan, vaikka esittäydyinkin herttuatar Hopeakilven edustajana. Ainakaan hän ei kävisi suurhiisiä vastaan ilman palkkiota.
No, asiaa ehtisi pohtia myöhemminkin. Ensimmäisen illan Auttavan käden kievarissa vietimme reippaasti juhlien, ja täytyykin todeta, että minä ja Natalin olimme illan vetonauloja. Balladini ja illuusioloitsuni sekä Kultaisen ruusun luostarin taitoja esittelevän munkin akrobatia toivat meille paljon kiitosta sekä hieman rahaakin. Esityksestämme tulisi vielä varmasti koko Kalparannikon vetonaula, kunhan vain hioisimme sen täydelliseksi.
19. mirtulia
Lähtömme Auttavan käden majatalosta viivästyi ikävästi aamulla paljastuneen mysteerin myötä. Yön aikana nimittäin joku oli iskenyt portinvartijoiden kimppuun ja varastanut Hagenin lumotun miekan!
Mysteeri itsessään paljastui nopeasti, mutta ikävä kyllä ratkaisu toi enemmän huolta murheeksemme. Hyökkääjä oli nimittäin Hagen itse, joka oli joutunut miekan lumouksen valtaan ja löytyi omasta sängystään miekka vyöllään. Malcer ja Bentley – maahinen paljastui varsin viisaaksi tietäjäksi – saivat nopeasti selville, että miekka oli paitsi mahtiesine myös kirottu. Bentley oli kuullut tällaisesta esineestä kertovasta teoksesta, joka löytyisi lähistöltä, Kynttilälinnan kirjastosta. Ikävä kyllä kirjasto oli suurhiisien vaanimien teiden takana, joten ratkaisua ei siltä suunnalta ainakaan olisi nopeasti saatavilla. Bentley huomautti tosin, että myös Beregostin piispa tai Suurpensaan velho Thalantyr voisivat ehkä auttaa.
Koska miekka ei näyttänyt aiheuttavan vielä muuta haittaa Hagenille, päätimme antaa hänen pitää miekan edelleen mukanaan ja jatkoimme aiheuttamaamme vaivaa anteeksi pyydeltyämme etelään.
22. mirtulia
Eilen kohtasimme partion suurhiisiä eteläisellä Rantatiellä. Nillä oli mukanaan lukuisia lehmiä ja härkiä – varastettu epäilemättä joltain onnettomalta talonpojalta. Suurhiidet ehtivät nähdä meidät, mutta surmasimme niistä jok'ikisen, ennen kuin ne ehtivät pakoon.
Ikävä kyllä partion johtaja ei suostunut kertomaan meille paljoakaan suurhiisien liikkeistä seudulla, ennen kuin Darok leikkasi hänen päänsä poikki. Saimme ainoastaan tietää suurhiisien johtajan nimen olevan kokonaisuudessaan Karthagon Punapiiska. Malcer ehdotti hirmun kiduttamista lisätietojen saamiseksi, mutta minä kehotin Darokia katkaisemaan suurhiiden kaulan ennen sitä. Kidutuksesta ei lauluja laulettaisi.
Lisätietoja saadaksemme lähetimme Korianin edeltä länteen selvittämään suurhiisien liikkeitä ja sovimme itse seuraavamme perässä. Vähäpuheinen palkkionmetsästäjä pystyisi todennäköisesti liikkumaan nopeammin ja huomaamattomammin kuin seurueemme, ja jos totta puhutaan, ei palkkamiekan lähteminen ainakaan minun mieltäni pahoittanut.
24. mirtulia
Kirjoitan tätä Beregostissa, Punaisen kimpun majatalossa. Majatalonisäntä ei halua musiikkia kattonsa alle, ja tällä hetkellä lohduton hiljaisuus sopii myös minulle, sillä hyvä toveri Darok Hiidenturma on jättänyt joukkomme.
Parin viime päivän aikana on tapahtunut paljon, ja suurin osa tapahtumista on ollut murheellisia. Suurhiisipartion kohdattuamme jatkoimme Rantatietä etelään, kunnes kohtasimme Leijonantien risteyksen, ja jatkoimme länteen. Emme kuulleet Korianista, mikä aiheutti huolta, mutta emme kohdanneet liioin suurhiisiä, joten päätimme jatkaa yön yli leiriydyttyämme syvemmälle länteen. Oli se viisas ratkaisu tai ei, niin ainakin se maksoi meille toverimme hengen.
Kuljimme Leijonantien tuntumassa mutta metsän suojissa, kun näimme kaukana edessä liikettä. Lähestyessämme paljastui, että olimme kohdanneet lisää suurhiisiä, jotka näyttivät partioivan tietä. Odottivatko ne kenties pahaa-aavistamatonta kauppakaravaania?
Tovin pohdittuamme päätimme kaartaa hiisien ohi ja varoittaa mahdollisia toisesta suunnasta lähestyviä tienkulkijoita. Ikävä kyllä emme olleet havainneet kaikkia alueella liikkuvia suurhiisiä vaan kävelimme käytännössä toisen partion syliin.
Surmasimme lukuisia suurhiisiä niin teräksen kuin loitsujenkin avulla, mutta partion päällikkö ehti kutsua muita alueella liikkuvia hirmuja avukseen.
Vaikka olimmekin kaataneet monta suurhiittä, kävi nopeasti selväksi, ettemme me voittaisi tätä yhteenottoa, sillä meitä lähestyi kymmeniä hirmuja. Minä ja Malcer lähdimme perääntymään, mutta Darok jatkoi jääräpäisesti taistelua, ja Natalin sekä Hagen pysyivät hänen vierellään. Koetin huutaa heitä pakenemaan, mutta nopeasti kävi selväksi, että pakeneminen oli myöhäistä. Suurhiidet olivat liian lähellä.
Olimme häviämässä taistelun, ja lisää suurhiisiä vain virtasi taistelutantereelle. Ellei Darok olisi lukuisista haavoistaan huolimatta iskenyt hirmun toisensa jälkeen maahan taistelulaulu huulillaan, olisimme varmasti murtuneet vihollistemme väkevän virran edessä kuin oksa koskessa.
Mutta vaikka Darok surmasi hiisiä vasemmalla ja oikealla, ja me kestimme, hiisiä vain tuli lisää.
Sivustasta hyökännyt suurhiisi löi minut maahan, ja Malcer näytti kaatuvan nuoleen. Vaikka haavani esti minua pakenemasta, pysyin tajuissani ja sain murheekseni sekä ylpeydekseni todistaa, kuinka Darok vihdoin havahtui. Vaikka suurhiidet olivat jo kerran kaataneet mahtavan kääpiön, jääräpäinen soturi oli noussut pystyyn jatkamaan taistelua, vaikka olikin niin märkä verestä, että näytti uineen siinä. Kääpiö karjui Natalinia auttamaan minua ja Hagenia nostamaan Malcerin ja jäi pidättelemään kymmeniä suurhiisiä yksin.
Viimeinen, mitä ystävästämme näimme, oli Darok Hiidenturma seisomassa uhmakkaasti suurtapparansa tanassa ja torvi toisessa kädessään soittamassa uhmakasta taistelukutsuaan. Ja lisää suurhiisiä kaatui Darokin eteen – mutta hirmuja riitti aina vain lisää.
Pakenimme lopun päivää sekä koko yön suurhiidet kannoillamme, kunnes saavuimme Beregostin rajoille. Kaupunkia hirmut eivät tohtineet lähestyä, vaan pääsimme kaupunkiin verisinä ja kaikkemme antaneina, väsymys ja suru harteitamme sekä mieliämme painaen.
Aseistautunutta ja selvästi kovia kokenutta joukkoamme lähestyi pian kalju, leveäharteinen soturi takanaan osasto kultaisiin viittoihin verhoutuneita sotilaita. Mies esittäytyi sir Martin Väkeväksi ja tiedusteli asiaamme kaupungissa. Kun kerroimme uutisemme, sir Martin vei meidät kaupungin ruhtinaan ja piispan Keldath Ormyrin puheille. Piispa otti uutisemme vakavana vastaan ja pahoitteli menetystämme. Ikävä kyllä hiisiuhkalle hän ei halunnut tehdä mitään ennen kuin olisi harkinnut tarkkaan, mikä olisi viisain ratkaisu. Hiisien liikkeet alueella eivät nimittäin tulleet hänelle yllätyksenä, mutta piispa ei ollut halukas vaarantamaan kaupungin turvallisuutta.
Kun paljastui, että piispa oli oikea Kultaisen valon kirkon sekä Lathanderin vihitty, pyysimme häneltä nöyrästi apua Hagenin kiroukseen. Emme halunneet enää menettää toista toveriamme. Piispa lupasi auttaa meitä, mutta ennen kuin voisi tehdä mitään, tarvitsi hän meiltä ensin palveluksen. Pari vuotta sitten Bassilus-niminen luopio oli ryöstänyt temppelistä merkittävän pyhän esineen, jota ei ollut löytynyt, vaikka Bassilus olikin toimitettu oikeuden eteen.
Jos löytäisimme Lathanderin ruusunauhan, Kelddath voisi kenties nostaa Mustan suden kirouksen Hagenin yltä, ja voisimme keskittyä taas suurhiisien uhkan hävittämiseen.
Ja ehkä minulla olisi aikaa kirjoittaa kunnon sankarilaulu Darokin kunniaksi.

Viides kronikka: Lathanderin ruusunauhan metsästys
25. mirtulia
Korian tuli tänään Beregostiin! Palkkionmetsästäjä oli myös kohdannut metsässä hiisiä, ja tiesi kertoa, että lännessä liikkui kaiken kaikkiaan satakaksikymmentä hiittä – kuusikymmentä kevyesti varustautunutta ryöväriä sekä kuusikymmentä raskaasti haarniskoitua ja aseistettua soturia.
Lisäksi Korian kertoi todistaneensa taisteluamme ja Darokin kuolemaa. Kun tivasin, miksei hän ollut tullut auttamaan meitä, hän kertoi johdattaneensa suurimman osan meitä jahdanneista hiisistä toiseen suuntaan. Pelkurin tekosyitä, sanon minä!
Tapasimme myös jälleen sir Martinin, joka kertoi meille uusia johtolankoja piispa Kelddathin tehtävän suorittaaksemme. Ilmeisesti Martin oli taistellut Bassilusta vastaan, mutta ei ollut löytänyt Lathanderin ruusunauhaa, mutta sen sijaan hän oli saanut saalikseen Bassiluksen päiväkirjan.
Muiden levätessä minä ja Malcer tutkimme päiväkirjaa ja aloimme epäillä, että lähistöllä sijaitseva hautaholvi saattaisi olla luopiopapin piilopaikka. Luopiopapin mielen oli täytynyt järkkyä, sillä hänen tekstinsä oli sekavaa ja vaikeaselkoista, ja useita kertoja hän tuntui kirjoittavan pikemminkin vaimolleen, jolle kuulemma rakensi yhteistä kotia. Mitä pappi tällä sitten tarkoittikaan. Päätimme kuitenkin käydä ensin Punaisessa kanjonissa, jossa Bassilus oli suorittanut synkkiä rituaaleitaan ikivahnalla Menhir-kivikehällä.
Sitä ennen meidän – varsinkin Korianin – oli kuitenkin vielä levättävä. Minun oli lisäksi saatava uudet miekat metsään kadottamieni tilalle. Ikävä kyllä kaupanteko Beregostin kuuluisan Taerom Fuirumin kanssa ei oikein sujunut – toivottavasti en suututtanut seppää liian pahasti – ja jouduinkin tyytymään vähäisempien seppien käsityöhön.
27. mirtulia
Isä, mikset sanonut tästä mitään? Tuo kysymys nousee väkisinkin mieleeni, kun katson Lalaithin hopeanauhaa. Ellei sattuma olisi saanut minut näkemään valon välähtävän käädyn punaisessa rubiinissa leirinuotion äärellä, en olisi koskaan saanut tietää, mitä oli tehnyt.
Lalaithin hopeariipus ei nimittäin ollut mikä tahansa koru. Se oli Terveyden amuletti, jolla oli mahtavia lumovoimia! Epäilemättä olit toivonut sen kohentavan sisareni terveyttä, isä. Kunpa Lalaith vain olisi saanut riipuksen. En koskaan arvannut, isä. Olen pahoillani.
29. mirtulia
Jos ei muuta, Lathanderin ruusunauhan metsästys opetti minulle ainakin nöyryyttä – monellakin tapaa. Isän salaisuuden lisäksi jouduin lopulta nöyrtymään Korianin edessä ja pyytämään anteeksi käytöstäni. Mutta siitä kohta enemmän.
Matkustimme ensiksi Punaiseen kanjoniin, jossa kohtasimme lohikäärmemäisen olennon, Traakin. Tuo myrkyllisellä pistimellä varustettu hirviö kaatui aseisiimme, mutta vasta ankaran ja verisen taistelun jälkeen. Taistelumme liskon kanssa houkutteli paikalle kaksi jättiä vaatimaan rahojamme, mutta onneksi onnistuin pelottelemaan typerät hirmut pois.
Menhiriltä emme löytäneet varsinaisia johtolankoja siitä, minne Bassilus olisi voinut Lathanderin ruusunauhan piilottaa, mutta tämä ei ollut varsinainen yllätys, sillä olihan luopiopapin kuolemasta jo vuosia. Alueella oli kuitenkin Malcerin mukaan selvästi tunnistettava, vahva yhteys mustaan magiaan. Ei ihme, että Bassilus oli tehnyt täällä riittejään. Martin kuitenkin kutsui Lathanderin mahtia ja pyhitti paikan; ehkä musta magia jättäisi nyt kivikehän rauhaan.
Yön yli leiriydyttyämme suuntasimme itään, ja löysimmekin pian raunioituneen kylän sekä metsän varjoissa odottavan hautaholvin, johon Bassiluksen päiväkirja tuntui viitanneen. hautausmaalla oli Korianin mukaan liikuttu, ja hän kehotti varovaisuuteen. Kärsimättömyyttäni en kuitenkaan palkkionmetsästäjää kuunnellut vaan marssin hautausmaan muurien sisään ja jouduin heti kahden ruumiinsyöjän yllättämäksi. Nämä ihmismäiset, mutta kaiken hyvyyden hylänneet hirviöt repivät minut maahan, ja niiden saastaisen hampaiden sekä kynsien musta magia jähmetti minut paikoilleni. En voinut kuin seurata kauhusta, kuinka ystäväni taistelivat epäkuolleita vastaan ja itse vuodin hitaasti kuiviin.
Ilman Korianin ja Natalinin apua en olisi kirjoittamassa näitä sanoja. Kun minut saatiin virkoamaan en voinut kuin kiittää Koriania sekä pyytää anteeksi aikaisempaa käytöstäni, sillä olimmehan sanailleet monta kertaa lyhyen tuttavuutemme aikana. Kiitokseksi tarjoamastani Lalaitin hopeanauhasta hän kieltäytyi, mutta ystävyydessä tarjoamaani käteen hän tarttui.
Aloimme tutkia hautausmaata tarkemmin, ja alueen kahdesta suuremmasta mausoleumista toinen näyttikin vievän maan alle surempaan hautaholviin. Täällä kohtasimme paitsi hämähäkin myös monia ansoja, mutta pian kävi selväksi, että tämä oli Bassiluksen piilopaikka.
Hautaholvin perällä meitä odotti nimittäin kaksi hautaa. Toinen kuului paikalliselle lordille, toinen hänen vaimolleen. Molemmista haudoista meitä vastaan nousi kirottu epäkuollut – lordi kävi kimppuumme leijuvana, lieskoja syöksevänä kallona, kun taas hänen vaimonsa oli kylmä haamu joka tivasi, miksi teimme hänelle näin ja miksi luulimme, että hän oli meidän vaimomme. Hän ei lähtisi mukaamme, aave kirkui.
Oliko tässä vaimo, josta Bassilus oli puhunut? Kuinka hullu luopiovelho oikein loppujen lopuksi oli?
Tuhosimme loppujen lopuksi nämä molemmat epäkuolleet sekä heidän kätyreidensä joukon. Aikaisemman taistelun heikentämänä makasin pian kuitenkin jälleen verta vuotaen hautaholvin lattialla samalla, kun toverini hakkasivat epäkuolleita vierelleni maahan. Lauluissa en aio tätä mainita, mutta sinulle, päiväkirjani, minun on oltava rehellinen.
Löysimme hautaholveista Lathanderin ruusunauhan sekä pullollisen jotain öljymäistä lientä ja lumotun sormuksen, jonka Malcer nimesi Suojeluksen sormukseksi. Näine saaliinemme lähdimme takaisin Beregostiin.
Beregostiin palattuamme Kelddath kiitti meitä lämpimästi avustamme ja lupasi, että voisi nyt auttaa Hagenia pääsemään irti kirouksestaan. Suurhiisiä vastaan hän ei kuitenkaan ollut vielä valmis käymään vaan näki tehtäväkseen pikemminkin suojella kaupunkiaan. Emme siis olleet yhtään lähempänä alueen rauhan palauttamista.