Bandirin päiväkirjamerkinnät 1

Olemme aloittaneet pari kuukautta sitten Markon kanssa Pathfinder-sähköpostiropen puolihaltia Bandirin ja seppä Karlonin seikkailuista. Nyt posti on kulkenut vähän hitaammin, mutta päätin omaksi ilokseni alkaa kirjoittelemaan kampanjan alusta tällaista päiväkirjan omaista tarinaa oman hahmoni Bandirin näkökulmasta. Homma päivittyy sitä mukaa kun ehdin näitä auki kirjoittaa, eikä tarkoitus ole kyllä mitään romaania kirjoittaa, vaan tällaista kevyttä jutustelua...

Seuraavaan postaukseen voisi toki esitellä itse hahmotkin...

1: Alku

En tiedä, miksi vaivaudun kirjoittamaan nämä sanat ylös. Kokemus on minulle todistanut, että ihmiset - ja haltiat, kääpiöt ja kaikki muutkin kansat - kuuntelevat mieluummin trubaduurien ja kiertelevien tarinoitsijoiden väritettyjä kertomuksia todenmukaisten kuvausten sijaan. Ystäväni Karlon on kuitenkin kehottanut minua kirjaamaan tapahtumat ylös; hän toivoo, että tulevat sukupolvet voivat oppia koettelemuksistamme jotain. Vaarasta toiseen kulkien vietetyt vuodet, joiden aikana olen nähnyt niin ystävien kuin vihamiehienkin kuolevan, ovat kuitenkin tehneet minusta kyynisemmän. Mieluummin antaisin näiden tapahtumien unohtua, tai muuttuvan ainakin sankarillisiksi lauluiksi minun tai jonkun taitavamman musikantin soittamina.

Karlon ei kuitenkaan jätä minua rauhaan, joten tartun kynääni kerta toisensa jälkeen. Joskus ihmettelen, että onkohan hänellä suonissaan kääpiöiden verta - niin jääräpäinen hän joskus on!

Minun ja Karlonin yhteinen matka alkoi Varmasista. Olin juuri palannut pitkältä matkaltani Ithamarin vapaakaupungista, sillä olin toivonut löytäväni sieltä uusia tehtäviä jätettyäni pestini erään paroni Wolfranin alaisuudessa - tämän lisäksi toivoin löytäväni jotain vihjeitä alkuperästäni, sillä kannoin piirteissäni selviä merkkejä haltiaperimästä. Isäni oli kuitenkin aina kieltäytynyt puhumasta menneisyydestämme, enkä siten tiennyt mitään äidistäni tai alkuperästäni. Uteliaisuus omista juuristani ei siis ollut aikeistani vähäisin, kun suunnistin paroni Wolfranin palveluksesta maailmalle onneani etsimään. Minulla ei ollut juuri muuta kuin miekka vyölläni ja ratsu allani, mutta enemmän se varmaankin oli kuin useimmilla kaltaisillani.

Karlon taasen oli aikoinaan toiminut paroni Wolfranin alaisuudessa tämän sepän oppipoikana, mutta oli saanut itsekin lähteä - hienolta ylimykseltä ei löytynyt töitä uskollisesti palvelleen seppämestarin oppipojalle. Olimme molemmat maattomia ja enemmän tai vähemmän varattomia, kun kohtalo saattoi meidät yhteen Varmasin satamakaupungissa.


Varmasin muurit ja taivata kurottelevat tornit kohosivat edessäni. Kaupunki peitti näkymän merelle, mutta haistoin ilmassa kaupungin hajuihin sekoittuneen suolaisen veden tuoksun. Maktkani oli ollut pitkä ja huokaisinkin helpotuksesta nähdessäni määränpääni; kauaa en Varmasissa todennäköisesti viettäisi - isännätön palkkasoturi ei kykene kauaa pysyttelemään paikoillaan - mutta ainakin toviksi pääsisin pois maantieltä ja kulkurin koruttomasta elämästä. Kukkarossani oli riittävästi kolikoita rahoittamaan huoneen jossain majatalossa ainakin pariksi päiväksi, ja varojeni pitäisi riittää vielä jopa kunnon ruokaan. Koruton matkamuona oli käynyt totta puhuen jo pitkäveteiseksi, eivätkä kylmät yöt viittaan kääriytyneenä tähtitaivaan alla houkutelleet samalla tavalla kuin lähtiessäni Ithamarin hienoon kaupunkiin. Ithamar oli osoittautunut pettymykseksi, ja olinkin palannut pian takaisin kotimaahani, Raudan meren rannikolle levittäytyvään Estreaan, ja kuin itsestään jalkani olivat kuljettaneet minut Varmasin kauppa- ja satamakaupunkiin - kenties täältä löytäisin töitä ostaakseni itselleni uuden hevosen ja varusteita.

Toiveikkaana suuntasin kulkuni lähimmälle Varmasin muuria puhkovalle portille. Edelläni oli useita maanviljelijöitä viljakärryineen ja kauppiaita suurempine vankkureineen, mutta en ollut kiireinen ja sain aikani kulumaan muita matkalaisia tarkkailemalla. Varmas oli iso kaupunki, ehkä merkittävin Estrean rannikon satamista, ja se sijaitsi myös tärkeiden maanteiden risteymässä; itään kulkeva tie oli nopein reitti Estrean valtaistuinkaupunki Astorosiin, ja etelään kulkeva tie jatkui aina valtakunnan rajojen yli. Eksoottisemmat matkalaiset löytyivät varmasti satamasta, mutta näin minäkin sisäänpääsyä odotellessa niin idästä tulleita kauppiaita kankain peitettyine vankkureineen, ja Dalras-kukkuroilta tulevan Kivikirveen kääpiöklaanin karavaanin.

Kauppiaat ja maanviljelijät saivat maksaa kovan hinnan pääsystään muurien sisäpuolelle - porttimaksu oli tärkeä tulonlähde kaupungille - mutta kaltaiseltani maattomalta kulkijalta komein hilparein ja nahkakyrassein varustautuneet portinvartijat eivät vaivautuneet ottamaan kuin nimellisen veron vähistä varoistani. Jos vartijat olisivat tienneet kukkaroni hopean ja kullan todellisen määrän, epäilen josko tulli olisi ollut osaltani niin vähäinen, mutta onneksi vartijat eivät vaivautuneet kukkaroni sisältöä sen tarkemmin tarkastelemaan. Varoitettuaan minua vielä kaupungin ankarista laeista rettelöitsijöitä ja muita rauhaa häiritseviä kohtaan vartijat päästivät minut sisälle ja astuin kaupungin kiireiseen tungokseen ja ihmisvilinään.