Vaikka blogi onkin ollut kovin hiljainen, niin näin jälkikäteen täytyy sanoa, että roperintamalla tämä kesä on ollut omalta kohdalta kenties aktiivisin koskaan. Dagonin kirjan takana vaikuttavalla porukalla pelasimme ensiksi Patriisi-kampanjan mielenkiintoiseen taukopaikkaan, ja sen jälkeen Keisarikunta-nimellä kulkeva ritarikampanja Praedorin säännöillä on jatkunut erittäin aktiivisesti; pelikertoja on saatu lähes kerta viikkoon, mikä on jo sinällään ainakin minusta hyvä saavutus.
Keisarikunta-kampanjan lisäksi olen pelannut toisessa porukassa D&D:tä etäpelinä kamppanja nimellä "Kadotettu perintö", ja uutta The One Ring -roolipeliäkin on tullut testattua. D&D:ssä olen toiminut lähinnä pelinjohtajana Noppakouran Maken ja erään toisen pelaajan keskittyessä yhteensä 2 - 4 hahmon pelaamiseen, ja The One Ring -pelissä pelaan kahta hahmoa Maken toimiessa pelinjohtajana. Nämä pelit eivät ole olleet yhtä aktiivisia kuin Keisarikunta, mutta The One Ringissä on saatu tyydyttävä kokonaisuus ja välietappi aikaiseksi, ja D&D:ssä lähestyy kaksiosaiseksi suunnittelemani kampanjan "ensimmäisen osan" loppu. Pelikertoja on Kadotettu perintö -kampanjassa on ollut kymmenkunta tasoilla 4 - 10.
Välillä olen uskonut, että Kadotettu perintö tulisi jäämään kesken; välillä pelien välissä on ollut useampikin kuukausi, eivätkä pelikerratkaan ole aina olleet kovin pitkiä. Taukojen venyessä ja uuden startin tarjoaman innostuksen tauottua omakin motivaatio on ehtinyt laantua jo useampaan kertaan, mutta sitkeästi kampanja vain on onnistunut kuitenkin jatkumaan. Aivan lähipeleissä pitäisi saada jonkinlainen yhtenäinen kokonaisuus aikaiseksi, kun kampanjan ensimmäinen osa tulee päätökseensä. Hienoa!
Ongelmitta kampanja ei ole kuitenkaan edennyt. Haasteiden syyksi on mielestäni muodostunut pelitavaksi valittu episodimaisuus. Sinällään tämä on oiva keinoa keskittyä olennaiseen kampanjassa, varsinkaan jos pelaajia ei pieni kiskottaminen haittaa - ja tästä muistaakseni sovimme, ettei se haittaa. Episodien väliaikoihin olisi pitänyt kuitenkin ehkä panostaa enemmän. Minun olisi pitänyt kirjoitella ehkä jonkinlaisia välinäytöksiä tai rohkaista pelaajia moiseen. Nyt episodimaisuus on johtanut paikoittaiseen irtonaisuuteen, josta on kuitenkin onnistuttu suurin piirtein aina pääsemään eteenpäin.
Episodimaisuudesta olemme onnistuneet johtamaan myös toisen ongelman, eli liian nopean kehityksen. Sovimme, että episodimaisuuden myötä hahmot kehittyisivät aina väliajoilla tason verran, jolloin pelatessa olisi aina edellistä pelikertaa kovempi hahmo uusine kikkoineen. Tavoitteemme olivat varmasti hyvät - uusia mielenkiintoisia juttuja joka pelikerta sekä kehityksen tuntu - mutta tämän valinnan mukana tuli myös ongelmia.
Enismmäisen ongelman tiedostin kyllä nousevan jossain välissä, kun tätä episodimaisuutta valittiin: hahmot kehittyvät vähän liian nopeasti, että pelinjohtaja pysyisi mukana. Hahmonkehitys ei ole aina kovin luontevaa, kun pitkät ajat tasojen välillä eivät välity riittävän hyvin. Toisaalta keksin onneksi kampanjan teemaan sopivan pelimaailman sisäisenkin syyn, miksi hahmojen kehitys on nopeaa, mutta tämä ei poista nopeasta kehityksestä johtuvaa käytännöllistä haittaa; myös vihollisten pitää kehittyä ja vaihtua joka pelikerraksi, ja kun pelisysteemiksi valittu D&D3.5 ei ole se kaikista tutuin tai läheisin systeemi, niin "system mastery" on pelinjohtajan kohdalla aina välillä vähän rakoillut. Onneksi tästä ei ole suuren suurta ongelmaa vielä tullut.
Vaikka hahmot ovat kehittyneet nopealla tahdilla jo ihan kohtuullisille tasoille (aloitimme muistaakseni 4-tasolta tai niiltä tienoin, ja olemme nyt 10-tason tuntumassa), ei hahmojen voima ja korkeiden tasojen myötä tuleva "maineikkuus" ole päässyt vielä mielestäni tarpeeksi esiin. Olen kaavaillut käyttämäämme pelimaailmaa sellaiseksi, että nykyisten pelihahmojen tasoiset henkilöt ovat ainakin tavanomaisesti sitä pienintä mahdollista prosenttia väestöstä. Tämä ei ole kuitenkaan välittynyt riittävästi pelimaailmassa, mutta tähän alan puuttua jatkossa enemmän, ja 10-tason jälkeen hahmojen maine alkaa muuttua ainakin jollain tasolla maailmanlaajuiseksi. Saa nähdä, millaisia uusia näkökulmia tämä tuo peliin.
Ettei teksti menisi liian syväksi synkistelyksi, niin täytyy kyllä huomauttaa, että vaikka pelikertojen välillä on mennyt aikaa ja Kadotettu perintö -kampanjassa on ollut omat haasteensa, niin jokainen pelikerta on onnistunut viemään peliä eteenpäin tyydyttävällä tavalla, ja hauskaa on ollut. Parasta kampanjassa on mielestäni ollut, että tämä on toisaalta ollut aika epästereotyyppinen kampanja; taistelua ja ruumiiden loottaamista on ollut aika vähän, ja pelikerrat on täytetty roolipelaamisella, juonittelulla ja tutkimuksella. Kampanjan juonikin on edennyt tyydyttävällä tavalla ilman, että pelit olisivat olleet täydellistä kiskottamista. Lisäksi kesken kampanjan koettu lähes-TPK muutti eloonjäänyttä hahmoa aivan uuteen, mielenkiintoiseen suntaan. Samalla myös kampanjaa saatiin reivattua vaivattomampaan suuntaan, kun seuraava episodi voitiin aloittaa osaksi "puhtaalta pöydältä", mutta edellisen pelikerran aikana saadut vihjeet silti huomioiden.
Yksi erityisen hyvä puoli episodimaisuudessa on mielestäni ollut. Sen avulla pelinjohtaja pystyy tuomaan nopeasti esiin sen, että pitkällä tähtäimellä seikkailijoiden teoilla on vaikutusta. Tätä pitää korostaa vielä jatkossakin - ja onneksi pelaajatkin antavat siihen ideoillaan evästä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Etärope. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Etärope. Näytä kaikki tekstit
torstai 2. elokuuta 2012
torstai 28. kesäkuuta 2012
The One Ring: Musta Noituuden Vuori, 2. merkintä
6.5.2946 KA
Synkmetsä osoitti tänään meille jälleen vaaransa ja salaisuutensa. Kirjoitan tätä mahtavan kannon alle kaivetussa kolossa, melkein kuin pienessä hobittien kolossa, joista olen kuullut puhuttavan. Tämän kolon asukas ei kuitenkaan ole mikään hobitti, vaan riutunut ja kovia kokenut erakko, jonka arvelemme olevan metsänmiesten sukua.
Haltiasalolta pääsimme jatkamaan matkaa levänneinä voimiemme hieman palauduttua, mutta matka ei senkään jälkeen ole ollut helppoa. Sekä Gildor että Haukansilmä tuntuvat ottavan Synkmetsän nykyisen tilan kovin raskaasti, ja varsinkin haltia kantaa syyllisyyden taakkaa Baldorin kokemasta onnettomuudesta. Onneksi kauppiaalle ei kuitenkaan käynyt huonommin, seuraavana aamuna herätessään hän tuntui olevan jälleen kunnossa, vaikka muistikin terävästi menneet kauhut ja surut.
Matkamme ei kuitenkaan siedä viivyttelyä, joten olemme kulkeneet sitkeästi eteenpäin metsän varjoissa. Tänään iltapäivällä kova rankkasade ja myrsky alkoi kuitenkin seuruettamme suomia, eikä matkustamisesta tullut sen jälkeen enää mitään. Tarkkasilmäinen Haukansilmä löysi kuitenkin meille sateensuojan täältä maan alta, kannon onkaloista.
Tämä ei kuitenkaan ollut mikä tahansa luonnonmuovaama onkalo suuren juurakon suojissa, vaan isäntämme kotikolo. Aluksi tänne kömpiessämme olimme kauhuissamme löytäessämme kolon seiniltä merkkejä, jotka saattoivat vain olla Varjon olentojen kirjoituksia tai piirrustuksia - näin ainakin Gildor ne sillä hetkellä tunnisti. Kolo oli näitä piirrustuksia, muutamia makuualustaksi pakattuja rääsyjä sekä pientä valkeaa lukuunottamatta tyhjä, mutta ellei isäntämme olisi meitä onnistunut yllättämään, tuskin olisimme jääneet koloon pitemmäksi aikaa.
Isäntämme hiipi nimittäin meidän takanamme ja peitti keihäänsä kanssa ovensuun. Hän vaati saada tietää millä asioilla liikuimme, keitä olimme ja olimmeko Varjon palvelijoita. Omaa nimeään hän ei osannut meille kertoa - ei kuulemma muistanut, sillä Varjo oli sen häneltä ottanut. Tarjosimme hänelle ruokaa toivoen, että tämän kurjan olentoparan luottamut siitä heräisi. Enempää hän ei kuitenkaan oikein osannut kertoa, kuin että oli kärsinyt kovin Varjon armottoman kouran alla, ja että todisti pimeyden heräämistä näkyunissaan. Hänen mukaansa Dol Guldurin pimeät voimat ovat palaamassa, vaikkei hän tuota kirottua nimeä suostu lausumaan sen enempää kuin omaa nimeäänkään.
Moiset uutiset kuulostavat epäilemättä huolestuttavilta, vaikka en ole täysin varma niiden todenperäisyydestä. Tämä erakko en selkeästi järkensä valon menettänyt, eikä meillä ole parannuskeinoja hänelle tarjota. Liioin hän ei ole halukas lähtemään matkaamme, että voisimme saattaa hänet pois Synkmetsän varjoista. Gildorin mukaan tämä erakko on vaeltanut jo pitkään Synkmetsässä; haltiat ovat tämän muutamia kertoja nähneet, mutta erakko on kuulemma aina paennut heidät kohdatessaan. Olento parka.
Jälkikirjoitus:
Erakon menneisyys valottui meille hieman! Kenties ruoka tai ystävällinen käytöksemme herätti lopulta tämän erakon luottamuksen, sillä hetki sitten hän antoi säilytettäväksemme tarkkaan piilottamansa kirveenterän. Haukanterä tunnisti tämän kansansa aarteeksi, Sudenpuremaksi, joka oli mahtava metsämiesten päälliköiden ase.
Tämä erakkomme on epäilemättä ollut tärkeä ja urhoollinen soturi, kun hänellä tällainen aarre on säilytettävänään. Mutta miten hän on vajonnut tähän alennustilaan, joka häntä vaivaa? Haukansilmän mukaan hänen kansansa liittolainen, Radagast Ruskea saattaisi osata valottaa paitsi erakon, myös tämän mahtavan aseen liikkeitä. Sääli, ettei tämä erakko osaa tai halua kertoa meille enempää.
Joka tapauksessa päätimme yhteistuumin, että Sudenpurema on palautettava metsänmiesten päälliköille Metsänmiehen saliin. Niinpä matkamme tulee jatkumaan kauppias Baldorin ja hänen poikansa kanssa aina heidän pääte-etapilleen saakka.
8.5.2946 KA
Matkamme on jatkunut välikohtauksitta, paitsi että Synkmetsän tuntu käy yhä painostavammaksi. Gildor varoitti minua ja Haukansilmää käyttämästä turhaan kirveitämme, sillä puut muistaa edelleen ajan, jolloin metsänmiehet hakkasivat niiden tovereita maahan näillä seuduilla. Luotan Gildoriin tässä, ja olen pitänyt käteni visusti kaukana kirveestäni.
Belko-pojan luonnolle metsän koettelemukset alkavat käydä raskaiksi kantaa. Tänään jouduin puuttumaan hänen koviin ja armottomiin sanoihinsa isäänsä kohtaan. Syyttä ja suotta hän syyllistää isäänsä perheensä koettelemuksista, mutta toisaalta ymmärrän kyllä, millainen koettelemus tämä metsä on varmasti nuorelle pojalle ollut, enkä voi olla tuntematta hieman sääliä hänenkin koettelemusten puolesta. Hän on joutunut sietämään paljon enemmän kuin ikäisensä tarvitsisi kestää.
9.5.2946 KA
Jouduin hylkäämään tänään päätökseni olla tarttumatta kirveeseeni. Leiriydyimme yöksi, kuten normaalisti, mutta yöllä Synkmetsän lumous jälleen yritti johdattaa seurueemme turmioon. Jonkinlainen Varjon olento onnistui houkuttelemaan mustilla voimillaan kaikki muut minua lukuunottamatta pauloihinsa, ja Belko-poika oli päästä hengestään.
Tämä Varjon olento piileskeli vanhassa kaivossa, ja onnistui jonkinlaisilla hengenvoimillaan houkuttelemaan Gildorin, Haukansilmän sekä Belkon luokseen, ja veti Belkon mustilla, vahvoilla lonkeroillaan piilopaikkaansa. Onneksi onnistuimme pelastamaan Belkon, vaikka hirviön lonkerot minun kylkiluitani rusentivatkin niin pahasti, että hengittäminen sattuu vieläkin.
Lähdemme pian jälleen liikkeelle, sillä yön koettelemukset eivät saa estää matkustamista. Toivottavasti pian jätämme tämän metsän taaksemme. Gildor tuntuu olevan erityisen murtunut yön tapahtumista ja kantaa synkkää varjoa yllään. Hän on katsellut koettelemuksestamme lähtien Belkoa paitsi pahoillaan myös kauhuissaan.
11.5.2946 KA
Vapaus! Pääsimme tänään Synkmetsän länsirajalle, ja uskon sekä toivon matkamme helpottuvan tästä eteenpin. Otimme kaikki metsästä poistumisen tervetulleena vaihteluna, ja tunnen ainakin itse jo, kuinka Varjo irrottaa otettaan sielustani.
16.5.2946 KA
Kirjoitan tätä metsänmiesten saleissa simatuoppi äärelläni ja metsänihmisten penskat ja koirat pyörimässä jaloissani. En kuitenkaan pane pahakseni, sillä Haukansilmän väki on ottanut meidät vastaan kuin sankarit palautettuamme heidän muinaisen aarteensa, Sudenpureman. Metsänihmisten päälliköt olivat kenties hieman tyytymättömiä vaatiessamme, että annamme kirveenterän ensin Radagastille, joka saa päättää, kenelle aarre siirtyy, mutta siitä huolimatta tavallinen väki pitää meitä kansansa ystävinä ja sankareina.
17.5.2946 KA
Baldor sai hoidettua liiketoimensa metsänihmisten parissa ja lähti nyt paluumatkalle Esgarothia kohti. Kauppias poikineen kiitteli meitä lämpimästi, ja Baldorin kultakolikot painavat mukavasti kukkarossani maksuna avustamme. Baldor lupasi, että palatessamme Järvikaupunkiin meillä on aina paikka hänen talossaan.
Belkon hyvästelin hieman haikeana, ja muutama kyynel tuntui pojankin silmäkulmassa näkyvän. Toivottavasti heidän kotimatkansa sujuu turvallisesti.
Me joudumme ikävä kyllä odottamaan, että Radagast palaa joltain salaperäiseltä matkaltaan, ennen kuin voimme päättää, mitä teemme seuraavaksi, mutta tuskinpa kukaan meistä pistää pientä mahdollisuutta lepoon pahakseen. Jo näitä sanoja kirjoittaessani tunnen, että Synkmetsän varjo alkaa irrottaa otettaan, ja näiden metsänihmisten yksinkertaisen ja rehellisen elämän näkeminen on saanut jälleen toivoni heräämään. Kansani muisti on pitkä ja täynnä synkkiä tarinoita pimeyden voimista ja voitoista, mutta kuinka mikään varjo voisi taistella täällä metsänihmisten parissa kohtaamaani elämänhalua ja iloa vastaan ja voittaa?
31.5.2946 KA
En ole tarttunut sulkakynääni pitkään aikaan, sillä metsänihmisten parissa on ollut niin paljon erilaista nähtävää, etten ole viitsinyt kuluttaa aikaani raapusteluun.
Olemme Haukansilmän opastuksella tutustuneet metsänihmisten tapoihin ja hänen kansansa edustajiin, ja uskallan sanoa, että olemme löytäneet kenties jopa muutamia ystäviä Metsänmiehen saleista. Minä olen piirtänyt parhaani mukaan karttaa tähänastisesta matkastamme sekä kirjannut tarkemmin ylös edesottamuksiamme, kun taas Gildor on vaeltanut lähiseudun metsissä uuden jousensa kanssa. Varjo tuntuu nousseen myös haltiatoverini päältä, ja hänen kansansa laulut soljuvat jälleen helposti hänen huuliltaan metsänmiesten lasten iloksi.
Sen ajan, mitä hän ei käytä laulaessa metsänihmisten lapsille kansansa lauluja tai metsästämässä, hän harjoittelee metsänihmisten sotureiden kanssa asetaitoja yllättävällä päättäväisyydellä. Jutellessani hänen kanssaan hän tuntuu jälleen näkevän toivoa, että jonain päivänä hänen kotimaataan kutsuttaisiin Synkmetsän sijaan Suureksi Vihermetsäksi, ja että hänen kansansa saisi asua rauhassa ja turvassa Varjolta.
Haukansilmän puolesta minua huolettaa; tämä tuntuu edelleen kantavan Synkmetsän varjoa sisällään, vaikka kotiväen näkeminen tuntuu hiljalleen hänenkin toivoaan nostavan. Hän vaeltaa lähinnä yksin Synkmetsän rajoilla ja tuntuu kovin levottomalta ja halukkaalta jatkamaan jo matkaamme.
Sudenpurema on edelleen minulla, ja pidän sen visusti tallessa, kunnes pääsemme tapaamaan Radagastia, joka kenties pystyy meille sen ja erakon salaisuutta valottamaan. Jonkin verran olen itsekin saanut metsänmiesten vanhuksilta ja tarinaniskijöiltä selville, mutta ase kantajineen tuntuu kääriytyvän salaperäisyyden verhoon, joka turhauttaa minua kovasti. Kunpa "Ruskea Velho", kuten metsänihmiset Radagastia kutsuvat, palaisi pian takaisin kotiinsa Rhosgobeliin.
Pääsimme toisella pelikerralla jo pelimekaanisesti "Fellowship"-vaiheeseen, joka on tarkoitettu lepoa, toipumista, hahmonkehitystä ja erilaisia hahmojen elämää valottavia pikkutoimia varten. Mielestäni itse pelaaminen alkoi tuntua jo miellyttävän sujuvalta, eikä sääntöjä tarvinnut turhan paljoa pelin aikana selailla. Erityisesti taistelu kaivon outoa hirviötä vastaan oli erittäin mielenkiintoinen, ja onnistui herättämään varsinkin Gildorissa voimanjanoa sekä syyllisyyden tunteita. Haltiasta tulee varmaan pelien myötä vielä mielenkiintoinen hahmo, vaikka hänen päänsä sisään ei näiden merkintöjen kautta (vielä) päästäkään.
Fellowhip-vaihe menee mukavasti hahmojen mieltä vaivaavaa Varjoa sekä haavoja parannellessa. Torin ei kokemustaan päässyt vielä taitojen korottamiseen käyttämään, mutta Gildorin miekkataidot nousivat yhdellä pykälällä.
Pelistä heränneistä huomioista voisi mainita, että tällä hetkellä aloittelevat seikkailijamme joutuvat turvautumaan paljon Seurueeseen (Fellowship Pool) ja Toivoon (Hope-pisteet) onnistuakseen urotöissään. Toisaalta tämä on sääntökirjan mukaan tarkoituskin. Hahmonkehitys näyttäisi olevan sopivan ripeää - ei liian hidasta tai nopeaa, ja tasojen puuttuminen ja hahmonkehitys Fellowship-vaiheessa poistaa mukavasti joitain pelejä vaivaavan "ding!"-efektin.
Kaiken kaikkiaan ensimmäinen seikkailu oli erittäin mukava paketti, joka jätti auki selvää jatkoa tulevaisuuden varalle. Myös Gildorin kohtalo näyttää olevan tiukasti sidottu tuleviin tapahtumiin; saa nähdä, viekö haltiasoturin vallanhimo voiton tämän luonteen jaloudesta, ja saako Varjo jälleen uuden kätyrin riveihinsä.
Synkmetsä osoitti tänään meille jälleen vaaransa ja salaisuutensa. Kirjoitan tätä mahtavan kannon alle kaivetussa kolossa, melkein kuin pienessä hobittien kolossa, joista olen kuullut puhuttavan. Tämän kolon asukas ei kuitenkaan ole mikään hobitti, vaan riutunut ja kovia kokenut erakko, jonka arvelemme olevan metsänmiesten sukua.
Haltiasalolta pääsimme jatkamaan matkaa levänneinä voimiemme hieman palauduttua, mutta matka ei senkään jälkeen ole ollut helppoa. Sekä Gildor että Haukansilmä tuntuvat ottavan Synkmetsän nykyisen tilan kovin raskaasti, ja varsinkin haltia kantaa syyllisyyden taakkaa Baldorin kokemasta onnettomuudesta. Onneksi kauppiaalle ei kuitenkaan käynyt huonommin, seuraavana aamuna herätessään hän tuntui olevan jälleen kunnossa, vaikka muistikin terävästi menneet kauhut ja surut.
Matkamme ei kuitenkaan siedä viivyttelyä, joten olemme kulkeneet sitkeästi eteenpäin metsän varjoissa. Tänään iltapäivällä kova rankkasade ja myrsky alkoi kuitenkin seuruettamme suomia, eikä matkustamisesta tullut sen jälkeen enää mitään. Tarkkasilmäinen Haukansilmä löysi kuitenkin meille sateensuojan täältä maan alta, kannon onkaloista.
Tämä ei kuitenkaan ollut mikä tahansa luonnonmuovaama onkalo suuren juurakon suojissa, vaan isäntämme kotikolo. Aluksi tänne kömpiessämme olimme kauhuissamme löytäessämme kolon seiniltä merkkejä, jotka saattoivat vain olla Varjon olentojen kirjoituksia tai piirrustuksia - näin ainakin Gildor ne sillä hetkellä tunnisti. Kolo oli näitä piirrustuksia, muutamia makuualustaksi pakattuja rääsyjä sekä pientä valkeaa lukuunottamatta tyhjä, mutta ellei isäntämme olisi meitä onnistunut yllättämään, tuskin olisimme jääneet koloon pitemmäksi aikaa.
Isäntämme hiipi nimittäin meidän takanamme ja peitti keihäänsä kanssa ovensuun. Hän vaati saada tietää millä asioilla liikuimme, keitä olimme ja olimmeko Varjon palvelijoita. Omaa nimeään hän ei osannut meille kertoa - ei kuulemma muistanut, sillä Varjo oli sen häneltä ottanut. Tarjosimme hänelle ruokaa toivoen, että tämän kurjan olentoparan luottamut siitä heräisi. Enempää hän ei kuitenkaan oikein osannut kertoa, kuin että oli kärsinyt kovin Varjon armottoman kouran alla, ja että todisti pimeyden heräämistä näkyunissaan. Hänen mukaansa Dol Guldurin pimeät voimat ovat palaamassa, vaikkei hän tuota kirottua nimeä suostu lausumaan sen enempää kuin omaa nimeäänkään.
Moiset uutiset kuulostavat epäilemättä huolestuttavilta, vaikka en ole täysin varma niiden todenperäisyydestä. Tämä erakko en selkeästi järkensä valon menettänyt, eikä meillä ole parannuskeinoja hänelle tarjota. Liioin hän ei ole halukas lähtemään matkaamme, että voisimme saattaa hänet pois Synkmetsän varjoista. Gildorin mukaan tämä erakko on vaeltanut jo pitkään Synkmetsässä; haltiat ovat tämän muutamia kertoja nähneet, mutta erakko on kuulemma aina paennut heidät kohdatessaan. Olento parka.
Jälkikirjoitus:
Erakon menneisyys valottui meille hieman! Kenties ruoka tai ystävällinen käytöksemme herätti lopulta tämän erakon luottamuksen, sillä hetki sitten hän antoi säilytettäväksemme tarkkaan piilottamansa kirveenterän. Haukanterä tunnisti tämän kansansa aarteeksi, Sudenpuremaksi, joka oli mahtava metsämiesten päälliköiden ase.
Tämä erakkomme on epäilemättä ollut tärkeä ja urhoollinen soturi, kun hänellä tällainen aarre on säilytettävänään. Mutta miten hän on vajonnut tähän alennustilaan, joka häntä vaivaa? Haukansilmän mukaan hänen kansansa liittolainen, Radagast Ruskea saattaisi osata valottaa paitsi erakon, myös tämän mahtavan aseen liikkeitä. Sääli, ettei tämä erakko osaa tai halua kertoa meille enempää.
Joka tapauksessa päätimme yhteistuumin, että Sudenpurema on palautettava metsänmiesten päälliköille Metsänmiehen saliin. Niinpä matkamme tulee jatkumaan kauppias Baldorin ja hänen poikansa kanssa aina heidän pääte-etapilleen saakka.
8.5.2946 KA
Matkamme on jatkunut välikohtauksitta, paitsi että Synkmetsän tuntu käy yhä painostavammaksi. Gildor varoitti minua ja Haukansilmää käyttämästä turhaan kirveitämme, sillä puut muistaa edelleen ajan, jolloin metsänmiehet hakkasivat niiden tovereita maahan näillä seuduilla. Luotan Gildoriin tässä, ja olen pitänyt käteni visusti kaukana kirveestäni.
Belko-pojan luonnolle metsän koettelemukset alkavat käydä raskaiksi kantaa. Tänään jouduin puuttumaan hänen koviin ja armottomiin sanoihinsa isäänsä kohtaan. Syyttä ja suotta hän syyllistää isäänsä perheensä koettelemuksista, mutta toisaalta ymmärrän kyllä, millainen koettelemus tämä metsä on varmasti nuorelle pojalle ollut, enkä voi olla tuntematta hieman sääliä hänenkin koettelemusten puolesta. Hän on joutunut sietämään paljon enemmän kuin ikäisensä tarvitsisi kestää.
9.5.2946 KA
Jouduin hylkäämään tänään päätökseni olla tarttumatta kirveeseeni. Leiriydyimme yöksi, kuten normaalisti, mutta yöllä Synkmetsän lumous jälleen yritti johdattaa seurueemme turmioon. Jonkinlainen Varjon olento onnistui houkuttelemaan mustilla voimillaan kaikki muut minua lukuunottamatta pauloihinsa, ja Belko-poika oli päästä hengestään.
Tämä Varjon olento piileskeli vanhassa kaivossa, ja onnistui jonkinlaisilla hengenvoimillaan houkuttelemaan Gildorin, Haukansilmän sekä Belkon luokseen, ja veti Belkon mustilla, vahvoilla lonkeroillaan piilopaikkaansa. Onneksi onnistuimme pelastamaan Belkon, vaikka hirviön lonkerot minun kylkiluitani rusentivatkin niin pahasti, että hengittäminen sattuu vieläkin.
Lähdemme pian jälleen liikkeelle, sillä yön koettelemukset eivät saa estää matkustamista. Toivottavasti pian jätämme tämän metsän taaksemme. Gildor tuntuu olevan erityisen murtunut yön tapahtumista ja kantaa synkkää varjoa yllään. Hän on katsellut koettelemuksestamme lähtien Belkoa paitsi pahoillaan myös kauhuissaan.
11.5.2946 KA
Vapaus! Pääsimme tänään Synkmetsän länsirajalle, ja uskon sekä toivon matkamme helpottuvan tästä eteenpin. Otimme kaikki metsästä poistumisen tervetulleena vaihteluna, ja tunnen ainakin itse jo, kuinka Varjo irrottaa otettaan sielustani.
16.5.2946 KA
Kirjoitan tätä metsänmiesten saleissa simatuoppi äärelläni ja metsänihmisten penskat ja koirat pyörimässä jaloissani. En kuitenkaan pane pahakseni, sillä Haukansilmän väki on ottanut meidät vastaan kuin sankarit palautettuamme heidän muinaisen aarteensa, Sudenpureman. Metsänihmisten päälliköt olivat kenties hieman tyytymättömiä vaatiessamme, että annamme kirveenterän ensin Radagastille, joka saa päättää, kenelle aarre siirtyy, mutta siitä huolimatta tavallinen väki pitää meitä kansansa ystävinä ja sankareina.
17.5.2946 KA
Baldor sai hoidettua liiketoimensa metsänihmisten parissa ja lähti nyt paluumatkalle Esgarothia kohti. Kauppias poikineen kiitteli meitä lämpimästi, ja Baldorin kultakolikot painavat mukavasti kukkarossani maksuna avustamme. Baldor lupasi, että palatessamme Järvikaupunkiin meillä on aina paikka hänen talossaan.
Belkon hyvästelin hieman haikeana, ja muutama kyynel tuntui pojankin silmäkulmassa näkyvän. Toivottavasti heidän kotimatkansa sujuu turvallisesti.
Me joudumme ikävä kyllä odottamaan, että Radagast palaa joltain salaperäiseltä matkaltaan, ennen kuin voimme päättää, mitä teemme seuraavaksi, mutta tuskinpa kukaan meistä pistää pientä mahdollisuutta lepoon pahakseen. Jo näitä sanoja kirjoittaessani tunnen, että Synkmetsän varjo alkaa irrottaa otettaan, ja näiden metsänihmisten yksinkertaisen ja rehellisen elämän näkeminen on saanut jälleen toivoni heräämään. Kansani muisti on pitkä ja täynnä synkkiä tarinoita pimeyden voimista ja voitoista, mutta kuinka mikään varjo voisi taistella täällä metsänihmisten parissa kohtaamaani elämänhalua ja iloa vastaan ja voittaa?
31.5.2946 KA
En ole tarttunut sulkakynääni pitkään aikaan, sillä metsänihmisten parissa on ollut niin paljon erilaista nähtävää, etten ole viitsinyt kuluttaa aikaani raapusteluun.
Olemme Haukansilmän opastuksella tutustuneet metsänihmisten tapoihin ja hänen kansansa edustajiin, ja uskallan sanoa, että olemme löytäneet kenties jopa muutamia ystäviä Metsänmiehen saleista. Minä olen piirtänyt parhaani mukaan karttaa tähänastisesta matkastamme sekä kirjannut tarkemmin ylös edesottamuksiamme, kun taas Gildor on vaeltanut lähiseudun metsissä uuden jousensa kanssa. Varjo tuntuu nousseen myös haltiatoverini päältä, ja hänen kansansa laulut soljuvat jälleen helposti hänen huuliltaan metsänmiesten lasten iloksi.
Sen ajan, mitä hän ei käytä laulaessa metsänihmisten lapsille kansansa lauluja tai metsästämässä, hän harjoittelee metsänihmisten sotureiden kanssa asetaitoja yllättävällä päättäväisyydellä. Jutellessani hänen kanssaan hän tuntuu jälleen näkevän toivoa, että jonain päivänä hänen kotimaataan kutsuttaisiin Synkmetsän sijaan Suureksi Vihermetsäksi, ja että hänen kansansa saisi asua rauhassa ja turvassa Varjolta.
Haukansilmän puolesta minua huolettaa; tämä tuntuu edelleen kantavan Synkmetsän varjoa sisällään, vaikka kotiväen näkeminen tuntuu hiljalleen hänenkin toivoaan nostavan. Hän vaeltaa lähinnä yksin Synkmetsän rajoilla ja tuntuu kovin levottomalta ja halukkaalta jatkamaan jo matkaamme.
Sudenpurema on edelleen minulla, ja pidän sen visusti tallessa, kunnes pääsemme tapaamaan Radagastia, joka kenties pystyy meille sen ja erakon salaisuutta valottamaan. Jonkin verran olen itsekin saanut metsänmiesten vanhuksilta ja tarinaniskijöiltä selville, mutta ase kantajineen tuntuu kääriytyvän salaperäisyyden verhoon, joka turhauttaa minua kovasti. Kunpa "Ruskea Velho", kuten metsänihmiset Radagastia kutsuvat, palaisi pian takaisin kotiinsa Rhosgobeliin.
***
Pääsimme toisella pelikerralla jo pelimekaanisesti "Fellowship"-vaiheeseen, joka on tarkoitettu lepoa, toipumista, hahmonkehitystä ja erilaisia hahmojen elämää valottavia pikkutoimia varten. Mielestäni itse pelaaminen alkoi tuntua jo miellyttävän sujuvalta, eikä sääntöjä tarvinnut turhan paljoa pelin aikana selailla. Erityisesti taistelu kaivon outoa hirviötä vastaan oli erittäin mielenkiintoinen, ja onnistui herättämään varsinkin Gildorissa voimanjanoa sekä syyllisyyden tunteita. Haltiasta tulee varmaan pelien myötä vielä mielenkiintoinen hahmo, vaikka hänen päänsä sisään ei näiden merkintöjen kautta (vielä) päästäkään.
Fellowhip-vaihe menee mukavasti hahmojen mieltä vaivaavaa Varjoa sekä haavoja parannellessa. Torin ei kokemustaan päässyt vielä taitojen korottamiseen käyttämään, mutta Gildorin miekkataidot nousivat yhdellä pykälällä.
Pelistä heränneistä huomioista voisi mainita, että tällä hetkellä aloittelevat seikkailijamme joutuvat turvautumaan paljon Seurueeseen (Fellowship Pool) ja Toivoon (Hope-pisteet) onnistuakseen urotöissään. Toisaalta tämä on sääntökirjan mukaan tarkoituskin. Hahmonkehitys näyttäisi olevan sopivan ripeää - ei liian hidasta tai nopeaa, ja tasojen puuttuminen ja hahmonkehitys Fellowship-vaiheessa poistaa mukavasti joitain pelejä vaivaavan "ding!"-efektin.
Kaiken kaikkiaan ensimmäinen seikkailu oli erittäin mukava paketti, joka jätti auki selvää jatkoa tulevaisuuden varalle. Myös Gildorin kohtalo näyttää olevan tiukasti sidottu tuleviin tapahtumiin; saa nähdä, viekö haltiasoturin vallanhimo voiton tämän luonteen jaloudesta, ja saako Varjo jälleen uuden kätyrin riveihinsä.
torstai 21. kesäkuuta 2012
The One Ring -roolipelikampanja: Mustan Noituuden Vuori
Seuraavaksi merkintöjä The One Ring -roolipelillä aloittamastamme kampanjasta Torin Durininpojan näkökulmasta. Pelinjohtajana toimii Noppakoura/MkaY, ja minä pelaan.
Gildor Haldirinpoika on Synkmetsän salohaltia ja kampanjan "päähahmo", jonka perhe on menettänyt paljon Synkmetsässä levinneelle pahuudelle. Nuori haltia onkin omistanut elämänsä tuon pahuuden vastustamiselle. Minun pelaajahahmoni.
Torin Durininpoika taasen on kääpiö Ereborin saleista, mutta pikemminkin tiedonjanoinen ja utelias kuin arvometallien ja jalokivien perään. Kääpiö on toiminut Ereborin lähettiläänä niin Laaksossa, Järvikaupungissa kuin Salohaltioiden saleissakin, ja hänen olallaan matkustaa Yksinisen vuoren älykäs korppi nimeltään Valkonokka. Minun pelaajahahmoni.
Haukansilmä on taasen metsänmiesten parista tuleva levoton sielu ja sai nopeasti sekä seurueen tiedustelijan että parantajan manttelit harteilleen. Maken pelinjohtajahahmo.
Torin Durininpojan päiväkirja
19.4.2946 Kolmatta aikaa
Tätä kirjoittaessani istun lauttahaltioiden lautalla, ja olen matkalla Salohaltioiden kuninkaan saleihin. Jos joku olisi minulle aamulla sanonut, että matkustaisin vielä tänään jälleen Synkmetsään, mutta niin kohtalo meitä heittelee, eikä pieni kuolevainen voi kuin seurata edessään levittäytyvää tietä.
Seikkailumme alkoi yllättäen. Olin Gildorin ja Haukansilmän kanssa viettämässä ansaittua lepopäivää Pitkäjärven rannalla saatettuamme kauppakaravaanin XXX:stä Esgarothin järvikaupunkiin. Tämä ei toki ollut ensimmäinen kerta, kun me kolme olimme tehneet yhteistyötä, vaikka seurueemme kovin eriskummallinen monien mielestä olikin. Yhteistyömme oli sujunut aina hyvin, joten emme nähneet syytä antaa kansojen epäluuloisuuden pilata välejämme. Koska korppini Valkonokkakin tuntuu pitävän kahta toveriani luoettavana, ei koti-ikävä ja kaipuu omieni pariin ole minua päässyt kovinkaan vaivaamaan.
Mutta nyt ajatukseni karkaa. Olimme siis lepäämässä Pitkän järven rannalla, kun kuulimme avunhuutoja. Pian järvenrantaan juoksikin nuori, hätääntynyt poika. Poika tuskin sai sanaa suustaan, niin kauhuissaan hän oli, mutta lopulta ymmärsimme hänen isänsä vartioiden käyneen heidän kahden kimppuun. Poika oli päässyt pakoon, mutta isä oli edelleen vaarassa.
Gildor on jalo sielu, mutta nuori ja kärsimätön haltiaksi, eikä epäröinyt tai jäänyt harkitsemaan vaihtoehtojamme, vaan rynnisti saman tien metsään suuntaan pojan saattamana. Minä ja Haukansilmä seurasimme häntä, sillä emmehän voineet jättää ystäväämme pulaan.
Kauppiaan onneksi ehdimme paikalle, ennen kuin nuo ahneet ja häikäilemättömät konnat, kauppiaan vartijat, ehtivät tehdä miekoillaan mitään pysyvää vahinkoa. Ajoimme heidät pois, minkä ansiosta kauppias meitä kovasti kiittelikin. Itsensä hän esitteli Baldoriksi ja poikansa Belgoksi. He ovat kauppiassukua, joka oli viettänyt hyvää elämää Esgarothissa aina siihen asti, kun Smaug tuhosi kaupungin. Omaisuuden ja suvun tuho oli pakottanut Baldorin viimeisen jälkeläisensä kanssa tielle keräämään uutta omaisuutta.
Baldorilta puuttuivat nyt kuitenkin vartiomiehet, ja hän tarjosi pestiä meille. Koska mikään ei meitä Esgarothissa pidätellyt, otimme tarjouksen vastaan. Lopullinen määränpäämme on Synkmetsän toisella länsipuolella, Metsämiehen Saleissa. Matkamme tulee siis olemaan pitkä - melkein kuukauden mittainen! Onneksemme kohtasimme lauttahaltioita, joiden kyydillä pääsemme ensimmäiselle välietapillemme salohaltioiden kuningas Thranduilin saleihin. Mieltäni lämmittää nähdä nuo kauniit salit pitkästä aikaa.
22.4.2946 KA
Huomenna meidän pitäisi saapua Thranduilin saleihin. Matkamme ensimäinen osuus on sujunut leppoisasti lauttahaltioiden kestitsemänä. Olemme käyttäneet matkamme hyödyksi keräämällä voimia ja tutustumalla isäntäämme Baldoriin.
Epäonni on tosiaan tätä kauppiasta koetellut, sillä hän ei menettänyt Smaugin liekeille pelkästään omaisuuttaan vaan myös lähes koko perheensä. Vain pieni Belgo oli hänelle jäänyt - ja pojankin silmistä näki, että nuorena todistettu tuho ja kuolema oli jättänyt tähän jälkensä. Olenkin tehnyt parhaani piristääkseni Belgoa korppini Valkonokan avustuksella, ja kenties olen saanut tuotua hieman riemua poikaparan synkkään elämään.
Pojalla on kaulassaan jokin outo riipus, jota tämä tuntuu pitävän suuressa arvossa. Mieleni tekisi kovin kysellä tästä korusta, mutta minun on maltettava mieleni, kunnes tunnen tämän kauppiasperheen paremmin. "Moinen utelu ei olisi sopivaa!" yritän itselleni painottaa, mutta uteliaisuus painaa minua kovin - se on minun riippakiveni.
Gildor, jonka silmissä näen samanlaisen menetyksen tuskan, on vetäytynyt omiin ajatuksiinsa. Kenties Baldorin tarina on saanut hänet muistelemaan omia koettelemuksiaan Varjon kourissa. Paljoa en haltian menneisyydestä tiedä, paitsi sen, että tämän suku on menettänyt paljon Synkmetsää koettelevan pahuuden kätyreille.
Toivottavasti kotisaliensa näkeminen piristää haltiaa.
24.4.2946 KA
Olemme jättäneet kuningas Thranduilin salit taaksemme ja astuneet Synkmetsän varjoisille poluille. Aikomuksenamme on kulkea haltioiden polkuja ensin Synkmetsän länsireunaan. Sen jälkeen meidän ei tarvitse kuin seurata metsänreunaa etelään, kunnes saavumme Metsänmiehen Saliin. Suunnitelma on yksinkertainen, mutta uskosin sen toimivan. Tosin Baldorin kartta on kovin epätarkka, mutta olen hieman korjaillut sitä omien tietojeni mukaan. Uskoisin matkan sujuvan hyvin.
Aikamme Thranduilin saleissa sujui mukavasti, ja haltioille vieras Haukansilmäkin päästettiin tutustumaan salohaltioiden kotiluoliin. Vaikka haltioiden luolia ei voi kääpiökaivantoihin verratakaan, on kuningas Thranduil tehnyt vaikuttavaa työtä valtakuntaansa rakentaessaan. Nautin kovin tuosta lyhyestä mahdollisuudesta päästä nauttimaan maan painosta päälläni, ja Gildorkin tuntui piristyvän kotimaahansa toviksi päästessään.
Seurueemme saatettiin lopulta Synkmetsän läpi vieville haltiapoluille Lindar-nimisen rajavartijan toimesta. Ennen lähtöämme tämä antoi meille vielä viimeisen neuvon: "Mitä tahansa teettekin, pysykää polulla, älkääkä juoko Synkmetsän virroista." Kovin oli outo ohje, mutta kaippa haltiat kotimetsänsä tuntevat. Ainakin ensimmäinen matkapäivä metsän läpi on sujunut ongelmitta.
28.4.2946 KA
Turhaan ei Synkmetsän vaarallisuudesta ja vaivoista varoitella. Matkan rasitukset ovat yllättäneet minut niin, etten ole edes kynääni jaksanut tarttua.
Vaikka matkamme on sujunut kohtuullisen vaarattomasti, niin silti outo, painostava tunne vaivaa kauppaseuruettamme. Gildor varsinkin tuntuu kovin lohduttomalta ja näyttää murehtivan kaikkea kansansa Synkmetsän varjolle menettämää. Lisäksi olemme nähneet valtavia hämähänkinseittejä, jotka eivät voi olla minkään luonnollisen olennon aikaansaannosta. Haukansilmä ja Gildor tunnistivat nämä Synkmetsän lukkien aikaansaannoksiksi, ja onnistuimme onneksi kiertämään ne kohtaamatta itse petoja.
3.5.2946 KA
Saavuimme tänään vanhaan haltialehtoon, joka vielä taistelee Varjoa vastaan. Gildor piristyi silmin nähden saapuessamme tähän rauhalliseen, joskin autioon turvasatamaan, ja lepo tekee meille kaikille varmasti hyvää.
4.5.2946 KA
Haltialehto ei osoittautunut aivan niin turvalliseksi kuin Gildor oletti; Synkmetsän varjo oli turmellut myös lehdon läpi virtaavan puron, mistä todisteena yön tullen vettä nauttinut Baldor joutui jonkinlaisen lumouksen valtaan ja uskoi elävänsä päivää, jolloin Smaug tuhosi Esgarothin. Edes omaa poikaansa hän ei tunnistanut, vaan juoksi metsään etsimään perhettään. Jätimme Belgon huolehtimaan poneista ja lähdimme itse etsimään kauppiasta.
Onneksemme löysimme Baldorin - epäonneksemme löysimme hänet Synkmetsän hämähäkkien pesästä. Nämä varjon pedot olivat vallanneet muinaisen rauniolinnoituksen pesäkseen - linnoituksen, jonka tunnistin vanhaksi Laviarin rajalinnkasi ajoilta, jolloin rauha vielä hallitsi Suuressa vihermetsässä, kauan ennen aikoja, jolloin se tunnettiin Synkmetsänä.
Onnistuimme pelastamaan Baldorin hämähäkkien kynsistä, mutta taistelu oli raaka, ja Gildor satutti itsensä pahasti yrittäessään repiä kauppiasta alas hämähäkkien seiteistä. Onneksemme pääsimme kaikki hengissä takaisin lehtoon, johon hämähäkit eivät uskaltaneet meitä seurata, ja Haukansilmän parantajantaidot helpottivat niin haltian oloa kuin kauppiaan kokemaa outoa hämmennystä. Onneksi lopulta pahin menetys hämähäkeille oli Gildorin jousi, joka jäi raunioihin paetessamme hämähäkkejä.
En kuitenkaan tiedä, kuinka paljon kokemamme koettelemukset meitä viivyttävät. Voi olla, että meidän on toivuttava muutamia päiviä lehdossa - eikä viipyminen Synkmetsän varjoissa tunnu enää ollenkaan viisaalta.
***
Ensimmäinen pelikerta osoitti The One Ring -roolipelin varsin toimivaksi sovitukseksi Sormusten herran maailmasta. Kirja voisi olla hieman selkeämmin ryhmitelty ja kirjoitettu, sillä nyt jotkin kohdat tuntuvat hieman tulkinnanvaraisilta, ja sääntöjä on ripoteltu pitkin kirjaa.
Hieman ontuvasta taitosta huolimatta itse säännöt osuivat kyllä nyt oikeaan hermoon. Erityisesti säännöt matkustamiselle olivat aivan loistavat samoin kuin seuruetta koskevat osuudet. Hienoa, että Keski-Maahan sijoittuvaan peliin on tehty näin tarkasti tarinoiden teemoja ja tyyliä silmällä pitäen. Olen nimittäin nykyään aika pitkälle sitä mieltä, että säännöillä saa aikaan tietynlaista toimintaa ja tarinaa vain, jos säännöt tällaista tarinaa ja toimintaa tukevat. Nyt Tarulle Sormusten Herrasta tyypillinen matkustamisen vaikeus, hahmojen sisäinen kamppailu ja seurueen dynamiikka tulivat erittäin hyvin esille - paljon paremmin kuin esimerkiksi KERP-kokeilussa.
Erityisen kunniamaininnan saavat "Traitsit" (erityispiirteitä ja erikoistumisalueita), "Cultural Blessing" (jokaisen kansan erityisominaisuus) sekä "Virtue/Reward" (erityisiä esineitä sekä lisää eri kansoille tyypillisiä erityisominaisuuksia). Nämä kaikki pelin piirteet loivat erittäin mielenkiintoista peliä ja tarinaa. Toisaalta on varmaankin syytä huomioida, että tämä ei ole kovin simulationistinen peli, vaan tarinankerronnalla, jossa pelinjohtajan ja pelaajien yhteisellä tarinankerronnalla on mielestäni aika suuri rooli.
Sääntökirjaan tutustuessa ja pelatessa tuli mieleen, että miksei D&D ole enemmän The One Ring -roolipelin kaltainen varsinkin matkustamista ja seurueen "ylläpitoa" koskevien osuuksien osalta. Olen aloittanut D&D:hen tutustumisen kirjoista, ja minusta tämä peli muistutti paljon enemmän niitä suomennettuja D&D-tarinoita (esimerkiksi Dragonlance-kronikat tai Jäätuulen laakso -trilogia) kuin D&D-pelit itse.
keskiviikko 13. kesäkuuta 2012
A Song of Ice and Fire RPG: Rautarannikko-kampanjan viralliset loppusanat
Rautarannikko kampanjamme rautasaarelaisten Jokimaiden valloituksesta jäi ikävä kyllä kesken, emmekä Maken kanssa juteltuamme kokeneet mielekkääksi kampanjan jatkamista näin pitkän ajan jälkeen. Ennenaikaisesta loppumisestaan huolimatta pidin kampanjasta ja systeemistä (ja maailmasta!) todella paljon, ja päätin kirjoittaa kampanjalle kuitenkin jonkinlaiset lopetussanat.
Rautasaarelaiset asemat Jokimailla vahvistuivat tulevina kuukausina, ja Kotikylän naapurikylät jäivät toinen toisensa jälkeen rautasyntyisten nyrkin alle. Harwyn Hoare sai lisänimen "Kovakoura" kukistettuaan ankarasti vastaanhangoittelevat kyläläiset. Hän julisti myös etsintäkuulutetuiksi muuan Valarranin veljekset, joiden julisti pettäneen hänen luottamuksensa ja juonitelleen Korpimaiden muiden kylien kanssa häntä vastaan.
Erityisesti Hoaren huoneen Harwyniä kismitti Valarranien perustama pieni vastarintaa tekevien eränkävijöiden joukko, jonka yllättävät iskut ja ryöstöretket heikensi hänen täydellistä valtaansa Korpimailla. Näiden yllätysiskujen uhriksi joutui muun muassa Robin Kivitupa, josta oli tullut armottomuutensa ja häikäilemättömyytensä vuoksi kuningas Harwynin oikea käsi.
Viimeinen niitti ikuiseen kostonhimoon Valarraneja kohtaan oli veljesten järjestämä apu jokimaalaisille aatelisille, jotka kävivät lopulta rautasaarelaisia vastaan.
Merkittävät jokimaalaiset ylimyshuoneet, kuten Brackenit ja Mustapuut kävivät lopulta rautasaarelaisia valloittajia vastaan, mutta vastarintaan noustiin liian myöhään.Juonikkaan Hoaren vakoojat tekivät omaa myyräntyötään jo valmiiksi riitaisten jokimaalaisten keskuudessa, eikä riittävän voimakasta vastarintaa saatu koskaan koottua valloittajia vastaan. Vaikka monet merkittävät rautasaarelaiset herrat, kuten Kivirannan herra Jodrick Orkwood, menehtyivät noissa verisissä taisteluissa, ei rautamiehiä saatu ajettua Korpimailta.
Valarranin veljesten pieni piilopaikka sai nopeasti lisäasutusta lähiseudun pakolaisista, ja siitä muodostui todellinen pikkuyhteisö vihollismaan keskelle. Panoksestaan lordi Brackenin vastarintaponnistelujen avustamiseksi lordi Bracken nimitti molemmat Valarranit "Korpimaiden suojelijoiksi". Kauaa nämä eivät kuitenkaan ehtineet uudesta tittelistään nauttia, sillä lopulta Harwyn sai selville heidän piilopaikkansa ja lähetti uskollisimmat kaartilaisensa tuhoamaan pienen vastarintatukikohdan. Valarranit saivat kuitenkin rautasaarelaisten parissa olleilta ystäviltään riittävän ajoissa varoituksen ja ehtivät paeta "alamaistensa" kanssa Harwynin kostonhimoa rautasaarelaisten vallalta vapaille alueille etelään.
Tulevaisuudessa Valarranien ponnistelut Korpimaiden vapauttamiseksi Brackenien rinnalla jatkuivat, mutta neuvokkaan Harwynin valloitusta ei tuntunut estävän mikään. Lopulta Brackenienkin oli nöyrryttävä valloittajan edessä, ja Valarranien oli paettava jälleen Kovakouran kostonhimoa. Tovin he taistelivat myrskykuningas Arrecin riveissä ja puolustivat vielä vapaita Jokimaita rautasaarelaisilta. Sen jälkeen, kun Arrec menetti viimeiset linnakkeensa Jokimailla Harwynille, on Valarranien historia hämärän peitossa...
***
Rautasaarelaiset asemat Jokimailla vahvistuivat tulevina kuukausina, ja Kotikylän naapurikylät jäivät toinen toisensa jälkeen rautasyntyisten nyrkin alle. Harwyn Hoare sai lisänimen "Kovakoura" kukistettuaan ankarasti vastaanhangoittelevat kyläläiset. Hän julisti myös etsintäkuulutetuiksi muuan Valarranin veljekset, joiden julisti pettäneen hänen luottamuksensa ja juonitelleen Korpimaiden muiden kylien kanssa häntä vastaan.
Erityisesti Hoaren huoneen Harwyniä kismitti Valarranien perustama pieni vastarintaa tekevien eränkävijöiden joukko, jonka yllättävät iskut ja ryöstöretket heikensi hänen täydellistä valtaansa Korpimailla. Näiden yllätysiskujen uhriksi joutui muun muassa Robin Kivitupa, josta oli tullut armottomuutensa ja häikäilemättömyytensä vuoksi kuningas Harwynin oikea käsi.
Viimeinen niitti ikuiseen kostonhimoon Valarraneja kohtaan oli veljesten järjestämä apu jokimaalaisille aatelisille, jotka kävivät lopulta rautasaarelaisia vastaan.
Merkittävät jokimaalaiset ylimyshuoneet, kuten Brackenit ja Mustapuut kävivät lopulta rautasaarelaisia valloittajia vastaan, mutta vastarintaan noustiin liian myöhään.Juonikkaan Hoaren vakoojat tekivät omaa myyräntyötään jo valmiiksi riitaisten jokimaalaisten keskuudessa, eikä riittävän voimakasta vastarintaa saatu koskaan koottua valloittajia vastaan. Vaikka monet merkittävät rautasaarelaiset herrat, kuten Kivirannan herra Jodrick Orkwood, menehtyivät noissa verisissä taisteluissa, ei rautamiehiä saatu ajettua Korpimailta.
Valarranin veljesten pieni piilopaikka sai nopeasti lisäasutusta lähiseudun pakolaisista, ja siitä muodostui todellinen pikkuyhteisö vihollismaan keskelle. Panoksestaan lordi Brackenin vastarintaponnistelujen avustamiseksi lordi Bracken nimitti molemmat Valarranit "Korpimaiden suojelijoiksi". Kauaa nämä eivät kuitenkaan ehtineet uudesta tittelistään nauttia, sillä lopulta Harwyn sai selville heidän piilopaikkansa ja lähetti uskollisimmat kaartilaisensa tuhoamaan pienen vastarintatukikohdan. Valarranit saivat kuitenkin rautasaarelaisten parissa olleilta ystäviltään riittävän ajoissa varoituksen ja ehtivät paeta "alamaistensa" kanssa Harwynin kostonhimoa rautasaarelaisten vallalta vapaille alueille etelään.
Tulevaisuudessa Valarranien ponnistelut Korpimaiden vapauttamiseksi Brackenien rinnalla jatkuivat, mutta neuvokkaan Harwynin valloitusta ei tuntunut estävän mikään. Lopulta Brackenienkin oli nöyrryttävä valloittajan edessä, ja Valarranien oli paettava jälleen Kovakouran kostonhimoa. Tovin he taistelivat myrskykuningas Arrecin riveissä ja puolustivat vielä vapaita Jokimaita rautasaarelaisilta. Sen jälkeen, kun Arrec menetti viimeiset linnakkeensa Jokimailla Harwynille, on Valarranien historia hämärän peitossa...
***
Aloittaessamme tämän "kampanjan" päätin, että ellei tapahdu jotain todella dramaattista, kulkee kampanjarunko pitkälle niin, kuin se Westerosin historiankin mukaan menisi. Tämä tarkoitti sitä (ja muistaakseni tästä oltiin myös yhteisymmärryksessä), että rautasaarelaiset valtaisivat Jokimaat, ja peli muodostuisi epätoivoisesta ja mahdottomasta puolustustaistelustaa ja siihen liittyvistä juonista. Tätä silmällä pitäen myös nämä loppusanat kirjoitin, joskin jätin Valarranien veljesten kohtalon avoimeksi Makelle palata heihin, jos kokee mielekkääksi.
Kokisin, että tämän pelin parasta antia oli mielenkiintoinen systeemi ja vielä mielenkiintoisempi, sekä pj:lle etät pelaajalle tuttu maailma. Mielestäni olimme harvinaisen yksimielisiä pelin kulusta ja "tyylistä", joten pelikin sujui, vaikka säännöt olivat kunnolla käytössä ensimmäistä kertaa. Erityisesti pidin systeemin tasottomuudesta ja hahmoluokattomuudesta ja kaikista niistä mahdollisuuksista, joita se antoi niin hahmonluonnissa kuin itse pelissäkin.
Peli osoitti vahvuutensa, ja homma sujui. "Short and sweet" kuvaa minun näkökulmastani tätä "kampanjaa" varsin hyvin.
torstai 10. marraskuuta 2011
A Song of Ice and Fire RPG: Rautarannikko-kampanja, 4. pelikerta
Jatkoimme eilen Thanen ja Garronin edesottamuksia. Pelikerta oli lyhyt, mutta silti ehti tapahtua ihan mukavasti, ja peli sujui jouhevasti.
Pelikerta lähti liikkeelle siitä, kun Thane, Garron ja Tom-poika saapuivat Kotikyläksi ristittyyn kotikyläänsä. Vastaanotto oli lämmin, kun nuori poikakin oli löytynyt, vaikka uutinen Simon-kauppiaan ja tämän vartijan kurjasta kohtalosta vähän tunnelmaa vakavoittikin.
Veljekset ottivat Balonin kanssa puheeksi hetimmiten pohjoisen tapahtumat ja kuningas Harwyn Hoaren suunnitelmat. Balon oli aina ollut sitä mieltä, että kylän väen tulisi tehdä enemmän yhteistyötä rautasaarelaisten kanssa, eikä ollut erityisen huolehtunut suunnitelmista, mutta kun koolle kylän vaikutusvaltaisimmat miehet, eli Balon itse, Loan-seppä, septoni Ben sekä isännät Robb ja Josua, niin Thanen ja Garronin vakuuttavat sanat saivat enemmistön kääntymään veljesten kannalle.
Kylän lääninherraa, kaukana idässä asuvaa Kivipensaan lordi Robert Brackenia, varoitettaisiin samoin kuin naapurikyliä, ja Kotikylä valmistautuisi tarvittaessa vaikka piiloutumaan metsään, jos rautasaarelaiset tulisivat. Ja oli varsin varmaa, että he tulisivat, ja jos lordi Robert vastaisi Hoaren suunnitelmiin voimalla, niin tämä seutu saisi kokea varmasti sodan koettelemukset.
Balon vaati, että asiasta äänestettäisiin vielä koko kylän kesken, mutta tämäkin äänestys kääntyi veljesten suunnitelmien toteuttamiseen. Lisäksi Thane huudettiin kylän uudeksi puhemieheksi, joskin Balon lupasi vastentahtoisesti edelleen auttaa kylän johtamiseen liittyvissä asioissa.
Valmistelut aloitettiin hetimmiten. Thane ja septoni Ben alkoivat lähettää korppien kantamia kirjeitä lähimpiin linnoihin ja varsinkin Kivipensaan linnaan. Samaan aikaan Garron etsi hyvää piilopaikkaa kyläläisille sellaisen löytäenkin ja kyläläiset lähettivät viestinviejät kertomaan naapurikyliin uutisia pohjoisesta.
Omin voimin selviytymään tottuneet kylät eivät luonnostetikaan automaattisesti suostuneet Kotikylän ehdotuksiin, vaan yleinen linja oli suuntaa "katsotaan ja tarkkaillaan, ja tehdään yhteistyötä, jos on tarvis". Tähän oli vielä tyydyttävä, vaikka uutiset pohjoisesta lupasivatkin synkkiä aikoja. Garron nimittäin löysi metsässä partioidessaan joukon pohjoisesta saapuvia miehiä, naisia ja lapsia, joilla oli synkkiä uutisia.
Vanhan Wykin Robin Kivitupa oli saapunut omine ja Hoaren tunnuksia kantavine miehineen näiden pakolaisten kylään syyttäen heitä kuninkaan murhayritykseen sekaantumisesta. Robin oli vaatinut kyläläisiltä tunnustusta ja syyllisten nimittämistä, sekä uskollisuudenvalaa Harwyn Kovakouralle. Kyläläiset eivät olleet luonnollisesti osanneet ketään syyllisiä murhaan nimetä, kun olivat murhastakin vain kuulleet pari päivää sitten, ja Robin oli polttanut kylän maantasalle, ja vienyt suurimman osan kyläläisistä mukanaan orjiksi. Muutamat olivat onnistuneet pakenemaan ja suunnistivat nyt etelään, Vuolasvirtaa kohti. Sieltä he toivoivat löytävänsä suojaa ja turvaa rautasaarelaisilta.
Näihin synkkiin uutisiin loppui pelikerta. Ilmeisesti Harwyn Hoare ei ollut malttanut odottaa Thanen ja Garronin uutisia lähikylistä, tai sitten tekeillä oli jotain muuta.
Pelikerta oli tosiaan lyhyt, mutta nopeutta lisäsi varmaan sekin, että pelinjohtajan lisäksi oli vain yksi pelaaja. Omalta osaltani yritin tuoda mukaan sellaista sosiaaliseen vuorovaikutukseen ja siitä ponnistaviin seurauksiin johtavaa pelaamista. Markon ohjastamilla veljeksillä oli hyvät puheenvuorot, ja nämä johtivat myös siihen, että kyläläiset kuuntelivat heitä ja luottivat heille enemmänkin vastuuta. Olin suunnitellut myös mahdollista välikohtausta rautasaarelaisten kanssa, mutta se jäi tuleville pelikerroille. Kaiken kaikkiaan oli mukavaa taas päästä pelaamaan, eikä pelissä ollut ollenkaan samanlaista alkukankeutta kuin viime kerralla D&D:tä pelatessa.
Pelikerta lähti liikkeelle siitä, kun Thane, Garron ja Tom-poika saapuivat Kotikyläksi ristittyyn kotikyläänsä. Vastaanotto oli lämmin, kun nuori poikakin oli löytynyt, vaikka uutinen Simon-kauppiaan ja tämän vartijan kurjasta kohtalosta vähän tunnelmaa vakavoittikin.
Veljekset ottivat Balonin kanssa puheeksi hetimmiten pohjoisen tapahtumat ja kuningas Harwyn Hoaren suunnitelmat. Balon oli aina ollut sitä mieltä, että kylän väen tulisi tehdä enemmän yhteistyötä rautasaarelaisten kanssa, eikä ollut erityisen huolehtunut suunnitelmista, mutta kun koolle kylän vaikutusvaltaisimmat miehet, eli Balon itse, Loan-seppä, septoni Ben sekä isännät Robb ja Josua, niin Thanen ja Garronin vakuuttavat sanat saivat enemmistön kääntymään veljesten kannalle.
Kylän lääninherraa, kaukana idässä asuvaa Kivipensaan lordi Robert Brackenia, varoitettaisiin samoin kuin naapurikyliä, ja Kotikylä valmistautuisi tarvittaessa vaikka piiloutumaan metsään, jos rautasaarelaiset tulisivat. Ja oli varsin varmaa, että he tulisivat, ja jos lordi Robert vastaisi Hoaren suunnitelmiin voimalla, niin tämä seutu saisi kokea varmasti sodan koettelemukset.
Balon vaati, että asiasta äänestettäisiin vielä koko kylän kesken, mutta tämäkin äänestys kääntyi veljesten suunnitelmien toteuttamiseen. Lisäksi Thane huudettiin kylän uudeksi puhemieheksi, joskin Balon lupasi vastentahtoisesti edelleen auttaa kylän johtamiseen liittyvissä asioissa.
Valmistelut aloitettiin hetimmiten. Thane ja septoni Ben alkoivat lähettää korppien kantamia kirjeitä lähimpiin linnoihin ja varsinkin Kivipensaan linnaan. Samaan aikaan Garron etsi hyvää piilopaikkaa kyläläisille sellaisen löytäenkin ja kyläläiset lähettivät viestinviejät kertomaan naapurikyliin uutisia pohjoisesta.
Omin voimin selviytymään tottuneet kylät eivät luonnostetikaan automaattisesti suostuneet Kotikylän ehdotuksiin, vaan yleinen linja oli suuntaa "katsotaan ja tarkkaillaan, ja tehdään yhteistyötä, jos on tarvis". Tähän oli vielä tyydyttävä, vaikka uutiset pohjoisesta lupasivatkin synkkiä aikoja. Garron nimittäin löysi metsässä partioidessaan joukon pohjoisesta saapuvia miehiä, naisia ja lapsia, joilla oli synkkiä uutisia.
Vanhan Wykin Robin Kivitupa oli saapunut omine ja Hoaren tunnuksia kantavine miehineen näiden pakolaisten kylään syyttäen heitä kuninkaan murhayritykseen sekaantumisesta. Robin oli vaatinut kyläläisiltä tunnustusta ja syyllisten nimittämistä, sekä uskollisuudenvalaa Harwyn Kovakouralle. Kyläläiset eivät olleet luonnollisesti osanneet ketään syyllisiä murhaan nimetä, kun olivat murhastakin vain kuulleet pari päivää sitten, ja Robin oli polttanut kylän maantasalle, ja vienyt suurimman osan kyläläisistä mukanaan orjiksi. Muutamat olivat onnistuneet pakenemaan ja suunnistivat nyt etelään, Vuolasvirtaa kohti. Sieltä he toivoivat löytävänsä suojaa ja turvaa rautasaarelaisilta.
Näihin synkkiin uutisiin loppui pelikerta. Ilmeisesti Harwyn Hoare ei ollut malttanut odottaa Thanen ja Garronin uutisia lähikylistä, tai sitten tekeillä oli jotain muuta.
Pelikerta oli tosiaan lyhyt, mutta nopeutta lisäsi varmaan sekin, että pelinjohtajan lisäksi oli vain yksi pelaaja. Omalta osaltani yritin tuoda mukaan sellaista sosiaaliseen vuorovaikutukseen ja siitä ponnistaviin seurauksiin johtavaa pelaamista. Markon ohjastamilla veljeksillä oli hyvät puheenvuorot, ja nämä johtivat myös siihen, että kyläläiset kuuntelivat heitä ja luottivat heille enemmänkin vastuuta. Olin suunnitellut myös mahdollista välikohtausta rautasaarelaisten kanssa, mutta se jäi tuleville pelikerroille. Kaiken kaikkiaan oli mukavaa taas päästä pelaamaan, eikä pelissä ollut ollenkaan samanlaista alkukankeutta kuin viime kerralla D&D:tä pelatessa.
sunnuntai 30. lokakuuta 2011
Kal Trellin muisteloita 4
Safros lähti järjestämään tapaamista Fafnar Mar Barthusin kanssa ja me jäimme työhömme tyytyväisinä viettämään iltaa Tempuntekijään ja kukkaroon. Siinä se ilta kuluikin, kunnes aika oli painua levolle. Rhadec ja Jonas jäivät kuitenkin vielä vähäksi aikaa istumaan anniskelusaliin, ja saivatkin vielä kuulla hieman lisää Leijonan legioonasta. Muuan humaltunut mies vuodatti toverilleen, kuinka suuri joukko rosvoja oli tullut Kuninkaan metsästä ja pistänyt palamaan monia maatiloja - niiden joukossa myös tarinankertojan tupa.
Aamun tullen oli tarjoilijattarella jo valmiina kirje Safrosilta. Melkoinen kirje se olikin: maaginen viesti muuttui ilmassa leijuvaksi suuksi! Suunnitelma oli seuraavanlainen. Safros oli järjestänyt meidät Fafnarin metsästysretkelle. Jos tämä kävisi meille, niin meidän tarvitsi vain vastata myöntävästi. Rhadec hieman epäili, josko meistä olisi esiintymään metsästäjinä eräretkellä, mutta koska meillä ei parempaakaan suunnitelmaa ollut, vastasimme myöntävästi ehdotukseen, jolloin maaginen viesti syttyi tuleen ja katosi. Ilmeisesti Safros oli oppinut uusia temppuja viime näkemästämme...
Päivä kului tulevaa metsäretkeä varten valmistautuessamme, ensinnä hankimme metsästäjille sopivat, käytetyt vaatteet varsin... työintoiselta vaatturilta. Kun vaatteet oli hankittu, etsimme käsiimme sepän, joita Arabelin kaltaisesta varuskuntakaupungista löytyi kyllä riittämiin, ja ostimme itsellemme keihäät villisianmetsästystä silmällä pitäen. Minä ostin lisäkseni pitkäjousen ja viinellisen nuolia. Jousi oli hyvää puuta, ja olinkin varsin tyytyväinen ostoksiimme.
Näin valmistauduttuamme Rhadec halusi etsiä käsiinsä kirjakauppiaan, ja osti meidän oudoksuvista katseistamme piittaamatta tältä jumaluuksista kertovan kirjan. Sinällään pappi ostamassa "Tie jumaluuteen"-nimistä kirjaa ei ollut outoa, mutta mieleeni nousivat väkisinkin Jonasin kertomukset Rhadecin humalapäisistä pohdinnoista...
Näin varustautuneina palasimme takaisin kievariin. Safros meitä jo odottelikin, ja kävimme puhumassa itsemme tulevalle eräretkelle. Se ei onneksi tuottanut vaikeuksia, ja Fafnar lähtisi liikkeelle jo tulevana aamuna. Sovimme Safrosin kanssa tapaavamme Tempuntekijän ja kukkaron edessä ennen auringonnousua; loppupäivä meillä olisi käytettävissämme niin kuin itse halusimme.
Niinpä otimme parhaamme mukaan selvää tästä Leijonan legioonasta, jonka Javelin Mar Barthus oli kuulemma ympärilleen koonnut. Muutama vapaalla oleva sotilas olikin pienestä lahjuksesta ja oluttuopista valmis kertomaan tietämänsä, mikä ei kyllä ollut paljoa. Legioona muodostui kenties sadasta miehestä, ja toimi paljon järjestäytyneemmin ja kurinalaisemmin kuin tavanomainen rosvojoukko. Cormyrin ongelmat etelässä olivat estäneet Arabelin päättäjiä puuttumasta legioonan toimiin vielä, mutta eipä tätä rosvojoukkoa vielä erityisen suurena ongelmana pidettykään.
Näin viisastuneina palasimme takaisin kievariin odottamaan aamunkoittoa.
Uusia nimiä:
- Vanha Valma - innokas, vanha vaatturi
- Kapteeni Damane - Arabelin sotilaiden kapteeni
- Peer - Fafnarin taloudessa vaikuttava palvelija, hovimestari?
------------------------------
Lyhkäisyydestään huolimatta pelikerta oli mukava. Pienen kankeuden jälkeen homma lähti jälleen käyntiin, ja tästä on hyvä lähteä odottelemaan seuraavaa pelikertaa. Jonasia pelaava Matti oli käyttänyt vapaa-aikaansa mahtavan noppa-/chat-sovelluksen tekemiseen, ja se oli mahtava yllätys. Tasokin saatiin pj:n armosta, kun pelikertoja on niin harvoin.
Aamun tullen oli tarjoilijattarella jo valmiina kirje Safrosilta. Melkoinen kirje se olikin: maaginen viesti muuttui ilmassa leijuvaksi suuksi! Suunnitelma oli seuraavanlainen. Safros oli järjestänyt meidät Fafnarin metsästysretkelle. Jos tämä kävisi meille, niin meidän tarvitsi vain vastata myöntävästi. Rhadec hieman epäili, josko meistä olisi esiintymään metsästäjinä eräretkellä, mutta koska meillä ei parempaakaan suunnitelmaa ollut, vastasimme myöntävästi ehdotukseen, jolloin maaginen viesti syttyi tuleen ja katosi. Ilmeisesti Safros oli oppinut uusia temppuja viime näkemästämme...
Päivä kului tulevaa metsäretkeä varten valmistautuessamme, ensinnä hankimme metsästäjille sopivat, käytetyt vaatteet varsin... työintoiselta vaatturilta. Kun vaatteet oli hankittu, etsimme käsiimme sepän, joita Arabelin kaltaisesta varuskuntakaupungista löytyi kyllä riittämiin, ja ostimme itsellemme keihäät villisianmetsästystä silmällä pitäen. Minä ostin lisäkseni pitkäjousen ja viinellisen nuolia. Jousi oli hyvää puuta, ja olinkin varsin tyytyväinen ostoksiimme.
Näin valmistauduttuamme Rhadec halusi etsiä käsiinsä kirjakauppiaan, ja osti meidän oudoksuvista katseistamme piittaamatta tältä jumaluuksista kertovan kirjan. Sinällään pappi ostamassa "Tie jumaluuteen"-nimistä kirjaa ei ollut outoa, mutta mieleeni nousivat väkisinkin Jonasin kertomukset Rhadecin humalapäisistä pohdinnoista...
Näin varustautuneina palasimme takaisin kievariin. Safros meitä jo odottelikin, ja kävimme puhumassa itsemme tulevalle eräretkelle. Se ei onneksi tuottanut vaikeuksia, ja Fafnar lähtisi liikkeelle jo tulevana aamuna. Sovimme Safrosin kanssa tapaavamme Tempuntekijän ja kukkaron edessä ennen auringonnousua; loppupäivä meillä olisi käytettävissämme niin kuin itse halusimme.
Niinpä otimme parhaamme mukaan selvää tästä Leijonan legioonasta, jonka Javelin Mar Barthus oli kuulemma ympärilleen koonnut. Muutama vapaalla oleva sotilas olikin pienestä lahjuksesta ja oluttuopista valmis kertomaan tietämänsä, mikä ei kyllä ollut paljoa. Legioona muodostui kenties sadasta miehestä, ja toimi paljon järjestäytyneemmin ja kurinalaisemmin kuin tavanomainen rosvojoukko. Cormyrin ongelmat etelässä olivat estäneet Arabelin päättäjiä puuttumasta legioonan toimiin vielä, mutta eipä tätä rosvojoukkoa vielä erityisen suurena ongelmana pidettykään.
Näin viisastuneina palasimme takaisin kievariin odottamaan aamunkoittoa.
Uusia nimiä:
- Vanha Valma - innokas, vanha vaatturi
- Kapteeni Damane - Arabelin sotilaiden kapteeni
- Peer - Fafnarin taloudessa vaikuttava palvelija, hovimestari?
------------------------------
Lyhkäisyydestään huolimatta pelikerta oli mukava. Pienen kankeuden jälkeen homma lähti jälleen käyntiin, ja tästä on hyvä lähteä odottelemaan seuraavaa pelikertaa. Jonasia pelaava Matti oli käyttänyt vapaa-aikaansa mahtavan noppa-/chat-sovelluksen tekemiseen, ja se oli mahtava yllätys. Tasokin saatiin pj:n armosta, kun pelikertoja on niin harvoin.
maanantai 17. lokakuuta 2011
Kovin on hiljaista
Blogi-ilmoitukset tyyliin "Olen edelleen hengissä!" ovat aina tuntuneet minusta vähän turhilta. Kuitenkin nyt itsekin sellaiseen taidan syyllistyä. Vaikka ei ole oikein mitään kirjoittaa, niin jotain tekee mieli kirjoittaa.
Roolipelirintamalla on ollut vähän hiljaista sitten ASOAIF-pelin kolmannen merkinnän; Makella on ollut kiireitä työ- ja oikean elämän rintamalla, ja minua on työllistänyt opetusharjoittelu ja gradu. Ensi viikonloppunakaan tuskin pelejä saadaan aikaiseksi, koska minulla on vuorostani menoa, mutta eiköhän sitä jossain välissä taas saada pelit sovittua. Kahden ihmisen on kuitenkin vähän helpompi sopia aikatauluja yhteen kuin useamman, ja näyttääkin siltä että D&D-pelimme on jäänyt vangiksi ikuisen viivästyksen labyrinttiin (toivottavasti tämän sanominen ääneen muuttaa asian ;).
Kirjoja on tullut luettua jonkin verran, mutta mitään erityisen vaikuttavaa ei ole käsiin osunut. Kaikki ovat olleet luokkaa "meh", ja muutama kirja jäi jopa kesken! Olen huomannut tulleeni jotenkin kärsimättömämmäksi; ellei kirja tempaise kunnolla mukaansa lentää se nopeasti hylättyjen kirjojen pinoon, eikä sieltä takaisin tietoisuuteeni kiipeäminen ole helppoa.
Tälle viikolle tuli tehtyä aika mielenkiintoinen kirjatilaus: tulossa olisi muun muassa Elaine Cunninghamin Pathfinder-tarina Winter Witch sekä Bernard Cornwellin Agincourt. Olen ihastunut totaalisesti Cornwellin historiallisiin romaaneihin, ja Cunninghaminkin kirjoista olen yleensä pitänyt, joten odotukset näiden osalta ovat korkealla.
Olen huomannut, että mitä kiirellisempiä "oikeasti tärkeitä" töitä minulla on, sitä tuotteliaampi olen kirjoitusrintamalla. Viimeisen parin kuukauden aikana, kun olisi pitänyt gradua taputella oikein todenteolla, löytyi aikaa myös omille tarinoille, ja sen tuloksena on syntynyt jo kaksi noin 100 000 merkkiä pitkää novellia, ja kolmas on alulla. Itse pidän näitä kohtuullisen onnistuneina (enkä muista, koska olisin kirjoittanut näin pitkiä tarinoita viimeksi!) mutta odottelen tässä vähän vertaispalautetta parilta suunnnalta. Toivottavasti tuomio ei ole sentään kriittinen epäonnistuminen ja "50 pages of turd". Tarinat alkoivat ei-keskiaikaiseen ei-Eurooppaan sijoittuvina hyvin tylyinä ja "realistisina" tarinoida, mutta pulppia niistä loppujen lopuksi tuli. Tarinat keskittyvät tällä hetkellä palkkasoturiksi lähteneen pohjanmiehen ja hänet suojiinsa ottavan jousimieskomppanian kapteenin ympärille. Pitää katsoa, mikä noiden kohtalo tulee olemaan - tarjoanko niitä jonnekin vai heitänkö ne tänne Monttuun, jos niitä edes jotkut lukisivat.
Rope-uutsia: Monte Cook on heitetty jälleen Wizards of the Coastin leipiin, ja luonnollisesti myös huhut D&D:n 5. laitoksesta saivat lisää vettä myllyynsä, eivätkä tällaiset lausunnot ainakaan huhuja hiljennä. Saa nähdä, mikä tulee olemaan virallinen kanta.
Toisaalta kyllähän sitä aina D&D-uutiset saavat mielenkiinnon heräämään, ja kyllähän sitä olisi mielenkiintoista nähdä, millainen se seuraava peli tulee olemaan. Toisaalta vähän epäilyttää, onko D&D:llä tarjottavanaan enää minulle mitään, mitä en löytäisi muista peleistä, joita on kerääntynyt kuitenkin ihan mukava kasa - eikä niitäkään ehdi pelaamaan!
Jos ei muuta iloa D&D:n uuteen tulemiseen liittyvistä uutisista ole, niin ainakin ne herättävät aina halun vähän päästä pelaamaan. Viimeisin D&D-hahmoni oli aika onnistunut omasta mielestäni, mutta olisihan se siistiä joskus päästä pelaamaan hahmoa "alusta asti" alatason tappotasoilta saakka. Kal aloitti muistaakseni 8-tasolta (kampanja alkoi kaikenkaikkiaan muistaakseni 6-tasolta, ja Kal tuli remmiin myöhemmin), joten porukka alkaa olemaan jo aika sankarillista. En tiedä, kuinka pian oma mukavuusalueeni ylitetään 10-tason ja lisääntyvän eeppistelyn tullessa entistä ajankohtaisemmaksi - siis jos me edes päästään tuota D&D:tä pelaamaan.
Roolipelirintamalla on ollut vähän hiljaista sitten ASOAIF-pelin kolmannen merkinnän; Makella on ollut kiireitä työ- ja oikean elämän rintamalla, ja minua on työllistänyt opetusharjoittelu ja gradu. Ensi viikonloppunakaan tuskin pelejä saadaan aikaiseksi, koska minulla on vuorostani menoa, mutta eiköhän sitä jossain välissä taas saada pelit sovittua. Kahden ihmisen on kuitenkin vähän helpompi sopia aikatauluja yhteen kuin useamman, ja näyttääkin siltä että D&D-pelimme on jäänyt vangiksi ikuisen viivästyksen labyrinttiin (toivottavasti tämän sanominen ääneen muuttaa asian ;).
Kirjoja on tullut luettua jonkin verran, mutta mitään erityisen vaikuttavaa ei ole käsiin osunut. Kaikki ovat olleet luokkaa "meh", ja muutama kirja jäi jopa kesken! Olen huomannut tulleeni jotenkin kärsimättömämmäksi; ellei kirja tempaise kunnolla mukaansa lentää se nopeasti hylättyjen kirjojen pinoon, eikä sieltä takaisin tietoisuuteeni kiipeäminen ole helppoa.
Tälle viikolle tuli tehtyä aika mielenkiintoinen kirjatilaus: tulossa olisi muun muassa Elaine Cunninghamin Pathfinder-tarina Winter Witch sekä Bernard Cornwellin Agincourt. Olen ihastunut totaalisesti Cornwellin historiallisiin romaaneihin, ja Cunninghaminkin kirjoista olen yleensä pitänyt, joten odotukset näiden osalta ovat korkealla.
Olen huomannut, että mitä kiirellisempiä "oikeasti tärkeitä" töitä minulla on, sitä tuotteliaampi olen kirjoitusrintamalla. Viimeisen parin kuukauden aikana, kun olisi pitänyt gradua taputella oikein todenteolla, löytyi aikaa myös omille tarinoille, ja sen tuloksena on syntynyt jo kaksi noin 100 000 merkkiä pitkää novellia, ja kolmas on alulla. Itse pidän näitä kohtuullisen onnistuneina (enkä muista, koska olisin kirjoittanut näin pitkiä tarinoita viimeksi!) mutta odottelen tässä vähän vertaispalautetta parilta suunnnalta. Toivottavasti tuomio ei ole sentään kriittinen epäonnistuminen ja "50 pages of turd". Tarinat alkoivat ei-keskiaikaiseen ei-Eurooppaan sijoittuvina hyvin tylyinä ja "realistisina" tarinoida, mutta pulppia niistä loppujen lopuksi tuli. Tarinat keskittyvät tällä hetkellä palkkasoturiksi lähteneen pohjanmiehen ja hänet suojiinsa ottavan jousimieskomppanian kapteenin ympärille. Pitää katsoa, mikä noiden kohtalo tulee olemaan - tarjoanko niitä jonnekin vai heitänkö ne tänne Monttuun, jos niitä edes jotkut lukisivat.
Rope-uutsia: Monte Cook on heitetty jälleen Wizards of the Coastin leipiin, ja luonnollisesti myös huhut D&D:n 5. laitoksesta saivat lisää vettä myllyynsä, eivätkä tällaiset lausunnot ainakaan huhuja hiljennä. Saa nähdä, mikä tulee olemaan virallinen kanta.
Toisaalta kyllähän sitä aina D&D-uutiset saavat mielenkiinnon heräämään, ja kyllähän sitä olisi mielenkiintoista nähdä, millainen se seuraava peli tulee olemaan. Toisaalta vähän epäilyttää, onko D&D:llä tarjottavanaan enää minulle mitään, mitä en löytäisi muista peleistä, joita on kerääntynyt kuitenkin ihan mukava kasa - eikä niitäkään ehdi pelaamaan!
Jos ei muuta iloa D&D:n uuteen tulemiseen liittyvistä uutisista ole, niin ainakin ne herättävät aina halun vähän päästä pelaamaan. Viimeisin D&D-hahmoni oli aika onnistunut omasta mielestäni, mutta olisihan se siistiä joskus päästä pelaamaan hahmoa "alusta asti" alatason tappotasoilta saakka. Kal aloitti muistaakseni 8-tasolta (kampanja alkoi kaikenkaikkiaan muistaakseni 6-tasolta, ja Kal tuli remmiin myöhemmin), joten porukka alkaa olemaan jo aika sankarillista. En tiedä, kuinka pian oma mukavuusalueeni ylitetään 10-tason ja lisääntyvän eeppistelyn tullessa entistä ajankohtaisemmaksi - siis jos me edes päästään tuota D&D:tä pelaamaan.
keskiviikko 14. syyskuuta 2011
A Song of Ice and Fire RPG: Rautarannikko-kampanja, 3. pelikerta
Jatkoimme eilen poikkeuksellisesti viikolla Tulen ja jään laulu -kampanjaamme. Tällä kertaa luvassa oli valtaistuinpelimäistä juonittelua ja sanan säilän heiluttelua.
Jodrick kiitteli vielä seikkailijoita ja komensi palvelijoita ohjaamaan nämä Kivirannan linnan vierashuoneisiin. Linna oli tosiaan varsin pieni ja vaatimaton hirsilinna, mutta tällaisenkin asumuksen vilinä ja komeus sai varsinkin Garronin häkellyksiin.
Pyrin yleensä kuvailemaan ympäristöä ja ihmisiä aika paljon pelinjohtajana ollessani, ja jotenkin tuntuu, että Tulen ja jään laulu -aiheisessa pelissä se vain korostuu; löytyyhän Martinin tekstistäkin hyvin yksityiskohtaista kuvailua niin ympäristöstä, vaatteista kuin tarjolla olleista aterioistakin. Nyt kuitenkin aika rajoitti jonkin verran ja yritin pitää kuvailun minimissä. Niinpä linnakin sai vain pinnallisen kuvailuin ja keskityin enemmän ihmisiin ja pelaajahahmojen ja muun maailman kanssakäymiseen.
Veljeksille annettiin kenties linnan parhaat huoneet pienestä tornikammarista, heidän annettiin peseytyä ja nauttia virvokkeita. Thane suhtautui tilanteeseen hillityn varautuneesti, mutta Garron nautti ylellisyyksistä ja iski jopa silmänsä yhteen neitoon palvelusväen keskuudesta; Wylla-niminen neito sai kunnian pestä vanhemman veljeksen selän, eikä neito tuntunut pistävän tätä pahaksi. Päin vastoin, kuninkaan pelastajien avustaminen tuntui vain miellyttävän neitoa.
Illan tullen järjestettiin sitten pidot kuninkaan pelastajien kunniaksi. Kuningas itse ei osallistunut vaan makasi sairasvuoteella, mutta Thane oli varovaisen toivelias kuninkaan parantumisesta. Linnan oma mestari Caldwyn sen sijaan ei kuulemma ollut ilahtunut, kun joku muu sai kunnian hoitaa kuninkaan haavoja.
Linnan pitosalissa kaksikko sulautui varsin nopeasti kovailmeisten ja varsin maanläheisten rautasaarelaisylimysten sekaan. Aikaisemmin korvessa tavattu Jon Piikki otti veljekset ensimmäisenä vastaan. Mustavirran jätti tuntui jo unohtaneen surunsa kuolleen velipuolensa takia, ja oli hyvin pirteällä tuulella ja juhlatunnelmissa.
Veljekset saivat kunnian istua Jodrick Orkwoodin ja Mustavirran edustajan kanssa pöydän paremmassa päässä, mikä ei tuntunut miellyttävän kaikkia. Erityisesti Robin Kivituvan huoneesta huomautti, että ennen ei maaorjien verta rautasyntyisten pöytään päästetty, mutta tilanteesta selvittin kuitenkin Thanen sulavan kielenkäytön ansiosta. Jon varoitti Robinista veljeksiä, että tätä kannatti varoa, sillä tämä oli kuin käärme niin taistelukentällä kuin muissakin asioissa. Illan mittaan oli nähtävissä, rautasaarelaisten ylimysten parissa oli jännitteitä: ainakin Jodrick Orkwood muodosti yhden voimapesäkkeen ja Robin Kivitupa toisen, ja näiden kahden välillä oli havaittavissa selvää kylmäkiskoisuutta.
Ilta kului enemmän tai vähemmän riehakkaasti, kunnes veljesten oli aika vetäytyä levolle, sillä huomenna he tapaisivat kuninkaan, jos tämän kunto vain antaisi myöden. Jon Piikki tuntui pettyvän illan nopeaan päätökseen ja jätti olikin jo melkoisessa laitamyötäisessä.
Ennen kuin veljekset ehtivät levolla, kävi Kivilinnan kaartinkapteeni Ben Piikki heidän puheillaan ja varoitti olemaan varovainen kuninkaan kanssa toimiessaan. Harwyn Kovakoura oli nimittäin nimensä veroinen, eikä veljesten kohtalo välttämättä olisi niin makea kuin se tällä hetkellä näytti. Lisäksi Tom saattaisi löytyä lähempää kuin veljet arvasivatkaan, ja asian tiimoilta olikin vielä puhuttava niin kuninkaan kuin lupauksia tehneen Jodrickinkin kanssa. Ben tuntui tietävän enemmänkin, mutta ei sanonut enempää.
Yritin luoda Benin kautta asetelmia seuraavan päivän keskusteluja varten. Halusin pelaajahahmojen olevan hieman varpaillaan kuninkaan kanssa ja ymmärtävän, että on kyse armottomista ja verenvuodatusta kaihtamattomista miehistä, vaikka ylimysten kanssa ollaankin tekemisissä.
Aamun tullen kuningas kutsui jo varhain veljekset luokseen ja kiitteli heitä kovin pelastamisestaan. Selvisi myös, että kuningas haaveili menneiden aikojen suuruudesta, kun rautasaarelaiset hallitsivat Hoaren suvun tunnustenkin mukaisesti maita pohjoisen Karhusaarilta etelän Arboriin saakka - silloin, kun Rautasaarten vallan alle kuuluivat kaikki maat, joilla saattoi suolaveden haistaa.
Kun veljekset kyselivät Tomin kohtalosta, ehdotti kuningas pojan vapauttamista (tämä oli tosiaan Kivirannan tyrmässä) sitä vastaan, että veljekset kävisivät kotikylässään ja naapurikylissä tunnustelemassa väen tuntoja Harwynin vallan lisääntymisestä seudulla. Veljekset suostuivat ja lupasivat palata kymmenen päivän päästä kertomaan seudun tuntoja, ja kuningas vaikutti tyytyväiseltä.
Veljekset aikoivat lähteä kohti Kotikylää mitä pikimmin, mutta sitä ennen Ben Piikki pyysi Jodrick Orkwoodin puheille. Kivirannan herra oli jo edellisenä päivänä osoittanut tyytyväisyyttä, kun seikkailijat olivat huomauttaneet tiettyjen ihmisten olevan kotiseuduillaan suosiollisia Jodrickin vallan lisääntymiselle seudulla. Jodrick tunnustikin, että olisi nähnyt mieluummin Kivirannan vallan lisääntyvän seudulla rautasaarelaisten kuninkaan vaikutusvallan sijaan. Orkwood ei vaikuttanut aivan niin innostuneelta kuninkaan toipumisesta, mitä olisi voinut odottaa.
Jodrick pyysi veljeksiä muistamaan Kivirantaa kun matkustaisivat kotiin puhumaan naapuriensa kanssa. Ben Piikki kuitenkin veti veljekset vielä sivummalle Orkwoodin vierailun jälkeen ja kysyi, miten väki todella suhtautuisi Vanhan tavan mukanaan tuoviin rautasaarelaisiin. Kun veljekset vastasivat, että rajamaalaisilla (kuten Rautarannikon jokimaalainen väki joskus itseään kutsui) ei ollut siteitä sen enempää Vanhaan tapaan kuin Hukkuneen jumalan lakeihin, ja että seutu ei ottaisi välttämättä valloittajan miekkaa kovinkaan halukkaasti ylleen.
Tämä tuntui saavan Benin päättäväiseksi, ja hän pyysi seikkailijoita odottamaan yötä joenuomalla, josta he olivat löytäneet kuninkaankin. Hänellä oli jotain kotiinvietävää veljille.
Veljekset tottelivat, ja odotus palkittiin, kun Ben Piikki ratsasti joenuomalla Tom mukanaan. Tämä oli kalpea ja kuumeinen, mutta muuten kunnossa - ja ennen kaikkea elossa. Selvisi, että Simon ja Gared olivat todistaneet rautasaarelaismiehittäjien saapumista Kivirantaan, ja olivat aikoneet suunnata etelään varoittamaan Jokimaiden lordeja ja ritareita. Siitä he olivat maksaneet hengellään, mutta Tom oli otettu orjaksi Vanhan tavan mukaisesti.
Ben kehotti seikkailijoita olemaan varovaisia niin kuninkaan kuin Jodrick Orkwoodinkin kanssa toimiessaan, sillä molemmat miehet huolehtisivat ensinnä omasta hyödystään. Olisi hyvin todennäköistä, että Vanhan tavan myötä Rautarannikolle saapuisi myös tuli ja teräs - sota.
Pelikerta venähti "lyhyestä puhuskelusta" kuitenkin ihan kohtuullisen mittaiseksi sessioksi, ja mukavaa oli. Ainakin pelinjohtajalla oli hyvin valtaistuinpelimäinen fiilis, ja pelaajahahmojen ja ep-hahmojen välistä vuoropuhelua oli mukava rakentaa. Lisäksi tykkään edelleen valitusta ajasta: homma tuntuu Tulen ja jään laululta, kun maailman lore näyttäytyy jatkuvasti, mutta toisaalta varaa luoda omaakin on.
Hyvä pelikerta, ja Maken hyvä pelaaminen ja vahvat hahmot tekevät tilanteesta hyvin mielenkiintoisen tulevaa ajatellen. Mihin suuntaan Kotikylän väki lopulta kallistuukaan, jos Harwyn Kovakouran suunnitelmat valloituksista etenevät...
Jodrick kiitteli vielä seikkailijoita ja komensi palvelijoita ohjaamaan nämä Kivirannan linnan vierashuoneisiin. Linna oli tosiaan varsin pieni ja vaatimaton hirsilinna, mutta tällaisenkin asumuksen vilinä ja komeus sai varsinkin Garronin häkellyksiin.
Pyrin yleensä kuvailemaan ympäristöä ja ihmisiä aika paljon pelinjohtajana ollessani, ja jotenkin tuntuu, että Tulen ja jään laulu -aiheisessa pelissä se vain korostuu; löytyyhän Martinin tekstistäkin hyvin yksityiskohtaista kuvailua niin ympäristöstä, vaatteista kuin tarjolla olleista aterioistakin. Nyt kuitenkin aika rajoitti jonkin verran ja yritin pitää kuvailun minimissä. Niinpä linnakin sai vain pinnallisen kuvailuin ja keskityin enemmän ihmisiin ja pelaajahahmojen ja muun maailman kanssakäymiseen.
Veljeksille annettiin kenties linnan parhaat huoneet pienestä tornikammarista, heidän annettiin peseytyä ja nauttia virvokkeita. Thane suhtautui tilanteeseen hillityn varautuneesti, mutta Garron nautti ylellisyyksistä ja iski jopa silmänsä yhteen neitoon palvelusväen keskuudesta; Wylla-niminen neito sai kunnian pestä vanhemman veljeksen selän, eikä neito tuntunut pistävän tätä pahaksi. Päin vastoin, kuninkaan pelastajien avustaminen tuntui vain miellyttävän neitoa.
Illan tullen järjestettiin sitten pidot kuninkaan pelastajien kunniaksi. Kuningas itse ei osallistunut vaan makasi sairasvuoteella, mutta Thane oli varovaisen toivelias kuninkaan parantumisesta. Linnan oma mestari Caldwyn sen sijaan ei kuulemma ollut ilahtunut, kun joku muu sai kunnian hoitaa kuninkaan haavoja.
Linnan pitosalissa kaksikko sulautui varsin nopeasti kovailmeisten ja varsin maanläheisten rautasaarelaisylimysten sekaan. Aikaisemmin korvessa tavattu Jon Piikki otti veljekset ensimmäisenä vastaan. Mustavirran jätti tuntui jo unohtaneen surunsa kuolleen velipuolensa takia, ja oli hyvin pirteällä tuulella ja juhlatunnelmissa.
Veljekset saivat kunnian istua Jodrick Orkwoodin ja Mustavirran edustajan kanssa pöydän paremmassa päässä, mikä ei tuntunut miellyttävän kaikkia. Erityisesti Robin Kivituvan huoneesta huomautti, että ennen ei maaorjien verta rautasyntyisten pöytään päästetty, mutta tilanteesta selvittin kuitenkin Thanen sulavan kielenkäytön ansiosta. Jon varoitti Robinista veljeksiä, että tätä kannatti varoa, sillä tämä oli kuin käärme niin taistelukentällä kuin muissakin asioissa. Illan mittaan oli nähtävissä, rautasaarelaisten ylimysten parissa oli jännitteitä: ainakin Jodrick Orkwood muodosti yhden voimapesäkkeen ja Robin Kivitupa toisen, ja näiden kahden välillä oli havaittavissa selvää kylmäkiskoisuutta.
Ilta kului enemmän tai vähemmän riehakkaasti, kunnes veljesten oli aika vetäytyä levolle, sillä huomenna he tapaisivat kuninkaan, jos tämän kunto vain antaisi myöden. Jon Piikki tuntui pettyvän illan nopeaan päätökseen ja jätti olikin jo melkoisessa laitamyötäisessä.
Ennen kuin veljekset ehtivät levolla, kävi Kivilinnan kaartinkapteeni Ben Piikki heidän puheillaan ja varoitti olemaan varovainen kuninkaan kanssa toimiessaan. Harwyn Kovakoura oli nimittäin nimensä veroinen, eikä veljesten kohtalo välttämättä olisi niin makea kuin se tällä hetkellä näytti. Lisäksi Tom saattaisi löytyä lähempää kuin veljet arvasivatkaan, ja asian tiimoilta olikin vielä puhuttava niin kuninkaan kuin lupauksia tehneen Jodrickinkin kanssa. Ben tuntui tietävän enemmänkin, mutta ei sanonut enempää.
Yritin luoda Benin kautta asetelmia seuraavan päivän keskusteluja varten. Halusin pelaajahahmojen olevan hieman varpaillaan kuninkaan kanssa ja ymmärtävän, että on kyse armottomista ja verenvuodatusta kaihtamattomista miehistä, vaikka ylimysten kanssa ollaankin tekemisissä.
Aamun tullen kuningas kutsui jo varhain veljekset luokseen ja kiitteli heitä kovin pelastamisestaan. Selvisi myös, että kuningas haaveili menneiden aikojen suuruudesta, kun rautasaarelaiset hallitsivat Hoaren suvun tunnustenkin mukaisesti maita pohjoisen Karhusaarilta etelän Arboriin saakka - silloin, kun Rautasaarten vallan alle kuuluivat kaikki maat, joilla saattoi suolaveden haistaa.
Kun veljekset kyselivät Tomin kohtalosta, ehdotti kuningas pojan vapauttamista (tämä oli tosiaan Kivirannan tyrmässä) sitä vastaan, että veljekset kävisivät kotikylässään ja naapurikylissä tunnustelemassa väen tuntoja Harwynin vallan lisääntymisestä seudulla. Veljekset suostuivat ja lupasivat palata kymmenen päivän päästä kertomaan seudun tuntoja, ja kuningas vaikutti tyytyväiseltä.
Veljekset aikoivat lähteä kohti Kotikylää mitä pikimmin, mutta sitä ennen Ben Piikki pyysi Jodrick Orkwoodin puheille. Kivirannan herra oli jo edellisenä päivänä osoittanut tyytyväisyyttä, kun seikkailijat olivat huomauttaneet tiettyjen ihmisten olevan kotiseuduillaan suosiollisia Jodrickin vallan lisääntymiselle seudulla. Jodrick tunnustikin, että olisi nähnyt mieluummin Kivirannan vallan lisääntyvän seudulla rautasaarelaisten kuninkaan vaikutusvallan sijaan. Orkwood ei vaikuttanut aivan niin innostuneelta kuninkaan toipumisesta, mitä olisi voinut odottaa.
Jodrick pyysi veljeksiä muistamaan Kivirantaa kun matkustaisivat kotiin puhumaan naapuriensa kanssa. Ben Piikki kuitenkin veti veljekset vielä sivummalle Orkwoodin vierailun jälkeen ja kysyi, miten väki todella suhtautuisi Vanhan tavan mukanaan tuoviin rautasaarelaisiin. Kun veljekset vastasivat, että rajamaalaisilla (kuten Rautarannikon jokimaalainen väki joskus itseään kutsui) ei ollut siteitä sen enempää Vanhaan tapaan kuin Hukkuneen jumalan lakeihin, ja että seutu ei ottaisi välttämättä valloittajan miekkaa kovinkaan halukkaasti ylleen.
Tämä tuntui saavan Benin päättäväiseksi, ja hän pyysi seikkailijoita odottamaan yötä joenuomalla, josta he olivat löytäneet kuninkaankin. Hänellä oli jotain kotiinvietävää veljille.
Veljekset tottelivat, ja odotus palkittiin, kun Ben Piikki ratsasti joenuomalla Tom mukanaan. Tämä oli kalpea ja kuumeinen, mutta muuten kunnossa - ja ennen kaikkea elossa. Selvisi, että Simon ja Gared olivat todistaneet rautasaarelaismiehittäjien saapumista Kivirantaan, ja olivat aikoneet suunnata etelään varoittamaan Jokimaiden lordeja ja ritareita. Siitä he olivat maksaneet hengellään, mutta Tom oli otettu orjaksi Vanhan tavan mukaisesti.
Ben kehotti seikkailijoita olemaan varovaisia niin kuninkaan kuin Jodrick Orkwoodinkin kanssa toimiessaan, sillä molemmat miehet huolehtisivat ensinnä omasta hyödystään. Olisi hyvin todennäköistä, että Vanhan tavan myötä Rautarannikolle saapuisi myös tuli ja teräs - sota.
Pelikerta venähti "lyhyestä puhuskelusta" kuitenkin ihan kohtuullisen mittaiseksi sessioksi, ja mukavaa oli. Ainakin pelinjohtajalla oli hyvin valtaistuinpelimäinen fiilis, ja pelaajahahmojen ja ep-hahmojen välistä vuoropuhelua oli mukava rakentaa. Lisäksi tykkään edelleen valitusta ajasta: homma tuntuu Tulen ja jään laululta, kun maailman lore näyttäytyy jatkuvasti, mutta toisaalta varaa luoda omaakin on.
Hyvä pelikerta, ja Maken hyvä pelaaminen ja vahvat hahmot tekevät tilanteesta hyvin mielenkiintoisen tulevaa ajatellen. Mihin suuntaan Kotikylän väki lopulta kallistuukaan, jos Harwyn Kovakouran suunnitelmat valloituksista etenevät...
sunnuntai 11. syyskuuta 2011
A Song of Ice and Fire RPG: Rautarannikko-kampanja, 2. pelikerta
Eilen pelasimme toisen session uutta Tulen ja jään laulu -roolipelikampanjaamme. Tämähän on kerrassaan erikoista, että saadaan järkättyä kahdet pelit yhtä monen viikon sisään... Maken lokimerkintä aiheesta löytyy täältä.
Pelikerta lähti liikkeelle edellisen pelikerran tapahtumien kertaamisesta. Thane ja Garron lepäsivät talonpoika Ralphin tuvassa toiminnantäyteisen yön päätteeksi. Veljeskaksikon levätessä Ralph ja avuksi tulleet kylänmiehet hirttivät rosvojoukon ainoan elonjääneen Gorvinin. Voi varmaankin turvallisesti olettaa, ettei kukaan rosvoa jäänyt kaipaamaan.
Maken pelaamat veljekset eivät osallistuneet hirttäjäisiin, mutta eivät toisaalta puolustaneetkaan Gorvinia. Viime pelikerralla he olivat jättäneet tämän armollisesti eloon ja antoivat Ralphin päättää, mitä rosvolle tapahtuisi. Enpä osaa kuvitella, minkälaisen tuomion talonpoika olisi "oikeasti" voinut langettaa, mutta mietiskelin, että Rautarannikko on armotonta rajaseutua, eikä väellä varmasti riitä ymmärrystä lainsuojattomille. Lisäksi Gorvinin rosvojoukko oli pitänyt Ralphin perhettä käytännössä vankina, joten päätin, että talonpoika olisi ankara, ja niinpä Gorvinia odotti hirsipuu.
Jahka veljekset olivat hieman saaneet nukuttua, hyvästelivät he kylänmiehet ja Ralphin perheineen ja lähtivät jäljittämään Tomin napanneita miehiä. Joukko kulki Garronin arvion mukaan pohjoista kohti. Kun Thane oli kysellyt Ralphilta miesten mahdollista motiivia pojan sieppaamiseksi ei isäntä osannut tarjota oikein muuta vastausta kuin että rannikon rautasaarelaiset ottivat silloin tällöin sotavankejaan orjiksi mailleen.
Kenties näin oli käynyt Tomillekin, sillä näillä main liikkuvat soturit olivat yleensä rautasaarelaisia, veljekset pohtivat suunnatessaan rannikkoa ja Kivilinnan linnaketta kohti, joka oli seudun tärkein linnoitus ja asutuskeskus. Hiljalleen metsämaihin ilmestyi kaskiaukeita, ja veljesten käyttämä tiekin muuttui leveämmäksi ja tiuhaankäytetymmäksi. Myöhäinen liikkeellelähtö kuitenkin kostautui, eivätkä seikkailijat päässeet vielä Kivirannan linnalle, vaan heidän oli etsittävä yöpaikkaa. Vaikka Garron muisteli, että pian alkaisi näkyä enemmänkin maatiloja, päättivät veljekset yöpyä vielä omissa oloissaan: he eivät olleet varmoja, liikkuiko alueella edelleen ihmisiä sieppaavia soturijoukkoja.
Yöpaikalle suunatessaan he kuitenkin kuulivat kahakan ääniä. Veljekset päättivät käydä tarkastamassa, mistä oli kyse, ja löysivät kuivunaan jokiuoman, joka oli muuttunut verenvuodatuksen näyttämöksi. Veljekset näkivät korkealta penkereeltä, kuinka uoman pohjalla makasi useita rautapaitoihin verhoutuneita sotureita, kevyemmin varustautuneita miehiä sekä metsänvihreisiin viittoihin ja tummiin vaatteisiin verhoutuneita miehiä. Kolme näistä metsänvihreisiin asuihin pukeutuneista miehistä oli edelleen pystyssä ja ahdisti lyhyine miekkoineen haavoittunutta miestä, jonka olkapäästä sojotti nuoli. Mies oli pahasti alakynnessä ja kompuroi koko ajan taaksepäin, ja oli vain ajankysymys, kun kolmikko voittaisi uhrinasa.
Garron ei jäänyt aikailemaan vaan sieppasi pitkäjousensa ja ampui maahan yhden kolmesta miehestä. Tämä ei jättänyt Thanelle muuta mahdollisuutta kuin vetää suurmiekkansa ja rynnätä taistoon. Verenvuodatus jäi kuitenkin lyhyeksi, ja pian kolme kuollutta miestä täydensi joenuoman raatojen riviä.
Taistelu osoitti jälleen tappavuutensa tällä systeemillä, eikä kolmella vastustajalla ollut juurikaan mahdollisuuksia Maken hahmojen asetaitoja vastaan. Toisaalta ASOIAF:iin kuuluu, että jossain hyvä hahmo on myös siinä hyvä, mutta haasteen tähden pian minun on koeteltava veljeksiä vähän kovemmillakin vastustajilla. Toisaalta tämänkin taistelun funktio oli edelleen opetella sääntöjä, enkä halunnut tehdä siitä liian vaikeaa.
Mestareiden opissa ollut Thane keskittyi tämän jälkeen löydetyn miehen haavoihin, jotka olivat paljon pahemmat mitä aluksi näytti. Kolhokasvoinen mies oli menettänyt paljon verta, ja verijono valui myös miehen suupielestä tämän harmaantuvalle parralle. Tämä ei saanut kuiskattua kuin "Kiviranta", ennen kuin menetti tajuntansa. Tilanne oli vakava, mutta Thanen onnistui joka tapauksessa sitoa haavat ja tyrehdyttää verenvuoto. Samaan aikaan Garron tutki ruumiita ja keräsi löytämänsä hopeakolikot, rannerenkaat ja käädyt. Varsinkin osalla miehistä oli paljon kaulanauhoja ja rannerenkaita, ja näistä kolmen paidoista Garron löysi oudot heraldiset tunnukset, jotka Thane tunnisti Harlawin, Raudantekijöiden sekä Mustavirran huoneiden tunnuksiksi, ja rautapaitaisten sotureiden kilpiä koristi itse Hoaren huoneen tunnus. Hoare oli Rautasaarten ja Rautarannikon kuninkaiden huone ja muutkin suvut olivat arvostettuja ylimyshuoneita Rautasaarilta.
Toipilas saattoi olla siis merkittäväkin mies, ja Thane tekikin parhaansa tämän haavojen eteen. Mies selviytyikin yöstä hengissä, ja aamun tullen onnistui juomaan hieman vettä ja raakkumaan Kivirannan nimen ennen kuin menetti jälleen tajuntansa. Niinpä veljekset suuntasivat Kivirannalle kantaen haavoittunutta paareilla.
Veljekset eivät ehtineet kuitenkaan linnalle saakka, kun heitä vastaan ratsasti jo suuri soturijoukko raskaissa rautapaidoissaan ja -kypärissään, aseet käsien ulottuvilla. Thane tervehti miehiä kunnioittavasti ja selitti nopeasti tilanteen, ettei vain sattuisi mitään väärinkäsityksiä. Soturien johtaja, Ben Piikki kiitteli seikkailijoita ja komensi sotilaansa hakemaan läheiseltä maatilalta kärryt, että "hänen majesteettinsa" saataisiin Kivirantaan. Kyllä, veljesten pelastama mies oli tosiaan Merten ja Rautarannikon kuningas Harwyn Hoare, jota kutsuttiin jo "Kovakouraksi".
Ennen kuin veljekset sisäistivät kunnolla tämän. Hyökkäsi soturien keskeltä jättiläismäinen, mustapartainen soturi, joka vaati tietää, missä hyökkäys oli tapahtunut. Seuraavaksi hän näytti asetakissaan olevaa merkkiä, joka oli seikkailijoille jo tuttu. Mustavirran huoneen tunnus oli koristanut yhden kuolleen rintaa, ja veljesten kerrottua tämän jätille ulvaisi tämä sydäntäsärkevästi, sysäsi muut sivuun tieltään ja karautti ratsullaan kohti etelään taistelupaikkaa kohti. Ben pyysi anteeksi Mustavirran Jon Piikin puolesta; yksi kuolleista oli ollut hänen velipuolensa.
Sotureiden lähtiessä saattamaan tajutonta kuningasta paareilla Kivirantaa kohti ratsastivat veljekset Ben Piikin kanssa edeltä jo linnaan, joka paljastui kohtuullisen uudeksi hirsilinnoitukseksi. Kiviranta oli saanut nimensä pienistä kivistä, jotka täyttivät tämän pienen luonnonsataman, ja nyt tämä satama oli hämmästyttävän täynnä rautasaarelaisten pitkäveneitä - ja uusia aluksia saapui veljestenkin silmien edessä Rautamiehen lahdelta. Veljekset katsoivat toisiaan huolestuneena: paljon rautamiehiä pienen Kivirannan kylän elätettäväksi.
Kun Thane yritti kysellä Tomin kohtaloa, ei Beniltä oikein löytynyt vastausta, eikä lupauksia avusta kummempaa tarjonnut liioin Jodrick Orkwood, Kivirannan herra Orkmontin saarelta, joka tuli linnanpihalle veljeksiä vastaan. Jodrick kuitenkin kutsui veljekset vieraiksi linnaansa, ja kuninkaan pelastajien kunniaksi pidettäisiin vielä illan tullen kunnon syömingit ja juomngit.
Pelikerta päättyi tähän. Olin suunnitellut pelikerralle lähinnä tutustumista sääntöihin ja maailmaan. Hahmot olivat vielä tietyllä tavalla "irti" muusta maailmasta, joten halusin tuoda joitain mahdollisesti tärkeitä hahmoja pelaajien tutuiksi. Pelikerta sujui lyhkäisyydessään hyvin, ja kuten Makekin jo pelin jälkeen keskustellessamme totesi, niin tämä systeemi eroaa edukseen perus-d&d:n hiparien laskemisesta. Mukavaa vaihtelua siis.
Pelinjohtajana olisin voinut suunnitella hieman paremmin tapahtumia, sillä omaan korvaani osa tapahtumista ei soljunut kovinkaan sujuvasti, mutta onneksi Make ei ilmesiesti tätä kankeutta huomannut. Tällaisen kaksinpelin etuna on myös se, että Make pystyi selittelemään myös hahmojen mielenliikkeitä ja motiiveja.
Hahmoja pelikerralta:
Harwyn "Kovakoura" Hoare Orkmontin saarelta; Rautasaarten ja Rautarannikon kuningas
- kolhokasvoinen, siisti jo harmaantuva parta
- ovelat silmät
Jon (Piikki) Mustavirran saarelta; Mustavirran huoneen äpärä
- mustapartainen jättiläinen, joka vaatii itseään kutsuttavan Mustavirraksi, vaikka onkin äpärä
Jodrick Orkwood Orkmontin saarelta; Kivirannan herra
- paljaaksi ajellut kasvot, roteva ruumiinrakenne
Ben Piikki Suur-Wykin saarelta; Mustakeihään huoneen äpärä
- Orkwoodin huoneen asemies ja Kivirannan kaartinkapteeni
- suvunsurma
- pitkä ja hoikka, vaarallisesti välkkyvät tummat silmät
Pelikerta lähti liikkeelle edellisen pelikerran tapahtumien kertaamisesta. Thane ja Garron lepäsivät talonpoika Ralphin tuvassa toiminnantäyteisen yön päätteeksi. Veljeskaksikon levätessä Ralph ja avuksi tulleet kylänmiehet hirttivät rosvojoukon ainoan elonjääneen Gorvinin. Voi varmaankin turvallisesti olettaa, ettei kukaan rosvoa jäänyt kaipaamaan.
Maken pelaamat veljekset eivät osallistuneet hirttäjäisiin, mutta eivät toisaalta puolustaneetkaan Gorvinia. Viime pelikerralla he olivat jättäneet tämän armollisesti eloon ja antoivat Ralphin päättää, mitä rosvolle tapahtuisi. Enpä osaa kuvitella, minkälaisen tuomion talonpoika olisi "oikeasti" voinut langettaa, mutta mietiskelin, että Rautarannikko on armotonta rajaseutua, eikä väellä varmasti riitä ymmärrystä lainsuojattomille. Lisäksi Gorvinin rosvojoukko oli pitänyt Ralphin perhettä käytännössä vankina, joten päätin, että talonpoika olisi ankara, ja niinpä Gorvinia odotti hirsipuu.
Jahka veljekset olivat hieman saaneet nukuttua, hyvästelivät he kylänmiehet ja Ralphin perheineen ja lähtivät jäljittämään Tomin napanneita miehiä. Joukko kulki Garronin arvion mukaan pohjoista kohti. Kun Thane oli kysellyt Ralphilta miesten mahdollista motiivia pojan sieppaamiseksi ei isäntä osannut tarjota oikein muuta vastausta kuin että rannikon rautasaarelaiset ottivat silloin tällöin sotavankejaan orjiksi mailleen.
Kenties näin oli käynyt Tomillekin, sillä näillä main liikkuvat soturit olivat yleensä rautasaarelaisia, veljekset pohtivat suunnatessaan rannikkoa ja Kivilinnan linnaketta kohti, joka oli seudun tärkein linnoitus ja asutuskeskus. Hiljalleen metsämaihin ilmestyi kaskiaukeita, ja veljesten käyttämä tiekin muuttui leveämmäksi ja tiuhaankäytetymmäksi. Myöhäinen liikkeellelähtö kuitenkin kostautui, eivätkä seikkailijat päässeet vielä Kivirannan linnalle, vaan heidän oli etsittävä yöpaikkaa. Vaikka Garron muisteli, että pian alkaisi näkyä enemmänkin maatiloja, päättivät veljekset yöpyä vielä omissa oloissaan: he eivät olleet varmoja, liikkuiko alueella edelleen ihmisiä sieppaavia soturijoukkoja.
Yöpaikalle suunatessaan he kuitenkin kuulivat kahakan ääniä. Veljekset päättivät käydä tarkastamassa, mistä oli kyse, ja löysivät kuivunaan jokiuoman, joka oli muuttunut verenvuodatuksen näyttämöksi. Veljekset näkivät korkealta penkereeltä, kuinka uoman pohjalla makasi useita rautapaitoihin verhoutuneita sotureita, kevyemmin varustautuneita miehiä sekä metsänvihreisiin viittoihin ja tummiin vaatteisiin verhoutuneita miehiä. Kolme näistä metsänvihreisiin asuihin pukeutuneista miehistä oli edelleen pystyssä ja ahdisti lyhyine miekkoineen haavoittunutta miestä, jonka olkapäästä sojotti nuoli. Mies oli pahasti alakynnessä ja kompuroi koko ajan taaksepäin, ja oli vain ajankysymys, kun kolmikko voittaisi uhrinasa.
Garron ei jäänyt aikailemaan vaan sieppasi pitkäjousensa ja ampui maahan yhden kolmesta miehestä. Tämä ei jättänyt Thanelle muuta mahdollisuutta kuin vetää suurmiekkansa ja rynnätä taistoon. Verenvuodatus jäi kuitenkin lyhyeksi, ja pian kolme kuollutta miestä täydensi joenuoman raatojen riviä.
Taistelu osoitti jälleen tappavuutensa tällä systeemillä, eikä kolmella vastustajalla ollut juurikaan mahdollisuuksia Maken hahmojen asetaitoja vastaan. Toisaalta ASOIAF:iin kuuluu, että jossain hyvä hahmo on myös siinä hyvä, mutta haasteen tähden pian minun on koeteltava veljeksiä vähän kovemmillakin vastustajilla. Toisaalta tämänkin taistelun funktio oli edelleen opetella sääntöjä, enkä halunnut tehdä siitä liian vaikeaa.
Mestareiden opissa ollut Thane keskittyi tämän jälkeen löydetyn miehen haavoihin, jotka olivat paljon pahemmat mitä aluksi näytti. Kolhokasvoinen mies oli menettänyt paljon verta, ja verijono valui myös miehen suupielestä tämän harmaantuvalle parralle. Tämä ei saanut kuiskattua kuin "Kiviranta", ennen kuin menetti tajuntansa. Tilanne oli vakava, mutta Thanen onnistui joka tapauksessa sitoa haavat ja tyrehdyttää verenvuoto. Samaan aikaan Garron tutki ruumiita ja keräsi löytämänsä hopeakolikot, rannerenkaat ja käädyt. Varsinkin osalla miehistä oli paljon kaulanauhoja ja rannerenkaita, ja näistä kolmen paidoista Garron löysi oudot heraldiset tunnukset, jotka Thane tunnisti Harlawin, Raudantekijöiden sekä Mustavirran huoneiden tunnuksiksi, ja rautapaitaisten sotureiden kilpiä koristi itse Hoaren huoneen tunnus. Hoare oli Rautasaarten ja Rautarannikon kuninkaiden huone ja muutkin suvut olivat arvostettuja ylimyshuoneita Rautasaarilta.
Toipilas saattoi olla siis merkittäväkin mies, ja Thane tekikin parhaansa tämän haavojen eteen. Mies selviytyikin yöstä hengissä, ja aamun tullen onnistui juomaan hieman vettä ja raakkumaan Kivirannan nimen ennen kuin menetti jälleen tajuntansa. Niinpä veljekset suuntasivat Kivirannalle kantaen haavoittunutta paareilla.
Veljekset eivät ehtineet kuitenkaan linnalle saakka, kun heitä vastaan ratsasti jo suuri soturijoukko raskaissa rautapaidoissaan ja -kypärissään, aseet käsien ulottuvilla. Thane tervehti miehiä kunnioittavasti ja selitti nopeasti tilanteen, ettei vain sattuisi mitään väärinkäsityksiä. Soturien johtaja, Ben Piikki kiitteli seikkailijoita ja komensi sotilaansa hakemaan läheiseltä maatilalta kärryt, että "hänen majesteettinsa" saataisiin Kivirantaan. Kyllä, veljesten pelastama mies oli tosiaan Merten ja Rautarannikon kuningas Harwyn Hoare, jota kutsuttiin jo "Kovakouraksi".
Ennen kuin veljekset sisäistivät kunnolla tämän. Hyökkäsi soturien keskeltä jättiläismäinen, mustapartainen soturi, joka vaati tietää, missä hyökkäys oli tapahtunut. Seuraavaksi hän näytti asetakissaan olevaa merkkiä, joka oli seikkailijoille jo tuttu. Mustavirran huoneen tunnus oli koristanut yhden kuolleen rintaa, ja veljesten kerrottua tämän jätille ulvaisi tämä sydäntäsärkevästi, sysäsi muut sivuun tieltään ja karautti ratsullaan kohti etelään taistelupaikkaa kohti. Ben pyysi anteeksi Mustavirran Jon Piikin puolesta; yksi kuolleista oli ollut hänen velipuolensa.
Sotureiden lähtiessä saattamaan tajutonta kuningasta paareilla Kivirantaa kohti ratsastivat veljekset Ben Piikin kanssa edeltä jo linnaan, joka paljastui kohtuullisen uudeksi hirsilinnoitukseksi. Kiviranta oli saanut nimensä pienistä kivistä, jotka täyttivät tämän pienen luonnonsataman, ja nyt tämä satama oli hämmästyttävän täynnä rautasaarelaisten pitkäveneitä - ja uusia aluksia saapui veljestenkin silmien edessä Rautamiehen lahdelta. Veljekset katsoivat toisiaan huolestuneena: paljon rautamiehiä pienen Kivirannan kylän elätettäväksi.
Kun Thane yritti kysellä Tomin kohtaloa, ei Beniltä oikein löytynyt vastausta, eikä lupauksia avusta kummempaa tarjonnut liioin Jodrick Orkwood, Kivirannan herra Orkmontin saarelta, joka tuli linnanpihalle veljeksiä vastaan. Jodrick kuitenkin kutsui veljekset vieraiksi linnaansa, ja kuninkaan pelastajien kunniaksi pidettäisiin vielä illan tullen kunnon syömingit ja juomngit.
Pelikerta päättyi tähän. Olin suunnitellut pelikerralle lähinnä tutustumista sääntöihin ja maailmaan. Hahmot olivat vielä tietyllä tavalla "irti" muusta maailmasta, joten halusin tuoda joitain mahdollisesti tärkeitä hahmoja pelaajien tutuiksi. Pelikerta sujui lyhkäisyydessään hyvin, ja kuten Makekin jo pelin jälkeen keskustellessamme totesi, niin tämä systeemi eroaa edukseen perus-d&d:n hiparien laskemisesta. Mukavaa vaihtelua siis.
Pelinjohtajana olisin voinut suunnitella hieman paremmin tapahtumia, sillä omaan korvaani osa tapahtumista ei soljunut kovinkaan sujuvasti, mutta onneksi Make ei ilmesiesti tätä kankeutta huomannut. Tällaisen kaksinpelin etuna on myös se, että Make pystyi selittelemään myös hahmojen mielenliikkeitä ja motiiveja.
Hahmoja pelikerralta:
Harwyn "Kovakoura" Hoare Orkmontin saarelta; Rautasaarten ja Rautarannikon kuningas
- kolhokasvoinen, siisti jo harmaantuva parta
- ovelat silmät
Jon (Piikki) Mustavirran saarelta; Mustavirran huoneen äpärä
- mustapartainen jättiläinen, joka vaatii itseään kutsuttavan Mustavirraksi, vaikka onkin äpärä
Jodrick Orkwood Orkmontin saarelta; Kivirannan herra
- paljaaksi ajellut kasvot, roteva ruumiinrakenne
Ben Piikki Suur-Wykin saarelta; Mustakeihään huoneen äpärä
- Orkwoodin huoneen asemies ja Kivirannan kaartinkapteeni
- suvunsurma
- pitkä ja hoikka, vaarallisesti välkkyvät tummat silmät
sunnuntai 4. syyskuuta 2011
A Song of Ice and Fire RPG: Rautarannikko-kampanja
Threads of Sanity -kampanja on ollut vähän jäissä viime viikkojen aikana, kun emme ole saaneet peliporukkaa kokoon. Siksipä päätimme yrittää Maken kanssa aloittaa kampanjan pelkästään yhden pelaajan voimin, ja pelivaihtoehtoja pohdittuamme valitsimme A Song of Ice and Fire RPG:n Green Roninilta. Minä olen pelinjohtaja, ja Make toimii pelaajana ainakin kampanjan ensimmäisessä osassa.
Pelinjohtajana päätin viedä pelin kauas menneisyyteen, ja miljööksi valikoitui Jokimaat noin 350 vuotta ennen kirjojen tapahtumia. Tuolloin Targaryenit asustelevat vielä Lohikäärmekivellä, ja Westeros muodostuu useammasta kuningaskunnasta. Jokimaat on tällä ajanjaksolla erityisen mielenkiintoinen alue, sillä vaikka sitä hallitseekin ainakin nimellisesti Arrec Myrskykuningas, niin alueen länsirannikko on kuitenkin rautasaarelaisten hallussa. Tulen ja jään laulun maailmaa tuntevat tietävät, että kampanjamme sijoittuu aikaan, jolloin rautasaarelaiset tulevat valloittamaan Jokimaat, ja tämä sota Myrskykuninkaan ja rautasaarelaisten välillä tulee olemaan tärkeä teema - ja kuka tietää, josko historiaa kirjoitettaisiin uusiksi.
Yhden pelaajan voimin pelaaminen on hieman erilaista kuin porukalla pelaaminen, ja että saisimme useamman mielenkiintoisen hahmon mukaan, päätimme tehdä niin, että pelaajalla olisi kaksi hahmoa ohjastettavanaan tavanomaisen yhden hahmon sijaan. Pelikertojen edetessä näemme varmaan, kuinka ratkaisu toimii, mutta ensimmäisen pelikerran perusteella homma tuntui sujuvan.
Sovelsimme myös hahmonluonnin suhteen, sillä ylimyshuoneen sijaan Maken hahmoista tuli pienessä jokimaalaisessa kylässä asuva Valarranin veljeskaksikko, jousimies ja eränkävijä Garron ja oppinut miekkamies Thane. Tämä kylä sijaitsee Vuolasvirran ja Rautamiehen lahden välisellä rajamaalla. Etelässä ja idässä hallitsevat jokimaalaiset lordit, mutta itse rannikkoalueet ovat ainakin nimellisesti jo rautasaarelaisten hallitsemia maita. Garronin ja Thanen kotikylä kuuluu edelleen nimellisesit Vuolasvirran eteläpuolella asustelevan lordin läänityksiin, mutta kyläläisille rautasaarelainen, pohjoisessa rannikolla asuva Jodric Orkwood miehineen on tutumpi herra. Erityisesti kylän puhemies Balon onkin painostanut muitakin kyläläisiä omalle kannalleen, että kylän tulisi vannoa uskollisuudenvalat Kivirannan herralle jonkin kaukaisen jokiherran sijaan.
HUOM!!! Pelikerran skenaario perustuu osittain ASOIAF RPG:n Quick Startin valmisseikkailuun, joten se sisältää mahdollisesti spoilereita! Pelaajat varokoon!
Pelikerta lähti liikkeelle sateisesta illasta Garronin ja Thanen tarpoessa kylästään pohjoiseen vievällä, mutavelliksi muuttuneella kärrypolulla. Kotona naapurin isäntä Ned oli pyytänyt veljeksiltä, että nämä lähtisivät tarkistamaan pohjoiseen, missä usein kylän läpi kulkeva kauppias Simon viipyi. Nedin poika Tom oli nimittäin kauppiaan oppipoikana, ja Tomin äiti Lydda oli kovin huolissaan, kun kauppiaasta tai pojasta ei ollut kuulunut, vaikka heidän oli ollut tarkoitus kulkea kylän kautta etelään jo viikko sitten.
Aloitimme pelin perinteisesti hahmojen kuvailulla, ja oli Make oli pohtinut jo varsin syvällisestikin hahmoja. Tämä oli mukavaa, sillä sain hänen kuvailuistaan jo uusia ideoita tulevaa varteen. Vastaavasti minä yritin kuvailla hieman veljesten kotiseutua ja yleistä jokimaiden tilannetta: Jokimaiden länsirannikkoa kutsuttiin "Rautarannikoksi" ja se oli levotonta rajamaata. Pohjoisessa ja lännessä rautasaarelaiset pitivät rannikkoa otteessaan, kun taas idästä oli kuultu huhuja, että itse myrskykuningas Arrec olisi kutsunut koolle sotajoukkojaan syystä, joka ei ollut kantautunut syrjäisille rajaseuduille.
Valarranin veljekset olivat sopivat miehet tällaiseen tehtävään, sillä he osasivat pitää huolen itsestään, eikä heillä ollut metsästäjinä ja erämiehinä yhtä paljon maata hoidettavanaan kuin kylän maanviljelijöillä. Niinpä he olivat pakanneet varusteensa ja suunnanneet pohjoiseen Simonia, tämän henkivartijana toimivaa Garedia ja Tom-poikaa etsimään.
Päivän sateessa tarvottuaan veljekset kuitenkin saivat todeta, että ainakaan Simon ja Gared eivät koskaan enää kulkisi kotikylän kautta kauppamatkoillaan: kaksikko löytyi tapettuina ja ryövättyinä ensimmäisen matkapäivän iltana polun viereltä. Ruumiit olivat jo saaneet kokea raadonsyöjien vierailut, mutta taitava jäljittäjä Garron onnistui päättelemään, että kaksikko - ja mahdollisesti myös Tom - olivat paenneet suurempaa joukkoa sotureita, mutta oli selvästi jäänyt kiinni. Hieman ympäristöä tutkimalla Garron onnistui päättelemään myös, että ilmeisesti Tomkin oli ollut matkassa, mutta ilmeisesti tappajat olivat ottaneet tämän mukaansa.
Sateen takia ei voinut sanoa tarkkaa aikaa, koska kahakka oli käyty, mutta oli ruumiiden kunnosta oli selvää, etteivät Gared ja Simon olleet kuolleet tänä iltana. Koska yökin lähestyi, suuntasivat veljekset maatilalle, jonka Garron muisti sijaitsevan jossain tässä lähellä. Kenties he pystyisivät myös valaisemaan tapahtumia ja Tomin kohtaloa.
Maatila oli seudulle tyypilliseen tapaan rakennettu tukeva, linnakemainen rakennelma: tanakka kivimuuri suojasi sisäpihaa, tärkeimpiä ulkorakennuksia ja itse tupaa. Alun varovaisen lähestymisen jälkeen paljastui, etteivät Tomin sieppaajat olleet ainakaan täällä, ja veljekset otettiin tervetulleina vieraina vastaan.
Isäntä Ralph, emäntä Marsha ja heidän lapsensa Davin ja Brenna vaikuttivat hyvin hermostuneilta ja varsinkin vanhemmat vilkuilivat pelokkaina talon kolmatta vierasta, palkkasoturiksi itsensä esittelevää Gorvinia. Tämä oli kuulemma sairastellut ja oli sen takia joutunut jäämään maatilalle. Tosin Kastellin mestarienkin opissa ollut Thane pani heti merkille, ettei palkkasoturi ollut ollenkaan niin sairas kuin antoi ymmärtää.
Aluksi Ralph ei halunnut puuttua muiden asioihin ja pysyi tuppisuuna veljesten kysellessä Simonista ja Tomista, mutta lopulta tämä myöntyi kertomaan, että Simon, Gared ja Tom olivat tosiaan matkustaneet tästä pari päivää sitten kovalla kiireellä, suuri joukko aseistautuneita miehiä hännillään. Pian nämä soturit olivat palanneet pelkästään Tom mukanaan, ja poika oli ollut sidottu ja pahoinpidelty mutta elossa.
Veljesten epäluulo suuntautui tässä vaiheessa Gorviniin, joka ei todellakaan vaikuttanut aivan siltä, mitä väitti olevansa. Veljesten painostaessa "palkkasoturia" tämä hermostui ja koetti paeta, mutta veljesten riuska toiminta lopetti sellaiset toimet nopeasti.
Gorvin kielsi kaiken osallisuuden kauppiaan kuolemaan tai Tomin sieppaukseen, ja isäntä Ralph vahvisti tämän tarinan. Gorvin oli nimittäin maantierosvojoukon tiedustelija, joka oli pitänyt Ralphia perheineen jo useamman päivän vankina heidän omassa talossaan. Maantierosvoja oli Gorvinin lisäksi vielä kolme, ja he pitivät leiriään metsässä piilossa. Gorvinin tehtävä oli pitää silmällä tietä ja käydä kertomassa muille ryöväreille, jos tiellä oli uhreiksi sopivia matkalaisia.
Ralph oli luonnollisesti hermostunut perheensä turvallisuudesta nyt, kun Gorvin oli paljastanut. Garron ja Thane lupasivat kuitenkin suojella perhettä ja nopeaälyinen Thane kehitti nopeasti suunnitelman: perheen poika Davin lähtisi hakemaan apua veljesten kotikylästä, ja Garron ja Thane suojelisivat tuvan väkeä siihen asti.
Davin lähti matkaan, ja Garron asettui pitkäjousineen talon ulkomuurin päälle odottelemaan. Yön aikana muut rosvot kävivät etsimässä kahteenkin kertaan Gorvinia, joka ei ollut tapansa mukaan tullut käymään leirillä, mutta Gorvinin pitkäjousi osoitti vaarallisuutensa: apua kotikylästä ei loppujen lopuksi tarvittu, vaan Valarranin vanhempi veli onnistui surmaamaan kaikki kolme rosvoa pitkävartisilla nuolillaan.
Kuolleilta rosvoilta löytyi kaiken kaikkiaan kolme rautapaitaa, lyömämiekka, suuri ritarikilpi, kaksi kirvestä ja kaksi metsästysjousta nuolineen. Tämän lisäksi Gorvinilta oltiin takavarikoitu toinen lyömämiekka, ja vangittu kertoi rosvojen leiristä löytyvän myös kaksi hevosta ja pieni omaisuus rahana: 24 kuparipenniä, 87 hopeahirveä ja 4 kultaleijonaa*. Gorvin kertoi, että rahat ja varusteet oli saatu pohjoisesta, kun rosvot olivat surmanneet Freyn ritarin. Peläten Kaksosten lordin kostoa olivat rosvot paenneet etelään Rautannikolle toivoen keräävänsä lisää saalista. Sen sijaan he olivat löytäneet vain kuolemaa.
Kun Davin saapui seuraavana päivänä veljesten naapurien kanssa, antoivat Thane ja Garron rosvojen saaliista kupariset, hopeakolikot, yhden rautapaidan ja miekan Ralphille, että talonpoika voisi suojella jatkossa perhettään. Hevoset, loput aseet ja kultaleijonat he sen sijaan pitivät itse, ja antoivat nämä naapuriensa vastuulle. Seuraavaksi veljesten olisi kuitenkin selvitettävä, mitä Tomille oli tapahtunut - ja keitä olivat nämä pohjoisesta tulleet soturit.
Pelikerta oli varsin antoisa, ja kaksinpelattuun ensimmäiseen peliin kului yllättävän paljon aikaa: yö oli jo myöhällä kun peli vihdoin päättyi. Make hoiti erinomaisesti kahden hahmon pelaamisen, ja toisaalta tuttu maailma sai ainakin pj:n fiilikset korkealle. Taistelusäännöt osoittautuivat myös vaarallisiksi: tappavan tarkalla Garronilla ei ollut mitään vaikeuksia surmata kolmea rosvoa, kun tilanne suunniteltiin vain veljesten kannalta edulliseksi. Garronin pitkäjousitaiturointi oli erittäin tyylikästä. :)
Pelinjohtajan pestinikin alkoi alkukankeuden jälkeen sujua. Intrigue-säännöt koettiin ainakin tällä kertaa tarpeettomiksi, ja roolipelikohtaukset vedettiin niiden omalla painolla.
Pelinjohtajana Tulen ja jään laulun maailma on täynnä haasteita, mutta toisaalta tuttu ja kiehtova maailma varmaan myös motivoivat sekä pelaajia että pelinjohtajia, kun molemmat fanittavat Tulen ja jään laulua. Toivottavasti saadan tämä epätavallinen aikajakso kääntymään eduksemme, ja pelit jatkuvat hieman säännöllisemmin kuin D&D-kampanjamme.
EDIT: Maken kirjoittama merkintä Garronin näkökulmasta
Pelinjohtajana päätin viedä pelin kauas menneisyyteen, ja miljööksi valikoitui Jokimaat noin 350 vuotta ennen kirjojen tapahtumia. Tuolloin Targaryenit asustelevat vielä Lohikäärmekivellä, ja Westeros muodostuu useammasta kuningaskunnasta. Jokimaat on tällä ajanjaksolla erityisen mielenkiintoinen alue, sillä vaikka sitä hallitseekin ainakin nimellisesti Arrec Myrskykuningas, niin alueen länsirannikko on kuitenkin rautasaarelaisten hallussa. Tulen ja jään laulun maailmaa tuntevat tietävät, että kampanjamme sijoittuu aikaan, jolloin rautasaarelaiset tulevat valloittamaan Jokimaat, ja tämä sota Myrskykuninkaan ja rautasaarelaisten välillä tulee olemaan tärkeä teema - ja kuka tietää, josko historiaa kirjoitettaisiin uusiksi.
Yhden pelaajan voimin pelaaminen on hieman erilaista kuin porukalla pelaaminen, ja että saisimme useamman mielenkiintoisen hahmon mukaan, päätimme tehdä niin, että pelaajalla olisi kaksi hahmoa ohjastettavanaan tavanomaisen yhden hahmon sijaan. Pelikertojen edetessä näemme varmaan, kuinka ratkaisu toimii, mutta ensimmäisen pelikerran perusteella homma tuntui sujuvan.
Sovelsimme myös hahmonluonnin suhteen, sillä ylimyshuoneen sijaan Maken hahmoista tuli pienessä jokimaalaisessa kylässä asuva Valarranin veljeskaksikko, jousimies ja eränkävijä Garron ja oppinut miekkamies Thane. Tämä kylä sijaitsee Vuolasvirran ja Rautamiehen lahden välisellä rajamaalla. Etelässä ja idässä hallitsevat jokimaalaiset lordit, mutta itse rannikkoalueet ovat ainakin nimellisesti jo rautasaarelaisten hallitsemia maita. Garronin ja Thanen kotikylä kuuluu edelleen nimellisesit Vuolasvirran eteläpuolella asustelevan lordin läänityksiin, mutta kyläläisille rautasaarelainen, pohjoisessa rannikolla asuva Jodric Orkwood miehineen on tutumpi herra. Erityisesti kylän puhemies Balon onkin painostanut muitakin kyläläisiä omalle kannalleen, että kylän tulisi vannoa uskollisuudenvalat Kivirannan herralle jonkin kaukaisen jokiherran sijaan.
HUOM!!! Pelikerran skenaario perustuu osittain ASOIAF RPG:n Quick Startin valmisseikkailuun, joten se sisältää mahdollisesti spoilereita! Pelaajat varokoon!
Pelikerta lähti liikkeelle sateisesta illasta Garronin ja Thanen tarpoessa kylästään pohjoiseen vievällä, mutavelliksi muuttuneella kärrypolulla. Kotona naapurin isäntä Ned oli pyytänyt veljeksiltä, että nämä lähtisivät tarkistamaan pohjoiseen, missä usein kylän läpi kulkeva kauppias Simon viipyi. Nedin poika Tom oli nimittäin kauppiaan oppipoikana, ja Tomin äiti Lydda oli kovin huolissaan, kun kauppiaasta tai pojasta ei ollut kuulunut, vaikka heidän oli ollut tarkoitus kulkea kylän kautta etelään jo viikko sitten.
Aloitimme pelin perinteisesti hahmojen kuvailulla, ja oli Make oli pohtinut jo varsin syvällisestikin hahmoja. Tämä oli mukavaa, sillä sain hänen kuvailuistaan jo uusia ideoita tulevaa varteen. Vastaavasti minä yritin kuvailla hieman veljesten kotiseutua ja yleistä jokimaiden tilannetta: Jokimaiden länsirannikkoa kutsuttiin "Rautarannikoksi" ja se oli levotonta rajamaata. Pohjoisessa ja lännessä rautasaarelaiset pitivät rannikkoa otteessaan, kun taas idästä oli kuultu huhuja, että itse myrskykuningas Arrec olisi kutsunut koolle sotajoukkojaan syystä, joka ei ollut kantautunut syrjäisille rajaseuduille.
Valarranin veljekset olivat sopivat miehet tällaiseen tehtävään, sillä he osasivat pitää huolen itsestään, eikä heillä ollut metsästäjinä ja erämiehinä yhtä paljon maata hoidettavanaan kuin kylän maanviljelijöillä. Niinpä he olivat pakanneet varusteensa ja suunnanneet pohjoiseen Simonia, tämän henkivartijana toimivaa Garedia ja Tom-poikaa etsimään.
Päivän sateessa tarvottuaan veljekset kuitenkin saivat todeta, että ainakaan Simon ja Gared eivät koskaan enää kulkisi kotikylän kautta kauppamatkoillaan: kaksikko löytyi tapettuina ja ryövättyinä ensimmäisen matkapäivän iltana polun viereltä. Ruumiit olivat jo saaneet kokea raadonsyöjien vierailut, mutta taitava jäljittäjä Garron onnistui päättelemään, että kaksikko - ja mahdollisesti myös Tom - olivat paenneet suurempaa joukkoa sotureita, mutta oli selvästi jäänyt kiinni. Hieman ympäristöä tutkimalla Garron onnistui päättelemään myös, että ilmeisesti Tomkin oli ollut matkassa, mutta ilmeisesti tappajat olivat ottaneet tämän mukaansa.
Sateen takia ei voinut sanoa tarkkaa aikaa, koska kahakka oli käyty, mutta oli ruumiiden kunnosta oli selvää, etteivät Gared ja Simon olleet kuolleet tänä iltana. Koska yökin lähestyi, suuntasivat veljekset maatilalle, jonka Garron muisti sijaitsevan jossain tässä lähellä. Kenties he pystyisivät myös valaisemaan tapahtumia ja Tomin kohtaloa.
Maatila oli seudulle tyypilliseen tapaan rakennettu tukeva, linnakemainen rakennelma: tanakka kivimuuri suojasi sisäpihaa, tärkeimpiä ulkorakennuksia ja itse tupaa. Alun varovaisen lähestymisen jälkeen paljastui, etteivät Tomin sieppaajat olleet ainakaan täällä, ja veljekset otettiin tervetulleina vieraina vastaan.
Isäntä Ralph, emäntä Marsha ja heidän lapsensa Davin ja Brenna vaikuttivat hyvin hermostuneilta ja varsinkin vanhemmat vilkuilivat pelokkaina talon kolmatta vierasta, palkkasoturiksi itsensä esittelevää Gorvinia. Tämä oli kuulemma sairastellut ja oli sen takia joutunut jäämään maatilalle. Tosin Kastellin mestarienkin opissa ollut Thane pani heti merkille, ettei palkkasoturi ollut ollenkaan niin sairas kuin antoi ymmärtää.
Aluksi Ralph ei halunnut puuttua muiden asioihin ja pysyi tuppisuuna veljesten kysellessä Simonista ja Tomista, mutta lopulta tämä myöntyi kertomaan, että Simon, Gared ja Tom olivat tosiaan matkustaneet tästä pari päivää sitten kovalla kiireellä, suuri joukko aseistautuneita miehiä hännillään. Pian nämä soturit olivat palanneet pelkästään Tom mukanaan, ja poika oli ollut sidottu ja pahoinpidelty mutta elossa.
Veljesten epäluulo suuntautui tässä vaiheessa Gorviniin, joka ei todellakaan vaikuttanut aivan siltä, mitä väitti olevansa. Veljesten painostaessa "palkkasoturia" tämä hermostui ja koetti paeta, mutta veljesten riuska toiminta lopetti sellaiset toimet nopeasti.
Gorvin kielsi kaiken osallisuuden kauppiaan kuolemaan tai Tomin sieppaukseen, ja isäntä Ralph vahvisti tämän tarinan. Gorvin oli nimittäin maantierosvojoukon tiedustelija, joka oli pitänyt Ralphia perheineen jo useamman päivän vankina heidän omassa talossaan. Maantierosvoja oli Gorvinin lisäksi vielä kolme, ja he pitivät leiriään metsässä piilossa. Gorvinin tehtävä oli pitää silmällä tietä ja käydä kertomassa muille ryöväreille, jos tiellä oli uhreiksi sopivia matkalaisia.
Ralph oli luonnollisesti hermostunut perheensä turvallisuudesta nyt, kun Gorvin oli paljastanut. Garron ja Thane lupasivat kuitenkin suojella perhettä ja nopeaälyinen Thane kehitti nopeasti suunnitelman: perheen poika Davin lähtisi hakemaan apua veljesten kotikylästä, ja Garron ja Thane suojelisivat tuvan väkeä siihen asti.
Davin lähti matkaan, ja Garron asettui pitkäjousineen talon ulkomuurin päälle odottelemaan. Yön aikana muut rosvot kävivät etsimässä kahteenkin kertaan Gorvinia, joka ei ollut tapansa mukaan tullut käymään leirillä, mutta Gorvinin pitkäjousi osoitti vaarallisuutensa: apua kotikylästä ei loppujen lopuksi tarvittu, vaan Valarranin vanhempi veli onnistui surmaamaan kaikki kolme rosvoa pitkävartisilla nuolillaan.
Kuolleilta rosvoilta löytyi kaiken kaikkiaan kolme rautapaitaa, lyömämiekka, suuri ritarikilpi, kaksi kirvestä ja kaksi metsästysjousta nuolineen. Tämän lisäksi Gorvinilta oltiin takavarikoitu toinen lyömämiekka, ja vangittu kertoi rosvojen leiristä löytyvän myös kaksi hevosta ja pieni omaisuus rahana: 24 kuparipenniä, 87 hopeahirveä ja 4 kultaleijonaa*. Gorvin kertoi, että rahat ja varusteet oli saatu pohjoisesta, kun rosvot olivat surmanneet Freyn ritarin. Peläten Kaksosten lordin kostoa olivat rosvot paenneet etelään Rautannikolle toivoen keräävänsä lisää saalista. Sen sijaan he olivat löytäneet vain kuolemaa.
Kun Davin saapui seuraavana päivänä veljesten naapurien kanssa, antoivat Thane ja Garron rosvojen saaliista kupariset, hopeakolikot, yhden rautapaidan ja miekan Ralphille, että talonpoika voisi suojella jatkossa perhettään. Hevoset, loput aseet ja kultaleijonat he sen sijaan pitivät itse, ja antoivat nämä naapuriensa vastuulle. Seuraavaksi veljesten olisi kuitenkin selvitettävä, mitä Tomille oli tapahtunut - ja keitä olivat nämä pohjoisesta tulleet soturit.
Pelikerta oli varsin antoisa, ja kaksinpelattuun ensimmäiseen peliin kului yllättävän paljon aikaa: yö oli jo myöhällä kun peli vihdoin päättyi. Make hoiti erinomaisesti kahden hahmon pelaamisen, ja toisaalta tuttu maailma sai ainakin pj:n fiilikset korkealle. Taistelusäännöt osoittautuivat myös vaarallisiksi: tappavan tarkalla Garronilla ei ollut mitään vaikeuksia surmata kolmea rosvoa, kun tilanne suunniteltiin vain veljesten kannalta edulliseksi. Garronin pitkäjousitaiturointi oli erittäin tyylikästä. :)
Pelinjohtajan pestinikin alkoi alkukankeuden jälkeen sujua. Intrigue-säännöt koettiin ainakin tällä kertaa tarpeettomiksi, ja roolipelikohtaukset vedettiin niiden omalla painolla.
Pelinjohtajana Tulen ja jään laulun maailma on täynnä haasteita, mutta toisaalta tuttu ja kiehtova maailma varmaan myös motivoivat sekä pelaajia että pelinjohtajia, kun molemmat fanittavat Tulen ja jään laulua. Toivottavasti saadan tämä epätavallinen aikajakso kääntymään eduksemme, ja pelit jatkuvat hieman säännöllisemmin kuin D&D-kampanjamme.
EDIT: Maken kirjoittama merkintä Garronin näkökulmasta
torstai 14. heinäkuuta 2011
Esitäytettävä doc-lomake Praedoriin
Pelaamme nykyään pääasiassa internetin välityksellä, joten hahmolomakkeen täyttäminen koneella ja lähettäminen pj:lle on tärkeää. Toisaalta hahmolomakkeen täydentäminen on
Pelaamme nykyään pääasiassa internetin välityksellä, joten hahmolomakkeen täyttäminen koneella ja lähettäminen pj:lle on tärkeää. Toisaalta hahmolomakkeen täydentäminen on vähän hankalaa, kun täytettäviä pdf-tiedostojakin käyttäessä pitää kaikki numerot syöttää hahmolomakkeeseen uudellen.
Tätä ajatellen väsäsin aiemmin Dragon Agen pöytäpeliversioon hahmolomakkeen, ja nyt inspiraation iskiessä väsäsin vähän samantyylisen Praedoriin. Tiedä jos sillekin olisi joskus vielä käyttöä.
Hahmolomake on tosi karvalakkimalli, eikä siinä ole kuvia tai muitakaan kromeluureja. Jotkut jutut on myös merkattu helpommiksi muokkailla suoraan päätteellä (esimerkiksi veri-rivit)ja joitakin juttuja muokkasin muuten vain omien mieltymysten mukaan. Uskon lomakkeen kuitenkin ajavan asiansa, ja doc-tiedostojen muokkaaminen on helpompaa kuin esitäytettävien pdf-tiedostojen. Lisäksi doc-tiedoston pitäisi avautua kaikille vanhemman docx-tiedoston sijaan.
Linkin takaa löytyy itse lomake.
Pelaamme nykyään pääasiassa internetin välityksellä, joten hahmolomakkeen täyttäminen koneella ja lähettäminen pj:lle on tärkeää. Toisaalta hahmolomakkeen täydentäminen on vähän hankalaa, kun täytettäviä pdf-tiedostojakin käyttäessä pitää kaikki numerot syöttää hahmolomakkeeseen uudellen.
Tätä ajatellen väsäsin aiemmin Dragon Agen pöytäpeliversioon hahmolomakkeen, ja nyt inspiraation iskiessä väsäsin vähän samantyylisen Praedoriin. Tiedä jos sillekin olisi joskus vielä käyttöä.
Hahmolomake on tosi karvalakkimalli, eikä siinä ole kuvia tai muitakaan kromeluureja. Jotkut jutut on myös merkattu helpommiksi muokkailla suoraan päätteellä (esimerkiksi veri-rivit)ja joitakin juttuja muokkasin muuten vain omien mieltymysten mukaan. Uskon lomakkeen kuitenkin ajavan asiansa, ja doc-tiedostojen muokkaaminen on helpompaa kuin esitäytettävien pdf-tiedostojen. Lisäksi doc-tiedoston pitäisi avautua kaikille vanhemman docx-tiedoston sijaan.
Linkin takaa löytyy itse lomake.
perjantai 1. heinäkuuta 2011
Kal Trellin muisteloita 3
Seuraavaksi tiemme vei meidät Suzailiin, Cormyrin pääkaupunkiin, ja valtakirjat Cormyrissä oleskeluun hankittuamme suuntasimme katujen vilinään. Kaupungissa riitti näin kesällä elämää kauppiaiden kaikkialta maailmasta hoitaessa liiketoimiaan, mutta löysimme onneksi pikaisesti itsellemme ruokaa ja pedin Hopeakuppi-nimisestä majatalosta.
Majatalon isäntä oli aulis palvelija ja nokkela kauppamies, ja ennen kuin huomasimmekaan, niin nautimme jo liikkeen kalleinta viiniä isännän hienoimmissa huoneissa. Pieni ylellisyys pitkän matkan välipysäkillä oli kuitenkin mielestämme sallittua, ja netheriläinen jääviini sai unohtamaan väsymyksen ja kolottavat jäsenet.
Päivää oli vielä jäljellä, joten Jonas päätti suorittaa muutamia rituaaleja tunnistaakseen Viondilta saaliiksi saamansa sormukset. Rhadec keskittyi sen sijaan jääviinin salojen selvittämiseen, ja minä suuntasin uteliaana takaisin Suzailin kaduille.
Edellisestä vierailustani kaupungissa oli jo vuosia, mutta siitä huolimatta kaupungin siistien katujen ja ikivanhojen rakennusten komeuden uutuudenviehätys kului nopeasti pois. Sen sijaan silmiini osui päätorilla esiintyvä miekkataiturien joukko. Miekkataitureita oli kerääntynyt seuraamaan varsin paljon kaupunkilaisia, eikä ihme, sillä kaikkien päiden yli näin esiintyjien keskellä seisovan myös kookkaan lohikäärmesyntyisen! Näitä Faerunin uusia tulokkaita harvemmin pääsi näkemään, joten uteliaisuuteni sen kuin vain yltyi.
Miekkataiturien esityksen päätyttyä hakeuduin näiden puheille, ja joukon puhemies otti uteliaan puolihaltian tervetulleena vastaan. Hän esitteli itsensä Lonnik Ononiksi ja kertoi seurueen olevan Valkoisen lootuksen akatemian kiertäviä edustajia. Akatemia ei ollut minulle tuttu, mutta se paljastui etelämpänä sijaitsevaksi taistelijoiden ja velhojen kouluksi, joka oli keskittynyt sotataitojen hiomiseen. Heidän esittämänsä tanssi oli vain yksi akatemian tutkimustyön ja vanhojen perinteiden taidonnäytteistä.
Kun mainitsin, että jotkut oman opettajani Sabrinin opettamista liikkeistä muistuttivat akatemian oppeja, niin yhteinen sävel löytyi entistä nopeammin. Iltapäivä ja iltakin kului oppeja ja tarinoita vaihtaessa, ja aluksi hieman uhkaavankin näköinen lohikäärmesyntyinen, Demmon Calria, paljastui eteväksi opettajaksi, jonka sanoja muistelen vieläkin lämmöllä. Tuo tapaaminen oli valopilkku sitä edeltäneiden ja seuranneiden synkkien tapahtumien varjossa.
Yö oli jo pitkällä, kun palasin takaisin Hopeakuppiin, mutta Jonas ja Rhadec olivat vielä hereillä. Velhomme oli paljastanut Viondin sormusten salaisuuden, ja nämä maagiset esineet olisivat varmasti hyödyksi. Rhadec sen sijaan näytti nauttineen perinpohjaisesti jääviinistä, ja oli viihdyttänyt Jonasia varsin henkevillä puheillaan. Jonasin mukaan pappimme oli puhunut varsin syvällisiä uskonnoista ja jumalien asemasta Valtakunnassa, mutta mitäpä mutta uskonmieheltä moinen tuntui vain luonnolliselta. Jätin velhon kierittämään Rhadecin tämän omaan huoneeseensa ja siirryin itse lepäämään ja sulattelemaan Demmonin oppeja.
Suzailista matkamme jatkui pohjoiseen, Arabeliin. Se oli Suzailin jälkeen varsin karu lähes varuskuntamainen kaupunki, vaikka suuri ja tärkeä kaupan keskus olikin. Tiesin sen ylimystön nauttivan varsin itsenäistä asemaa, eikä kuningas Foril juurikaan sekaantunut pohjoisen asioihin. Etelän ankaran esivallan puuttuminen ja purppuraritarien vähäisempi määrä oli varmasti yksi syy, miksi Safros oli valinnut tämän kaupungin kodikseen.
Asetuimme Tempuntekijä ja kukkaro -nimiseen kievariin, ja pian myös vanha ystäväni tuli paikalle juoksijan noutamana. Safros Mar Tirian pukeutui edelleen yhtä koreilevasti kuin ennenkin, mutta nyt liikkeistä huokui varovaisuus ja levoton pälyily, joita en menneisyydestä muistanut. Vanhan konnan tervehdys oli kuitenkin edelleen lämmin, vaikkei miehen ystävällinen käytös sulattanut saman tien Rhadecia tai Jonasia.
Kuulumisia vaihdeltuamme Safros kertoi Arabelin tapahtumista, että Javelin Mar Barthus -niminen ”vanha Barthus” oli ilmaantunut yhtäkkiä kaupunkiin vaatimaan sukunsa päämiehen asemaa takaisin. Nykyinen päämies, Fafnar, ei moiseen ollut luonnollisestikaan suostunut, vaan Javelin oli piiloutunut nyt Kuninkaan metsään ja keräsi siellä palkkasoturien joukkoa. Javelinilla oli jo mainetta häikäilemättömänä sotaherrana, joka ei aristellut tehdä epäilyttäviäkin töitä, ja Kuninkaan metsän laitamilla kerrottiin sattuneen kaikennäköistä ikävää. Leijonan legioonaksi ristityllä palkkasoturijoukolla oli jo pelottava maine Kuninkaan metsän ympäristössä.
Barthusin nimen mainitseminen sai Rhadecin ja Jonasin höristelemään korviaan, mutta Safrosia taasen kiinnosti Barthusin yhteisen Varjojen alhoon, josta toverini olivat vanhan Barthusin vapauttaneet. Päädyimme selvittämään Barthusin huoneen yleistä kantaa Javelinin paluusta, ja tovin suostuttelun ja hiljaisen keskustelun jälkeen Safros suostui järjestämään tapaamisen.
Omassa tehtävässäni Safros osasi auttaa minua sen verran, että kertoi Kebal Raakaparran olevan edelleen elossa ja komentavan Lohikäärmemeren merirosvoja, vaikka huhut kertoivatkin jonkun mustan haltian tämän tappaneen. Ymmärrettyään, etten voisi antaa merirosvojen rikosten Lohikäärmerannikolla unohtua, kertoi Safros jopa Arabelista löytyvän kaksi Raakapartaan yhteydessä olevaa sukua. Kunhan saisimme selvitettyä tämän Jonasin ja Rhadecin tavoitteet Barthusien kanssa, niin toivoin, että voisin palata tehtävääni Kebal Raakaparran jäljittämiseksi.
Cormyristä muistettavaa:
- purppuraritarit ja sotavelhot
- kuningas Foril I Obarskyr
- Safros Mar Tirian
- Javelin Mar Barthus
- Fafnar Mar Barthus
- Ethonin suku (yhteydessä Kebal Raakapartaan?)
- Tion Minonef (yhteydessä merirosvoihin, poissa kaupungista?)
Tutkittua saalista:
- ring of silence spells
- ring of invisibility
------------------------------
Pelikerta oli antoisa ja roolipelirikas. Hahmot syvenivät, ja pj:n ympäristönkuvailu herätti Faerunin vähemmänkin tutut paikat eloon mielikuvituksessani. Kalin sooloiluun meni jonkin verran aikaa, mutta toisaalta se vei hahmoa mieleiseen suuntaan, ja siitä on toivottavasti tulevaisuudessa hyötyä. Lisäksi joukkio on mahdollisesti saamassa uutta verta Maken pjph Safrosin myötä.
Linkin takana pj:n kuvaus tämän ja edellisen pelikerran tapahtumista.
Majatalon isäntä oli aulis palvelija ja nokkela kauppamies, ja ennen kuin huomasimmekaan, niin nautimme jo liikkeen kalleinta viiniä isännän hienoimmissa huoneissa. Pieni ylellisyys pitkän matkan välipysäkillä oli kuitenkin mielestämme sallittua, ja netheriläinen jääviini sai unohtamaan väsymyksen ja kolottavat jäsenet.
Päivää oli vielä jäljellä, joten Jonas päätti suorittaa muutamia rituaaleja tunnistaakseen Viondilta saaliiksi saamansa sormukset. Rhadec keskittyi sen sijaan jääviinin salojen selvittämiseen, ja minä suuntasin uteliaana takaisin Suzailin kaduille.
Edellisestä vierailustani kaupungissa oli jo vuosia, mutta siitä huolimatta kaupungin siistien katujen ja ikivanhojen rakennusten komeuden uutuudenviehätys kului nopeasti pois. Sen sijaan silmiini osui päätorilla esiintyvä miekkataiturien joukko. Miekkataitureita oli kerääntynyt seuraamaan varsin paljon kaupunkilaisia, eikä ihme, sillä kaikkien päiden yli näin esiintyjien keskellä seisovan myös kookkaan lohikäärmesyntyisen! Näitä Faerunin uusia tulokkaita harvemmin pääsi näkemään, joten uteliaisuuteni sen kuin vain yltyi.
Miekkataiturien esityksen päätyttyä hakeuduin näiden puheille, ja joukon puhemies otti uteliaan puolihaltian tervetulleena vastaan. Hän esitteli itsensä Lonnik Ononiksi ja kertoi seurueen olevan Valkoisen lootuksen akatemian kiertäviä edustajia. Akatemia ei ollut minulle tuttu, mutta se paljastui etelämpänä sijaitsevaksi taistelijoiden ja velhojen kouluksi, joka oli keskittynyt sotataitojen hiomiseen. Heidän esittämänsä tanssi oli vain yksi akatemian tutkimustyön ja vanhojen perinteiden taidonnäytteistä.
Kun mainitsin, että jotkut oman opettajani Sabrinin opettamista liikkeistä muistuttivat akatemian oppeja, niin yhteinen sävel löytyi entistä nopeammin. Iltapäivä ja iltakin kului oppeja ja tarinoita vaihtaessa, ja aluksi hieman uhkaavankin näköinen lohikäärmesyntyinen, Demmon Calria, paljastui eteväksi opettajaksi, jonka sanoja muistelen vieläkin lämmöllä. Tuo tapaaminen oli valopilkku sitä edeltäneiden ja seuranneiden synkkien tapahtumien varjossa.
Yö oli jo pitkällä, kun palasin takaisin Hopeakuppiin, mutta Jonas ja Rhadec olivat vielä hereillä. Velhomme oli paljastanut Viondin sormusten salaisuuden, ja nämä maagiset esineet olisivat varmasti hyödyksi. Rhadec sen sijaan näytti nauttineen perinpohjaisesti jääviinistä, ja oli viihdyttänyt Jonasia varsin henkevillä puheillaan. Jonasin mukaan pappimme oli puhunut varsin syvällisiä uskonnoista ja jumalien asemasta Valtakunnassa, mutta mitäpä mutta uskonmieheltä moinen tuntui vain luonnolliselta. Jätin velhon kierittämään Rhadecin tämän omaan huoneeseensa ja siirryin itse lepäämään ja sulattelemaan Demmonin oppeja.
Suzailista matkamme jatkui pohjoiseen, Arabeliin. Se oli Suzailin jälkeen varsin karu lähes varuskuntamainen kaupunki, vaikka suuri ja tärkeä kaupan keskus olikin. Tiesin sen ylimystön nauttivan varsin itsenäistä asemaa, eikä kuningas Foril juurikaan sekaantunut pohjoisen asioihin. Etelän ankaran esivallan puuttuminen ja purppuraritarien vähäisempi määrä oli varmasti yksi syy, miksi Safros oli valinnut tämän kaupungin kodikseen.
Asetuimme Tempuntekijä ja kukkaro -nimiseen kievariin, ja pian myös vanha ystäväni tuli paikalle juoksijan noutamana. Safros Mar Tirian pukeutui edelleen yhtä koreilevasti kuin ennenkin, mutta nyt liikkeistä huokui varovaisuus ja levoton pälyily, joita en menneisyydestä muistanut. Vanhan konnan tervehdys oli kuitenkin edelleen lämmin, vaikkei miehen ystävällinen käytös sulattanut saman tien Rhadecia tai Jonasia.
Kuulumisia vaihdeltuamme Safros kertoi Arabelin tapahtumista, että Javelin Mar Barthus -niminen ”vanha Barthus” oli ilmaantunut yhtäkkiä kaupunkiin vaatimaan sukunsa päämiehen asemaa takaisin. Nykyinen päämies, Fafnar, ei moiseen ollut luonnollisestikaan suostunut, vaan Javelin oli piiloutunut nyt Kuninkaan metsään ja keräsi siellä palkkasoturien joukkoa. Javelinilla oli jo mainetta häikäilemättömänä sotaherrana, joka ei aristellut tehdä epäilyttäviäkin töitä, ja Kuninkaan metsän laitamilla kerrottiin sattuneen kaikennäköistä ikävää. Leijonan legioonaksi ristityllä palkkasoturijoukolla oli jo pelottava maine Kuninkaan metsän ympäristössä.
Barthusin nimen mainitseminen sai Rhadecin ja Jonasin höristelemään korviaan, mutta Safrosia taasen kiinnosti Barthusin yhteisen Varjojen alhoon, josta toverini olivat vanhan Barthusin vapauttaneet. Päädyimme selvittämään Barthusin huoneen yleistä kantaa Javelinin paluusta, ja tovin suostuttelun ja hiljaisen keskustelun jälkeen Safros suostui järjestämään tapaamisen.
Omassa tehtävässäni Safros osasi auttaa minua sen verran, että kertoi Kebal Raakaparran olevan edelleen elossa ja komentavan Lohikäärmemeren merirosvoja, vaikka huhut kertoivatkin jonkun mustan haltian tämän tappaneen. Ymmärrettyään, etten voisi antaa merirosvojen rikosten Lohikäärmerannikolla unohtua, kertoi Safros jopa Arabelista löytyvän kaksi Raakapartaan yhteydessä olevaa sukua. Kunhan saisimme selvitettyä tämän Jonasin ja Rhadecin tavoitteet Barthusien kanssa, niin toivoin, että voisin palata tehtävääni Kebal Raakaparran jäljittämiseksi.
Cormyristä muistettavaa:
- purppuraritarit ja sotavelhot
- kuningas Foril I Obarskyr
- Safros Mar Tirian
- Javelin Mar Barthus
- Fafnar Mar Barthus
- Ethonin suku (yhteydessä Kebal Raakapartaan?)
- Tion Minonef (yhteydessä merirosvoihin, poissa kaupungista?)
Tutkittua saalista:
- ring of silence spells
- ring of invisibility
------------------------------
Pelikerta oli antoisa ja roolipelirikas. Hahmot syvenivät, ja pj:n ympäristönkuvailu herätti Faerunin vähemmänkin tutut paikat eloon mielikuvituksessani. Kalin sooloiluun meni jonkin verran aikaa, mutta toisaalta se vei hahmoa mieleiseen suuntaan, ja siitä on toivottavasti tulevaisuudessa hyötyä. Lisäksi joukkio on mahdollisesti saamassa uutta verta Maken pjph Safrosin myötä.
Linkin takana pj:n kuvaus tämän ja edellisen pelikerran tapahtumista.
sunnuntai 5. kesäkuuta 2011
Sielun kurimus 2
Viime Dragon Age -pelistä ehti sitten vierähtää lähes puoli vuotta pelin "varapelin" luonteesta johtuen, mutta eilen pääsimme lopulta jatkamaan Jewynin ja Garodina esiintyvän Rynesin tarinaa.
Make kirjoitti jo oman hahmonsa näkökulmasta erinomaisen kertomuksen tapahtumista. Tällaiset tarinat ovat mukavia, sillä niissä pääsee käsittelemään enemmän hahmoa ja hänen tuntojaan kuin mitä pelissä pääsee. Lisäksi on mielenkiintoista nähdä tapahtumat myös pelaajan näkökulmasta.
Itse pelikerta alkoi Korkiapään sataman vilinästä ja viime pelikerralla kiinni jääneen haltian kuulustelulla. Tämä oli haastava kohta, sillä viime pelikerrasta oli aikaa, joten aluksi kesti vähän päästä oikeaan vireeseen pelissä. Kun homma alkoi sujua, niin sitten peli kyllä lähti käyntiin.
Haltian kuulustelemalla saatiin selville, että "Sumujen kuninkaana" esiintyvä henkilö oli onnistunut yhdistämään Heräävän meren merirosvot oman kouransa alle armottomuudellaan siitä huolimatta, ettei kukaan oikein tiennyt, missä tämä edes majaili tai miltä tämä näytti. Hänen välimiehenään toimi joku Mustaparta-niminen kääpiö Länsikummun (West Hill) suunnalla. Näitä tietoja hyödyllisemmiksi osoittautui kuitenkin haltialta taistelun jälkeen löytynyt sileä ja musta kivi, jossa oli valkoinen viiru; sen avulla Sumujen kuningas piti yhteyttä tärkeimpiin merirosvokapteeneihinsa.
Tietoihinsa tyytyväisinä seikkailijat päästivät Leroniksi itsensä esitellyn haltian menemään tämän vakuutettua pysyvänsä kaukana seikkailijoista, Heräävän meren rannikolta ja merirosvoista. Tähän haltia suostui mielellään, sillä tämä vaikutti pelkäävän Sumujen kuningasta jopa enemmän kuin vangitsijoitaan. Haltia ei näyttänyt hirveästi uskovan seikkailijoiden mahdollisuuksiin ansaita Sumujen kuninkaasta myönnetty ruhtinas palkkio.
Haltian lähdettyä omille teilleen seikkailijat työstivät uskaliaan (ja pj:lle täysin yllätyksenä tulevan) suunnitelman, jonka avulla he houkuttelisivat Sumujen kuninkaan esiin edellisestä kurimuksesta periytyvän sankarin aarteella. Tarinan mukaan Dane-joen sankarin miekalla olisi taikavoimia, ja epäilemättä tällainen saalis houkuttelisi merirosvopäällikköä.
Suunnitelmaa varten heidän täytyisi vain onnistua huijaamaan Sumujen kuningasta siten, että tämä ainakin olettaisi edelleen toimivansa Leronin kanssa. Niinpä he alkoivat kerätä kokoon suunnitelmansa aineksia ja etsimään sopivaa henkilöä Korkiapään kaupungista, joka osaisi naamioida heidät haltioiden näköisiksi. Tällaiseksi henkilöksi paljastui orlaisilainen Wylla-rouva, joka myi kaupungin torilla tavaroitaan. Hinta oli kova, mutta orlaisilaisen kauppiaan taidot paljastuivat kuitenkin jokaisen hopearahan arvoiseksi, sillä naamioinnin tulos oli varsin kohtuullinen; hämärässä Sumujen kuningas saattaisi jopa mennä lankaan.
Myöhemmin Sumujen kuningas ottikin seikkailijoihin yhteyttä näiden odottaessa Tinatuoppi-nimisestä kievarista vuokraamassaan yksityishuoneessa. Seikkailijoiden tarina löytyneestä taikamiekasta ja Leronina (joka paljastuikin Dironiksi; suippokorvainen paska oli valehdellut) esiintymisestä menivät täydestä, ja tapaaminen Sumujen kuninkaan kanssa sovittiin seitsemän päivän päähän Heräävän meren toiselle puolelle, takaisin Kirkwallin kaupunkiin.
Uusia hahmoja ja muita juttuja:
- Wylla-rouva, orlaisilainen rätti- ja meikkikauppias
- Otik, Tinatuopin isäntä
- Dane-joen sankari, joka oli edellisen kurimuksen aikana taistellut ja kuollut sankari, jolla sanottiin olevan taikamiekka
Pelikerta sujui pj:n näkökulmasta hieman odottamattomasti, mutta siitä huolimatta antoisasti. Pelaajat lähtivät kuljettamaan tarinaa aivan erilaisin eväin kuin mitä itse olin valmistellut, joten tämä pakotti minut improvisoimaan aika paljonkin, mutta se ei oikeastaan haitannut. Pääasia oli, että homma eteni. Oli kyllä mukava kuunnella kun pelaajat veivät tarinaa eteenpäin, ja minä vain loin ympäristöä ja hahmoja.
Improvisaation vuoksi en päässyt vielä hyödyntämään niitä juttuja, mitä olin suunnitellut, mutta ne jäivät nyt varastoon hyödynnettäväksi muuten. Sen sijaan pelikerran anti koostui maailmankuvauksesta (sen olin onneksi suunnitellut jo ennalta, ja toivottavasti Korkiapään kaupunki tuntui pelaajista mielenkiintoiselta). Haltioiden asemaa Thedasin maailmassa sivuttiin vähän, samoin fereldeniläisille tärkeitä koiria ja valtakunnan historiaa. Pelaajilla ja heidän hahmoillaan oli kyllä minusta erittäin tärkeä rooli ja asema tällä pelikerralla, ja se kyllä näkyi mielestäni myös pelaajien panoksessa. Roolipelaamista oli puolin jos toisin, ja pelaajahahmot juttelivat myös keskenään ihan pelin sisälläkin. Pelinjohtajana tätä oli ilo seurata. Myös hahmojen luonteenpiirteet ja maneerit tulivat hyvin esiin.
Seuraavaa pelikertaa odotellessa. Toivottavasti siihen ei ihan yhtä kauaa mene.
Make kirjoitti jo oman hahmonsa näkökulmasta erinomaisen kertomuksen tapahtumista. Tällaiset tarinat ovat mukavia, sillä niissä pääsee käsittelemään enemmän hahmoa ja hänen tuntojaan kuin mitä pelissä pääsee. Lisäksi on mielenkiintoista nähdä tapahtumat myös pelaajan näkökulmasta.
Itse pelikerta alkoi Korkiapään sataman vilinästä ja viime pelikerralla kiinni jääneen haltian kuulustelulla. Tämä oli haastava kohta, sillä viime pelikerrasta oli aikaa, joten aluksi kesti vähän päästä oikeaan vireeseen pelissä. Kun homma alkoi sujua, niin sitten peli kyllä lähti käyntiin.
Haltian kuulustelemalla saatiin selville, että "Sumujen kuninkaana" esiintyvä henkilö oli onnistunut yhdistämään Heräävän meren merirosvot oman kouransa alle armottomuudellaan siitä huolimatta, ettei kukaan oikein tiennyt, missä tämä edes majaili tai miltä tämä näytti. Hänen välimiehenään toimi joku Mustaparta-niminen kääpiö Länsikummun (West Hill) suunnalla. Näitä tietoja hyödyllisemmiksi osoittautui kuitenkin haltialta taistelun jälkeen löytynyt sileä ja musta kivi, jossa oli valkoinen viiru; sen avulla Sumujen kuningas piti yhteyttä tärkeimpiin merirosvokapteeneihinsa.
Tietoihinsa tyytyväisinä seikkailijat päästivät Leroniksi itsensä esitellyn haltian menemään tämän vakuutettua pysyvänsä kaukana seikkailijoista, Heräävän meren rannikolta ja merirosvoista. Tähän haltia suostui mielellään, sillä tämä vaikutti pelkäävän Sumujen kuningasta jopa enemmän kuin vangitsijoitaan. Haltia ei näyttänyt hirveästi uskovan seikkailijoiden mahdollisuuksiin ansaita Sumujen kuninkaasta myönnetty ruhtinas palkkio.
Haltian lähdettyä omille teilleen seikkailijat työstivät uskaliaan (ja pj:lle täysin yllätyksenä tulevan) suunnitelman, jonka avulla he houkuttelisivat Sumujen kuninkaan esiin edellisestä kurimuksesta periytyvän sankarin aarteella. Tarinan mukaan Dane-joen sankarin miekalla olisi taikavoimia, ja epäilemättä tällainen saalis houkuttelisi merirosvopäällikköä.
Suunnitelmaa varten heidän täytyisi vain onnistua huijaamaan Sumujen kuningasta siten, että tämä ainakin olettaisi edelleen toimivansa Leronin kanssa. Niinpä he alkoivat kerätä kokoon suunnitelmansa aineksia ja etsimään sopivaa henkilöä Korkiapään kaupungista, joka osaisi naamioida heidät haltioiden näköisiksi. Tällaiseksi henkilöksi paljastui orlaisilainen Wylla-rouva, joka myi kaupungin torilla tavaroitaan. Hinta oli kova, mutta orlaisilaisen kauppiaan taidot paljastuivat kuitenkin jokaisen hopearahan arvoiseksi, sillä naamioinnin tulos oli varsin kohtuullinen; hämärässä Sumujen kuningas saattaisi jopa mennä lankaan.
Myöhemmin Sumujen kuningas ottikin seikkailijoihin yhteyttä näiden odottaessa Tinatuoppi-nimisestä kievarista vuokraamassaan yksityishuoneessa. Seikkailijoiden tarina löytyneestä taikamiekasta ja Leronina (joka paljastuikin Dironiksi; suippokorvainen paska oli valehdellut) esiintymisestä menivät täydestä, ja tapaaminen Sumujen kuninkaan kanssa sovittiin seitsemän päivän päähän Heräävän meren toiselle puolelle, takaisin Kirkwallin kaupunkiin.
Uusia hahmoja ja muita juttuja:
- Wylla-rouva, orlaisilainen rätti- ja meikkikauppias
- Otik, Tinatuopin isäntä
- Dane-joen sankari, joka oli edellisen kurimuksen aikana taistellut ja kuollut sankari, jolla sanottiin olevan taikamiekka
Pelikerta sujui pj:n näkökulmasta hieman odottamattomasti, mutta siitä huolimatta antoisasti. Pelaajat lähtivät kuljettamaan tarinaa aivan erilaisin eväin kuin mitä itse olin valmistellut, joten tämä pakotti minut improvisoimaan aika paljonkin, mutta se ei oikeastaan haitannut. Pääasia oli, että homma eteni. Oli kyllä mukava kuunnella kun pelaajat veivät tarinaa eteenpäin, ja minä vain loin ympäristöä ja hahmoja.
Improvisaation vuoksi en päässyt vielä hyödyntämään niitä juttuja, mitä olin suunnitellut, mutta ne jäivät nyt varastoon hyödynnettäväksi muuten. Sen sijaan pelikerran anti koostui maailmankuvauksesta (sen olin onneksi suunnitellut jo ennalta, ja toivottavasti Korkiapään kaupunki tuntui pelaajista mielenkiintoiselta). Haltioiden asemaa Thedasin maailmassa sivuttiin vähän, samoin fereldeniläisille tärkeitä koiria ja valtakunnan historiaa. Pelaajilla ja heidän hahmoillaan oli kyllä minusta erittäin tärkeä rooli ja asema tällä pelikerralla, ja se kyllä näkyi mielestäni myös pelaajien panoksessa. Roolipelaamista oli puolin jos toisin, ja pelaajahahmot juttelivat myös keskenään ihan pelin sisälläkin. Pelinjohtajana tätä oli ilo seurata. Myös hahmojen luonteenpiirteet ja maneerit tulivat hyvin esiin.
Seuraavaa pelikertaa odotellessa. Toivottavasti siihen ei ihan yhtä kauaa mene.
tiistai 10. toukokuuta 2011
Kal Trellin muisteloita 2
Rakastettunsa Viondin kuoleman jälkeen Nadurion ei luonnollisesti ollut kovin halukas auttamaan, mutta muutama valittu sana haltian mahdollisista tulevaisuudennäkymistä sai tämän lopulta auttamaan meitä. Hän kuitenkin selvästi pelkäsi henkensä puolesta tekisimme me hänelle mitä tahansa – hänen mukaansa hän ja me olimme jo tuomittuja, eikä kukaan meistä poistuisi kaupungista.
Nadurionin pukeuduttua suuntasimme kohti Käärmekillan miehittämää kujaa, josta toivoimme löytävämme salamurhaajien johtajan, Riondin. Päivä oli liian kaunis palkkatappajien kanssa asioitavaksi, mutta johtolankamme olivat vähissä. Lisäksi Rhadecin ja Jonasin aikaraja kaupungissa oli kulumassa nopeasti umpeen, ja meidän olis pian lähdettävä kaupugnista.
Kohtalo osoitti kuitenkin jälleen oikullisuutensa, eikä asiointi salamurhaajien kanssa sujunut ollenkaan niin kuin olisin toivonut. Emme nähneet vilaustakaan Riondista – itse asiassa emme edes päässeet Käärmekillan puheille ennen kuin Nadurion yritti jo paeta. Paollaan haltia sai itselleen vain tuskallisen kuoleman Jonasin tulipallon tuhotessa paitsi pakenevan haltian niin myös melkoisen osan ahdasta kujaa reunustavista rakennuksista.
Savun lauhduttua ja kiven ja puun palojen sateen lakattua saatoin vain järkyttyneenä katsoa Jonasin loitsun jälkiä. Kuja oli tuhoutunut, enkä voinut kuin rukoilla, että rakennuksissa olleet ihmiset olivat säästyneet pahimmalta; Nadurionin savuava raato todisti, ettei haltia ollut ainakaan päässyt pakoon.
Miettien, millaiseen seuraan olin oikein liittynyt ehdotin, että meidän olisi aika vaihtaa maisemaa. Niinpä kävimme hakemassa varusteemme majatalosta, ja suuntasimme ulos Eversultin pohjoisportista.
Seuraavaksi tiemme vei meidät Proskuriin, josta ostimme ratsut ja täydensimme varusteitamme. Näin varustautuneena suuntasimme edelleen pohjoiseen, Cormyrin pääkaupunkia Suzailia kohti, josta suuntaisimme pohjoiseen. Viimeinen mahdollinen johtolanka Rhadecin ja Jonasin etsimän Barthuksen perään oli, että samanniminen suku löytyi Cormyrin pohjoisosissa sijaitsevasta kaupungista, ja sieltä löytäisin kenties myös johtolankoja omin kysymyksiini – Safros oli perillä Lohikäärmemeren ympäristön asioista paremmin kuin moni muu, ja kenties hänellä olisi tietoa myös Lohikäärmerannikon merirosvojen taustavoimista.
Huhuja, uutisia ja muistiinpanoja:
- Levottomuuksia Cormyrissa: Kuninkaan metsään on pesiytynyt palkkasotureita, jotka aiheuttavat valtakunnalle päänvaivaa.
- Suzailista on muistettava hankkia valtakirjat Cormyrissä oleskeluun.
__________________________________________
Pelikerta jäi harmittavan lyhyeksi, sillä pelasimme vain 2,5 tuntia, josta aikaa jouduttiin käyttämään myös äitienpäiväviikonlopun juoksevien asioiden hoitamiseen. Jonasin repussa painanut saalis sentään saatiin myytyä, ja itse juonessa päästiin periaatteesa paljonkin eteenpäin nyt, kun suuntasimme Cormyriin.
Nadurionin pukeuduttua suuntasimme kohti Käärmekillan miehittämää kujaa, josta toivoimme löytävämme salamurhaajien johtajan, Riondin. Päivä oli liian kaunis palkkatappajien kanssa asioitavaksi, mutta johtolankamme olivat vähissä. Lisäksi Rhadecin ja Jonasin aikaraja kaupungissa oli kulumassa nopeasti umpeen, ja meidän olis pian lähdettävä kaupugnista.
Kohtalo osoitti kuitenkin jälleen oikullisuutensa, eikä asiointi salamurhaajien kanssa sujunut ollenkaan niin kuin olisin toivonut. Emme nähneet vilaustakaan Riondista – itse asiassa emme edes päässeet Käärmekillan puheille ennen kuin Nadurion yritti jo paeta. Paollaan haltia sai itselleen vain tuskallisen kuoleman Jonasin tulipallon tuhotessa paitsi pakenevan haltian niin myös melkoisen osan ahdasta kujaa reunustavista rakennuksista.
Savun lauhduttua ja kiven ja puun palojen sateen lakattua saatoin vain järkyttyneenä katsoa Jonasin loitsun jälkiä. Kuja oli tuhoutunut, enkä voinut kuin rukoilla, että rakennuksissa olleet ihmiset olivat säästyneet pahimmalta; Nadurionin savuava raato todisti, ettei haltia ollut ainakaan päässyt pakoon.
Miettien, millaiseen seuraan olin oikein liittynyt ehdotin, että meidän olisi aika vaihtaa maisemaa. Niinpä kävimme hakemassa varusteemme majatalosta, ja suuntasimme ulos Eversultin pohjoisportista.
Seuraavaksi tiemme vei meidät Proskuriin, josta ostimme ratsut ja täydensimme varusteitamme. Näin varustautuneena suuntasimme edelleen pohjoiseen, Cormyrin pääkaupunkia Suzailia kohti, josta suuntaisimme pohjoiseen. Viimeinen mahdollinen johtolanka Rhadecin ja Jonasin etsimän Barthuksen perään oli, että samanniminen suku löytyi Cormyrin pohjoisosissa sijaitsevasta kaupungista, ja sieltä löytäisin kenties myös johtolankoja omin kysymyksiini – Safros oli perillä Lohikäärmemeren ympäristön asioista paremmin kuin moni muu, ja kenties hänellä olisi tietoa myös Lohikäärmerannikon merirosvojen taustavoimista.
Huhuja, uutisia ja muistiinpanoja:
- Levottomuuksia Cormyrissa: Kuninkaan metsään on pesiytynyt palkkasotureita, jotka aiheuttavat valtakunnalle päänvaivaa.
- Suzailista on muistettava hankkia valtakirjat Cormyrissä oleskeluun.
__________________________________________
Pelikerta jäi harmittavan lyhyeksi, sillä pelasimme vain 2,5 tuntia, josta aikaa jouduttiin käyttämään myös äitienpäiväviikonlopun juoksevien asioiden hoitamiseen. Jonasin repussa painanut saalis sentään saatiin myytyä, ja itse juonessa päästiin periaatteesa paljonkin eteenpäin nyt, kun suuntasimme Cormyriin.
sunnuntai 10. huhtikuuta 2011
Kal Trellin muisteloita 1
Se kaikki alkoi Elversultista. Olin saapunut kaupunkiin Länsiportissa saamani johtolangan perusteella, että merirosvo Kebal Raakapartaa rahoittaneet taustavoimat olisivat toimineet Elversultista käsin. Tämä oli vähäinen johtolanka, mutta sitä minun oli seurattava, sillä minulla oli vain vähän vihjeitä siitä, kuka merirosvojen takana taustavoima voisi olla. Toinen seuraamisen arvoinen vihje olisi vienyt minut aina Cormyriin saakka, joten lähempänä olevaan Elverultiin oli paljon järkevämpää suunnata.
Elversult on hieno kaupunki. Siellä on paljon majataloja, kauppiaita ja kievareita, ja idän shou-kansan yömarkkinat ovat tehneet kaupungista kuuluisan ja varakkaan, joskin myös alamaailma kaupungissa kukoisti. En juurikaan kiinnittänyt huomiota kaupungin eksoottiseen tarjontaan, vaan suunnistin saapuessani suoraa tietä tuttuun kievariin, Oravan oluttupaan. Se on mukava, pieni paikka, jossa yksinäinen matkamies saa rahoilleen vastineeksi maittavaa ruokaa ja turvallisen yöpaikan, sillä kievarinemäntä Serase on palkannut oikein ruiskan ja rotevan puoliörkin ovivahdiksi.
Maksoin ikääntyneenäkin komealle ja lämpimästi hymyilevälle Seraselle suoraan useamman yön vuokran, sillä en uskonut, että tehtäväni Elversultissa olisi ohi muutamassa tunnissa. Tämän todistinkin nopeasti oikeaksi, sillä ensimmäiset, pintapuoliset kyselyni kaupungin pahameineisemmissa osissa eivät tuottaneet oikein tulosta.
Kaksi päivää meni, ja tuo aika tuntui kuluvan hukkaan kuin hiekka sormieni välistä. Turhautuneena vaeltelin kaupungin katuja, ja kyseenalaistin jo tehtäväni mahdollisuudet onnistua; olin menettänyt mahdollisuuteni kostaa Kebal Raakaparralle, ja nyt varmaan epäonnistuisin tässäkin tehtävässä, eivätkä Merihaukat lentäisi enää koskaan Lohikäärmemerellä.
Aaltojen kapteeni kuitenkin hymyili minulle suosiollisesti, sillä palatessani Oravan oluttupaan minua odotti kaksi miestä: raskaaseen haarniskaan pukeutunut soturi ja velhonkaapuun pukeutunut miekkonen. Nämä esittelivät itsensä pappi Rhadec Kardiksi ja velho Jonas Harpelliksi jostain paikasta, jolla oli outo nimi... Pitkäsatula se taisi olla.
Kaksikko kertoi minulle, että he olivat kuulleet kaduilla minun kyselleen elversultilaisen alamaailman perään, ja varovaisena minä nyökkäsin; kaksikkohan saattoi olla vaikka etsimieni tahojen lähettämiä salamurhaajia. Paljastui kuitenkin, että Rhadec ja Jonas olivat samalla asialla kanssani: hekin olivat joutuneet elversultilaisten salamurhaajien uhreiksi, ja yksi heidän tovereistaan oli kuollut salamurhaajien kynsissä. Minusta näytti siltä, että meidän tavoitteemme voisivat palvella toisiaan, ja ehdotin, että yrittäisimme kolmistaan tehdä sen, missä yksi ja kaksi oli epäonnistunut ja löytää johtolankoja.
Söimme vatsamme täyteen emäntä Serasen keittiöstä ja suuntasimme takaisin kaduille, ja näytti tosiaankin siltä, että kohtalo palkitsi meidät yhteistyöstä. Tämä olikin hyvä, sillä salamurhaajien isku ja sen jälkeiset tapahtumat olivat saattaneet Rhadecin ja Jonasin ongelmiin kaupungin lainvartijoiden kanssa, ja heidän oli häivyttävä kaupungista seuraavan auringonnousun aikaan.
Löysimme nopeasti useita lupaavia johtolankoja, joista merkittävimmältä vaikutti kaksi salamurhaajien kiltaa: Demonin hauta ja Käärmekilta. Näistä kahdesta Käärmekilta tunnusmerkkeinä käyttämineen valkoisine asusteineen tuntui sopivan Rhadecin ja Jonasin kuvaukseen salamurhaajista, joten seuraava tehtävämme oli selvittää mahdollisimman paljon itse killasta. Jatkokyselyt paljastivat, että kiltaa johti Lyamathar-niminen, poikkeuksellinen raakana pidetty haltiasalamurhaaja, ja että killan puhemiehinä asiakkaille toimi Viond-niminen haltianeito, jonka löytäisi Ruusukruunun majatalosta.
Viondin löytäminen ei ollut ongelma. Salamurhaajien killan salaisuuksien ostaminen haltianaiselta sen sijaan oli. Minä jos kuka osaan arvostaa naiskauneutta, ja olihan haltia viehättävä siroine piirteineen ja tummine hiuksineen ja silmineen, mutta siitä huolimatta en siihen soppaan olisi sormiani sekoittanut. Hän oli kylmä ja kova puukonheiluttaja, eikä hevillä kertonut haluamiamme tietoja siitä, kuka oli palkannut tappajat Rhadecin ja Jonasin perään. Totuuden nimissä on lisättävä, ettei Rhadecin keräämien salamurhaajien korvien heittäminen pöytään lisännyt Viondin yhteistyökykyä. Oli jo lähellä, ettei tilanne äitynyt verenvuodatukseksi, joten näin parhaaksi meidän perääntyä paikalta.
Emme kuitenkaan luovuttaneet; meillähän oli vielä useita tunteja aikaa selvittää Käärmekillan salaisuudet. Jonas komensi kumppaninsa, Zelenin varjostamaan Viondia yläilmoista, ja me seurasimme sitä pienoislohikäärmeen ja velhon jakaman henkisen yhteyden avulla.
Varjostus johti meidät pienelle, mitäänsanomattomalle talolle kaupungin vähemmän mairittelevassa osassa. Tutkailtuamme taloa tovin kävi talon etuovenpuoleisella parvekkaalla lihaksikas haltiamies, mutta tämän lisäksi emme liikettä nähneet. Niinpä tohdimme päätellä, että tässä ei ollut kyseessä killan tukikohta, vaan kenties Viondin oman asumuksen. Tämä epäilys paljastui myös oikeaksi kiivettyämme talon pienelle parvekkeelle, sillä kuulemastamme päätelle sisällä oli parhaillaan käynnissä selvä tekemisen meininki. Sen parempaa mahdollissuutta yllätykseen emme uskoneet saavamme, joten eipä siinä muuta voinut kuin vetää aseet esiin ja keskeyttää lemmenparin touhut.
Se oli ehkä pienimuotoinen virhe, sillä Viond paljastui myös velhoksi puukonheiluttajan lisäksi. Sitkeäkin se nainen oli, ja taisteli alastomanakin kuin tiikeri, eikä siinä muu auttanut kuin iskeä nainen maahan. Hänen petikumppaninsa sentään saimme kiinni, kunhan vain selvisimme Viondin loitsuista ja kirouksista. Olisi se varmaan ollut raakudessaan meloista katseltavaa: Viondin loitsujen uhriksi joutunut Jonas puhua pälpätti sekavia, juoksi ympyrää ja heitteli loitsuja minne sattui, kun taas minä ja Rhadec olimme hätää kärsimässä kahden alastoman vastustajamme kanssa. Eipä siinä voinut muuta sanoa kuin että ei aina voi onnistua.
Ikävästi siinä kävi niin, että Viond makasi kuitenkin loppujen lopuksi kuolleena makuuhuoneen lattialla, ja sekös löi haltiamiehen tuppisuuksi. Pienimuotoinen vihjailu odottavasta, kiusallisesta kohtalosta sai haltian kuitenkin toisiin aatoksiin, ja pianhan se puhuminenkin alkoi sujua. Haltian nimeksi paljastui Nadurion, ja suostuttelun jälkeen paljastui myös Jonasin ja Rhadecin salamurhaa järjestäneen kiltalaisen nimi: Rionoren.
Tämä löytyisi Käärmekillan turvatalolta, missä odottaisi lisää salamurhaajia.
__________________________________________
Saimme siis minun uuden hahmoni kehiin, ja toimintaakin saatiin aikaiseksi. Kyllä sen huomasi pelatessa, että yksinäisen, hiljaisen suden sijaan hieman pirteämmän ja puheliaamman hahmon pelaaminen on antoisampaa. Pelikerta oli varsin antoisa, ja melkein selviydyttiin ilman taisteluitakin - mutta verenvuodatukseksihan se taas meni kiitos meidän pelaajien valintojen.
EPH:t
- Oravan oluttuvan emäntä Sarase ja hänen puoliörkkipalvelijansa
- haltiasoturitar Viond, joka paljastui myös velhottareksi (rauha hänen muistolleen)
- Nadurion, tuo vähäpukeinen ja selvästi lemmenleikeissä lahjakas haltiaurho
- Rionoren aka "Seuraava uhri"
Esineitä sun muuta härpäkettä
- lumottuja sormuksia
- kaksi pistomiekkaa
- kultaa ja jalokiviä
- papereita, joihin on kirjoitettu ilmeisesti näkymättömällä musteella
Elversult on hieno kaupunki. Siellä on paljon majataloja, kauppiaita ja kievareita, ja idän shou-kansan yömarkkinat ovat tehneet kaupungista kuuluisan ja varakkaan, joskin myös alamaailma kaupungissa kukoisti. En juurikaan kiinnittänyt huomiota kaupungin eksoottiseen tarjontaan, vaan suunnistin saapuessani suoraa tietä tuttuun kievariin, Oravan oluttupaan. Se on mukava, pieni paikka, jossa yksinäinen matkamies saa rahoilleen vastineeksi maittavaa ruokaa ja turvallisen yöpaikan, sillä kievarinemäntä Serase on palkannut oikein ruiskan ja rotevan puoliörkin ovivahdiksi.
Maksoin ikääntyneenäkin komealle ja lämpimästi hymyilevälle Seraselle suoraan useamman yön vuokran, sillä en uskonut, että tehtäväni Elversultissa olisi ohi muutamassa tunnissa. Tämän todistinkin nopeasti oikeaksi, sillä ensimmäiset, pintapuoliset kyselyni kaupungin pahameineisemmissa osissa eivät tuottaneet oikein tulosta.
Kaksi päivää meni, ja tuo aika tuntui kuluvan hukkaan kuin hiekka sormieni välistä. Turhautuneena vaeltelin kaupungin katuja, ja kyseenalaistin jo tehtäväni mahdollisuudet onnistua; olin menettänyt mahdollisuuteni kostaa Kebal Raakaparralle, ja nyt varmaan epäonnistuisin tässäkin tehtävässä, eivätkä Merihaukat lentäisi enää koskaan Lohikäärmemerellä.
Aaltojen kapteeni kuitenkin hymyili minulle suosiollisesti, sillä palatessani Oravan oluttupaan minua odotti kaksi miestä: raskaaseen haarniskaan pukeutunut soturi ja velhonkaapuun pukeutunut miekkonen. Nämä esittelivät itsensä pappi Rhadec Kardiksi ja velho Jonas Harpelliksi jostain paikasta, jolla oli outo nimi... Pitkäsatula se taisi olla.
Kaksikko kertoi minulle, että he olivat kuulleet kaduilla minun kyselleen elversultilaisen alamaailman perään, ja varovaisena minä nyökkäsin; kaksikkohan saattoi olla vaikka etsimieni tahojen lähettämiä salamurhaajia. Paljastui kuitenkin, että Rhadec ja Jonas olivat samalla asialla kanssani: hekin olivat joutuneet elversultilaisten salamurhaajien uhreiksi, ja yksi heidän tovereistaan oli kuollut salamurhaajien kynsissä. Minusta näytti siltä, että meidän tavoitteemme voisivat palvella toisiaan, ja ehdotin, että yrittäisimme kolmistaan tehdä sen, missä yksi ja kaksi oli epäonnistunut ja löytää johtolankoja.
Söimme vatsamme täyteen emäntä Serasen keittiöstä ja suuntasimme takaisin kaduille, ja näytti tosiaankin siltä, että kohtalo palkitsi meidät yhteistyöstä. Tämä olikin hyvä, sillä salamurhaajien isku ja sen jälkeiset tapahtumat olivat saattaneet Rhadecin ja Jonasin ongelmiin kaupungin lainvartijoiden kanssa, ja heidän oli häivyttävä kaupungista seuraavan auringonnousun aikaan.
Löysimme nopeasti useita lupaavia johtolankoja, joista merkittävimmältä vaikutti kaksi salamurhaajien kiltaa: Demonin hauta ja Käärmekilta. Näistä kahdesta Käärmekilta tunnusmerkkeinä käyttämineen valkoisine asusteineen tuntui sopivan Rhadecin ja Jonasin kuvaukseen salamurhaajista, joten seuraava tehtävämme oli selvittää mahdollisimman paljon itse killasta. Jatkokyselyt paljastivat, että kiltaa johti Lyamathar-niminen, poikkeuksellinen raakana pidetty haltiasalamurhaaja, ja että killan puhemiehinä asiakkaille toimi Viond-niminen haltianeito, jonka löytäisi Ruusukruunun majatalosta.
Viondin löytäminen ei ollut ongelma. Salamurhaajien killan salaisuuksien ostaminen haltianaiselta sen sijaan oli. Minä jos kuka osaan arvostaa naiskauneutta, ja olihan haltia viehättävä siroine piirteineen ja tummine hiuksineen ja silmineen, mutta siitä huolimatta en siihen soppaan olisi sormiani sekoittanut. Hän oli kylmä ja kova puukonheiluttaja, eikä hevillä kertonut haluamiamme tietoja siitä, kuka oli palkannut tappajat Rhadecin ja Jonasin perään. Totuuden nimissä on lisättävä, ettei Rhadecin keräämien salamurhaajien korvien heittäminen pöytään lisännyt Viondin yhteistyökykyä. Oli jo lähellä, ettei tilanne äitynyt verenvuodatukseksi, joten näin parhaaksi meidän perääntyä paikalta.
Emme kuitenkaan luovuttaneet; meillähän oli vielä useita tunteja aikaa selvittää Käärmekillan salaisuudet. Jonas komensi kumppaninsa, Zelenin varjostamaan Viondia yläilmoista, ja me seurasimme sitä pienoislohikäärmeen ja velhon jakaman henkisen yhteyden avulla.
Varjostus johti meidät pienelle, mitäänsanomattomalle talolle kaupungin vähemmän mairittelevassa osassa. Tutkailtuamme taloa tovin kävi talon etuovenpuoleisella parvekkaalla lihaksikas haltiamies, mutta tämän lisäksi emme liikettä nähneet. Niinpä tohdimme päätellä, että tässä ei ollut kyseessä killan tukikohta, vaan kenties Viondin oman asumuksen. Tämä epäilys paljastui myös oikeaksi kiivettyämme talon pienelle parvekkeelle, sillä kuulemastamme päätelle sisällä oli parhaillaan käynnissä selvä tekemisen meininki. Sen parempaa mahdollissuutta yllätykseen emme uskoneet saavamme, joten eipä siinä muuta voinut kuin vetää aseet esiin ja keskeyttää lemmenparin touhut.
Se oli ehkä pienimuotoinen virhe, sillä Viond paljastui myös velhoksi puukonheiluttajan lisäksi. Sitkeäkin se nainen oli, ja taisteli alastomanakin kuin tiikeri, eikä siinä muu auttanut kuin iskeä nainen maahan. Hänen petikumppaninsa sentään saimme kiinni, kunhan vain selvisimme Viondin loitsuista ja kirouksista. Olisi se varmaan ollut raakudessaan meloista katseltavaa: Viondin loitsujen uhriksi joutunut Jonas puhua pälpätti sekavia, juoksi ympyrää ja heitteli loitsuja minne sattui, kun taas minä ja Rhadec olimme hätää kärsimässä kahden alastoman vastustajamme kanssa. Eipä siinä voinut muuta sanoa kuin että ei aina voi onnistua.
Ikävästi siinä kävi niin, että Viond makasi kuitenkin loppujen lopuksi kuolleena makuuhuoneen lattialla, ja sekös löi haltiamiehen tuppisuuksi. Pienimuotoinen vihjailu odottavasta, kiusallisesta kohtalosta sai haltian kuitenkin toisiin aatoksiin, ja pianhan se puhuminenkin alkoi sujua. Haltian nimeksi paljastui Nadurion, ja suostuttelun jälkeen paljastui myös Jonasin ja Rhadecin salamurhaa järjestäneen kiltalaisen nimi: Rionoren.
Tämä löytyisi Käärmekillan turvatalolta, missä odottaisi lisää salamurhaajia.
__________________________________________
Saimme siis minun uuden hahmoni kehiin, ja toimintaakin saatiin aikaiseksi. Kyllä sen huomasi pelatessa, että yksinäisen, hiljaisen suden sijaan hieman pirteämmän ja puheliaamman hahmon pelaaminen on antoisampaa. Pelikerta oli varsin antoisa, ja melkein selviydyttiin ilman taisteluitakin - mutta verenvuodatukseksihan se taas meni kiitos meidän pelaajien valintojen.
EPH:t
- Oravan oluttuvan emäntä Sarase ja hänen puoliörkkipalvelijansa
- haltiasoturitar Viond, joka paljastui myös velhottareksi (rauha hänen muistolleen)
- Nadurion, tuo vähäpukeinen ja selvästi lemmenleikeissä lahjakas haltiaurho
- Rionoren aka "Seuraava uhri"
Esineitä sun muuta härpäkettä
- lumottuja sormuksia
- kaksi pistomiekkaa
- kultaa ja jalokiviä
- papereita, joihin on kirjoitettu ilmeisesti näkymättömällä musteella
sunnuntai 27. maaliskuuta 2011
Sharim var'Malin päiväkirjamerkinnät eivät enää jatku...
... koska Sharim var'Mal on kuollut.
Threads of Sanity -kampanjan päähahmojen kova onni jatkui, ja jo kolmas pelaajahahmo astui manan maille. Tilanne kuitenkin poiki mielenkiintoista pohdintaa ja tarina sai tästä lisäväriä, joten missään nimessä tämä ei pysäyttänyt kampanjan etenemistä.
Kirjoitan lyhyen selon teon kampanjan tapahtumista. Päiväkirjamerkinnät jatkuvat tavalla tai toisella seuraavan hahmon kirjoittamina. Riippuu nyt vähän hahmostakin, että missä muodossa.
Eli seurue jatkoi matkaa Kristalliakatemiasta länteen, kohti Elversultia. Suunnitelmana oli kiertää Lohikäärmemeri länsirannikkoa pitkin ja suunnata sen jälkeen pohjoiseen, kohti Arabelia, mistä etsittäisiin Barthos-nimistä henkilöä Rhadecin ja Jonasin menneisyydestä. Sharim varautui tosiaan matkaan naamiointiloitsulla lumotulla nahkahaarniskalla ja erilaisilla meikeillä; drowhaltian oli parempi olla paljastamatta kansallisuuttaan ihan kaikille.
Matkan aikana Sharim näki oudon näyn, joka liittyi hänessä heränneeseen lahjaan, mutta muuten matka sujui välikohtauksitta. Elversultin porteille saavuttiin muutaman matkapäivän jälkeen illansuussa, mutta kaupunkiin päästiin kyllä pienellä lahjonnalla ja taiteilulla.
Kaupungin kaduilla seikkailijat näkivät elversultilaista yöelämää ja todistivat yömarkkinoiden ja Shou-kaupunginosan vilinää. Lopulta he löysivät yöpaikan Vasara ja Lohikäärme -nimiseen kievariin. Sharimin nahkahaarniskan lumous oli tässä vaiheessa jo kulunut sille päivälle loppuun, joten hänen pääsynsä kievariin sujui pienen suostuttelun jälkeen takaoven kautta. Valpas Rhadec pani merkille, että seikkailijoiden saapuminen kievariin huomioitiin, mutta myöhemmin seikkailijat eivät oikein tienneet, mitä tällä tiedolla tehtäisiin. Päätettiin, että olisi parasta vain pysyä valppaana ja jatkaa matkaa mahdollisimman nopeasti.
Yön tullen Jonasin läheinen valvoi kolmikon unta, mutta Sharimin unitranssi päättyi kammottavaan tuskantunteeseen: läheinen ei ollut havahtunut kolmen salamurhaajan hiipiessä huoneeseen, ja musta haltia rojahti tuoliltaan kurkku auki viillettynä. Meteli herätti onneksi Jonasin ja Rhadecin, jotka onnistuivat päihittämään loppujen lopuksi hyökkääjät. Ikävä kyllä tämä ei enää Sharimia auttanut; haava oli liian vakava ja verenhukka liian suuri, että edes Rhadecin rukoukset olisivat enää voineet auttaa.
Pelikerta päättyi pian tämän jälkeen, eikä salamurhaajilta saatu varsinaisesti tietoa hyökkäyksen syistä. Majatalonisäntä kutsui kaupunginkaartin paikalle, ja Rhadec ja Jonas joutuivat kuulusteltaviksi taistelun johdosta.
__________________________________________
Pelikerta oli varsin lyhyt erinäisistä syistä, eikä tapahtumia mahtunut paljoakaan. Joka tapauksessa pelikerta herätti kysymyksiä: kuka oli seikkailijoita kievarista paennut henkilö? Kenen lähettämiä olivat salamurhaajat?
Marko on tunnollinen pj, ja tuntui ottavan raskaasti hahmoni kuoleman. Minua se ei kuitenkaan häirinnyt, sillä se kuitenkin palveli pelin tapahtumia ja tarinan etenemistä siinä mielessä, että se poiki johtolankoja. Lisäksi ainakin omassa mielikuvituksessani Sharim sai jonkinlaisen rauhan tuonpuoleisessa; eihän hän kuitenkaan ollut mikään paha kaveri. Filosofien ja neuvottelijoiden Tuonpuoleisessa hän voi kaikessa rauhssa pohtia syntyjä ja syviä ja kansansa mustaa luonnetta ja omaa rooliaan mustana haltiana.
Sharimia oli hauska pelata varsinkin erityisen Lahjan vuoksi, mutta siinä oli myös haasteensa (drowhaltian pelaaminen maan päällä esimerkiksi oli haastavaa). Sharim oli toisaalta yksinäinen susi, mutta huomasin aika monesti siitä huolimatta toimivani puhemiehenä, koska hiljaisen hahmon pelaaminen on loppu viimeksi vähän tylsää. Tämä on syytä huomioida seuraavaa hahmoa mietittäessä. Parempi tehdä valmiiksi supliikkihahmo, jos aukoo naamaansa pelikerran aikana... :P
Seuraavaksi on keksittävä, kuinka tuon mukaan uuden hahmon kampanjaan.
Threads of Sanity -kampanjan päähahmojen kova onni jatkui, ja jo kolmas pelaajahahmo astui manan maille. Tilanne kuitenkin poiki mielenkiintoista pohdintaa ja tarina sai tästä lisäväriä, joten missään nimessä tämä ei pysäyttänyt kampanjan etenemistä.
Kirjoitan lyhyen selon teon kampanjan tapahtumista. Päiväkirjamerkinnät jatkuvat tavalla tai toisella seuraavan hahmon kirjoittamina. Riippuu nyt vähän hahmostakin, että missä muodossa.
Eli seurue jatkoi matkaa Kristalliakatemiasta länteen, kohti Elversultia. Suunnitelmana oli kiertää Lohikäärmemeri länsirannikkoa pitkin ja suunnata sen jälkeen pohjoiseen, kohti Arabelia, mistä etsittäisiin Barthos-nimistä henkilöä Rhadecin ja Jonasin menneisyydestä. Sharim varautui tosiaan matkaan naamiointiloitsulla lumotulla nahkahaarniskalla ja erilaisilla meikeillä; drowhaltian oli parempi olla paljastamatta kansallisuuttaan ihan kaikille.
Matkan aikana Sharim näki oudon näyn, joka liittyi hänessä heränneeseen lahjaan, mutta muuten matka sujui välikohtauksitta. Elversultin porteille saavuttiin muutaman matkapäivän jälkeen illansuussa, mutta kaupunkiin päästiin kyllä pienellä lahjonnalla ja taiteilulla.
Kaupungin kaduilla seikkailijat näkivät elversultilaista yöelämää ja todistivat yömarkkinoiden ja Shou-kaupunginosan vilinää. Lopulta he löysivät yöpaikan Vasara ja Lohikäärme -nimiseen kievariin. Sharimin nahkahaarniskan lumous oli tässä vaiheessa jo kulunut sille päivälle loppuun, joten hänen pääsynsä kievariin sujui pienen suostuttelun jälkeen takaoven kautta. Valpas Rhadec pani merkille, että seikkailijoiden saapuminen kievariin huomioitiin, mutta myöhemmin seikkailijat eivät oikein tienneet, mitä tällä tiedolla tehtäisiin. Päätettiin, että olisi parasta vain pysyä valppaana ja jatkaa matkaa mahdollisimman nopeasti.
Yön tullen Jonasin läheinen valvoi kolmikon unta, mutta Sharimin unitranssi päättyi kammottavaan tuskantunteeseen: läheinen ei ollut havahtunut kolmen salamurhaajan hiipiessä huoneeseen, ja musta haltia rojahti tuoliltaan kurkku auki viillettynä. Meteli herätti onneksi Jonasin ja Rhadecin, jotka onnistuivat päihittämään loppujen lopuksi hyökkääjät. Ikävä kyllä tämä ei enää Sharimia auttanut; haava oli liian vakava ja verenhukka liian suuri, että edes Rhadecin rukoukset olisivat enää voineet auttaa.
Pelikerta päättyi pian tämän jälkeen, eikä salamurhaajilta saatu varsinaisesti tietoa hyökkäyksen syistä. Majatalonisäntä kutsui kaupunginkaartin paikalle, ja Rhadec ja Jonas joutuivat kuulusteltaviksi taistelun johdosta.
__________________________________________
Pelikerta oli varsin lyhyt erinäisistä syistä, eikä tapahtumia mahtunut paljoakaan. Joka tapauksessa pelikerta herätti kysymyksiä: kuka oli seikkailijoita kievarista paennut henkilö? Kenen lähettämiä olivat salamurhaajat?
Marko on tunnollinen pj, ja tuntui ottavan raskaasti hahmoni kuoleman. Minua se ei kuitenkaan häirinnyt, sillä se kuitenkin palveli pelin tapahtumia ja tarinan etenemistä siinä mielessä, että se poiki johtolankoja. Lisäksi ainakin omassa mielikuvituksessani Sharim sai jonkinlaisen rauhan tuonpuoleisessa; eihän hän kuitenkaan ollut mikään paha kaveri. Filosofien ja neuvottelijoiden Tuonpuoleisessa hän voi kaikessa rauhssa pohtia syntyjä ja syviä ja kansansa mustaa luonnetta ja omaa rooliaan mustana haltiana.
Sharimia oli hauska pelata varsinkin erityisen Lahjan vuoksi, mutta siinä oli myös haasteensa (drowhaltian pelaaminen maan päällä esimerkiksi oli haastavaa). Sharim oli toisaalta yksinäinen susi, mutta huomasin aika monesti siitä huolimatta toimivani puhemiehenä, koska hiljaisen hahmon pelaaminen on loppu viimeksi vähän tylsää. Tämä on syytä huomioida seuraavaa hahmoa mietittäessä. Parempi tehdä valmiiksi supliikkihahmo, jos aukoo naamaansa pelikerran aikana... :P
Seuraavaksi on keksittävä, kuinka tuon mukaan uuden hahmon kampanjaan.
lauantai 26. helmikuuta 2011
Sharim var'Malin päiväkirjamerkintöjä 5
1479 Laakson aikaa: Toinen päivä kääpiökaivannossa
Pakottaudun jatkamaan kirjoittamista. Pääkipuni katosi yhtä nopeasti kuin mitä se minut yllätti, ja jätti jälkeensä vain heikotuksen ja häiritsevän tunteen kuin minua tarkkailtaisiin.
Kivun kadotessa ja järkeni palatessa toverini minulle nähneensä oudon riimun otsassani, ja että olin maannut tiedottomana ja elottomana kuin kuollut. Merkin hävittyä otsastani olin kuitenkin herännyt, enkä ollut voinut maata tajuttomana kuin muutamia silmänräpäyksiä - mutta tuo hetkikin oli tuntunut minulle ikuisuudelta. Kerroin heille nopeasti kuulemastani äänestä, velho Jeiramin äänestä ja hänen sanoistaan.
Toverini jakoivat huoleni; millainen musta taikuus oli kyseessä, kun en edes oman kansani velhojen muistanut koskaan kertoneen moisesta. Jonas ja Rhadec tunnistivat etäisesti näkemänsä riimun maagiseksi, mutta sen lopullinen merkitys jäi heillekin hämärän peittoon.
Enempää emme kuitenkaan ehtineet kohtaloani murehtia, sillä muistimme kääpiölinnakkeen ulkopuolella odottavan edelleen örkkien lauman. Parvekkeen reunaa lähestyessämme näimme lukemattomien örkkien kerääntyneen todistamaan taistelun merkkejä ylhäältä linnakkeesta, ja nyt nuo hirviöiden silmät olivat nailiutuneet meihin.
Hetken mielijohteesta ryntäsin kuolleen Alabuksen ruumiin luokse, raahasin sen parvekkeen reunalle ja viskasin sen alas örkkien keskelle ja karjaisin kaikella uhmalla, jonka vain heikotukseltani kykenin keräämään:
"Johtajanne ovat kuolleet! Lähtekää tai koette heidän kohtalonsa!"
Se oli uhkapeliä; Jeiram ei ollut kuollut vaan paennut, emmekä me voisi kolmestaan mitään örkkilaumalle. Uhkapeli kuitenkin kannatti, sillä örkit lähtivät epäröiden perääntymään linnakkeen ympäriltä. Epäröinti muuttui pian levottomuudeksi, kun örkkien pakokauhu lisääntyi, ja hiljalleen linnakkeen edusta tyhjeni kokonaan torahampaista. Seurasimme kuinka ne ryntäsivät katujen läpi kohti kaivannon pääkäytävää.
Kun näytti varmalta, että örkit olivat jättäneet meidät hetkeksi rauhaan ja pääkipunikin oli laantunut siedettäväksi jomotukseksi, tutkimme tarkemmin parveketta ja linnaketta. Sotkimme Jeiramin ja Alabuksen valmisteleman taikapiirin riimut, joiden Jonas ja Rhadec tulkitsivat olevan jonkinlaisen kutsuntarituaalin osa. Kyseessä ei kuitenkaan ollut minkään vieraan maailmantason olennon kutsuminen omaan maailmaamme, vaan jonkin tämän maailman uinuvan voiman herättäminen. Tarkemmat tutkimukset linnakkeen kirjastossa paljastivat vain, että Alabus ja Jeiram olivat olleet kiinnostuneita Välkekilven kaivannon perustamismyyteissä mainitusta titaanista, Kivihampaasta. Parvekkeella näkemistämme suuren jättiläisen osista päättelimme, että velhojen tavoitteena oli ollut herättää titaani pitkästä unestaan - mutta miksi?
Tuohon kysymykseen emme löytäneet vastausta, vaan meille selvisi ainoastaan, että velhoilla oli ollut kaikki Kivihampaan osat titaanin toista silmää lukuunottamatta. Tämä ei kuitenkaan ollut estänyt heitä yrittämästä herättää muinaista olentoa.
Kun kirjaston ja linnakkeen tutkiminen ei paljastanut enempää, päätimme suunnata takaisin kaupunkiin etsimään mahdollisesti elossa olevia kääpiöitä. Päättelin, että örkit olivat saattaneet pistää vangit esimerkiksi vanhoihin kääpiöselleihin kaupungin toisella puolella.
Emme kuitenkaan ehtineet löytämään kääpiöitä, kun kääpiöt löysivät meidät! Joukko Waro Kivihampaan johtamia sotureita oli onnistunut kamppailemaan tiensä vapauteen ja surmaamaan örkkien päällikön, kun heidän voimansa imevä lumous oli yhtäkkiä kadonnut. Uskoimme Alabuksen kuoleman ja Jeiramin paon kumonneen heidän taikansa, ja nyt kääpiöjoukko puhdisti örkkiverta janoten kotiaan.
Kerrottuamme prinssi Rangrimin ja osan Välkekilven klaanista paenneen Kristalliakatemiaan Waro vaikutti helpottuneelta, ja kiitteli meitä kääpiömäisen niukkasanaisesti. Hän jopa myönsi myönsi vastentahtoisesti minusta olleen apua. Minusta - mustasta haltiasta! Kai kääpiötkin sitten voivat muuttua.
Waron sanat lämmittivät mieltäni, sillä vaikka olinkin paljon kääpiöiden armolle ja kunniallisuudelle velkaa, niin nyt tunsin maksaneeni ainakin osan tuosta velasta pois. Kenties tekoni myös puhdistaisivat osan käsiäni tahraavasta lyhyen kansan verestä. Tunsin käsiäni ja kaulani arpea kihelmöivän, ja karkotin nopeasti nuo muistot mielestäni.
Nyt kun melkoinen osa örkeistä oli kuollut ja loput olivat paenneet ilman johtajaa, pyysi Waro meitä palaamaan Kristalliakatemiaan kertomaan Rangrimille, että Välkekilven kääpiöt voisivat palata takaisin kaivantoon. Suostuimme tähän mielihyvin, sillä täytyihän meidän joka tapauksessa palata raportoimaan mestari Haranille.
Annettuamme vielä yhdelle kääpiöistä maagiset lähetinkivet - kääpiöperheen aarteet - suuntasimme vielä kertomaan Elbor Kivihaalle örkkien hylänneen kääpiökaivannon ja Waro Kivikalvan palanneen. Yksikätinen seppä oli iloinen näistä uutisista, vaikka häntä huolettikin se, ettemme olleet onnistuneet löytämään hänen porttikiveään. Kenties Jeiram oli ottanut sen, päättelimme. Elbor joka tapauksessa antoi meidän pitää antamansa taikaesineet ja pyysi meitä välittämään Kristalliakatemiaan tiedon, että kääpiöt saattaisivat tarvita edelleen mestari Haranin apua.
Hyvästelimme Elborin ja suuntasimme kääpiökaivannon pääkäytävää ulos raikkaaseen ja kirkkaaseen päivään. Tunsin kuitenkin kääpiöluolien hämärän jälkeen kirkkaan auringon epämiellyttäväksi, ja toverini suostuivat lepäämään vielä yhden yön Kivihampaan solan hämärässä.
Iltapäivä sujui rauhallisesti Jonasin käyttäessä tietojaan tunnistaakseen Elborilta saamiamme esineitä ja Alabuksen ruumiilta löytämäämme sormusta. Minä jätin velhon näihin puuhiin, sillä en välittänyt seurata hänen käyttävän niin luonnollisesti mahtia, joka oli minulta kielletty. Lisäksi halusin olla yksin häiritsevän tunteeni kanssa, että minua seurattiin.
*******************************************
Vuosi 1479 Laakson aikaa: Paluu Kristalliakatemiaan
Yön tullen näin painajaisia - kammottavia ja kivuliaita sellaisia. Sen pitäisi olla mahdotonta; haltiasukuiset kansat eivät nuku eivätkä siis näe unia. Mutta viime aikoina olen saanut oppia, että mahdotonkin voi olla mahdollista. En tiedä, miksi kutsun unen kauhut takaisin muistoihini kirjoittamalla ne paperille. Teen sen kuitenkin.
Untani hallitsi outo symboli, sama M-kirjainta muistuttava riimu, jonka Rhadec ja Jonas olivat nähneet otsallani. Se huokui mustaa valoa ja voimaa, puski tajuntaani sanoinkuvaamattoman kivun ja poltteen, aivan kuin jokin olisi polttanut tajuntaani karrelle. Tuo kipu hallitsi tajuntaani ja ajatuksiani, mutta jostain kaukaa, kivun tuolta puolen, sain tuntemuksen kuolemasta ja takaa-ajajista.
Ja sitten, yhtäkkiä uni oli ohi. Vaikka uni oli tuntunut loppujen lopuksi lyhyeltä, niin hämmästyneenä tajusin aamun jo koittaneen. Katselin hölmistyneenä ja pakokauhuisena ympärilleni, sillä unessa tuntemani pelko ja tuntemus jahdattuna olemisesta viipyilivät edelleen mielessäni.
Ympärilläni ruohikko oli kuollut, kuin jokin olisi imenyt elinvoiman elämästä ympärilläni.
"Sharim, oletko kunnossa?" Rhadec kysyi kummastuneena. Pappi oli juuri ollut suorittamassa aamurukouksiaan, ja katsoi nyt levottomana minua ja kuollutta nurmea ympärilläni. "Mitä tapahtui?"
"En tiedä", sain änkytettyä hapan maku suussani, ja samassa päätäni alkoi jyskyttää. Tuntui, kuin kalloni halkeaisi, ja painoin käteni ohimoilleni tuntien tykytyksen herkissä sormissani. "En osaa sanoa. Minun on ensin puhuttava mestari Haranin kanssa."
Pappi näytti siltä kuin olisi halunnut vielä jatkaa aiheesta, mutta pysyi sitten hiljaa, ja herätettyämme Jonasin purimme leirin ja lähdimme tien päälle.
Seuraavia päiviä on kurja muistella, sillä pääkipu ja tunne takaa-ajajista kintereilläni oli jatkuvana kumppaninani. Onneksi mitään ei kuitenkaan sattunut, vaan jatkoimme kohti Kristalliakatemiaa tapahtumaköyhien päivien vaihtuessa. Ruokavarammekin kävivät vähiin, ja jouduimme ostamaan lisää muonaa ohittamistamme kylistä, mutta sitten vihdoin erotimme tutut, liehuvat viirit ja rakennukset. Olimme palanneet Kristalliakatemiaan.
Välkekilven kääpiöiden kädenjälki näkyi akatemian kunnostetuissa ja hiljalleen kohoavissa kivirakennuksissa, kuten panimme merkille saapuessamme akatemian rajojen sisäpuolelle. Käytyämme ilmoittautumassa vahtia pitävälle kirjurille suuntasimme omiin huoneisiimme viemään reppumme, mutta ennen kutsua mestari Haranin puheille suuntasimme kertomaan Rangrim Välkekilvelle Kivihampaan solan tapahtumista. Hän otti tiedon kääpiökaivannon vapautumisesta kiitollisena vastaan, mutta kehotukseni valita paremmin liittolaisensa ei juurikaan häntä miellyttänyt. Hän halusikin meistä nopeaan tahtiin eroon, vaikka lupailikin klaaninsa kiitollissuutta jos joskus palaisimme Kivihampaan solaan.
Emme kuitenkaan ehtineet murehtia kääpiöprinssiltä saamaamme tylyä kohtelua, kun jo saimme kutsun mestari Haranin puheille.
Haran otti tiedon Alukainin menehtymisestä vastaan surullisena, mutta tyylilleen uskollisen vahvana. Tuomamme uutiset kääpiökaivannon vapautumisesta sentään piristivät häntä hieman, joskin uutiset velho Jeiramista ja Elbor Kivihaan kadonneesta porttikivistä saivat huolen rymyt ilmestymään hänen otsalleen. Nämä asiat olivat kuitenkin olleet meidän vaikuttamisemme ulkopuolella, joten meille hänellä riiti vain kiitosta. Hän jopa ilmoitti meidän ansainneen itsellemme vapautuksen Kristalliakatemian velvollisuuksista, joskin hän kehotti meitä pysyttelemään yhdessä, sillä akatemia voisi tarvita kaltaisiamme pystyviä henkilöitä koska tahansa.
Kun kerroin Jeiramin ja minun poikkeuksellisesta yhteenotosta ja taikariimusta, joka meitä nyt yhdisti, oli mestari luonnollisesti huolissaan. Hän lupasi kuitenkin akatemian tietäjien tekevän parhaansa auttamisekseni, mistä saatoin vain olla kiitollinen. Mestari Haran oli ollut minulle anteliaampi kuin olisin voinut koskaan uskoa - tai jos totta puhutaan niin mitä olisin edes ansainnut. Hän lupasi, että tietäjät suorittaisivat minulle joitain testejä hetimmiten, ja päänsärkyihini hän kehotti minua käymään haltiaparantaja Lamianin puheilla; tämä osaisi epäilemättä antaa jotain vaivoihini.
Minä suuntasinkin Lamianin puheille, Jonas palasi loitsujensa pariin ja Rhadec suunnisti kirjastoon, sillä Jonasilla ja Rhadecilla oli jokin omakin tehtävänsä suoritettavanaan. En kuitenkaan kiinnittänyt tähän vielä huomiota, sillä minua kiinnosti enemmän helpotuksen saaminen jatkuvaan jomotukseen päässäni.
Minun ja Lamianin välit eivät koskaan olleet lämpimät - maanpäällisen haltiakansojen ja Uumenalan drowien välillä oli liian paljon vihaa ja verikostoja, että muutama vuosi yhteisessä akatemiassa olisivat saaneet meidät unohtamaan verenperintömme. Tulimme kuitenkin toimeen sen verran hyvin, ettemme käyneet toistemme kurkkuun heti tavattuamme, vaan minä kohtelin haltianaista viileän etäisesti ja hän puhutteli minua aina etäisen kohteliaasti. Hän antoi minulle suojuurta ja sempiaa sekoitettavaksi teehen pääkivun hoidoksi, ja vielä jotain outoa, juurakkomaista kasvustoa pureskeltavaksi, jos tuska kävisi täysin sietämättömäksi. Näistä minä häntä kiitin, ja poistuin naisen kasvihuoneelta. Tunsin hänen kylmän katseensa lennättämät tikarit niskassani, ja manasin hänen kurjaa darthiir-vertansa puoliääneen.
Sillä välin Rhadec oli saanut kirjastossa selville, että hänen ja Jonasin aikaisemmin kohtaama vampyyri saattaisi löytyä Cormyrin suunnalta. Tämä vampyyri, Barthus nimeltään, oli kironnut pappimme jollain oudolla taialla, ja vaikka loitsu olikin saatu murrettua, niin Rhadec oli hyvin halukas saamaan tämän epäkuolleen käsiinsä kostaakseen. Nyt hän oli saanut kirjastosta johtolangan.
Cormyrista löytyi kaupunki nimeltään Arabel, jonka hallitsevan suvun Jaramelin vanhimpia perillisiä kutsuttiin aina Barthusiksi. Minusta tämä oli kovin heikko johtolanka, mutta koska Haran oli antanut meille lomaa ja kehottanut pysymään yhdessä, niin suostuin auttamaan kahta uutta toveriani etsimään tätä Barthusia. Mutta sitä ennen minulla oli omia asioita hoidettavani.
Seuraavana päivänä osallistuin akatemian tietäjien testeihin selvittääkseni, mitä Jeiram oli minulle tehnyt. Tietäjät ottivat vertani ja tutkivat minua oudoilla loitsuilla, jotka useimmat olivat minulle täysin tuntemattomia. Heidän manauksensa ja oudot kokeensa kestivät useita tunteja, ja jättivät minut niin ruumiillisesti kuin henkisestikin täysin uupuneeksi.
Heidän neulansa, tökkivät sormensa ja oudot, korvani humisemaan tai vinkumaan tai silmieni eteen loistavia tähtiä synnyttävät loitsunsa eivät kuitenkaan olleet pahinta. Ei, tukalimpia olivat heidän kysymyksenä.
"Sanoisitko koko nimesi?"
Sharim var'Mal, Malin huoneen Sharim. Epäonnistunut velho, vanki, luopio. Riittikö?
"Miten tämä Jeiram teki tämän sinulle?"
Senhän juuri haluan tietää, tolvanat.
"Koskettiko hän sinua?"
Koskettkiko hän minua? Millä tavalla?
"Lausuiko hän voimasanoja? käyttikö hän loitsua?"
Kuinka voisin muistaa? Taikuutta siellä ainakin käytettiin.
"Käytitkö sinä häneen jotain drowtaikuutta?"
Taikuuteni on minusta poltettu lähes viimeistä hippua myöden. Kyllä teidän pitäisi se tietää!
"Oletko rehellinen?"
En koskaan. Aina. Mitä väliä sillä on?
"Hävettääkö sinua?"
Ainoastaan nämä typerät kysymykset. Tuhlaan vain aikaani.
"Mikä on häpeällisin muistosi? Entä ensimmäinen muistosi herättyäsi Jeiramin iskun jälkeen?"
Häpeällisin muistoni? Niitä riittää: ehkäpä se, kun makasin mestarini lattialla ja hän poltti minusta viimeisenkin mahtini rippeen. Tai kun jäin kääpiöiden vangiksi - ainoa drow, joka koskaan on jäänyt Välkekilven klaanin vangiksi. Tai ehkäpä se, kun petin minuun luottaneet kääpiöt drowien seuraavan kerran hyökätessä. Tai se, kun luulin voivani luottaa omaan kansaani. Siinä teille muutama oikein mehukas muisto, tolvanat.
Kuinka hyödyttömältä nuo kysymykset tuntuivatkaan. Kuinka nöyryytetyksi tunsin oloni heidän tutkittavanaan - mutta mitäpä muutakaan olisin voinut. Joka tapauksessa olin helpottunut, kun tietäjät vihdoin antoivat minun mennä ja Haran lupasi lähettää minulle heti tiedon, kun tietäisi mitä minulle oli tapahtunut.
Näin äkkiseltään hän ei voinut kertoa kuin että kuvailemani riimu liittyi jotenkin heräämiseen tai jonkinlaiseen mahdollisuuksien oven avaamiseen, mutta tuo tieto ei saanut minut kuin pelkäämään.
Niinpä tuntui lähes helpotukselta jättää Kristalliakatemia toviksi, vaikka matka Cormyriin tuotti heti ongelmia. Ihonvärini paljasti heti kansallisuuteni, enkä voinut kuvitellakaan kulkevani ihmisten ilmoilla ilman, että siitä olisi suuri vaara paitsi minulle niin myös tovereilleni.
Ratkaisu kuitenkin löytyi akatemian keräämien lumottujen esineiden joukosta. Olimme keränneet Kivihampaan seikkailumme aikana jonkin verran saalista niin örkeiltä kuin Elborin antamien lahjojenkin muodossa, ja nyt oli aika varustautua uutta matkaa varten. Kun rotuni tuoma ongelma tuli esiin, kaivoi avulias kauppias varastoistaan minulle yksinkertaisen nahkatunikan.
"Tällaisen sinä tarvitset, drow", hän sanoi ja hymyili minulle harvahampaista hymyään. "Tämä suojaa sinua niin miekaniskuilta kuin uteliailta katseiltakin. 'Kasvotanssijaksi' tätä kutsutaan, ja sen avulla voit kulkea muukalaisten parissa juuri sellaisena kuin vain haluat. Sen avulla peität tuon mustan ihosi ja valkeat hiuksesi - kyllä vain!"
Moinen lumous oli hyvin vahva. Vaikka ylpeyttäni hieman nakersikin esiintyä jonain muuna kuin mitä olen, päätin lopulta, että mieluummin pieni nöyryytys kuin suunta ensimmäiselle roviolle taikauskoisten ihmisten armoilla. Niinpä vaihdoin vanhan, Välkekilven klaanin seppien takoman ketjupanssarini Kasvotanssijaksi kutsuttuun nahkaiseen nuttuun.
Elborin antaman Vasarakehän ja Siunatun sormuksen kuitenkin pidin, vaikka Jonas ja Rhadec omat lahjansa vaihtoivatkin rahaksi.
Ja niin varustautuneina suuntaisimme seuraavaksi Cormyrin Arabeliin.
__________________________________________
Itse pelikerrasta voisin sanoa, että se oli hyvin erilainen kuin edellinen toiminnantäyteinen kerta, mutta ei yhtään sen tylsempi. Oli mukava selvitellä pelikertojen aikana syntyneitä mysteereitä ja kysymyksiä, ja toisaalta pelikerran päätökseen tultaessa meillä oli taas selkeä suunta, johon jatkaa.
Sharimin saalis pelikerran jälkeen (poistettu arkiset jutut, vaihdetut jutut ja poislahjoitetut jutut):
- Hammer Sphere
- Ring of Brief Blessing
- Leather Armor +1 of Disguise, "Facedancer"
Muita mielenkiintoisia esineitä seurueen omistuksessa:
- Ring of Four Winds (Jonas)
__________________________________________
Pakottaudun jatkamaan kirjoittamista. Pääkipuni katosi yhtä nopeasti kuin mitä se minut yllätti, ja jätti jälkeensä vain heikotuksen ja häiritsevän tunteen kuin minua tarkkailtaisiin.
Kivun kadotessa ja järkeni palatessa toverini minulle nähneensä oudon riimun otsassani, ja että olin maannut tiedottomana ja elottomana kuin kuollut. Merkin hävittyä otsastani olin kuitenkin herännyt, enkä ollut voinut maata tajuttomana kuin muutamia silmänräpäyksiä - mutta tuo hetkikin oli tuntunut minulle ikuisuudelta. Kerroin heille nopeasti kuulemastani äänestä, velho Jeiramin äänestä ja hänen sanoistaan.
Toverini jakoivat huoleni; millainen musta taikuus oli kyseessä, kun en edes oman kansani velhojen muistanut koskaan kertoneen moisesta. Jonas ja Rhadec tunnistivat etäisesti näkemänsä riimun maagiseksi, mutta sen lopullinen merkitys jäi heillekin hämärän peittoon.
Enempää emme kuitenkaan ehtineet kohtaloani murehtia, sillä muistimme kääpiölinnakkeen ulkopuolella odottavan edelleen örkkien lauman. Parvekkeen reunaa lähestyessämme näimme lukemattomien örkkien kerääntyneen todistamaan taistelun merkkejä ylhäältä linnakkeesta, ja nyt nuo hirviöiden silmät olivat nailiutuneet meihin.
Hetken mielijohteesta ryntäsin kuolleen Alabuksen ruumiin luokse, raahasin sen parvekkeen reunalle ja viskasin sen alas örkkien keskelle ja karjaisin kaikella uhmalla, jonka vain heikotukseltani kykenin keräämään:
"Johtajanne ovat kuolleet! Lähtekää tai koette heidän kohtalonsa!"
Se oli uhkapeliä; Jeiram ei ollut kuollut vaan paennut, emmekä me voisi kolmestaan mitään örkkilaumalle. Uhkapeli kuitenkin kannatti, sillä örkit lähtivät epäröiden perääntymään linnakkeen ympäriltä. Epäröinti muuttui pian levottomuudeksi, kun örkkien pakokauhu lisääntyi, ja hiljalleen linnakkeen edusta tyhjeni kokonaan torahampaista. Seurasimme kuinka ne ryntäsivät katujen läpi kohti kaivannon pääkäytävää.
Kun näytti varmalta, että örkit olivat jättäneet meidät hetkeksi rauhaan ja pääkipunikin oli laantunut siedettäväksi jomotukseksi, tutkimme tarkemmin parveketta ja linnaketta. Sotkimme Jeiramin ja Alabuksen valmisteleman taikapiirin riimut, joiden Jonas ja Rhadec tulkitsivat olevan jonkinlaisen kutsuntarituaalin osa. Kyseessä ei kuitenkaan ollut minkään vieraan maailmantason olennon kutsuminen omaan maailmaamme, vaan jonkin tämän maailman uinuvan voiman herättäminen. Tarkemmat tutkimukset linnakkeen kirjastossa paljastivat vain, että Alabus ja Jeiram olivat olleet kiinnostuneita Välkekilven kaivannon perustamismyyteissä mainitusta titaanista, Kivihampaasta. Parvekkeella näkemistämme suuren jättiläisen osista päättelimme, että velhojen tavoitteena oli ollut herättää titaani pitkästä unestaan - mutta miksi?
Tuohon kysymykseen emme löytäneet vastausta, vaan meille selvisi ainoastaan, että velhoilla oli ollut kaikki Kivihampaan osat titaanin toista silmää lukuunottamatta. Tämä ei kuitenkaan ollut estänyt heitä yrittämästä herättää muinaista olentoa.
Kun kirjaston ja linnakkeen tutkiminen ei paljastanut enempää, päätimme suunnata takaisin kaupunkiin etsimään mahdollisesti elossa olevia kääpiöitä. Päättelin, että örkit olivat saattaneet pistää vangit esimerkiksi vanhoihin kääpiöselleihin kaupungin toisella puolella.
Emme kuitenkaan ehtineet löytämään kääpiöitä, kun kääpiöt löysivät meidät! Joukko Waro Kivihampaan johtamia sotureita oli onnistunut kamppailemaan tiensä vapauteen ja surmaamaan örkkien päällikön, kun heidän voimansa imevä lumous oli yhtäkkiä kadonnut. Uskoimme Alabuksen kuoleman ja Jeiramin paon kumonneen heidän taikansa, ja nyt kääpiöjoukko puhdisti örkkiverta janoten kotiaan.
Kerrottuamme prinssi Rangrimin ja osan Välkekilven klaanista paenneen Kristalliakatemiaan Waro vaikutti helpottuneelta, ja kiitteli meitä kääpiömäisen niukkasanaisesti. Hän jopa myönsi myönsi vastentahtoisesti minusta olleen apua. Minusta - mustasta haltiasta! Kai kääpiötkin sitten voivat muuttua.
Waron sanat lämmittivät mieltäni, sillä vaikka olinkin paljon kääpiöiden armolle ja kunniallisuudelle velkaa, niin nyt tunsin maksaneeni ainakin osan tuosta velasta pois. Kenties tekoni myös puhdistaisivat osan käsiäni tahraavasta lyhyen kansan verestä. Tunsin käsiäni ja kaulani arpea kihelmöivän, ja karkotin nopeasti nuo muistot mielestäni.
Nyt kun melkoinen osa örkeistä oli kuollut ja loput olivat paenneet ilman johtajaa, pyysi Waro meitä palaamaan Kristalliakatemiaan kertomaan Rangrimille, että Välkekilven kääpiöt voisivat palata takaisin kaivantoon. Suostuimme tähän mielihyvin, sillä täytyihän meidän joka tapauksessa palata raportoimaan mestari Haranille.
Annettuamme vielä yhdelle kääpiöistä maagiset lähetinkivet - kääpiöperheen aarteet - suuntasimme vielä kertomaan Elbor Kivihaalle örkkien hylänneen kääpiökaivannon ja Waro Kivikalvan palanneen. Yksikätinen seppä oli iloinen näistä uutisista, vaikka häntä huolettikin se, ettemme olleet onnistuneet löytämään hänen porttikiveään. Kenties Jeiram oli ottanut sen, päättelimme. Elbor joka tapauksessa antoi meidän pitää antamansa taikaesineet ja pyysi meitä välittämään Kristalliakatemiaan tiedon, että kääpiöt saattaisivat tarvita edelleen mestari Haranin apua.
Hyvästelimme Elborin ja suuntasimme kääpiökaivannon pääkäytävää ulos raikkaaseen ja kirkkaaseen päivään. Tunsin kuitenkin kääpiöluolien hämärän jälkeen kirkkaan auringon epämiellyttäväksi, ja toverini suostuivat lepäämään vielä yhden yön Kivihampaan solan hämärässä.
Iltapäivä sujui rauhallisesti Jonasin käyttäessä tietojaan tunnistaakseen Elborilta saamiamme esineitä ja Alabuksen ruumiilta löytämäämme sormusta. Minä jätin velhon näihin puuhiin, sillä en välittänyt seurata hänen käyttävän niin luonnollisesti mahtia, joka oli minulta kielletty. Lisäksi halusin olla yksin häiritsevän tunteeni kanssa, että minua seurattiin.
*******************************************
Vuosi 1479 Laakson aikaa: Paluu Kristalliakatemiaan
Yön tullen näin painajaisia - kammottavia ja kivuliaita sellaisia. Sen pitäisi olla mahdotonta; haltiasukuiset kansat eivät nuku eivätkä siis näe unia. Mutta viime aikoina olen saanut oppia, että mahdotonkin voi olla mahdollista. En tiedä, miksi kutsun unen kauhut takaisin muistoihini kirjoittamalla ne paperille. Teen sen kuitenkin.
Untani hallitsi outo symboli, sama M-kirjainta muistuttava riimu, jonka Rhadec ja Jonas olivat nähneet otsallani. Se huokui mustaa valoa ja voimaa, puski tajuntaani sanoinkuvaamattoman kivun ja poltteen, aivan kuin jokin olisi polttanut tajuntaani karrelle. Tuo kipu hallitsi tajuntaani ja ajatuksiani, mutta jostain kaukaa, kivun tuolta puolen, sain tuntemuksen kuolemasta ja takaa-ajajista.
Ja sitten, yhtäkkiä uni oli ohi. Vaikka uni oli tuntunut loppujen lopuksi lyhyeltä, niin hämmästyneenä tajusin aamun jo koittaneen. Katselin hölmistyneenä ja pakokauhuisena ympärilleni, sillä unessa tuntemani pelko ja tuntemus jahdattuna olemisesta viipyilivät edelleen mielessäni.
Ympärilläni ruohikko oli kuollut, kuin jokin olisi imenyt elinvoiman elämästä ympärilläni.
"Sharim, oletko kunnossa?" Rhadec kysyi kummastuneena. Pappi oli juuri ollut suorittamassa aamurukouksiaan, ja katsoi nyt levottomana minua ja kuollutta nurmea ympärilläni. "Mitä tapahtui?"
"En tiedä", sain änkytettyä hapan maku suussani, ja samassa päätäni alkoi jyskyttää. Tuntui, kuin kalloni halkeaisi, ja painoin käteni ohimoilleni tuntien tykytyksen herkissä sormissani. "En osaa sanoa. Minun on ensin puhuttava mestari Haranin kanssa."
Pappi näytti siltä kuin olisi halunnut vielä jatkaa aiheesta, mutta pysyi sitten hiljaa, ja herätettyämme Jonasin purimme leirin ja lähdimme tien päälle.
Seuraavia päiviä on kurja muistella, sillä pääkipu ja tunne takaa-ajajista kintereilläni oli jatkuvana kumppaninani. Onneksi mitään ei kuitenkaan sattunut, vaan jatkoimme kohti Kristalliakatemiaa tapahtumaköyhien päivien vaihtuessa. Ruokavarammekin kävivät vähiin, ja jouduimme ostamaan lisää muonaa ohittamistamme kylistä, mutta sitten vihdoin erotimme tutut, liehuvat viirit ja rakennukset. Olimme palanneet Kristalliakatemiaan.
Välkekilven kääpiöiden kädenjälki näkyi akatemian kunnostetuissa ja hiljalleen kohoavissa kivirakennuksissa, kuten panimme merkille saapuessamme akatemian rajojen sisäpuolelle. Käytyämme ilmoittautumassa vahtia pitävälle kirjurille suuntasimme omiin huoneisiimme viemään reppumme, mutta ennen kutsua mestari Haranin puheille suuntasimme kertomaan Rangrim Välkekilvelle Kivihampaan solan tapahtumista. Hän otti tiedon kääpiökaivannon vapautumisesta kiitollisena vastaan, mutta kehotukseni valita paremmin liittolaisensa ei juurikaan häntä miellyttänyt. Hän halusikin meistä nopeaan tahtiin eroon, vaikka lupailikin klaaninsa kiitollissuutta jos joskus palaisimme Kivihampaan solaan.
Emme kuitenkaan ehtineet murehtia kääpiöprinssiltä saamaamme tylyä kohtelua, kun jo saimme kutsun mestari Haranin puheille.
Haran otti tiedon Alukainin menehtymisestä vastaan surullisena, mutta tyylilleen uskollisen vahvana. Tuomamme uutiset kääpiökaivannon vapautumisesta sentään piristivät häntä hieman, joskin uutiset velho Jeiramista ja Elbor Kivihaan kadonneesta porttikivistä saivat huolen rymyt ilmestymään hänen otsalleen. Nämä asiat olivat kuitenkin olleet meidän vaikuttamisemme ulkopuolella, joten meille hänellä riiti vain kiitosta. Hän jopa ilmoitti meidän ansainneen itsellemme vapautuksen Kristalliakatemian velvollisuuksista, joskin hän kehotti meitä pysyttelemään yhdessä, sillä akatemia voisi tarvita kaltaisiamme pystyviä henkilöitä koska tahansa.
Kun kerroin Jeiramin ja minun poikkeuksellisesta yhteenotosta ja taikariimusta, joka meitä nyt yhdisti, oli mestari luonnollisesti huolissaan. Hän lupasi kuitenkin akatemian tietäjien tekevän parhaansa auttamisekseni, mistä saatoin vain olla kiitollinen. Mestari Haran oli ollut minulle anteliaampi kuin olisin voinut koskaan uskoa - tai jos totta puhutaan niin mitä olisin edes ansainnut. Hän lupasi, että tietäjät suorittaisivat minulle joitain testejä hetimmiten, ja päänsärkyihini hän kehotti minua käymään haltiaparantaja Lamianin puheilla; tämä osaisi epäilemättä antaa jotain vaivoihini.
Minä suuntasinkin Lamianin puheille, Jonas palasi loitsujensa pariin ja Rhadec suunnisti kirjastoon, sillä Jonasilla ja Rhadecilla oli jokin omakin tehtävänsä suoritettavanaan. En kuitenkaan kiinnittänyt tähän vielä huomiota, sillä minua kiinnosti enemmän helpotuksen saaminen jatkuvaan jomotukseen päässäni.
Minun ja Lamianin välit eivät koskaan olleet lämpimät - maanpäällisen haltiakansojen ja Uumenalan drowien välillä oli liian paljon vihaa ja verikostoja, että muutama vuosi yhteisessä akatemiassa olisivat saaneet meidät unohtamaan verenperintömme. Tulimme kuitenkin toimeen sen verran hyvin, ettemme käyneet toistemme kurkkuun heti tavattuamme, vaan minä kohtelin haltianaista viileän etäisesti ja hän puhutteli minua aina etäisen kohteliaasti. Hän antoi minulle suojuurta ja sempiaa sekoitettavaksi teehen pääkivun hoidoksi, ja vielä jotain outoa, juurakkomaista kasvustoa pureskeltavaksi, jos tuska kävisi täysin sietämättömäksi. Näistä minä häntä kiitin, ja poistuin naisen kasvihuoneelta. Tunsin hänen kylmän katseensa lennättämät tikarit niskassani, ja manasin hänen kurjaa darthiir-vertansa puoliääneen.
Sillä välin Rhadec oli saanut kirjastossa selville, että hänen ja Jonasin aikaisemmin kohtaama vampyyri saattaisi löytyä Cormyrin suunnalta. Tämä vampyyri, Barthus nimeltään, oli kironnut pappimme jollain oudolla taialla, ja vaikka loitsu olikin saatu murrettua, niin Rhadec oli hyvin halukas saamaan tämän epäkuolleen käsiinsä kostaakseen. Nyt hän oli saanut kirjastosta johtolangan.
Cormyrista löytyi kaupunki nimeltään Arabel, jonka hallitsevan suvun Jaramelin vanhimpia perillisiä kutsuttiin aina Barthusiksi. Minusta tämä oli kovin heikko johtolanka, mutta koska Haran oli antanut meille lomaa ja kehottanut pysymään yhdessä, niin suostuin auttamaan kahta uutta toveriani etsimään tätä Barthusia. Mutta sitä ennen minulla oli omia asioita hoidettavani.
Seuraavana päivänä osallistuin akatemian tietäjien testeihin selvittääkseni, mitä Jeiram oli minulle tehnyt. Tietäjät ottivat vertani ja tutkivat minua oudoilla loitsuilla, jotka useimmat olivat minulle täysin tuntemattomia. Heidän manauksensa ja oudot kokeensa kestivät useita tunteja, ja jättivät minut niin ruumiillisesti kuin henkisestikin täysin uupuneeksi.
Heidän neulansa, tökkivät sormensa ja oudot, korvani humisemaan tai vinkumaan tai silmieni eteen loistavia tähtiä synnyttävät loitsunsa eivät kuitenkaan olleet pahinta. Ei, tukalimpia olivat heidän kysymyksenä.
"Sanoisitko koko nimesi?"
Sharim var'Mal, Malin huoneen Sharim. Epäonnistunut velho, vanki, luopio. Riittikö?
"Miten tämä Jeiram teki tämän sinulle?"
Senhän juuri haluan tietää, tolvanat.
"Koskettiko hän sinua?"
Koskettkiko hän minua? Millä tavalla?
"Lausuiko hän voimasanoja? käyttikö hän loitsua?"
Kuinka voisin muistaa? Taikuutta siellä ainakin käytettiin.
"Käytitkö sinä häneen jotain drowtaikuutta?"
Taikuuteni on minusta poltettu lähes viimeistä hippua myöden. Kyllä teidän pitäisi se tietää!
"Oletko rehellinen?"
En koskaan. Aina. Mitä väliä sillä on?
"Hävettääkö sinua?"
Ainoastaan nämä typerät kysymykset. Tuhlaan vain aikaani.
"Mikä on häpeällisin muistosi? Entä ensimmäinen muistosi herättyäsi Jeiramin iskun jälkeen?"
Häpeällisin muistoni? Niitä riittää: ehkäpä se, kun makasin mestarini lattialla ja hän poltti minusta viimeisenkin mahtini rippeen. Tai kun jäin kääpiöiden vangiksi - ainoa drow, joka koskaan on jäänyt Välkekilven klaanin vangiksi. Tai ehkäpä se, kun petin minuun luottaneet kääpiöt drowien seuraavan kerran hyökätessä. Tai se, kun luulin voivani luottaa omaan kansaani. Siinä teille muutama oikein mehukas muisto, tolvanat.
Kuinka hyödyttömältä nuo kysymykset tuntuivatkaan. Kuinka nöyryytetyksi tunsin oloni heidän tutkittavanaan - mutta mitäpä muutakaan olisin voinut. Joka tapauksessa olin helpottunut, kun tietäjät vihdoin antoivat minun mennä ja Haran lupasi lähettää minulle heti tiedon, kun tietäisi mitä minulle oli tapahtunut.
Näin äkkiseltään hän ei voinut kertoa kuin että kuvailemani riimu liittyi jotenkin heräämiseen tai jonkinlaiseen mahdollisuuksien oven avaamiseen, mutta tuo tieto ei saanut minut kuin pelkäämään.
Niinpä tuntui lähes helpotukselta jättää Kristalliakatemia toviksi, vaikka matka Cormyriin tuotti heti ongelmia. Ihonvärini paljasti heti kansallisuuteni, enkä voinut kuvitellakaan kulkevani ihmisten ilmoilla ilman, että siitä olisi suuri vaara paitsi minulle niin myös tovereilleni.
Ratkaisu kuitenkin löytyi akatemian keräämien lumottujen esineiden joukosta. Olimme keränneet Kivihampaan seikkailumme aikana jonkin verran saalista niin örkeiltä kuin Elborin antamien lahjojenkin muodossa, ja nyt oli aika varustautua uutta matkaa varten. Kun rotuni tuoma ongelma tuli esiin, kaivoi avulias kauppias varastoistaan minulle yksinkertaisen nahkatunikan.
"Tällaisen sinä tarvitset, drow", hän sanoi ja hymyili minulle harvahampaista hymyään. "Tämä suojaa sinua niin miekaniskuilta kuin uteliailta katseiltakin. 'Kasvotanssijaksi' tätä kutsutaan, ja sen avulla voit kulkea muukalaisten parissa juuri sellaisena kuin vain haluat. Sen avulla peität tuon mustan ihosi ja valkeat hiuksesi - kyllä vain!"
Moinen lumous oli hyvin vahva. Vaikka ylpeyttäni hieman nakersikin esiintyä jonain muuna kuin mitä olen, päätin lopulta, että mieluummin pieni nöyryytys kuin suunta ensimmäiselle roviolle taikauskoisten ihmisten armoilla. Niinpä vaihdoin vanhan, Välkekilven klaanin seppien takoman ketjupanssarini Kasvotanssijaksi kutsuttuun nahkaiseen nuttuun.
Elborin antaman Vasarakehän ja Siunatun sormuksen kuitenkin pidin, vaikka Jonas ja Rhadec omat lahjansa vaihtoivatkin rahaksi.
Ja niin varustautuneina suuntaisimme seuraavaksi Cormyrin Arabeliin.
__________________________________________
Itse pelikerrasta voisin sanoa, että se oli hyvin erilainen kuin edellinen toiminnantäyteinen kerta, mutta ei yhtään sen tylsempi. Oli mukava selvitellä pelikertojen aikana syntyneitä mysteereitä ja kysymyksiä, ja toisaalta pelikerran päätökseen tultaessa meillä oli taas selkeä suunta, johon jatkaa.
Sharimin saalis pelikerran jälkeen (poistettu arkiset jutut, vaihdetut jutut ja poislahjoitetut jutut):
- Hammer Sphere
- Ring of Brief Blessing
- Leather Armor +1 of Disguise, "Facedancer"
Muita mielenkiintoisia esineitä seurueen omistuksessa:
- Ring of Four Winds (Jonas)
__________________________________________
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)