Dragon Age Set 3 Open Playtest käynnistyi

Green Ronin julkaisi tänään Set 2:ssa hyväksi todettuun tapaan Set 3:n pelitestiversion pelaajien iloksi. Nopealla  vilkaisulla näin paljon sellaista, mistä pidin, kuten sääntöjä ratsutaistelulle ja salkoaseille sekä muuhunkin kuin taistelemiseen liittyviä talentteja.

Mielenkiintoista juttua. Nyt voikin Green Roninin foorumilla sitten seurata, mitä kaikkea on mennyt pieleen.

Kuten MkaYkin jo kirjoitti, niin Mielen solmut -kampanjamme meni jäihin. En ollut tästä kovinkaan yllättynyt, sillä kampanjan juoni kärsi kyllä näistä pitkistä tauoista. Mielenkiintoisen hahmon pelaamisen jääminen kesken vähän toki harmittaa, mutta noita nyt on onneksi helppo tehdä uusia. Aloitimme uuden kampanjan vähän erilaisella lähestymistavalla, ja toivottavasti nyt saamme pelin kulkemaan järkevämmin.

Epäilen, että ASOIAF-kampanjamme Rautarannikko kokee Mielen solmujen kohtalon. Siinäkin alkaa olemaan sen verran pitkä tauko, ettei kokonaisuus tunnu enää eheältä. Ei tunnu mielekkäältä palata ainakin omassa päässä intensiiviseksi suunniteltuun juoneen, kun edellisestä pelikerrasta alkaa olemaan se kolme kuukautta. Harmittaa vain, kun kaikki kampanjat jäävät kesken roikkumaan ilman kunnollisia päätöksiä. Mutta eihän sille aina mitään mahda.

Kal Trellin muisteloita 4

Safros lähti järjestämään tapaamista Fafnar Mar Barthusin kanssa ja me jäimme työhömme tyytyväisinä viettämään iltaa Tempuntekijään ja kukkaroon. Siinä se ilta kuluikin, kunnes aika oli painua levolle. Rhadec ja Jonas jäivät kuitenkin vielä vähäksi aikaa istumaan anniskelusaliin, ja saivatkin vielä kuulla hieman lisää Leijonan legioonasta. Muuan humaltunut mies vuodatti toverilleen, kuinka suuri joukko rosvoja oli tullut Kuninkaan metsästä ja pistänyt palamaan monia maatiloja - niiden joukossa myös tarinankertojan tupa.

Aamun tullen oli tarjoilijattarella jo valmiina kirje Safrosilta. Melkoinen kirje se olikin: maaginen viesti muuttui ilmassa leijuvaksi suuksi! Suunnitelma oli seuraavanlainen. Safros oli järjestänyt meidät Fafnarin metsästysretkelle. Jos tämä kävisi meille, niin meidän tarvitsi vain vastata myöntävästi. Rhadec hieman epäili, josko meistä olisi esiintymään metsästäjinä eräretkellä, mutta koska meillä ei parempaakaan suunnitelmaa ollut, vastasimme myöntävästi ehdotukseen, jolloin maaginen viesti syttyi tuleen ja katosi. Ilmeisesti Safros oli oppinut uusia temppuja viime näkemästämme...

Päivä kului tulevaa metsäretkeä varten valmistautuessamme, ensinnä hankimme metsästäjille sopivat, käytetyt vaatteet varsin... työintoiselta vaatturilta. Kun vaatteet oli hankittu, etsimme käsiimme sepän, joita Arabelin kaltaisesta varuskuntakaupungista löytyi kyllä riittämiin, ja ostimme itsellemme keihäät villisianmetsästystä silmällä pitäen. Minä ostin lisäkseni pitkäjousen ja viinellisen nuolia. Jousi oli hyvää puuta, ja olinkin varsin tyytyväinen ostoksiimme.

Näin valmistauduttuamme Rhadec halusi etsiä käsiinsä kirjakauppiaan, ja osti meidän oudoksuvista katseistamme piittaamatta tältä jumaluuksista kertovan kirjan. Sinällään pappi ostamassa "Tie jumaluuteen"-nimistä kirjaa ei ollut outoa, mutta mieleeni nousivat väkisinkin Jonasin kertomukset Rhadecin humalapäisistä pohdinnoista...

Näin varustautuneina palasimme takaisin kievariin. Safros meitä jo odottelikin, ja kävimme puhumassa itsemme tulevalle eräretkelle. Se ei onneksi tuottanut vaikeuksia, ja Fafnar lähtisi liikkeelle jo tulevana aamuna. Sovimme Safrosin kanssa tapaavamme Tempuntekijän ja kukkaron edessä ennen auringonnousua; loppupäivä meillä olisi käytettävissämme niin kuin itse halusimme.

Niinpä otimme parhaamme mukaan selvää tästä Leijonan legioonasta, jonka Javelin Mar Barthus oli kuulemma ympärilleen koonnut. Muutama vapaalla oleva sotilas olikin pienestä lahjuksesta ja oluttuopista valmis kertomaan tietämänsä, mikä ei kyllä ollut paljoa. Legioona muodostui kenties sadasta miehestä, ja toimi paljon järjestäytyneemmin ja kurinalaisemmin kuin tavanomainen rosvojoukko. Cormyrin ongelmat etelässä olivat estäneet Arabelin päättäjiä puuttumasta legioonan toimiin vielä, mutta eipä tätä rosvojoukkoa vielä erityisen suurena ongelmana pidettykään.

Näin viisastuneina palasimme takaisin kievariin odottamaan aamunkoittoa.

Uusia nimiä:
- Vanha Valma - innokas, vanha vaatturi
- Kapteeni Damane - Arabelin sotilaiden kapteeni
- Peer - Fafnarin taloudessa vaikuttava palvelija, hovimestari?

------------------------------

Lyhkäisyydestään huolimatta pelikerta oli mukava. Pienen kankeuden jälkeen homma lähti jälleen käyntiin, ja tästä on hyvä lähteä odottelemaan seuraavaa pelikertaa. Jonasia pelaava Matti oli käyttänyt vapaa-aikaansa mahtavan noppa-/chat-sovelluksen tekemiseen, ja se oli mahtava yllätys. Tasokin saatiin pj:n armosta, kun pelikertoja on niin harvoin.

Kal Trellin muisteloita 3

Seuraavaksi tiemme vei meidät Suzailiin, Cormyrin pääkaupunkiin, ja valtakirjat Cormyrissä oleskeluun hankittuamme suuntasimme katujen vilinään. Kaupungissa riitti näin kesällä elämää kauppiaiden kaikkialta maailmasta hoitaessa liiketoimiaan, mutta löysimme onneksi pikaisesti itsellemme ruokaa ja pedin Hopeakuppi-nimisestä majatalosta.

Majatalon isäntä oli aulis palvelija ja nokkela kauppamies, ja ennen kuin huomasimmekaan, niin nautimme jo liikkeen kalleinta viiniä isännän hienoimmissa huoneissa. Pieni ylellisyys pitkän matkan välipysäkillä oli kuitenkin mielestämme sallittua, ja netheriläinen jääviini sai unohtamaan väsymyksen ja kolottavat jäsenet.

Päivää oli vielä jäljellä, joten Jonas päätti suorittaa muutamia rituaaleja tunnistaakseen Viondilta saaliiksi saamansa sormukset. Rhadec keskittyi sen sijaan jääviinin salojen selvittämiseen, ja minä suuntasin uteliaana takaisin Suzailin kaduille.

Edellisestä vierailustani kaupungissa oli jo vuosia, mutta siitä huolimatta kaupungin siistien katujen ja ikivanhojen rakennusten komeuden uutuudenviehätys kului nopeasti pois. Sen sijaan silmiini osui päätorilla esiintyvä miekkataiturien joukko. Miekkataitureita oli kerääntynyt seuraamaan varsin paljon kaupunkilaisia, eikä ihme, sillä kaikkien päiden yli näin esiintyjien keskellä seisovan myös kookkaan lohikäärmesyntyisen! Näitä Faerunin uusia tulokkaita harvemmin pääsi näkemään, joten uteliaisuuteni sen kuin vain yltyi.

Miekkataiturien esityksen päätyttyä hakeuduin näiden puheille, ja joukon puhemies otti uteliaan puolihaltian tervetulleena vastaan. Hän esitteli itsensä Lonnik Ononiksi ja kertoi seurueen olevan Valkoisen lootuksen akatemian kiertäviä edustajia. Akatemia ei ollut minulle tuttu, mutta se paljastui etelämpänä sijaitsevaksi taistelijoiden ja velhojen kouluksi, joka oli keskittynyt sotataitojen hiomiseen. Heidän esittämänsä tanssi oli vain yksi akatemian tutkimustyön ja vanhojen perinteiden taidonnäytteistä.

Kun mainitsin, että jotkut oman opettajani Sabrinin opettamista liikkeistä muistuttivat akatemian oppeja, niin yhteinen sävel löytyi entistä nopeammin. Iltapäivä ja iltakin kului oppeja ja tarinoita vaihtaessa, ja aluksi hieman uhkaavankin näköinen lohikäärmesyntyinen, Demmon Calria, paljastui eteväksi opettajaksi, jonka sanoja muistelen vieläkin lämmöllä. Tuo tapaaminen oli valopilkku sitä edeltäneiden ja seuranneiden synkkien tapahtumien varjossa.

Yö oli jo pitkällä, kun palasin takaisin Hopeakuppiin, mutta Jonas ja Rhadec olivat vielä hereillä. Velhomme oli paljastanut Viondin sormusten salaisuuden, ja nämä maagiset esineet olisivat varmasti hyödyksi. Rhadec sen sijaan näytti nauttineen perinpohjaisesti jääviinistä, ja oli viihdyttänyt Jonasia varsin henkevillä puheillaan. Jonasin mukaan pappimme oli puhunut varsin syvällisiä uskonnoista ja jumalien asemasta Valtakunnassa, mutta mitäpä mutta uskonmieheltä moinen tuntui vain luonnolliselta. Jätin velhon kierittämään Rhadecin tämän omaan huoneeseensa ja siirryin itse lepäämään ja sulattelemaan Demmonin oppeja.

Suzailista matkamme jatkui pohjoiseen, Arabeliin. Se oli Suzailin jälkeen varsin karu lähes varuskuntamainen kaupunki, vaikka suuri ja tärkeä kaupan keskus olikin. Tiesin sen ylimystön nauttivan varsin itsenäistä asemaa, eikä kuningas Foril juurikaan sekaantunut pohjoisen asioihin. Etelän ankaran esivallan puuttuminen ja purppuraritarien vähäisempi määrä oli varmasti yksi syy, miksi Safros oli valinnut tämän kaupungin kodikseen.

Asetuimme Tempuntekijä ja kukkaro -nimiseen kievariin, ja pian myös vanha ystäväni tuli paikalle juoksijan noutamana. Safros Mar Tirian pukeutui edelleen yhtä koreilevasti kuin ennenkin, mutta nyt liikkeistä huokui varovaisuus ja levoton pälyily, joita en menneisyydestä muistanut. Vanhan konnan tervehdys oli kuitenkin edelleen lämmin, vaikkei miehen ystävällinen käytös sulattanut saman tien Rhadecia tai Jonasia.

Kuulumisia vaihdeltuamme Safros kertoi Arabelin tapahtumista, että Javelin Mar Barthus -niminen ”vanha Barthus” oli ilmaantunut yhtäkkiä kaupunkiin vaatimaan sukunsa päämiehen asemaa takaisin. Nykyinen päämies, Fafnar, ei moiseen ollut luonnollisestikaan suostunut, vaan Javelin oli piiloutunut nyt Kuninkaan metsään ja keräsi siellä palkkasoturien joukkoa. Javelinilla oli jo mainetta häikäilemättömänä sotaherrana, joka ei aristellut tehdä epäilyttäviäkin töitä, ja Kuninkaan metsän laitamilla kerrottiin sattuneen kaikennäköistä ikävää. Leijonan legioonaksi ristityllä palkkasoturijoukolla oli jo pelottava maine Kuninkaan metsän ympäristössä.

Barthusin nimen mainitseminen sai Rhadecin ja Jonasin höristelemään korviaan, mutta Safrosia taasen kiinnosti Barthusin yhteisen Varjojen alhoon, josta toverini olivat vanhan Barthusin vapauttaneet. Päädyimme selvittämään Barthusin huoneen yleistä kantaa Javelinin paluusta, ja tovin suostuttelun ja hiljaisen keskustelun jälkeen Safros suostui järjestämään tapaamisen.

Omassa tehtävässäni Safros osasi auttaa minua sen verran, että kertoi Kebal Raakaparran olevan edelleen elossa ja komentavan Lohikäärmemeren merirosvoja, vaikka huhut kertoivatkin jonkun mustan haltian tämän tappaneen. Ymmärrettyään, etten voisi antaa merirosvojen rikosten Lohikäärmerannikolla unohtua, kertoi Safros jopa Arabelista löytyvän kaksi Raakapartaan yhteydessä olevaa sukua. Kunhan saisimme selvitettyä tämän Jonasin ja Rhadecin tavoitteet Barthusien kanssa, niin toivoin, että voisin palata tehtävääni Kebal Raakaparran jäljittämiseksi.

Cormyristä muistettavaa:
- purppuraritarit ja sotavelhot
- kuningas Foril I Obarskyr
- Safros Mar Tirian
- Javelin Mar Barthus
- Fafnar Mar Barthus
- Ethonin suku (yhteydessä Kebal Raakapartaan?)
- Tion Minonef (yhteydessä merirosvoihin, poissa kaupungista?)

Tutkittua saalista:
- ring of silence spells
- ring of invisibility

------------------------------

Pelikerta oli antoisa ja roolipelirikas. Hahmot syvenivät, ja pj:n ympäristönkuvailu herätti Faerunin vähemmänkin tutut paikat eloon mielikuvituksessani. Kalin sooloiluun meni jonkin verran aikaa, mutta toisaalta se vei hahmoa mieleiseen suuntaan, ja siitä on toivottavasti tulevaisuudessa hyötyä. Lisäksi joukkio on mahdollisesti saamassa uutta verta Maken pjph Safrosin myötä.

Linkin takana pj:n kuvaus tämän ja edellisen pelikerran tapahtumista.

Kal Trellin muisteloita 2

Rakastettunsa Viondin kuoleman jälkeen Nadurion ei luonnollisesti ollut kovin halukas auttamaan, mutta muutama valittu sana haltian mahdollisista tulevaisuudennäkymistä sai tämän lopulta auttamaan meitä. Hän kuitenkin selvästi pelkäsi henkensä puolesta tekisimme me hänelle mitä tahansa – hänen mukaansa hän ja me olimme jo tuomittuja, eikä kukaan meistä poistuisi kaupungista.

Nadurionin pukeuduttua suuntasimme kohti Käärmekillan miehittämää kujaa, josta toivoimme löytävämme salamurhaajien johtajan, Riondin. Päivä oli liian kaunis palkkatappajien kanssa asioitavaksi, mutta johtolankamme olivat vähissä. Lisäksi Rhadecin ja Jonasin aikaraja kaupungissa oli kulumassa nopeasti umpeen, ja meidän olis pian lähdettävä kaupugnista.

Kohtalo osoitti kuitenkin jälleen oikullisuutensa, eikä asiointi salamurhaajien kanssa sujunut ollenkaan niin kuin olisin toivonut. Emme nähneet vilaustakaan Riondista – itse asiassa emme edes päässeet Käärmekillan puheille ennen kuin Nadurion yritti jo paeta. Paollaan haltia sai itselleen vain tuskallisen kuoleman Jonasin tulipallon tuhotessa paitsi pakenevan haltian niin myös melkoisen osan ahdasta kujaa reunustavista rakennuksista.

Savun lauhduttua ja kiven ja puun palojen sateen lakattua saatoin vain järkyttyneenä katsoa Jonasin loitsun jälkiä. Kuja oli tuhoutunut, enkä voinut kuin rukoilla, että rakennuksissa olleet ihmiset olivat säästyneet pahimmalta; Nadurionin savuava raato todisti, ettei haltia ollut ainakaan päässyt pakoon.

Miettien, millaiseen seuraan olin oikein liittynyt ehdotin, että meidän olisi aika vaihtaa maisemaa. Niinpä kävimme hakemassa varusteemme majatalosta, ja suuntasimme ulos Eversultin pohjoisportista.

Seuraavaksi tiemme vei meidät Proskuriin, josta ostimme ratsut ja täydensimme varusteitamme. Näin varustautuneena suuntasimme edelleen pohjoiseen, Cormyrin pääkaupunkia Suzailia kohti, josta suuntaisimme pohjoiseen. Viimeinen mahdollinen johtolanka Rhadecin ja Jonasin etsimän Barthuksen perään oli, että samanniminen suku löytyi Cormyrin pohjoisosissa sijaitsevasta kaupungista, ja sieltä löytäisin kenties myös johtolankoja omin kysymyksiini – Safros oli perillä Lohikäärmemeren ympäristön asioista paremmin kuin moni muu, ja kenties hänellä olisi tietoa myös Lohikäärmerannikon merirosvojen taustavoimista.

Huhuja, uutisia ja muistiinpanoja:
- Levottomuuksia Cormyrissa: Kuninkaan metsään on pesiytynyt palkkasotureita, jotka aiheuttavat valtakunnalle päänvaivaa.
- Suzailista on muistettava hankkia valtakirjat Cormyrissä oleskeluun.
__________________________________________

Pelikerta jäi harmittavan lyhyeksi, sillä pelasimme vain 2,5 tuntia, josta aikaa jouduttiin käyttämään myös äitienpäiväviikonlopun juoksevien asioiden hoitamiseen. Jonasin repussa painanut saalis sentään saatiin myytyä, ja itse juonessa päästiin periaatteesa paljonkin eteenpäin nyt, kun suuntasimme Cormyriin.

Kal Trellin muisteloita 1

Se kaikki alkoi Elversultista. Olin saapunut kaupunkiin Länsiportissa saamani johtolangan perusteella, että merirosvo Kebal Raakapartaa rahoittaneet taustavoimat olisivat toimineet Elversultista käsin. Tämä oli vähäinen johtolanka, mutta sitä minun oli seurattava, sillä minulla oli vain vähän vihjeitä siitä, kuka merirosvojen takana taustavoima voisi olla. Toinen seuraamisen arvoinen vihje olisi vienyt minut aina Cormyriin saakka, joten lähempänä olevaan Elverultiin oli paljon järkevämpää suunnata.

Elversult on hieno kaupunki. Siellä on paljon majataloja, kauppiaita ja kievareita, ja idän shou-kansan yömarkkinat ovat tehneet kaupungista kuuluisan ja varakkaan, joskin myös alamaailma kaupungissa kukoisti. En juurikaan kiinnittänyt huomiota kaupungin eksoottiseen tarjontaan, vaan suunnistin saapuessani suoraa tietä tuttuun kievariin, Oravan oluttupaan. Se on mukava, pieni paikka, jossa yksinäinen matkamies saa rahoilleen vastineeksi maittavaa ruokaa ja turvallisen yöpaikan, sillä kievarinemäntä Serase on palkannut oikein ruiskan ja rotevan puoliörkin ovivahdiksi.

Maksoin ikääntyneenäkin komealle ja lämpimästi hymyilevälle Seraselle suoraan useamman yön vuokran, sillä en uskonut, että tehtäväni Elversultissa olisi ohi muutamassa tunnissa. Tämän todistinkin nopeasti oikeaksi, sillä ensimmäiset, pintapuoliset kyselyni kaupungin pahameineisemmissa osissa eivät tuottaneet oikein tulosta.

Kaksi päivää meni, ja tuo aika tuntui kuluvan hukkaan kuin hiekka sormieni välistä. Turhautuneena vaeltelin kaupungin katuja, ja kyseenalaistin jo tehtäväni mahdollisuudet onnistua; olin menettänyt mahdollisuuteni kostaa Kebal Raakaparralle, ja nyt varmaan epäonnistuisin tässäkin tehtävässä, eivätkä Merihaukat lentäisi enää koskaan Lohikäärmemerellä.

Aaltojen kapteeni kuitenkin hymyili minulle suosiollisesti, sillä palatessani Oravan oluttupaan minua odotti kaksi miestä: raskaaseen haarniskaan pukeutunut soturi ja velhonkaapuun pukeutunut miekkonen. Nämä esittelivät itsensä pappi Rhadec Kardiksi ja velho Jonas Harpelliksi jostain paikasta, jolla oli outo nimi... Pitkäsatula se taisi olla.

Kaksikko kertoi minulle, että he olivat kuulleet kaduilla minun kyselleen elversultilaisen alamaailman perään, ja varovaisena minä nyökkäsin; kaksikkohan saattoi olla vaikka etsimieni tahojen lähettämiä salamurhaajia. Paljastui kuitenkin, että Rhadec ja Jonas olivat samalla asialla kanssani: hekin olivat joutuneet elversultilaisten salamurhaajien uhreiksi, ja yksi heidän tovereistaan oli kuollut salamurhaajien kynsissä. Minusta näytti siltä, että meidän tavoitteemme voisivat palvella toisiaan, ja ehdotin, että yrittäisimme kolmistaan tehdä sen, missä yksi ja kaksi oli epäonnistunut ja löytää johtolankoja.

Söimme vatsamme täyteen emäntä Serasen keittiöstä ja suuntasimme takaisin kaduille, ja näytti tosiaankin siltä, että kohtalo palkitsi meidät yhteistyöstä. Tämä olikin hyvä, sillä salamurhaajien isku ja sen jälkeiset tapahtumat olivat saattaneet Rhadecin ja Jonasin ongelmiin kaupungin lainvartijoiden kanssa, ja heidän oli häivyttävä kaupungista seuraavan auringonnousun aikaan.

Löysimme nopeasti useita lupaavia johtolankoja, joista merkittävimmältä vaikutti kaksi salamurhaajien kiltaa: Demonin hauta ja Käärmekilta. Näistä kahdesta Käärmekilta tunnusmerkkeinä käyttämineen valkoisine asusteineen tuntui sopivan Rhadecin ja Jonasin kuvaukseen salamurhaajista, joten seuraava tehtävämme oli selvittää mahdollisimman paljon itse killasta. Jatkokyselyt paljastivat, että kiltaa johti Lyamathar-niminen, poikkeuksellinen raakana pidetty haltiasalamurhaaja, ja että killan puhemiehinä asiakkaille toimi Viond-niminen haltianeito, jonka löytäisi Ruusukruunun majatalosta.

Viondin löytäminen ei ollut ongelma. Salamurhaajien killan salaisuuksien ostaminen haltianaiselta sen sijaan oli. Minä jos kuka osaan arvostaa naiskauneutta, ja olihan haltia viehättävä siroine piirteineen ja tummine hiuksineen ja silmineen, mutta siitä huolimatta en siihen soppaan olisi sormiani sekoittanut. Hän oli kylmä ja kova puukonheiluttaja, eikä hevillä kertonut haluamiamme tietoja siitä, kuka oli palkannut tappajat Rhadecin ja Jonasin perään. Totuuden nimissä on lisättävä, ettei Rhadecin keräämien salamurhaajien korvien heittäminen pöytään lisännyt Viondin yhteistyökykyä. Oli jo lähellä, ettei tilanne äitynyt verenvuodatukseksi, joten näin parhaaksi meidän perääntyä paikalta.

Emme kuitenkaan luovuttaneet; meillähän oli vielä useita tunteja aikaa selvittää Käärmekillan salaisuudet. Jonas komensi kumppaninsa, Zelenin varjostamaan Viondia yläilmoista, ja me seurasimme sitä pienoislohikäärmeen ja velhon jakaman henkisen yhteyden avulla.

Varjostus johti meidät pienelle, mitäänsanomattomalle talolle kaupungin vähemmän mairittelevassa osassa. Tutkailtuamme taloa tovin kävi talon etuovenpuoleisella parvekkaalla lihaksikas haltiamies, mutta tämän lisäksi emme liikettä nähneet. Niinpä tohdimme päätellä, että tässä ei ollut kyseessä killan tukikohta, vaan kenties Viondin oman asumuksen. Tämä epäilys paljastui myös oikeaksi kiivettyämme talon pienelle parvekkeelle, sillä kuulemastamme päätelle sisällä oli parhaillaan käynnissä selvä tekemisen meininki. Sen parempaa mahdollissuutta yllätykseen emme uskoneet saavamme, joten eipä siinä muuta voinut kuin vetää aseet esiin ja keskeyttää lemmenparin touhut.

Se oli ehkä pienimuotoinen virhe, sillä Viond paljastui myös velhoksi puukonheiluttajan lisäksi. Sitkeäkin se nainen oli, ja taisteli alastomanakin kuin tiikeri, eikä siinä muu auttanut kuin iskeä nainen maahan. Hänen petikumppaninsa sentään saimme kiinni, kunhan vain selvisimme Viondin loitsuista ja kirouksista. Olisi se varmaan ollut raakudessaan meloista katseltavaa: Viondin loitsujen uhriksi joutunut Jonas puhua pälpätti sekavia, juoksi ympyrää ja heitteli loitsuja minne sattui, kun taas minä ja Rhadec olimme hätää kärsimässä kahden alastoman vastustajamme kanssa. Eipä siinä voinut muuta sanoa kuin että ei aina voi onnistua.

Ikävästi siinä kävi niin, että Viond makasi kuitenkin loppujen lopuksi kuolleena makuuhuoneen lattialla, ja sekös löi haltiamiehen tuppisuuksi. Pienimuotoinen vihjailu odottavasta, kiusallisesta kohtalosta sai haltian kuitenkin toisiin aatoksiin, ja pianhan se puhuminenkin alkoi sujua. Haltian nimeksi paljastui Nadurion, ja suostuttelun jälkeen paljastui myös Jonasin ja Rhadecin salamurhaa järjestäneen kiltalaisen nimi: Rionoren.

Tämä löytyisi Käärmekillan turvatalolta, missä odottaisi lisää salamurhaajia.
__________________________________________

Saimme siis minun uuden hahmoni kehiin, ja toimintaakin saatiin aikaiseksi. Kyllä sen huomasi pelatessa, että yksinäisen, hiljaisen suden sijaan hieman pirteämmän ja puheliaamman hahmon pelaaminen on antoisampaa. Pelikerta oli varsin antoisa, ja melkein selviydyttiin ilman taisteluitakin - mutta verenvuodatukseksihan se taas meni kiitos meidän pelaajien valintojen.

EPH:t
- Oravan oluttuvan emäntä Sarase ja hänen puoliörkkipalvelijansa
- haltiasoturitar Viond, joka paljastui myös velhottareksi (rauha hänen muistolleen)
- Nadurion, tuo vähäpukeinen ja selvästi lemmenleikeissä lahjakas haltiaurho
- Rionoren aka "Seuraava uhri"

Esineitä sun muuta härpäkettä
- lumottuja sormuksia
- kaksi pistomiekkaa
- kultaa ja jalokiviä
- papereita, joihin on kirjoitettu ilmeisesti näkymättömällä musteella

Sharim var'Malin päiväkirjamerkinnät eivät enää jatku...

... koska Sharim var'Mal on kuollut.

Threads of Sanity -kampanjan päähahmojen kova onni jatkui, ja jo kolmas pelaajahahmo astui manan maille. Tilanne kuitenkin poiki mielenkiintoista pohdintaa ja tarina sai tästä lisäväriä, joten missään nimessä tämä ei pysäyttänyt kampanjan etenemistä.

Kirjoitan lyhyen selon teon kampanjan tapahtumista. Päiväkirjamerkinnät jatkuvat tavalla tai toisella seuraavan hahmon kirjoittamina. Riippuu nyt vähän hahmostakin, että missä muodossa.

Eli seurue jatkoi matkaa Kristalliakatemiasta länteen, kohti Elversultia. Suunnitelmana oli kiertää Lohikäärmemeri länsirannikkoa pitkin ja suunnata sen jälkeen pohjoiseen, kohti Arabelia, mistä etsittäisiin Barthos-nimistä henkilöä Rhadecin ja Jonasin menneisyydestä. Sharim varautui tosiaan matkaan naamiointiloitsulla lumotulla nahkahaarniskalla ja erilaisilla meikeillä; drowhaltian oli parempi olla paljastamatta kansallisuuttaan ihan kaikille.

Matkan aikana Sharim näki oudon näyn, joka liittyi hänessä heränneeseen lahjaan, mutta muuten matka sujui välikohtauksitta. Elversultin porteille saavuttiin muutaman matkapäivän jälkeen illansuussa, mutta kaupunkiin päästiin kyllä pienellä lahjonnalla ja taiteilulla.

Kaupungin kaduilla seikkailijat näkivät elversultilaista yöelämää ja todistivat yömarkkinoiden ja Shou-kaupunginosan vilinää. Lopulta he löysivät yöpaikan Vasara ja Lohikäärme -nimiseen kievariin. Sharimin nahkahaarniskan lumous oli tässä vaiheessa jo kulunut sille päivälle loppuun, joten hänen pääsynsä kievariin sujui pienen suostuttelun jälkeen takaoven kautta. Valpas Rhadec pani merkille, että seikkailijoiden saapuminen kievariin huomioitiin, mutta myöhemmin seikkailijat eivät oikein tienneet, mitä tällä tiedolla tehtäisiin. Päätettiin, että olisi parasta vain pysyä valppaana ja jatkaa matkaa mahdollisimman nopeasti.

Yön tullen Jonasin läheinen valvoi kolmikon unta, mutta Sharimin unitranssi päättyi kammottavaan tuskantunteeseen: läheinen ei ollut havahtunut kolmen salamurhaajan hiipiessä huoneeseen, ja musta haltia rojahti tuoliltaan kurkku auki viillettynä. Meteli herätti onneksi Jonasin ja Rhadecin, jotka onnistuivat päihittämään loppujen lopuksi hyökkääjät. Ikävä kyllä tämä ei enää Sharimia auttanut; haava oli liian vakava ja verenhukka liian suuri, että edes Rhadecin rukoukset olisivat enää voineet auttaa.

Pelikerta päättyi pian tämän jälkeen, eikä salamurhaajilta saatu varsinaisesti tietoa hyökkäyksen syistä. Majatalonisäntä kutsui kaupunginkaartin paikalle, ja Rhadec ja Jonas joutuivat kuulusteltaviksi taistelun johdosta.
__________________________________________

Pelikerta oli varsin lyhyt erinäisistä syistä, eikä tapahtumia mahtunut paljoakaan. Joka tapauksessa pelikerta herätti kysymyksiä: kuka oli seikkailijoita kievarista paennut henkilö? Kenen lähettämiä olivat salamurhaajat?

Marko on tunnollinen pj, ja tuntui ottavan raskaasti hahmoni kuoleman. Minua se ei kuitenkaan häirinnyt, sillä se kuitenkin palveli pelin tapahtumia ja tarinan etenemistä siinä mielessä, että se poiki johtolankoja. Lisäksi ainakin omassa mielikuvituksessani Sharim sai jonkinlaisen rauhan tuonpuoleisessa; eihän hän kuitenkaan ollut mikään paha kaveri. Filosofien ja neuvottelijoiden Tuonpuoleisessa hän voi kaikessa rauhssa pohtia syntyjä ja syviä ja kansansa mustaa luonnetta ja omaa rooliaan mustana haltiana.

Sharimia oli hauska pelata varsinkin erityisen Lahjan vuoksi, mutta siinä oli myös haasteensa (drowhaltian pelaaminen maan päällä esimerkiksi oli haastavaa). Sharim oli toisaalta yksinäinen susi, mutta huomasin aika monesti siitä huolimatta toimivani puhemiehenä, koska hiljaisen hahmon pelaaminen on loppu viimeksi vähän tylsää. Tämä on syytä huomioida seuraavaa hahmoa mietittäessä. Parempi tehdä valmiiksi supliikkihahmo, jos aukoo naamaansa pelikerran aikana... :P

Seuraavaksi on keksittävä, kuinka tuon mukaan uuden hahmon kampanjaan.

Sharim var'Malin päiväkirjamerkintöjä 5

1479 Laakson aikaa: Toinen päivä kääpiökaivannossa

Pakottaudun jatkamaan kirjoittamista. Pääkipuni katosi yhtä nopeasti kuin mitä se minut yllätti, ja jätti jälkeensä vain heikotuksen ja häiritsevän tunteen kuin minua tarkkailtaisiin.

Kivun kadotessa ja järkeni palatessa toverini minulle nähneensä oudon riimun otsassani, ja että olin maannut tiedottomana ja elottomana kuin kuollut. Merkin hävittyä otsastani olin kuitenkin herännyt, enkä ollut voinut maata tajuttomana kuin muutamia silmänräpäyksiä - mutta tuo hetkikin oli tuntunut minulle ikuisuudelta. Kerroin heille nopeasti kuulemastani äänestä, velho Jeiramin äänestä ja hänen sanoistaan.

Toverini jakoivat huoleni; millainen musta taikuus oli kyseessä, kun en edes oman kansani velhojen muistanut koskaan kertoneen moisesta. Jonas ja Rhadec tunnistivat etäisesti näkemänsä riimun maagiseksi, mutta sen lopullinen merkitys jäi heillekin hämärän peittoon.

Enempää emme kuitenkaan ehtineet kohtaloani murehtia, sillä muistimme kääpiölinnakkeen ulkopuolella odottavan edelleen örkkien lauman. Parvekkeen reunaa lähestyessämme näimme lukemattomien örkkien kerääntyneen todistamaan taistelun merkkejä ylhäältä linnakkeesta, ja nyt nuo hirviöiden silmät olivat nailiutuneet meihin.

Hetken mielijohteesta ryntäsin kuolleen Alabuksen ruumiin luokse, raahasin sen parvekkeen reunalle ja viskasin sen alas örkkien keskelle ja karjaisin kaikella uhmalla, jonka vain heikotukseltani kykenin keräämään:

"Johtajanne ovat kuolleet! Lähtekää tai koette heidän kohtalonsa!"

Se oli uhkapeliä; Jeiram ei ollut kuollut vaan paennut, emmekä me voisi kolmestaan mitään örkkilaumalle. Uhkapeli kuitenkin kannatti, sillä örkit lähtivät epäröiden perääntymään linnakkeen ympäriltä. Epäröinti muuttui pian levottomuudeksi, kun örkkien pakokauhu lisääntyi, ja hiljalleen linnakkeen edusta tyhjeni kokonaan torahampaista. Seurasimme kuinka ne ryntäsivät katujen läpi kohti kaivannon pääkäytävää.

Kun näytti varmalta, että örkit olivat jättäneet meidät hetkeksi rauhaan ja pääkipunikin oli laantunut siedettäväksi jomotukseksi, tutkimme tarkemmin parveketta ja linnaketta. Sotkimme Jeiramin ja Alabuksen valmisteleman taikapiirin riimut, joiden Jonas ja Rhadec tulkitsivat olevan jonkinlaisen kutsuntarituaalin osa. Kyseessä ei kuitenkaan ollut minkään vieraan maailmantason olennon kutsuminen omaan maailmaamme, vaan jonkin tämän maailman uinuvan voiman herättäminen. Tarkemmat tutkimukset linnakkeen kirjastossa paljastivat vain, että Alabus ja Jeiram olivat olleet kiinnostuneita Välkekilven kaivannon perustamismyyteissä mainitusta titaanista, Kivihampaasta. Parvekkeella näkemistämme suuren jättiläisen osista päättelimme, että velhojen tavoitteena oli ollut herättää titaani pitkästä unestaan - mutta miksi?

Tuohon kysymykseen emme löytäneet vastausta, vaan meille selvisi ainoastaan, että velhoilla oli ollut kaikki Kivihampaan osat titaanin toista silmää lukuunottamatta. Tämä ei kuitenkaan ollut estänyt heitä yrittämästä herättää muinaista olentoa.

Kun kirjaston ja linnakkeen tutkiminen ei paljastanut enempää, päätimme suunnata takaisin kaupunkiin etsimään mahdollisesti elossa olevia kääpiöitä. Päättelin, että örkit olivat saattaneet pistää vangit esimerkiksi vanhoihin kääpiöselleihin kaupungin toisella puolella.

Emme kuitenkaan ehtineet löytämään kääpiöitä, kun kääpiöt löysivät meidät! Joukko Waro Kivihampaan johtamia sotureita oli onnistunut kamppailemaan tiensä vapauteen ja surmaamaan örkkien päällikön, kun heidän voimansa imevä lumous oli yhtäkkiä kadonnut. Uskoimme Alabuksen kuoleman ja Jeiramin paon kumonneen heidän taikansa, ja nyt kääpiöjoukko puhdisti örkkiverta janoten kotiaan.

Kerrottuamme prinssi Rangrimin ja osan Välkekilven klaanista paenneen Kristalliakatemiaan Waro vaikutti helpottuneelta, ja kiitteli meitä kääpiömäisen niukkasanaisesti. Hän jopa myönsi myönsi vastentahtoisesti minusta olleen apua. Minusta - mustasta haltiasta! Kai kääpiötkin sitten voivat muuttua.

Waron sanat lämmittivät mieltäni, sillä vaikka olinkin paljon kääpiöiden armolle ja kunniallisuudelle velkaa, niin nyt tunsin maksaneeni ainakin osan tuosta velasta pois. Kenties tekoni myös puhdistaisivat osan käsiäni tahraavasta lyhyen kansan verestä. Tunsin käsiäni ja kaulani arpea kihelmöivän, ja karkotin nopeasti nuo muistot mielestäni.

Nyt kun melkoinen osa örkeistä oli kuollut ja loput olivat paenneet ilman johtajaa, pyysi Waro meitä palaamaan Kristalliakatemiaan kertomaan Rangrimille, että Välkekilven kääpiöt voisivat palata takaisin kaivantoon. Suostuimme tähän mielihyvin, sillä täytyihän meidän joka tapauksessa palata raportoimaan mestari Haranille.

Annettuamme vielä yhdelle kääpiöistä maagiset lähetinkivet - kääpiöperheen aarteet - suuntasimme vielä kertomaan Elbor Kivihaalle örkkien hylänneen kääpiökaivannon ja Waro Kivikalvan palanneen. Yksikätinen seppä oli iloinen näistä uutisista, vaikka häntä huolettikin se, ettemme olleet onnistuneet löytämään hänen porttikiveään. Kenties Jeiram oli ottanut sen, päättelimme. Elbor joka tapauksessa antoi meidän pitää antamansa taikaesineet ja pyysi meitä välittämään Kristalliakatemiaan tiedon, että kääpiöt saattaisivat tarvita edelleen mestari Haranin apua.

Hyvästelimme Elborin ja suuntasimme kääpiökaivannon pääkäytävää ulos raikkaaseen ja kirkkaaseen päivään. Tunsin kuitenkin kääpiöluolien hämärän jälkeen kirkkaan auringon epämiellyttäväksi, ja toverini suostuivat lepäämään vielä yhden yön Kivihampaan solan hämärässä.

Iltapäivä sujui rauhallisesti Jonasin käyttäessä tietojaan tunnistaakseen Elborilta saamiamme esineitä ja Alabuksen ruumiilta löytämäämme sormusta. Minä jätin velhon näihin puuhiin, sillä en välittänyt seurata hänen käyttävän niin luonnollisesti mahtia, joka oli minulta kielletty. Lisäksi halusin olla yksin häiritsevän tunteeni kanssa, että minua seurattiin.

*******************************************

Vuosi 1479 Laakson aikaa: Paluu Kristalliakatemiaan

Yön tullen näin painajaisia - kammottavia ja kivuliaita sellaisia. Sen pitäisi olla mahdotonta; haltiasukuiset kansat eivät nuku eivätkä siis näe unia. Mutta viime aikoina olen saanut oppia, että mahdotonkin voi olla mahdollista. En tiedä, miksi kutsun unen kauhut takaisin muistoihini kirjoittamalla ne paperille. Teen sen kuitenkin.

Untani hallitsi outo symboli, sama M-kirjainta muistuttava riimu, jonka Rhadec ja Jonas olivat nähneet otsallani. Se huokui mustaa valoa ja voimaa, puski tajuntaani sanoinkuvaamattoman kivun ja poltteen, aivan kuin jokin olisi polttanut tajuntaani karrelle. Tuo kipu hallitsi tajuntaani ja ajatuksiani, mutta jostain kaukaa, kivun tuolta puolen, sain tuntemuksen kuolemasta ja takaa-ajajista.

Ja sitten, yhtäkkiä uni oli ohi. Vaikka uni oli tuntunut loppujen lopuksi lyhyeltä, niin hämmästyneenä tajusin aamun jo koittaneen. Katselin hölmistyneenä ja pakokauhuisena ympärilleni, sillä unessa tuntemani pelko ja tuntemus jahdattuna olemisesta viipyilivät edelleen mielessäni.

Ympärilläni ruohikko oli kuollut, kuin jokin olisi imenyt elinvoiman elämästä ympärilläni.

"Sharim, oletko kunnossa?" Rhadec kysyi kummastuneena. Pappi oli juuri ollut suorittamassa aamurukouksiaan, ja katsoi nyt levottomana minua ja kuollutta nurmea ympärilläni. "Mitä tapahtui?"

"En tiedä", sain änkytettyä hapan maku suussani, ja samassa päätäni alkoi jyskyttää. Tuntui, kuin kalloni halkeaisi, ja painoin käteni ohimoilleni tuntien tykytyksen herkissä sormissani. "En osaa sanoa. Minun on ensin puhuttava mestari Haranin kanssa."

Pappi näytti siltä kuin olisi halunnut vielä jatkaa aiheesta, mutta pysyi sitten hiljaa, ja herätettyämme Jonasin purimme leirin ja lähdimme tien päälle.

Seuraavia päiviä on kurja muistella, sillä pääkipu ja tunne takaa-ajajista kintereilläni oli jatkuvana kumppaninani. Onneksi mitään ei kuitenkaan sattunut, vaan jatkoimme kohti Kristalliakatemiaa tapahtumaköyhien päivien vaihtuessa. Ruokavarammekin kävivät vähiin, ja jouduimme ostamaan lisää muonaa ohittamistamme kylistä, mutta sitten vihdoin erotimme tutut, liehuvat viirit ja rakennukset. Olimme palanneet Kristalliakatemiaan.

Välkekilven kääpiöiden kädenjälki näkyi akatemian kunnostetuissa ja hiljalleen kohoavissa kivirakennuksissa, kuten panimme merkille saapuessamme akatemian rajojen sisäpuolelle. Käytyämme ilmoittautumassa vahtia pitävälle kirjurille suuntasimme omiin huoneisiimme viemään reppumme, mutta ennen kutsua mestari Haranin puheille suuntasimme kertomaan Rangrim Välkekilvelle Kivihampaan solan tapahtumista. Hän otti tiedon kääpiökaivannon vapautumisesta kiitollisena vastaan, mutta kehotukseni valita paremmin liittolaisensa ei juurikaan häntä miellyttänyt. Hän halusikin meistä nopeaan tahtiin eroon, vaikka lupailikin klaaninsa kiitollissuutta jos joskus palaisimme Kivihampaan solaan.

Emme kuitenkaan ehtineet murehtia kääpiöprinssiltä saamaamme tylyä kohtelua, kun jo saimme kutsun mestari Haranin puheille.

Haran otti tiedon Alukainin menehtymisestä vastaan surullisena, mutta tyylilleen uskollisen vahvana. Tuomamme uutiset kääpiökaivannon vapautumisesta sentään piristivät häntä hieman, joskin uutiset velho Jeiramista ja Elbor Kivihaan kadonneesta porttikivistä saivat huolen rymyt ilmestymään hänen otsalleen. Nämä asiat olivat kuitenkin olleet meidän vaikuttamisemme ulkopuolella, joten meille hänellä riiti vain kiitosta. Hän jopa ilmoitti meidän ansainneen itsellemme vapautuksen Kristalliakatemian velvollisuuksista, joskin hän kehotti meitä pysyttelemään yhdessä, sillä akatemia voisi tarvita kaltaisiamme pystyviä henkilöitä koska tahansa.

Kun kerroin Jeiramin ja minun poikkeuksellisesta yhteenotosta ja taikariimusta, joka meitä nyt yhdisti, oli mestari luonnollisesti huolissaan. Hän lupasi kuitenkin akatemian tietäjien tekevän parhaansa auttamisekseni, mistä saatoin vain olla kiitollinen. Mestari Haran oli ollut minulle anteliaampi kuin olisin voinut koskaan uskoa - tai jos totta puhutaan niin mitä olisin edes ansainnut. Hän lupasi, että tietäjät suorittaisivat minulle joitain testejä hetimmiten, ja päänsärkyihini hän kehotti minua käymään haltiaparantaja Lamianin puheilla; tämä osaisi epäilemättä antaa jotain vaivoihini.

Minä suuntasinkin Lamianin puheille, Jonas palasi loitsujensa pariin ja Rhadec suunnisti kirjastoon, sillä Jonasilla ja Rhadecilla oli jokin omakin tehtävänsä suoritettavanaan. En kuitenkaan kiinnittänyt tähän vielä huomiota, sillä minua kiinnosti enemmän helpotuksen saaminen jatkuvaan jomotukseen päässäni.

Minun ja Lamianin välit eivät koskaan olleet lämpimät - maanpäällisen haltiakansojen ja Uumenalan drowien välillä oli liian paljon vihaa ja verikostoja, että muutama vuosi yhteisessä akatemiassa olisivat saaneet meidät unohtamaan verenperintömme. Tulimme kuitenkin toimeen sen verran hyvin, ettemme käyneet toistemme kurkkuun heti tavattuamme, vaan minä kohtelin haltianaista viileän etäisesti ja hän puhutteli minua aina etäisen kohteliaasti. Hän antoi minulle suojuurta ja sempiaa sekoitettavaksi teehen pääkivun hoidoksi, ja vielä jotain outoa, juurakkomaista kasvustoa pureskeltavaksi, jos tuska kävisi täysin sietämättömäksi. Näistä minä häntä kiitin, ja poistuin naisen kasvihuoneelta. Tunsin hänen kylmän katseensa lennättämät tikarit niskassani, ja manasin hänen kurjaa darthiir-vertansa puoliääneen.

Sillä välin Rhadec oli saanut kirjastossa selville, että hänen ja Jonasin aikaisemmin kohtaama vampyyri saattaisi löytyä Cormyrin suunnalta. Tämä vampyyri, Barthus nimeltään, oli kironnut pappimme jollain oudolla taialla, ja vaikka loitsu olikin saatu murrettua, niin Rhadec oli hyvin halukas saamaan tämän epäkuolleen käsiinsä kostaakseen. Nyt hän oli saanut kirjastosta johtolangan.

Cormyrista löytyi kaupunki nimeltään Arabel, jonka hallitsevan suvun Jaramelin vanhimpia perillisiä kutsuttiin aina Barthusiksi. Minusta tämä oli kovin heikko johtolanka, mutta koska Haran oli antanut meille lomaa ja kehottanut pysymään yhdessä, niin suostuin auttamaan kahta uutta toveriani etsimään tätä Barthusia. Mutta sitä ennen minulla oli omia asioita hoidettavani.

Seuraavana päivänä osallistuin akatemian tietäjien testeihin selvittääkseni, mitä Jeiram oli minulle tehnyt. Tietäjät ottivat vertani ja tutkivat minua oudoilla loitsuilla, jotka useimmat olivat minulle täysin tuntemattomia. Heidän manauksensa ja oudot kokeensa kestivät useita tunteja, ja jättivät minut niin ruumiillisesti kuin henkisestikin täysin uupuneeksi.

Heidän neulansa, tökkivät sormensa ja oudot, korvani humisemaan tai vinkumaan tai silmieni eteen loistavia tähtiä synnyttävät loitsunsa eivät kuitenkaan olleet pahinta. Ei, tukalimpia olivat heidän kysymyksenä.

"Sanoisitko koko nimesi?"

Sharim var'Mal, Malin huoneen Sharim. Epäonnistunut velho, vanki, luopio. Riittikö?

"Miten tämä Jeiram teki tämän sinulle?"

Senhän juuri haluan tietää, tolvanat.

"Koskettiko hän sinua?"

Koskettkiko hän minua? Millä tavalla?

"Lausuiko hän voimasanoja? käyttikö hän loitsua?"

Kuinka voisin muistaa? Taikuutta siellä ainakin käytettiin.

"Käytitkö sinä häneen jotain drowtaikuutta?"

Taikuuteni on minusta poltettu lähes viimeistä hippua myöden. Kyllä teidän pitäisi se tietää!

"Oletko rehellinen?"

En koskaan. Aina. Mitä väliä sillä on?

"Hävettääkö sinua?"

Ainoastaan nämä typerät kysymykset. Tuhlaan vain aikaani.

"Mikä on häpeällisin muistosi? Entä ensimmäinen muistosi herättyäsi Jeiramin iskun jälkeen?"

Häpeällisin muistoni? Niitä riittää: ehkäpä se, kun makasin mestarini lattialla ja hän poltti minusta viimeisenkin mahtini rippeen. Tai kun jäin kääpiöiden vangiksi - ainoa drow, joka koskaan on jäänyt Välkekilven klaanin vangiksi. Tai ehkäpä se, kun petin minuun luottaneet kääpiöt drowien seuraavan kerran hyökätessä. Tai se, kun luulin voivani luottaa omaan kansaani. Siinä teille muutama oikein mehukas muisto, tolvanat.

Kuinka hyödyttömältä nuo kysymykset tuntuivatkaan. Kuinka nöyryytetyksi tunsin oloni heidän tutkittavanaan - mutta mitäpä muutakaan olisin voinut. Joka tapauksessa olin helpottunut, kun tietäjät vihdoin antoivat minun mennä ja Haran lupasi lähettää minulle heti tiedon, kun tietäisi mitä minulle oli tapahtunut.

Näin äkkiseltään hän ei voinut kertoa kuin että kuvailemani riimu liittyi jotenkin heräämiseen tai jonkinlaiseen mahdollisuuksien oven avaamiseen, mutta tuo tieto ei saanut minut kuin pelkäämään.

Niinpä tuntui lähes helpotukselta jättää Kristalliakatemia toviksi, vaikka matka Cormyriin tuotti heti ongelmia. Ihonvärini paljasti heti kansallisuuteni, enkä voinut kuvitellakaan kulkevani ihmisten ilmoilla ilman, että siitä olisi suuri vaara paitsi minulle niin myös tovereilleni.

Ratkaisu kuitenkin löytyi akatemian keräämien lumottujen esineiden joukosta. Olimme keränneet Kivihampaan seikkailumme aikana jonkin verran saalista niin örkeiltä kuin Elborin antamien lahjojenkin muodossa, ja nyt oli aika varustautua uutta matkaa varten. Kun rotuni tuoma ongelma tuli esiin, kaivoi avulias kauppias varastoistaan minulle yksinkertaisen nahkatunikan.

"Tällaisen sinä tarvitset, drow", hän sanoi ja hymyili minulle harvahampaista hymyään. "Tämä suojaa sinua niin miekaniskuilta kuin uteliailta katseiltakin. 'Kasvotanssijaksi' tätä kutsutaan, ja sen avulla voit kulkea muukalaisten parissa juuri sellaisena kuin vain haluat. Sen avulla peität tuon mustan ihosi ja valkeat hiuksesi - kyllä vain!"

Moinen lumous oli hyvin vahva. Vaikka ylpeyttäni hieman nakersikin esiintyä jonain muuna kuin mitä olen, päätin lopulta, että mieluummin pieni nöyryytys kuin suunta ensimmäiselle roviolle taikauskoisten ihmisten armoilla. Niinpä vaihdoin vanhan, Välkekilven klaanin seppien takoman ketjupanssarini Kasvotanssijaksi kutsuttuun nahkaiseen nuttuun.

Elborin antaman Vasarakehän ja Siunatun sormuksen kuitenkin pidin, vaikka Jonas ja Rhadec omat lahjansa vaihtoivatkin rahaksi.

Ja niin varustautuneina suuntaisimme seuraavaksi Cormyrin Arabeliin.

__________________________________________

Itse pelikerrasta voisin sanoa, että se oli hyvin erilainen kuin edellinen toiminnantäyteinen kerta, mutta ei yhtään sen tylsempi. Oli mukava selvitellä pelikertojen aikana syntyneitä mysteereitä ja kysymyksiä, ja toisaalta pelikerran päätökseen tultaessa meillä oli taas selkeä suunta, johon jatkaa.

Sharimin saalis pelikerran jälkeen (poistettu arkiset jutut, vaihdetut jutut ja poislahjoitetut jutut):
- Hammer Sphere
- Ring of Brief Blessing
- Leather Armor +1 of Disguise, "Facedancer"

Muita mielenkiintoisia esineitä seurueen omistuksessa:
- Ring of Four Winds (Jonas)
__________________________________________

Sharim var'Malin päiväkirjamerkintöjä 4

1479 Laakson aikaa: Toinen päivä kääpiökaivannossa

Käteni tärisee tätä kirjoittaessani. Sappi kohoaa kurkkuuni ja vain hädin tuskin pidän kivun poissa. Pelkkä muisto, niin hämärä kuin se mielessäni onkaan, saa pahoinvoinnin aallon kulkemaan ylitseni.

Paljon on tapahtunut tuon noiden lyhyiden hetkien aikana, jotka on kulunut siitä, kun viimeksi seikkailujamme ylös kirjasin. Nyt minun on kuitenkin jatkettava tarinaani. Jokin sisäinen pakko pakottaa minut purkamaan ajatuksiani.

Elborin herättyä vanha kääpiöystäväni oli yllättynyt nähdessään minut, mutta myös ilahtunut uusien liittolaisten tulosta kansansa avuksi. Hän kertoi meille Kivihampaan kääpiökaivannon synkistä ajoista. Prinssi Rangim, Välkekilven klaanin prinssi ja uusi hallitsija, oli ottanut neuvonantajikseen epäilyttävän ihmismiehen, velho Alabuksen. Tämä oli kuitenkin paljastunut petturiksi, joka oli auttanut örkkipäällikkö Muliabbin ja tämän heimon hyökkäystä kääpiökaivantoon. Monet kääpiöt olivat kuolleet tai kadonneet, ja Elborinkin kimppuun oli hyökätty.

Vanhalla kääpiöllä oli kuitenkin ollut onnea, sillä velho Alabuksen loitsut olivat vain halvaannuttaneet hänet. Velho oli kuitenkin varastanut häneltä muinaisen kääpiöaarteen, jonka avulla Elbor olisi voinut liikkua huomaamatta kaivannossa ja kutsua apua klaanilleen.

Elbor kirosikin kovin sanoin prinssi Rangimia, jota piti vastuullisena klaanin synkästä kohtalosta. Vanha kääpiö kuitenkin piristyi, kun lupasimme auttaa häntä ja tehdä parhaamme klaanin pelastamiseksi ja kääpiökaivannon puhdistamiseksi örkeistä. Hän lupasi auttaa meitä omalta osaltaan johdattamalla meidät syvemmälle kääpiöluoliin. Lisäksi hän tiesi salaisen asevaraston, josta löytyisi apuvälineitä tehtävällemme.

Niin jatkoimme syvemmälle Kivihampaan uumeniin. Yritimme välttää örkkejä, mutta nyt torahampaat osasivat etsiä meitä, ja piirittivät meidät nopeasti, emmekä onnistuneet välttämään örkkiveren vuodatusta. Jonasin loitsut kuitenkin todistivat mahtinsa, eikä hajanaisista örkkiosastoista ollut vastusta teräksellemme ja mahdillemme.

Örkkien johtajalta kaivoimme lisää tietoa Muliabbista, ja tämän ihmisliittolaisista, velho Alabusista ja Jeiramista, joka oli taustavoima Alabusinkin juonien takana. Kivihampaan vihollisilla näytti olevan mahtavia liittolaisia. Örkin paljastettua tietonsa jouduin vaikean päätöksen eteen; vapauttaako örkki vai viimeistä miekkojeni tekemä työ. Lopulta oma turvallisuutemme ja toverieni synkät ja päättäväiset neuvot saivat minut kohottamaan tikarini örkin kurkulle. Eikö tämä ollutkin drowien tapa? Eihän armo kuulunut drowsoturin sanavarastoon? Oliko sillä loppujen lopuksi väliä, kuoliko örkki taistelussa vai kurkku tikarin auki viiltämänä? Kuitenkin tikarini örkin kurkulla sai muistamaan tuom samaisen aseen omalla kaulavaltimollani. Drowssoturi, jonka oli tarkoitus tulla pelastamaan minut vankeudestani Välkekilven kääpiöiden parissa, käänsikin aseensa minua vastaan. Salamurhaaja oli kuollut, mutta tikari jatkoi edelleen työtään minun käsissäni.

Näin jälkikäteen kääpiöklaanin teurastukseen osallistuneen örkin kohtalon murehtiminen tuntuu lähes naurettavalta. Kuinka paljon pahan olennon henki lopulta painoi niiden kauhujen ja kipujen edessä, jotka vielä osaksemmme - ja erityisesti minun osakseni - osuivat.

Mitä syvemmälle kääpiökaivantoihin laskeuduimme, sitä selkeämmiksi kävivät örkkien tuhon jäljet, eivätkä alemmatkaan tasot olleet säilyneet hyökkäykseltä. Kääpiöitä emme nähneet, vain örkkipartioita, ja vasta Elborin salaisessa asekätkössä saatoimme tovin hengähtää. Rhadecin parantavat rukoukset virkistivät meitä, joskin pappi epäröi mahtinsa tuhlaamista. Loppujen lopuksi onnistuimme Jonasin kanssa suostuttelemaan hänet auttamaan myös Elboria, vaikka kääpiö otti avun vastaan lähes yhtä pitkin hampain kuin mitä Rhadec sitä tarjosi. ja Elbor kaivoi piiloistaan arvokkaita kääpiöaarteita avuksemme. Minulle hän antoi harmaan kiven, joka oli koristeltu rubiinein ja kaiverruksi vasarasta ja alasimesta. Kääpiöseppä kertoi kiven vapauttavan maagisen henkivasaran vihollisiamme vastaan. Lisäksi meistä jokainen sai yksinkertaisen kivikehän muotoon kaiverretun sormuksen, joiden mahti jäi vielä salaisuudeksi.

Elborin piilosta suunnistimme kohti Kivihampaan keskuslinnaketta, jossa kuulustulememme örkki oli kertonut prinssi Muliabbin liittolaisineen asustavan. Elborin maagisen porttikiven etsimisen uskoimme parhaaksi aloittaa sieltä. Kääpiöseppä kiitti vielä meitä avustamme, ja jäi itse piiloon; yksikätinen, vanha seppä olisi pahassa paikassa enemmän haitaksi kuin avuksi. Hyvästelimme hänet ja jatkoimme matkaamme pirteämpinä ja valaen toisiimme rohkeutta.

Kääpiölinna oli niin jykevä ja vaikuttava rakennus, kuin muistinkin, eikä örkkien tuhokaan ollut sen upeaa majesteettisuutta pilannut. Linnoitusta lähestyessämme Jonas kertoi tuntevansa hänen ja Rhadecin aikaisemmista seikkailuista tuttua, arkaanista energiaa, joka kertoi vieraiden maailmantasojen voimien kerääntyvän kääpiölinnakkeessa. Tunsin kateuden mustan tikarin sisuksissani maagimme vaivattomalle herkkyydelle; joskus mahti oli puhutellut minuakin noin helposti, mutta ne ajat olivat takana päin. Nyt drow-vereni luonnollisetkin lahjat tottelivat minua vain vaivoin.

Pääsimme sisälle linnakkeeseen yllättävän helposti, sillä örkkivartijoilla oli mielessä kaikki muu kuin vahtiminen. Aikaisempi örkin teloittaminen oli saanut vereni kiehumaan raakana ja armottomana, eivätkä nuokkuvat vartijat heräisi koskaan huolettomasta unestaan.

Linnakkeen päärakennusta lähestyessämme Jonas kertoi tuntevansa vieraiden maailmantasojen mahdin entistä voimakkaampana, ja minulle ja Rhadecillekin oli pian selvää, että linnakkeessa oli jotain outoa tekeillä. Tunsimme itsekin mahdin pistelevän ihollamme kuin poltteen, ja valmistauduimme taisteluun niin kuin vain taisimme. Kohtaamamme örkit tuntuivat kuitenkin välttelevän meitä, ja itse asiassa näytti siltä, että torahampaat olivat jättämässä kääpiölinnakkeen. Mitä ylemmäs linnakkeessa kuljimme, sitä voimakkaampana Jonas tunsi outojen voimien energian, kunnes saavuimme suureen saliin. Siellä meitä odotti kaksi kaapuihin verhoutunutta ihmismiestä, Alabus ja Jeiram.

Velhot seisoivat suuren, maagista energiaa huokuvan portaalin luona, jonka läheisyydessä seisovilla kivipaasilla lepäsi jonkin massiivisen olennon jäännöksiä. Yrittivätkö velhot herättää henkiin jonkin valtavan pimeyden sikiön?

Samassa muistin tarinat Kivihampaasta, muinaisten legendojen nukkuvasta titaanista, jonka mukaan Kivihampaan kääpiökaivantokin oli nimetty, ja nielaisin kauhusta.

Velhot eivät näyttäneet yllättyneiltä tulostamme, mutta eivät aikoneet liioin heilutella sanan säilää kanssamme, vaan kohtaaminen äityi nopeasti taisteluksi. Jonasin ja velhokaksikon maaginen tuli poltti suuren salin lattiaa ja seiniä, ja Rhadec sai myös lentävistä tulipalloista osansa, mutta minun sukuperimäni suojasi minua pahimmalta poltteelta.

Sen sijaan Alabuksen happoloitsut polttivat minun ihoani ja kärvensivät hiukseni, mutta maksuksi tuosta tuskasta iski miekkani kääpiöiden petollisen liittolaisen hengiltä. Maagisen hapon tuska oli kuitenkin vähäistä sen rinnalla, mitä pian koin.

Kohotin katseeni kuolevasta Alabuksesta toiseen velhoon, epäilemättä Alabusin kumppani Jeiramiin. Samassa jokin musta voima iski minut polvilleni, ja silmissäni pimeni. Kaikki menetti merkityksensä, sillä upposin sellaisen tuskan mereen, jossa kadotin kaiken käsityksen ympäröivästä maailmasta. En voinut kuin kirkua tuskasta ja olin varma pääni halkeavan tuon kammottavan kivun vain voimistuessa voimistumistaan, kunnes tajuttomuus otti minut valtaansa.

Kun heräsin, Jeiram oli kadonnut samoin kuin maaginen portaali, ja Rhadec ja Jonas hoivasivat minua huolestuneina. Olin kivusta sekaisin, enkä muistanut mitään taistelusta; vain kivun musta, kammottava muisto kiusasi mieltäni. Kivun jota en osannut selittää. Mitä minulle oli tapahtunut?

Samassa sain vastauksen kivun palatessa. Surkea, epäonnistunut drow! outo ääni, Jeiramin ääni, kaikui mielessäni Sinä ja toverisi saatte maksaa teoistanne - ja sinä saat toimia kostoni välikappaleena. Sinä olet minun linkkini: kaikki minkä sinä näet, minäkin näen. Kaiken, mitä kuulet, minäkin kuulen. Voin kertoa, kurja drow, että ennen kuolemaasi saat nähdä toveriesi sortuvan!

Ja samassa kipu ja ääni oli poissa, mutta toverieni kauhistuneista katseista tiesin, että hekin olivat todistaneet jotain.

Nyt minun on lopetettava, sillä tunnen kivun jälleen palaavan.

Jumalat, mitä velho teki minulle?

__________________________________________


Voi pojat, kun oli epic pelikerta! En muista, koska minulla olisi viimeksi kulkenut kylmiä väreitä pelin aikana, mutta nyt niin kävi. Pelikerta oli omalle hahmolleni tärkeä, ja vaikka saimmekin yhden örkkien liittolaisita, Alabuksen, tapettua, niin paljon jäi vielä selvittämättä.

PJ-Markolle kiitokset siitä, että hän jousti hahmokonseptiini tulleen lisän* kanssa, ja onnistui tuomaan Sharimin uuden Lahjan hienosti peliin mukaan - ja vielä omalla pienellä lisämausteellaan. Sharimilla siis hehkui otsassaan jonkinlainen riimu pääkipujen myötä, mutta niistä seuraavassa merkinnässä lisää.

Kaiken kaikkiaan pelikerta oli hyvin mehukas, ja avasi paljon ovia, mutta ainakin minulle tuli myös sellainen tunne, että olisin saavuttanut jotain. 3.5-edikan säännöt ovat sen verran tutut, että peli kulkee mielestäni aika vaivattomasti, ja Sharimin pelaaminen tuntuu todella drow-haltian pelaamiselta. Niillä on tosiaan kaikkea kivaa pientä erikoisominaisuutta synnynäisen taikuuden lisäksi. Spell resistance on kivaa kamaa... :)

Ihan kaikkea ei tullut taas mainittua, mutta toivottavasti päiväkirjamerkintöjen myötä yleiskuva seikkailuita pysyy edes omassa mielessä.

Aarteita ja muita esineitä
3 x Ring of brief blessing (pitää tunnistaa)
=> JONAS JA RHADEC MYI OMANSA, SHARIMILLA EDELLEEN OMANSA
1 x Hammer Sphere (SHARIMILLA)
1 x Velhon sauva (tunnistus?) => TAVALLINEN
1 x Sormus (tunnistus?) => RING OF FOUR WINDS
1 x Ketjupaita (tunnistus?) => TAVALLINEN
2 x Stone of Sending => KÄÄPIÖPERHEELLE
- Kassaan platinaa ja jalokiviä
- Titaanin osat pitää muistaa käskeä kääpiöitä piilottamaan

Muuta
- Pitää edelleen etsiä Elborin porttikivi
- Aikaisemmin Jonas ja Rhadec olivat saaneet tehtävän etsiä erään kääpiönaisen sukulaiset. Tämä pitää muistaa hoitaa
- Örkit ovat edelleen kääpiöiden riesana, vaikka niitä hieman peloteltiinkin (tästä lisää myöhemmin)
- Markon kirjoittamia merkintöjä kampanjan aikaisemmista tapahtumista pitää kyllä vielä minunkin kerrata; pelin aikana oli aika paljon viittauksia näihin
- *Linkki Lahjaan ei toiminut, joten isken sen näin suoraan: http://www.dandwiki.com/wiki/The_Gift:_an_Alternative_to_"Psionics"_(DnD_Variant_Rule)

Sharim var'Malin päiväkirjamerkintöjä 3

1479 Laakson aikaa: Ensimmäinen päivä kääpiökaivannossa

Kirjoitan tätä toverieni nukkuessa; matka Kivihampaan kaivantoon tuntui kestävän ikuisuuden, ja samalla aika tuntui vilisevän ohitsemme.

Saavuttuamme kurulle, jonka tiesin johtavan kääpiöiden saleihin, kohtasimme joukon kuruun piiloutuneita, suunnattomia hämähäkkejä. Hämähäkit puolustivat kotiaan raivokkaasti, ja vasta pitkän taistelun jälkeen onnistuimme karkottamaan ne hirmut, jotka eivät kaatuneet miekkoihimme tai Jonasin loitsuihin.

En voinut kuin seurata karehtien Jonas Harpellilta niin luonnollisesti ja vaivattomasti sujuvaa taikuuttA; nytkin seuraan velhon mietiskelyssä rentoutuneita, ihmismiehen piirteitä. Tuo velho voisin olla minä, ellei nuoruuden röyhkeys ja mustien haltioiden armottomat lait olisi maksaneet minulle mahtiani. Nyt minulla oli vain lumotusta teräksestä taotut aseeni; hienot ja mahtavat työkalut, mutta niin kömpelöt todellisen mahdin rinnalla.

Hämähäkeistä selviydyttyämme saavuimme varsinaisiin kääpiöluoliin, vaikka nämä osat kaivantoa olivatkin olleet selvästi pitkään käyttämättöminä. Ajoittaiset järistykset tekivät kulkemisen arvaamattomaksi, mutta etenimme siitä huolimatta nopeasti vanhaan kääpiöiden vartiotupaan, josta pääsimme Kivihampaan kaupungin pääsisäänkäynnille.

Portti kääpiökaupunkiin oli kuitenkin lukittu visusti, ja hetken näytti jopa siltä, että etenemisemme pysähtyisi kokonaan. Löysimme kuitenkin porttisalista kuolleen kääpiön lisäksi pienemmän sivukäytävän, josta löysimme paitsi toisen kuolleen kääpiön ja örkin raadon niin myös maagisen kutsumakiven ja portin avaamiseen tarvittavan rituaalin voimasanat. Jälleen Jonasin hallitsema mahti auttoi meitä jatkamaan matkaamme syvemmälle Välkekilven klaanin luoliin.

Luolat vaikuttivat aluksi täysin autioituneilta, kunnes löysimme suuren määrän kuolleita kääpiöitä, joista yksi hämmästyksemme eli vielä. Hän oli saanut kauhistuttavan iskun päähänsä, mutta jotain vihjeitä tapahtuneesta saatoimme saada selville kääpiön epäselvistä houreista. Ilmeisesti örkkien lisäksi joku muukin vaara uhkasi Kivihampaan kääpiöitä.

Veimme kääpiön piiloon pieneen porttihuoneeseen ja toivoimme hänen olevan siellä turvassa; mukanamme emme ainakaan häntä voisi raahata. Epäröin, toimimmeko oikein, sillä aikoinaan nämä kääpiöt olivat tehneet paljon minun hyväkseni, ja tunsin oudon tunteen sisälläni jättäessämme haavoittuneen kääpiön oman onnensa nojaan: aivan kuin olisin pettänyt tämän partasuun.

Jätimme joka tapauksessa kääpiön jälkeemme ja jatkoimme kohti Kivihampaan varsinaista pääluolaa ja kääpiökaupunkia. Matkallamme ohitimme erikoisen luolansuun, jota en muistanut aikaisemmin olleen, mutta emme uskaltautuneet tutkimaan sitä, vaan jatkoimme kohti kaupunkia. Kaupunkiin johtavalla luolansuulla kohtasimme örkkejä, mutta ennen väistämätöntä taistelua onnistuin huijaamaan örkeiltä edes jotain tietoja drow-perimääni turvautuen; örkkejä johti Muliabb-niminen örkkiprinssi. Örkit vaikuttivat varmoilta uudesta vallastaan kääpiöiden valtakunnassa, mutta epäilenpä heidän itseluottamuksensa kärsineen ainakin pienen kolauksen surmattuamme tusinan örkkejä ennen kuin piilouduimme miehitettyyn kääpiökaupunkiin.

Karkotettuamme takaa-ajajamme suuntasimme Elbor Kivihaan asunnolle, jonka uskoin löytäväni varmimmin. Elbor oli vanha kääpiöseppä, joka oli suojellut ja opastanut minua niinä vuosina, kun olin ollut Välkekilven kääpiön vankeina, ja tunsin huolta yksikätisen kääpiösepän puolesta.

Löysimmekin Elborin haavoittuneena örkinraatojen keskeltä. Hetken tunsin oudon, musertavan ja voimat vievän tunteen sisälläni, mutta lähemmän tarkastelun jälkeen paljastui, että Elbor ei ollutkaan kuollut, kuten aluksi luulimme. Sen sijaan jonkinlainen loitsu tai myrkky oli halvaannuttanut vanhan kääpiön, ja pienen suostuttelun jälkeen onnistuin vakuuttamaan pappi Rhadecin, että kääpiön pelastaminen ahdingostaan hyödyttäisi myös tehtäväämme. Ihmiset jaksavat yllättää minut vielä näiden vuosienkin jälkeen; joskus en voi olla ihmettelemättä heidän avoimuuttaan ja rohkeuttaan, ja outoja tapojaan. Toisinaan taas en nähnyt heitä sukulaisiani kummempina, vaikka tarinat drowien kataluudesta olivat suosittuja illanvietoissa ja pimenevinä iltoina. Olimmeko me drowit vain sielultamme mustia, vai hallitsiko pimeys kaikkia meitä rotuun katsomatta?

Lopulta päädyimme odottamaan, että Rhadec saisi valmisteltua tarvitsemansa rukoukset ja manaukset Elborin herättämistä varten. Koska sukupuuni myötä tarvitsin vähemmän unta, vahdin minä tovereideni lepoa ja Elboria, ja kirjoitan tätä.


Vaikka Elborin tilanne vaikuttaakin vakavalta, niin en voi olla tuntematta vanhojen hyvien muistojen heräävän sisälläni, ja outo itseluottamuksen puuska on vallannut minut. Aivan kuin vanha kääpiö antaisi minulle voimaa pelkällä läsnäolollaan. Kaiken lisäksi taikuudelle herkistyneet drowaisitini tuntevat suuren voiman olevan heräämäisillään kääpiöluolissa. Jopa mestarini karrelle polttama mahti tuntuu herkemmältä kuin vuosikymmeniin; ennen drowien syntyperäiset kyvyt, kuten pimeyden kehän tai haltiatulen kutsuminen tuntuivat vaivalloisilta ponnistuksilta, mutta Kivihampaan luolissa nuo kyvyt tuntuvat heräävän sisälläni uudelleen henkiin.

Riemua seuraa kuitenkin huoli: mitä Kivihampaan luolissa onkaan tapahtumassa tai heräämässä, on se mahtavampi ja epäilemättä vaarallisempi kuin osasimme edes alunperin kuvitellakaan. Pelkkien örkkien sijaan meitä vastassa on jotain paljon vaarallisempaa.

Toivottavasti Elbor pystyy kertomaan toivuttuaan enemmän. Ja toivottavasti vanha ystäväni ylipäätään toipuu.

__________________________________________

Tässä on vain osa pelikerran tapahtumista, sillä turinoiden päiväkirjamaisesta luonteesta (ja laiskuudesta) johtuen joudun rytmittämään kirjoittamista hieman eri tavoin kuin pelikerran tapahtumia. Pitää varmaan vielä oikolukea, mutta haluan tämän nyt ainakin nettiin ennen kuin se unohtuu.

Kaiken kaikkiaan pelikerta oli mukava, ja D&D:n 3.5-laitokseen vaihtaminen nopeutti taisteluita ja muuta toimintaa mukavasti. Oma hahmoni muuttui Warlordista puhtaaksi Fighteriksi, ja mukavalta mättäjältä hahmo ainakin vielä tuntuu. Kaksi sapelia vielä kun jostain saisi.

Pyrin kuitenkin toisaalta toimimaan ryhmän vetäjänä, koska kuljemme hahmolleni tutuissa luolissa, ja koska johtajan paikka kuului hahmon rooliin aikaisemmassa pelissä. Jotenkin hahmo tuntuu kuitenkin nyt tyydyttävämmältä; johtaminen on vähemmän konkreettista (ei ole enää powereita), mutta siitä huolimatta ainakin tunsin saavani aikaan asioita pelikerran aikana. Lisäksi hahmo tuntui jotenkin enemmän mustalta haltialta kuin 4-edikan versio. Tykkäsin.

Tärkeitä nimiä ja hahmoja (joista osa mainitaan ehkä seuraavssa merkinnässä):
- Elbor Kivihaka; yksikätinen kääpiöseppä ja Sharimin ystävä
- Rangim; Välkekilven klaanin prinssi ja hallitsija
- Alabus; Rangimin uusi neuvonantaja, petturi?
- Jeiram; Alabuksen pomo?
- Vanatrim; kääpiö, joka lähti johdattamaan kääpiöjoukkiota ulos luolista örkkien hyökätessä. Kohtalosta ei tietoa.

Sharim var'Malin päiväkirjamerkintöjä 2

Kahden edellisen pelikerran tapahtumia ulkomuistista kirjoiteltuna.

1479 Laakson aikaa: Matkan alku

Löysin velho Jonas Harpellin ja Rhadec Kardin Jättiläisten juoksun vuorilta laskevan joen rannalta. Olin kuitenkin myöhässä, sillä yksi kumppanuksista oli kuollut; Alukain oli joutunut hevoskotkien ja jokea ylittäessä hyökänneiden vesipetojen uhriksi, eikä edes loitsut enää herättäisi pappia henkiin.

En ollut koskaan tuntenut Alukainia kovin hyvin, vaikka olimme molemmat asuneet pitkään Kristalliakatemiassa. Mestari Haran vuodattaisi enemmän kyyneliä papin puolesta, mutta voimakkaan liittolaisen menettäminen oli kova isku tehtävällemme.

Aamun tullen muutimme reittiämme, sillä uskoin, että minun reittini Välkekilven klaanin luokse olisi turvallisempi kuin kääpiökaivannon pääsisäänkäynti. Riitti vaaroja myös tällä reitillä, sillä jouduimme ottamaan yhteen sekä yksinäistä kääpiösoturia vastaan kamppailevien örkkien ja jätin että jättiläishämähäkkien kanssa ennen kuin olimme Kivihampaan kääpiöluolien sivusisäänkäynnillä. Jotain kääpiökaivannossa oli tekeillä, sillä luolan lattia järisi oudosti. Kenties örkkejä vastaan taistellut kääpiö olisi tiennyt enemmän Kivihampaan luolaston tilanteesta, mutta tämä kuoli jättiä vastaan taistellessaan ennen kuin saattoi kertoa tietonsa.

Onnekseni Rhadec ja Jonas osoittautuivat örkkejä ja hämähäkkejä vastaan taistellessamme kyvykkäiksi taistelijoiksi. Aikaisemmin en olisi uskonut, että meistä kolmesta olisi apua ongelmissa, joista sitkeät kääpiöt eivät yksin selvinneet, mutta enää en ollut niin varma. Sen sijaan mielessäni kävi huolestuttava ajatus, kuinka kääpiöt tulisivat suhtautumaan paluuseeni Kivihampaan luolaholveihin, sillä lähtiessäni kääpiöiden tunteet eivät olleet lämpimimmät mahdolliset.

En voinut kuitenkaan kuin toivoa kääpiöiden unohtaneen menneet, tai antaneen edes anteeksi. Kenties tekoni nyt pyyhkisivät menneisyyteni synnit. Kenties kuolleiden kääpiöiden ja vanhan kuninkaan haamut jättäisivät minut vihdoin rauhaan.

Sharim var'Malin päiväkirjamerkintöjä

Ajattelin, että voisin kirjoittaa tällaisia pieniä päiväkirjamerkintöjä Threads of Sanity -kampanjan tapahtumista drowsoturini Sharimin näkökulmasta. Nämä eivät edes yritä olla kattavia (eihän päiväkirjaakaan joka päivältä pidetä :p), mutta jos sitä silloin tällöin kirjoittelisi.


1479 Laakson aikaa - Tapaaminen mestari Haranin luokse

Mestari Harran kutsui minut luokseen. Olin juuri palannut pitkältä retkeltä saaren vastaiseen päähän, missä vartiosto oli korjannut vanhaa vartiotornia Raakapartain merirosvojen hyökkäyksen varalta; olin kuullut huhun että edesmenneen Kebalin poika Rabal oli vannonut minulle kostoa. Tuskion olin saanut pestyä matkan hien ja pölyn kasvoiltani, kun vanha mestari kutsui minut jo eteensä.

"Välkekilven kääpiöt ovat vaarassa, Sharim", hän sanoi tervehdittyään minua, ja tuntui, kuin kylmä teräs olisi survaistu sisuksiini. "He lähettivät karavaanin pyytämään apuamme. Heillä on jotain ongelmia örkkihyökkäysten kanssa."

Tuntui mahdottomalta, että vähäiset örkit olisivat voineet olla vaaraksi Välkekilven klaanille, mutta siitä huolimatta tunsin oudon huolen puraisun sisälläni.

"Aiommeko auttaa Välkekilven klaania?" kysyin olematta varma, mitä toivoin mestari Harranin vastaavan. Mestari kuitenkin nyökkäsi myöntävästi, ja selitti:

"Välkekilven klaani on ollut akatemian ystävä silloinkin, kun muut ovat meitä vierastaneet - totta kai me autamme heitä! Olen lähettänyt jo muutaman akatemian jäsenistä heidän avukseen, Alukainin, Jonas Harpellin ja Rhadecin."

"Varsin vähäinen joukko Välkekilven klaanin ystävyyden maksuksi", huomautin nyrpeästi. "Lisäksi kääpiöt piilottavat hyvin kotiluoliensa sisäänkäynnin; onko varmaa, että nuo kolme edes osaavat löytää Välkekilven klaanin luokse."

"Karavaani neuvoi heille reitin kotiluoliinsa, ja uskon, että he pystyvät auttamaan kääpiöitä", mestari Harran vastasi, "mutta jos uskot voivasi auttaa heitä, niin lähde kaikin mokomin heidän peräänsä; uskon heidän olevan kiitollisia kaikesta avusta, minkä akatemia vain voi heille tarjota."

"Mitäpä drowsoturi välittää kääpiöiden ongelmista?" oli ensimmäinen vaistomainen vastaukseni, mutta sitten tajusin, että tunsin todellakin huolta Välkekilven klaanin ongelmista, ja myönnyin lähtemään kolmen kääpiöitä auttamaan lähteneen seikkailijan perään. Muistin edelleen reitin, jonka kautta kääpiöt olivat saattaneet minut Kristalliakatemiaan, ja todennäköisesti tiedoistani ja taidoistani olisi apua kolmikolle. Käytyäni vielä juttelemassa Välkekilven klaanin parista tulleen karavaanin kanssa keräsin varusteeni, vyötin miekkani uumalleni ja suuntasin kohti Jättiläisten juoksun vuoria - ja muistojani.

Forgotten Ralmsia Mumblen & Cacoon avulla #2

Pääsimme jatkamaan sunnuntaina Maken Threads of Sanity -kampanjaa D&D 4-edikan säännöillä Forgotten Realmsin maailmassa. Session tapahtumista voi lukea Maken blogista, mutta minä voisin sanoa muutaman sanan pelaajan näkökulmasta.

Tämä oli periaatteessa pelikerran toinen osa, ja varsinaisia tapahtumia ehdittiin käsitellä molemmilla pelikerroilla hyvin vähän. Tähän oli omat syynsä, mutta mennään niihin vasta sanottuani, että Markon luoma asetelma pelille on hyvin mielenkiintoinen - samoin pelaajahahmot. Kaksi pelikertaa tarjosi erilaisia kulisseja ja maisemia taistelulle - ja pelin aikana todellakin taisteltiin.

Koska hahmoni, drowsoturi Sharimin rooli 4-edikan termein on "Leader", eli Warlod-hahmoluokka, näkisin, että hahmoni paikka on eturivissä niin taistelussa kuin sen ulkopuolellakin. Tätä silmälläpitäen pyrin tekemään hänestä paitsi kyvykkään taistelijan niin myös taitavan puhujan ja esiintyjän. Tällä kerralla Warlordin kyvyille olikin käyttöä, ja parantavat ja moraalia kohottavat powerit kuluivat. Itse taistelujen ulkopuolella vasta loppua kohden aloin kuitenkin päästä vasta hahmoon sisälle, ja taistelujen ulkopuolella "johtamista" pitää vielä petrata.

Onnistuimme mielestäni tuomaan oman hahmoni tyydyttävästi mukaan peliin. Tosin hieman näin jälkikäteen harmittaa, etten selittänyt "in character" enempää Sharimista ja syistä, joiden takia Sharim tuli seikkailijoiden avuksi. Muutenkin roolipelitaitoni olivat vähän ruosteiset, ja pysyttelin pelin aikana jonkin verran taka-alalla, vaikka hahmoni johtajana kuuluisikin viedä porukkaa eteen päin. Hahmon sisälle pääseminen ja (suurimmaksi osaksi) uuteen porukkaan rohkeasti astuminen vaativat vielä työtä.

Pelin asetelma oli mielenkiintoinen, mutta kuten jo Markon kanssakin harmittelimme, niin siihen ei ehditty kovin paljoa syventyä, sillä aika meni taisteluissa - ensimmäinen pelikerta (joka oli tosin lyhyt, koska tutustuimme vasta työkaluihimme) kului lähes kokonaan taistelussa. Toisella pelikerralla ensimmäinen taistelu vei yli kaksi tuntia (vaiko lähemmäs kolme) ja toinen, kohta pian ensimmäisen taistelun jälkeen seurannut veikin sitten melkoisen lohkon lopusta ajasta (koko homma taisi kestää viitisen tuntia).

4-edikan taistelussa on paljon vaihtoehtoja ja kaikkia kivoja yksityiskohtia, mutta se tekee myös taistelusta h-i-d-a-s-t-a, ja pahimillaan taisteluvuoroihin venyi yli 20 minuuttia. Tämä oli praedorin nopeiden ja veristen taistelujen jälkeen melkoinen shokki. Jokaisella pelaajalla on käytössään todella suuri määrä vaihtoehtoja (joka vain kasvaa tasojen myötä), ja kun vihollista hivutetaan hengiltä iskupiste kerrallaan, niin kyllähän se kestää. Toivottavasti tämä nopeutuu paremman powerien ja muiden kykyjen oppimisen myötä.

Vaikka taistelu oli hidasta, niin toisaalta oman vuoron sattuessa taktisten vaihtoehtojen pohtiminen ja toteuttaminen oli kyllä mielenkiintoista. Yllätyin, kuinka kiehtovaa tällainen taktinen taisteluleikki olikaan! Erityisesti olen tyytyväinen hahmovalintaani, sillä sotaherrani pärjäsi taistelussa, mutta oli "parantavien voimiensa" (koska 4-edikassa Hit Points tarkoittaa myös moraalia) myös avuksi muille hahmoille. Oli mielenkiintoista asemoida itseään niin, että sai parhaan mahdollisen edun irti hahmon kyvyistä.

Taistelujen hitaudesta huolimatta pelikerta oli mielestäni antoista, vaikka Maken suunnitelmat uudesta GMPC:n esittelystä hieman kariutuivatkin. Nyt vain jatkamaan Kivihampaan kääpiöluolien tonkimista ja örkkien lahtausta!

Saakin nähdä, saammeko aikaiseksi seuraavaksi jo mainitsemani Dragon Age -pelin, vai jatkuuko Forgotten Realms: Threads of Sanity.

Roolipelejä via Mumble & Cacoo

Pääsin eilen osallistumaan tekniikan ihmeiden ansiosta EBoG-sivustoa pyörittävän Maken D&D 4th Edition -roolipeliin Forgotten Realms -kampanjassa nimeltään Threads of Sanity.

Pelasin Maken GMPC:nä toiminutta barbaari/riimupappia nimeltään Alukain. Peli oli aloitettu 1-tasoa korkeammalta, ja pelaajat olivat jo 7-tasolla, joten täytyy kyllä myöntää, että olin varsinkin ihan pelin alussa aivan pihalla 4-edikan power-listan kanssa (olisi pitänyt tutustua vielä enemmän hahmoon etukäteen, kun mahdollisuus oli). Sitten kun päästiin vauhtiin niin homma sujui mielestäni aivan hyvin. Sen verran hommaan tykästyin, että Alukainin kuoltua taistelussa kahta hippogriffiä ja jonkinlaisia vesipetoja vastaan päätimme tuoda minut mukaan ihan omalla hahmollani. Kyllä, sen verran n00b olin, että pelaamani hahmo kuoli.

Mielestäni Mumble (yhteydenpitoa varten verkossa) ja Cacoo (karttoja varten)toimivat hyvin pelissämme. Cacoossa kartat piirtyivät helposti ja tokeneiksi valittuja kuvia oli vaivaton liikutella. Ääni kulki Mumblen kautta selvästi ja ilman suurempia pätkimisiä. Lisäksi oli helppoa keskittyä peliin samalla kun lämmitin itselleni tee-vettä (minusta tällainen härvääminen on "porukan silmissä" aina ollut vaikeaa). Jotenkin roolipelaaminenkin sujui paremmin kuin olin kuvitellut, vaikka oma kipeä kurkkuni ja ekan kerran jännitys hieman rajoittikin omaa antautumista rooliin.

D&D:n uusimman laitoksen sääntöjäkin tuli ensimmäistä kertaa kunnon pelissä testattua. Homma toimi yllättävän hyvin, vaikka taisteleminen oli kyllä aika hidasta esimerkiksi Praedoriin verrattuna. Noiden powereiden ja kaikkien vaihtoehtojen selaaminen vie aikaa. Taistelu oli selkeästi taktisten valintojen tekemistä, eikä sellaista brutaalilla nopeudella etenevää kaaosta, johon olen tottunut. Ilman apuvälineitä myös hahmonluonti olisi varmaan melkoista työtä, mutta siihen löytyy onneksi valmiita hahmonluontigeneraattoreita ja jopa Wizards of the Coastin oma Character Builder.

Taistelun hitaudesta huolimatta peli oli mielestäni mukava, ja toivottavasti saadaan jatkettua Mumble & Cacoo -pelejä jatkossakin. Voisin kuvitella, että taistelutkin nopeutuvat sitten, kun oman hahmon optiot muistaa tarkemmin ja homma muutenkin rutinoituu.