Bandirin päiväkirjamerkinnät 4

Tarina jatkuu edellisestä merkinnästä.

Lyssa saapui tuomaan tilaamaani ruoka-annosta, joka koostui rasvaisesta, laihasta keitosta ja kovasta leivästä. Murrettuani leipäpalan keiton sekaan ruoasta tuli kuitenkin tyydyttävän tiheää muhennosta. Nälkäinen vatsani otti tämän arkisenkin muonan vastaan kuin minkäkin juhla-aterian, ja lusikoin keittoa suuhuni hyvällä ruokahalulla, ja keskustelu taukosi toviksi.

Karlonin kasvoilla viipyili edelleen synkkä, epätoivoinen ilme ja pelkäsin hänen itsetuntonsa kärsineen kovia kolauksia kuluneiden viikkojen aikana. Yritin lohduttaa seppää parhaani mukaan ja sanoin: "Mitä tulee sinun taitoihisi, niin ellei Calsis ollut opettajana paljon seppää surkeampi, en minä usko että sormien läpi lipuvat pestit olisivat kiinni taidoistasi. Vaikka Varmas on iso kaupunki, niin uskonpa, että täälläkin ollaan vielä sen verran nurkkakuntaisia, että työt annetaan mieluummin sukulaisille ja tutuille kuin ulkopuolisille."

Karlonin kasvoille nousi hymyntapainen ja hän aikoi sanoa jotain, mutta ulkoa kadulta kuuluva meteli keskeytti sepän; ulkoa kuului vihaisia karjahduksia ja kauhistunut kirkaisu. Aluksi meteli oli hukkua kievarin omaan meluun, mutta sitten yksittäinen, selvä sana hiljensi kievarin kuin taikaiskusta:

"Noita! Kirottu noita!"

Vaikka Thranilista löytyy monia suuria velhoja mahtavine kiltoineen ja sanoinkuvaamattomia ihmeitä tekeviä jumalten vihittyjä, eivät estrealaiset olleet koskaan päässeet yli taikauskoisuudestaan ja pelostaan selittämätöntä taikuutta kohtaan; Estrea oli viimeisiä valtakuntia maailmassa, missä loitsijan oli syytä varoa käyttämästä taikojaan, ellei halunnut päätyä noitaroviolle. Vain mahtavien kiltojen tai kirkkojen jäsenet, kuten Punaisen kuun velhot tai Lutecian kirkkovaltion pyhitetyt veljet ja sisaret, uskalsivat myöntää hallitsevansa taikuutta. Yksinäiset, vaatimattomammat velhot yleensä tyytyivät kiertämään Estrean kaukaa, sillä he olivat vapaata riistaa rahvaan taikauskoisuudelle.

Huudot noidista saivat osan kapakan asiakkaista suuntaamaan uteliaina katua kohti, sillä vaikka taikojia pelättiinkin, olivat he myös erikoinen ja jännittävä näky - ja rovioita ja muita noidille varattuja rangaistuksia riitti aina väkeä seuraamaan.

"Mitäs tuolla oikein meuhkataan?" Karlon kysyi ja seurasi hämmästyneenä tilannetta. "Parempi varmaankin käydä katsomassa, jos siellä on oikeasti musta noita..."

"En tiedä, mutta huolestuttavalta tuo ainakin kuulostaa", minä vastasin ja nousin itsekin pöydästämme sepän perässä. Tarkastin samalla, että miekkani olisi helposti saatavilla, jos sitä tarvittaisiin. "Kierrellessäni valtakuntaa olen nähnyt näitä näytelmiä muutaman kerran, ja usein niissä on kyse pikemminkin jostain vanhasta kaunasta tai riidasta kuin varsinaisista taikavoimista - saati sitten mustista taikavoimista."

"Noh, parempi vara kuin vahinko", Karlon murahti vastaukseksi ja suuntasi huolestuneena kohti ovea.

Vilkuilin arvioivasti seppää seuratessani häntä kohti ovea. Ithamarissa olin päässyt todistamaan niitä ihmeitä, joita velhot ja vihityt hyväksyvä kaupunki saattoi saada aikaan, enkä voinut enää puolustaa mitenkään estrealaista taikauskoisuutta ja epäluuloa. Jos kaupunkilaiset olisivat kivittämässä tai polttamassa hengiltä jonkun viattoman raukan, olisi minun puututtava tilanteeseen - ja saatoin vain toivoa että Karlon olisi riittävän kunniallinen auttaakseen minua.

Tungos hidasti meitä hieman - kaikki tuntuivat haluavan nähdä mitä oli tekeillä - mutta pian seisoimme ulkona, keskellä pelokasta ihmisjoukkoa. Karlon oli kuitenkin pitempi kuin useimmat, ja hänen sepän leveät hartiansa auttoivat tekemään meille kahdelle riittävästi tietä, että näimme pian, millaista näytöstä väkijoukko seurasi.