1479 Laakson aikaa: Ensimmäinen päivä kääpiökaivannossa
Kirjoitan tätä toverieni nukkuessa; matka Kivihampaan kaivantoon tuntui kestävän ikuisuuden, ja samalla aika tuntui vilisevän ohitsemme.
Saavuttuamme kurulle, jonka tiesin johtavan kääpiöiden saleihin, kohtasimme joukon kuruun piiloutuneita, suunnattomia hämähäkkejä. Hämähäkit puolustivat kotiaan raivokkaasti, ja vasta pitkän taistelun jälkeen onnistuimme karkottamaan ne hirmut, jotka eivät kaatuneet miekkoihimme tai Jonasin loitsuihin.
En voinut kuin seurata karehtien Jonas Harpellilta niin luonnollisesti ja vaivattomasti sujuvaa taikuuttA; nytkin seuraan velhon mietiskelyssä rentoutuneita, ihmismiehen piirteitä. Tuo velho voisin olla minä, ellei nuoruuden röyhkeys ja mustien haltioiden armottomat lait olisi maksaneet minulle mahtiani. Nyt minulla oli vain lumotusta teräksestä taotut aseeni; hienot ja mahtavat työkalut, mutta niin kömpelöt todellisen mahdin rinnalla.
Hämähäkeistä selviydyttyämme saavuimme varsinaisiin kääpiöluoliin, vaikka nämä osat kaivantoa olivatkin olleet selvästi pitkään käyttämättöminä. Ajoittaiset järistykset tekivät kulkemisen arvaamattomaksi, mutta etenimme siitä huolimatta nopeasti vanhaan kääpiöiden vartiotupaan, josta pääsimme Kivihampaan kaupungin pääsisäänkäynnille.
Portti kääpiökaupunkiin oli kuitenkin lukittu visusti, ja hetken näytti jopa siltä, että etenemisemme pysähtyisi kokonaan. Löysimme kuitenkin porttisalista kuolleen kääpiön lisäksi pienemmän sivukäytävän, josta löysimme paitsi toisen kuolleen kääpiön ja örkin raadon niin myös maagisen kutsumakiven ja portin avaamiseen tarvittavan rituaalin voimasanat. Jälleen Jonasin hallitsema mahti auttoi meitä jatkamaan matkaamme syvemmälle Välkekilven klaanin luoliin.
Luolat vaikuttivat aluksi täysin autioituneilta, kunnes löysimme suuren määrän kuolleita kääpiöitä, joista yksi hämmästyksemme eli vielä. Hän oli saanut kauhistuttavan iskun päähänsä, mutta jotain vihjeitä tapahtuneesta saatoimme saada selville kääpiön epäselvistä houreista. Ilmeisesti örkkien lisäksi joku muukin vaara uhkasi Kivihampaan kääpiöitä.
Veimme kääpiön piiloon pieneen porttihuoneeseen ja toivoimme hänen olevan siellä turvassa; mukanamme emme ainakaan häntä voisi raahata. Epäröin, toimimmeko oikein, sillä aikoinaan nämä kääpiöt olivat tehneet paljon minun hyväkseni, ja tunsin oudon tunteen sisälläni jättäessämme haavoittuneen kääpiön oman onnensa nojaan: aivan kuin olisin pettänyt tämän partasuun.
Jätimme joka tapauksessa kääpiön jälkeemme ja jatkoimme kohti Kivihampaan varsinaista pääluolaa ja kääpiökaupunkia. Matkallamme ohitimme erikoisen luolansuun, jota en muistanut aikaisemmin olleen, mutta emme uskaltautuneet tutkimaan sitä, vaan jatkoimme kohti kaupunkia. Kaupunkiin johtavalla luolansuulla kohtasimme örkkejä, mutta ennen väistämätöntä taistelua onnistuin huijaamaan örkeiltä edes jotain tietoja drow-perimääni turvautuen; örkkejä johti Muliabb-niminen örkkiprinssi. Örkit vaikuttivat varmoilta uudesta vallastaan kääpiöiden valtakunnassa, mutta epäilenpä heidän itseluottamuksensa kärsineen ainakin pienen kolauksen surmattuamme tusinan örkkejä ennen kuin piilouduimme miehitettyyn kääpiökaupunkiin.
Karkotettuamme takaa-ajajamme suuntasimme Elbor Kivihaan asunnolle, jonka uskoin löytäväni varmimmin. Elbor oli vanha kääpiöseppä, joka oli suojellut ja opastanut minua niinä vuosina, kun olin ollut Välkekilven kääpiön vankeina, ja tunsin huolta yksikätisen kääpiösepän puolesta.
Löysimmekin Elborin haavoittuneena örkinraatojen keskeltä. Hetken tunsin oudon, musertavan ja voimat vievän tunteen sisälläni, mutta lähemmän tarkastelun jälkeen paljastui, että Elbor ei ollutkaan kuollut, kuten aluksi luulimme. Sen sijaan jonkinlainen loitsu tai myrkky oli halvaannuttanut vanhan kääpiön, ja pienen suostuttelun jälkeen onnistuin vakuuttamaan pappi Rhadecin, että kääpiön pelastaminen ahdingostaan hyödyttäisi myös tehtäväämme. Ihmiset jaksavat yllättää minut vielä näiden vuosienkin jälkeen; joskus en voi olla ihmettelemättä heidän avoimuuttaan ja rohkeuttaan, ja outoja tapojaan. Toisinaan taas en nähnyt heitä sukulaisiani kummempina, vaikka tarinat drowien kataluudesta olivat suosittuja illanvietoissa ja pimenevinä iltoina. Olimmeko me drowit vain sielultamme mustia, vai hallitsiko pimeys kaikkia meitä rotuun katsomatta?
Lopulta päädyimme odottamaan, että Rhadec saisi valmisteltua tarvitsemansa rukoukset ja manaukset Elborin herättämistä varten. Koska sukupuuni myötä tarvitsin vähemmän unta, vahdin minä tovereideni lepoa ja Elboria, ja kirjoitan tätä.
Vaikka Elborin tilanne vaikuttaakin vakavalta, niin en voi olla tuntematta vanhojen hyvien muistojen heräävän sisälläni, ja outo itseluottamuksen puuska on vallannut minut. Aivan kuin vanha kääpiö antaisi minulle voimaa pelkällä läsnäolollaan. Kaiken lisäksi taikuudelle herkistyneet drowaisitini tuntevat suuren voiman olevan heräämäisillään kääpiöluolissa. Jopa mestarini karrelle polttama mahti tuntuu herkemmältä kuin vuosikymmeniin; ennen drowien syntyperäiset kyvyt, kuten pimeyden kehän tai haltiatulen kutsuminen tuntuivat vaivalloisilta ponnistuksilta, mutta Kivihampaan luolissa nuo kyvyt tuntuvat heräävän sisälläni uudelleen henkiin.
Riemua seuraa kuitenkin huoli: mitä Kivihampaan luolissa onkaan tapahtumassa tai heräämässä, on se mahtavampi ja epäilemättä vaarallisempi kuin osasimme edes alunperin kuvitellakaan. Pelkkien örkkien sijaan meitä vastassa on jotain paljon vaarallisempaa.
Toivottavasti Elbor pystyy kertomaan toivuttuaan enemmän. Ja toivottavasti vanha ystäväni ylipäätään toipuu.
__________________________________________
Tässä on vain osa pelikerran tapahtumista, sillä turinoiden päiväkirjamaisesta luonteesta (ja laiskuudesta) johtuen joudun rytmittämään kirjoittamista hieman eri tavoin kuin pelikerran tapahtumia. Pitää varmaan vielä oikolukea, mutta haluan tämän nyt ainakin nettiin ennen kuin se unohtuu.
Kaiken kaikkiaan pelikerta oli mukava, ja D&D:n 3.5-laitokseen vaihtaminen nopeutti taisteluita ja muuta toimintaa mukavasti. Oma hahmoni muuttui Warlordista puhtaaksi Fighteriksi, ja mukavalta mättäjältä hahmo ainakin vielä tuntuu. Kaksi sapelia vielä kun jostain saisi.
Pyrin kuitenkin toisaalta toimimaan ryhmän vetäjänä, koska kuljemme hahmolleni tutuissa luolissa, ja koska johtajan paikka kuului hahmon rooliin aikaisemmassa pelissä. Jotenkin hahmo tuntuu kuitenkin nyt tyydyttävämmältä; johtaminen on vähemmän konkreettista (ei ole enää powereita), mutta siitä huolimatta ainakin tunsin saavani aikaan asioita pelikerran aikana. Lisäksi hahmo tuntui jotenkin enemmän mustalta haltialta kuin 4-edikan versio. Tykkäsin.
Tärkeitä nimiä ja hahmoja (joista osa mainitaan ehkä seuraavssa merkinnässä):
- Elbor Kivihaka; yksikätinen kääpiöseppä ja Sharimin ystävä
- Rangim; Välkekilven klaanin prinssi ja hallitsija
- Alabus; Rangimin uusi neuvonantaja, petturi?
- Jeiram; Alabuksen pomo?
- Vanatrim; kääpiö, joka lähti johdattamaan kääpiöjoukkiota ulos luolista örkkien hyökätessä. Kohtalosta ei tietoa.
"Lisäksi hahmo tuntui jotenkin enemmän mustalta haltialta kuin 4-edikan versio."
VastaaPoistaNäin jälkikäteen voisi sanoa, että tähän oli syynä ainakin se, että drowit ovat 3.5:ssä selkeästi erilainen rotu kuin PHB:n rodut. Löytyy paljon erilaisia erikoiskykyjä ihan LA +2:n arvosta. Lisäksi 3.5:ssa mustien haltioiden spell like abilityt tuntuivat mielekkäämmiltä kuin 4-edikan vastaavat.
Olen hieman ihastunut hahmooni. :> PJ-Maken kanssa puhuttiin pitkät pätkät Sharimin tulevasta kehityksestä ja peliin tulee mukaan myös hieman variant-sääntöjä d&d-wikin puolelta... Tästä tulee vielä *awesome*.