Olemme pelanneet viime aikoina keskiajan Italiaan sijoittuvaa Patriisi-kampanjaa, jota olen kirjannut Dagonin kirjan puolelle nimellä "Kaarle Eerikinpojan muisteloita". Viime pelikerralla keskustelimme hieman pelien jatkosta ja tulevista kampanjoista. Yksi aihepiiri, jota käsiteltiin, oli taikuuden merkitys ja "tyyli" tulevissa fantasiapeleissä.
Minulla on hieman vaikea suhde taikuuteen fantasiaroolipeleissä. Toisaalta taikuus kiehtoo minua, mutta toisaalta en tee kovinkaan usein taikojia - en ainakaan Dungeons & Dragons -pelien perusasetelmaan sopivia taikojia efektiloitsuineen, tulipalloineen ja taikakilpineen. Tämä on siis oma mieltymykseni, eikä niinkään badwrongfun!-julistus - tai ainakin yritän välttää kirjoittamasta badwrongfun!-julistusta. Toivottavasti onnistun...
Taikuudessa minua kiehtoo vaikeasti määriteltävä mystiikka ja salaperäisyys. Näen mielelläni taikuuden usein sellaisena voimana, joka on vaikeasti kaitsittavissa - mahtina, jonka salaperäisyydet avautuvat hitaasti ja epävarmasti. Sen voima voi olla selkeä ja ehdoton, mutta taikuuden mahti on vähäeleistä ja hienovaraista - vähemmän tulipalloja ja enemmän heikolla ihmismielellä kikkailua ja ennustamista.
Se, että taikuus on mahtavaa ja "epäbalanssissa" muihin pelissä vallitseviin teemoihin (vrt. ikuinen vääntö D&D:n hahmoluokkien välillä), ei ole minusta ongelma. Se, että tuon mahtavuuden lisäksi taikuus on tylsää "Valitsen tänään loitsut 3X, 2Y ja Z, sekä luotan taikesineideni A, B ja C antamiin bonuksiin ja lisäominaisuuksiin" -tyylistä listojen pläräämistä. Se voi olla monelle pelillisesti tyydyttävää ja onhan se ehkä helpoin tapa käsitellä selkeästi taikuutta - mutta mielestäni taikuuden ei tarvitse aina olla selkeää!
Minusta turhan tarkat ja hallinnoidut säännöt taikuudessa lannistavat osan taikuuden salaperäisyydestä, ja tämän johdosta taikuuden mahtikin tuntuu jotenkin vähäisemmältä - arkipäiväiseltä. Olen huomannut, että esimerkiksi D&D-peleissä velhoja, pappeja yms. mahtavia loitsijoita kyllä arvostetaan, mutta hyvin modernista näkövinkkelistä - ryhmän yhteisinä resursseina. Taikuus ei liioin ole "taikuutta" vaan voimavara, resurssi, josta ammenetaan. Tämä koskee mielestäni myös samaan peliryhmään kuuluvia pelejä, kuten esimerkiksi Pathfinder tai Castles & Crusades, jotka itse omistan. Taikuus on seikkailijoille usein liian tavanomaista, eikä se mahtava tulipallo tunnu enää niin ihmeelliseltä.
Miten taikuuden mystiikkaa voisi sitten pitää yllä? Minä keksin äkkiseltään kolme erilaista tapaa, joista enemmän seuraavaksi.
Vaihtoehto 1: "Taikuuden mystiikka roolipelaamalla"
Tämä on varmaankin se yleisin keino peleissä, jota ehdotetaan silloin, kun pelisysteemi itsessään sisältää hyvin tarkat säännöt taikuudelle, mutta peliryhmä itsessään haluaa tehdä taikuudesta mystisempää. Tämä on usein myös viime vuosina suunnittelemissani peleissä toistunut mantra, ja olipa "Tämä on kyllä D&D, mutta Taikuus on harvinaisempaa ja mystisempää" esimerkiksi Routamaat-pelimaailmani tärkeä lähtökohta.
Nyt jonkin verran pelisuunnittelua ja hieman enemmän kampanjamaailmasuunnittelua nähneenäni olen kuitenkin tullut siihen johtopäätökseen, että "Taikuuden mystiikan roolipelaaminen" ei ole paras mahdollinen ratkaisu - tai ei ainakaan helpoin. Jos jonkin näkökulman tai vivahteen haluaa välittyvän pelipöytään, myös sääntöjen pitää jollain tavalla tukea tätä näkökulmaa jotenkin. Voi toki olla, että olen vain huono roolipelaaja, mutta minusta taikuuden mystiikka on mielestäni niin selkeästi peliä määrittelevä piirre, ettei sitä voi jättää pelkästään pelaajien ja pelinjohtajan roolipelaamisen harteille, vaan myös sääntöjen pitää tuoda tämä jollain tavalla esille.
En väitä etteikö mystiikan saavuttaminen voisi olla mahdollista pelkästään roolipelaamalla, mutta ainakin se on varmasti todella haastavaa. Itse en ole täysin onnistunutta esimerkkiä siitä vielä koskaan nähnyt. Jos systeemiksi valitaan hyvin säänneltyä taikuutta sisältävä säännöstö, tihkuu se sääntely melkein väkisinkin peliin.
Esimerkki eräästä D&D-pelistä:
Seikkailijapari tutkii vanhoja raunioita ja saa vastaansa kammottavan, hontelon ja nälkiintyneen olennon. Olennon kädet hehkuvat jäänsinistä valoa ja kosketusta seuraa tuska ja voimien menetys.
Toinen pelaajista kysyy: "Tekikö se Shocking Graspin?"
Minä vastaan, koska pelaajan hahmo on kuitenkin aikasten pätevä loitsija ja varmasti tuntee erilaiset loitsut: "Ei, se oli Chilling Touch."
Sinällään tilanteessa ei mielestäni ollut mitään vikaa, ja D&D:n työkalupakki tarjosi minulle loistavan työkalun kammottavaa, kosketuksellaan voimaa ja elämää varastavan olennon tekemiseen. Ongelmaksi kuitenkin muodostui D&D:n perusasetelma: taikuus on säänneltyä, ja oikeilla valmisteluilla seikkailijaparin velho olisi pystynyt samaan (itse asiassa kyseessä oli Sorcerer-hahmoluokka, joten valmistelut olisi pitänyt tehdä jo tasoa nostaessa, mutta silti tämä väite mielestäni osuu ja uppoaa). Tämä tarkoittaa, ettei olento oikeastaan ollut kovin salaperäinen tai uhkaava (muuten kuin voima vs. voima -asetelmassa), koska pelaajilla on mahdollisuus käyttää juuri samoja resursseja.
Toki olisin itsekin voinut vetää tilanteen toisin vaikka sillä tavoin, etten olisi kertonut mistä taiasta oli kyse. Minusta kuitenkin on tärkeää antaa arkaanista tietoa selkeästi hallitsevalle hahmolle sitä pelin sisäistä tietoa loitsuista, kun sitä kerran on olemassa. Ikävä kyllä tämä lähtöasetelma ei ole paras mahdollinen taikuuden salaperäisyydestä kiinnipitämisessä...
Nyt täytyy vielä painottaa, ettei tämä ole ongelma pelatessa Dungeons & Dragonsia ainakaan sen perusasetelmilla. Siinä taikuus on säänneltyä, ja useimmat pelaajista olettavatkin sen olevan säänneltyä. D&D on kuitenkin esimerkkinä siksi, että sitä on viime aikoina tullut paljon pelailtua, ja se tarjoaa aika paljon hyviä esimerkkejä säännellystä taikuudesta ja sen seurauksista.
Toinen hyvä esimerkki säännellystä taikuudesta on mielestäni Dragon Age -tietokoneroolipelin pöytäpeliversion taikuus, jossa videopelimäiset vaikutteet näkyvät erittäin vahvasti. Tässä pelissähän loitsut ovat enemmän tai vähemmän suoraan videopelistä pultattuja, ja ikävä kyllä se mielestäni näkyy. Suurin osa loitsuista on erilaista efektikikkailua, jonka tarkoituskena on luoda mahdollisimman "cooleja" valo- ja pyroteknisiä pamauksia ja vahinkoa. Tätä sitten yritetään selittää pelimaailman sisäisillä säännöillä: "Velhot keskittyvät tässä maailmassa taistelemaan Pimeyden sikiöitä vastaan, joten heillä on paljon hyökkäysloitsuja." Tietyssä mielessä tämä selitys toimiikin, eikä ole edes kovin omintakeinen.
Dragon Agen loren mukaan unimaailmasta voimansa ammentavalla taikuudella olisi vain mielestäni ollut mahdollisuuksia niin paljon muuhunkin..i
Miten taikuuden mystiikka sitten voisi onnistua pelkästään roolipelielementteihin turvautuen? Yksi ainakin välttävästi toimiva vaihtoehto voisi olla, että taikojista tehdään pelimaailmassa pelimaailmassa siten, ettei muita taikojia kuin pelaajahahmot juurikaan nähdä. Tämä on toisaalta vähän tympeää ja pelinjohtajalle raskasta. Pelinjohtajan pitäisi ottaa jokaista ei-pelaajahahmoa pelatessaan huomioon se, että miten maailma suhtautuu harvinaisiin taikojiia, eikä esimerkiksi D&D:n valmisseikkailut ja käytännön asetelma tue tällaista pelaamista, vaikka siitäkin pelistä löytyy prosenttitaulukot sille, kuinka monta "oikeaa" velhoa ja pappia tämän ja tämän kokoisesta kylästä löytyy.
Yksi mahdollisuus, jolla mystiikkaa voisi tavoitella, on ottaa taikuuden yhdeksi teemaksi pelissä hallitsevan säännellyn tiedon etsiminen. Loitsuja ja taikuuteen liittyviä tarkkoja rituaaleja on, mutta syystä X ne ovat hukkuneet, ja opettajat ovat harvassa. Jokainen loitsun löytyminen lisää pelaajien tietoa ja raottaa mystiikan verhoa hieman lisää, mutta minusta tällainen kadotetun tiedon etsiminen on ainakin kivaa.
Esimerkkeinä tällaisesta asetelmasta lähtevistä taikojista ovat esimerkiksi Robin Hobbin kirjoista tutut "taidonkäyttäjät" (en muista, mikä oli Skill userseille suomennos...) tai Star Warsin alkuperäisen trilogian Jedit. Näissä molemmissa esimerkeissä taikuus (The Skill tai The Force) on mahtavaa ja siihen liittyy ainakin maailman menneisyydessä myös tarkkoja sääntöjä ja rituaaleja. Pelimaailman nykyhetkessä "taikojia" vain on niin vähän, että suurin osa taikuuteen liittyvistä opetuksista on kadonnut, ja tärkeä teema tarinoissa onkin taikuuden oppiminen vajavaisten tietojen avulla.
Aluksi aikomus oli käsitellä kaikki taikuuden mystiikkaa koskevat vaihtoehdot samassa kirjotuksessa. Ettei teksti menisi kuitenkaan liian pitkäksi luettavaksi, käsittelen kaksi muuta taikuuden mystiikkaa tavoittelevaa vaihtoehtoa myöhemmissä kirjoituksissa - tästähän voisi tulla ikään kuin artikkelisarja. Kannattaa pitää siis kanava auki - ne voivat inspiraation mukaan tulla jo tänään. Yhtä todennäköistä on, että seuraavat osat tulevat esimerkiksi vasta ensi vuonna...
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pathfinder. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Pathfinder. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 4. maaliskuuta 2012
torstai 26. elokuuta 2010
Bandirin päiväkirjamerkinnät 17
3: Kohtaamisia
Tarina kertoo, että Astorosin kaupungin perusti Merienin kuningas Adgar Talavor seikkaillessaan noilla kesyttämättömillä, vaarallisilla seuduilla. Alun perin kaupunki tarkoitettiin vain kuninkaan mukana kulkevan seikkailija- ja sotilasjoukkion leiriksi, mutta Adgarin vapautettua lähistön kylät Baraca Verisen suurhiisiryövärien piinasta kyläläiset asettuivat suojaisaan leiriin. Alun perin tuo valtakunnan pääkaupungiksi kasvava keskus ei ollut pientä telttakylää kummempi, mutta Adgarin auttaessa estrealaisia kesyttämään levottoman kotimaansa kaupungista kehittyi hiljalleen turvapaikka niille, jotka halusivat suojaa villiltä erämaalta. Paaluaitaus kohosi suojaamaan telttakylää, ja lopulta teltat korvattiin hirsistä rakennetuilla taloilla.
Kun Adgar sitten katosi viimeisellä kohtalokkaalla sotaretkellään Melnbarin metsän siimekseen olivat vastanimetyn Astorosin (tuo nimi tarkoittaa Turvapaikkaa estrean vanhalla kielellä) asukkaat jo rakentamassa kivistä muuria uuden kotinsa suojaksi.
- Elenir Kiurun teoksesta "Adgarin perintö: Estrean ensimmäiset vuodet". Astorosin kirjurikillan luvalla alkuperäisteoksesta kopioinut ja tiivistänyt Verla Sinisormi.
Neljäs matkapäivä oli kääntymässä jo iltaan, kun astuimme Astorosin vankkojen kivimuurien vilpoiseen varjoon. En voi väittää, ettemmekö olisi olleet kuitenkin helpottuneita nähdessämme edessämme tuon yhden läntisen maankolkan mahtavimmista kauppakaupungeista; täällä saisimme hieman levähtää, ennen kuin jatkaisimme matkaamme Mernbarin metsään.
Astoros on komeankokoinen ja vaikuttava kaupunki, joka on toiminut seudun merkittävän keskusksena ja kauppapaikkana aina kuningas Adgar Talavorin ajoista lähtien. Kaupungin eteläpuolella levittäytyvällä aukealla Antar-joen rannalla järjestetään kesän viimeisenä kuukautena valtakunnan suurimmat karjamarkkinat, joihin saapuu karjapaimenia kaikkialta Estreasta.
Itse kaupunki on kasvanut tasaisesti perustamisestaan lähtien, ja harmaat, vanhat kivirakennukset ovat kohonneet korkeutta tilan loppuessa siten, että kaupungin ylemmän kerroksen asukkaat pystyvät kättelemään naapureitaan parvekkeiltaan.
Kun minä, Karlon ja Isele saavuimme ensimmäistä kertaa yhdessä Astorosiin, oli kaupunki vaikuttava ja tervetullut näky, vaikka katujen arkisen vilinän sijalle olikin vaihtumassa suurkaupungin iltaelämä. Markkinakojuja kerättiin jo pois, ja kievarien ovista ja ikkunoista raikui puheensorinaa ja hilpeää laulua. Laulun ja kojujaan kasailevien kaupustelijoiden sijaan huomioni tarkentui kuitenkin torin laidalla seisovaan ilmoitustauluun ja siinä roikkuvaan ilmoitukseen:
-- Retkikunta Mernbarin metsään. --
Hänen arvonsa Lordi Varram etsii vain kokeneimpia ja kovimpia eränkävijöitä ja sotureita retkikuntaansa.
Retkikuntaan osallistujille maksetaan erinomainen korvaus joka edellyttää Taitoa ja Rohkeutta selviytyä metsän vaaroista.
Kaksi kultapalaa päivä. Ilmoittautumiset Ragos Tulimielelle, Myrskytuulen Majatalolla.
"Muillakin kuin meillä näyttää olevan asiaa Mernbariin", sanoin ja osoitin ilmoitusta Iselelle ja Karlonille. Ragos Tulimielen nimi oli minulle tuttu - hänestä olivat kuulleet kaikki seudun vähänkään kauemmin leipänsä miekalla hankkineet palkkasoturit. "Ragos Tulimieli on kokenut seikkailija ja kulkija; hän ei millekään eväsretkelle miehiä keräisi - ja ilmoituksessa kysytään kokeneimpia eränkävijöitä ja sotureita heidän mukaansa. Mitäköhän tämä lordi Varram halajaa metsästä?"
"Toivottavasti vain outo yhteensattuma", oli kuitenkin ainut mitä hän sanoi, mutta ei kyennyt kätkemään huolestuneisuuttaan minulta tai Karlonilta.
Seppä sen sijaan kohautti vain olkiaan ja haukotteli. Mies otti ilmeisen rennosti moisen uutisen. "Kenties lordi Varram haluaa vain päästä eroon metsässä majailevista roistoista", hän ehdotti.
"Se voi olla", myönsin, sillä Karlonin ehdotus kuulosti hyvinkin mahdolliselta. "Jos näin on, niin sehän on vain meille avuksi. Eivätpä rosvot ehdi meitä kiusata, kun pakenevat takaa-ajajia! Kunhan olemme vieneet Jasnirobekin antaman korun kauppiaalle, voisimme ehkä hieman kysellä mistä on kyse. Kenties olisi jopa syytä vierailla Myrskytuulen majatalossa..."
Tarina kertoo, että Astorosin kaupungin perusti Merienin kuningas Adgar Talavor seikkaillessaan noilla kesyttämättömillä, vaarallisilla seuduilla. Alun perin kaupunki tarkoitettiin vain kuninkaan mukana kulkevan seikkailija- ja sotilasjoukkion leiriksi, mutta Adgarin vapautettua lähistön kylät Baraca Verisen suurhiisiryövärien piinasta kyläläiset asettuivat suojaisaan leiriin. Alun perin tuo valtakunnan pääkaupungiksi kasvava keskus ei ollut pientä telttakylää kummempi, mutta Adgarin auttaessa estrealaisia kesyttämään levottoman kotimaansa kaupungista kehittyi hiljalleen turvapaikka niille, jotka halusivat suojaa villiltä erämaalta. Paaluaitaus kohosi suojaamaan telttakylää, ja lopulta teltat korvattiin hirsistä rakennetuilla taloilla.
Kun Adgar sitten katosi viimeisellä kohtalokkaalla sotaretkellään Melnbarin metsän siimekseen olivat vastanimetyn Astorosin (tuo nimi tarkoittaa Turvapaikkaa estrean vanhalla kielellä) asukkaat jo rakentamassa kivistä muuria uuden kotinsa suojaksi.
- Elenir Kiurun teoksesta "Adgarin perintö: Estrean ensimmäiset vuodet". Astorosin kirjurikillan luvalla alkuperäisteoksesta kopioinut ja tiivistänyt Verla Sinisormi.
Neljäs matkapäivä oli kääntymässä jo iltaan, kun astuimme Astorosin vankkojen kivimuurien vilpoiseen varjoon. En voi väittää, ettemmekö olisi olleet kuitenkin helpottuneita nähdessämme edessämme tuon yhden läntisen maankolkan mahtavimmista kauppakaupungeista; täällä saisimme hieman levähtää, ennen kuin jatkaisimme matkaamme Mernbarin metsään.
Astoros on komeankokoinen ja vaikuttava kaupunki, joka on toiminut seudun merkittävän keskusksena ja kauppapaikkana aina kuningas Adgar Talavorin ajoista lähtien. Kaupungin eteläpuolella levittäytyvällä aukealla Antar-joen rannalla järjestetään kesän viimeisenä kuukautena valtakunnan suurimmat karjamarkkinat, joihin saapuu karjapaimenia kaikkialta Estreasta.
Itse kaupunki on kasvanut tasaisesti perustamisestaan lähtien, ja harmaat, vanhat kivirakennukset ovat kohonneet korkeutta tilan loppuessa siten, että kaupungin ylemmän kerroksen asukkaat pystyvät kättelemään naapureitaan parvekkeiltaan.
Kun minä, Karlon ja Isele saavuimme ensimmäistä kertaa yhdessä Astorosiin, oli kaupunki vaikuttava ja tervetullut näky, vaikka katujen arkisen vilinän sijalle olikin vaihtumassa suurkaupungin iltaelämä. Markkinakojuja kerättiin jo pois, ja kievarien ovista ja ikkunoista raikui puheensorinaa ja hilpeää laulua. Laulun ja kojujaan kasailevien kaupustelijoiden sijaan huomioni tarkentui kuitenkin torin laidalla seisovaan ilmoitustauluun ja siinä roikkuvaan ilmoitukseen:
-- Retkikunta Mernbarin metsään. --
Hänen arvonsa Lordi Varram etsii vain kokeneimpia ja kovimpia eränkävijöitä ja sotureita retkikuntaansa.
Retkikuntaan osallistujille maksetaan erinomainen korvaus joka edellyttää Taitoa ja Rohkeutta selviytyä metsän vaaroista.
Kaksi kultapalaa päivä. Ilmoittautumiset Ragos Tulimielelle, Myrskytuulen Majatalolla.
"Muillakin kuin meillä näyttää olevan asiaa Mernbariin", sanoin ja osoitin ilmoitusta Iselelle ja Karlonille. Ragos Tulimielen nimi oli minulle tuttu - hänestä olivat kuulleet kaikki seudun vähänkään kauemmin leipänsä miekalla hankkineet palkkasoturit. "Ragos Tulimieli on kokenut seikkailija ja kulkija; hän ei millekään eväsretkelle miehiä keräisi - ja ilmoituksessa kysytään kokeneimpia eränkävijöitä ja sotureita heidän mukaansa. Mitäköhän tämä lordi Varram halajaa metsästä?"
"Toivottavasti vain outo yhteensattuma", oli kuitenkin ainut mitä hän sanoi, mutta ei kyennyt kätkemään huolestuneisuuttaan minulta tai Karlonilta.
Seppä sen sijaan kohautti vain olkiaan ja haukotteli. Mies otti ilmeisen rennosti moisen uutisen. "Kenties lordi Varram haluaa vain päästä eroon metsässä majailevista roistoista", hän ehdotti.
"Se voi olla", myönsin, sillä Karlonin ehdotus kuulosti hyvinkin mahdolliselta. "Jos näin on, niin sehän on vain meille avuksi. Eivätpä rosvot ehdi meitä kiusata, kun pakenevat takaa-ajajia! Kunhan olemme vieneet Jasnirobekin antaman korun kauppiaalle, voisimme ehkä hieman kysellä mistä on kyse. Kenties olisi jopa syytä vierailla Myrskytuulen majatalossa..."
tiistai 24. elokuuta 2010
Bandirin päiväkirjamerkinnät 16
Bandirin päiväkirjamerkintöjen toinen luku loppuu tähän. Merkintä jälleen koottuna yhdeksi pdf-tiedostoksi Scribd-sivulle.
Onneksi Isele löytyi vahingoittumattomana vain muutaman virstan päästä; kirjanoppinut oli kehotuksestani huolimatta kääntynyt takaisin aikomuksenaan ottaa selvää, kuinka minun ja Karlonin oli käynyt. Ärtymys siitä, että nainen ei ollut kuunnellut käskyäni unohtui kuitenkin nopeasti helpotuksen tieltä. Olimmehan selvinneet yhteenotosta hengissä ja lähes haavoitta. Tämä enteili mielestäni hyvää tuleville koitoksillemme.
"Kaksi niistä hyökänneistä konnista pääsi pakoon", kerroin etsiessämme uutta leiripaikkaa yöksi. "He olivat eiliset teurastajat, jotka ahdistelivat sinua, ja heillä oli mukanaan muutamia öykkäreitä."
"Isele, sinä et koskaan todella kertonut mikä ajoi sinut hankaluuksiin Galon ja Caldon kanssa", seppä kysyi ja paineli varovasti taistelussa saamaansa haavaa rievulla. "Mistä siinä todella oli kyse, kun he noin asiasta suivaantuivat?"
Isele näytti levottomalta. "Väärinkäsitys oli osaksi minun omakin vikani", nainen sanoi hiljaa ja painoi päänsä maahan. "Olin kyllä lukenut, että estrealaiset eivät suhtaudu suopeasti taikuuteen, mutta olin ylpeä ja uskoin voittavani mahdolliset ennakkoluulot avuliaisuudella ja hyvällä esimerkillä. Saapuessani kaupunkiinne näin, kuinka toisen teurastajan, Caldon, poika jäi kaatuvan tynnyrin alle, ja hänen oikea kätensä ruhjoutui. Olen opiskellut hieman parannuksen taitoja ja tutkin kättä. Se ei ollut murtunut, mutta siinä oli ilkeännäköinen haava, joka saattaisi tulehtua - viisaat parantajat sanovat, että kaupunkien saasteet ovat lähes pahinta mille haavoittunut voi altistua!"
"Minulla oli mukanani muutamia yrttejä", Isele jatkoi ja taputti hevosensa satulalaukkuja. "Ne ovat sulkakynän veljeskunnan arvokkainta omaisuutta - yrttimestarien vuosikymmenien aikana kasvattamia ja jalostamia. Ne parantavat lähes haavan kuin haavan, mutta niiden toimintaa voidaan vielä tehostaa, jos käyttäjä tuntee yrtteihin sidottuja mahtisanoja - ja minä tunnen niistä muutamia. Galo ja Caldo näkivät minun käyttävän yrttejä ja loitsuja ja alkoivat syyttää minua noidaksi, ennen kuin ehdin selittää."
"Ikävä sattuma", minä huomautin, "mutta Estreassa velhojen ja muiden taikojien on ikävä kyllä oltava varovaisia. Tällaista ei olisi koskaan päässyt tapahtumaan esimerkiksi Ithamarissa; siellä parantajia ja muita taikojia arvostettiin."
"Mestarillani Calsiksella oli tapana sanoa, että suurimmat mielet pitävät mielensä avoinna" seppä aloitti ja sepän kasvoille levisi ystävällinen hymy, "joten ei minunkaan tule tuomita ketään."
Karlon hieroi haavaansa ja kysyi epävarmasti: "Mikäli omaat parantajan taitoja, voisit kenties katsoa tätä käsivarteni haavaa, en haluaisi sairastua nyt kun matkamme on vasta alussa."
"Etsitään suojaisa paikka jossa voimme viimeinkin levähtää, niin katson mielelläni haavaasi", Isele vastasi, ja pian löysimmekin sopivan suojaisan paikan joen rannasta. Pian olimme saaneet leirin aikaiseksi, ja Iselen tarkastaessa Karlonin haavaa pääsimme vihdoin henkkäisemään pitkän päivän päätteeksi. Karlon paljastui erinomaiseksi kokiksi, ja illan päätteeksi pääsimme lepäämään tyytyväisinä, vatsat täynnä. Jaoimme yön vartiovuorot siten, että leirielämään tottuneet Karlon ja Isele saivat levätä hieman enemmän, kun taas minä valvoin suuremman osan yöstä.
Kesäinen yö oli yllättävän vilpoinen, mutta ei kuitenkaan epämukavan kylmä, joten vartioon nukahtaminen ei minua huolettanut. Tosin luuttua kaipasin yön pitkiä tunteja soitollaan täyttämään; vartijan ei kenties ole viisainta soitella vuorollaan, mutta uskoin meidän olevan varsin hyvässä turvassa, ja sormeni kaipasivat vanhaa soitintani nyt, kun niillä ei ollut muuta tekemistä. Sen sijaan keskityin Iseleen ja hänen meille tarjoamaan tehtävään, ja suunnittelin tulevaa retkeämme Mernbarin metsään.
Seuraavat matkapäivät sujuivat välikohtauksitta puuduttavan taivalluksen täyttäminä, kunnes lopulta saavuimme Astorosiin, Estrean pääkaupunkiin. Sieltä matkamme jatkuisi kohti Mernbarin metsää.
Onneksi Isele löytyi vahingoittumattomana vain muutaman virstan päästä; kirjanoppinut oli kehotuksestani huolimatta kääntynyt takaisin aikomuksenaan ottaa selvää, kuinka minun ja Karlonin oli käynyt. Ärtymys siitä, että nainen ei ollut kuunnellut käskyäni unohtui kuitenkin nopeasti helpotuksen tieltä. Olimmehan selvinneet yhteenotosta hengissä ja lähes haavoitta. Tämä enteili mielestäni hyvää tuleville koitoksillemme.
"Kaksi niistä hyökänneistä konnista pääsi pakoon", kerroin etsiessämme uutta leiripaikkaa yöksi. "He olivat eiliset teurastajat, jotka ahdistelivat sinua, ja heillä oli mukanaan muutamia öykkäreitä."
"Isele, sinä et koskaan todella kertonut mikä ajoi sinut hankaluuksiin Galon ja Caldon kanssa", seppä kysyi ja paineli varovasti taistelussa saamaansa haavaa rievulla. "Mistä siinä todella oli kyse, kun he noin asiasta suivaantuivat?"
Isele näytti levottomalta. "Väärinkäsitys oli osaksi minun omakin vikani", nainen sanoi hiljaa ja painoi päänsä maahan. "Olin kyllä lukenut, että estrealaiset eivät suhtaudu suopeasti taikuuteen, mutta olin ylpeä ja uskoin voittavani mahdolliset ennakkoluulot avuliaisuudella ja hyvällä esimerkillä. Saapuessani kaupunkiinne näin, kuinka toisen teurastajan, Caldon, poika jäi kaatuvan tynnyrin alle, ja hänen oikea kätensä ruhjoutui. Olen opiskellut hieman parannuksen taitoja ja tutkin kättä. Se ei ollut murtunut, mutta siinä oli ilkeännäköinen haava, joka saattaisi tulehtua - viisaat parantajat sanovat, että kaupunkien saasteet ovat lähes pahinta mille haavoittunut voi altistua!"
"Minulla oli mukanani muutamia yrttejä", Isele jatkoi ja taputti hevosensa satulalaukkuja. "Ne ovat sulkakynän veljeskunnan arvokkainta omaisuutta - yrttimestarien vuosikymmenien aikana kasvattamia ja jalostamia. Ne parantavat lähes haavan kuin haavan, mutta niiden toimintaa voidaan vielä tehostaa, jos käyttäjä tuntee yrtteihin sidottuja mahtisanoja - ja minä tunnen niistä muutamia. Galo ja Caldo näkivät minun käyttävän yrttejä ja loitsuja ja alkoivat syyttää minua noidaksi, ennen kuin ehdin selittää."
"Ikävä sattuma", minä huomautin, "mutta Estreassa velhojen ja muiden taikojien on ikävä kyllä oltava varovaisia. Tällaista ei olisi koskaan päässyt tapahtumaan esimerkiksi Ithamarissa; siellä parantajia ja muita taikojia arvostettiin."
"Mestarillani Calsiksella oli tapana sanoa, että suurimmat mielet pitävät mielensä avoinna" seppä aloitti ja sepän kasvoille levisi ystävällinen hymy, "joten ei minunkaan tule tuomita ketään."
Karlon hieroi haavaansa ja kysyi epävarmasti: "Mikäli omaat parantajan taitoja, voisit kenties katsoa tätä käsivarteni haavaa, en haluaisi sairastua nyt kun matkamme on vasta alussa."
"Etsitään suojaisa paikka jossa voimme viimeinkin levähtää, niin katson mielelläni haavaasi", Isele vastasi, ja pian löysimmekin sopivan suojaisan paikan joen rannasta. Pian olimme saaneet leirin aikaiseksi, ja Iselen tarkastaessa Karlonin haavaa pääsimme vihdoin henkkäisemään pitkän päivän päätteeksi. Karlon paljastui erinomaiseksi kokiksi, ja illan päätteeksi pääsimme lepäämään tyytyväisinä, vatsat täynnä. Jaoimme yön vartiovuorot siten, että leirielämään tottuneet Karlon ja Isele saivat levätä hieman enemmän, kun taas minä valvoin suuremman osan yöstä.
Kesäinen yö oli yllättävän vilpoinen, mutta ei kuitenkaan epämukavan kylmä, joten vartioon nukahtaminen ei minua huolettanut. Tosin luuttua kaipasin yön pitkiä tunteja soitollaan täyttämään; vartijan ei kenties ole viisainta soitella vuorollaan, mutta uskoin meidän olevan varsin hyvässä turvassa, ja sormeni kaipasivat vanhaa soitintani nyt, kun niillä ei ollut muuta tekemistä. Sen sijaan keskityin Iseleen ja hänen meille tarjoamaan tehtävään, ja suunnittelin tulevaa retkeämme Mernbarin metsään.
Seuraavat matkapäivät sujuivat välikohtauksitta puuduttavan taivalluksen täyttäminä, kunnes lopulta saavuimme Astorosiin, Estrean pääkaupunkiin. Sieltä matkamme jatkuisi kohti Mernbarin metsää.
maanantai 23. elokuuta 2010
Bandirin päiväkirjamerkinnät 15
Niin matkamme jatkui, ja ensimmäinen päivämme maantiellä saapui lopulta päätökseen. Tuuli puhalsi hiljaa ja kalpea ilta-aurinko lämmitti harteitamme suunnitellessamme pysähtymistä yöksi. Seutu oli tiheää metsää, ja tie kiemurteli allamme kuin käärme, mutta koska kuljimme ilman vankkureita, kiidättivät hevosemme meitä hyvää vauhtia eteenpäin. Isele kiinnitti kuitenkin vain vähän huomiota maisemaan; hänen katseensa oli keskittynyt laukustaan kaivamaansa kirjaan.
"Tämä voisi olla varmaan sopiva aika pysähtyä" Karlon ehdotti silmät jo hieman väsyneenä. Olimme saapunut kohtaan, jossa tie teki mutkan ja muodosti suojaisan aukean läheisen joen rantaan. Paikka olisi tosiaan hyvä paikka pysähtyä.
Vaikka olisin halunnut vastata myöntävästi sepän ehdotukseen, tarttui tarkkoihin korviini lähestyvien ratsujen kavioiden töminä. Ratsastajia oli luultavasti enemmän kuin kolme. Estrean erämaat olivat pahamaineisia metsien ryöväreistään ja maantierosvoista, ja mittailinkin saman tien ympäristöä mahdollisen piiloksi tai puolustukseen kelpaavan paikan toivossa. Alava lehtipuiden täyttämä joenmutka ei kuitenkaan tarjonnut erityistä suojaa. Vaimeasti kiroillen siirsin ratsuni siten, että suojasin hieman avuttomimmalta vaikuttavaa Iseleä ja laskin käteni miekkani kahvalle.
"Olkaapa varuillanne", sanoin Karlonille ja Iselelle. "Meitä kohti ratsastaa joukko miehiä - ja näillä seuduilla se voi tarkoittaa rosvoja. Jos edessä on ongelmia, niin ratsasta Isele sinä pakoon ja minä yritän Karlonin kanssa ajaa rosvot tiehensä."
Pian tiellä mäenlakea vasten erottui ratsastajien tummat hahmot. Viisi ratsastajaa, joista kaksi tunnistin saman tien. Galo ja Caldo, aivan kuten Karlon oli aikaisemmin uumoillut. Kenties kaksikolla oli jäänyt jotakin hampaankoloon eilisestä selkkauksesta.
Miesten lyödessä hevostensa täyteen laukkaan nykäisi seppä Iselen hevosen suitsia voimakkaasti lähettäen sen laukkaan pakoon. Nyt minä ja Karlon istuimme hevostemme selässä vastassa, kun ratsastavien miesten joukko rynnisti täyttä laukkaa meitä kohti.
Totuus kuitenkin on, että tuo taistelu ei ollut kovinkaan kummoinen; Galo ja Caldo olivat ammatiltaan teurastajia, ja heidän houkuttelemansa hyökkääjät olivat varmasilaisia käsityöläisiä ja satamatyöläisiä; vaikka heillä olikin ylivoima, niin minun ja Karlonin paremmat aseet ja soturin koulutukseni riittivät lopulta ajamaan suurimman osan heistä karkuun. Kahakan näyttämölle jäi vain kahden kuolleen hyökkääjän ruumiit, ja haavoittunut Galo - Caldo pakeni yhden hyökkääjän kanssa.
"Turha lähteä niiden perään", sanoin Karlonin aikoessa kannustaa oman ratsunsa takaa-ajoon - seppä oli saanut ilkeännäköisen, mutta vaarattomalta vaikuttavan ruhjeen käsivarteensa kamppailun aikana. "Tuskinpa he aivan pian tulevat lisää kerjäämään. Katsotaan mieluummin keitä nämä muut olivat miehiään."
Säiläni haavoittuneen Galon nuttuun pyyhkien polvistuin teurastajan vierelle. "Mikä teidät sai hyökkäämään meidän kimppuumme, typerykset?" tivasin Galolta ja viittasin kahteen kuolemankielissä makaavaan hyökkääjään. Kaksi henkeä oli menetetty turhaan Galon ja Caldon kaunankannon takia. "Kannattiko se?"
Galo puristi hengästyneenä haavoittunutta käsivarttaan. "Noitia ja pimeitä voimia", teurastaja sylkäisi hampaiden välistä. "Estrea on parempi ilman teidänkaltaisia noitapiiriläisiä. Tällä kertaa selvisitte ehjin nahoin, mutta ennemmin tai myöhemmin joku oikeudesta välittävä vie teidät kaikki tuomiolle."
"No niin, viimestele työsi, noitapiiriläinen, sitähän sinä haluat", Galo sanoi ja kohotti leukaansa uhmakkaana. "Minä en pelkää, jumalani ottaa minut kyllä vastaan."
"Harva jumala siunaa typeryksiä", vastasin kylmästi ja punnitsin tikaria kädessäni. Miehet olivat hyökänneet kimppuumme aikoen tappaa; eikö se olisi ollut oikeutta, jos olisin vienyt työn päätökseen, joka vielä oli kesken vain Galon onnekkuuden ansiosta... Mutta avuttoman miehen tappamisen takia jätin paroni Wolfranin palveluksenkin...
Karlon pudisteli päätään harmistuneena. "Bandir.. meidän täytyy mennä", seppä sanoi viitaten paenneisiin ja Iseleen. "Kaksi näistä karautti pakoon ja voimme toivoa, etteivät he saa häntä kiinni."
Sepän sanat havahduttivat minut synkistä mietteistäni, ja samassa jo soimasin itseäni. Taistelun huumassa olin unohtanut Iselen! "Olet oikeassa Karlon", myönsinkin nolona ja sieppasin hevosensa suitset - onneksi ratsu ei ollut karauttanut pakoon, vaan oli jäänyt joenrantaan hermostuneena.
"Muista, teurastaja, että te hyökkäsitte meidän 'noitapiiriläisten'kimppuun, ja me säästimme sinun henkesi", sanoin ja osoitin maassa makaavaa Galoa. "Muista se, kun seuraavan kerran suunnittelet hyökkääväsi muiden kimppuun syyttä ja suotta."
Jätimme Galon pitelemään haavoittunutta kättään ja karautimme Iselen perään.
"Tämä voisi olla varmaan sopiva aika pysähtyä" Karlon ehdotti silmät jo hieman väsyneenä. Olimme saapunut kohtaan, jossa tie teki mutkan ja muodosti suojaisan aukean läheisen joen rantaan. Paikka olisi tosiaan hyvä paikka pysähtyä.
Vaikka olisin halunnut vastata myöntävästi sepän ehdotukseen, tarttui tarkkoihin korviini lähestyvien ratsujen kavioiden töminä. Ratsastajia oli luultavasti enemmän kuin kolme. Estrean erämaat olivat pahamaineisia metsien ryöväreistään ja maantierosvoista, ja mittailinkin saman tien ympäristöä mahdollisen piiloksi tai puolustukseen kelpaavan paikan toivossa. Alava lehtipuiden täyttämä joenmutka ei kuitenkaan tarjonnut erityistä suojaa. Vaimeasti kiroillen siirsin ratsuni siten, että suojasin hieman avuttomimmalta vaikuttavaa Iseleä ja laskin käteni miekkani kahvalle.
"Olkaapa varuillanne", sanoin Karlonille ja Iselelle. "Meitä kohti ratsastaa joukko miehiä - ja näillä seuduilla se voi tarkoittaa rosvoja. Jos edessä on ongelmia, niin ratsasta Isele sinä pakoon ja minä yritän Karlonin kanssa ajaa rosvot tiehensä."
Pian tiellä mäenlakea vasten erottui ratsastajien tummat hahmot. Viisi ratsastajaa, joista kaksi tunnistin saman tien. Galo ja Caldo, aivan kuten Karlon oli aikaisemmin uumoillut. Kenties kaksikolla oli jäänyt jotakin hampaankoloon eilisestä selkkauksesta.
Miesten lyödessä hevostensa täyteen laukkaan nykäisi seppä Iselen hevosen suitsia voimakkaasti lähettäen sen laukkaan pakoon. Nyt minä ja Karlon istuimme hevostemme selässä vastassa, kun ratsastavien miesten joukko rynnisti täyttä laukkaa meitä kohti.
Totuus kuitenkin on, että tuo taistelu ei ollut kovinkaan kummoinen; Galo ja Caldo olivat ammatiltaan teurastajia, ja heidän houkuttelemansa hyökkääjät olivat varmasilaisia käsityöläisiä ja satamatyöläisiä; vaikka heillä olikin ylivoima, niin minun ja Karlonin paremmat aseet ja soturin koulutukseni riittivät lopulta ajamaan suurimman osan heistä karkuun. Kahakan näyttämölle jäi vain kahden kuolleen hyökkääjän ruumiit, ja haavoittunut Galo - Caldo pakeni yhden hyökkääjän kanssa.
"Turha lähteä niiden perään", sanoin Karlonin aikoessa kannustaa oman ratsunsa takaa-ajoon - seppä oli saanut ilkeännäköisen, mutta vaarattomalta vaikuttavan ruhjeen käsivarteensa kamppailun aikana. "Tuskinpa he aivan pian tulevat lisää kerjäämään. Katsotaan mieluummin keitä nämä muut olivat miehiään."
Säiläni haavoittuneen Galon nuttuun pyyhkien polvistuin teurastajan vierelle. "Mikä teidät sai hyökkäämään meidän kimppuumme, typerykset?" tivasin Galolta ja viittasin kahteen kuolemankielissä makaavaan hyökkääjään. Kaksi henkeä oli menetetty turhaan Galon ja Caldon kaunankannon takia. "Kannattiko se?"
Galo puristi hengästyneenä haavoittunutta käsivarttaan. "Noitia ja pimeitä voimia", teurastaja sylkäisi hampaiden välistä. "Estrea on parempi ilman teidänkaltaisia noitapiiriläisiä. Tällä kertaa selvisitte ehjin nahoin, mutta ennemmin tai myöhemmin joku oikeudesta välittävä vie teidät kaikki tuomiolle."
"No niin, viimestele työsi, noitapiiriläinen, sitähän sinä haluat", Galo sanoi ja kohotti leukaansa uhmakkaana. "Minä en pelkää, jumalani ottaa minut kyllä vastaan."
"Harva jumala siunaa typeryksiä", vastasin kylmästi ja punnitsin tikaria kädessäni. Miehet olivat hyökänneet kimppuumme aikoen tappaa; eikö se olisi ollut oikeutta, jos olisin vienyt työn päätökseen, joka vielä oli kesken vain Galon onnekkuuden ansiosta... Mutta avuttoman miehen tappamisen takia jätin paroni Wolfranin palveluksenkin...
Karlon pudisteli päätään harmistuneena. "Bandir.. meidän täytyy mennä", seppä sanoi viitaten paenneisiin ja Iseleen. "Kaksi näistä karautti pakoon ja voimme toivoa, etteivät he saa häntä kiinni."
Sepän sanat havahduttivat minut synkistä mietteistäni, ja samassa jo soimasin itseäni. Taistelun huumassa olin unohtanut Iselen! "Olet oikeassa Karlon", myönsinkin nolona ja sieppasin hevosensa suitset - onneksi ratsu ei ollut karauttanut pakoon, vaan oli jäänyt joenrantaan hermostuneena.
"Muista, teurastaja, että te hyökkäsitte meidän 'noitapiiriläisten'kimppuun, ja me säästimme sinun henkesi", sanoin ja osoitin maassa makaavaa Galoa. "Muista se, kun seuraavan kerran suunnittelet hyökkääväsi muiden kimppuun syyttä ja suotta."
Jätimme Galon pitelemään haavoittunutta kättään ja karautimme Iselen perään.
sunnuntai 15. elokuuta 2010
Bandirin päiväkirjamerkinnät 14
Tovin ratsastettuamme Karlon nojautui puoleeni ja sanoi hiljaisella äänellä, Iseleä merkitsevästi katsoen: "Galo ja Caldo ovat sen kaltaisia kavereita, etteivät he välttämättä anna asian olla jos kokevat, että heidän kunniaansa on loukattu. Minusta meidän kannattaisi pitää silmämme auki, kunnes olemme Varmasista hieman kauempana."
Nyökkäsin hyväksyvästi sepän ehdotukselle. "Toivottavasti he eivät uskalla tehdä mitään konnuuksia, kun seriffikin on luultavasti tavanomaista tarkempi heidän tekemisistään", arvelin rauhallisesti. "Olet kuitenkin oikeassa siinä, että parempi vara kuin vahinko, joten pidetään vain silmämme auki."
Päivä oli lämmin, ja pian unohdimme kuitenkin mietteet Galon ja Caldon aikomuksista. Matkamme alkoi meidän jutustellessa tunnustelevasti keskenämme; emme tunteneet toisiamme kovin hyvin, mutta hiljalleen keskustelumme alkoi sujua luontevammin. Olimme kaikki varsin puheliaita, mikä auttoi täyttämään maantien tylsät, hiljaiset tunnit täyttyivät tarinoilla menneisyydestämme ja kokemuksistamme. Karlon kertoi kokemiaan hauskoja sattumuskia Varmasin seppäkillan juonittelujen keskellä ja minä kerroin heille muutamia palkkasoturina kokemiani outoja ja jännittäviä tapahtumia. Tosin en voinut malttaa värittämästä hieman kokemiani tapahtumia ja jätin sotaretkien puuduttavan odottelun, sairastelun ja ruoan etsimisen vähemmälle huomiolle.
Sotaretkistä tarinamme kääntyivät takaisin matkusteluun. Karlon ei ollut matkustellut kovinkaan paljoa, enkä minäkään ollut käynyt kuin Estrean eri osissa ja kerran Ithamarissa, mutta siitä huolimatta uteliaisuus ja uusien paikkojen näkeminen oli aina ollut haaveeni.
"Olen aina halunnut tietää vähän enemmän sukujuuristani", tunnustin keskustelun vakavoituessa. "Isältäni en paljoakaan saanut selville äidistäni tai mistä me oikein tulimme, joten olen aina halunnut matkustella hieman laajemmin idässä, missä haltioita kerrotaan olevan enemmänkin."
"Entä sinä, Isele", kysyin Iselanelta ja puhuttelin häntä huomaamattani tuttavallisesti etunimellä, mutta maantiellä muodollisuuksista ei kauaa kiinni pidettäisi muutenkaan. "Pääseekö sulkakynän veljeskunnan riveissä näkemään paljon maailmaa?"
"Niin..." nainen kohautti olkapäitään. "Sulkakynän veljeskunnassa pääsee maailman jokaiseen kolkkaan, mutta ei aivan kuten voisi kuvitella. Kirjojen sivuilta olen lukenut monista ihmeellisistä paikoista, kuten Valkean kämmenen tornista, mutta elämäni minä olen elänyt Angbadissa, sulkakynän veljeskunnan kirjaston seinien sisäpuolella."
Tunsin outoa vetoa Iselen tiedonnälkää kohtaan ja huomaamattani kumarruin lähemmäs naista. "Kämmenen torni on kaunis näky - tai Kuutorni, kuten jotkut ithamarilaiset sitä joskus nimittävät sen helmenvalkean värin takia", sanoin muistellen itsekin ihastelleeni kaupungin keskuskukkulalla taivaisiin kohoavaa, valkeaa ja jykevää tornia.
"Sinä olet käynyt tornilla!" Isele hämmästeli ihastuneena. "Voi, kunpa minäkin pääsisin näkemään sen vielä joku päivä. Vanha Alexandrei veljeskunnasta tapasi sanoa, että Kämmenen tornin perustajat rakensivat tornin alunperin taivaankappaleiden tutkimista varten. Torni elää vielä yhtä hohtavana kuin silloin kun perustajat messusivat avaussanat. Sinulla on ollut etuoikeus Bandir nähdessäsi yhden Länsirannikon ihmeistä. Etuoikeus!"
"Etuoikeudelta se tuntuikin", myönsin muistellessani upeaa rakennusta. "Harva paikka on tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta, kuin Kuutorni; se seisoi yksin kukkulan huipulla, komeana ja korkeana, ja muut kukkulan rakennukset tuntuivat sen vierellä yksinkertaisilta ja karuilta. En ehtinyt käydä kuin vilkaisemassa sitä, mutta tornin huippu on niin korkealla, että se näkyy kauas Ithamarin muurien ulkopuolellekin."
Nyökkäsin hyväksyvästi sepän ehdotukselle. "Toivottavasti he eivät uskalla tehdä mitään konnuuksia, kun seriffikin on luultavasti tavanomaista tarkempi heidän tekemisistään", arvelin rauhallisesti. "Olet kuitenkin oikeassa siinä, että parempi vara kuin vahinko, joten pidetään vain silmämme auki."
Päivä oli lämmin, ja pian unohdimme kuitenkin mietteet Galon ja Caldon aikomuksista. Matkamme alkoi meidän jutustellessa tunnustelevasti keskenämme; emme tunteneet toisiamme kovin hyvin, mutta hiljalleen keskustelumme alkoi sujua luontevammin. Olimme kaikki varsin puheliaita, mikä auttoi täyttämään maantien tylsät, hiljaiset tunnit täyttyivät tarinoilla menneisyydestämme ja kokemuksistamme. Karlon kertoi kokemiaan hauskoja sattumuskia Varmasin seppäkillan juonittelujen keskellä ja minä kerroin heille muutamia palkkasoturina kokemiani outoja ja jännittäviä tapahtumia. Tosin en voinut malttaa värittämästä hieman kokemiani tapahtumia ja jätin sotaretkien puuduttavan odottelun, sairastelun ja ruoan etsimisen vähemmälle huomiolle.
Sotaretkistä tarinamme kääntyivät takaisin matkusteluun. Karlon ei ollut matkustellut kovinkaan paljoa, enkä minäkään ollut käynyt kuin Estrean eri osissa ja kerran Ithamarissa, mutta siitä huolimatta uteliaisuus ja uusien paikkojen näkeminen oli aina ollut haaveeni.
"Olen aina halunnut tietää vähän enemmän sukujuuristani", tunnustin keskustelun vakavoituessa. "Isältäni en paljoakaan saanut selville äidistäni tai mistä me oikein tulimme, joten olen aina halunnut matkustella hieman laajemmin idässä, missä haltioita kerrotaan olevan enemmänkin."
"Entä sinä, Isele", kysyin Iselanelta ja puhuttelin häntä huomaamattani tuttavallisesti etunimellä, mutta maantiellä muodollisuuksista ei kauaa kiinni pidettäisi muutenkaan. "Pääseekö sulkakynän veljeskunnan riveissä näkemään paljon maailmaa?"
"Niin..." nainen kohautti olkapäitään. "Sulkakynän veljeskunnassa pääsee maailman jokaiseen kolkkaan, mutta ei aivan kuten voisi kuvitella. Kirjojen sivuilta olen lukenut monista ihmeellisistä paikoista, kuten Valkean kämmenen tornista, mutta elämäni minä olen elänyt Angbadissa, sulkakynän veljeskunnan kirjaston seinien sisäpuolella."
Tunsin outoa vetoa Iselen tiedonnälkää kohtaan ja huomaamattani kumarruin lähemmäs naista. "Kämmenen torni on kaunis näky - tai Kuutorni, kuten jotkut ithamarilaiset sitä joskus nimittävät sen helmenvalkean värin takia", sanoin muistellen itsekin ihastelleeni kaupungin keskuskukkulalla taivaisiin kohoavaa, valkeaa ja jykevää tornia.
"Sinä olet käynyt tornilla!" Isele hämmästeli ihastuneena. "Voi, kunpa minäkin pääsisin näkemään sen vielä joku päivä. Vanha Alexandrei veljeskunnasta tapasi sanoa, että Kämmenen tornin perustajat rakensivat tornin alunperin taivaankappaleiden tutkimista varten. Torni elää vielä yhtä hohtavana kuin silloin kun perustajat messusivat avaussanat. Sinulla on ollut etuoikeus Bandir nähdessäsi yhden Länsirannikon ihmeistä. Etuoikeus!"
"Etuoikeudelta se tuntuikin", myönsin muistellessani upeaa rakennusta. "Harva paikka on tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta, kuin Kuutorni; se seisoi yksin kukkulan huipulla, komeana ja korkeana, ja muut kukkulan rakennukset tuntuivat sen vierellä yksinkertaisilta ja karuilta. En ehtinyt käydä kuin vilkaisemassa sitä, mutta tornin huippu on niin korkealla, että se näkyy kauas Ithamarin muurien ulkopuolellekin."
perjantai 6. elokuuta 2010
Bandirin päiväkirjamerkinnät 13
Edelliselle merkinnälle jatkoa.
Kävellessäni Sinisen linnun kievaria kohti suunnittelin jo mielessäni, kuinka käyttäisin Iseleltä saamani rahat. Vaikka matka Astorosiin olisikin varsin helppo ja turvallinen, olisi tällekin pätkälle viisasta varautua kunnolla.
Iselanen hevonen oli näyttänyt hyväkuntoiselta, mutta se oli vaikuttanut enemmän ratsuhevoselta kuin matkustamiseen tarkoitetulta eläimeltä, enkä uskonut siitä olevan paljoakaan apua, jos joutuisimme ongelmiin maantiellä. Toisaalta sotakoulutetut ratsut olivat sen verran kalliita, ettei Iselanen ja minun kolikoillani luultavasti sellaisia saataisi.
Sinisessä linnussa ilta kului hiljaisena ja vetäydyinkin aikaisin nukkumaan. Aioin herätä aamun tullen varhain hoitamaan matkajärjestelymme, ennen kuin vierailisimme Jasnirin luona ja seriffin puheilla, ja laskeuduinkin aamulla paljon ennen muita yöpyviä asiakkaita Linnun alakertaan. Syötyäni nopean aamiaisen kokin iltasella hautumaan jääneestä puurosta suuntasin Varmasin hitaasti heräileville kaduille.
Ensimmäinen etappini oli Mighen Kivikavion talli lähellä kaupungin itäistä ulkomuuria. Mighen oli matkaajien parissa tunnettu ja suosittu ratsumestari, joka myi hevosia tai sitten vuokrasi tallinsa hienoimpia yksilöitä. Vuokrattavat hevoset olivat Mighenin hienoimpia, mutta päätin kuitenkin ostaa minun ja Karlonin hevosen sen varalta, että matkalla sattuisi jokin onnettomuus.
Olin ostanut Migheniltä myös edellisen ratsuni, hevosen joka oli kuollut matkalla Ithamariin, ja uutinen ratsun kohtalosta oli surullinen uutinen harmaantuneelle, jäntevän lihaksikkaalle ratsumestarille. Tosin hän ymmärsi maanteiden vaarat näinä arvaamattomina aikoina, ja pääsimme yhteisymmärrykseen kahden hyväkuntoisen ratsuhevosen ja niiden varusteiden hinnasta. Vaikka kauppa vei kaikki Iselen antamat kultakolikot, oli hinta mielestäni kohtuullinen ja suuntasin tyytyväisenä täyttämään satulaukut ruoalla ja muilla varusteilla.
Varusteiden ja ratsujen hinta ylitti varsin reilusti Iselanen antamat rahat, mutta päätin maksaa erotuksen omasta pussistani. Kulkiessani kohti Sinistä lintua varusteiden ja ratsujen kanssa mietiskelin huvittuneena, kuinka nopeasti raskas kolikkokukkaro oli taasen laihtunut - mutta sellaista matkustajan elämä usein oli.
Karlon ja Isele odottivat minua jo Sinisen linnun juomasalissa, kun saavuin paikalle. Minä suorastaan hämäännyin siitä, kuinka edustavalta Isele näytti nyt eilisen päivän hieman pöllähtäneen ensivaikutelman jälkeen; hänen punertavat hiuksensa olivat nyt siistillä, nutturamaisella kampauksella, ja jotenkin neito onnistunut loihtimaan vielä eilen hieman hermostuneille kasvoilleen nyt samaan aikaan uteliaan ja arvovaltaisen ilmeen. Hänen komea leninkinsä ja päällyskaapunsa osoittivat, ettei Iselane ollut varallisuudeltaan vaatimattomista oloista, ja kupeella roikkuva olkalaukku oli raskas kirjoista ja kirjoitusvälineistä. Ajattelin hänen olevan hyvinkin viehättävä nainen - minulla oli noina aikoina varsin paljon silmää naiskeunedelle. Isele ei ehkä ollut mikään kaunotar, mutta kylläkin miellyttävä katsella. Tai ehkä hänen kauneutensa onkin vain erilaista, kuin mitä yleisesti kauneudella ajatellaan.
Pakkasimme Sinisessä linnussa vielä viimeiset Karlonin tuomat tavarat ja minun omat varusteeni ennen kuin suuntasimme tapaamaan Varmasin seriffiä. Toivoimme tämän tapaamisen olevan nopea, että pääsisimme matkaan ennen puolta päivää. Galon ja Caldon luonteen tunteva seriffi oli helpotukseksemme vakuuttunut tarinastamme tapahtumien kulusta ja pyyteli vielä Iselanelta kovasti anteeksi väärinkäsitystä. Iselen vakuutettua, ettei muistellut tapahtunutta pahalla, pääsimme lähtemään, ja käytyämme Jasnirin luona suuntasimme Varmasin itäiselle maantielle vievälle portille.
"Tästä se alkaa", totesin kaikille enkä erityisesti kenellekään ratsastaessamme ulos kaupungista. Olipa mukava päästä taas matkaan, vaikka vielä eilen olin ollut lopen väsynyt ja kyllästynyt maantiehen.
Kävellessäni Sinisen linnun kievaria kohti suunnittelin jo mielessäni, kuinka käyttäisin Iseleltä saamani rahat. Vaikka matka Astorosiin olisikin varsin helppo ja turvallinen, olisi tällekin pätkälle viisasta varautua kunnolla.
Iselanen hevonen oli näyttänyt hyväkuntoiselta, mutta se oli vaikuttanut enemmän ratsuhevoselta kuin matkustamiseen tarkoitetulta eläimeltä, enkä uskonut siitä olevan paljoakaan apua, jos joutuisimme ongelmiin maantiellä. Toisaalta sotakoulutetut ratsut olivat sen verran kalliita, ettei Iselanen ja minun kolikoillani luultavasti sellaisia saataisi.
Sinisessä linnussa ilta kului hiljaisena ja vetäydyinkin aikaisin nukkumaan. Aioin herätä aamun tullen varhain hoitamaan matkajärjestelymme, ennen kuin vierailisimme Jasnirin luona ja seriffin puheilla, ja laskeuduinkin aamulla paljon ennen muita yöpyviä asiakkaita Linnun alakertaan. Syötyäni nopean aamiaisen kokin iltasella hautumaan jääneestä puurosta suuntasin Varmasin hitaasti heräileville kaduille.
Ensimmäinen etappini oli Mighen Kivikavion talli lähellä kaupungin itäistä ulkomuuria. Mighen oli matkaajien parissa tunnettu ja suosittu ratsumestari, joka myi hevosia tai sitten vuokrasi tallinsa hienoimpia yksilöitä. Vuokrattavat hevoset olivat Mighenin hienoimpia, mutta päätin kuitenkin ostaa minun ja Karlonin hevosen sen varalta, että matkalla sattuisi jokin onnettomuus.
Olin ostanut Migheniltä myös edellisen ratsuni, hevosen joka oli kuollut matkalla Ithamariin, ja uutinen ratsun kohtalosta oli surullinen uutinen harmaantuneelle, jäntevän lihaksikkaalle ratsumestarille. Tosin hän ymmärsi maanteiden vaarat näinä arvaamattomina aikoina, ja pääsimme yhteisymmärrykseen kahden hyväkuntoisen ratsuhevosen ja niiden varusteiden hinnasta. Vaikka kauppa vei kaikki Iselen antamat kultakolikot, oli hinta mielestäni kohtuullinen ja suuntasin tyytyväisenä täyttämään satulaukut ruoalla ja muilla varusteilla.
Varusteiden ja ratsujen hinta ylitti varsin reilusti Iselanen antamat rahat, mutta päätin maksaa erotuksen omasta pussistani. Kulkiessani kohti Sinistä lintua varusteiden ja ratsujen kanssa mietiskelin huvittuneena, kuinka nopeasti raskas kolikkokukkaro oli taasen laihtunut - mutta sellaista matkustajan elämä usein oli.
Karlon ja Isele odottivat minua jo Sinisen linnun juomasalissa, kun saavuin paikalle. Minä suorastaan hämäännyin siitä, kuinka edustavalta Isele näytti nyt eilisen päivän hieman pöllähtäneen ensivaikutelman jälkeen; hänen punertavat hiuksensa olivat nyt siistillä, nutturamaisella kampauksella, ja jotenkin neito onnistunut loihtimaan vielä eilen hieman hermostuneille kasvoilleen nyt samaan aikaan uteliaan ja arvovaltaisen ilmeen. Hänen komea leninkinsä ja päällyskaapunsa osoittivat, ettei Iselane ollut varallisuudeltaan vaatimattomista oloista, ja kupeella roikkuva olkalaukku oli raskas kirjoista ja kirjoitusvälineistä. Ajattelin hänen olevan hyvinkin viehättävä nainen - minulla oli noina aikoina varsin paljon silmää naiskeunedelle. Isele ei ehkä ollut mikään kaunotar, mutta kylläkin miellyttävä katsella. Tai ehkä hänen kauneutensa onkin vain erilaista, kuin mitä yleisesti kauneudella ajatellaan.
Pakkasimme Sinisessä linnussa vielä viimeiset Karlonin tuomat tavarat ja minun omat varusteeni ennen kuin suuntasimme tapaamaan Varmasin seriffiä. Toivoimme tämän tapaamisen olevan nopea, että pääsisimme matkaan ennen puolta päivää. Galon ja Caldon luonteen tunteva seriffi oli helpotukseksemme vakuuttunut tarinastamme tapahtumien kulusta ja pyyteli vielä Iselanelta kovasti anteeksi väärinkäsitystä. Iselen vakuutettua, ettei muistellut tapahtunutta pahalla, pääsimme lähtemään, ja käytyämme Jasnirin luona suuntasimme Varmasin itäiselle maantielle vievälle portille.
"Tästä se alkaa", totesin kaikille enkä erityisesti kenellekään ratsastaessamme ulos kaupungista. Olipa mukava päästä taas matkaan, vaikka vielä eilen olin ollut lopen väsynyt ja kyllästynyt maantiehen.
keskiviikko 4. elokuuta 2010
Bandirin päiväkirjamerkinnät 12
Jatkoa edelliselle merkinnälle. Saa nähdä saanko spostiropen kiinni jossain vaiheessa...
Seppä ei vastannut kuin kiitollisella hymyllä Iselelle, joten kirjanoppinut kysyi minulta tarvitsemistamme varusteista: "Matkamme alkaa huomenna, joten kuinka paljon tarvitset että saat meidät varustettua hyvin matkaa varten? Rahaa ei ole liiaksi, mutta mitä uskoisit meidän tarvitsevan?"
"Ruokaa nyt ainakin, hyvää matkamuonaa", tuumin. "Minä olen tottunut matkustamaan kevyesti, varsinkin näin kesällä, mutta nyt kun olemme matkalla Mernbariin, lienee syytä olla hieman varovaisempi ja valmistautua edeltä. En kuitenkaan ostaisi varusteita täältä, vaan vasta lähempää, Astorosista - nyt kun sen kautta matkustamme. Minulla on Sinisessä linnussa jo omat matkavarusteeni, mutta Karlonista ja sinusta en tiedä; ainakin teltat, makuuhuovat ja vastaavat kannattaa ostaa jo täältä Varmaksesta. Hevoset eivät liioin olisi pahitteeksi, niillä matkanteko on huomattavasti nopeampaa."
"Minulta löytyy rahaa omaan hevoseen, satulaan ja matkalaukkuihin, mutta Karlonin rahatilanteesta en tiedä", jatkoin. "Uskoisin pystyväni tinkimään itselleni ja Karlonille hevoset ehkä 200 kultarahan hintaan. Jos syömme vaatimattomasti niin ruokiin veikkaisin kuluvan meidän kolmen osalta korkeintaan 50 hopearahaa, kun taas huovista, varavaatteista en osaa sanoa ennen kuin tiedän millaiseen sopimukseen pääsemme kauppiaiden kanssa. Yksi mahdollisuus on tietenkin, että vietämme yöt majataloissa ja vastaavissa, mutta se tulee kalliimmaksi kun yöpyminen omassa leirissä ja matkamuonaa syöden."
"Minulla on vähän säästöjä, että tarpeen vaatiessa saan kyllä itsekin jotain hankittua." Karlon huomautti ja raapi partaansa "Olin aluksi ajatellut käyttäväni ne työelämän aloittamiseen, mutta sitähän tämä toisaalta onkin joten miksipä en käyttäisi niitä yhteistä määränpäätämme varten. Sinä tiedät matkahevosista enemmän, niin jos sinä Bandir hankit ne ja maksamme sinulle. Minulla on varusteeni vanhalla Calsiksen pajalla. Paja on kiinni, mutta minulla on sinne vielä avaimet. Siellä on muutkin varusteeni matkaa varten."
"Minun tavarani ovat tässä ja majatalokin on minulta vielä etsimättä", Isele sanoi taputtaen kevyttä laukkuaan. Hänellä oli tosiaan varsin vähän matkalle tarvittavia varusteita, mutta ainakin hänen Robardin majataloon jättämänsä ratsu oli hyväkuntoinen.
"Jos Bandir hankkii tarvikkeet, minä maksan tietty, ja Karlon hoitaa oman osuutensa pajalla niin minun puolestani voisimme tavata aamunkoitteessa Sinisessä Linnussa", kirjanoppinut ehdotti innostuneena.
"Kyllä se minulle käy", vastasin ja nyökkäsin toivoen, ettei nainen pitänyt hänen huvittunutta hymyäni mitenkään loukkaavana.En kuitenkaan voinut olla miettimättä, kuinka kauan Iselen innostuneisuus kestäisi maantien koettelevissa oloissa. Toisaalta Isele saattaa yllättää, joten ajattelin lopulta olevan parempi, jos en arvostelisi häntä ennen kuin olemme kohdanneet muutaman tosipaikan. "Alkaa olla jo varsin myöhä eikä kovinkaan moni kunniallinen kauppias tarjoile tavaroitaan enää tähän aikaan. Onko sinulla antaa minulle nyt edes 150 kultarahaa, niin voin käydä heti aamusta hankkimassa meille varusteet ja minulle ja Karlonille hevoset? Minulla on tosiaan jonkin verran rahaa itsellänikin, joten uskoisin sen riittävän, ja pääsemme aamulla aikaisin liikkeelle, kunhan vain olemme käyneet uudelleen Jasnir Kivikirveen luona - eikä seriffiäkään sovi unohtaa."
Isele kaivoi kantolaukustaan pussukan ja puristi sitä hetken pieni nyrkki valkoisena. "Te tulitte auttamaan minua, joten minä luotan nyt teihin", Isele sanoi selvästi hieman epäröiden muukalaisten edessä ja otti lopulta pussukasta esille kultapaloja, jotka painoi omaan taskuunsa. "Siellä on nyt 150 kultarahaa, käytä se viisaasti. Tingi luonnollisesti jos voit."
Kun sain kultarahat, Karlon hyvästeli meidät ja lähti hakemaan tavaroitaan Calsiksen entisestä pajasta. Minä sen sijaan lähdin saattamaan Iseleä takaisin Robardin majatalolle ja suuntasin kirjanoppineelle hyvät yöt toivoteltuani takaisin Siniseen lintuun, joka sopi minulle paremmin kuin Robardin hieno kievari.
Seppä ei vastannut kuin kiitollisella hymyllä Iselelle, joten kirjanoppinut kysyi minulta tarvitsemistamme varusteista: "Matkamme alkaa huomenna, joten kuinka paljon tarvitset että saat meidät varustettua hyvin matkaa varten? Rahaa ei ole liiaksi, mutta mitä uskoisit meidän tarvitsevan?"
"Ruokaa nyt ainakin, hyvää matkamuonaa", tuumin. "Minä olen tottunut matkustamaan kevyesti, varsinkin näin kesällä, mutta nyt kun olemme matkalla Mernbariin, lienee syytä olla hieman varovaisempi ja valmistautua edeltä. En kuitenkaan ostaisi varusteita täältä, vaan vasta lähempää, Astorosista - nyt kun sen kautta matkustamme. Minulla on Sinisessä linnussa jo omat matkavarusteeni, mutta Karlonista ja sinusta en tiedä; ainakin teltat, makuuhuovat ja vastaavat kannattaa ostaa jo täältä Varmaksesta. Hevoset eivät liioin olisi pahitteeksi, niillä matkanteko on huomattavasti nopeampaa."
"Minulta löytyy rahaa omaan hevoseen, satulaan ja matkalaukkuihin, mutta Karlonin rahatilanteesta en tiedä", jatkoin. "Uskoisin pystyväni tinkimään itselleni ja Karlonille hevoset ehkä 200 kultarahan hintaan. Jos syömme vaatimattomasti niin ruokiin veikkaisin kuluvan meidän kolmen osalta korkeintaan 50 hopearahaa, kun taas huovista, varavaatteista en osaa sanoa ennen kuin tiedän millaiseen sopimukseen pääsemme kauppiaiden kanssa. Yksi mahdollisuus on tietenkin, että vietämme yöt majataloissa ja vastaavissa, mutta se tulee kalliimmaksi kun yöpyminen omassa leirissä ja matkamuonaa syöden."
"Minulla on vähän säästöjä, että tarpeen vaatiessa saan kyllä itsekin jotain hankittua." Karlon huomautti ja raapi partaansa "Olin aluksi ajatellut käyttäväni ne työelämän aloittamiseen, mutta sitähän tämä toisaalta onkin joten miksipä en käyttäisi niitä yhteistä määränpäätämme varten. Sinä tiedät matkahevosista enemmän, niin jos sinä Bandir hankit ne ja maksamme sinulle. Minulla on varusteeni vanhalla Calsiksen pajalla. Paja on kiinni, mutta minulla on sinne vielä avaimet. Siellä on muutkin varusteeni matkaa varten."
"Minun tavarani ovat tässä ja majatalokin on minulta vielä etsimättä", Isele sanoi taputtaen kevyttä laukkuaan. Hänellä oli tosiaan varsin vähän matkalle tarvittavia varusteita, mutta ainakin hänen Robardin majataloon jättämänsä ratsu oli hyväkuntoinen.
"Jos Bandir hankkii tarvikkeet, minä maksan tietty, ja Karlon hoitaa oman osuutensa pajalla niin minun puolestani voisimme tavata aamunkoitteessa Sinisessä Linnussa", kirjanoppinut ehdotti innostuneena.
"Kyllä se minulle käy", vastasin ja nyökkäsin toivoen, ettei nainen pitänyt hänen huvittunutta hymyäni mitenkään loukkaavana.En kuitenkaan voinut olla miettimättä, kuinka kauan Iselen innostuneisuus kestäisi maantien koettelevissa oloissa. Toisaalta Isele saattaa yllättää, joten ajattelin lopulta olevan parempi, jos en arvostelisi häntä ennen kuin olemme kohdanneet muutaman tosipaikan. "Alkaa olla jo varsin myöhä eikä kovinkaan moni kunniallinen kauppias tarjoile tavaroitaan enää tähän aikaan. Onko sinulla antaa minulle nyt edes 150 kultarahaa, niin voin käydä heti aamusta hankkimassa meille varusteet ja minulle ja Karlonille hevoset? Minulla on tosiaan jonkin verran rahaa itsellänikin, joten uskoisin sen riittävän, ja pääsemme aamulla aikaisin liikkeelle, kunhan vain olemme käyneet uudelleen Jasnir Kivikirveen luona - eikä seriffiäkään sovi unohtaa."
Isele kaivoi kantolaukustaan pussukan ja puristi sitä hetken pieni nyrkki valkoisena. "Te tulitte auttamaan minua, joten minä luotan nyt teihin", Isele sanoi selvästi hieman epäröiden muukalaisten edessä ja otti lopulta pussukasta esille kultapaloja, jotka painoi omaan taskuunsa. "Siellä on nyt 150 kultarahaa, käytä se viisaasti. Tingi luonnollisesti jos voit."
Kun sain kultarahat, Karlon hyvästeli meidät ja lähti hakemaan tavaroitaan Calsiksen entisestä pajasta. Minä sen sijaan lähdin saattamaan Iseleä takaisin Robardin majatalolle ja suuntasin kirjanoppineelle hyvät yöt toivoteltuani takaisin Siniseen lintuun, joka sopi minulle paremmin kuin Robardin hieno kievari.
maanantai 2. elokuuta 2010
Bandirin päiväkirjamerkinnät 11
Tarina jatkuu edellisestä merkinnästä.
Suuntasimme kulkumme takaisin Robard Suuren majatalolle iltaisen Varmasin halki. Kuljimme aluksi hiljaisuudessa, sillä kolmen toisilleen tuntemattoman henkilön välillä ei tuntunut löytyvän mitään puheen aihetta. Karlon tuntui olevan omissa ajatuksissaan ja Isele huomautti jotain temppelialueelta kuuluvasta messusta ja vaikutti keskittyvän tähän, kunnes sanoi:
"Kerro minulle itsestäsi Bandir, millaista on elää päivästä toiseen kohdaten tien vaaroja?"
Hämmennyin ensin hieman naisen yllättävästä kysymyksestä, mutta myöhemmin opin, että Isele vain oli utelias ja suorapuheinen ihminen. Sain kuitenkin avattua suuni vastatakseni ja sanoin:
"Kai se on jotain, jonka kohtaamiseen jokainen miekkaa elääkseen heilutteleva vain on tottunut. Täytyy tunnustaa, etten ole juurikaan asiaa pohtinut... Estrean maanteillä yksinäinen matkamies on aina vaarassa kohdata maantierosvoja tai röyhkeiksi käyneitä metsien petoja, mutta kaipa minulla on ollut onnea, sillä olen saanut matkustaa Estreassa aina varsin turvallisesti."
Samassa kuitenkin muistin erään kohtaamisen, joka oli päättynyt verenvuodatukseen, ja päätti siitä Iselelle kertoa, kun tämä nyt oli asian esille ottanut:
"Itse asiassa ainut kerta, kun olen joutunut turvautumaan miekkaani, tapahtui kuitenkin Estrean ulkopuolella vain vähän aikaa sitten. Olin suunnistanut Estreasta pohjoiseen, Ithamariin. Kaltaisesi kirjanoppinut on saattanut lukea Ithamarin sivistystä suojelevista muureista ja valtakunnan maanteitä puolustavista Kämmenen paladiineista, mutta ainakaan minun avukseni he eivät ehtineet."
"Pitkä matkapäivä oli jo kääntymässä illaksi ja istuin väsyneenä ratsuni satulassa", jatkoin ääni hieman madaltuen ja keskitin kaiken huomioni Iseleen ja tarinaani. Pidän itseääni pohjimmiltaan käytännöllisenä soturina, mutta kenties suonissani virtaavaa haltiaverta oli syyttäminen siitä, että nautin myös erilaisista tarinoista ja niiden tarinoiden kertomisesta kuulijoille. Yleensä maltoin mieleni muukalaisten kanssa, mutta jokin Iselen kysymyksessä sai miinut rohkaistumaan. "Olin kai myös hieman ajatuksissani, sillä kolmen maantierosvon onnistui yllättää minut tuskin silmänkantaman päässä Ithamarin muureista! En tiedä, mikä oli saanut rosvot käymään niin röyhkeiksi, mutta ennen kuin huomasin, oli kaksi rosvoistani ampunut jousillaan hevostani, ja ratsuparkani kaatui kuolleena maahan. Onnistuin kierähtämään satulasta ennen elikon kaatumista, ja juoksin metsän suojaan, mutta luuttuni särkyi siinä hässäkässä - se kun oli sidottuna satulaan."
"Rosvot luulivat kai minun paenneen, sillä he ryntäsivät saman tien varomattomina ratsuni luokse. He jättivät jopa jousensa piilopaikkoihinsa. Olisittepa nähneet heidän ilmeensä kun minä astuin metsän suojista miekka valmiina ja oiketetusti vihaisena heidän surmattuaan hevoseni ja särjettyään hienon luuttuni."
Vilkaisin nopeasti Iseleä ja päätin säästää epäilemättä varsin suojattua elämää viettäneen kirjanoppineen kohtaamisen verisiltä yksityiskohdilta. "Joka tapauksessa minun onnistui haavoittaa kahta rosvoista sen verran pahasti, että kolmas otti jalat alleen. Haavoittuneet rosvot pistin kantamaan tavarani Ithamarin, minkä jälkeen luovutin heidät Kämmenen paladiineille. He olivat varsin noloina, kun kerroin rosvojen yllättäneen minut aivan heidän hienon kaupunkinsa varjossa, mutta siitä huolimatta kukaan ei tarjoutunut korvaamaan menettämääni hevosta tai luuttua. Kauaa en sitten kaupungissa viihtynyt, vaan suuntasin takaisin Estrean rannikolle ja Varmasiin - ja sitten tapasinkin Karlonin ja sinut, Iselane."
En voinut olla pohtimatta, joskohan rahani riittäisivät uuden luutun ostamiseen, sillä illat leirinuotiolla olivat käyneet varsin hiljaisiksi ja tylsiksi soittopelini särkymisen jälkeen. Toisaalta meillä oli tuskin rahaa tuhlattavaksi asti, joten kenties soittimen ostamisen pitäisi odottaa.
"Sääli luuttusi kannalta" Iselane pahoitteli. "Musiikki on hyvästä, musiikki rauhoittaa ja siinä piilee sellaista voimaa, jota monet eivät uskoisikaan. Tiesitkö, että Sulkakynän veljeskunnassakin on oppineita mestareita, jotka ovat omistaneet elämänsä musiikin voiman tutkimiseen."
Iselane katsoi minua hymyillen silmiin ja lisäsi vielä:
"Tiedätkö mitä, sovitaan niin, että tämän pienen seikkailumme päätteeksi, minä ostan sinulle tilalle uuden luutun. Ja seppä Karlonille löydämme myös jotain sellaista, mitä hän tahtoo eikö vain."
Suuntasimme kulkumme takaisin Robard Suuren majatalolle iltaisen Varmasin halki. Kuljimme aluksi hiljaisuudessa, sillä kolmen toisilleen tuntemattoman henkilön välillä ei tuntunut löytyvän mitään puheen aihetta. Karlon tuntui olevan omissa ajatuksissaan ja Isele huomautti jotain temppelialueelta kuuluvasta messusta ja vaikutti keskittyvän tähän, kunnes sanoi:
"Kerro minulle itsestäsi Bandir, millaista on elää päivästä toiseen kohdaten tien vaaroja?"
Hämmennyin ensin hieman naisen yllättävästä kysymyksestä, mutta myöhemmin opin, että Isele vain oli utelias ja suorapuheinen ihminen. Sain kuitenkin avattua suuni vastatakseni ja sanoin:
"Kai se on jotain, jonka kohtaamiseen jokainen miekkaa elääkseen heilutteleva vain on tottunut. Täytyy tunnustaa, etten ole juurikaan asiaa pohtinut... Estrean maanteillä yksinäinen matkamies on aina vaarassa kohdata maantierosvoja tai röyhkeiksi käyneitä metsien petoja, mutta kaipa minulla on ollut onnea, sillä olen saanut matkustaa Estreassa aina varsin turvallisesti."
Samassa kuitenkin muistin erään kohtaamisen, joka oli päättynyt verenvuodatukseen, ja päätti siitä Iselelle kertoa, kun tämä nyt oli asian esille ottanut:
"Itse asiassa ainut kerta, kun olen joutunut turvautumaan miekkaani, tapahtui kuitenkin Estrean ulkopuolella vain vähän aikaa sitten. Olin suunnistanut Estreasta pohjoiseen, Ithamariin. Kaltaisesi kirjanoppinut on saattanut lukea Ithamarin sivistystä suojelevista muureista ja valtakunnan maanteitä puolustavista Kämmenen paladiineista, mutta ainakaan minun avukseni he eivät ehtineet."
"Pitkä matkapäivä oli jo kääntymässä illaksi ja istuin väsyneenä ratsuni satulassa", jatkoin ääni hieman madaltuen ja keskitin kaiken huomioni Iseleen ja tarinaani. Pidän itseääni pohjimmiltaan käytännöllisenä soturina, mutta kenties suonissani virtaavaa haltiaverta oli syyttäminen siitä, että nautin myös erilaisista tarinoista ja niiden tarinoiden kertomisesta kuulijoille. Yleensä maltoin mieleni muukalaisten kanssa, mutta jokin Iselen kysymyksessä sai miinut rohkaistumaan. "Olin kai myös hieman ajatuksissani, sillä kolmen maantierosvon onnistui yllättää minut tuskin silmänkantaman päässä Ithamarin muureista! En tiedä, mikä oli saanut rosvot käymään niin röyhkeiksi, mutta ennen kuin huomasin, oli kaksi rosvoistani ampunut jousillaan hevostani, ja ratsuparkani kaatui kuolleena maahan. Onnistuin kierähtämään satulasta ennen elikon kaatumista, ja juoksin metsän suojaan, mutta luuttuni särkyi siinä hässäkässä - se kun oli sidottuna satulaan."
"Rosvot luulivat kai minun paenneen, sillä he ryntäsivät saman tien varomattomina ratsuni luokse. He jättivät jopa jousensa piilopaikkoihinsa. Olisittepa nähneet heidän ilmeensä kun minä astuin metsän suojista miekka valmiina ja oiketetusti vihaisena heidän surmattuaan hevoseni ja särjettyään hienon luuttuni."
Vilkaisin nopeasti Iseleä ja päätin säästää epäilemättä varsin suojattua elämää viettäneen kirjanoppineen kohtaamisen verisiltä yksityiskohdilta. "Joka tapauksessa minun onnistui haavoittaa kahta rosvoista sen verran pahasti, että kolmas otti jalat alleen. Haavoittuneet rosvot pistin kantamaan tavarani Ithamarin, minkä jälkeen luovutin heidät Kämmenen paladiineille. He olivat varsin noloina, kun kerroin rosvojen yllättäneen minut aivan heidän hienon kaupunkinsa varjossa, mutta siitä huolimatta kukaan ei tarjoutunut korvaamaan menettämääni hevosta tai luuttua. Kauaa en sitten kaupungissa viihtynyt, vaan suuntasin takaisin Estrean rannikolle ja Varmasiin - ja sitten tapasinkin Karlonin ja sinut, Iselane."
En voinut olla pohtimatta, joskohan rahani riittäisivät uuden luutun ostamiseen, sillä illat leirinuotiolla olivat käyneet varsin hiljaisiksi ja tylsiksi soittopelini särkymisen jälkeen. Toisaalta meillä oli tuskin rahaa tuhlattavaksi asti, joten kenties soittimen ostamisen pitäisi odottaa.
"Sääli luuttusi kannalta" Iselane pahoitteli. "Musiikki on hyvästä, musiikki rauhoittaa ja siinä piilee sellaista voimaa, jota monet eivät uskoisikaan. Tiesitkö, että Sulkakynän veljeskunnassakin on oppineita mestareita, jotka ovat omistaneet elämänsä musiikin voiman tutkimiseen."
Iselane katsoi minua hymyillen silmiin ja lisäsi vielä:
"Tiedätkö mitä, sovitaan niin, että tämän pienen seikkailumme päätteeksi, minä ostan sinulle tilalle uuden luutun. Ja seppä Karlonille löydämme myös jotain sellaista, mitä hän tahtoo eikö vain."
perjantai 30. heinäkuuta 2010
Bandirin päiväkirjamerkinnät 10
Jatkoa edelliselle päiväkirjamerkinnälle.
"Voin kertoa tien raunioille, jos suostutte auttamaan minua - ja miksi ette auttaisi?" Jasnirobek lisäsi. "Jos suuntaatte Mernbariin, niin matkanne vie teidät Astorosin kautta, ja minulla on eräs koru, joka olisi toimitettava kaupunkiin."
Jasnirobekin ehdotus kuulosti varsin kohtuulliselta, joten suostuimme viemään hänen korunsa astorosilaiselle kauppiaalle. Jasnirobek kehotti meitä olemaan varuillamme matkallamme, sillä matka Mernbarin metsään ei tulisi olemaan mikään eväsretki.
"Tulkaa huomenaamulla käymään uudemman kerran, niin kerron kaiken minkä isäni kertoi minulle Pirunmuurille pääsemisestä, ja annan teille sen korun, jonka viette Astorosiin. Kauppias, jolle viette sen, on onneksi helppo löytää jopa Astorosin kokoisesta kaupungista", Jasnir sanoi ja lisäsi vielä hetken emmittyään:
"Ja kauppiaasta tulikin mieleeni, että häneltä sinun Karlon kannattaa myös kysellä töitä. Olen hieman kuullut huhuja, että täällä Varmaksessa joku on kehottanut kaikkia seppien kiltamestareita olemaan antamatta sinulle töitä. Mutta tuskinpa vihamiehesi - kuka hän sitten onkaan - käsi Astorosiin asti ylettyy."
Jasnirobekin viimeiset sanojen merkitys kesti hetken, ennen kuin Karlon ymmärsi kääpiön sanat. "Mitä sinä tarkoitat Jasnir?" seppä kysyi ymmällään. "Mitä minä olen tehnyt vihastuttaakseni ketään. Mistä kuulit tästä, Jasnir?"
"Kuulin vain huhuja, että jotkut kiltamestareille oli tuotu sana, että Karlon Manrisin palkkaaminen ei tietäisi hyvää heidän liiketoimilleen", kääpiö vastasi ja kohautti olkiaan. "Asia ei minua varsinaisesti koske - minä olen Kivikirveen klaanin jäsen, eivätkä ihmiskauppiaat minua komentele - mutta voin kyllä yrittää ottaa asiasta enemmän selvää sillä välin, kun te olette poissa. Tehän olette kuitenkin tulossa takaisin jossain vaiheessa, eikö vain?"
"Varmaksesta on lyhin laivareitti Angbadiin, joten eiköhän tiemme takaisin tänne meidät jossain välissä tuo", Isele vastasi.
Sovittuamme Jasnirin kanssa palaavamme vielä seuraavana aamuna suuntasimme takaisin Varmasin kaduilla ja kohti Robardin majataloa. Aamusta tulisi kiireinen, sillä Jasnirin lisäksi meidän täytyisi vierailla seriffin luona selvittämässä kahnaus Galon ja Caldon kanssa, eikä matkallekaan kannattaisi lähteä ilman kunnon varusteita.
"Voin kertoa tien raunioille, jos suostutte auttamaan minua - ja miksi ette auttaisi?" Jasnirobek lisäsi. "Jos suuntaatte Mernbariin, niin matkanne vie teidät Astorosin kautta, ja minulla on eräs koru, joka olisi toimitettava kaupunkiin."
Jasnirobekin ehdotus kuulosti varsin kohtuulliselta, joten suostuimme viemään hänen korunsa astorosilaiselle kauppiaalle. Jasnirobek kehotti meitä olemaan varuillamme matkallamme, sillä matka Mernbarin metsään ei tulisi olemaan mikään eväsretki.
"Tulkaa huomenaamulla käymään uudemman kerran, niin kerron kaiken minkä isäni kertoi minulle Pirunmuurille pääsemisestä, ja annan teille sen korun, jonka viette Astorosiin. Kauppias, jolle viette sen, on onneksi helppo löytää jopa Astorosin kokoisesta kaupungista", Jasnir sanoi ja lisäsi vielä hetken emmittyään:
"Ja kauppiaasta tulikin mieleeni, että häneltä sinun Karlon kannattaa myös kysellä töitä. Olen hieman kuullut huhuja, että täällä Varmaksessa joku on kehottanut kaikkia seppien kiltamestareita olemaan antamatta sinulle töitä. Mutta tuskinpa vihamiehesi - kuka hän sitten onkaan - käsi Astorosiin asti ylettyy."
Jasnirobekin viimeiset sanojen merkitys kesti hetken, ennen kuin Karlon ymmärsi kääpiön sanat. "Mitä sinä tarkoitat Jasnir?" seppä kysyi ymmällään. "Mitä minä olen tehnyt vihastuttaakseni ketään. Mistä kuulit tästä, Jasnir?"
"Kuulin vain huhuja, että jotkut kiltamestareille oli tuotu sana, että Karlon Manrisin palkkaaminen ei tietäisi hyvää heidän liiketoimilleen", kääpiö vastasi ja kohautti olkiaan. "Asia ei minua varsinaisesti koske - minä olen Kivikirveen klaanin jäsen, eivätkä ihmiskauppiaat minua komentele - mutta voin kyllä yrittää ottaa asiasta enemmän selvää sillä välin, kun te olette poissa. Tehän olette kuitenkin tulossa takaisin jossain vaiheessa, eikö vain?"
"Varmaksesta on lyhin laivareitti Angbadiin, joten eiköhän tiemme takaisin tänne meidät jossain välissä tuo", Isele vastasi.
Sovittuamme Jasnirin kanssa palaavamme vielä seuraavana aamuna suuntasimme takaisin Varmasin kaduilla ja kohti Robardin majataloa. Aamusta tulisi kiireinen, sillä Jasnirin lisäksi meidän täytyisi vierailla seriffin luona selvittämässä kahnaus Galon ja Caldon kanssa, eikä matkallekaan kannattaisi lähteä ilman kunnon varusteita.
tiistai 27. heinäkuuta 2010
Bandirin päiväkirjamerkinnät 9
Päiväkirja se vain jatkuu - edelleen edellisestä merkinnästä.
Jasnirin ovi oli auki, ja astuimme sisään pieneen, ahtaaseen puotiin jonka seinustat ja hyllyt olivat täynnä erilaisia aseita ja haarniskojen kappaleita - Kivikirveen klaani oli erityisen tunnettu asesepistään. Jasnir itse istui suuren tiskinsa takana, kyyristyneenä suuren kirjan ääreen, jonka sivuja kääpiökauppias tihrusti. Oven käydessä hänen katseensa kuitenkin kohosi, ja Karlonin tunnistaessaan kääpiön partaisille kasvoille nousi leveä hymy. Kääpiö ulottui kookasta Karlonia hieman vyötärön yläpuolelle, mutta toisin kuin useimmat kansansa edustajat, oli Jasnir solakka ja kevytrakenteinen. Hänen tumma partansa oli leikattu lyhyeksi ja kammattu siistiksi, ja hänen hieno jakkunsa oli viimeisimmän muodin mukainen - kääpiö oli selvästi kauppias, ei seppä.
"Tervehdys, Karlon!" Jasnir tervehti Karlonia hymyillen, mutta vaikutti myös hieman yllättyneeltä. "Mitä sinä teet täällä tähän aikaan? Jos töitä tulit etsimään, niin nyt on kyllä vähän huono aika..."
"Tällä kertaa en ole työn perässä, vaikka mielelläni sinulle töitä olenkin tehnyt", Karlon vastasi ja osoitti meitä. "Olen täällä lady Iselanen asioilla. Hän on sulkakynän veljeskunnasta ja haluaisi kovasti tietää Mernbarin metsästä ja niiden lähialueista. Sinähän kuljet kauppamatkoillasi aina sen kautta, joten ajattelimme tulla kysymään sinulta neuvoa - olemme mahdollisesti nimittäin matkalla metsään."
"Mitä ihmettä te voitte haluta sellaisesta pirullisesta paikasta kuin Mernbarin metsä?" Jasrin kysyi ja katseli uteliaana Iseleä ja minua. "Ellei tie Mernbarin metsän läpi olisi nopein Kivikirveen klaanin kodista Varmasiin, niin minua ei saisi kulkemaan sen paikan läpi, vaikka itse Moradin Sieluntakoja yrittäisi pakottaa minut astumaan metsän siimekseen!"
Epäilin kääpiön liioittelevan, mutta pidin suuni kiinni ja keskityin kuuntelemaan. Karlon näytti epävarmalta, halusiko Isele Jasnirin tietävän retkemme todellisen syyn, mutta päätti sitten puhua totta ja sanoi:
""Arvelemme Mernbarin metsässä olevan jotakin, mikä sulkakynän veljeskuntaa kiinnostaa. Osaatko sinä Jasnir kertoa, millaisia vaaroja meitä voi odottaa mikäli matkaamme sinne? Mitä meidän tulee varoa ja odottaa? Erityisesti jos matkaamme syvälle metsään?"
"Metsän vaarat välttää parhaiten, jos ei mene Mernbariin", Jasnir vastasi. "Vanhat eukot väittävät metsässä asuvan noitia ja hirviöitä, ja vaikka en ole koskaan kumpiakaan noista tavannut, niin siinä paikassa kulkiessa on helppo uskoa, että moisia vastaan voisi tullakin - se paikka voi olla todella aavemainen. Ja rosvoja siellä riittää kiusaksi asti: voisin väittää, että jokainen Estrean lainsuojaton pitää sitä metsää tukikohtanaan!"
"Mitä tulee jonkin tietyn asian tai paikan löytämiseen metsästä", kääpiö lisäsi, "niin sen suhteen ei voi muuta kuin toivottaa teille onnea - sitä te tulette tarvitsemaan. Se paikka on suuri: maili toisensa jälkeen vaikeakulkuista aarniometsää, joka on saanut olla koskemattomana niin kauan kuin kääpiön muisti kantaa - ja se kantaa kauas! Toisaalta, jos sattuisin tietämään mitä te etsitte, voisin ehkä antaa pari neuvoa pientä vastapalvelusta vastaan..."
Isele näytti empivän, mutta sanoi lopulta: "Sulkakynän veljeskunta on lähettänyt minut etsimään kuningas Adgarin kadonnutta Neljättä kronikkaa. Tutkimukset ovat saaneet veljeskuntani uskomaan, että kirja on jossain Mernbarin metsän kätköissä, ja seppä Karlonin mukaan myös estrealaiset tarinat kertovat samaa."
"En ole koskaan kuullut mistään piilopaikasta Mernbarissa, jonne kirja olisi voinut kätkeytyä", Jasnir vastasi ja pyöritteli miettiväisenä kolikkoa sormissaan. "Mutta Mernbarin metsä on vaarallinen paikka - paikka, joka on pitänyt salaisuutensa omanaan satoja vuosia. Kerta toisensa jälkeen Estrean ihmiset ja jopa klaanini kääpiöt ovat yrittäneet asettua syvemmälle metsään ja raivata itselleen uuden maatilkun, mutta joka kerta yritykset ovat valuneet hukkaan, kunnes kukaan ei jaksa enää yrittää - vaiva on suurempi kuin hyöty!"
"Klaanini parissa kerrotaan kuitenkin vanhaa tarinaa metsän keskellä sijaitsevasta rauniolinnakkeesta, Piruntornista", Jasnir lisäsi ja katseli merkitsevästi seikkailijoita. "Tarinoissa tuolla paikalla on yhtä paljon hallitsijoita, kuin on siitä kertovia tarinoitakin, mutta kaikki tarinat ovat yhtä mieltä siitä, että aikoinaan tuo rauniolinnake on ollut mahtavan herran hallussa - mahtavan ja pahan herran hallussa..."
"Jos minun pitäisi historiallista aikakirjaa lähteä etsimään, niin yhtä hyvin voisin aloittaa noiden raunioiden luota", Jasnir sanoi, "ja minä pystyn neuvomaan teidät noiden raunioiden luokse, sillä isäni matkusti aikoinaan tuolle paikalle. Se tapahtui vain muutama vuosi sen jälkeen, kun Adgarin kerrotaan kadottaneen kronikkansa."
Jasnirin ovi oli auki, ja astuimme sisään pieneen, ahtaaseen puotiin jonka seinustat ja hyllyt olivat täynnä erilaisia aseita ja haarniskojen kappaleita - Kivikirveen klaani oli erityisen tunnettu asesepistään. Jasnir itse istui suuren tiskinsa takana, kyyristyneenä suuren kirjan ääreen, jonka sivuja kääpiökauppias tihrusti. Oven käydessä hänen katseensa kuitenkin kohosi, ja Karlonin tunnistaessaan kääpiön partaisille kasvoille nousi leveä hymy. Kääpiö ulottui kookasta Karlonia hieman vyötärön yläpuolelle, mutta toisin kuin useimmat kansansa edustajat, oli Jasnir solakka ja kevytrakenteinen. Hänen tumma partansa oli leikattu lyhyeksi ja kammattu siistiksi, ja hänen hieno jakkunsa oli viimeisimmän muodin mukainen - kääpiö oli selvästi kauppias, ei seppä.
"Tervehdys, Karlon!" Jasnir tervehti Karlonia hymyillen, mutta vaikutti myös hieman yllättyneeltä. "Mitä sinä teet täällä tähän aikaan? Jos töitä tulit etsimään, niin nyt on kyllä vähän huono aika..."
"Tällä kertaa en ole työn perässä, vaikka mielelläni sinulle töitä olenkin tehnyt", Karlon vastasi ja osoitti meitä. "Olen täällä lady Iselanen asioilla. Hän on sulkakynän veljeskunnasta ja haluaisi kovasti tietää Mernbarin metsästä ja niiden lähialueista. Sinähän kuljet kauppamatkoillasi aina sen kautta, joten ajattelimme tulla kysymään sinulta neuvoa - olemme mahdollisesti nimittäin matkalla metsään."
"Mitä ihmettä te voitte haluta sellaisesta pirullisesta paikasta kuin Mernbarin metsä?" Jasrin kysyi ja katseli uteliaana Iseleä ja minua. "Ellei tie Mernbarin metsän läpi olisi nopein Kivikirveen klaanin kodista Varmasiin, niin minua ei saisi kulkemaan sen paikan läpi, vaikka itse Moradin Sieluntakoja yrittäisi pakottaa minut astumaan metsän siimekseen!"
Epäilin kääpiön liioittelevan, mutta pidin suuni kiinni ja keskityin kuuntelemaan. Karlon näytti epävarmalta, halusiko Isele Jasnirin tietävän retkemme todellisen syyn, mutta päätti sitten puhua totta ja sanoi:
""Arvelemme Mernbarin metsässä olevan jotakin, mikä sulkakynän veljeskuntaa kiinnostaa. Osaatko sinä Jasnir kertoa, millaisia vaaroja meitä voi odottaa mikäli matkaamme sinne? Mitä meidän tulee varoa ja odottaa? Erityisesti jos matkaamme syvälle metsään?"
"Metsän vaarat välttää parhaiten, jos ei mene Mernbariin", Jasnir vastasi. "Vanhat eukot väittävät metsässä asuvan noitia ja hirviöitä, ja vaikka en ole koskaan kumpiakaan noista tavannut, niin siinä paikassa kulkiessa on helppo uskoa, että moisia vastaan voisi tullakin - se paikka voi olla todella aavemainen. Ja rosvoja siellä riittää kiusaksi asti: voisin väittää, että jokainen Estrean lainsuojaton pitää sitä metsää tukikohtanaan!"
"Mitä tulee jonkin tietyn asian tai paikan löytämiseen metsästä", kääpiö lisäsi, "niin sen suhteen ei voi muuta kuin toivottaa teille onnea - sitä te tulette tarvitsemaan. Se paikka on suuri: maili toisensa jälkeen vaikeakulkuista aarniometsää, joka on saanut olla koskemattomana niin kauan kuin kääpiön muisti kantaa - ja se kantaa kauas! Toisaalta, jos sattuisin tietämään mitä te etsitte, voisin ehkä antaa pari neuvoa pientä vastapalvelusta vastaan..."
Isele näytti empivän, mutta sanoi lopulta: "Sulkakynän veljeskunta on lähettänyt minut etsimään kuningas Adgarin kadonnutta Neljättä kronikkaa. Tutkimukset ovat saaneet veljeskuntani uskomaan, että kirja on jossain Mernbarin metsän kätköissä, ja seppä Karlonin mukaan myös estrealaiset tarinat kertovat samaa."
"En ole koskaan kuullut mistään piilopaikasta Mernbarissa, jonne kirja olisi voinut kätkeytyä", Jasnir vastasi ja pyöritteli miettiväisenä kolikkoa sormissaan. "Mutta Mernbarin metsä on vaarallinen paikka - paikka, joka on pitänyt salaisuutensa omanaan satoja vuosia. Kerta toisensa jälkeen Estrean ihmiset ja jopa klaanini kääpiöt ovat yrittäneet asettua syvemmälle metsään ja raivata itselleen uuden maatilkun, mutta joka kerta yritykset ovat valuneet hukkaan, kunnes kukaan ei jaksa enää yrittää - vaiva on suurempi kuin hyöty!"
"Klaanini parissa kerrotaan kuitenkin vanhaa tarinaa metsän keskellä sijaitsevasta rauniolinnakkeesta, Piruntornista", Jasnir lisäsi ja katseli merkitsevästi seikkailijoita. "Tarinoissa tuolla paikalla on yhtä paljon hallitsijoita, kuin on siitä kertovia tarinoitakin, mutta kaikki tarinat ovat yhtä mieltä siitä, että aikoinaan tuo rauniolinnake on ollut mahtavan herran hallussa - mahtavan ja pahan herran hallussa..."
"Jos minun pitäisi historiallista aikakirjaa lähteä etsimään, niin yhtä hyvin voisin aloittaa noiden raunioiden luota", Jasnir sanoi, "ja minä pystyn neuvomaan teidät noiden raunioiden luokse, sillä isäni matkusti aikoinaan tuolle paikalle. Se tapahtui vain muutama vuosi sen jälkeen, kun Adgarin kerrotaan kadottaneen kronikkansa."
maanantai 26. heinäkuuta 2010
Bandirin päiväkirjamerkinnät 8
Bandirin ja Karlonin tarina jatkuu siitä, mihin ensimmäinen luku jäi. Taidan tehdä samoin, kuin ensimmäisen luvun suhteen, eli koko luku tulee blogiin aluksi pieninä palasina, jonka jälkeen kokoan ne yhdeksi tiedostoksi. Homma tuntui toimivan ainakin ensimmäisen luvun suhteen...
2: Matka alkaa
Joskus mietin, mihin suuntaan elämäni olisi kääntynyt, ellen olisi tavannut Iseleä. Olisinko jatkanut elämääni kiertelevänä palkkasoturina, ellemme olisi auttaneet Karlonin kanssa noidaksi syytettyä muukalaista, josta tuli sittemmin ensin työnantajamme ja ajan kuluessa ystävämme? Millaisia kokemuksia, iloja ja suruja maailma olisi muutoin minulle tarjonnut?
Olen kertonut Karlonille näistä mietteistäni, mutta häntä eivät moiset asiat mietitytä; hän on tyytyväinen.
"Älä murehdi menneitä, vaan suunnittele tulevaa, puolihaltia!" hän sanoo minulle ja palaa pajaansa ja työnsä pariin. Hän on kiireinen, niin hän on nykyään aina, eikä hänellä riitä kärsivällisyyttä jahkailuilleni. Hän alkaa olla jo vanha; vaikka hän vielä jaksaa heiluttaa vasaraansa ja lausuu varmasti takomiaan esineitä vahvistavat voimasanat, on hänen parrassaan jo yhtä paljon harmaata kuin tummaa, eikä hänen näkönsä ole enää samanlainen kuin ennen. Luulen hänen pelkäävän tulevaa yhtä paljon kuin minä haikailen menneitä.
Hän on kuitenkin oikeassa. Minä olen puolihaltia, ja minulla on vielä edessäni paljon vuosia - enemmän kuin ystävälläni Karlonilla. Minun pitäisi tehdä kuten hän sanoo ja lakata murehtimasta menneitä. Minun olisi katsottava tulevaisuuteen.
Niin kauan kuin jatkan tätä Karlonin painostamana itselleni ottamaa tehtävää, en kuitenkaan voi hylätä menneisyyttä.
"Haikailuni ovat osaksi sinun syytäsi, ystäväni", totean hänelle ja hymyilen.
Seisoimme Seppien kadulla, jota myös Kääpiökaduksi kutsuttiin. Se sijaitsi kaukana Varmasin keskustasta, ja oli jo iltapäivä, mutta Karlon oli kertonut tietävänsä Kääpiökadulta erään, joka voisi tietää jotain Adgarin kadonneesta aikakirjasta, tai ainakin Mernbarin metsästä, johon kyseinen kirja oli Iselen ja Karlonin tuntemien tarinoiden mukaan kadonnut.
Jasnirobek Kivikirveen kauppareitit kulkevat Mernbarin metsän kautta aina Dalras-kukkuloille saakka", seppä oli kertonut, "ja Kivikirveen klaani tuntee myös Mernbarin metsän vanhat tarinat ja aarteet. Jasnir osaa neuvoa meitä ainakin siinä, mistä Adgarin kirjaa voisi ainakin yrittää etsiä, ja hän osaa varoittaa meitä Mernbarin metsän vaaroista."
Niinpä minä, Karlon ja Isele suuntasimme kulkumme Kääpiökadulle. Seppien katu sijaitsi kaukana Varmasin keskustasta ja hieman erillään itse kaupungistakin, ja kun pääsimme määränpäähämme, oli aurinko laskemaisillaan mailleen, ja katu oli hiljainen. Jotkut muutamista vastaantulijoista tervehtivät Karlonia, mutta useimmat kiiruhtivat jo kotejaan kohti.
Onneksemme Jasnirin pienen puodin ikkunoista paistoi vielä valo; epäilemättä kääpiö laski liiketoimintansa voittoja. Jasnir ei ollut Varmasin kiltaseppien mittapuulla erityisen merkittävä kauppias, mutta aina löytyi niitä, jotka halusivat tutustua Kivikirveen klaanin kuuluihin käsityötaidon näytteisiin, ja Jasnirobek osasi puhua ihmiskauppiaat pyörryksiin kääpiön sinnikkyydellä.
2: Matka alkaa
Joskus mietin, mihin suuntaan elämäni olisi kääntynyt, ellen olisi tavannut Iseleä. Olisinko jatkanut elämääni kiertelevänä palkkasoturina, ellemme olisi auttaneet Karlonin kanssa noidaksi syytettyä muukalaista, josta tuli sittemmin ensin työnantajamme ja ajan kuluessa ystävämme? Millaisia kokemuksia, iloja ja suruja maailma olisi muutoin minulle tarjonnut?
Olen kertonut Karlonille näistä mietteistäni, mutta häntä eivät moiset asiat mietitytä; hän on tyytyväinen.
"Älä murehdi menneitä, vaan suunnittele tulevaa, puolihaltia!" hän sanoo minulle ja palaa pajaansa ja työnsä pariin. Hän on kiireinen, niin hän on nykyään aina, eikä hänellä riitä kärsivällisyyttä jahkailuilleni. Hän alkaa olla jo vanha; vaikka hän vielä jaksaa heiluttaa vasaraansa ja lausuu varmasti takomiaan esineitä vahvistavat voimasanat, on hänen parrassaan jo yhtä paljon harmaata kuin tummaa, eikä hänen näkönsä ole enää samanlainen kuin ennen. Luulen hänen pelkäävän tulevaa yhtä paljon kuin minä haikailen menneitä.
Hän on kuitenkin oikeassa. Minä olen puolihaltia, ja minulla on vielä edessäni paljon vuosia - enemmän kuin ystävälläni Karlonilla. Minun pitäisi tehdä kuten hän sanoo ja lakata murehtimasta menneitä. Minun olisi katsottava tulevaisuuteen.
Niin kauan kuin jatkan tätä Karlonin painostamana itselleni ottamaa tehtävää, en kuitenkaan voi hylätä menneisyyttä.
"Haikailuni ovat osaksi sinun syytäsi, ystäväni", totean hänelle ja hymyilen.
Seisoimme Seppien kadulla, jota myös Kääpiökaduksi kutsuttiin. Se sijaitsi kaukana Varmasin keskustasta, ja oli jo iltapäivä, mutta Karlon oli kertonut tietävänsä Kääpiökadulta erään, joka voisi tietää jotain Adgarin kadonneesta aikakirjasta, tai ainakin Mernbarin metsästä, johon kyseinen kirja oli Iselen ja Karlonin tuntemien tarinoiden mukaan kadonnut.
Jasnirobek Kivikirveen kauppareitit kulkevat Mernbarin metsän kautta aina Dalras-kukkuloille saakka", seppä oli kertonut, "ja Kivikirveen klaani tuntee myös Mernbarin metsän vanhat tarinat ja aarteet. Jasnir osaa neuvoa meitä ainakin siinä, mistä Adgarin kirjaa voisi ainakin yrittää etsiä, ja hän osaa varoittaa meitä Mernbarin metsän vaaroista."
Niinpä minä, Karlon ja Isele suuntasimme kulkumme Kääpiökadulle. Seppien katu sijaitsi kaukana Varmasin keskustasta ja hieman erillään itse kaupungistakin, ja kun pääsimme määränpäähämme, oli aurinko laskemaisillaan mailleen, ja katu oli hiljainen. Jotkut muutamista vastaantulijoista tervehtivät Karlonia, mutta useimmat kiiruhtivat jo kotejaan kohti.
Onneksemme Jasnirin pienen puodin ikkunoista paistoi vielä valo; epäilemättä kääpiö laski liiketoimintansa voittoja. Jasnir ei ollut Varmasin kiltaseppien mittapuulla erityisen merkittävä kauppias, mutta aina löytyi niitä, jotka halusivat tutustua Kivikirveen klaanin kuuluihin käsityötaidon näytteisiin, ja Jasnirobek osasi puhua ihmiskauppiaat pyörryksiin kääpiön sinnikkyydellä.
lauantai 24. heinäkuuta 2010
Bandirin päiväkirjamerkinnät 7
Jatkoa edelliselle merkinnälle ja ensimmäisen luvun loppu. Kokoan tämän varmaan vielä yhdeksi kokonaiseksi pdf-tiedostoksi Scribdiin, kun sellaista on varmaan mukavampi lukea - jos vain jaksaisi oikolukea...
Karlon ei tuntunut kuitenkaan galadrianosilaisista maalauksista välittävän, vaan kohautti vain vähättelevästi olkiaan. "Rouva Iselane, kerroitte tarvitsevanne apuamme Estreassa oleillessanne."
"Voi, kutsukaa minua Iseleksi - niin kaikki ystäväni tekevät, ja uskallan lukea teidät jo siihen joukkoon", Iselane vastasi. "Uskon tosiaan tarvitsevani paikalliset olot ja tarinat tuntevien apua."
"Minulla on kunnia kuulua erääseen kaukaisesta Merienistä kotoisin olevaan kirjanoppineiden muodostaan järjestöön", Isele selitti. "Me kutsumme itseämme Sulkakynän veljeskunnaksi ja pyrimme keräämään kaikenlaista hyödyllistä tietoa Merienin hallitsijoiden ja kansan hyödyksi."
Merien oli minulle tuttu nimi, sillä monia tuon kaupungin kauppa-aluksia seilasi Estrean rannikollekin, vaikka Merien sijaitsi kaukana idässä. Tästä Sulkakynän veljeskunnasta en kuitenkaan ollut koskaan kuullut - ja tämän sanoin Iselellekin.
"Kertomasi perusteella arvaan kuitenkin sinun olevan etsimässä jotain tietoa Estreasta", huomautin uteliaana, ja Isele nyökkäsi.
"Olet oikeassa, Bandir-herra", nainen myönsi. "En tiedä, oletteko kuulleet Merienin uutisia täällä kaukana lännessä, mutta kuninkaamme Beren Talavon on kuolemaisillaan ja jättämässä valtaistuimen ilman perijää. Toki valtakunnasta löytyy monta ylimystä, jolla on verisiteitä Talavorin kuninkaalliseen huoneeseen, mutta tämä onkin ongelma: jokainen mahdollinen perijä näkee itsensä seuraavana Merienin hallitsijana. Sulkakynän veljeskunta ja Merienin konsulit pelkäävät sisällissotaa."
"Talavorin suku on vanhaa perua", Isele jatkoi, "ja Sulkakynän veljeskunta on lähettänyt minut tänne etsimään erään vanhan hallitsijan jälkeensä jättämää asiakirjaa. Te olette saattaneet kuulla hänestä, Adgar Talavorista."
Adgarin nimi oli minulle hämärästi tuttu, mutta totuudennimissä vain harvat soturit kiinnittivät paljonkaan huomiota tarinaniskijöiden tarinoihin, enkä minäkään saanut päähäni mistä tuo nimi oli minulle tuttu. Karlon näytti kuitenkin tietävän jotain.
"Mestarini Calsis tunsi sepäntyönsä lisäksi paljon kansantarinoita", Karlon sanoi miettiväisenä. "Ja hän kertoi minulle joskus eräästä kuningas Adgarista, joka kulki näillä seuduilla. Siitä on varmastikin yli kaksi sataa vuotta, kun Adgar kulki Estreassa, joka oli varsin erilainen kuin nyt. Täällä oli petojen lisäksi myös monia villejä örkkiheimoja ja hiisiä, ja tarinoissa kuningas Adgar auttoi estrealaisia perustamaan oman valtakuntansa taistelemaan erämaiden vaaroja vastaan."
Isele nyökkäsi innostuneena Karlonin kertomasta. "Hienoa nähdä, että Adgar Talavorin teot muistetaan edelleen Estreassa!" nainen sanoi vaikuttuneena. "Kertomanne pitää hyvin paikkansa, mutta yksi asia teiltä jäi kertomatta: kuningas Adgar kuoli retkellään Estreaan, ja hänen kadottuaan Merienissä valtaan astui hänen veljensä talavorilainen sukuhaara. Adgar oli kuitenkin kirjanoppinut, joka oli kirjoittanut perinpohjaisen tutkimuksen sukunsa teoista aina omiin päiviinsä saakka. Hänen neljännessä aikakirjassaan on huhujen mukaan myös Talavorin sukukartta aina hänen päiviinsä ja veljenpoikiinsa saakka. Ja tuon aikakirjan Sulkakynän veljeskunta on lähettänyt minut etsimään. Rahallisen arvonsa ja mittaamattoman arvokkaan tietomääränsä lisäksi tuo aikakirja voisi auttaa valtakuntaamme ratkaisemaan perimyskiistan ilman verenvuodatusta."
Iselen kertomus kiehtoi mieltäni ja sai seikkailunhaluni heräämään, ja näin myös Karlonin kiinnostuneen Iselen kertomasta. Minun oli kuitenkin huomautettava: ""Onkohan kirja mahtanut säilyä, jos se on ollut kadoksissa kaksisataa vuotta? Luulisi, ettei mikään paperi tai pergamentti kestä ajan hammasta ilman hoitoa."
"Adgar oli paitsi seikkailija ja kirjanoppinut, niin myös velho", Isele selitti. "Hän lumosi kaikki kirjansa siten, että ne kyllä kestävät ajan ja säiden koettelemukset, vaikka kirja olisi maannut kaksisataa vuotta taivasalla - kunhan vain mikään eläin tai hirviö ei ole kirjaa tärvellyt. Mutta ensin pitäisi vain tietää, mistä kirjaa kannattaa etsiä. Tiedän, että jossain näissä osissa Estreaa se on kadonnut, mutta Merienissä tiedetään vain vähän niistä vuosista, jolloin Adgar vaelsi täällä lännessä."
Oli selvää, mihin Isele tarvitsi apuamme: me toimisimme saattajina ja avustaisimme häntä etsimään kansansa muinaisen kuninkaan kirjoittamaa kirjaa. Minä olin vain palkkasoturi ja Karlon oli vain seppä, mutta tarvitsimme työtä ja rahaa, ja Isele tarjosi tehtävän vaarojen lisäksi melkoista seikkailua, joka sai ainakin minut innostumaan. Kun Isele vielä lupasi kuohkean palkkion minun ja Karlonin avusta Adgarin kadonneen aikakirjan metsästyksessä, päätimme nopeasti suostua.
Mutta mistä vain aloittaa tämän ikivanhan, kaksisataa vuotta kadoksissa olleen kirjan etsintä?
Karlon ei tuntunut kuitenkaan galadrianosilaisista maalauksista välittävän, vaan kohautti vain vähättelevästi olkiaan. "Rouva Iselane, kerroitte tarvitsevanne apuamme Estreassa oleillessanne."
"Voi, kutsukaa minua Iseleksi - niin kaikki ystäväni tekevät, ja uskallan lukea teidät jo siihen joukkoon", Iselane vastasi. "Uskon tosiaan tarvitsevani paikalliset olot ja tarinat tuntevien apua."
"Minulla on kunnia kuulua erääseen kaukaisesta Merienistä kotoisin olevaan kirjanoppineiden muodostaan järjestöön", Isele selitti. "Me kutsumme itseämme Sulkakynän veljeskunnaksi ja pyrimme keräämään kaikenlaista hyödyllistä tietoa Merienin hallitsijoiden ja kansan hyödyksi."
Merien oli minulle tuttu nimi, sillä monia tuon kaupungin kauppa-aluksia seilasi Estrean rannikollekin, vaikka Merien sijaitsi kaukana idässä. Tästä Sulkakynän veljeskunnasta en kuitenkaan ollut koskaan kuullut - ja tämän sanoin Iselellekin.
"Kertomasi perusteella arvaan kuitenkin sinun olevan etsimässä jotain tietoa Estreasta", huomautin uteliaana, ja Isele nyökkäsi.
"Olet oikeassa, Bandir-herra", nainen myönsi. "En tiedä, oletteko kuulleet Merienin uutisia täällä kaukana lännessä, mutta kuninkaamme Beren Talavon on kuolemaisillaan ja jättämässä valtaistuimen ilman perijää. Toki valtakunnasta löytyy monta ylimystä, jolla on verisiteitä Talavorin kuninkaalliseen huoneeseen, mutta tämä onkin ongelma: jokainen mahdollinen perijä näkee itsensä seuraavana Merienin hallitsijana. Sulkakynän veljeskunta ja Merienin konsulit pelkäävät sisällissotaa."
"Talavorin suku on vanhaa perua", Isele jatkoi, "ja Sulkakynän veljeskunta on lähettänyt minut tänne etsimään erään vanhan hallitsijan jälkeensä jättämää asiakirjaa. Te olette saattaneet kuulla hänestä, Adgar Talavorista."
Adgarin nimi oli minulle hämärästi tuttu, mutta totuudennimissä vain harvat soturit kiinnittivät paljonkaan huomiota tarinaniskijöiden tarinoihin, enkä minäkään saanut päähäni mistä tuo nimi oli minulle tuttu. Karlon näytti kuitenkin tietävän jotain.
"Mestarini Calsis tunsi sepäntyönsä lisäksi paljon kansantarinoita", Karlon sanoi miettiväisenä. "Ja hän kertoi minulle joskus eräästä kuningas Adgarista, joka kulki näillä seuduilla. Siitä on varmastikin yli kaksi sataa vuotta, kun Adgar kulki Estreassa, joka oli varsin erilainen kuin nyt. Täällä oli petojen lisäksi myös monia villejä örkkiheimoja ja hiisiä, ja tarinoissa kuningas Adgar auttoi estrealaisia perustamaan oman valtakuntansa taistelemaan erämaiden vaaroja vastaan."
Isele nyökkäsi innostuneena Karlonin kertomasta. "Hienoa nähdä, että Adgar Talavorin teot muistetaan edelleen Estreassa!" nainen sanoi vaikuttuneena. "Kertomanne pitää hyvin paikkansa, mutta yksi asia teiltä jäi kertomatta: kuningas Adgar kuoli retkellään Estreaan, ja hänen kadottuaan Merienissä valtaan astui hänen veljensä talavorilainen sukuhaara. Adgar oli kuitenkin kirjanoppinut, joka oli kirjoittanut perinpohjaisen tutkimuksen sukunsa teoista aina omiin päiviinsä saakka. Hänen neljännessä aikakirjassaan on huhujen mukaan myös Talavorin sukukartta aina hänen päiviinsä ja veljenpoikiinsa saakka. Ja tuon aikakirjan Sulkakynän veljeskunta on lähettänyt minut etsimään. Rahallisen arvonsa ja mittaamattoman arvokkaan tietomääränsä lisäksi tuo aikakirja voisi auttaa valtakuntaamme ratkaisemaan perimyskiistan ilman verenvuodatusta."
Iselen kertomus kiehtoi mieltäni ja sai seikkailunhaluni heräämään, ja näin myös Karlonin kiinnostuneen Iselen kertomasta. Minun oli kuitenkin huomautettava: ""Onkohan kirja mahtanut säilyä, jos se on ollut kadoksissa kaksisataa vuotta? Luulisi, ettei mikään paperi tai pergamentti kestä ajan hammasta ilman hoitoa."
"Adgar oli paitsi seikkailija ja kirjanoppinut, niin myös velho", Isele selitti. "Hän lumosi kaikki kirjansa siten, että ne kyllä kestävät ajan ja säiden koettelemukset, vaikka kirja olisi maannut kaksisataa vuotta taivasalla - kunhan vain mikään eläin tai hirviö ei ole kirjaa tärvellyt. Mutta ensin pitäisi vain tietää, mistä kirjaa kannattaa etsiä. Tiedän, että jossain näissä osissa Estreaa se on kadonnut, mutta Merienissä tiedetään vain vähän niistä vuosista, jolloin Adgar vaelsi täällä lännessä."
Oli selvää, mihin Isele tarvitsi apuamme: me toimisimme saattajina ja avustaisimme häntä etsimään kansansa muinaisen kuninkaan kirjoittamaa kirjaa. Minä olin vain palkkasoturi ja Karlon oli vain seppä, mutta tarvitsimme työtä ja rahaa, ja Isele tarjosi tehtävän vaarojen lisäksi melkoista seikkailua, joka sai ainakin minut innostumaan. Kun Isele vielä lupasi kuohkean palkkion minun ja Karlonin avusta Adgarin kadonneen aikakirjan metsästyksessä, päätimme nopeasti suostua.
Mutta mistä vain aloittaa tämän ikivanhan, kaksisataa vuotta kadoksissa olleen kirjan etsintä?
Bandirin päiväkirjamerkinnät 6
Jatkoa edelliselle merkinnälle. Tämä pätkä oli varsin vaikea kirjoittaa... Seuraavaa pätkää voi joutua odottelemaan siihen asti, että saan Markolta vähän hänen suunnittelemaansa Thranil-tietoutta...
"Mistä täällä kahnataan?" kaupunginkaartin kersantin arvomerkkejä kantava sotilas vaati saada tietää. Hän ja kolme muuta kaupunginkaartin asetakkeja kantavaa soturia tunkeutuivat nopeasti väkijoukon läpi. Kuuma kesäpäivä sai heidät hikoilemaan raskaissa varusteissaan ja he mulkoilivat epäluuloisina meitä viittä.
"Tätä naista kohdeltiin kaltoin ja syytetään noituudesta ilman, että hänen annettiin edes puhua puolestaan, kersantti!" Karlon sanoi ja päästi otteensa pitelemästään teurastajasta.
"Nämä kaksi syyttävät naista noidaksi, kersantti", sanoin ja astuin Karlonin vierelle, "mutta he eivät ole tarjonneet vielä mitään todisteita syytöstensä tueksi."
Kersantti vaikutti edelleen epäluuloiselta, mutta onneksemme hän ei näyttänyt antautuvan samanlaisen taikauskoisen epäluuloisuuden valtaan kuin kaupunkilaiset. Sen sijaan hän kumarsi kohteliaasti naiselle, sillä tämän tavanomaista hienommat vaatteet paljastivat hänet varakkaaksi henkilöksi - ellei peräti jonkin aatelishuoneen jäseneneksi.
"Ette kai te usko noita kahta?" toinen teurastajista kysyi hämmästyneenä. "Tuo nainen on noita! Minä näin omin silmin kuinka hän yrittiä loitsia Caldon pojan mustilla taioillaan!"
Olin avaamassa suuni ja vastaamassa teurastajan syytöksiin, mutta kersantti oli minua nopeampi.
"Me taasen näimme Caldon jälkikasvun kun juoksimme täinne lopettamaan julkisen rauhan häirinnän", kersantti ärähti ja mulkaisi teurastajia. "Minusta hän näytti olevan aivan kunnossa. Oli hän noita tai ei, niin Varmasin laki estää ketä tahansa ottamasta lakia omiin käsiinsä - ja se koskee myös teitä, Galo ja Caldo! Tämä juttu selvitetään perin pohjin, ja haluan nähdä teidät molemmat huomenna seriffin puheilla."
"Ja se koskee myös teitä, arvon rouva, pahoittelen", kaartilainen sanoi pahoittelevasti naiselle. "Tämä juttu on selvitettävä, mutta älkää pelätkö, vaikka olisittekin noita; mikään laki ei kiellä taikojia Estreassa, vaikka heitä kohtaan ollaankin yleisesti epäluuloisempia. Mutta tämä juttu on siitä huolimatta selvitettävä."
Seriffi kääntyi vielä minun ja Karlonin puoleen. "Haluan nähdä myös teidät!" hän sanoi ankarasti. "Minusta näyttää, että te teitte oikein auttaessanne naista, mutta haluan myös kuulla teidän sananne tapahtuneesta."
"Minä kyllä tulen", Karlon vakuutti, "eipä minulla taida olla nyt muutakaan tekemistä kun aikaa liikenee oikeuden puolustamiseenkin".
Kaartinkersantti nyökkäsi tyytyväisenä ja kääntyi väkijoukon puoleen käskien kaikkia palaamaan takaisin omiin puuhiinsa. Hiljalleen ihmiset alkoivatkin suunnata takaisin koteihinsa tai puotejaan sulkemaan, sillä aurinko oli jo laskemassa kaupungin kattomeren taakse. Teurastajat Calo ja Galdo sen sijaan poistuivat paikalta hitaasti ja mulkoilivat vielä minua ja Karlonia. Karlon yritti sovitella tapahtunutta välikohtausta, mutta teurastajat eivät olleet anteeksiantavaisella tuulella.
"Pysykää vastaisuudessa erossa asioista, jotka eivät teille kuulu!" Caldo sanoi ennen kuin kääntyi halveksuvasti ja poistui Galo vanavedessään.
Teurastajat eivät kuitenkaan enää kiinnostaneet minua, vaan olin kääntänyt katseeni hamettaan pölystä siistivään ja kuparinhohtoisia hiuksiaan järjestelevään naiseen. Hän oli sievä, vaikka hänen pölyisiä kasvojaan juovittivatkin kyynelten jättämät polut. Hänen vihreä nuttunsa ja hameensa olivat käytännölliset, mutta hienoa kangasta, ja hänen viittaansa piteli kultainen, sulkakynän muotoinen solki. Olallaan tällä oli laukku, joka näytti kirjanoppineen tai kirjurin varustelaukulta.
"Rouva", Kalron sanoi ja teki kankean kumarruksen, "toivon että teillä on kaikki kunnossa ja pahoittelen tapahtunutta. Toivottavasti teille ei nyt jää huono kuva Varmasista."
"Älkää missään nimessä pahoitelko, hyvä mies", nainen vastasi halliten itsensä yllättävän hyvin, vaikkakin hänen äänensä värisi edelleen hieman. "Minun tässä pitää kiittä teitä avustanne! Vielä en ehtinyt kärsiä muusta, kuin katuja pitkin raahaamisen nöyryytyksestä, mutta jumalat tietävät, mitä nuo roistot olisivat tehneet minulle ilman teitä!"
"Voi, minähän aivan unohdan tässä itseni", nainen päivitteli ja pyyhki nopeasti silmiään ja niiasi sitten puolimuodollisesti. "Saanen esitellä itseni: olen Iselane Warien ja teille kiitollisuudenvelassa."
"Minä olen Karlon, Karlon Manris", toverini seppä esitteli itsensä ja nyökkäsi sitten minun suuntaani. "Ja tuossa on Bandir." Karlonin sanottua jo nimeni tyydyin vain kumartamaan hillitysti, mutta kohteliaasti Iselanelle, joka vastasi nyökkäämällä yhtä kohteliaasti.
"Kiitoksia sinullekin avusta, Bandir-herra", neito sanoi. "Voinko mitenkään vaivata teitä kahta vielä, sillä olen ensimmäistä kertaa Varmasissa ja kaipaisin sopivaa yöpymispaikkaa. Herra Manris, te sanoitte olevanne Varmasista. Satutteko tietämään jonkin hyvän majatalon?"
"Robard Suuren majatalo tulee nyt lähimpänä mieleen", Karlon vastasi ja raapi partaansa. "Se sijaitsee tässä lähellä, ja heillä on pehmeät vuoteet, ja ruokaa on aina tarjolla. He pesevät myös nuo teidän vaatteenne."
"Erinomaista", Iselane sanoi ilahtuneena ja tarttui kärsivällisesti paikoillaan odottaneen hevosensa suitsiin. "Jos saatatte minut tähän Robard Suuren majataloon, niin vähin, mitä voin vastapalvelukseksi avustanne tehdä, on tarjota teille juotavaa ja syötävää. Itse asiassa minulla olisi teiltä vielä kysyttävää; Bandir tässä näyttää soturilta, ja saatan tarvita teidänkaltaistenne rohkeiden miesten apua, tietämätön muukalainen valtakunnassanne kun olen."
"Siinä tapauksessa seuratkaa minua", Karlon sanoi ja lähti johdattamaan meitä kolmea Varmasin katujen läpi. Olin kyllä kuullut Robard Suuren majatalosta, mutta en ollut itse koskaan käynyt siellä, joten annoin Karlonin hoitaa puhumisen, hän kun tuntui paikan tuntevan.
Majatalo paljastui keskivertoa paremmaksi, kolmikerroksiseksi rakennukseksi, jollaiseen minulla tai Karlonilla ei yleensä olisi ollut varaa; anniskelusali oli täynnä äveriäitä, hyväosaisten kauppiaiden ja alhaisaateliston jäsenien näköisiä asiakkaita, ja minun ja Karlonin vaatimattomat vaatteet ja Iselen likaiset kasvot keräsivät paljon nyrpeitä katseita.
Majatalon isäntä, kokonsa puolesta lisänimensä hyvin ansainnut, pirteän oloinen mies nimeltä Robard otti meidät kuitenkin iloisesti vastaan ja puristi sydämellisesti Karlonin kättä. Majatalonisännällä oli vatsakumpua jaettavaksi vaikka kahdelle muulle miehelle, mutta hänen silmissään oli tietynlainen pilke, jonka olin oppinut tunnistamaan. Palkkasoturijoukossa tämä mies olisi ollut merkittävä puhemies, ellei peräti päällikkö, ja pohdinkin, olivatko isännän turpeat kädet puristuneet joskus oluthanan kahvan sijasta miekan ympärille.
"No mutta hyvää iltaa, Karlon!" majatalonisäntä tervehti Karlonia reippaasti ja tervehti sitten meitäkin. "Mukava nähdä sinua täälläkin päin - ja toit ystäviäkin..."
"No kun tarve hyvälle majatalolle ilmeni, niin kyllähän minä sinut muistin, Robard", Karlon vastasi hymyillen. "Suosittelin paikkaa tälle Iselane Warienille. Puolihaltia on Bandir. Meidän kaikkien on hieman nälkä, joten sinä varmastikin osaat tehdä asialle jotain..."
"Ilman muuta, ilman muuta!" Robert myönteli. "Pistän kokin tuomaan teille heti syötävää... Tänään meillä on lihapataa, herneitä ja vastaleivottua leipää! Ottakaapas itsellenne pöytä, niin minä pistän teille tulemaan hieman olutta - ja rouvalle viiniä, oikein Arbonnerin punaista!"
"Tämä isäntä Robert vaikuttaa hyvin mukavalta mieheltä", Iselane huomautti suunnatessamme yhteen keskisalin vapaista pöydistä, "ja hän näyttää olevan myös taiteen ystävä!" Nainen osoitti ihastuneena salin yhdellä seinustalla, kylmänä olevan takan päällä roikkuvaa upeaa maalausta, joka esitti unikuvamaisesti maalattua lentävää olentoa pilvien keskellä. "En ole koskaan nähnyt galadrianosilaisia haltiamaalauksia näin kaukana niiden kotimaasta!"
Maininta haltioista sai minut höristämään korviani. Galadrianosin haltiavaltakunta oli kaukana Estreasta, eikä tietoa haltioiden viimeisestä suuresta valtakunnasta ollut helppo löytää - ja minähän sen tiesin. Jos Iselane tiesi jotain Galadrianosista ja haltiavaltakunnan sijainnista, niin minun olisi puhuttava aiheesta hänen kanssaan.
"Mistä täällä kahnataan?" kaupunginkaartin kersantin arvomerkkejä kantava sotilas vaati saada tietää. Hän ja kolme muuta kaupunginkaartin asetakkeja kantavaa soturia tunkeutuivat nopeasti väkijoukon läpi. Kuuma kesäpäivä sai heidät hikoilemaan raskaissa varusteissaan ja he mulkoilivat epäluuloisina meitä viittä.
"Tätä naista kohdeltiin kaltoin ja syytetään noituudesta ilman, että hänen annettiin edes puhua puolestaan, kersantti!" Karlon sanoi ja päästi otteensa pitelemästään teurastajasta.
"Nämä kaksi syyttävät naista noidaksi, kersantti", sanoin ja astuin Karlonin vierelle, "mutta he eivät ole tarjonneet vielä mitään todisteita syytöstensä tueksi."
Kersantti vaikutti edelleen epäluuloiselta, mutta onneksemme hän ei näyttänyt antautuvan samanlaisen taikauskoisen epäluuloisuuden valtaan kuin kaupunkilaiset. Sen sijaan hän kumarsi kohteliaasti naiselle, sillä tämän tavanomaista hienommat vaatteet paljastivat hänet varakkaaksi henkilöksi - ellei peräti jonkin aatelishuoneen jäseneneksi.
"Ette kai te usko noita kahta?" toinen teurastajista kysyi hämmästyneenä. "Tuo nainen on noita! Minä näin omin silmin kuinka hän yrittiä loitsia Caldon pojan mustilla taioillaan!"
Olin avaamassa suuni ja vastaamassa teurastajan syytöksiin, mutta kersantti oli minua nopeampi.
"Me taasen näimme Caldon jälkikasvun kun juoksimme täinne lopettamaan julkisen rauhan häirinnän", kersantti ärähti ja mulkaisi teurastajia. "Minusta hän näytti olevan aivan kunnossa. Oli hän noita tai ei, niin Varmasin laki estää ketä tahansa ottamasta lakia omiin käsiinsä - ja se koskee myös teitä, Galo ja Caldo! Tämä juttu selvitetään perin pohjin, ja haluan nähdä teidät molemmat huomenna seriffin puheilla."
"Ja se koskee myös teitä, arvon rouva, pahoittelen", kaartilainen sanoi pahoittelevasti naiselle. "Tämä juttu on selvitettävä, mutta älkää pelätkö, vaikka olisittekin noita; mikään laki ei kiellä taikojia Estreassa, vaikka heitä kohtaan ollaankin yleisesti epäluuloisempia. Mutta tämä juttu on siitä huolimatta selvitettävä."
Seriffi kääntyi vielä minun ja Karlonin puoleen. "Haluan nähdä myös teidät!" hän sanoi ankarasti. "Minusta näyttää, että te teitte oikein auttaessanne naista, mutta haluan myös kuulla teidän sananne tapahtuneesta."
"Minä kyllä tulen", Karlon vakuutti, "eipä minulla taida olla nyt muutakaan tekemistä kun aikaa liikenee oikeuden puolustamiseenkin".
Kaartinkersantti nyökkäsi tyytyväisenä ja kääntyi väkijoukon puoleen käskien kaikkia palaamaan takaisin omiin puuhiinsa. Hiljalleen ihmiset alkoivatkin suunnata takaisin koteihinsa tai puotejaan sulkemaan, sillä aurinko oli jo laskemassa kaupungin kattomeren taakse. Teurastajat Calo ja Galdo sen sijaan poistuivat paikalta hitaasti ja mulkoilivat vielä minua ja Karlonia. Karlon yritti sovitella tapahtunutta välikohtausta, mutta teurastajat eivät olleet anteeksiantavaisella tuulella.
"Pysykää vastaisuudessa erossa asioista, jotka eivät teille kuulu!" Caldo sanoi ennen kuin kääntyi halveksuvasti ja poistui Galo vanavedessään.
Teurastajat eivät kuitenkaan enää kiinnostaneet minua, vaan olin kääntänyt katseeni hamettaan pölystä siistivään ja kuparinhohtoisia hiuksiaan järjestelevään naiseen. Hän oli sievä, vaikka hänen pölyisiä kasvojaan juovittivatkin kyynelten jättämät polut. Hänen vihreä nuttunsa ja hameensa olivat käytännölliset, mutta hienoa kangasta, ja hänen viittaansa piteli kultainen, sulkakynän muotoinen solki. Olallaan tällä oli laukku, joka näytti kirjanoppineen tai kirjurin varustelaukulta.
"Rouva", Kalron sanoi ja teki kankean kumarruksen, "toivon että teillä on kaikki kunnossa ja pahoittelen tapahtunutta. Toivottavasti teille ei nyt jää huono kuva Varmasista."
"Älkää missään nimessä pahoitelko, hyvä mies", nainen vastasi halliten itsensä yllättävän hyvin, vaikkakin hänen äänensä värisi edelleen hieman. "Minun tässä pitää kiittä teitä avustanne! Vielä en ehtinyt kärsiä muusta, kuin katuja pitkin raahaamisen nöyryytyksestä, mutta jumalat tietävät, mitä nuo roistot olisivat tehneet minulle ilman teitä!"
"Voi, minähän aivan unohdan tässä itseni", nainen päivitteli ja pyyhki nopeasti silmiään ja niiasi sitten puolimuodollisesti. "Saanen esitellä itseni: olen Iselane Warien ja teille kiitollisuudenvelassa."
"Minä olen Karlon, Karlon Manris", toverini seppä esitteli itsensä ja nyökkäsi sitten minun suuntaani. "Ja tuossa on Bandir." Karlonin sanottua jo nimeni tyydyin vain kumartamaan hillitysti, mutta kohteliaasti Iselanelle, joka vastasi nyökkäämällä yhtä kohteliaasti.
"Kiitoksia sinullekin avusta, Bandir-herra", neito sanoi. "Voinko mitenkään vaivata teitä kahta vielä, sillä olen ensimmäistä kertaa Varmasissa ja kaipaisin sopivaa yöpymispaikkaa. Herra Manris, te sanoitte olevanne Varmasista. Satutteko tietämään jonkin hyvän majatalon?"
"Robard Suuren majatalo tulee nyt lähimpänä mieleen", Karlon vastasi ja raapi partaansa. "Se sijaitsee tässä lähellä, ja heillä on pehmeät vuoteet, ja ruokaa on aina tarjolla. He pesevät myös nuo teidän vaatteenne."
"Erinomaista", Iselane sanoi ilahtuneena ja tarttui kärsivällisesti paikoillaan odottaneen hevosensa suitsiin. "Jos saatatte minut tähän Robard Suuren majataloon, niin vähin, mitä voin vastapalvelukseksi avustanne tehdä, on tarjota teille juotavaa ja syötävää. Itse asiassa minulla olisi teiltä vielä kysyttävää; Bandir tässä näyttää soturilta, ja saatan tarvita teidänkaltaistenne rohkeiden miesten apua, tietämätön muukalainen valtakunnassanne kun olen."
"Siinä tapauksessa seuratkaa minua", Karlon sanoi ja lähti johdattamaan meitä kolmea Varmasin katujen läpi. Olin kyllä kuullut Robard Suuren majatalosta, mutta en ollut itse koskaan käynyt siellä, joten annoin Karlonin hoitaa puhumisen, hän kun tuntui paikan tuntevan.
Majatalo paljastui keskivertoa paremmaksi, kolmikerroksiseksi rakennukseksi, jollaiseen minulla tai Karlonilla ei yleensä olisi ollut varaa; anniskelusali oli täynnä äveriäitä, hyväosaisten kauppiaiden ja alhaisaateliston jäsenien näköisiä asiakkaita, ja minun ja Karlonin vaatimattomat vaatteet ja Iselen likaiset kasvot keräsivät paljon nyrpeitä katseita.
Majatalon isäntä, kokonsa puolesta lisänimensä hyvin ansainnut, pirteän oloinen mies nimeltä Robard otti meidät kuitenkin iloisesti vastaan ja puristi sydämellisesti Karlonin kättä. Majatalonisännällä oli vatsakumpua jaettavaksi vaikka kahdelle muulle miehelle, mutta hänen silmissään oli tietynlainen pilke, jonka olin oppinut tunnistamaan. Palkkasoturijoukossa tämä mies olisi ollut merkittävä puhemies, ellei peräti päällikkö, ja pohdinkin, olivatko isännän turpeat kädet puristuneet joskus oluthanan kahvan sijasta miekan ympärille.
"No mutta hyvää iltaa, Karlon!" majatalonisäntä tervehti Karlonia reippaasti ja tervehti sitten meitäkin. "Mukava nähdä sinua täälläkin päin - ja toit ystäviäkin..."
"No kun tarve hyvälle majatalolle ilmeni, niin kyllähän minä sinut muistin, Robard", Karlon vastasi hymyillen. "Suosittelin paikkaa tälle Iselane Warienille. Puolihaltia on Bandir. Meidän kaikkien on hieman nälkä, joten sinä varmastikin osaat tehdä asialle jotain..."
"Ilman muuta, ilman muuta!" Robert myönteli. "Pistän kokin tuomaan teille heti syötävää... Tänään meillä on lihapataa, herneitä ja vastaleivottua leipää! Ottakaapas itsellenne pöytä, niin minä pistän teille tulemaan hieman olutta - ja rouvalle viiniä, oikein Arbonnerin punaista!"
"Tämä isäntä Robert vaikuttaa hyvin mukavalta mieheltä", Iselane huomautti suunnatessamme yhteen keskisalin vapaista pöydistä, "ja hän näyttää olevan myös taiteen ystävä!" Nainen osoitti ihastuneena salin yhdellä seinustalla, kylmänä olevan takan päällä roikkuvaa upeaa maalausta, joka esitti unikuvamaisesti maalattua lentävää olentoa pilvien keskellä. "En ole koskaan nähnyt galadrianosilaisia haltiamaalauksia näin kaukana niiden kotimaasta!"
Maininta haltioista sai minut höristämään korviani. Galadrianosin haltiavaltakunta oli kaukana Estreasta, eikä tietoa haltioiden viimeisestä suuresta valtakunnasta ollut helppo löytää - ja minähän sen tiesin. Jos Iselane tiesi jotain Galadrianosista ja haltiavaltakunnan sijainnista, niin minun olisi puhuttava aiheesta hänen kanssaan.
perjantai 23. heinäkuuta 2010
Bandirin päiväkirjamerkinnät 5
Jatkoa edelliselle merkinnälle.
Väkijoukon keskellä seisoi kaksi teurastajan veriseen essuun pukeutunutta, rotevaa miestä, joiden kasvoilta paistoi taikauskoinen raivo ja pelko. Toinen miehistä piteli levottomasti liikahtelevaa ja päätään paiskovaa ratsua, ja toinen mies retuutti nuorta naista tämän kuparinvärisistä hiuksista.
"Hakekaa seriffi!" naista pitelevä teurastaja karjaisi naama punaisena. "Me saimme tämän noidan kiinni verekseltään. Hän yritti kirota meidän pojan mustilla loitsuillaan!"
Väkijoukon läpi kävi kauhistunut kuhina, johon naisen vastalause lähes hukkui. Hänen äänensä oli tuskasta pingottunut, mutta kirkas ja selkeä, ja hänen vierasmaalainen korostuksen oli lähes huomaamaton.
"Jumalien nimeen, yritin vain auttaa!" nainen parkaise miehen retuuttaessa ilkeästi häntä hiuksista.
Vain hetkeä aikaisemmin olin epäillyt Karlonin rehtiä luonnetta, mutta myönnän nöyränä, että tuolloin hän toimi minua nopeammin. Heti naisen hädän nähtyään hän tempaisi muutamat vielä edessään seisovat kaupunkilaiset sivuun.
"Tuolla tavalla täällä ei asioita hoideta!" seppä moitti kovaan ääneen kahta teurastajaa ja heristi heille sormeaan. "Näkeehän sen sokeakin että häneen sattuu! Päästä irti hänestä!"
Teurastajat yllättyivät Karlonin väliintulosta, ja hevosta pitelevä mies oli päästää ratsun suitset irti. Toinen teruastaja kuitenkin vain mulkaisi Karlonia ja ärähti:
"Älä sinä puutu tähän! Tämä nainen yritti noitua minun poikaparkani! Hän lausui outoja taikasanoja ja heilutteli sormiaan poikani pään yllä! Jumalat yksin tietävät minkälaisia loitsuja hän oli punomassa, mutta onneksi ehdin väliin, ennen kuin noita sai loitsunsa valmiiksi! Tämä nainen menee seriffin selliin, ja jos jumalat ovat suopeita, niin sieltä suoraan roviolle!"
Olin juuri itsekin päässyt pujottelemaan kaupunkilaisten ohi, kun nainen parkaisi jälleen teurastajan kovakouraisessa otteessa.
"En minä tehnyt mitään pahaa!" nainen väitti ja aikoi sanoa vielä jotain, mutta tätä pitelevä mies ravisti naista hiuksista saaden tämän parkaisemaan tuskasta.
Teurastajan ennakkoluuloista ja tietämättömyydestä kytevä vihainen käytös ja kaupunkilaisten hiljainen hyväksyntä saivat sappeni kiehahtamaan, ja käteni laskeutui kuin huomaamatta vyöllä roikkuvan miekkani kahvalle. Karlon oli kuitenkin jälleen minua nopeampi ja oli tarttunut naista pitelevän miehen ranteeseen. Voimakas vääntö pakotti miehen helposti irrottamaan otteensa neidosta, ja kun toinen teurastaja aikoi irrottaa otteensa hevosen suitsista ja rynnätä toverinsa avuksi, mutta minä astuin nopeasti tämän tielle, käsi selvästi miekan kahvalla.
"Mietipä toisen kerran mitä teet seuraavaksi", sihahdin hampaideni välistä ja katsoin teurastajaa syvälle silmiin. Mies vilkaisikin ympärilleen epävarmasti, muttei ehtinyt hyökätä tai paeta kun ympärillemme kerääntyneen väkijoukon takaa kuului kimeä pillin vihellys ja käskemään tottuneen äänen karjaisu vaati saada tietää mitä oli tekeillä.
Väkijoukon keskellä seisoi kaksi teurastajan veriseen essuun pukeutunutta, rotevaa miestä, joiden kasvoilta paistoi taikauskoinen raivo ja pelko. Toinen miehistä piteli levottomasti liikahtelevaa ja päätään paiskovaa ratsua, ja toinen mies retuutti nuorta naista tämän kuparinvärisistä hiuksista.
"Hakekaa seriffi!" naista pitelevä teurastaja karjaisi naama punaisena. "Me saimme tämän noidan kiinni verekseltään. Hän yritti kirota meidän pojan mustilla loitsuillaan!"
Väkijoukon läpi kävi kauhistunut kuhina, johon naisen vastalause lähes hukkui. Hänen äänensä oli tuskasta pingottunut, mutta kirkas ja selkeä, ja hänen vierasmaalainen korostuksen oli lähes huomaamaton.
"Jumalien nimeen, yritin vain auttaa!" nainen parkaise miehen retuuttaessa ilkeästi häntä hiuksista.
Vain hetkeä aikaisemmin olin epäillyt Karlonin rehtiä luonnetta, mutta myönnän nöyränä, että tuolloin hän toimi minua nopeammin. Heti naisen hädän nähtyään hän tempaisi muutamat vielä edessään seisovat kaupunkilaiset sivuun.
"Tuolla tavalla täällä ei asioita hoideta!" seppä moitti kovaan ääneen kahta teurastajaa ja heristi heille sormeaan. "Näkeehän sen sokeakin että häneen sattuu! Päästä irti hänestä!"
Teurastajat yllättyivät Karlonin väliintulosta, ja hevosta pitelevä mies oli päästää ratsun suitset irti. Toinen teruastaja kuitenkin vain mulkaisi Karlonia ja ärähti:
"Älä sinä puutu tähän! Tämä nainen yritti noitua minun poikaparkani! Hän lausui outoja taikasanoja ja heilutteli sormiaan poikani pään yllä! Jumalat yksin tietävät minkälaisia loitsuja hän oli punomassa, mutta onneksi ehdin väliin, ennen kuin noita sai loitsunsa valmiiksi! Tämä nainen menee seriffin selliin, ja jos jumalat ovat suopeita, niin sieltä suoraan roviolle!"
Olin juuri itsekin päässyt pujottelemaan kaupunkilaisten ohi, kun nainen parkaisi jälleen teurastajan kovakouraisessa otteessa.
"En minä tehnyt mitään pahaa!" nainen väitti ja aikoi sanoa vielä jotain, mutta tätä pitelevä mies ravisti naista hiuksista saaden tämän parkaisemaan tuskasta.
Teurastajan ennakkoluuloista ja tietämättömyydestä kytevä vihainen käytös ja kaupunkilaisten hiljainen hyväksyntä saivat sappeni kiehahtamaan, ja käteni laskeutui kuin huomaamatta vyöllä roikkuvan miekkani kahvalle. Karlon oli kuitenkin jälleen minua nopeampi ja oli tarttunut naista pitelevän miehen ranteeseen. Voimakas vääntö pakotti miehen helposti irrottamaan otteensa neidosta, ja kun toinen teurastaja aikoi irrottaa otteensa hevosen suitsista ja rynnätä toverinsa avuksi, mutta minä astuin nopeasti tämän tielle, käsi selvästi miekan kahvalla.
"Mietipä toisen kerran mitä teet seuraavaksi", sihahdin hampaideni välistä ja katsoin teurastajaa syvälle silmiin. Mies vilkaisikin ympärilleen epävarmasti, muttei ehtinyt hyökätä tai paeta kun ympärillemme kerääntyneen väkijoukon takaa kuului kimeä pillin vihellys ja käskemään tottuneen äänen karjaisu vaati saada tietää mitä oli tekeillä.
torstai 22. heinäkuuta 2010
Bandirin päiväkirjamerkinnät 4
Tarina jatkuu edellisestä merkinnästä.
Lyssa saapui tuomaan tilaamaani ruoka-annosta, joka koostui rasvaisesta, laihasta keitosta ja kovasta leivästä. Murrettuani leipäpalan keiton sekaan ruoasta tuli kuitenkin tyydyttävän tiheää muhennosta. Nälkäinen vatsani otti tämän arkisenkin muonan vastaan kuin minkäkin juhla-aterian, ja lusikoin keittoa suuhuni hyvällä ruokahalulla, ja keskustelu taukosi toviksi.
Karlonin kasvoilla viipyili edelleen synkkä, epätoivoinen ilme ja pelkäsin hänen itsetuntonsa kärsineen kovia kolauksia kuluneiden viikkojen aikana. Yritin lohduttaa seppää parhaani mukaan ja sanoin: "Mitä tulee sinun taitoihisi, niin ellei Calsis ollut opettajana paljon seppää surkeampi, en minä usko että sormien läpi lipuvat pestit olisivat kiinni taidoistasi. Vaikka Varmas on iso kaupunki, niin uskonpa, että täälläkin ollaan vielä sen verran nurkkakuntaisia, että työt annetaan mieluummin sukulaisille ja tutuille kuin ulkopuolisille."
Karlonin kasvoille nousi hymyntapainen ja hän aikoi sanoa jotain, mutta ulkoa kadulta kuuluva meteli keskeytti sepän; ulkoa kuului vihaisia karjahduksia ja kauhistunut kirkaisu. Aluksi meteli oli hukkua kievarin omaan meluun, mutta sitten yksittäinen, selvä sana hiljensi kievarin kuin taikaiskusta:
"Noita! Kirottu noita!"
Vaikka Thranilista löytyy monia suuria velhoja mahtavine kiltoineen ja sanoinkuvaamattomia ihmeitä tekeviä jumalten vihittyjä, eivät estrealaiset olleet koskaan päässeet yli taikauskoisuudestaan ja pelostaan selittämätöntä taikuutta kohtaan; Estrea oli viimeisiä valtakuntia maailmassa, missä loitsijan oli syytä varoa käyttämästä taikojaan, ellei halunnut päätyä noitaroviolle. Vain mahtavien kiltojen tai kirkkojen jäsenet, kuten Punaisen kuun velhot tai Lutecian kirkkovaltion pyhitetyt veljet ja sisaret, uskalsivat myöntää hallitsevansa taikuutta. Yksinäiset, vaatimattomammat velhot yleensä tyytyivät kiertämään Estrean kaukaa, sillä he olivat vapaata riistaa rahvaan taikauskoisuudelle.
Huudot noidista saivat osan kapakan asiakkaista suuntaamaan uteliaina katua kohti, sillä vaikka taikojia pelättiinkin, olivat he myös erikoinen ja jännittävä näky - ja rovioita ja muita noidille varattuja rangaistuksia riitti aina väkeä seuraamaan.
"Mitäs tuolla oikein meuhkataan?" Karlon kysyi ja seurasi hämmästyneenä tilannetta. "Parempi varmaankin käydä katsomassa, jos siellä on oikeasti musta noita..."
"En tiedä, mutta huolestuttavalta tuo ainakin kuulostaa", minä vastasin ja nousin itsekin pöydästämme sepän perässä. Tarkastin samalla, että miekkani olisi helposti saatavilla, jos sitä tarvittaisiin. "Kierrellessäni valtakuntaa olen nähnyt näitä näytelmiä muutaman kerran, ja usein niissä on kyse pikemminkin jostain vanhasta kaunasta tai riidasta kuin varsinaisista taikavoimista - saati sitten mustista taikavoimista."
"Noh, parempi vara kuin vahinko", Karlon murahti vastaukseksi ja suuntasi huolestuneena kohti ovea.
Vilkuilin arvioivasti seppää seuratessani häntä kohti ovea. Ithamarissa olin päässyt todistamaan niitä ihmeitä, joita velhot ja vihityt hyväksyvä kaupunki saattoi saada aikaan, enkä voinut enää puolustaa mitenkään estrealaista taikauskoisuutta ja epäluuloa. Jos kaupunkilaiset olisivat kivittämässä tai polttamassa hengiltä jonkun viattoman raukan, olisi minun puututtava tilanteeseen - ja saatoin vain toivoa että Karlon olisi riittävän kunniallinen auttaakseen minua.
Tungos hidasti meitä hieman - kaikki tuntuivat haluavan nähdä mitä oli tekeillä - mutta pian seisoimme ulkona, keskellä pelokasta ihmisjoukkoa. Karlon oli kuitenkin pitempi kuin useimmat, ja hänen sepän leveät hartiansa auttoivat tekemään meille kahdelle riittävästi tietä, että näimme pian, millaista näytöstä väkijoukko seurasi.
Lyssa saapui tuomaan tilaamaani ruoka-annosta, joka koostui rasvaisesta, laihasta keitosta ja kovasta leivästä. Murrettuani leipäpalan keiton sekaan ruoasta tuli kuitenkin tyydyttävän tiheää muhennosta. Nälkäinen vatsani otti tämän arkisenkin muonan vastaan kuin minkäkin juhla-aterian, ja lusikoin keittoa suuhuni hyvällä ruokahalulla, ja keskustelu taukosi toviksi.
Karlonin kasvoilla viipyili edelleen synkkä, epätoivoinen ilme ja pelkäsin hänen itsetuntonsa kärsineen kovia kolauksia kuluneiden viikkojen aikana. Yritin lohduttaa seppää parhaani mukaan ja sanoin: "Mitä tulee sinun taitoihisi, niin ellei Calsis ollut opettajana paljon seppää surkeampi, en minä usko että sormien läpi lipuvat pestit olisivat kiinni taidoistasi. Vaikka Varmas on iso kaupunki, niin uskonpa, että täälläkin ollaan vielä sen verran nurkkakuntaisia, että työt annetaan mieluummin sukulaisille ja tutuille kuin ulkopuolisille."
Karlonin kasvoille nousi hymyntapainen ja hän aikoi sanoa jotain, mutta ulkoa kadulta kuuluva meteli keskeytti sepän; ulkoa kuului vihaisia karjahduksia ja kauhistunut kirkaisu. Aluksi meteli oli hukkua kievarin omaan meluun, mutta sitten yksittäinen, selvä sana hiljensi kievarin kuin taikaiskusta:
"Noita! Kirottu noita!"
Vaikka Thranilista löytyy monia suuria velhoja mahtavine kiltoineen ja sanoinkuvaamattomia ihmeitä tekeviä jumalten vihittyjä, eivät estrealaiset olleet koskaan päässeet yli taikauskoisuudestaan ja pelostaan selittämätöntä taikuutta kohtaan; Estrea oli viimeisiä valtakuntia maailmassa, missä loitsijan oli syytä varoa käyttämästä taikojaan, ellei halunnut päätyä noitaroviolle. Vain mahtavien kiltojen tai kirkkojen jäsenet, kuten Punaisen kuun velhot tai Lutecian kirkkovaltion pyhitetyt veljet ja sisaret, uskalsivat myöntää hallitsevansa taikuutta. Yksinäiset, vaatimattomammat velhot yleensä tyytyivät kiertämään Estrean kaukaa, sillä he olivat vapaata riistaa rahvaan taikauskoisuudelle.
Huudot noidista saivat osan kapakan asiakkaista suuntaamaan uteliaina katua kohti, sillä vaikka taikojia pelättiinkin, olivat he myös erikoinen ja jännittävä näky - ja rovioita ja muita noidille varattuja rangaistuksia riitti aina väkeä seuraamaan.
"Mitäs tuolla oikein meuhkataan?" Karlon kysyi ja seurasi hämmästyneenä tilannetta. "Parempi varmaankin käydä katsomassa, jos siellä on oikeasti musta noita..."
"En tiedä, mutta huolestuttavalta tuo ainakin kuulostaa", minä vastasin ja nousin itsekin pöydästämme sepän perässä. Tarkastin samalla, että miekkani olisi helposti saatavilla, jos sitä tarvittaisiin. "Kierrellessäni valtakuntaa olen nähnyt näitä näytelmiä muutaman kerran, ja usein niissä on kyse pikemminkin jostain vanhasta kaunasta tai riidasta kuin varsinaisista taikavoimista - saati sitten mustista taikavoimista."
"Noh, parempi vara kuin vahinko", Karlon murahti vastaukseksi ja suuntasi huolestuneena kohti ovea.
Vilkuilin arvioivasti seppää seuratessani häntä kohti ovea. Ithamarissa olin päässyt todistamaan niitä ihmeitä, joita velhot ja vihityt hyväksyvä kaupunki saattoi saada aikaan, enkä voinut enää puolustaa mitenkään estrealaista taikauskoisuutta ja epäluuloa. Jos kaupunkilaiset olisivat kivittämässä tai polttamassa hengiltä jonkun viattoman raukan, olisi minun puututtava tilanteeseen - ja saatoin vain toivoa että Karlon olisi riittävän kunniallinen auttaakseen minua.
Tungos hidasti meitä hieman - kaikki tuntuivat haluavan nähdä mitä oli tekeillä - mutta pian seisoimme ulkona, keskellä pelokasta ihmisjoukkoa. Karlon oli kuitenkin pitempi kuin useimmat, ja hänen sepän leveät hartiansa auttoivat tekemään meille kahdelle riittävästi tietä, että näimme pian, millaista näytöstä väkijoukko seurasi.
keskiviikko 21. heinäkuuta 2010
Bandirin päiväkirjamerkinnät 3
Jatkoa edelliselle päiväkirjamerkinnälle.
Kievarin tarjoilijatar, Lyssa nimeltään,keskeytti minut. "Mitä saisi olla, muukalainen?" tyttö kysyi uteliaana. Hänen täytyi olla uusi työntekijä Linnussa, sillä en muistanut häntä edelliseltä vierailultani. Se, että olin vieras, ei kuitenkaan näyttänyt tyttöä häiritsevän, vaan hän suuntasi minulle valloittavan hymyn, johon mielelläni vastasin. "Maistuisiko kenties olut näin kuumana päivänä?"
"Oluttuopillinen ja ruokaa", vastasin kohteliaasti ja kaivoin kolikoita kukkarostani. "Sillä ei ole niin väliä, mitä ruoka on - en ole syönyt tänään vielä mitään... Saanko tarjota jotain sinulle, Karlon?"
"Jos välttämättä tahdot, niin kolpakko työpäivän jälkeen virkistää", Karlon vastasi tahtomatta kieltäytyä tarjouksesta.
Lyssan lähdettyä täyttämään tilaustamme Karlon nojautui eteen päin tuolillaan ja kysyi suorasukaiseen tapaansa: "Ei sinulla olisi vinkkejä työstä? Mestari Calsiksen sairastumisen jälkeen ei onnetar ole juuri minulle hymyillyt. Olen tehnyt niitä töitä, mitä olen satamasta tai varustamoilta saanut, mutta nyt, kuten sanoit, on ollut hiljaista, eikä työtä tunnu olevan."
Kummastelin Karlonin kertomaa, sillä hän oli taitava seppä, paroni Wolfranin alaisena toimineen seppämestari Calsiksen parhaita oppilaita. En kuitenkaan sanonut mitään, vaan annoin toverini jatkaa samalla, kun Lyssa toi oluemme jo pöytään. "Epätoivosta olen tehnyt myös palkkamiekan töitä, mutta en ole ylpeä niistä töistä, joita olen saanut. Sanotaanko, että en pidä siitä työstä niin paljon... Mutta se minusta! Mitä sinulle kuuluu, Bandir?"
Karlon oli selvästi huolestunut ja katseli synkkänä kolpakkoaan. Hänen epäonnensa liikutti minuakin, sillä tiesin hänet rehelliseksi ja hyväksi mieheksi, mutta samalla tämä kaikki tuntui jotenkin epäilyttävältä; olisin kuvitellut, että Karlonin kaltainen hyvämaineinen seppä olisi saanut töitä paroni Wolfranin epäsuosiosta huolimatta. Kokosin kuitenkin ajatukseni vastatakseni sepän kysymykseen ja huomasin itsekin katselevani tuoppiani.
"Eipä minulle kuulu paljon sen parempaa", vastasin. "Sen jälkeen, kun jätin paroni Wolfranin pestin, olen kierrellyt ympäri Estreaa ja käynyt vähän kauempanakin, aina Ithamarissa asti! Onni ei kuitenkaan ole ollut minulle yhtään sen suotuisampi kuin sinullekaan, ystäväni. Nämä rauhalliset ajat saavat niin hyvät kuin huonotkin herrat vähentämään palkasotureita riveistään. Osaksi sen takia minä palasinkin takaisin Varmasiin. Kenties joku kauppakaravaani tarvitsee vielä yhtä vahtia palvelukseensa - tai miksei kahtakin - mutta jos töitä ei löydy, niin sitten täytyy varmaan suunnistaa pohjoiseen. Siellä kuulemma riittää miekalle töitä, jos tarinoihin on uskominen. Sen ainakin tieädn, että paroni Wolfranin palvelukseen en palaa - en vaikka vaihtoehtona olisi nälkään nääntyminen."
Päättäväiset sanani toivat mieleeni vanhat muistot, pölyisen ja kuivan kentän ja haavoittuneen vastustajan edessäni. Olin haavoittanut paroniani loukannutta miestä käsivarteen ja riisunut hänet aseista, ja uskoin ylpeänä saaneeni jälleen yhden voiton tiliini paroni Wolfranin esitaistelijana. Sitten isäntäni oli kuitenkin käskenyt minun surmata vastustajani - hänen vastustajansa - sillä ylimysten välinen riita oli liian katkera unohdettavaksi.
Kun olin kuivannut vastustajani veren miekkani terältä, olin jättänyt pestini paroni Wolfranin riveissä ja tehnyt kaikkeni unohtaakseni tapahtuneen. Miesten ja hirviöiden surmaaminen taistelussa oli yksi asia, mutta aseettomien haavoittuneiden surmaaminen toinen.
Sysäsin kuitenkin mustat mietteeni syrjään, sillä Karlon tuijotti minua varovaisena, ja hörppäsin tuopistani. "Mikä on saanut sinut jäämään Varmasiin?" vaihdoin puheenaihetta. "Kaikki kehuivat, että mestarisi Calsis oli hienoimpia aseseppiä, mitä Estrean rannikolta löytyy. Olisin kvuitellut, että sinulle löytyisi töitä - jos ei täältä, niin sitten jostain muualta."
"Täytyy myöntää, etten tiedä", Karlon harmitteli olkiaan kohauttaen. "Tuntuu että jokainen mestari on valmis ottamaan minut töihin, mutta kun päätös on melkein tehty, joku muu löytyy minun tilalleni. Kai se on vain hyväksyttävä, että on minua parempia metallin työstäjiä. Aina löytyy joku parempi."
Sanojensa painikkeeksi Karlon siemaisi syvään kolpakostaan ja pyyhki valuneen vaahdon parrastaan. "Kai olen jäänyt Varmasiin, koska en ole vain tullut ajatelleeksi elämää muualla. Millaista se on? Onko muualla parempi?"
"Enpä tiedä", vastasin miettiväisenä. "Toiset kaupungit ovat suurempia ja toiset valtakunnat mahtavampia. Estrean rannikolla on mahtavia kaupunkeja, ja olen kuullut, että joidenkin mahtavien valtakuntien kaupunkeihin verrattuna jopa Varmasin kaltainen suurkaupunki näyttää vain kyläpahaselta."
Kievarin tarjoilijatar, Lyssa nimeltään,keskeytti minut. "Mitä saisi olla, muukalainen?" tyttö kysyi uteliaana. Hänen täytyi olla uusi työntekijä Linnussa, sillä en muistanut häntä edelliseltä vierailultani. Se, että olin vieras, ei kuitenkaan näyttänyt tyttöä häiritsevän, vaan hän suuntasi minulle valloittavan hymyn, johon mielelläni vastasin. "Maistuisiko kenties olut näin kuumana päivänä?"
"Oluttuopillinen ja ruokaa", vastasin kohteliaasti ja kaivoin kolikoita kukkarostani. "Sillä ei ole niin väliä, mitä ruoka on - en ole syönyt tänään vielä mitään... Saanko tarjota jotain sinulle, Karlon?"
"Jos välttämättä tahdot, niin kolpakko työpäivän jälkeen virkistää", Karlon vastasi tahtomatta kieltäytyä tarjouksesta.
Lyssan lähdettyä täyttämään tilaustamme Karlon nojautui eteen päin tuolillaan ja kysyi suorasukaiseen tapaansa: "Ei sinulla olisi vinkkejä työstä? Mestari Calsiksen sairastumisen jälkeen ei onnetar ole juuri minulle hymyillyt. Olen tehnyt niitä töitä, mitä olen satamasta tai varustamoilta saanut, mutta nyt, kuten sanoit, on ollut hiljaista, eikä työtä tunnu olevan."
Kummastelin Karlonin kertomaa, sillä hän oli taitava seppä, paroni Wolfranin alaisena toimineen seppämestari Calsiksen parhaita oppilaita. En kuitenkaan sanonut mitään, vaan annoin toverini jatkaa samalla, kun Lyssa toi oluemme jo pöytään. "Epätoivosta olen tehnyt myös palkkamiekan töitä, mutta en ole ylpeä niistä töistä, joita olen saanut. Sanotaanko, että en pidä siitä työstä niin paljon... Mutta se minusta! Mitä sinulle kuuluu, Bandir?"
Karlon oli selvästi huolestunut ja katseli synkkänä kolpakkoaan. Hänen epäonnensa liikutti minuakin, sillä tiesin hänet rehelliseksi ja hyväksi mieheksi, mutta samalla tämä kaikki tuntui jotenkin epäilyttävältä; olisin kuvitellut, että Karlonin kaltainen hyvämaineinen seppä olisi saanut töitä paroni Wolfranin epäsuosiosta huolimatta. Kokosin kuitenkin ajatukseni vastatakseni sepän kysymykseen ja huomasin itsekin katselevani tuoppiani.
"Eipä minulle kuulu paljon sen parempaa", vastasin. "Sen jälkeen, kun jätin paroni Wolfranin pestin, olen kierrellyt ympäri Estreaa ja käynyt vähän kauempanakin, aina Ithamarissa asti! Onni ei kuitenkaan ole ollut minulle yhtään sen suotuisampi kuin sinullekaan, ystäväni. Nämä rauhalliset ajat saavat niin hyvät kuin huonotkin herrat vähentämään palkasotureita riveistään. Osaksi sen takia minä palasinkin takaisin Varmasiin. Kenties joku kauppakaravaani tarvitsee vielä yhtä vahtia palvelukseensa - tai miksei kahtakin - mutta jos töitä ei löydy, niin sitten täytyy varmaan suunnistaa pohjoiseen. Siellä kuulemma riittää miekalle töitä, jos tarinoihin on uskominen. Sen ainakin tieädn, että paroni Wolfranin palvelukseen en palaa - en vaikka vaihtoehtona olisi nälkään nääntyminen."
Päättäväiset sanani toivat mieleeni vanhat muistot, pölyisen ja kuivan kentän ja haavoittuneen vastustajan edessäni. Olin haavoittanut paroniani loukannutta miestä käsivarteen ja riisunut hänet aseista, ja uskoin ylpeänä saaneeni jälleen yhden voiton tiliini paroni Wolfranin esitaistelijana. Sitten isäntäni oli kuitenkin käskenyt minun surmata vastustajani - hänen vastustajansa - sillä ylimysten välinen riita oli liian katkera unohdettavaksi.
Kun olin kuivannut vastustajani veren miekkani terältä, olin jättänyt pestini paroni Wolfranin riveissä ja tehnyt kaikkeni unohtaakseni tapahtuneen. Miesten ja hirviöiden surmaaminen taistelussa oli yksi asia, mutta aseettomien haavoittuneiden surmaaminen toinen.
Sysäsin kuitenkin mustat mietteeni syrjään, sillä Karlon tuijotti minua varovaisena, ja hörppäsin tuopistani. "Mikä on saanut sinut jäämään Varmasiin?" vaihdoin puheenaihetta. "Kaikki kehuivat, että mestarisi Calsis oli hienoimpia aseseppiä, mitä Estrean rannikolta löytyy. Olisin kvuitellut, että sinulle löytyisi töitä - jos ei täältä, niin sitten jostain muualta."
"Täytyy myöntää, etten tiedä", Karlon harmitteli olkiaan kohauttaen. "Tuntuu että jokainen mestari on valmis ottamaan minut töihin, mutta kun päätös on melkein tehty, joku muu löytyy minun tilalleni. Kai se on vain hyväksyttävä, että on minua parempia metallin työstäjiä. Aina löytyy joku parempi."
Sanojensa painikkeeksi Karlon siemaisi syvään kolpakostaan ja pyyhki valuneen vaahdon parrastaan. "Kai olen jäänyt Varmasiin, koska en ole vain tullut ajatelleeksi elämää muualla. Millaista se on? Onko muualla parempi?"
"Enpä tiedä", vastasin miettiväisenä. "Toiset kaupungit ovat suurempia ja toiset valtakunnat mahtavampia. Estrean rannikolla on mahtavia kaupunkeja, ja olen kuullut, että joidenkin mahtavien valtakuntien kaupunkeihin verrattuna jopa Varmasin kaltainen suurkaupunki näyttää vain kyläpahaselta."
tiistai 20. heinäkuuta 2010
Bandirin päiväkirjamerkinnät 2
Bandirin päiväkirjamerkintöjen jatkoa...
Varmasin ahtaat kadut olivat tulleet minulle tutuiksi, sillä olin oleskellut kaupungissa useasti, mutta siitä huolimatta en voinut olla hämmästelemättä, kuinka kirjava kaupunkikuva oli; yhdessä kadunkulmassa kääpiö kiisteli jostain kahden maahisen kanssa, ja vain muutaman askeleen Vaskisarven kauppiakillan kauppias tinki - joskin kunnioittavaan sävyyn - Punaisen kuun tunnuksilla kaapunsa koristelleen velhon kanssa. Yleensä velhoja ei katsottu suosiolla missään päin Estreaa, mutta kukaan ei ollut niin hullu, että olisi loukannut saati uhannut Punaisen kuun killan tunnusta kantavaa loitsijaa. Itsekin näin parhaaksi kiertää velhon kunnioittavan välimatkan päästä ja jouduin samassa väistämään kovaa vauhtia ihmisvilinän läpi kolistelevaa hienoa vaunua ja hevosvaljakkoa. Pudistelin päätäni ihmeissäni, sillä Ithamarin järjestyksen ja siistien katujen jälkeen Varmas tuntui vain entistä sekasortoisemmalta.
Kesäinen aurinko porotti kuumana, ja käärin nopeasti viittani nutuksi reppuni päälle. Päivä oli liian hiostava, että oli mielekästä kierrellä Varmasin katujen ihmeitä katsellen, joten suunnistinkin pian kulkuni kohti Sinisen linnun kievaria. Sininen lintu oli vaatimaton kapakka, jonka asiakaskunta koostui tavanomaisista käsityöläisistä ja sataman työmiehistä. Se oli liian vaatimaton, että hienompien kaupunginosien herrat ja rouvat olisivat siellä viihtyneet, mutta toisaalta liian kaukana hämärämmistä kaupunginosista, että Varmasin pahamaineisen alamaailman väki olisi suosinut sitä vakiopaikkanaan. Asiakkaat olivatkin pääasiassa rehellisiä, töidensä jälkeen tuopilliselle piipahtavia miehiä tai halpaa ja luotettavaa yöpymispaikkaa etsiviä matkalaisia. Uskoin sopivani Linnun asiakaskuntaan varsin mainiosti.
Sininen lintu oli saapuessani lähes täynnä ja hetken epäröinkin kievarin ovella josko kannatti edes vaivautua etsimään pöytää. Sitten näin kuitenkin tutut, tumman parran kehystämät kasvot ja tervehdykseen nousevan, lihaksikkaan käden.
"Bandir!" Karlon Manris huikkasi ja viittoi minua pöytäänsä kohti. Oli kulunut lähes puoli vuotta siitä, kun olin viimeksi nähnyt paroni Wolfranille ennen työskennelleen sepän, mutta oli mukava tietää, että hän muisti minut edelleen. Emme olleet tuolloin erityisen läheisiä tuttavia, mutta huonot välit entiseen isäntäämme paroniin yhdistivät meitä, joten suuntasinkin helpottuneena sepän vieressä vapaana odottavaa tuolia kohden ja istuuduin Karlonin kehotuksesta.
"Istu alas matkamies, mitään uutta suuressa maailmassa?" Karlon kysyi ystävällisesti ja puristi kättäni. "Mikä saa sinut saapumaan Varmakseen?"
"Tervehdys sinulle, Karlon Manris", vastasin sepälle ja pudotin reppuni ja viittani pöydän alle turvaan mahdollisilta taskuvarkailta. "Hienoa nähdä tutut kasvot aikaa. Maantie tuntuu yksinäiselle maankulkijalle joskus kovin autiolta ja ankealta..."
"Siitä onkin tovi, kun kävin tällä suunnalla", huokaisin ja katselin ympärilleni tarjoilijatarta etsien. "Olen kierrellyt siellä täällä etsien töitä, mutta mämä rauhalliset ajat vievät palkkasoturilta kyllä työt, vaikkei pahoja kannattaisi koskaan toivoakaan. Ajattelin, josko joku herra täällä rakkaassa kotimaassamme kaipaisi vielä yhtä miekkamiestä palvelukseensa."
Varmasin ahtaat kadut olivat tulleet minulle tutuiksi, sillä olin oleskellut kaupungissa useasti, mutta siitä huolimatta en voinut olla hämmästelemättä, kuinka kirjava kaupunkikuva oli; yhdessä kadunkulmassa kääpiö kiisteli jostain kahden maahisen kanssa, ja vain muutaman askeleen Vaskisarven kauppiakillan kauppias tinki - joskin kunnioittavaan sävyyn - Punaisen kuun tunnuksilla kaapunsa koristelleen velhon kanssa. Yleensä velhoja ei katsottu suosiolla missään päin Estreaa, mutta kukaan ei ollut niin hullu, että olisi loukannut saati uhannut Punaisen kuun killan tunnusta kantavaa loitsijaa. Itsekin näin parhaaksi kiertää velhon kunnioittavan välimatkan päästä ja jouduin samassa väistämään kovaa vauhtia ihmisvilinän läpi kolistelevaa hienoa vaunua ja hevosvaljakkoa. Pudistelin päätäni ihmeissäni, sillä Ithamarin järjestyksen ja siistien katujen jälkeen Varmas tuntui vain entistä sekasortoisemmalta.
Kesäinen aurinko porotti kuumana, ja käärin nopeasti viittani nutuksi reppuni päälle. Päivä oli liian hiostava, että oli mielekästä kierrellä Varmasin katujen ihmeitä katsellen, joten suunnistinkin pian kulkuni kohti Sinisen linnun kievaria. Sininen lintu oli vaatimaton kapakka, jonka asiakaskunta koostui tavanomaisista käsityöläisistä ja sataman työmiehistä. Se oli liian vaatimaton, että hienompien kaupunginosien herrat ja rouvat olisivat siellä viihtyneet, mutta toisaalta liian kaukana hämärämmistä kaupunginosista, että Varmasin pahamaineisen alamaailman väki olisi suosinut sitä vakiopaikkanaan. Asiakkaat olivatkin pääasiassa rehellisiä, töidensä jälkeen tuopilliselle piipahtavia miehiä tai halpaa ja luotettavaa yöpymispaikkaa etsiviä matkalaisia. Uskoin sopivani Linnun asiakaskuntaan varsin mainiosti.
Sininen lintu oli saapuessani lähes täynnä ja hetken epäröinkin kievarin ovella josko kannatti edes vaivautua etsimään pöytää. Sitten näin kuitenkin tutut, tumman parran kehystämät kasvot ja tervehdykseen nousevan, lihaksikkaan käden.
"Bandir!" Karlon Manris huikkasi ja viittoi minua pöytäänsä kohti. Oli kulunut lähes puoli vuotta siitä, kun olin viimeksi nähnyt paroni Wolfranille ennen työskennelleen sepän, mutta oli mukava tietää, että hän muisti minut edelleen. Emme olleet tuolloin erityisen läheisiä tuttavia, mutta huonot välit entiseen isäntäämme paroniin yhdistivät meitä, joten suuntasinkin helpottuneena sepän vieressä vapaana odottavaa tuolia kohden ja istuuduin Karlonin kehotuksesta.
"Istu alas matkamies, mitään uutta suuressa maailmassa?" Karlon kysyi ystävällisesti ja puristi kättäni. "Mikä saa sinut saapumaan Varmakseen?"
"Tervehdys sinulle, Karlon Manris", vastasin sepälle ja pudotin reppuni ja viittani pöydän alle turvaan mahdollisilta taskuvarkailta. "Hienoa nähdä tutut kasvot aikaa. Maantie tuntuu yksinäiselle maankulkijalle joskus kovin autiolta ja ankealta..."
"Siitä onkin tovi, kun kävin tällä suunnalla", huokaisin ja katselin ympärilleni tarjoilijatarta etsien. "Olen kierrellyt siellä täällä etsien töitä, mutta mämä rauhalliset ajat vievät palkkasoturilta kyllä työt, vaikkei pahoja kannattaisi koskaan toivoakaan. Ajattelin, josko joku herra täällä rakkaassa kotimaassamme kaipaisi vielä yhtä miekkamiestä palvelukseensa."
maanantai 19. heinäkuuta 2010
Bandirin päiväkirjamerkinnät 1
Olemme aloittaneet pari kuukautta sitten Markon kanssa Pathfinder-sähköpostiropen puolihaltia Bandirin ja seppä Karlonin seikkailuista. Nyt posti on kulkenut vähän hitaammin, mutta päätin omaksi ilokseni alkaa kirjoittelemaan kampanjan alusta tällaista päiväkirjan omaista tarinaa oman hahmoni Bandirin näkökulmasta. Homma päivittyy sitä mukaa kun ehdin näitä auki kirjoittaa, eikä tarkoitus ole kyllä mitään romaania kirjoittaa, vaan tällaista kevyttä jutustelua...
Seuraavaan postaukseen voisi toki esitellä itse hahmotkin...
1: Alku
En tiedä, miksi vaivaudun kirjoittamaan nämä sanat ylös. Kokemus on minulle todistanut, että ihmiset - ja haltiat, kääpiöt ja kaikki muutkin kansat - kuuntelevat mieluummin trubaduurien ja kiertelevien tarinoitsijoiden väritettyjä kertomuksia todenmukaisten kuvausten sijaan. Ystäväni Karlon on kuitenkin kehottanut minua kirjaamaan tapahtumat ylös; hän toivoo, että tulevat sukupolvet voivat oppia koettelemuksistamme jotain. Vaarasta toiseen kulkien vietetyt vuodet, joiden aikana olen nähnyt niin ystävien kuin vihamiehienkin kuolevan, ovat kuitenkin tehneet minusta kyynisemmän. Mieluummin antaisin näiden tapahtumien unohtua, tai muuttuvan ainakin sankarillisiksi lauluiksi minun tai jonkun taitavamman musikantin soittamina.
Karlon ei kuitenkaan jätä minua rauhaan, joten tartun kynääni kerta toisensa jälkeen. Joskus ihmettelen, että onkohan hänellä suonissaan kääpiöiden verta - niin jääräpäinen hän joskus on!
Minun ja Karlonin yhteinen matka alkoi Varmasista. Olin juuri palannut pitkältä matkaltani Ithamarin vapaakaupungista, sillä olin toivonut löytäväni sieltä uusia tehtäviä jätettyäni pestini erään paroni Wolfranin alaisuudessa - tämän lisäksi toivoin löytäväni jotain vihjeitä alkuperästäni, sillä kannoin piirteissäni selviä merkkejä haltiaperimästä. Isäni oli kuitenkin aina kieltäytynyt puhumasta menneisyydestämme, enkä siten tiennyt mitään äidistäni tai alkuperästäni. Uteliaisuus omista juuristani ei siis ollut aikeistani vähäisin, kun suunnistin paroni Wolfranin palveluksesta maailmalle onneani etsimään. Minulla ei ollut juuri muuta kuin miekka vyölläni ja ratsu allani, mutta enemmän se varmaankin oli kuin useimmilla kaltaisillani.
Karlon taasen oli aikoinaan toiminut paroni Wolfranin alaisuudessa tämän sepän oppipoikana, mutta oli saanut itsekin lähteä - hienolta ylimykseltä ei löytynyt töitä uskollisesti palvelleen seppämestarin oppipojalle. Olimme molemmat maattomia ja enemmän tai vähemmän varattomia, kun kohtalo saattoi meidät yhteen Varmasin satamakaupungissa.
Varmasin muurit ja taivata kurottelevat tornit kohosivat edessäni. Kaupunki peitti näkymän merelle, mutta haistoin ilmassa kaupungin hajuihin sekoittuneen suolaisen veden tuoksun. Maktkani oli ollut pitkä ja huokaisinkin helpotuksesta nähdessäni määränpääni; kauaa en Varmasissa todennäköisesti viettäisi - isännätön palkkasoturi ei kykene kauaa pysyttelemään paikoillaan - mutta ainakin toviksi pääsisin pois maantieltä ja kulkurin koruttomasta elämästä. Kukkarossani oli riittävästi kolikoita rahoittamaan huoneen jossain majatalossa ainakin pariksi päiväksi, ja varojeni pitäisi riittää vielä jopa kunnon ruokaan. Koruton matkamuona oli käynyt totta puhuen jo pitkäveteiseksi, eivätkä kylmät yöt viittaan kääriytyneenä tähtitaivaan alla houkutelleet samalla tavalla kuin lähtiessäni Ithamarin hienoon kaupunkiin. Ithamar oli osoittautunut pettymykseksi, ja olinkin palannut pian takaisin kotimaahani, Raudan meren rannikolle levittäytyvään Estreaan, ja kuin itsestään jalkani olivat kuljettaneet minut Varmasin kauppa- ja satamakaupunkiin - kenties täältä löytäisin töitä ostaakseni itselleni uuden hevosen ja varusteita.
Toiveikkaana suuntasin kulkuni lähimmälle Varmasin muuria puhkovalle portille. Edelläni oli useita maanviljelijöitä viljakärryineen ja kauppiaita suurempine vankkureineen, mutta en ollut kiireinen ja sain aikani kulumaan muita matkalaisia tarkkailemalla. Varmas oli iso kaupunki, ehkä merkittävin Estrean rannikon satamista, ja se sijaitsi myös tärkeiden maanteiden risteymässä; itään kulkeva tie oli nopein reitti Estrean valtaistuinkaupunki Astorosiin, ja etelään kulkeva tie jatkui aina valtakunnan rajojen yli. Eksoottisemmat matkalaiset löytyivät varmasti satamasta, mutta näin minäkin sisäänpääsyä odotellessa niin idästä tulleita kauppiaita kankain peitettyine vankkureineen, ja Dalras-kukkuroilta tulevan Kivikirveen kääpiöklaanin karavaanin.
Kauppiaat ja maanviljelijät saivat maksaa kovan hinnan pääsystään muurien sisäpuolelle - porttimaksu oli tärkeä tulonlähde kaupungille - mutta kaltaiseltani maattomalta kulkijalta komein hilparein ja nahkakyrassein varustautuneet portinvartijat eivät vaivautuneet ottamaan kuin nimellisen veron vähistä varoistani. Jos vartijat olisivat tienneet kukkaroni hopean ja kullan todellisen määrän, epäilen josko tulli olisi ollut osaltani niin vähäinen, mutta onneksi vartijat eivät vaivautuneet kukkaroni sisältöä sen tarkemmin tarkastelemaan. Varoitettuaan minua vielä kaupungin ankarista laeista rettelöitsijöitä ja muita rauhaa häiritseviä kohtaan vartijat päästivät minut sisälle ja astuin kaupungin kiireiseen tungokseen ja ihmisvilinään.
Seuraavaan postaukseen voisi toki esitellä itse hahmotkin...
1: Alku
En tiedä, miksi vaivaudun kirjoittamaan nämä sanat ylös. Kokemus on minulle todistanut, että ihmiset - ja haltiat, kääpiöt ja kaikki muutkin kansat - kuuntelevat mieluummin trubaduurien ja kiertelevien tarinoitsijoiden väritettyjä kertomuksia todenmukaisten kuvausten sijaan. Ystäväni Karlon on kuitenkin kehottanut minua kirjaamaan tapahtumat ylös; hän toivoo, että tulevat sukupolvet voivat oppia koettelemuksistamme jotain. Vaarasta toiseen kulkien vietetyt vuodet, joiden aikana olen nähnyt niin ystävien kuin vihamiehienkin kuolevan, ovat kuitenkin tehneet minusta kyynisemmän. Mieluummin antaisin näiden tapahtumien unohtua, tai muuttuvan ainakin sankarillisiksi lauluiksi minun tai jonkun taitavamman musikantin soittamina.
Karlon ei kuitenkaan jätä minua rauhaan, joten tartun kynääni kerta toisensa jälkeen. Joskus ihmettelen, että onkohan hänellä suonissaan kääpiöiden verta - niin jääräpäinen hän joskus on!
Minun ja Karlonin yhteinen matka alkoi Varmasista. Olin juuri palannut pitkältä matkaltani Ithamarin vapaakaupungista, sillä olin toivonut löytäväni sieltä uusia tehtäviä jätettyäni pestini erään paroni Wolfranin alaisuudessa - tämän lisäksi toivoin löytäväni jotain vihjeitä alkuperästäni, sillä kannoin piirteissäni selviä merkkejä haltiaperimästä. Isäni oli kuitenkin aina kieltäytynyt puhumasta menneisyydestämme, enkä siten tiennyt mitään äidistäni tai alkuperästäni. Uteliaisuus omista juuristani ei siis ollut aikeistani vähäisin, kun suunnistin paroni Wolfranin palveluksesta maailmalle onneani etsimään. Minulla ei ollut juuri muuta kuin miekka vyölläni ja ratsu allani, mutta enemmän se varmaankin oli kuin useimmilla kaltaisillani.
Karlon taasen oli aikoinaan toiminut paroni Wolfranin alaisuudessa tämän sepän oppipoikana, mutta oli saanut itsekin lähteä - hienolta ylimykseltä ei löytynyt töitä uskollisesti palvelleen seppämestarin oppipojalle. Olimme molemmat maattomia ja enemmän tai vähemmän varattomia, kun kohtalo saattoi meidät yhteen Varmasin satamakaupungissa.
Varmasin muurit ja taivata kurottelevat tornit kohosivat edessäni. Kaupunki peitti näkymän merelle, mutta haistoin ilmassa kaupungin hajuihin sekoittuneen suolaisen veden tuoksun. Maktkani oli ollut pitkä ja huokaisinkin helpotuksesta nähdessäni määränpääni; kauaa en Varmasissa todennäköisesti viettäisi - isännätön palkkasoturi ei kykene kauaa pysyttelemään paikoillaan - mutta ainakin toviksi pääsisin pois maantieltä ja kulkurin koruttomasta elämästä. Kukkarossani oli riittävästi kolikoita rahoittamaan huoneen jossain majatalossa ainakin pariksi päiväksi, ja varojeni pitäisi riittää vielä jopa kunnon ruokaan. Koruton matkamuona oli käynyt totta puhuen jo pitkäveteiseksi, eivätkä kylmät yöt viittaan kääriytyneenä tähtitaivaan alla houkutelleet samalla tavalla kuin lähtiessäni Ithamarin hienoon kaupunkiin. Ithamar oli osoittautunut pettymykseksi, ja olinkin palannut pian takaisin kotimaahani, Raudan meren rannikolle levittäytyvään Estreaan, ja kuin itsestään jalkani olivat kuljettaneet minut Varmasin kauppa- ja satamakaupunkiin - kenties täältä löytäisin töitä ostaakseni itselleni uuden hevosen ja varusteita.
Toiveikkaana suuntasin kulkuni lähimmälle Varmasin muuria puhkovalle portille. Edelläni oli useita maanviljelijöitä viljakärryineen ja kauppiaita suurempine vankkureineen, mutta en ollut kiireinen ja sain aikani kulumaan muita matkalaisia tarkkailemalla. Varmas oli iso kaupunki, ehkä merkittävin Estrean rannikon satamista, ja se sijaitsi myös tärkeiden maanteiden risteymässä; itään kulkeva tie oli nopein reitti Estrean valtaistuinkaupunki Astorosiin, ja etelään kulkeva tie jatkui aina valtakunnan rajojen yli. Eksoottisemmat matkalaiset löytyivät varmasti satamasta, mutta näin minäkin sisäänpääsyä odotellessa niin idästä tulleita kauppiaita kankain peitettyine vankkureineen, ja Dalras-kukkuroilta tulevan Kivikirveen kääpiöklaanin karavaanin.
Kauppiaat ja maanviljelijät saivat maksaa kovan hinnan pääsystään muurien sisäpuolelle - porttimaksu oli tärkeä tulonlähde kaupungille - mutta kaltaiseltani maattomalta kulkijalta komein hilparein ja nahkakyrassein varustautuneet portinvartijat eivät vaivautuneet ottamaan kuin nimellisen veron vähistä varoistani. Jos vartijat olisivat tienneet kukkaroni hopean ja kullan todellisen määrän, epäilen josko tulli olisi ollut osaltani niin vähäinen, mutta onneksi vartijat eivät vaivautuneet kukkaroni sisältöä sen tarkemmin tarkastelemaan. Varoitettuaan minua vielä kaupungin ankarista laeista rettelöitsijöitä ja muita rauhaa häiritseviä kohtaan vartijat päästivät minut sisälle ja astuin kaupungin kiireiseen tungokseen ja ihmisvilinään.
maanantai 17. toukokuuta 2010
Kesä ja sähköpostiropet tulivat!
Kuluneiden päivien aikana meitä suomalaisia on hellitty suorastaan hekumallisella säällä! Yleensä pitkät kuumat jaksot käyvät minusta turhauttaviksi - kuumilla keleillä hikoilen kuin pieni sika vaikka makaisin tyyliin sängyssä - mutta kyllä kylmän talven ja kolean kevään jälkeen hellepäivät olivat kyllä jo minunkin odotuslistani kärjessä.
Kesä tarkoittaa yleensä minulle myös sitä, että roolipelirintamalle laskeutuu kesän yli kestävä hiljaisuus. Olin hieman pettynyt, kun totesin että kolmas Stalker-pelimme jäi kevään viimeiseksi peliksi, mutta minkäs sille mahtaa. PJ ei saanut luovuuden kukkaa enää kukkimaan, eivätkä muutkaan tarjoutuneet Stalkeria jatkamaan, joten näin pääsi käymään.
Ropenälkään on onneksi näin kesällä tarjolla korvaavia lääkkeitä, joista merkittävin on yleensä ollut sähköpostiroolipeli. Minä ja Endless Bag of Games -sivustoa pyörittelevä Marko olemme pyörittelleet erilaisia sähköpostikampanjoita säännöllisen epäsäännöllisesti nyt kolmatta vuotta, ja kokemuksen karttuessa olemme mielestäni vihdoin löytäneet molempia tyydyttävät keinot sähköpostein käydyssä roolipelaamisessa.
Aluksi vedimme pelejä hyvin "perinteiseen tyyliin" siten, että toinen oli pj ja toinen oli pelaaja; jokainen hyökkäys heitettiin kuin säännöissä, iskupisteistä pidettiin kirjaa ja kaikki taitoheitot tarkistutettiin pj:llä. Luonnollisesti homma oli hidasta ja yksinkertainenkin skenu saattoi viedä hyvin kauan aikaa koska pelaajan piti tehdä tarkentavia kyselyjä ja lähettää periaatteessa yhdestä heitosta koostuvia vastauksia pj:lle. Toisaalta pelinjohtajalla oli hyvin paljon työtä, koska kuvailuun piti käyttää enemmän aikaa ja vaivaa kuin "normaalisti" - toisaalta pj:n taakka oli hyvin suuri, mutta sähköpostirope oli toisaalta myös pj:lle paljon palkitsevampaa, kun taas pelaajan rooli jäi hyvin vähäiseksi.
Pikku hiljaa homma on kuitenkin kehittynyt avoimempaan suuntaan. Välillä pelasimme jo niin avoimesti, että hahmoista ei tehty edes varsinaisia hahmolomakkeita, mutta nyt olemme ottaneet hieman takapakkia ja löytäneet hyvän kultaisen keskitien, joka on ainakin tähän asti toiminut tyydyttävästi sekä pelaajan ja pj:n kannalta. Nyt pelaajahahmoista tehdään hahmolomake, mutta niihin tukeudutaan hyvin vähän, ja tarinaa viedään eteenpäin enemmän "roolipelaten" kuin pöydän ääressä (näin uskallan veikata). Oikeastaan sähköpostipelit ovat minun ja Markon käsittelyssä yhtä paljon tarinan kertomista kuin pelaamista.
Näiden kolmen vuoden jälkeen olemme tulleet siihen johtopäätökseen, että sähköpostiroolipeleissä on parasta heittää "perinteinen" pelinjohtaja/pelaaja -jaottelu ainakin termien tiukimmissa määritelmissä syrjään. Sen sijaan vastuu "kampanjasta" jaetaan osallistujien kesken siten, että myös pelaaja saa osallistua asioiden eteenpäin viemiseen omissa "vuoroissaan" ja hyödyntää pelimaailmaa vapaalla kuvailulla ja itse keksimillään ep-hahmoilla. Pelinjohtaja kuljettaa varsinaista juonta eteen päin, mutta myös pelaaja ohjailee juonenkulun tempoa ja suuntausta omalla panoksellaan.
Minä ja Marko pelaamme siten, että yhdessä ideoimme kampanjan "suuret linjaukset", ja vuorottelemme sitten "näytös kerrallaan" pelinjohtajina; pelinjohtajuus tarkoittaa tässä siis sitä, että pelinjohtaja ottaa suuremman vastuun ep-hahmojen vuoropuheista ja maailman kuvailusta ja "pelaaja" keskittyy omaan hahmoonsa hieman enemmän. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö pelaajakin voisi osallistua pelimaailman kuvailuun. Suurin osa pelaamisesta on tarinankerronnallista "roolipelaamista" jota pelaaja voi halutessaan tukea hahmonsa taitoihin perustuvilla heitoilla jos haluaa mekaniikkaa mukaan tuoda.
Suuremmat haasteet kuten taistelut olemme hoitaneet siten, että pelinjohtaja kuvailee alkutilanteen ja antaa sitten pelaajalle jonkin vaikeusarvon ja määrittelee tietyn määrän onnistumisia, jotka pitää saavuttaa ennen tiettyä määrää epäonnistumisia (vähän D&D 4-edikan skill challengen tyyliin). Tämän jälkeen pelaaja saa kuvailla taistelun tapahtumat haluamallaan tavalla niitä kykyjä ja taitoja käyttäen kuin parhaaksi näkee - pää asia on saada se vaadittu määrä onnistumisia, eikä ole niinkään väliä mitä onnistumisten saavuttamiseen käytetään. Olemme kokeneet tämän varsin palkitsevaksi pelaajan kannalta, ja samalla spostissa hitaimmiten sujuvat taistelut saadaan yleensä hoidettua viestissä tai parissa.
Vähän aikaa sitten potkaisimme Markon kanssa uuden Paizon Pathfinder -roolipeliin perustuvan sähköpostikampanjan tulille, ja Marko muutaman sanan siitä jo omassa blogissaan mainitsikin. Peli on lähtenyt mukavasti liikkeelle, ja nyt toivotaan vain, että peli pysyy liikkeellä - pitkät tauot kun yleensä näissä spostiropeissa koituvat kohtalokkaiksi pelin pitkäikäisyyden kannalta...
Kesä tarkoittaa yleensä minulle myös sitä, että roolipelirintamalle laskeutuu kesän yli kestävä hiljaisuus. Olin hieman pettynyt, kun totesin että kolmas Stalker-pelimme jäi kevään viimeiseksi peliksi, mutta minkäs sille mahtaa. PJ ei saanut luovuuden kukkaa enää kukkimaan, eivätkä muutkaan tarjoutuneet Stalkeria jatkamaan, joten näin pääsi käymään.
Ropenälkään on onneksi näin kesällä tarjolla korvaavia lääkkeitä, joista merkittävin on yleensä ollut sähköpostiroolipeli. Minä ja Endless Bag of Games -sivustoa pyörittelevä Marko olemme pyörittelleet erilaisia sähköpostikampanjoita säännöllisen epäsäännöllisesti nyt kolmatta vuotta, ja kokemuksen karttuessa olemme mielestäni vihdoin löytäneet molempia tyydyttävät keinot sähköpostein käydyssä roolipelaamisessa.
Aluksi vedimme pelejä hyvin "perinteiseen tyyliin" siten, että toinen oli pj ja toinen oli pelaaja; jokainen hyökkäys heitettiin kuin säännöissä, iskupisteistä pidettiin kirjaa ja kaikki taitoheitot tarkistutettiin pj:llä. Luonnollisesti homma oli hidasta ja yksinkertainenkin skenu saattoi viedä hyvin kauan aikaa koska pelaajan piti tehdä tarkentavia kyselyjä ja lähettää periaatteessa yhdestä heitosta koostuvia vastauksia pj:lle. Toisaalta pelinjohtajalla oli hyvin paljon työtä, koska kuvailuun piti käyttää enemmän aikaa ja vaivaa kuin "normaalisti" - toisaalta pj:n taakka oli hyvin suuri, mutta sähköpostirope oli toisaalta myös pj:lle paljon palkitsevampaa, kun taas pelaajan rooli jäi hyvin vähäiseksi.
Pikku hiljaa homma on kuitenkin kehittynyt avoimempaan suuntaan. Välillä pelasimme jo niin avoimesti, että hahmoista ei tehty edes varsinaisia hahmolomakkeita, mutta nyt olemme ottaneet hieman takapakkia ja löytäneet hyvän kultaisen keskitien, joka on ainakin tähän asti toiminut tyydyttävästi sekä pelaajan ja pj:n kannalta. Nyt pelaajahahmoista tehdään hahmolomake, mutta niihin tukeudutaan hyvin vähän, ja tarinaa viedään eteenpäin enemmän "roolipelaten" kuin pöydän ääressä (näin uskallan veikata). Oikeastaan sähköpostipelit ovat minun ja Markon käsittelyssä yhtä paljon tarinan kertomista kuin pelaamista.
Näiden kolmen vuoden jälkeen olemme tulleet siihen johtopäätökseen, että sähköpostiroolipeleissä on parasta heittää "perinteinen" pelinjohtaja/pelaaja -jaottelu ainakin termien tiukimmissa määritelmissä syrjään. Sen sijaan vastuu "kampanjasta" jaetaan osallistujien kesken siten, että myös pelaaja saa osallistua asioiden eteenpäin viemiseen omissa "vuoroissaan" ja hyödyntää pelimaailmaa vapaalla kuvailulla ja itse keksimillään ep-hahmoilla. Pelinjohtaja kuljettaa varsinaista juonta eteen päin, mutta myös pelaaja ohjailee juonenkulun tempoa ja suuntausta omalla panoksellaan.
Minä ja Marko pelaamme siten, että yhdessä ideoimme kampanjan "suuret linjaukset", ja vuorottelemme sitten "näytös kerrallaan" pelinjohtajina; pelinjohtajuus tarkoittaa tässä siis sitä, että pelinjohtaja ottaa suuremman vastuun ep-hahmojen vuoropuheista ja maailman kuvailusta ja "pelaaja" keskittyy omaan hahmoonsa hieman enemmän. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö pelaajakin voisi osallistua pelimaailman kuvailuun. Suurin osa pelaamisesta on tarinankerronnallista "roolipelaamista" jota pelaaja voi halutessaan tukea hahmonsa taitoihin perustuvilla heitoilla jos haluaa mekaniikkaa mukaan tuoda.
Suuremmat haasteet kuten taistelut olemme hoitaneet siten, että pelinjohtaja kuvailee alkutilanteen ja antaa sitten pelaajalle jonkin vaikeusarvon ja määrittelee tietyn määrän onnistumisia, jotka pitää saavuttaa ennen tiettyä määrää epäonnistumisia (vähän D&D 4-edikan skill challengen tyyliin). Tämän jälkeen pelaaja saa kuvailla taistelun tapahtumat haluamallaan tavalla niitä kykyjä ja taitoja käyttäen kuin parhaaksi näkee - pää asia on saada se vaadittu määrä onnistumisia, eikä ole niinkään väliä mitä onnistumisten saavuttamiseen käytetään. Olemme kokeneet tämän varsin palkitsevaksi pelaajan kannalta, ja samalla spostissa hitaimmiten sujuvat taistelut saadaan yleensä hoidettua viestissä tai parissa.
Vähän aikaa sitten potkaisimme Markon kanssa uuden Paizon Pathfinder -roolipeliin perustuvan sähköpostikampanjan tulille, ja Marko muutaman sanan siitä jo omassa blogissaan mainitsikin. Peli on lähtenyt mukavasti liikkeelle, ja nyt toivotaan vain, että peli pysyy liikkeellä - pitkät tauot kun yleensä näissä spostiropeissa koituvat kohtalokkaiksi pelin pitkäikäisyyden kannalta...
maanantai 3. toukokuuta 2010
Kevään (vai peräti kesän) korvilla
Edellisen Stalker-pelin jälkeen on pelinrintamalla ollut hiljaista; viime viikon pelipäivä peruuntui, emmekä ole vielä sopineet uutta pelipäivää. Tällä hetkellä - karvaiden kokemuksien karaisemana - heittäisin varovaisena veikkauksena, että saamme puristettua ehkä yhden pelin toukokuulle ennen kuin kaikki lähtevät omille teilleen. Ensi syksynä onkin sitten edessä uusia tuulia, kun suurin osa peliporukkaa muuttaa todennäköisesti pois Kajaanista.
Täysin kuivaa kautta ei ole päässyt syntymään, sillä aloitimme kaverin kanssa sähköpostiropen Pathfinderin säännöillä (tosin omalla maailmalla). Peli on vielä alkutekijöissään, mutta ainakin alku on ollut lupaava, ja d20:n hahmonluonnissa on tiettyä kiehtovuutta kun päätetään featseja, skillejä ja kaikkia mahdollisia härpäkkeitä. Minun hahmoni on Half-Elf Fighter (myöhemmin ehkäpä mukaan Bardia ja Duelistia) ja kaverin hahmo on Human Rogue (myöhemmin todennäköisesti ainakin Fighter-classia mukaan), jos jotakuta kiinnostaa. :)
Lisäksi olen pelaillut Mount&Blade: Warband -pelin trialia (varsinainen pelikin piti tilata saman tien, mutta tilaus ei ole vielä saapunut), ja mielessä on käynyt, kuinkahan hyvin tällainen sandbox-tyylinen kampanja onnistuisi pöytäroolipelinä. Minä pidän pelinjohtana erilaisten juonikuvioiden keksimisestä ja siitä, että kampanjalla on jokin selkeä suunta, mutta veikkaisin että tällaisen juonivetoisen homman yhdistäminenkin sandbox-peliin voisi olla mahdollista; tätä on syytä miettiä.
Täysin kuivaa kautta ei ole päässyt syntymään, sillä aloitimme kaverin kanssa sähköpostiropen Pathfinderin säännöillä (tosin omalla maailmalla). Peli on vielä alkutekijöissään, mutta ainakin alku on ollut lupaava, ja d20:n hahmonluonnissa on tiettyä kiehtovuutta kun päätetään featseja, skillejä ja kaikkia mahdollisia härpäkkeitä. Minun hahmoni on Half-Elf Fighter (myöhemmin ehkäpä mukaan Bardia ja Duelistia) ja kaverin hahmo on Human Rogue (myöhemmin todennäköisesti ainakin Fighter-classia mukaan), jos jotakuta kiinnostaa. :)
Lisäksi olen pelaillut Mount&Blade: Warband -pelin trialia (varsinainen pelikin piti tilata saman tien, mutta tilaus ei ole vielä saapunut), ja mielessä on käynyt, kuinkahan hyvin tällainen sandbox-tyylinen kampanja onnistuisi pöytäroolipelinä. Minä pidän pelinjohtana erilaisten juonikuvioiden keksimisestä ja siitä, että kampanjalla on jokin selkeä suunta, mutta veikkaisin että tällaisen juonivetoisen homman yhdistäminenkin sandbox-peliin voisi olla mahdollista; tätä on syytä miettiä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)