A Magical Medieval Society: Western Europe (Expeditious Retreat Press)

Pitkän harkinnan, väännön ja pohdinnan jälkeen tuli vihdoin tämä tarkastettua. Olisihan se kannattanut jo aikaisemmin tarkastaa, sillä kyseinen teos paljastui kerrassaan erinomaiseksi tietolähteeksi.

A Magical Medieval Society on eräänlainen "opas" länsieurooppalaiseen kulttuuriin ja maailmaan keskiajalla. Koska kyseessä on d20-pohjaiseen peliin suunniteltu "lähdekirja", löytyy kirjasta myös ideoita ja erilaisia näkökulmia siihen, kuinka D&D-tyylinen magia voisi vaikuttaa pseudokeskiaikaisen ja pseudoeurooppalaisen valtakunnan elämään.

Kirja pyrkii vastaamaan mahdollisimman moniin keskiaikaista maailmaa suunnittelevan pelinjohtajan tai muuten vain maailmaa rakentelevan henkilön kysymyksiin: kuinka isoja keskiaikaiset kaupungit olivat, ja millaista oli kauankäynti keskiajalla? Millainen on hallitsijan, hänen vasalliensa ja hänen alustalaistensa suhde, ja mihin feodaaliyhteiskunnan toiminta perustuu? Millainen oli keskiaikainen kirkko? Millaista oli sodankäynti keskiajalla? Tällaisiin kysymyksiin A Magical Medieval Society: Western Europe pyrkii vastaamaan. Samalla on syytä huomioida, että se ei ole varsinainen "kampanjamaailma", vaan pikemminkin ohjekirja oman "realistisen" kampanjamaailman luomiseen.

Jos keskiajan Eurooppa on tuttua huttua, niin ei tämä kirja juurikaan mitään uutta pöytään tuo, mutta se onnistuu mielestäni hyvin kategorisoimaan usein unohtuvaa ja olankohautuksella ohitettua tietoa. Esimerkiksi osuudet keskiajan arjesta ja feodaaliyhteiskunnan toiminnasta olivat minusta erittäin mielenkiintoista luettavaa. Toisaalta magian säilyttämistä osaksi pelimaailmaa käsittelevät osuudet onnistuivat mielestäni luomaan mielenkiintoisia ideoita, kuinka magia voisi "Maagisessa keskiaikaisessa yhteisössä" toimia.

Huonona kirjassa pidin sitä, että mielestäni välillä tieto "oikean keskiajan" ja "maagisen keskiaikaisen yhteisön" välillä hämärtyi, enkä ollut enää varma, luinka kampanjamaailmaa varten tehtyjä ehdotuksia, vai historiallista faktaa. Välillä kuitenkin viitattiin ihan, että "historiallisesti toimittiin näin...", joten miksei tämä sama linja voinut näkyä pitkin kirjaa? Lisäksi monessa aiheessa oltaisiin voitu mennä syvemmälle, ja varsinkin sodankäyntiä käsittelevä luku jäi jotenkin pinnalliseksi ja hätäiseksi.

Nämä ovat kuitenkin pieniä virheitä muuten mielenkiintoisessa ja jokaiselle pseudokeskiaikaista fantasiaa pyörittävälle pelinjohtajalle hyvä opus, vaikkei mikään välttämättömyys.

Dragon Age: Haltiakaarti

Dragon Age -kampanja ei ole oikein edennyt, koska olemme saaneet pelattua yllättävän säännöllisesti Maken Threads of Sanity -kampanjaa Forgotten Realms -maailmassa. Niinpä DA on jäänyt omissa ajatuksissakin vähän taka-alalle, mitä nyt Set 2 -sääntöjä odotan kuin kuuta nousevaa.

Tylsällä luennolla sain kuitenkin inspiraation, joka oli pakko toteuttaa. Siispä kirjoitin tällaisen taustan (Background) Dragon Ageen. Jonkinlaisena inspiraationa oli esimerkiksi Byzantin keisarien varjaagikaarti tai ranskalaiset musketöörit.


Haltiakaartilainen (Guard elf)

Orlaisin keisarilla on uskollisten sotureiden osasto, haltiakaarti. Se muodostuu nimensä mukaisesti viidestäsadasta haltiasukuisesta soturista, jotka saavat yleensä kunnian vaarantaa henkensä keisarin puolesta vaarallisimmissa ja kurjimmissa tehtävissä, mitä sotilaille vain voi keksiä. He toimivat tarpeen mukaan esimerkiksi tiedustelijoina tai hyökkäyksen etujoukkona, joskus tärkeiden henkilöiden henkivartijoina. Useimmat haltiakaartilaisista kuolevat nuorina, mutta halukkaita heidän tilalleen löytyy, vaikka ankarat kokeet ja koulutus karsivat heikot hakijat.

Vaikka haltiakaarti saa useimmiten kurjimmat ja vaaralliset tehtävät, siitä huolimatta moni haltia rukoilee hiljaisuudessa saavansa kunnian palvella keisariaan kaartissa. Kaartilaiset ja heidän sukunsa nimittäin saavat jonkin verran muita haltioita enemmän kunnioitusta ja pienen palan maata suvulleen. Muut haltiat katselevatkin "keisarin haltioita" karehtien ja jopa vihaten. Toisaalta orlaisilaiset ritarisuvut pitävät näitä keisarin uskollisia ja rohkeita suojelijoita ja sotureita uhkana omalle asemalleen.

Kaartin haltioita pidetään pelottomina ja kuolemaan saakka uskollisina joukkoina, sillä kaartiin päässeet eivät missään nimessä halua häpäistä tai menettää asemaansa. Juonittelu kaartin sisällä johtajana asemasta tai palkkioista on usein kovaa, ja moni kaartilainen on tämän kamppailun johdosta kuollut tai huomannut joutuneensa karkotetuksi ulkomaille vakoojaksi tai lähettilääksi – tai lainsuojattomiksi.

Kaartilaiset pukeutuvat tehtäviensä mukaisesti yleensä yksinkertaiseen, tummanvihreään asetakkiin, jota koristaa Orlaisin keisarin aurinko ja peitsi. Aseistus on hyvin vaihtelevaa jousista peitsiin ja miekoista kirveisiin jokaisen kaartilaisen mieltymyksen mukaan. He ovat kovia ja ylpeitä sotilaita, joita vieroksutaan heidän haltiaperimänsä ja kaartista tuntemansa jääräpäisen ylpeyden takia.

Haltiakaartilaisen pelaaminen:
- Lisää 1 Voimaan (Strenght). Kaartilaisten koulutus on kovaa, ja selviytyneet ovat sitkeitä ja voimakkaita sotureita.
- Valitse jompikumpi Erikoistuminen (Focus): Constitution (Stamina) tai Willpower (Self-Discipline). Haltiakaartilaiset ovat sitkeitä ja uskollisia keisarilleen.
- Osaat puhua orlaisin kieltä.
- Valitse hahmoluokka. Voit olla "Warrior" tai "Rogue".
- Heitä 2d6 valitaksesi kaksi etua seuraavasta taulukosta. Jos sinulla on jo saatu etu, niin heitä uudelleen.

2: +1 Perception
3-4: Focus: Perception (Seeing)
5: Focus: Perception (Hearing)
6: Focus: Cunning (Heraldry)
7-8: +1 Dexterity
9: Focus: Dexterity (Riding)
10-11: Focus: Willpower (Courage)
12: +1 Willpower

Miten haltiakaartilaisen voisi tuoda mukaan peliin?
- kaikki pelaajahahmot ovat haltiakaartin jäseniä, ja suorittavat komentajiltaan ja keisariltaan saamiaan tehtäviä
- pelaajahahmo on ulkomailla salaista tehtävää suorittava kaartilainen
- pelaajahahmo on syystä tai toisesta karkotettu kaartista; kenties hän yrittää palauttaa kunniansa ja päästä takaisin kaartiin.

Tällainen taitaa olla vahvasti Dragon Agen virallisen kaanonin vastainen, mutta eipä sitä ole kenenkään pakko käyttää. Orlaisin hallitsijan vaakunasta ei löytynyt oikein tietoa, joten jonkin verran piti soveltaa. Dragon Agen pöytäpeliversion vahvuus on kyllä ehdottomasti tällaisen modaamisen helppous. Simppelit säännöt jättävät paljon muokkausvaraa.

Menipä luento mukavasti tätä pohtiessa.

Jaconian maailmankirja: Harmaat kotkat

Praedor-kärpänen ja pitkäjousipaarma purivat.

Jaconia on levoton paikka, ja vaikka suuria sotia ei olekaan käyty vuosiin, on aina jossain käynnissä rajakahakoita, heimosotia tai ylimysten välienselvittelyjä. Niinpä palkkasoturijoukoille riittää sarkaa ja maksajia.

Harmaat kotkat on yksi Jaconian monista - ja parhaiten palkatuimmista, arvostetuimmista ja pelätyimmistä - palkkasoturijoukoista. Se on hankkinut mainetta muun muassa taistelemalla Pohjois-Jaconiassa paimentolaisia vastaan ja puolustamalla Piperiaa merirosvoilta - ja lähes polttamalla koko Piperian kun joukkio ei saanut palkkoja ajallaan. Holrusin ja Tutusin välisessä sodassa joukkio julistettiin tekemiensä raakuuksien ja loikkausten takia lainsuojattomaksi molempien valtakuntien puolesta, ja harmaat kotkat suuntasivat kiireen vilkkaa etelään.

Harmaat kotkat koostuvat lähes yksinomaan etelän Suurien metsien metsäläisistä maineikkaine pitkäjousineen, mutta myös muualta Jaconiasta tulleet jousimiehet voidaan kelpuuttaa harmaiden kotkien riveihin. Alunperin joukot saapuivat Jaconian sotakentille noin kolmekymmentä vuotta sitten, kun kapinoivia maalaisia vastaan taisteleva Oftin kuningas palkkasi joukon metsäläisryöväreitä. Metsäläisjousimiehet totesivat menestyvänsä taistelukentällä, ja sen jälkeen joukkio on vaeltanut ympäri Jaconiaa vaihtelevalla vahvuudella. Nyt jokainen alkuperäisen joukon jäsen on jo maan mullissa.

Barbaarimaisesta taustastaan huolimatta tämä palkkasoturijoukkio muodostuu kivenkovista ammattisotilaista, joita arvostavat kaikki sotataidon salat tuntevat ja tappavia jousimiehiä tarvitsevat sotapäälliköt. Hyvien varusteidensa, liikkuvuutensa, kokemuksensa ja kurinalaisuutensa ansiosta harmaat kotkat palkataan usein armeijan yleis- ja luottojoukoiksi. Sotapäällikön kannattaa kuitenkin maksaa palkat ajallaan, sillä harmaat kotkat ovat tunnetusi nopeita loikkaamaan vastustajan riveihin, jos palkka tai herran käytös ei heitä miellytä. He eivät liioin emmi pakkoverottaa sota-alueen asukkaita - usein epätavalllisen kovalla kädellä - joten rahvaan parissa he ovat pelättyjä ja vihattuja; yksinäisen harmaan kotkan ei kannata jäädä sota-alueella rahvaan armoille.

Harmaat kotkat ylpeilevät taidoillaan jousimiehinä, ja lähes jokaiselta joukkion jäseneltä löytyy joko kaarijousi tai jopa arvostettu ja voimakas metsäläisten pitkäjousi - varsijousia harmaat kotkat pitävät osaamattomien ja vätysten leluina ja sopimattomina todellisille jousimiehille. Jokaisella soturilla on omana henkilökohtaisena varustuksenaan myös tarvittavat varusteet ja aseet lähitaisteluun. Jokainen metsäläisten parista tullut jousimies kantaa ylpeänä oman sukukuntansa tunnuksia ja värejä. Yhtenäisiä tunnuksia tai varusteita harmailta kotkilta ei löydy - mutta eipä niitä löydy kovin monelta viralliselta armeijaltakaan. He ovat kylmäkatseisia, ylpeitä ja armottomia miehiä, taistelussa täysin pelottomia - ja arvaamattomia. Jotkut huhut väittävät Harmaiden kotkien käyttävän myrkytettyjä nuolia!

Harmaiden kotkien lukumäärä muuttuu yhtä tiuhaan tahtiin kuin mitä joukkion johtaja vaihtuu, sillä sotaretkillä osa sotureista välttmättäkin kuolee joko taisteluissa tai kulkutautien kynsissä, ja kotkien päälliköillä on tapana johtaa miehiään eturintamassa. Tällä hetkellä joukkiota johtaa huhujen mukaan Mustasiipi-niminen metsäläissoturi, ja että koko joukkio olisi matkustanut Pothiin metsäläisten kuningas Miranin palvelukseen.

Harmaat kotkat voidaan lukea sotilastyypiltään "metsäläisjousimiehiksi", joten heidän taisteluarvonsa suurissa taisteluissa on +5:n luokkaa. Pelinjohtaja saa päättää oman harkintansa ja taistelun koon mukaan joukkion koon. Yksittäisen harmaan kotkan ohjearvona voi hyvin käyttää palkkasoturin ja metsäläisen sekoitusta, ja johtajat voivat olla jopa ritarien tai praedorien veroisia. Varustuksena kaikilla harmailla kotkilla on jousi (kaari- tai pitkäjousi), jokin lähitaisteluase ja useimmilla nahkapanssari, mutta osalla jopa rautanahkaa tai ketjuhauberkki.

Harmaat kotkat voisi kuvata esimerkiksi sisäänpäin lämpiävinä, ylpeinä ja oikeastaan hieman kusipäisinä sotureina, jotka tekevät jopa raakojen palkkasoturien mittapuulla häikäilemättömiä ja verisiä tekoja.

Harmaat kotkat voi tuoda peliin niin seikkailijoiden liittolaisina kuin vihollisinakin. Mahdollisia seikkailunaiheita voisi olla esimerkiksi liikaa laittomuuksia tehneen harmaan kotkan etsiminen epäluuloisen ja omiaan viimeiseen asti suojelevien palkkasotureiden keskeltä, tai sitten kotkien johtaja Mustasiipi saattaa palkata seikkailijat esimerkiksi etsimään joukkion kadonneen/varastetun standaarin.

Bandirin päiväkirjamerkinnät 17

3: Kohtaamisia

Tarina kertoo, että Astorosin kaupungin perusti Merienin kuningas Adgar Talavor seikkaillessaan noilla kesyttämättömillä, vaarallisilla seuduilla. Alun perin kaupunki tarkoitettiin vain kuninkaan mukana kulkevan seikkailija- ja sotilasjoukkion leiriksi, mutta Adgarin vapautettua lähistön kylät Baraca Verisen suurhiisiryövärien piinasta kyläläiset asettuivat suojaisaan leiriin. Alun perin tuo valtakunnan pääkaupungiksi kasvava keskus ei ollut pientä telttakylää kummempi, mutta Adgarin auttaessa estrealaisia kesyttämään levottoman kotimaansa kaupungista kehittyi hiljalleen turvapaikka niille, jotka halusivat suojaa villiltä erämaalta. Paaluaitaus kohosi suojaamaan telttakylää, ja lopulta teltat korvattiin hirsistä rakennetuilla taloilla.

Kun Adgar sitten katosi viimeisellä kohtalokkaalla sotaretkellään Melnbarin metsän siimekseen olivat vastanimetyn Astorosin (tuo nimi tarkoittaa Turvapaikkaa estrean vanhalla kielellä) asukkaat jo rakentamassa kivistä muuria uuden kotinsa suojaksi.

- Elenir Kiurun teoksesta "Adgarin perintö: Estrean ensimmäiset vuodet". Astorosin kirjurikillan luvalla alkuperäisteoksesta kopioinut ja tiivistänyt Verla Sinisormi.


Neljäs matkapäivä oli kääntymässä jo iltaan, kun astuimme Astorosin vankkojen kivimuurien vilpoiseen varjoon. En voi väittää, ettemmekö olisi olleet kuitenkin helpottuneita nähdessämme edessämme tuon yhden läntisen maankolkan mahtavimmista kauppakaupungeista; täällä saisimme hieman levähtää, ennen kuin jatkaisimme matkaamme Mernbarin metsään.

Astoros on komeankokoinen ja vaikuttava kaupunki, joka on toiminut seudun merkittävän keskusksena ja kauppapaikkana aina kuningas Adgar Talavorin ajoista lähtien. Kaupungin eteläpuolella levittäytyvällä aukealla Antar-joen rannalla järjestetään kesän viimeisenä kuukautena valtakunnan suurimmat karjamarkkinat, joihin saapuu karjapaimenia kaikkialta Estreasta.

Itse kaupunki on kasvanut tasaisesti perustamisestaan lähtien, ja harmaat, vanhat kivirakennukset ovat kohonneet korkeutta tilan loppuessa siten, että kaupungin ylemmän kerroksen asukkaat pystyvät kättelemään naapureitaan parvekkeiltaan.

Kun minä, Karlon ja Isele saavuimme ensimmäistä kertaa yhdessä Astorosiin, oli kaupunki vaikuttava ja tervetullut näky, vaikka katujen arkisen vilinän sijalle olikin vaihtumassa suurkaupungin iltaelämä. Markkinakojuja kerättiin jo pois, ja kievarien ovista ja ikkunoista raikui puheensorinaa ja hilpeää laulua. Laulun ja kojujaan kasailevien kaupustelijoiden sijaan huomioni tarkentui kuitenkin torin laidalla seisovaan ilmoitustauluun ja siinä roikkuvaan ilmoitukseen:

-- Retkikunta Mernbarin metsään. --
Hänen arvonsa Lordi Varram etsii vain kokeneimpia ja kovimpia eränkävijöitä ja sotureita retkikuntaansa.

Retkikuntaan osallistujille maksetaan erinomainen korvaus joka edellyttää Taitoa ja Rohkeutta selviytyä metsän vaaroista.

Kaksi kultapalaa päivä. Ilmoittautumiset Ragos Tulimielelle, Myrskytuulen Majatalolla.

"Muillakin kuin meillä näyttää olevan asiaa Mernbariin", sanoin ja osoitin ilmoitusta Iselelle ja Karlonille. Ragos Tulimielen nimi oli minulle tuttu - hänestä olivat kuulleet kaikki seudun vähänkään kauemmin leipänsä miekalla hankkineet palkkasoturit. "Ragos Tulimieli on kokenut seikkailija ja kulkija; hän ei millekään eväsretkelle miehiä keräisi - ja ilmoituksessa kysytään kokeneimpia eränkävijöitä ja sotureita heidän mukaansa. Mitäköhän tämä lordi Varram halajaa metsästä?"

"Toivottavasti vain outo yhteensattuma", oli kuitenkin ainut mitä hän sanoi, mutta ei kyennyt kätkemään huolestuneisuuttaan minulta tai Karlonilta.

Seppä sen sijaan kohautti vain olkiaan ja haukotteli. Mies otti ilmeisen rennosti moisen uutisen. "Kenties lordi Varram haluaa vain päästä eroon metsässä majailevista roistoista", hän ehdotti.

"Se voi olla", myönsin, sillä Karlonin ehdotus kuulosti hyvinkin mahdolliselta. "Jos näin on, niin sehän on vain meille avuksi. Eivätpä rosvot ehdi meitä kiusata, kun pakenevat takaa-ajajia! Kunhan olemme vieneet Jasnirobekin antaman korun kauppiaalle, voisimme ehkä hieman kysellä mistä on kyse. Kenties olisi jopa syytä vierailla Myrskytuulen majatalossa..."

Hyborialainen aika ja maailmanrakennus

Sain vihdoin ja viimein itsestäni sen verran irti, että ostin Rbert E. Howardin kaikki Conan-tarinat sisältävän Complete Chronicles of Conan -teoksen. Toki osa novelleista on jo vanhoja tuttuja, mutta joukkoon mahtuu myös uusia tuttavuuksia, teoksen avaava essee Hyborian Age heti ensimmäisenä.

En ole koskaan aikaisemmin miettinyt erityisemmin hyborialaista aikaa yhtenä jaksona omaa maailmaamme, kuten Howard on tarkoittanut, mutta Howardin esseen luettuani osaan nyt arvostaa entisestään Howardin kykyjä kirjoittajana ja maailmanrakentajana. Essee oli mielenkiintoinen lukea ja ajatus hyborialaisesta ajasta osana omaa maailmaamme toimii fiktiona hyvin.

Kaikenkattava maailmankirja Hyborian Age kirjoitelmana ei ole, mutta siitä sai mukavasti kuvaa Howardin ajatuksista, ja myös omat ajatukseni (kiinnostavasta) maailmanrakentamisesta saivat uutta näkökulmaa. Mielessä kävi jopa Routamaiden maailmankirjan uudelleenkirjoittaminen ja sovittaminen Dragon Age -roolipelin sääntöihin.

Alkuperäinen essee englanninkielisenä. Suomeksi essee löytyy Conan Voittaja -kirjasta.

Routamaiden paluu - tavallaan!

Tässä pyydettyä Routamaat-tekstiä. Tämä taitaa olla kirjoitettu noin kaksi vuotta sitten, eikä minulla ole mitään mielikuvaa minkä laatuista teksti on. En siis ota mitään vastuuta tekstistä löytyvistä typeryyksistä. Innoittajina olivat ainakin Martinin Tulen ja Jään laulu, Lynchin Locke Lamoran valheet ja Hiltusen ja Vuorelan Praedor.

D&D:n, Pathfinderin tai Praedorin lisäksi maailmassa voisi käyttää myös Dragon Age -roolipelin sääntöjä; jo Thedasissa itsessään on paljon samoja aineksia kuin Routamaissa, ja pidän Dragon Agen systeemistä.

Alla vielä Routamaiden kartta. Paint on hieno ohjelma...

Jaconian maailmankirja: Hämärän kansa

Kirjoitin hieman taustatietoa Musta portti -novellissa esiintyneeseen noitaan liittyen, ja päätin lopulta kirjoittaa sen "Maailmankirja"-otsikon alle. Se, haluaako tämän osaksi omaa Jaconiaansa, on jokaisen oma asia; edes minä en välttämättä tätä "jokaiseen Jaconiaani" ottaisi, jos ymmärrätte mitä tarkoitan...

Historiaa
Kauan ennen Borvarian tuhoa ja Jaconian velhokuninkaiden valtaa hallitsi outo, enää vain vanhimmissa taruissa ja legendoissa muistettava kansa mailla, jotka nykyään Jaconiana tunnetaan. He olivat yksinkertaisiin oloihin tyytyvää kansaa, joka asutti Jaconian vuoristojen rinteitä ja noina aikoina vielä laajemmalle ulottuvien Suurien metsien muodostamia erämaita. He liikkuivat mieluiten iltahämärän ja aamuruskon aikaan, joten kun velhokuninkaat viimein kohtasivat tätä outoa väkeä, ryhdyttiin heitä kutsumaan hämärän kansaksi. Jos näillä oudoilla olennoilla oli oma nimi kansalleen, niin on se unohtunut aikojen hämäriin jo vuosisatoja, ellei tuhansia vuosia sitten.

Kuten moni muukin asia hämärän kansasta, myös syy, miksi heidän ja velhokuninkaiden välillä käytiin sota, on unohtunut – tuskinpa velhotkaan enää syytä muistavat. Todennäköisesti syynä oli kahden toisilleen vieraan kulttuurin yhteentörmäyksessä syntyneet erimielisyydet ja Borvarian laajentumisen ja vahvistumisen uhka hämärän kansan elämäntavalle, tai kenties kyseessä oli yksinkertaisesti ahneiden velhokuninkaiden halu päästä eroon arvokkaita, asutettavia seutuja vartioivista alkuasukkaista. Oli syy mikä tahansa, kirjoitetaan vanhoissa tarinoissa velhojen ja hämärän kansan käyneen lukuisia sotia Jaconian hallinnosta. Sodan päätteeksi Jaconiasta tuli osa Borvarian jatkuvasti kasvavaa velhojen mahtavaa valtakuntaa, ja sodassa valmiiksi kärsinyt hämärän kansa heikkeni ja väheni.

Borvariaa kohdanneeseen tuhoon mennessä hämärän kansa oli kadonnut jo lähes kokonaan Jaconian maanpäältä. Jaconian sisällissotaan mennessä koko outo rotu oli painunut jo niin syvälle historian lehtien sivuille, että vain harvat olivat heistä edes kuulletkaan, vaikka tarinat yön pimeydessä liikkuvista aaveista ja metsästäjistä kertovat kenties juuri hämärän kansasta. Kuitenkin velhot, joista jotkut hämärän kansasta ovat joskus lukeneet, uskovat heidän kuolleen sukupuuttoon, ja heidän outojen tapojensa unohtuneen historian hämäriin: he olivat vaatimatonta ja vähään tyytyvää kansaa, eikä heidän jäljiltään ole säilynyt edes mahtavia raunioita, kuten velhokuninkaiden jäljiltä on jäänyt.

Vaikka velhot ja Jaconian nykyiset asukkaat ovat hämärän kansan unohtaneet, ei hämärän kansa kuitenkaan ole jättänyt entisiä kotimaitaan täysin: vielä muutamia tuon oudon rodun jäseniä liikkuu yhä harvalukuisemmaksi käyvillä erämailla Suurten metsien siimeksissä ja Läntisten vuorten vähänkuljetuilla rinteillä. Lisäksi hämärän kansan verta kiertää erityisesti Läntisen Jaconian vuoristolaisissa ja joissain Tarai-heimon paimentolaisissa; tämä veri ja sen mukana kulkevat lahjat ovat viimeisiä muistoja katoavasta kansasta.

Ominaisuuksia ja piirteitä
Ulkomuodoltaan hämärän kansan jäsenet muistuttivat ihmisrotua, mutta samaan aikaan kaikki heidän piirteensä olivat oudon korostuneita ihmisiin verrattuina: heidän piirteensä olivat terävämmät ja epäluonnolliset – mikä saattoi olla osasyynä kansaan kohdistuneisiin vainoihin – ja he olivat epätavallisen pitkiä ja kevytrakenteisia. Koska he suosivat iltahämärää auringonvaloon sijaan, heitä pidettiin usein aaveina tai henkinä. Ilmeisesti he näkivät pimeässä tavanomaista ihmistä paremmin, sillä ainakin heidän jaden tai metsänvihreät silmänsä erottivat heidät erityisesti ihmisten suvusta. Tosin kuolemattomuuden eliksiiriä pitkään nauttineet velhot olivat huomattavasti epäluonnollisemman näköisiä, mutta he sentään olivat joskus muistuttaneet ihmissukua, kun taas hämärän kansa oli selvästi epäinhimillistä alkuperää. Eliniältään he olivat elinvoimaisia ja vahvoja, ja elivätkin useimmiten paljon tavanomaisia kuolevaisia pidempään, ja heidän outoja voimiaan hallitsevien tietäjien uskottiin olevan lähes kuolemattomia – se, kuinka paljon näistä taruista on tai oli totta, onkin taas yksi kysymys lisää…

Epäinhimillisten piirteidensä sijaan kuitenkin hämärän kansan oudot kyvyt ja voimat erottivat heidät Jaconian tavallisista kuolevaisista, ja juuri heidän voimansa saattoivat olla osasyynä sotaan velhoja vastaan. Velhot nimittäin huomasivat pian, että hämärän kansalla oli läheinen yhteys unien ulottuvuuteen ja ennaltanäkemisen mahtaviin taikavoimiin, ja mahtavimmat hämärän kansan parissa pystyivät vaikuttamaan jopa muiden ajatuksiin uskomattoman helposti. Näiden mahtavien lahjojen lisäksi he hallitsivat myös muut loitsut ja taikavoimat yhtä hyvin, kuin useimmat mahtavimmista velhomestareista, ja ellei velhoilla olisi ollut määrällistä ylivoimaa ja teräksen salaisuutta apunaan, olisi sota hämärän kansan ja Borvarian velhojen välillä voinut kääntyä aivan toisin.

Unien lukeminen, ennenäyt ja ”hiljainen laulu”, kuten hämärän kansa telepaattisia kykyjään kutsui, ei kuitenkaan pelastanut tuota outoa rotua, vaan nyt he ovat vähentyneet ja heidän mahtinsa on heikentynyt lähes olemattomiin. Siellä täällä yksittäiset kansan jälkeläiset elävät erakkoina tietäjinä muusta maailmasta piittaamatta, mutta on vain ajan kysymys, kun viimeinenkin puhdasverinen hämärän kansan jälkeläinen on katoava. Nämä viimeiset, yksinäiset erakot kantavat syvää kaunaa ja kateutta vähäisiä kuolevaisia ja heitä salaa hallitsevia velhoja kohtaan. Toiset tämä kauna ja kateus saa toimiin, mutta useimmat tyytyvät kiroamaan anastajia ja valloittajia, ja toivomaan heille pitkää ja tuskallista kuolemaa – samanlaista kuolemaa, kuin on kohdannut hämärän kansaa.

Vaikka puhdasveriset hämärän kansan edustajat ovat lähes kadonneet, kiertää heidän verensä erityisesti joissain Läntisten vuorten vuoristolaisten ja Tarai-paimentolaisten suvuissa. Tämä erityinen veri ilmenee usein poikkeuksellisen vihreinä silminä tai muuten korostuneina piirteinä (erityinen pituus tai poikkeuksellisen terävät kasvonpiirteet), mutta joskus hämärän kansan veren mukana periytyvät myös heidän erityiset, yli-inhimilliset ominaisuutensa, eli esimerkiksi poikkeuksellinen yönäkö ja enneunet. Vuoristolaisten ja paimentolaisten keskuudessa näillä lahjoilla siunattuja pidetään usein pyhinä, ja Tarai-kansan parissa heistä tulee lähes poikkeuksetta heimon velhon oppilaita, mutta Jaconian sivistyneillä seuduilla useimmat poltetaan noitina, elleivät he onnistu pitämään outoja kykyjään salassa.

Hämärän kansa Praedor-pelissä
Hämärän kansa on käytännössä lähes kuollut ja kuopattu, ja harvat jäljellä olevat yksilöt ovat erakoituneita tietäjiä, joita praedorit saattavat kyllä kohdata, mutta jotka tuskin koskaan lähtevät liikkeelle piilopaikoistaan – ja nopeasti heidät sivistyneillä seuduilla demoneina ja perkeleinä roviolla poltettaisiinkin.

Hämärän kansan verta suonissaan kantavaa henkilöä pelaavalle sopivat esimerkiksi seuraavat ominaisuudet kuvaamaan hänen outoa alkuperäänsä: hämäränäkö, vaisto ja velhon sukua (hieman muokattuna) -edut, ja painajaisia, salaisuus ja tuntomerkki -haitat. Muutkin edut ja haitat luonnollisesti hämärän kansan vereen sopivat, mutta periaatteessa hämärän kansan perinnön pelaaminen on lähinnä ”hahmonpelaamista” eikä niinkään peliteknisiä sääntöjä. Useimmiten - lue: aina - hämärän kansan verta suonissaan kantava yksilö ei edes tiedä outoa verta suonissaan kantavansa, sillä kuolevaisista tai velhoistakin vain harvat hämärän kansan enää muistavat.

Tieto hämärän kansasta on 4n heitto historian tietämyksestä tai 3n heitto taruista ja legendoista.

Hämärän kansan ennenäyt ja unien ulottuvuuden tutkiminen luonnistuu aika hyvin pelkästään vaistolla, painajaisilla ja yhteistyöllä pelinjohtajan kanssa (epämääräisiä enneunia, jotka voivat tarkoittaa mitä tahansa), mutta jos haluaa viedä hahmoa maagisempaan suuntaan, voisi tälle esimerkiksi kokemuspisteillä sallia jonkinlaisia empaattisia kykyjä (täydellisen ”hiljaisen laulun” eli telepatian kehittyminen vie niin paljon aikaa, ettei pelihahmo ehdi sitä kuolevaisen elämänsä aikana opetella). Toisaalta tämä tunnetilojen ja ajatusten aistiminen voisi mennä myös pelkästään korkealla Ihmistuntemus ja/tai Juonittelu -taidolla.

Jaconian maailmankirja: Karumin kummun perintö

Tämä Tutusin historiaa valottava teksti alkoi alunperin yrityksenä keksiä "siisti tarina" Karumin kummuksi nimetylle mäelle Tutusin rajakukkuloilla. Siitä tuli kuitenkin jotain ihan muuta. Toivottavasti jotkut saavat tästä jotain irti, ja toivottavasti kukaan ei löydä "virheitä" liittyen Jaconian oikeaan historiaan. Yritin pysyä lähteille mahdollisimman uskollisena - niiden tietojen valossa, mitä me Jaconian historiasta tiedämme.


Jaconian sisällissodan päätyttyä ja viimeisenkin velhoruhtinaan sorruttua eivät velhot enää julkisesti sekaantuneet kuolevaisten asioihin, vaan jättivät Jaconian politiikan kuolevaisten kuninkaiden leikkikentäksi. Toki kuolemattomat salaisesti – ja demoniritareiden muodossa julkisestikin – edelleen ottivat osaa Jaconian elämään, mutta pääasiassa he pysyttelivät Circolin muurien suojassa, ja rajoittivat sekaantumisensa kuolevaisten politiikkaan nuorten velhojen harteille, jotka eivät vielä olleet etääntyneet liiaksi ”tavallisen väen maailmasta”.

Julkisesti velhot jättivät Jaconian hallinnon kuolevaisille, mutta jopa kuolemattomien joukosta löytyi edelleen niitä, jotka näkivät velhojen velvollisuutena ja oikeutena Jaconian hallitsemisen kuninkaina ja ruhtinaina. Tutusissa, joka Warthin rajalla sijaitsevana valtakuntana oli aikoinaan joutunut kärsimään oman osansa velhojen loitsujen vaikutuksista ja velhoruhtinaiden mielivallasta, kerrotaan legendaa yhdestä tällaisesta vallanhimoisesta velhosta: Karum Kernasista.


Jaconian sisällissodasta oli kulunut jo satoja vuosia kun Katovuosina tunnettujen vuosien jälkeen, vuonna 313, Tutusin hallitsijoiksi nousi pitkän Mada-suvun dynastian jälkeen Carelin huone. Carelin huone oli Tutusissa yhtä maineikas, kuin Valiar Madan perilliset, joten vallan siirtyminen ei aiheuttanut suurta vastustusta Tutusin ylimystön tai rahvaan parissa. Lisäksi Mada-suvun hallinto oli jo jakanut Hyviä vuosia seuranneiden katovuosien aikana verisesti valtakuntaa kilpaileviin, lähes sisällissodan partaalla tasapainotteleviin ryhmittymiin. Carelin huoneesta noussut ensimmäinen kuningas, Terias, onnistui kuitenkin neuvottelemaan kaikkien yllätykseksi ja iloksi ryhmittymien välille kompromissin, jonka myötä tilanne rauhoittui.

Terias Carelin aikaa muistellaan edelleen Tutusissa hallitsijana, joka palautti lähes Hyvien vuosien aikaisen menestykse. Kuningas Terias Carelin johdossa valtakunta menestyi, sivistys kukoisti ja hyvinvointi oli kaikkien eikä vain rikkaiden oikeus – tai niin ainakin tarut sanovat. Lisäksi Teriasta pidettiin aatelistaustastaan huolimatta aina kansanmiehenä, joka oli kotonaan yhtä lailla hovissa kuin maatilallakin, ja tarinoissa kerrotaan Teriasista osallistumassa pääkaupungin lähimaatilojen töihin kädet savessa – se, kuinka paljon näistä tarinoista on totta, on tietenkin kyseenalaista. Kuitenkin paljon Holrusissa kehitetystä modernista maanhoidosta otettiin Teriasin aikana käyttöön myös Tutusissa.

Carelinin huoneen hallintokauden merkittävimpänä konfliktina pidetään Kuolleen jumalan kirkon valtaannousua ja sen myötä nousseita levottomuuksia. Teriasin hallinto suhtautui uuteen uskontoon maltillisesti, mutta Kuollutta jumalaa suosien, sillä uuden hallitsijan arvovaltaa luonnollisesti tuki uuden uskonnon idea vanhan tekemisestä tietä uudelle. Artanten kirkkoa ei kuitenkaan erityisen voimakkaasti vainottu, mikä toisaalta nosti ristiriitoja Tutusin hallitsijan ja Kuolleen kirkon papiston välillä.


Teriasin ikääntyessä pelättiin, että Carelin huoneen aikaansaama rauha kuitenkin päättyisi, sillä kuninkaalla oli kaksi poikaa, Caibur ja Barad. Terias oli tehnyt pojista vanhemmasta, Caiburista, perillisensä ja Tutusin kruununprinssin, mutta oli antanut nuoremmalle pojalleen Baradille valtakunnan tärkeimpiin alueisiin kuuluvat läänitykset etelässä. Terias toivoi, että vahva itsehallinto Idamarin herttuana pitäisi nuoremman pojan tyytyväisenä ja turvaisi rauhan Carelin huoneen seuraavien polvien aikana.

Kun kuningas Terias sitten kuoli vuonna 349 Valiarin aikaa, näytti aluksi kuninkaan suunnitelma kantavan hedelmää: Barad keskittyi hallitsemaan Idamarista itäistä ja eteläistä Tutusia, kun taas Caibur hallitsi vuodet 349-354 V.a. pohjoista ja länttä kuninkaana.

Caiburilla oli paljon isänsä hyvinä pidettyjä ominaisuuksia; hän oli rauhantahtoinen ja taitava neuvottelija, ja hänen onnistuikin luoda Mada-hallinnon aikana tulehtuneet välit Suniaan lähes tyhjästä uudelleen. Kuningas Caiburin aikana alkoi myös kahden valtakunnan lähentyminen toisiinsa, ja tämä lähentyminen ja ylimysten läänitysten omistus molemmin puolin rajaa on jatkunut aina näihin päiviin saakka.

Kotimaassa Caiburilla ei kuitenkaan ollut samanlaista asemaa rakastettuna hallitsijana, kuin hänen isällä Teriasilla oli ollut. Hän vietti paljon aikaa pohjoisessa, Sunian hovissa, mikä heikensi hänen asemaansa rahvaan keskuudessa; Terias oli ollut aina kansanmies, kun taas Caibur oli etäinen ja kylmä hallitsija. Myös aatelisto tunsi asemansa heikoksi, kun pohjoisen ”vieraat” saivat omistuksia usein jopa kotimaan aateliston kustannuksella – tosin samanlaisissa tunnoissa oltiin myös Suniassa, kun tutusilaiset saivat maalahjoituksia heidän naapureistaan, mutta Suniassa kuningashuone kuitenkin onnistui säilyttämään vahvan asemansa.

Idamarissa herttua Barad huomasi, mihin päin tuulet tulisivat puhaltamaan. Hänellä oli monia Caiburillekin periytyneitä ominaisuuksia, kuten kyky neuvotella ja löytää kaikkia osapuolia miellyttäviä sovintoratkaisuja, mutta etelään ”sidottu” Barad oli myös ansainnut jo isänsäkin nauttiman maineen kansanmiehenä, minkä lisäksi rajakahnaukset holrusilaisten aatelisten kanssa olivat tuoneet hänelle mainetta suurena soturina. Yhä useampi pohjoisenkin aatelinen katseli mietteliäänä etelän suuntaan, ja Barad päätti käyttää tilaisuutta hyödykseen. Hän alkoi kuiskutella pohjoisen aateliston korviin, että kenties kuningas ei arvostanut heitä tarpeeksi, kun taas uusi kuningas voisi hyvinkin nähdä heidän arvonsa. Kun Caiburille ei ollut vielä syntynyt perillistä, oli selvää, kuka tämä uusi kuningas tulisi olemaan…


Kuiskuttelut yltyivät lopulta puheeksi vallankaappauksesta, jotka kantautuivat jo Suniassa oleskelevan Caiburinkin korviin. Veljensä petollisuudesta raivostunut Tutusin kuningas kokosi sunialaisten ja itselleen vielä uskollisten Tutusin aatelisten tuella sotajoukon ja suuntasi etelää kohti kukistaakseen kapinan ennen alkamistaan. Joukko oli sen verran suuri, että vielä valmistautuvat Baradin kapinalliset olisivat olleet hyvin tukalassa tilanteessa – ja herttua Baradin kohtalo olisi ollut varmasti hyvin epämiellyttävä.

Tuntui kuitenkin, että kohtalo puuttui peliin. Kuningas Caibur nimittäin sairastui yllättäen, ja kuoli vain viikkoa etelään suunnanneen armeijan aloitettua marssinsa. Tästä äkillisestä sairastumisesta kiersi monenlaista tarinaa. Yksi suosituimpia oli, että kuningas oli suuttunut niin kovasti veljensä petoksesta kuullessaan, että oli miekkansa, Tutusin kansallisaarteen Tutusin terän, esiin tempaistessaan leikannut itselleen haavan, joka oli tulehtunut. Toinen suosittu väite oli, että itse Artante oli rankaissut kansansa hylännyttä kuningasta rutolla. Myös Baradin lähettämästä myrkyttäjästä kuiskittiin.

Totuutta kuningas Caiburin kuolemasta ei saatu koskaan selville, mutta lopputulos oli selvä: Barad Carel oli nyt ainoa laillinen vallanperijä. Ei kulunut kauaa, kun pohjoisessa Caiburille uskollisena pysyneet joukot vannoivat jo uskollisuuttaan uudelle kuninkaalle, ja kansakin vaikutti tyytyväiseltä kun kuningas vaihtui. Ennustettiin jo, että Terias Carelin hallitsijakauden vauraus oli aivan nurkan takana ja Carelin ensimmäisen kuninkaan suuruuden ja vaurauden aika palaisi.

Historiankirjoissa Barad Carelin aika (vuodet 354–358 V.a.) muistetaan kuitenkin kurjuuden ja surun aikakautena, joka katkaisi Teriasin hallinnon vaurauden. Barad, jota pidettiin isänsä kaikkien hyvien ominaisuuksien perijänä, tuntui muuttuvan lähes silmissä joksikin muuksi, ja on lähes ironisen huvittavaa, kuinka Terias Carel, Tutusin hienoimpiin kuuluva hallitisija, saattoi tuottaa niin kurjan vallanperijän, kuin Baradin.

Oli kyse sitten kaunasta Caiburin puolelle jääneitä aatelisia kohtaan, tai jonkinlaisesta syyllisyydentunnosta veljensä pettämisestä, tuli Baradista nopeasti hyvin epäluuloinen hallitsija, joka hallitsi rautaisella nyrkillä valtakuntaansa; monet Caiburille uskollisena pysyneet aateliset kuolivat epäilyttävissä olosuhteissa, Suniassa asustelevat Tutusin aateliset saivat varsin selväsanaisia viestejä, ettei kotimaahan ollut enää tulemista ja sunialaiset aateliset taas karkotettiin takaisin kotimaahansa. Nämä karkotukset ja epäilyttävät kuolemat vaurastuttivat kruununhuonetta, mutta toisaalta suututtivat aateliston.

Myös Artanten papiston Barad onnistui suututtamaan syrjäyttämällä Artanten uskonnon täysin Kuolleen jumalan uskonnolla ja korottamalla neuvonantajakseen tuntemattoman kirjanoppineen, Karum-nimisen Kuolleen jumalan papin. Yhä enemmän Baradin hallinnosta tuntui kuitenkin jäävän tämän mystisen papin harteille, kunnes itse kuningasta pidettiin pikemminkin lemmikkikarhuna, kuin hallitsijana; vaarallisena ja arvaamattomana, mutta häkissään muiden vietävänä.

Rahvaan suosio oli Baradin hirmuhallinnon viimeinen toivo, mutta kun kuningas käänsi ankaran katseensa myös talonpoikien Teriasin aikana saamiin oikeuksiin, eivät enää edes maalaiset tyytyneet odottamaan Ceralin huoneen seuraavaa hallitsijaa. Ylimystö ja Artanten papisto houkuttelivat maalaiset kapinaan, ja useita läänejä niin etelässä kuin pohjoisessakin irtautui Tutusin valtaistuimesta. Aluksi Baradin uskollisten joukkojen onnistui kukistaa verisesti nämä kapinat, mutta jos kuningas oli uskonut hirmutekojen pelottavan muut niskuroijat takaisin ruotuun, oli hän pahasti väärässä. Seitsemän Tutusin maineikkaimpien ylimyssukujen perillistä nousivat ”nukkekuningasta” vastaan, ja johdattivat joukkonsa hyökkäykseen Tutusin ja Holrusin rajakukkuloille asemiin asettunutta kuningasta ja hänen joukkojaan vastaan.


Kapinallisia johti itsensä kuninkaan kaukainen sukulainen, Ceralin erään sivuhaaran perillinen, Darenos nimeltään. Edes Darenosin ei ollut onnistunut houkutella nimellään riittävästi joukkoja, että kapinallisilla olisi ollut määrällisesti mitään mahdollisuuksia hyvissä asemissa odottavia kuninkaallisia joukkoja vastaan – varsinkin kun Baradilla sanottiin olevan käytössään velhona pidetyn Karumin taikavoimat. Darenos ja kuusi muuta kapinan johtajaa keksivät kuitenkin suunnitelman: yön laskeuduttua he iskivät salakavalasti suoraan vihollisarmeijan sydämeen toivoen surmaavansa Baradin ja tämän lähimmät neuvonantajat ennen kuin armeija ehtisi toimia.

Tarinoissa kerrotaan seitsemän vapauttajan urhoollisesta taistelusta hirviökuningasta ja hänen kätyreitään vastaan; kolme kapinajohtajista sai taistelussa surmansa, mutta verenvuodatuksen päätyttyä myös kuningas Barad makasi kuolleena suuren telttansa lattialla, ja Darenos Carel huudatettiin sekä kapinallisten että kuninkaallisten joukkojen edessä kuninkaaksi.

Miten Darenos onnistui sieppaamaan kuninkuuden näin helposti vakiintuneelta, joskin raakuudestaan tunnetulta, vihatulta ja pelätyltä kuninkaalta? Yksi syy oli ainakin Darenosin häikäilemättömyys. Ennen kuin kukaan ehti tajutakaan, oli Barad kuollut ja Darenos oli nostanut vielä verisen kruunun omaan päähänsä. Epävarmuus oli suuri, ja kun Darenos vielä lupasi palauttaa kaikki Baradin kumoamat oikeudet, julistukset ja lait, niin useampi oli tyytyväinen kuin tyytymätön uuteen kuninkaaseen. Suosiotaan jo kymmeniä vuosia kasvattaneen Kuolleen jumalan kirkon asemaan Darenos ei uskaltanut kuitenkaan puuttua – millä oli uuden kuninkaan tulevaisuuden kannalta vakavia seurauksia.

Toinen syy, mikä nosti Darenosin suosioon, oli kuningas Baradista yhtäkkiä versonut huhu, joka tunustettiin pian totuutena: todellinen kuningas Barad oli kuollut jo vuosia sitten, pian valtaannousunsa jälkeen, ja hänen tilallaan oli hallinnut paha velho Karum Kernas, jonka aseman Kuolleen jumalan pappina oli ollut vain kulissia. Tarinan mukaan vallanhimoinen velho oli taikavoimillaan auttanut ensin kuningas Baradia surmaamaan Caiburin, ja sitten kun uusi kuningas oli valittu, oli velho pakottanut kuninkaan tuomaan velhon hoviin pappina. Tämän jälkeen kuningas oli jossain välissä surmattu, ja Karum oli ottanut hänen paikkansa. Tämän johdosta paikka, jossa kuningas Barad surmattiin, tunnetaan vielä tänäkin päivän Karumin kumpuna, eikä esimerkiksi Baradin kumpuna kuninkaan kuoleman merkiksi, tai Darenosin kumpuna uuden kuninkaan merkiksi. Joskus sitä kutsutaan kuitenkin myös Kuolleen kuninkaan kummuksi.


Kuinka paljon tästä tarinasta on totta? Vielä tänäkään päivänä kirjanoppineet eivät ole siitä varmoja. Tarinaa kuitenkin tukee Caiburin nopea kuolema ja se, että hoviin saapunut pappi Karum katosi ennen Karumin kummun tapahtumia, eikä häntä enää koskaan nähty.

Se kuitenkin tiedetään varmasti, että kauaa Darenos ei tarinansa varjolla hallinnut; syystä tai toisesta Circolin velhot ja demoniritarit matkustivat joukolla Tutusiin selvittämään tilannetta. Darenosin tarina ja oikeutus kruunuun julistettiin nopeasti valheeksi, ja vallananastaja karkotettiin – ja huhujen mukaan surmattiin samalla kun velhot ja demoniritarit kävivät voimalla Kuolleen jumalan kirkkoa vastaan. Osaksi tähän Tutusin tapahtumiin puuttumiseen vaikutti varmasti vuosina 358–359 käydyt velhojen sodat Kuolleen jumalan papistoa vastaan, mutta myös muista motiiveista kuiskittiin; olivatko velhot matkustaneet Tutusiin kostamaan yhden velhojen omista surmanneelle Darenosille?

Jotkut pitivät velhojen toimia Tutusissa muinaisen sopimuksen vastaisena velhojen sekaantumisesta kuolevaisten asioihin, mutta Farrignian tuella toimineet demoniritarit ja circolilaiset joukot rauhoittivat tilanteen. Asia myös painettiin villaisella kun velhot ja demoniritarit perääntyivät Tutusista rangaistuaan Darenosia valheistaan – Kuolleen jumalan kirkon aiheuttamat levottomuudet muualla Jaconiassa vaativat enemmän heidän huomiotaan.

Tämä kuolemattomien jyrkkä toiminta kuitenkin herätti esimerkiksi Holrusissa näihin päiviin asti jatkuneita epäluuloja velhoja kohtaan, ja huhut pappi Karumin velhoudesta jäivät ikuisiksi ajoiksi osaksi Tutusin kansantarustoa; vielä tänäkin päivänä useimmissa tarinoissa Karum Kernasia kutsutaan ”velhokuninkaaksi” ja hänen ja kuningas Baradin hahmot ja persoonallisuudet sekoittuvat keskenään.

Carelin huoneen kolmen sukupolven mittaiseksi jäänyttä dynastiaa seurasi sunialaisista Mada-hallitsijoista periytyvän hallinnon kausi, jonka aikana Rauhan vuodet alkoivat ja suhteet pohjoiseen, itään ja etelään vakiintuivat niiden nykyiseen muotoon: rauhalliseen yhteiseloon Sunian kanssa, riitoihin Holrusin kanssa ja epätoivoiseen liittolaisen etsimiseen Farrignian suunnalta. Sunian Mada-sukuisten hallitsijoita edustavan kuninkaan kuoltua vuonna 470 V.a. ilman perillistä palasi valtaan Farrignian Riivattua ruhtinasta pakeneva Merion Mada, jonka perustama kuningassuku hallitsee Tutusia vielä tänäkin päivänä. Nykyinen kuningas on Delaron Mada, jonka merkittävimpiin tukijoihin kuuluu ironisesti Ceralin suvun merkittävintä selvinnyttä haaraa edustava Edekin herttua Isgimnur.

Jaconian maailmankirja: Kantask

Kantask on sen verran merkittäväksi näyttämöksi peleissämme muodostunut, että se ansainnee jo muutaman sanan. Lisäksi tämä merkintä aloittaa todennäköisesti hyvin epäsäännöllisesti päivittyvän sarjan meidän peleissämme muodostunutta Jaconian maailmankirjaa.

Päivittelen näitä maailmankirjoja sitä mukaa, kun keksin jotain kirjoitettavaa. Vanhatkin merkinnät saattavat saada silloin tällöin päivityksiä. Mutta tässä siis muutama sana Kantaskista (löytyy Tutusin kartasta aika pohjoisesta)

Kantask on Tutusin ja Holrusin rajakukkuloiden pohjoisimmassa laaksossa sijaitseva kauppakaupunki, joka on saanut nimensä laaksoa hallitsevan, velhokuninkaiden aikaisen linnoituksen mukaan. Sen keskeinen sijainti Pohjoisen kauppatien varrella on tehnyt siitä merkittävän ja vauraan rajakaupungin, joka on vaihtanut omistajaa useamman kerran pitkän historiansa aikana.

Velhokuninkaiden edeltävältä ajalta Kantaskin historiasta on vain vähän tietoja, mutta sen tiedetään olleen Holrusin hallitsija Vortan Aranosin läntisin rajalinnake. Kun Vortan sitten Jaconian sisällissodassa menehtyi vihollistensa salajuoniin, jäivät Holrusin velhokuninkaalle uskolliset palvelijat yksin. Useimmat pakenivat Suden autiomaahan, mutta Kantaskin rajalinnakkeen ruhtinas Shathak jäi taistellakseen.

Trubaduurit osavaat kertoa sekä sankaritaruja, että kauhutarinoita Kantaskin edustalla käydyistä taisteluista, joissa velhojen loitsut ja kuolevaisten teräs surmasivat miehiä puolin jos toisin, kunnes kahdensadan päivän lähes taukoamattomien taistelujen päätteeksi Kantaskin väsyneiden ja vähentyneiden puolustajien rintama sortui. Rajalinna vallattiin, ja velhokuninkaille uskollisina pysyneet surmattiin viimeiseen mieheen.

Voittajat kuitenkin olivat vaikuttuneita Shathakin ja hänen palvelijoidensa uskollisuudesta, eikä kaupunkia ja sen alla levittäytyviä Shathakin suvun katakombeja synkkine salaisuuksineen tuhottu. Sen sijaan ne oli tarkoitus vain tutkia ja muurata sen jälkeen umpeen. Epäilemättä velhot uskoivat pääsevänsä käsiksi Aranosin uskollisten palvelijoiden salaisuuksiin, mutta pian taistelut Remus Thesioporusta vastaan Tulathissa vaativat velhojen kaiken huomion, ja Kantaskin salaisuudet unohtuivat ja hautautuivat.


Sisällissodan jälkeen kaupunki pysyi pitkään osana Holrusin valtakuntaa toimien valtakunnan länsirajan vartioasemana ja tärkeänä kauppapaikkana, mutta vuosien 76-96 aikana paimentolaisten aiheuttama uhka sai pohjoisen valtakunnat sellaiseen kaaokseen, että tutusilaisten paroni Aramus Seldorin onnistui ottaa kaupunki haltuun holrusilaisten nenän alta. Kun paimentolaiset sitten oli voitettu, oli paroni Seldor vakiinnuttanut jo asemansa kaupungin uutena hallitsijana, eikä heikentyneellä Holrusilla ollut varaa aloittaa uusia kahnauksia. Kaupunki jäi Tutusin etuvartioksi, ja kaupungin tuotot kulkeutuivat tästä lähin Seldorin suvun ja Tutusin kuninkaan kukkaroihin.

Jokikaupan aseman korostuessa Kantaskin merkitys kauppa-asemana on heikentynyt, mutta ei koskaan täysin kadonnut. Kaupunki on pysynyt vuosisadasta toiseen merkittävänä rajalinnana - ja suosittuna kiistan aiheena - Tutusin ja Holrusin välillä, ja Seldorin suku pysyi yhtenä Tutusin vanhimmista ylimyssuvuista aina viimeisen paronin kuolemaan Holrusin ja Tutusin sodassa vuonna 513. Sen jälkeen kaupunki oli muunmuassa Modredin ritarihuoneen hallinnon alaisena, ja vaihtoi useita kertoja omistajaa verisen sodan aikana.


Kantask on merkittävä kauppakaupunki, ja siten se on vuosisatojen aikana paisunut ulos muureistaan kerran jos toisenkin. Lähiseudun metsät on hakattu jo kauan sitten pois peltojen tieltä, ja hirret on käytetty kaupungin rakennusaineena, samoin kuin kerta toisensa jälkeen hyödyttömäksi osoittautunut kaupunginmuuri, kunnes vuonna 489 paroni Barec Seldor päätti rakentaa kaupungin ympärille vain nimellisen muurin. Kaupungin merkittävimmäksi suojaksi jäikin itse alkuperäistä rajalinnaketta suojaava, velhojenaikainen muuri, johon ei kuolevaisten miesten hakut ja vasarat pystykään.

Kauppa-asemastaan huolimatta kaupunki on omalla tavallaan hyvin vaatimaton ja maalaismainen: useimmat rakennuksista ovat yksinkertaisia, korkeintaan pari kerrosta korkeita rakennelmia, ja elintärkeät pellot alkavat heti kaupungin viimeisimmän ulkomuurin juurelta. Merkittävistä rakennuksista huomattavin on alkuperäinen rajalinnake, mäen laella kohoavat neulamaiset kaksoistornit muureineen. Mäkilinnan juurella levittäytyvät merkittävät Artanten temppelit ja ylimysten ja kauppahuoneiden hienommat asumukset ja varastorakennukset.

Länsikaupunki on rakennettu rahvaan perinteiseen tapaan savitiilistä. Katot ovat pohjoisessa leviäviltä louhoksilta saatavaa saviliusketta, joka on levinnyt suosittuna lähiseudun kaupunkeihin molemminpuolin rajaa. Itäinen kaupunki on uusinta asutusta, ja se on rakennettu etelän kukkuloilta rahdatuista hirsistä. Itäkaupungista löytyy Kantaskin merkittävimmät majatalot, kuten Karmea Karju, Louhikivi ja Keltainen tuoppi, ja kaupunginosa on perinteisesti kauppakaravaanien ja matkustavaisten suosiossa.

Praedor: Tutusin kartta

Alla jonkinlainen versio Tutusin valtakuntaa pikkuhiljaa esittämään muodostuvasta kartasta. Kaupunkeja, maastoa ja vastaavaa puuttuu varsinkin valtakunnan länsiosista, mutta kamppanjan 2-osa varmaan keskittyykin itäisille mäkimaille - tai sitten ei.

Halukkaat saavat käyttää ihan vapaasti. Kartta myös tulee varmaan muuttumaan vielä monta kertaa... Lisäksi kuvan laatu saattaa vähän kärsiä, mutta jos joku haluaa alkupeäräisen kuvan niin pommittakaa kommentteihin niin voin lähettää sen esimerkiksi sähköpostiin...

Päivityksiä karttaan:
- Karumin kumpu -niminen mäki lisätty karttaan. Hieno nimi, kiitokset siitä Juholle.
- Varena, Beres, Burran kaivos ja Iridalin kylä lisätty karttaan.
- Rajakukkuloiden länsipuolella kulkeva tie lisätty karttaan. Sen verran sitä on kuljettu, että pakko kai sekin on "virallisesti" paikalleen piirtää...