tiistai 20. heinäkuuta 2010

Bandirin päiväkirjamerkinnät 2

Bandirin päiväkirjamerkintöjen jatkoa...

Varmasin ahtaat kadut olivat tulleet minulle tutuiksi, sillä olin oleskellut kaupungissa useasti, mutta siitä huolimatta en voinut olla hämmästelemättä, kuinka kirjava kaupunkikuva oli; yhdessä kadunkulmassa kääpiö kiisteli jostain kahden maahisen kanssa, ja vain muutaman askeleen Vaskisarven kauppiakillan kauppias tinki - joskin kunnioittavaan sävyyn - Punaisen kuun tunnuksilla kaapunsa koristelleen velhon kanssa. Yleensä velhoja ei katsottu suosiolla missään päin Estreaa, mutta kukaan ei ollut niin hullu, että olisi loukannut saati uhannut Punaisen kuun killan tunnusta kantavaa loitsijaa. Itsekin näin parhaaksi kiertää velhon kunnioittavan välimatkan päästä ja jouduin samassa väistämään kovaa vauhtia ihmisvilinän läpi kolistelevaa hienoa vaunua ja hevosvaljakkoa. Pudistelin päätäni ihmeissäni, sillä Ithamarin järjestyksen ja siistien katujen jälkeen Varmas tuntui vain entistä sekasortoisemmalta.

Kesäinen aurinko porotti kuumana, ja käärin nopeasti viittani nutuksi reppuni päälle. Päivä oli liian hiostava, että oli mielekästä kierrellä Varmasin katujen ihmeitä katsellen, joten suunnistinkin pian kulkuni kohti Sinisen linnun kievaria. Sininen lintu oli vaatimaton kapakka, jonka asiakaskunta koostui tavanomaisista käsityöläisistä ja sataman työmiehistä. Se oli liian vaatimaton, että hienompien kaupunginosien herrat ja rouvat olisivat siellä viihtyneet, mutta toisaalta liian kaukana hämärämmistä kaupunginosista, että Varmasin pahamaineisen alamaailman väki olisi suosinut sitä vakiopaikkanaan. Asiakkaat olivatkin pääasiassa rehellisiä, töidensä jälkeen tuopilliselle piipahtavia miehiä tai halpaa ja luotettavaa yöpymispaikkaa etsiviä matkalaisia. Uskoin sopivani Linnun asiakaskuntaan varsin mainiosti.

Sininen lintu oli saapuessani lähes täynnä ja hetken epäröinkin kievarin ovella josko kannatti edes vaivautua etsimään pöytää. Sitten näin kuitenkin tutut, tumman parran kehystämät kasvot ja tervehdykseen nousevan, lihaksikkaan käden.

"Bandir!" Karlon Manris huikkasi ja viittoi minua pöytäänsä kohti. Oli kulunut lähes puoli vuotta siitä, kun olin viimeksi nähnyt paroni Wolfranille ennen työskennelleen sepän, mutta oli mukava tietää, että hän muisti minut edelleen. Emme olleet tuolloin erityisen läheisiä tuttavia, mutta huonot välit entiseen isäntäämme paroniin yhdistivät meitä, joten suuntasinkin helpottuneena sepän vieressä vapaana odottavaa tuolia kohden ja istuuduin Karlonin kehotuksesta.

"Istu alas matkamies, mitään uutta suuressa maailmassa?" Karlon kysyi ystävällisesti ja puristi kättäni. "Mikä saa sinut saapumaan Varmakseen?"

"Tervehdys sinulle, Karlon Manris", vastasin sepälle ja pudotin reppuni ja viittani pöydän alle turvaan mahdollisilta taskuvarkailta. "Hienoa nähdä tutut kasvot aikaa. Maantie tuntuu yksinäiselle maankulkijalle joskus kovin autiolta ja ankealta..."

"Siitä onkin tovi, kun kävin tällä suunnalla", huokaisin ja katselin ympärilleni tarjoilijatarta etsien. "Olen kierrellyt siellä täällä etsien töitä, mutta mämä rauhalliset ajat vievät palkkasoturilta kyllä työt, vaikkei pahoja kannattaisi koskaan toivoakaan. Ajattelin, josko joku herra täällä rakkaassa kotimaassamme kaipaisi vielä yhtä miekkamiestä palvelukseensa."

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti