Bandirin päiväkirjamerkinnät 20

Tämä on toviksi viimeinen Bandirin päiväkirjamerkintä. Olen saanut minun ja Markon spostiropea aika hyvin kiinni, joten seuraava luku saa odottaa ainakin siihen asti, että se saadaan pelattua läpi.


Isele oli jäänyt Myrskytuulen majatalon läheisyydessä sijaitsevalle torille ja kinasteli paikalle saapuessamme kiivaasti kauppiaan kanssa tummansinisestä kankaanpalasta kaksikon palatessa paikalle. Huomatessaan meidät hän lopetti kinaamisen ja tuhahti vihaisena. Meille hän kuitenkin hymyili. "No.. Miten tapaaminen sujui?" hän kysyi uteliaana. "Mitä saitte tietää?"

"Ikävä kyllä emme paljoakaan", pahoittelin ja selvitin Ragos Tulimieleltä saamamme vähäiset tiedot.

"Lupasimme ilmoittaa hänelle pikimmiten, jos emme ota pestiä vastaan", sanoin lopuksi. "Meidän olisi parasta varmaan suunnata Mernbarin metsään mahdollisimman nopeasti, ennen Ragosia seurueineen. Saammepahan ainakin etumatkaa. Minä ja Karlon yritämme löytää tarvittavat varusteet retkeä varten, että pääsemme lähtemään vaikka jo iltapäivällä, jos hyvin käy. Toivotaan että Jasnirobekin ohjeet ovat tarkemmat kuin ne joiden avulla Ragos suunnistaa - jos Tulimieli siis etsii samaa kirjaa kuin mekin."

Näillä tiedoilla lähdimme tekemään viimeiset valmistelut ennen matkaan lähtöä. Karlon hoiti hevoset ja matkatarvikkeet käytännön miehenä ja minä kävin Iselen kanssa yhdessä läpi soveliainta reittiä kohti metsää.

Kartta oli suhteellisen yksinkertainen. Tie kulki Mernbarin metsänrajaa pitkin itään, kunnes saapuisimme Mernbarista ulos virtaavalle tummalle joelle. Joen piennar veisi meidät aina maamerkille saakka, jota Jasnirobek oli kartassaan kuvannut kolmeksi hampaaksi. Hampaiden luota ei enää ollut pitkälti, mutta kääpiö mainitsi eritysesti hampaiden luota matkan käyvän hankalaksi, sillä metsän olennot kävimmät vihamielisimmäksi, mitä syvemmällä metsän uumeniin matkustaisi.

Olimme Iselen kanssa edelleen uppoutuneina karttaan, kun Karlon palasi ostoksiltaan.
"Hevoset on nyt valmiina, ja minun puolestani mekin olemme valmiita", hän sanoi. "Mitä teemme hevosille, kun pääsemme metsään?"

"Kai ne on yritettävä ottaa mukaan, ellei tiellemme satu osumaan jotain majataloa tai talonpoikaa, joka voisi pitää hevosistamme huolta sillä välin kun me olemme Mernbarissa", ehdotin. "Onnistuitko ostamaan jousen, kuten ehdotin, Karlon?"

Seppä nyökkäsi myöntäväsi ja otti esille jousen, jota oli lähtenyt ostamaan. "Onhan se vähän koruton, mutta se oli halpa ja uskon että se on hyvä", Karlon sanoi ja antoi minulle koruttoman jousen. Jännittäessäni jousta totesin sepän osuneen kuitenkin oikeaan. Jousi ei ollut ilo silmälle, mutta se tuntui kestävältä ja vahvalta.

Olin tyytyväinen sepän ostokseen. "Kiitoksia, Karlon, tämä kelpaa hyvin. Minun puolestani voimme lähteä. Saa nähdä, mitä maantiellä on seuraavaksi varallemme!"

Bandirin päiväkirjamerkinnät 19

Aamun tullen minä ja Karlon lähdimme virkeinä ja valmiina Myrskytuulen majatalolle, jossa Ragos Tulimieli piti majaansa.

Myrskytuulen majatalo oli pienehkö kievari ja selvästi rosoisemman väen suosiossa; sen pöydissä istuvat, jo aamusta omien tuoppiensa ylle kumartuneet miehet olivat kaikki sotureita ja seikkailijoita. Ragos Tulimieli erottui tästä monenkirjavasta joukosta kookkaan vartensa ja komeiden varusteidensa ansiosta. Komea nahkapanssari, turkiksella reunustettu viitta ja kallis amuletti kaulassa kertoivat, ettei Ragos ollut mikään varaton kulkija. Hänen silmistään paistoi valppaus ja kokemus; tässä oli mies joka tunsi myös taistelut ja muut vaarat.

Edessään Ragosilla nivaska papereita, joiden parista soturi nosti katseensa minun ja Karlonin astuessa hänen eteensä.

"Tervehdys", sanoin ja kävin suorapuheisesti asiaan, sillä Ragos vaikutti mutkattomalta mieheltä. "Te taidatte olla Ragos Tulimieli... Minä olen Bandir ja toverini on Karlon, ja kuulimme, että te etsitte miehiä Mernbarin metsään tehtävää retkeä varten."

"No siinä tapauksessa olette tulleet oikeaan paikkaan." Ragos vastasi kumpuavalla äänellään ja katseli meitä arvioivasti. "Ette taida olla täkäläisiä. En ainakaan muista nähneeni teitä aikaisemmin. Mernbarin metsä on tarinoidensa veroinen paikka - minkäslaista kokemusta teillä kahdella on?"

"Minä olen toiminut paroni Wolfranin esitaistelijana ja palkkasoturina niin Estreassa kuin idempänäkin", sanoin ja taputin miekkani kahvaa. "Karlon on todistanut olevansa urhea mies ja osaavansa pitää pintansa; Varmasissa näin hänen puolustavan hienoa naista kahta ryökälettä vastaan."

"Osaatko käsitellä aseita?" Ragos suuntasi kysymyksen Karlonille, josta selvästi oli epävarmempi kuin minusta.

"Käsitellä, huoltaa ja takoa" Karlon vastasi empimättä. "Olen ammatiltani seppä, mutta osaan kyllä pitää pintani. Siksi olen täällä" hän jatkoi.

"Palkkamiekka ja soturiseppä." Ragos katseli meitä ja nojasi tuolinsa selkänojaan saaden tuolin nitisemään liitoksissaan. "Menettelee, mikäli olette valmiita pistämään henkenne likoon työn puolesta. Mernbarissa on kyse muustakin kuin pelkästään ryökäleistä hameväen perässä."

"Lordi Varram maksaa hyvin, kaksi kultapalaa päivässä ja onnistuneesta retkestä vielä muutama ylimääräinen niille jotka pääsevät omin jaloin takaisin", Ragos jatkoi. "Tarvikkeita ei kustanneta, mutta seurueeseen kuuluu kokki. Sepän tehtäviin voisi kuulua myös tarvikkeiden huolto."

"Palkkasoturi saa maksun siitä, että vaarantaa henkensä", minä vastasin, "ja Karlonilta onnistuvat kyllä iltapuhteet... Lisäksi lordi Varramin maksu vaikuttaa kohtuulliselta... tosin maksun kohtuullisuus riippuu siitä, mitä tuon kahden kultarahan eteen joutuu tekemään. Haluaisimme tietää vähän enemmän tästä retkestä. Miksi lordi Varram haluaa järjestää tämän matkan pahamaineiseen Mernbariin?"

"Kohtuullinen kysymys", Ragos myönsi. "Lordi Varram toivoo löytävänsä Mernbarin metsästä kallisarvoisen esineen. Ikävä kyllä sitä, mikä esine on, en voi kertoa työn arkaluontoisuuden vuoksi. Voin kuitenkin kertoa, että menemme syvälle Mernbariin ja matkamme oletettavasti kestää tovin. Kaksi kultapalaa kuitenkin on paljon enemmän mitä normaali palkkamiekka voi odottaa päivän työstä, joten tarjous on avokätinen. Riittää, että tavara löytyy ja pääsemme hengissä takaisin."

En voinut olla pohtimatta, pelkäsivätkö Varram jaRagos palkollistensa pettävän heidät, vai miksi Ragos oli niin epämääräinen tarjoamansa tehtävän suhteen. "Vaikea esinettä on löytää, jos ei tiedä mitä ollaan etsimässä", huomautinkin soturille ja hieroin leukaani esittäen miettiväistä. "Minua ainakin arveluttaa lähteä hyvilläkään palkoilla mihinkään noin - anteeksi nyt vain - epämääräisen tehtävänannon perusteella. Kaksi kultarahaa kiinnostaa, sitä en kiellä, mutta olen tottunut hieman enemmän tietämään tehtävästä, ennen kuin suostun mihinkään. Kuinka paljon matkalle on tällä hetkellä lähdössä, ja minkälaisia miehiä ja naisia? Onko lordi itse lähdössä, vai johdatko kenties itse joukkoa?"

Panin merkille, että Ragos ei pitänyt siitä, että sinuttelin häntä niin lyhyen tuttavuuden jälkeen. Soturin mielipaha ei kuitenkaan ollut loppujen lopuksi minun murheeni, joten tyydyin vain katsomaan tätä tyynesti hymyillen silmiin.

"Kuules nyt poika", Ragos sanoi otsaansa rypistäen. "Meillä on kourallinen tavaran etsimiseen soveltuvia henkilöitä, seikkailijoita ja sotureita. Me tarvitsemme lihasvoimaa ihan Mernbarin vaarallisuuden vuoksi, joten etsimisestä ja tavaran luonteesta ei yksinkertaisesti tarvitse tietää. Minä itse johdan joukkoa, että homma pysyy hyvin kasassa. Oletteko te mukana vai ette?"

Sepän kasvoille oli tässä vaiheessa noussut vaivaantunut ilme. Karlon ei selvästi ollut kuulemastaan mielissään.

"Ymmärrän toki hyvin, jos lordi Varram ja sinä haluatte pitää vielä retken yksityiskohtia omana tietonanne", vakuutin ja nostin rauhoittavasti käteni. Lempinimi 'Tulisielu' oli tällä miehellä ansaittu, ja epäilin, ettei paljoa enempää tietoja irtoaisi. "Minun ja Karlonin on kuitenkin keskusteltava tästä omissa oloissamme. Meillä olisi tiedossa myös yksi tehtävä idässä, ja meidän on kysyttävä tehtävää tarjonneelta kauppiaalta olisiko hän valmis korottamaan omaa palkkiotaan yhtä anteliaaksi kuin mitä te tarjoatte."

"Aivan", Ragos nyökkäsi ymmärtäväisesti. "Älkää odottako turhan kauaa kuitenkaan, retki alkaa kun olemme saaneet sopivasti väkeä." hän sanoi lopuksi.

"Ei huolta. Ilmoittelemme todennäköisesti jo huomenna, mihin päätökseen olemme päätyneet. Tuskinpa toisen tarjouksen antajalla on liioin aikaa jäädä empimään, vaan tiedämme jo pian mikä tarjous meidän kannattaa ottaa... Mutta ilmoittelemme sitten."

Niine hyvineen nousimme Karlonin kanssa pöydästä, ja tarjosin vielä kättäni Ragosille. Tämä vastasi hyvästeihini, mutta aistin hänen kädenpuristuksestaan, ettei hän ollut täysin tyytyväinen tapahtumien kulkuun.

"Se ei ollut kovin hedelmällinen tiedusteluretki", totesin Karlonille päästyämme ulos Myrskytuulesta. "Toisaalta en uskaltanut enempää Tulimieleltä tietoja kinutakaan, etteivät hänen epäluulonsa olisi heränneet. Pätevältä hän kyllä vaikutti - toivottavasti emme löydä häntä vastastamme Mernbarissa."

"Koko homma alkaa tuntua hulluttelulta", Karlon vastasi raapien päätään. "Onkohan tämä hyvä idea lähteä samoilemaan metsiin, jonne lordit hankkivat paljon miesvoimaa, että heidän on siellä turvallista olla?"

"Sopimus on sopimus, ja me annoimme Iselelle sanamme", minä vastasin olkiani kohauttaen. "Ja useimmiten pieni, hyvin varustautunut joukkio pääsee helpommalla kuin suurempi ja hitaampi seurue. En usko, ettemmekö me pääsisi tarvittaessa pakenemaan vaaraa, jos löydämme Mernbarista jotain, mitä emme pysty yksin hoitamaan."

"Tule, palataan kertomaan Iselelle se vähä, mitä opimme", lisäsin vielä pirteänä, vaikka seppä ei vaikuttanutkaan vakuuttuneelta. "Meidän on varmaan parasta kiirehtiä Mernbariin lähtöä - ihan vain varmuuden vuoksi, jos Ragos miehineen on matkalla saman aarteen perään kuin mekin. Saammepahan edes vähän etumatkaa."

Bandirin päiväkirjamerkinnät 18

D&D-mörkö puraisi Icewind Dale 1:en ja kerrassaan loistavan NPC-modin muodossa, joten sen kunniaksi jatkoa edelliselle merkinnälle.


Suuntasimme siis viemään Jasnirobekin korua kauppiaalle, joka paljastui kiitolliseksi ja auliiksi palvelemaan pitkään odottamansa korun vihdoin saatuaan. Ikävä kyllä korukauppias ei osannut juurikaan kertoa lordi Varramista muuta, kuin että kyseinen ylimys oli rahvaan parissa varsin suosittu, mutta hänen vertaisensa ja rikkaat kauppiaat pitivät häntä kaksinaamaisena ja juonittelevana. Tosin kauppias lisäsi että moiset mielipiteet saattoivat johtua myös kateudesta, sillä Varram oli kieltämättä Astorosin äveriäimpiä aatelismiehiä. Hän oli käyttänyt suuria summia useisiin Mernbariin suuntautuneisiin retkiin, ja oli seikkaillut myös kauempanakin, mutta tuntui aina palaavan kotiinsa entistä rikkaampana.

Siihen, mitä Varram saattoi Mernbarin metsästä etsiä, kauppias ei osannut sanoa mitään. Sen sijaan kauppias vahvisti vain kuulemamme Mernbarin vaarallisuudesta ja kehotti meitä pysymään paikasta kaukana.

"Mikäli roistoja ja epäluonnollisia asioita halajaa, niin suuntaa kohti metsää vain", kauppias sanoi. "Itse en moista suosittele."

Luvattuamme viedä Jasnirille kauppiaan terveiset suuntasimme takaisin Astorosin leveille kaduille.

"Ilmeisesti Mernbarin metsästä kerrotut tarinvat eivät kaikki vain ole mielikuvituksen tuotetta", totesin päästyämme katujen vilinään. "Mitä mieltä olette tästä Varramista? Lordi vaikuttaa minusta hieman epäilyttävältä mieheltä - hänestä liikkuu aivan liian kaksijakoisia mielipiteitä minun makuuni. Toisaalta, jos hän on historiantutkija, saatamme törmätä häneen hyvinkin pian, ja kohtaisin hänet mieluummin omilla ehdoillamme, kuin hänen sanelemillaan säännöillä jossain erämaassa."

"Rehellisesti sanottuna minua ainakin hieman huolestuttaa kauppiaan puheet", Karlon sanoi ja kääntyi Iselen puoleen. "Kuinka arvokas tämä etsimämme aikakirja on? Siis tarkoitan... Onko meillä syytä odottaa, että muutkin ovat kronikan perässä?"

"Mittaamattoman arvokas", Isele vastasi suoraan. "Sen arvoa ei voi mitata pelkästään rahassa, sillä monet merieniläiset aatelisperheet tunnetusti etsivät Adgarin kronikoista sukuhaaroja ja sitten naittavat lapsiaan toisilleen suuremman vallan toivossa."

"Minä vain... katsos, meitä on vain kolme", seppä jatkoi. "Yritän olla realistinen. Jos tämä lordi on meitä vastassa niin voisi kuvitella voimasuhteiden olevan kallellaan hieman hänen suuntaansa."

"Seppä on oikeassa", minä myönsin, sillä Karlonin puheissa oli mielestäni järkeä. "Tällä lordi Varramilla on varmasti varaa palkata useampia miehiä metsään, ja jos sattuu olemaan niin, että he etsivät samaa kuin mekin, emme me voi tehdä oikeastaan mitään lordin ja hänen miestensä estämiseksi."

"Kenties meidän täytyisi yrittää päästä tämän Varramin puheille", ehdotin. "Jos me lähestymme häntä jo nyt, niin voisimme kenties päästä jonkinlaiseen sopuun, ja voisimme ehkä jopa auttaa toisiamme. Jos lordi Varram etsii kirjaa jonkin omaan sukuunsa liittyvän tiedonjyvän löytääkseen, voisimme ehkä onnistua ostamaan kirjan häneltä, kunhan hän vain on löytänyt etsimänsä."

Isele katseli hetken meitä epävarmana ja sanoi: "On edelleen mahdollista, ettei tämä lordi Varram edes etsi Adgarin aikakirjaa. Lisäksi olisi tärkeää, että kirja saataisiin alkuperäisenä haltuumme. Ymmärrättehän, että maailmassa on voimia, jotka saavat kirjan kuin kirjan näyttämään asioita, joita ei oikeasti ollutkaan. Ikävä kyllä minun on myönnettävä, että osa noista voimista taipuu kullan kosketuksen alla."

Karlon kohautti olkapäitään. "Mitä meidän sinun mielestäsi pitäisi sitten tehdä?"

"Entä jos te vierailetta tämän Ragos Tulimielen juttusilla ja yritätte saada häneltä lisää tietoa?" Isele ehdotti. Vakavista asioista puhuessa naisesta tuntui katoavan se huolettomuus ja iloisuus mikä hänestä yleensä paistoi läpi - hän oli vakavampi ja harkitsevampi kuin se hieman hajamielisen oloinen, mutta useimmiten hymyilevä kirjanoppinut johon olin matkamme aikana tottunut. Hänen suunnitelmassaan oli kuitenkin järkeä.

"Minusta tuo on hyvä ajatus. Voisimme esittäytyä Karlonin kanssa palkkamiekkoina, jotka voisivat olla kiinnostuneita siitä, miksi miehiä kerätään Mernbarin retkelle. Sen jälkeen voisimme pyytää miettimisaikaa - ehkä palkkaan tai retken vaarallisuuteen vedoten - ja palaisimme tänne keskustelemaan siitä, mitä me saimme selville. Minua ainakin kiinnostaa nähdä, millainen tämä Ragos Tulimieli on miehiään, ja muistuttaako hän yhtään hänestä kiertävien huhujen henkilöä."

Kun päätös oli tehty, saatoimme rauhassa keskittyä etsimään sopivaa yöpymispaikkaa ja jättää huomisen murheet huomiselle. Lopulta sopiva majatalo, Naurulokki, löytyikin läheltä jokisataman toria; se oli mitä otollisin paikka joutua sataman yllä lentävien lokkien jätöksien maalitauluksi, kuten harmistunut Karlon sai pian huomata. Nyt Iselen vakavuus oli kuitenkin tipotiessään, ja kirjanoppinut nauroi sepän pyyhkiessä kirouksia mutisten olkapäitään.

"Sanotaan, että lokinjätökset nutussa on varma merkki siitä, että palaat joskus Astorosiin takaisin", neito sanoi ja sai palkakseen sepän synkän mulkaisun.

"Mitä moinen sitten tarkoittaakaan", Karlon mutisi, mutta ansaittu lepo Naurulokissa sai hänet pian unohtamaan sotkuisen paitansa.

Kievarin rentoutuneessa piirissä annoimme varautuneisuutemme laskea ja keskustelimme kuin vanhatkin toverukset pelkkien pinallisten kohteliaisuuksien sijaan. Isele kertoi monia Sulkakynän veljeskunnassa kuulemiaan tarinoita ja legendoja, joita Karlon ja minä väritimme omilla muistoillamme. Pian muutkin kievarin uteliaat asiakkaat kuuntelivat tarinointiamme, ja muutamat rohkeimmista osallistuivat itsekin.

Ilta kului makeasti viinin, oluen, tarinoiden ja naurun parissa, ja pitkästä aikaa tunsin rauhaisan, mukavan olon - aivan kuin olisin ollut kotona.

Lopulta ilta vaihtui yön tunneiksi, ja oli aika siirtyä lepäämään. Huomenna olisi edessä pitkä päivä. Iselellä oli oma huoneensa, kuten oli soveliasta, kun taas Karlon ja minä jaoimme toisen huoneen. Yhteiset päivät maantiellä olivat kuitenkin lähentäneet meitä sen verran, että toisen jatkuva läheisyys ei unta häirinnyt.

Bandirin päiväkirjamerkinnät 17

3: Kohtaamisia

Tarina kertoo, että Astorosin kaupungin perusti Merienin kuningas Adgar Talavor seikkaillessaan noilla kesyttämättömillä, vaarallisilla seuduilla. Alun perin kaupunki tarkoitettiin vain kuninkaan mukana kulkevan seikkailija- ja sotilasjoukkion leiriksi, mutta Adgarin vapautettua lähistön kylät Baraca Verisen suurhiisiryövärien piinasta kyläläiset asettuivat suojaisaan leiriin. Alun perin tuo valtakunnan pääkaupungiksi kasvava keskus ei ollut pientä telttakylää kummempi, mutta Adgarin auttaessa estrealaisia kesyttämään levottoman kotimaansa kaupungista kehittyi hiljalleen turvapaikka niille, jotka halusivat suojaa villiltä erämaalta. Paaluaitaus kohosi suojaamaan telttakylää, ja lopulta teltat korvattiin hirsistä rakennetuilla taloilla.

Kun Adgar sitten katosi viimeisellä kohtalokkaalla sotaretkellään Melnbarin metsän siimekseen olivat vastanimetyn Astorosin (tuo nimi tarkoittaa Turvapaikkaa estrean vanhalla kielellä) asukkaat jo rakentamassa kivistä muuria uuden kotinsa suojaksi.

- Elenir Kiurun teoksesta "Adgarin perintö: Estrean ensimmäiset vuodet". Astorosin kirjurikillan luvalla alkuperäisteoksesta kopioinut ja tiivistänyt Verla Sinisormi.


Neljäs matkapäivä oli kääntymässä jo iltaan, kun astuimme Astorosin vankkojen kivimuurien vilpoiseen varjoon. En voi väittää, ettemmekö olisi olleet kuitenkin helpottuneita nähdessämme edessämme tuon yhden läntisen maankolkan mahtavimmista kauppakaupungeista; täällä saisimme hieman levähtää, ennen kuin jatkaisimme matkaamme Mernbarin metsään.

Astoros on komeankokoinen ja vaikuttava kaupunki, joka on toiminut seudun merkittävän keskusksena ja kauppapaikkana aina kuningas Adgar Talavorin ajoista lähtien. Kaupungin eteläpuolella levittäytyvällä aukealla Antar-joen rannalla järjestetään kesän viimeisenä kuukautena valtakunnan suurimmat karjamarkkinat, joihin saapuu karjapaimenia kaikkialta Estreasta.

Itse kaupunki on kasvanut tasaisesti perustamisestaan lähtien, ja harmaat, vanhat kivirakennukset ovat kohonneet korkeutta tilan loppuessa siten, että kaupungin ylemmän kerroksen asukkaat pystyvät kättelemään naapureitaan parvekkeiltaan.

Kun minä, Karlon ja Isele saavuimme ensimmäistä kertaa yhdessä Astorosiin, oli kaupunki vaikuttava ja tervetullut näky, vaikka katujen arkisen vilinän sijalle olikin vaihtumassa suurkaupungin iltaelämä. Markkinakojuja kerättiin jo pois, ja kievarien ovista ja ikkunoista raikui puheensorinaa ja hilpeää laulua. Laulun ja kojujaan kasailevien kaupustelijoiden sijaan huomioni tarkentui kuitenkin torin laidalla seisovaan ilmoitustauluun ja siinä roikkuvaan ilmoitukseen:

-- Retkikunta Mernbarin metsään. --
Hänen arvonsa Lordi Varram etsii vain kokeneimpia ja kovimpia eränkävijöitä ja sotureita retkikuntaansa.

Retkikuntaan osallistujille maksetaan erinomainen korvaus joka edellyttää Taitoa ja Rohkeutta selviytyä metsän vaaroista.

Kaksi kultapalaa päivä. Ilmoittautumiset Ragos Tulimielelle, Myrskytuulen Majatalolla.

"Muillakin kuin meillä näyttää olevan asiaa Mernbariin", sanoin ja osoitin ilmoitusta Iselelle ja Karlonille. Ragos Tulimielen nimi oli minulle tuttu - hänestä olivat kuulleet kaikki seudun vähänkään kauemmin leipänsä miekalla hankkineet palkkasoturit. "Ragos Tulimieli on kokenut seikkailija ja kulkija; hän ei millekään eväsretkelle miehiä keräisi - ja ilmoituksessa kysytään kokeneimpia eränkävijöitä ja sotureita heidän mukaansa. Mitäköhän tämä lordi Varram halajaa metsästä?"

"Toivottavasti vain outo yhteensattuma", oli kuitenkin ainut mitä hän sanoi, mutta ei kyennyt kätkemään huolestuneisuuttaan minulta tai Karlonilta.

Seppä sen sijaan kohautti vain olkiaan ja haukotteli. Mies otti ilmeisen rennosti moisen uutisen. "Kenties lordi Varram haluaa vain päästä eroon metsässä majailevista roistoista", hän ehdotti.

"Se voi olla", myönsin, sillä Karlonin ehdotus kuulosti hyvinkin mahdolliselta. "Jos näin on, niin sehän on vain meille avuksi. Eivätpä rosvot ehdi meitä kiusata, kun pakenevat takaa-ajajia! Kunhan olemme vieneet Jasnirobekin antaman korun kauppiaalle, voisimme ehkä hieman kysellä mistä on kyse. Kenties olisi jopa syytä vierailla Myrskytuulen majatalossa..."

Bandirin päiväkirjamerkinnät 16

Bandirin päiväkirjamerkintöjen toinen luku loppuu tähän. Merkintä jälleen koottuna yhdeksi pdf-tiedostoksi Scribd-sivulle.

Onneksi Isele löytyi vahingoittumattomana vain muutaman virstan päästä; kirjanoppinut oli kehotuksestani huolimatta kääntynyt takaisin aikomuksenaan ottaa selvää, kuinka minun ja Karlonin oli käynyt. Ärtymys siitä, että nainen ei ollut kuunnellut käskyäni unohtui kuitenkin nopeasti helpotuksen tieltä. Olimmehan selvinneet yhteenotosta hengissä ja lähes haavoitta. Tämä enteili mielestäni hyvää tuleville koitoksillemme.

"Kaksi niistä hyökänneistä konnista pääsi pakoon", kerroin etsiessämme uutta leiripaikkaa yöksi. "He olivat eiliset teurastajat, jotka ahdistelivat sinua, ja heillä oli mukanaan muutamia öykkäreitä."

"Isele, sinä et koskaan todella kertonut mikä ajoi sinut hankaluuksiin Galon ja Caldon kanssa", seppä kysyi ja paineli varovasti taistelussa saamaansa haavaa rievulla. "Mistä siinä todella oli kyse, kun he noin asiasta suivaantuivat?"

Isele näytti levottomalta. "Väärinkäsitys oli osaksi minun omakin vikani", nainen sanoi hiljaa ja painoi päänsä maahan. "Olin kyllä lukenut, että estrealaiset eivät suhtaudu suopeasti taikuuteen, mutta olin ylpeä ja uskoin voittavani mahdolliset ennakkoluulot avuliaisuudella ja hyvällä esimerkillä. Saapuessani kaupunkiinne näin, kuinka toisen teurastajan, Caldon, poika jäi kaatuvan tynnyrin alle, ja hänen oikea kätensä ruhjoutui. Olen opiskellut hieman parannuksen taitoja ja tutkin kättä. Se ei ollut murtunut, mutta siinä oli ilkeännäköinen haava, joka saattaisi tulehtua - viisaat parantajat sanovat, että kaupunkien saasteet ovat lähes pahinta mille haavoittunut voi altistua!"

"Minulla oli mukanani muutamia yrttejä", Isele jatkoi ja taputti hevosensa satulalaukkuja. "Ne ovat sulkakynän veljeskunnan arvokkainta omaisuutta - yrttimestarien vuosikymmenien aikana kasvattamia ja jalostamia. Ne parantavat lähes haavan kuin haavan, mutta niiden toimintaa voidaan vielä tehostaa, jos käyttäjä tuntee yrtteihin sidottuja mahtisanoja - ja minä tunnen niistä muutamia. Galo ja Caldo näkivät minun käyttävän yrttejä ja loitsuja ja alkoivat syyttää minua noidaksi, ennen kuin ehdin selittää."

"Ikävä sattuma", minä huomautin, "mutta Estreassa velhojen ja muiden taikojien on ikävä kyllä oltava varovaisia. Tällaista ei olisi koskaan päässyt tapahtumaan esimerkiksi Ithamarissa; siellä parantajia ja muita taikojia arvostettiin."

"Mestarillani Calsiksella oli tapana sanoa, että suurimmat mielet pitävät mielensä avoinna" seppä aloitti ja sepän kasvoille levisi ystävällinen hymy, "joten ei minunkaan tule tuomita ketään."

Karlon hieroi haavaansa ja kysyi epävarmasti: "Mikäli omaat parantajan taitoja, voisit kenties katsoa tätä käsivarteni haavaa, en haluaisi sairastua nyt kun matkamme on vasta alussa."

"Etsitään suojaisa paikka jossa voimme viimeinkin levähtää, niin katson mielelläni haavaasi", Isele vastasi, ja pian löysimmekin sopivan suojaisan paikan joen rannasta. Pian olimme saaneet leirin aikaiseksi, ja Iselen tarkastaessa Karlonin haavaa pääsimme vihdoin henkkäisemään pitkän päivän päätteeksi. Karlon paljastui erinomaiseksi kokiksi, ja illan päätteeksi pääsimme lepäämään tyytyväisinä, vatsat täynnä. Jaoimme yön vartiovuorot siten, että leirielämään tottuneet Karlon ja Isele saivat levätä hieman enemmän, kun taas minä valvoin suuremman osan yöstä.

Kesäinen yö oli yllättävän vilpoinen, mutta ei kuitenkaan epämukavan kylmä, joten vartioon nukahtaminen ei minua huolettanut. Tosin luuttua kaipasin yön pitkiä tunteja soitollaan täyttämään; vartijan ei kenties ole viisainta soitella vuorollaan, mutta uskoin meidän olevan varsin hyvässä turvassa, ja sormeni kaipasivat vanhaa soitintani nyt, kun niillä ei ollut muuta tekemistä. Sen sijaan keskityin Iseleen ja hänen meille tarjoamaan tehtävään, ja suunnittelin tulevaa retkeämme Mernbarin metsään.

Seuraavat matkapäivät sujuivat välikohtauksitta puuduttavan taivalluksen täyttäminä, kunnes lopulta saavuimme Astorosiin, Estrean pääkaupunkiin. Sieltä matkamme jatkuisi kohti Mernbarin metsää.

Bandirin päiväkirjamerkinnät 15

Niin matkamme jatkui, ja ensimmäinen päivämme maantiellä saapui lopulta päätökseen. Tuuli puhalsi hiljaa ja kalpea ilta-aurinko lämmitti harteitamme suunnitellessamme pysähtymistä yöksi. Seutu oli tiheää metsää, ja tie kiemurteli allamme kuin käärme, mutta koska kuljimme ilman vankkureita, kiidättivät hevosemme meitä hyvää vauhtia eteenpäin. Isele kiinnitti kuitenkin vain vähän huomiota maisemaan; hänen katseensa oli keskittynyt laukustaan kaivamaansa kirjaan.

"Tämä voisi olla varmaan sopiva aika pysähtyä" Karlon ehdotti silmät jo hieman väsyneenä. Olimme saapunut kohtaan, jossa tie teki mutkan ja muodosti suojaisan aukean läheisen joen rantaan. Paikka olisi tosiaan hyvä paikka pysähtyä.

Vaikka olisin halunnut vastata myöntävästi sepän ehdotukseen, tarttui tarkkoihin korviini lähestyvien ratsujen kavioiden töminä. Ratsastajia oli luultavasti enemmän kuin kolme. Estrean erämaat olivat pahamaineisia metsien ryöväreistään ja maantierosvoista, ja mittailinkin saman tien ympäristöä mahdollisen piiloksi tai puolustukseen kelpaavan paikan toivossa. Alava lehtipuiden täyttämä joenmutka ei kuitenkaan tarjonnut erityistä suojaa. Vaimeasti kiroillen siirsin ratsuni siten, että suojasin hieman avuttomimmalta vaikuttavaa Iseleä ja laskin käteni miekkani kahvalle.

"Olkaapa varuillanne", sanoin Karlonille ja Iselelle. "Meitä kohti ratsastaa joukko miehiä - ja näillä seuduilla se voi tarkoittaa rosvoja. Jos edessä on ongelmia, niin ratsasta Isele sinä pakoon ja minä yritän Karlonin kanssa ajaa rosvot tiehensä."

Pian tiellä mäenlakea vasten erottui ratsastajien tummat hahmot. Viisi ratsastajaa, joista kaksi tunnistin saman tien. Galo ja Caldo, aivan kuten Karlon oli aikaisemmin uumoillut. Kenties kaksikolla oli jäänyt jotakin hampaankoloon eilisestä selkkauksesta.

Miesten lyödessä hevostensa täyteen laukkaan nykäisi seppä Iselen hevosen suitsia voimakkaasti lähettäen sen laukkaan pakoon. Nyt minä ja Karlon istuimme hevostemme selässä vastassa, kun ratsastavien miesten joukko rynnisti täyttä laukkaa meitä kohti.

Totuus kuitenkin on, että tuo taistelu ei ollut kovinkaan kummoinen; Galo ja Caldo olivat ammatiltaan teurastajia, ja heidän houkuttelemansa hyökkääjät olivat varmasilaisia käsityöläisiä ja satamatyöläisiä; vaikka heillä olikin ylivoima, niin minun ja Karlonin paremmat aseet ja soturin koulutukseni riittivät lopulta ajamaan suurimman osan heistä karkuun. Kahakan näyttämölle jäi vain kahden kuolleen hyökkääjän ruumiit, ja haavoittunut Galo - Caldo pakeni yhden hyökkääjän kanssa.

"Turha lähteä niiden perään", sanoin Karlonin aikoessa kannustaa oman ratsunsa takaa-ajoon - seppä oli saanut ilkeännäköisen, mutta vaarattomalta vaikuttavan ruhjeen käsivarteensa kamppailun aikana. "Tuskinpa he aivan pian tulevat lisää kerjäämään. Katsotaan mieluummin keitä nämä muut olivat miehiään."

Säiläni haavoittuneen Galon nuttuun pyyhkien polvistuin teurastajan vierelle. "Mikä teidät sai hyökkäämään meidän kimppuumme, typerykset?" tivasin Galolta ja viittasin kahteen kuolemankielissä makaavaan hyökkääjään. Kaksi henkeä oli menetetty turhaan Galon ja Caldon kaunankannon takia. "Kannattiko se?"

Galo puristi hengästyneenä haavoittunutta käsivarttaan. "Noitia ja pimeitä voimia", teurastaja sylkäisi hampaiden välistä. "Estrea on parempi ilman teidänkaltaisia noitapiiriläisiä. Tällä kertaa selvisitte ehjin nahoin, mutta ennemmin tai myöhemmin joku oikeudesta välittävä vie teidät kaikki tuomiolle."

"No niin, viimestele työsi, noitapiiriläinen, sitähän sinä haluat", Galo sanoi ja kohotti leukaansa uhmakkaana. "Minä en pelkää, jumalani ottaa minut kyllä vastaan."

"Harva jumala siunaa typeryksiä", vastasin kylmästi ja punnitsin tikaria kädessäni. Miehet olivat hyökänneet kimppuumme aikoen tappaa; eikö se olisi ollut oikeutta, jos olisin vienyt työn päätökseen, joka vielä oli kesken vain Galon onnekkuuden ansiosta... Mutta avuttoman miehen tappamisen takia jätin paroni Wolfranin palveluksenkin...

Karlon pudisteli päätään harmistuneena. "Bandir.. meidän täytyy mennä", seppä sanoi viitaten paenneisiin ja Iseleen. "Kaksi näistä karautti pakoon ja voimme toivoa, etteivät he saa häntä kiinni."

Sepän sanat havahduttivat minut synkistä mietteistäni, ja samassa jo soimasin itseäni. Taistelun huumassa olin unohtanut Iselen! "Olet oikeassa Karlon", myönsinkin nolona ja sieppasin hevosensa suitset - onneksi ratsu ei ollut karauttanut pakoon, vaan oli jäänyt joenrantaan hermostuneena.

"Muista, teurastaja, että te hyökkäsitte meidän 'noitapiiriläisten'kimppuun, ja me säästimme sinun henkesi", sanoin ja osoitin maassa makaavaa Galoa. "Muista se, kun seuraavan kerran suunnittelet hyökkääväsi muiden kimppuun syyttä ja suotta."

Jätimme Galon pitelemään haavoittunutta kättään ja karautimme Iselen perään.

Bandirin päiväkirjamerkinnät 14

Tovin ratsastettuamme Karlon nojautui puoleeni ja sanoi hiljaisella äänellä, Iseleä merkitsevästi katsoen: "Galo ja Caldo ovat sen kaltaisia kavereita, etteivät he välttämättä anna asian olla jos kokevat, että heidän kunniaansa on loukattu. Minusta meidän kannattaisi pitää silmämme auki, kunnes olemme Varmasista hieman kauempana."

Nyökkäsin hyväksyvästi sepän ehdotukselle. "Toivottavasti he eivät uskalla tehdä mitään konnuuksia, kun seriffikin on luultavasti tavanomaista tarkempi heidän tekemisistään", arvelin rauhallisesti. "Olet kuitenkin oikeassa siinä, että parempi vara kuin vahinko, joten pidetään vain silmämme auki."

Päivä oli lämmin, ja pian unohdimme kuitenkin mietteet Galon ja Caldon aikomuksista. Matkamme alkoi meidän jutustellessa tunnustelevasti keskenämme; emme tunteneet toisiamme kovin hyvin, mutta hiljalleen keskustelumme alkoi sujua luontevammin. Olimme kaikki varsin puheliaita, mikä auttoi täyttämään maantien tylsät, hiljaiset tunnit täyttyivät tarinoilla menneisyydestämme ja kokemuksistamme. Karlon kertoi kokemiaan hauskoja sattumuskia Varmasin seppäkillan juonittelujen keskellä ja minä kerroin heille muutamia palkkasoturina kokemiani outoja ja jännittäviä tapahtumia. Tosin en voinut malttaa värittämästä hieman kokemiani tapahtumia ja jätin sotaretkien puuduttavan odottelun, sairastelun ja ruoan etsimisen vähemmälle huomiolle.

Sotaretkistä tarinamme kääntyivät takaisin matkusteluun. Karlon ei ollut matkustellut kovinkaan paljoa, enkä minäkään ollut käynyt kuin Estrean eri osissa ja kerran Ithamarissa, mutta siitä huolimatta uteliaisuus ja uusien paikkojen näkeminen oli aina ollut haaveeni.

"Olen aina halunnut tietää vähän enemmän sukujuuristani", tunnustin keskustelun vakavoituessa. "Isältäni en paljoakaan saanut selville äidistäni tai mistä me oikein tulimme, joten olen aina halunnut matkustella hieman laajemmin idässä, missä haltioita kerrotaan olevan enemmänkin."

"Entä sinä, Isele", kysyin Iselanelta ja puhuttelin häntä huomaamattani tuttavallisesti etunimellä, mutta maantiellä muodollisuuksista ei kauaa kiinni pidettäisi muutenkaan. "Pääseekö sulkakynän veljeskunnan riveissä näkemään paljon maailmaa?"

"Niin..." nainen kohautti olkapäitään. "Sulkakynän veljeskunnassa pääsee maailman jokaiseen kolkkaan, mutta ei aivan kuten voisi kuvitella. Kirjojen sivuilta olen lukenut monista ihmeellisistä paikoista, kuten Valkean kämmenen tornista, mutta elämäni minä olen elänyt Angbadissa, sulkakynän veljeskunnan kirjaston seinien sisäpuolella."

Tunsin outoa vetoa Iselen tiedonnälkää kohtaan ja huomaamattani kumarruin lähemmäs naista. "Kämmenen torni on kaunis näky - tai Kuutorni, kuten jotkut ithamarilaiset sitä joskus nimittävät sen helmenvalkean värin takia", sanoin muistellen itsekin ihastelleeni kaupungin keskuskukkulalla taivaisiin kohoavaa, valkeaa ja jykevää tornia.

"Sinä olet käynyt tornilla!" Isele hämmästeli ihastuneena. "Voi, kunpa minäkin pääsisin näkemään sen vielä joku päivä. Vanha Alexandrei veljeskunnasta tapasi sanoa, että Kämmenen tornin perustajat rakensivat tornin alunperin taivaankappaleiden tutkimista varten. Torni elää vielä yhtä hohtavana kuin silloin kun perustajat messusivat avaussanat. Sinulla on ollut etuoikeus Bandir nähdessäsi yhden Länsirannikon ihmeistä. Etuoikeus!"

"Etuoikeudelta se tuntuikin", myönsin muistellessani upeaa rakennusta. "Harva paikka on tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta, kuin Kuutorni; se seisoi yksin kukkulan huipulla, komeana ja korkeana, ja muut kukkulan rakennukset tuntuivat sen vierellä yksinkertaisilta ja karuilta. En ehtinyt käydä kuin vilkaisemassa sitä, mutta tornin huippu on niin korkealla, että se näkyy kauas Ithamarin muurien ulkopuolellekin."

Bandirin päiväkirjamerkinnät 13

Edelliselle merkinnälle jatkoa.


Kävellessäni Sinisen linnun kievaria kohti suunnittelin jo mielessäni, kuinka käyttäisin Iseleltä saamani rahat. Vaikka matka Astorosiin olisikin varsin helppo ja turvallinen, olisi tällekin pätkälle viisasta varautua kunnolla.

Iselanen hevonen oli näyttänyt hyväkuntoiselta, mutta se oli vaikuttanut enemmän ratsuhevoselta kuin matkustamiseen tarkoitetulta eläimeltä, enkä uskonut siitä olevan paljoakaan apua, jos joutuisimme ongelmiin maantiellä. Toisaalta sotakoulutetut ratsut olivat sen verran kalliita, ettei Iselanen ja minun kolikoillani luultavasti sellaisia saataisi.

Sinisessä linnussa ilta kului hiljaisena ja vetäydyinkin aikaisin nukkumaan. Aioin herätä aamun tullen varhain hoitamaan matkajärjestelymme, ennen kuin vierailisimme Jasnirin luona ja seriffin puheilla, ja laskeuduinkin aamulla paljon ennen muita yöpyviä asiakkaita Linnun alakertaan. Syötyäni nopean aamiaisen kokin iltasella hautumaan jääneestä puurosta suuntasin Varmasin hitaasti heräileville kaduille.

Ensimmäinen etappini oli Mighen Kivikavion talli lähellä kaupungin itäistä ulkomuuria. Mighen oli matkaajien parissa tunnettu ja suosittu ratsumestari, joka myi hevosia tai sitten vuokrasi tallinsa hienoimpia yksilöitä. Vuokrattavat hevoset olivat Mighenin hienoimpia, mutta päätin kuitenkin ostaa minun ja Karlonin hevosen sen varalta, että matkalla sattuisi jokin onnettomuus.

Olin ostanut Migheniltä myös edellisen ratsuni, hevosen joka oli kuollut matkalla Ithamariin, ja uutinen ratsun kohtalosta oli surullinen uutinen harmaantuneelle, jäntevän lihaksikkaalle ratsumestarille. Tosin hän ymmärsi maanteiden vaarat näinä arvaamattomina aikoina, ja pääsimme yhteisymmärrykseen kahden hyväkuntoisen ratsuhevosen ja niiden varusteiden hinnasta. Vaikka kauppa vei kaikki Iselen antamat kultakolikot, oli hinta mielestäni kohtuullinen ja suuntasin tyytyväisenä täyttämään satulaukut ruoalla ja muilla varusteilla.

Varusteiden ja ratsujen hinta ylitti varsin reilusti Iselanen antamat rahat, mutta päätin maksaa erotuksen omasta pussistani. Kulkiessani kohti Sinistä lintua varusteiden ja ratsujen kanssa mietiskelin huvittuneena, kuinka nopeasti raskas kolikkokukkaro oli taasen laihtunut - mutta sellaista matkustajan elämä usein oli.

Karlon ja Isele odottivat minua jo Sinisen linnun juomasalissa, kun saavuin paikalle. Minä suorastaan hämäännyin siitä, kuinka edustavalta Isele näytti nyt eilisen päivän hieman pöllähtäneen ensivaikutelman jälkeen; hänen punertavat hiuksensa olivat nyt siistillä, nutturamaisella kampauksella, ja jotenkin neito onnistunut loihtimaan vielä eilen hieman hermostuneille kasvoilleen nyt samaan aikaan uteliaan ja arvovaltaisen ilmeen. Hänen komea leninkinsä ja päällyskaapunsa osoittivat, ettei Iselane ollut varallisuudeltaan vaatimattomista oloista, ja kupeella roikkuva olkalaukku oli raskas kirjoista ja kirjoitusvälineistä. Ajattelin hänen olevan hyvinkin viehättävä nainen - minulla oli noina aikoina varsin paljon silmää naiskeunedelle. Isele ei ehkä ollut mikään kaunotar, mutta kylläkin miellyttävä katsella. Tai ehkä hänen kauneutensa onkin vain erilaista, kuin mitä yleisesti kauneudella ajatellaan.

Pakkasimme Sinisessä linnussa vielä viimeiset Karlonin tuomat tavarat ja minun omat varusteeni ennen kuin suuntasimme tapaamaan Varmasin seriffiä. Toivoimme tämän tapaamisen olevan nopea, että pääsisimme matkaan ennen puolta päivää. Galon ja Caldon luonteen tunteva seriffi oli helpotukseksemme vakuuttunut tarinastamme tapahtumien kulusta ja pyyteli vielä Iselanelta kovasti anteeksi väärinkäsitystä. Iselen vakuutettua, ettei muistellut tapahtunutta pahalla, pääsimme lähtemään, ja käytyämme Jasnirin luona suuntasimme Varmasin itäiselle maantielle vievälle portille.

"Tästä se alkaa", totesin kaikille enkä erityisesti kenellekään ratsastaessamme ulos kaupungista. Olipa mukava päästä taas matkaan, vaikka vielä eilen olin ollut lopen väsynyt ja kyllästynyt maantiehen.

Bandirin päiväkirjamerkinnät 12

Jatkoa edelliselle merkinnälle. Saa nähdä saanko spostiropen kiinni jossain vaiheessa...

Seppä ei vastannut kuin kiitollisella hymyllä Iselelle, joten kirjanoppinut kysyi minulta tarvitsemistamme varusteista: "Matkamme alkaa huomenna, joten kuinka paljon tarvitset että saat meidät varustettua hyvin matkaa varten? Rahaa ei ole liiaksi, mutta mitä uskoisit meidän tarvitsevan?"

"Ruokaa nyt ainakin, hyvää matkamuonaa", tuumin. "Minä olen tottunut matkustamaan kevyesti, varsinkin näin kesällä, mutta nyt kun olemme matkalla Mernbariin, lienee syytä olla hieman varovaisempi ja valmistautua edeltä. En kuitenkaan ostaisi varusteita täältä, vaan vasta lähempää, Astorosista - nyt kun sen kautta matkustamme. Minulla on Sinisessä linnussa jo omat matkavarusteeni, mutta Karlonista ja sinusta en tiedä; ainakin teltat, makuuhuovat ja vastaavat kannattaa ostaa jo täältä Varmaksesta. Hevoset eivät liioin olisi pahitteeksi, niillä matkanteko on huomattavasti nopeampaa."

"Minulta löytyy rahaa omaan hevoseen, satulaan ja matkalaukkuihin, mutta Karlonin rahatilanteesta en tiedä", jatkoin. "Uskoisin pystyväni tinkimään itselleni ja Karlonille hevoset ehkä 200 kultarahan hintaan. Jos syömme vaatimattomasti niin ruokiin veikkaisin kuluvan meidän kolmen osalta korkeintaan 50 hopearahaa, kun taas huovista, varavaatteista en osaa sanoa ennen kuin tiedän millaiseen sopimukseen pääsemme kauppiaiden kanssa. Yksi mahdollisuus on tietenkin, että vietämme yöt majataloissa ja vastaavissa, mutta se tulee kalliimmaksi kun yöpyminen omassa leirissä ja matkamuonaa syöden."

"Minulla on vähän säästöjä, että tarpeen vaatiessa saan kyllä itsekin jotain hankittua." Karlon huomautti ja raapi partaansa "Olin aluksi ajatellut käyttäväni ne työelämän aloittamiseen, mutta sitähän tämä toisaalta onkin joten miksipä en käyttäisi niitä yhteistä määränpäätämme varten. Sinä tiedät matkahevosista enemmän, niin jos sinä Bandir hankit ne ja maksamme sinulle. Minulla on varusteeni vanhalla Calsiksen pajalla. Paja on kiinni, mutta minulla on sinne vielä avaimet. Siellä on muutkin varusteeni matkaa varten."

"Minun tavarani ovat tässä ja majatalokin on minulta vielä etsimättä", Isele sanoi taputtaen kevyttä laukkuaan. Hänellä oli tosiaan varsin vähän matkalle tarvittavia varusteita, mutta ainakin hänen Robardin majataloon jättämänsä ratsu oli hyväkuntoinen.

"Jos Bandir hankkii tarvikkeet, minä maksan tietty, ja Karlon hoitaa oman osuutensa pajalla niin minun puolestani voisimme tavata aamunkoitteessa Sinisessä Linnussa", kirjanoppinut ehdotti innostuneena.

"Kyllä se minulle käy", vastasin ja nyökkäsin toivoen, ettei nainen pitänyt hänen huvittunutta hymyäni mitenkään loukkaavana.En kuitenkaan voinut olla miettimättä, kuinka kauan Iselen innostuneisuus kestäisi maantien koettelevissa oloissa. Toisaalta Isele saattaa yllättää, joten ajattelin lopulta olevan parempi, jos en arvostelisi häntä ennen kuin olemme kohdanneet muutaman tosipaikan. "Alkaa olla jo varsin myöhä eikä kovinkaan moni kunniallinen kauppias tarjoile tavaroitaan enää tähän aikaan. Onko sinulla antaa minulle nyt edes 150 kultarahaa, niin voin käydä heti aamusta hankkimassa meille varusteet ja minulle ja Karlonille hevoset? Minulla on tosiaan jonkin verran rahaa itsellänikin, joten uskoisin sen riittävän, ja pääsemme aamulla aikaisin liikkeelle, kunhan vain olemme käyneet uudelleen Jasnir Kivikirveen luona - eikä seriffiäkään sovi unohtaa."

Isele kaivoi kantolaukustaan pussukan ja puristi sitä hetken pieni nyrkki valkoisena. "Te tulitte auttamaan minua, joten minä luotan nyt teihin", Isele sanoi selvästi hieman epäröiden muukalaisten edessä ja otti lopulta pussukasta esille kultapaloja, jotka painoi omaan taskuunsa. "Siellä on nyt 150 kultarahaa, käytä se viisaasti. Tingi luonnollisesti jos voit."

Kun sain kultarahat, Karlon hyvästeli meidät ja lähti hakemaan tavaroitaan Calsiksen entisestä pajasta. Minä sen sijaan lähdin saattamaan Iseleä takaisin Robardin majatalolle ja suuntasin kirjanoppineelle hyvät yöt toivoteltuani takaisin Siniseen lintuun, joka sopi minulle paremmin kuin Robardin hieno kievari.

Bandirin päiväkirjamerkinnät 11

Tarina jatkuu edellisestä merkinnästä.

Suuntasimme kulkumme takaisin Robard Suuren majatalolle iltaisen Varmasin halki. Kuljimme aluksi hiljaisuudessa, sillä kolmen toisilleen tuntemattoman henkilön välillä ei tuntunut löytyvän mitään puheen aihetta. Karlon tuntui olevan omissa ajatuksissaan ja Isele huomautti jotain temppelialueelta kuuluvasta messusta ja vaikutti keskittyvän tähän, kunnes sanoi:

"Kerro minulle itsestäsi Bandir, millaista on elää päivästä toiseen kohdaten tien vaaroja?"

Hämmennyin ensin hieman naisen yllättävästä kysymyksestä, mutta myöhemmin opin, että Isele vain oli utelias ja suorapuheinen ihminen. Sain kuitenkin avattua suuni vastatakseni ja sanoin:

"Kai se on jotain, jonka kohtaamiseen jokainen miekkaa elääkseen heilutteleva vain on tottunut. Täytyy tunnustaa, etten ole juurikaan asiaa pohtinut... Estrean maanteillä yksinäinen matkamies on aina vaarassa kohdata maantierosvoja tai röyhkeiksi käyneitä metsien petoja, mutta kaipa minulla on ollut onnea, sillä olen saanut matkustaa Estreassa aina varsin turvallisesti."

Samassa kuitenkin muistin erään kohtaamisen, joka oli päättynyt verenvuodatukseen, ja päätti siitä Iselelle kertoa, kun tämä nyt oli asian esille ottanut:

"Itse asiassa ainut kerta, kun olen joutunut turvautumaan miekkaani, tapahtui kuitenkin Estrean ulkopuolella vain vähän aikaa sitten. Olin suunnistanut Estreasta pohjoiseen, Ithamariin. Kaltaisesi kirjanoppinut on saattanut lukea Ithamarin sivistystä suojelevista muureista ja valtakunnan maanteitä puolustavista Kämmenen paladiineista, mutta ainakaan minun avukseni he eivät ehtineet."

"Pitkä matkapäivä oli jo kääntymässä illaksi ja istuin väsyneenä ratsuni satulassa", jatkoin ääni hieman madaltuen ja keskitin kaiken huomioni Iseleen ja tarinaani. Pidän itseääni pohjimmiltaan käytännöllisenä soturina, mutta kenties suonissani virtaavaa haltiaverta oli syyttäminen siitä, että nautin myös erilaisista tarinoista ja niiden tarinoiden kertomisesta kuulijoille. Yleensä maltoin mieleni muukalaisten kanssa, mutta jokin Iselen kysymyksessä sai miinut rohkaistumaan. "Olin kai myös hieman ajatuksissani, sillä kolmen maantierosvon onnistui yllättää minut tuskin silmänkantaman päässä Ithamarin muureista! En tiedä, mikä oli saanut rosvot käymään niin röyhkeiksi, mutta ennen kuin huomasin, oli kaksi rosvoistani ampunut jousillaan hevostani, ja ratsuparkani kaatui kuolleena maahan. Onnistuin kierähtämään satulasta ennen elikon kaatumista, ja juoksin metsän suojaan, mutta luuttuni särkyi siinä hässäkässä - se kun oli sidottuna satulaan."

"Rosvot luulivat kai minun paenneen, sillä he ryntäsivät saman tien varomattomina ratsuni luokse. He jättivät jopa jousensa piilopaikkoihinsa. Olisittepa nähneet heidän ilmeensä kun minä astuin metsän suojista miekka valmiina ja oiketetusti vihaisena heidän surmattuaan hevoseni ja särjettyään hienon luuttuni."

Vilkaisin nopeasti Iseleä ja päätin säästää epäilemättä varsin suojattua elämää viettäneen kirjanoppineen kohtaamisen verisiltä yksityiskohdilta. "Joka tapauksessa minun onnistui haavoittaa kahta rosvoista sen verran pahasti, että kolmas otti jalat alleen. Haavoittuneet rosvot pistin kantamaan tavarani Ithamarin, minkä jälkeen luovutin heidät Kämmenen paladiineille. He olivat varsin noloina, kun kerroin rosvojen yllättäneen minut aivan heidän hienon kaupunkinsa varjossa, mutta siitä huolimatta kukaan ei tarjoutunut korvaamaan menettämääni hevosta tai luuttua. Kauaa en sitten kaupungissa viihtynyt, vaan suuntasin takaisin Estrean rannikolle ja Varmasiin - ja sitten tapasinkin Karlonin ja sinut, Iselane."

En voinut olla pohtimatta, joskohan rahani riittäisivät uuden luutun ostamiseen, sillä illat leirinuotiolla olivat käyneet varsin hiljaisiksi ja tylsiksi soittopelini särkymisen jälkeen. Toisaalta meillä oli tuskin rahaa tuhlattavaksi asti, joten kenties soittimen ostamisen pitäisi odottaa.

"Sääli luuttusi kannalta" Iselane pahoitteli. "Musiikki on hyvästä, musiikki rauhoittaa ja siinä piilee sellaista voimaa, jota monet eivät uskoisikaan. Tiesitkö, että Sulkakynän veljeskunnassakin on oppineita mestareita, jotka ovat omistaneet elämänsä musiikin voiman tutkimiseen."

Iselane katsoi minua hymyillen silmiin ja lisäsi vielä:

"Tiedätkö mitä, sovitaan niin, että tämän pienen seikkailumme päätteeksi, minä ostan sinulle tilalle uuden luutun. Ja seppä Karlonille löydämme myös jotain sellaista, mitä hän tahtoo eikö vain."

Bandirin päiväkirjamerkinnät 10

Jatkoa edelliselle päiväkirjamerkinnälle.

"Voin kertoa tien raunioille, jos suostutte auttamaan minua - ja miksi ette auttaisi?" Jasnirobek lisäsi. "Jos suuntaatte Mernbariin, niin matkanne vie teidät Astorosin kautta, ja minulla on eräs koru, joka olisi toimitettava kaupunkiin."

Jasnirobekin ehdotus kuulosti varsin kohtuulliselta, joten suostuimme viemään hänen korunsa astorosilaiselle kauppiaalle. Jasnirobek kehotti meitä olemaan varuillamme matkallamme, sillä matka Mernbarin metsään ei tulisi olemaan mikään eväsretki.

"Tulkaa huomenaamulla käymään uudemman kerran, niin kerron kaiken minkä isäni kertoi minulle Pirunmuurille pääsemisestä, ja annan teille sen korun, jonka viette Astorosiin. Kauppias, jolle viette sen, on onneksi helppo löytää jopa Astorosin kokoisesta kaupungista", Jasnir sanoi ja lisäsi vielä hetken emmittyään:

"Ja kauppiaasta tulikin mieleeni, että häneltä sinun Karlon kannattaa myös kysellä töitä. Olen hieman kuullut huhuja, että täällä Varmaksessa joku on kehottanut kaikkia seppien kiltamestareita olemaan antamatta sinulle töitä. Mutta tuskinpa vihamiehesi - kuka hän sitten onkaan - käsi Astorosiin asti ylettyy."

Jasnirobekin viimeiset sanojen merkitys kesti hetken, ennen kuin Karlon ymmärsi kääpiön sanat. "Mitä sinä tarkoitat Jasnir?" seppä kysyi ymmällään. "Mitä minä olen tehnyt vihastuttaakseni ketään. Mistä kuulit tästä, Jasnir?"

"Kuulin vain huhuja, että jotkut kiltamestareille oli tuotu sana, että Karlon Manrisin palkkaaminen ei tietäisi hyvää heidän liiketoimilleen", kääpiö vastasi ja kohautti olkiaan. "Asia ei minua varsinaisesti koske - minä olen Kivikirveen klaanin jäsen, eivätkä ihmiskauppiaat minua komentele - mutta voin kyllä yrittää ottaa asiasta enemmän selvää sillä välin, kun te olette poissa. Tehän olette kuitenkin tulossa takaisin jossain vaiheessa, eikö vain?"

"Varmaksesta on lyhin laivareitti Angbadiin, joten eiköhän tiemme takaisin tänne meidät jossain välissä tuo", Isele vastasi.

Sovittuamme Jasnirin kanssa palaavamme vielä seuraavana aamuna suuntasimme takaisin Varmasin kaduilla ja kohti Robardin majataloa. Aamusta tulisi kiireinen, sillä Jasnirin lisäksi meidän täytyisi vierailla seriffin luona selvittämässä kahnaus Galon ja Caldon kanssa, eikä matkallekaan kannattaisi lähteä ilman kunnon varusteita.

Bandirin päiväkirjamerkinnät 9

Päiväkirja se vain jatkuu - edelleen edellisestä merkinnästä.

Jasnirin ovi oli auki, ja astuimme sisään pieneen, ahtaaseen puotiin jonka seinustat ja hyllyt olivat täynnä erilaisia aseita ja haarniskojen kappaleita - Kivikirveen klaani oli erityisen tunnettu asesepistään. Jasnir itse istui suuren tiskinsa takana, kyyristyneenä suuren kirjan ääreen, jonka sivuja kääpiökauppias tihrusti. Oven käydessä hänen katseensa kuitenkin kohosi, ja Karlonin tunnistaessaan kääpiön partaisille kasvoille nousi leveä hymy. Kääpiö ulottui kookasta Karlonia hieman vyötärön yläpuolelle, mutta toisin kuin useimmat kansansa edustajat, oli Jasnir solakka ja kevytrakenteinen. Hänen tumma partansa oli leikattu lyhyeksi ja kammattu siistiksi, ja hänen hieno jakkunsa oli viimeisimmän muodin mukainen - kääpiö oli selvästi kauppias, ei seppä.

"Tervehdys, Karlon!" Jasnir tervehti Karlonia hymyillen, mutta vaikutti myös hieman yllättyneeltä. "Mitä sinä teet täällä tähän aikaan? Jos töitä tulit etsimään, niin nyt on kyllä vähän huono aika..."

"Tällä kertaa en ole työn perässä, vaikka mielelläni sinulle töitä olenkin tehnyt", Karlon vastasi ja osoitti meitä. "Olen täällä lady Iselanen asioilla. Hän on sulkakynän veljeskunnasta ja haluaisi kovasti tietää Mernbarin metsästä ja niiden lähialueista. Sinähän kuljet kauppamatkoillasi aina sen kautta, joten ajattelimme tulla kysymään sinulta neuvoa - olemme mahdollisesti nimittäin matkalla metsään."

"Mitä ihmettä te voitte haluta sellaisesta pirullisesta paikasta kuin Mernbarin metsä?" Jasrin kysyi ja katseli uteliaana Iseleä ja minua. "Ellei tie Mernbarin metsän läpi olisi nopein Kivikirveen klaanin kodista Varmasiin, niin minua ei saisi kulkemaan sen paikan läpi, vaikka itse Moradin Sieluntakoja yrittäisi pakottaa minut astumaan metsän siimekseen!"

Epäilin kääpiön liioittelevan, mutta pidin suuni kiinni ja keskityin kuuntelemaan. Karlon näytti epävarmalta, halusiko Isele Jasnirin tietävän retkemme todellisen syyn, mutta päätti sitten puhua totta ja sanoi:

""Arvelemme Mernbarin metsässä olevan jotakin, mikä sulkakynän veljeskuntaa kiinnostaa. Osaatko sinä Jasnir kertoa, millaisia vaaroja meitä voi odottaa mikäli matkaamme sinne? Mitä meidän tulee varoa ja odottaa? Erityisesti jos matkaamme syvälle metsään?"

"Metsän vaarat välttää parhaiten, jos ei mene Mernbariin", Jasnir vastasi. "Vanhat eukot väittävät metsässä asuvan noitia ja hirviöitä, ja vaikka en ole koskaan kumpiakaan noista tavannut, niin siinä paikassa kulkiessa on helppo uskoa, että moisia vastaan voisi tullakin - se paikka voi olla todella aavemainen. Ja rosvoja siellä riittää kiusaksi asti: voisin väittää, että jokainen Estrean lainsuojaton pitää sitä metsää tukikohtanaan!"

"Mitä tulee jonkin tietyn asian tai paikan löytämiseen metsästä", kääpiö lisäsi, "niin sen suhteen ei voi muuta kuin toivottaa teille onnea - sitä te tulette tarvitsemaan. Se paikka on suuri: maili toisensa jälkeen vaikeakulkuista aarniometsää, joka on saanut olla koskemattomana niin kauan kuin kääpiön muisti kantaa - ja se kantaa kauas! Toisaalta, jos sattuisin tietämään mitä te etsitte, voisin ehkä antaa pari neuvoa pientä vastapalvelusta vastaan..."

Isele näytti empivän, mutta sanoi lopulta: "Sulkakynän veljeskunta on lähettänyt minut etsimään kuningas Adgarin kadonnutta Neljättä kronikkaa. Tutkimukset ovat saaneet veljeskuntani uskomaan, että kirja on jossain Mernbarin metsän kätköissä, ja seppä Karlonin mukaan myös estrealaiset tarinat kertovat samaa."

"En ole koskaan kuullut mistään piilopaikasta Mernbarissa, jonne kirja olisi voinut kätkeytyä", Jasnir vastasi ja pyöritteli miettiväisenä kolikkoa sormissaan. "Mutta Mernbarin metsä on vaarallinen paikka - paikka, joka on pitänyt salaisuutensa omanaan satoja vuosia. Kerta toisensa jälkeen Estrean ihmiset ja jopa klaanini kääpiöt ovat yrittäneet asettua syvemmälle metsään ja raivata itselleen uuden maatilkun, mutta joka kerta yritykset ovat valuneet hukkaan, kunnes kukaan ei jaksa enää yrittää - vaiva on suurempi kuin hyöty!"

"Klaanini parissa kerrotaan kuitenkin vanhaa tarinaa metsän keskellä sijaitsevasta rauniolinnakkeesta, Piruntornista", Jasnir lisäsi ja katseli merkitsevästi seikkailijoita. "Tarinoissa tuolla paikalla on yhtä paljon hallitsijoita, kuin on siitä kertovia tarinoitakin, mutta kaikki tarinat ovat yhtä mieltä siitä, että aikoinaan tuo rauniolinnake on ollut mahtavan herran hallussa - mahtavan ja pahan herran hallussa..."

"Jos minun pitäisi historiallista aikakirjaa lähteä etsimään, niin yhtä hyvin voisin aloittaa noiden raunioiden luota", Jasnir sanoi, "ja minä pystyn neuvomaan teidät noiden raunioiden luokse, sillä isäni matkusti aikoinaan tuolle paikalle. Se tapahtui vain muutama vuosi sen jälkeen, kun Adgarin kerrotaan kadottaneen kronikkansa."

Bandirin päiväkirjamerkinnät 8

Bandirin ja Karlonin tarina jatkuu siitä, mihin ensimmäinen luku jäi. Taidan tehdä samoin, kuin ensimmäisen luvun suhteen, eli koko luku tulee blogiin aluksi pieninä palasina, jonka jälkeen kokoan ne yhdeksi tiedostoksi. Homma tuntui toimivan ainakin ensimmäisen luvun suhteen...

2: Matka alkaa

Joskus mietin, mihin suuntaan elämäni olisi kääntynyt, ellen olisi tavannut Iseleä. Olisinko jatkanut elämääni kiertelevänä palkkasoturina, ellemme olisi auttaneet Karlonin kanssa noidaksi syytettyä muukalaista, josta tuli sittemmin ensin työnantajamme ja ajan kuluessa ystävämme? Millaisia kokemuksia, iloja ja suruja maailma olisi muutoin minulle tarjonnut?

Olen kertonut Karlonille näistä mietteistäni, mutta häntä eivät moiset asiat mietitytä; hän on tyytyväinen.

"Älä murehdi menneitä, vaan suunnittele tulevaa, puolihaltia!" hän sanoo minulle ja palaa pajaansa ja työnsä pariin. Hän on kiireinen, niin hän on nykyään aina, eikä hänellä riitä kärsivällisyyttä jahkailuilleni. Hän alkaa olla jo vanha; vaikka hän vielä jaksaa heiluttaa vasaraansa ja lausuu varmasti takomiaan esineitä vahvistavat voimasanat, on hänen parrassaan jo yhtä paljon harmaata kuin tummaa, eikä hänen näkönsä ole enää samanlainen kuin ennen. Luulen hänen pelkäävän tulevaa yhtä paljon kuin minä haikailen menneitä.

Hän on kuitenkin oikeassa. Minä olen puolihaltia, ja minulla on vielä edessäni paljon vuosia - enemmän kuin ystävälläni Karlonilla. Minun pitäisi tehdä kuten hän sanoo ja lakata murehtimasta menneitä. Minun olisi katsottava tulevaisuuteen.

Niin kauan kuin jatkan tätä Karlonin painostamana itselleni ottamaa tehtävää, en kuitenkaan voi hylätä menneisyyttä.

"Haikailuni ovat osaksi sinun syytäsi, ystäväni", totean hänelle ja hymyilen.


Seisoimme Seppien kadulla, jota myös Kääpiökaduksi kutsuttiin. Se sijaitsi kaukana Varmasin keskustasta, ja oli jo iltapäivä, mutta Karlon oli kertonut tietävänsä Kääpiökadulta erään, joka voisi tietää jotain Adgarin kadonneesta aikakirjasta, tai ainakin Mernbarin metsästä, johon kyseinen kirja oli Iselen ja Karlonin tuntemien tarinoiden mukaan kadonnut.

Jasnirobek Kivikirveen kauppareitit kulkevat Mernbarin metsän kautta aina Dalras-kukkuloille saakka", seppä oli kertonut, "ja Kivikirveen klaani tuntee myös Mernbarin metsän vanhat tarinat ja aarteet. Jasnir osaa neuvoa meitä ainakin siinä, mistä Adgarin kirjaa voisi ainakin yrittää etsiä, ja hän osaa varoittaa meitä Mernbarin metsän vaaroista."

Niinpä minä, Karlon ja Isele suuntasimme kulkumme Kääpiökadulle. Seppien katu sijaitsi kaukana Varmasin keskustasta ja hieman erillään itse kaupungistakin, ja kun pääsimme määränpäähämme, oli aurinko laskemaisillaan mailleen, ja katu oli hiljainen. Jotkut muutamista vastaantulijoista tervehtivät Karlonia, mutta useimmat kiiruhtivat jo kotejaan kohti.

Onneksemme Jasnirin pienen puodin ikkunoista paistoi vielä valo; epäilemättä kääpiö laski liiketoimintansa voittoja. Jasnir ei ollut Varmasin kiltaseppien mittapuulla erityisen merkittävä kauppias, mutta aina löytyi niitä, jotka halusivat tutustua Kivikirveen klaanin kuuluihin käsityötaidon näytteisiin, ja Jasnirobek osasi puhua ihmiskauppiaat pyörryksiin kääpiön sinnikkyydellä.

Bandirin päiväkirjamerkinnät 7

Jatkoa edelliselle merkinnälle ja ensimmäisen luvun loppu. Kokoan tämän varmaan vielä yhdeksi kokonaiseksi pdf-tiedostoksi Scribdiin, kun sellaista on varmaan mukavampi lukea - jos vain jaksaisi oikolukea...


Karlon ei tuntunut kuitenkaan galadrianosilaisista maalauksista välittävän, vaan kohautti vain vähättelevästi olkiaan. "Rouva Iselane, kerroitte tarvitsevanne apuamme Estreassa oleillessanne."

"Voi, kutsukaa minua Iseleksi - niin kaikki ystäväni tekevät, ja uskallan lukea teidät jo siihen joukkoon", Iselane vastasi. "Uskon tosiaan tarvitsevani paikalliset olot ja tarinat tuntevien apua."

"Minulla on kunnia kuulua erääseen kaukaisesta Merienistä kotoisin olevaan kirjanoppineiden muodostaan järjestöön", Isele selitti. "Me kutsumme itseämme Sulkakynän veljeskunnaksi ja pyrimme keräämään kaikenlaista hyödyllistä tietoa Merienin hallitsijoiden ja kansan hyödyksi."

Merien oli minulle tuttu nimi, sillä monia tuon kaupungin kauppa-aluksia seilasi Estrean rannikollekin, vaikka Merien sijaitsi kaukana idässä. Tästä Sulkakynän veljeskunnasta en kuitenkaan ollut koskaan kuullut - ja tämän sanoin Iselellekin.

"Kertomasi perusteella arvaan kuitenkin sinun olevan etsimässä jotain tietoa Estreasta", huomautin uteliaana, ja Isele nyökkäsi.

"Olet oikeassa, Bandir-herra", nainen myönsi. "En tiedä, oletteko kuulleet Merienin uutisia täällä kaukana lännessä, mutta kuninkaamme Beren Talavon on kuolemaisillaan ja jättämässä valtaistuimen ilman perijää. Toki valtakunnasta löytyy monta ylimystä, jolla on verisiteitä Talavorin kuninkaalliseen huoneeseen, mutta tämä onkin ongelma: jokainen mahdollinen perijä näkee itsensä seuraavana Merienin hallitsijana. Sulkakynän veljeskunta ja Merienin konsulit pelkäävät sisällissotaa."

"Talavorin suku on vanhaa perua", Isele jatkoi, "ja Sulkakynän veljeskunta on lähettänyt minut tänne etsimään erään vanhan hallitsijan jälkeensä jättämää asiakirjaa. Te olette saattaneet kuulla hänestä, Adgar Talavorista."

Adgarin nimi oli minulle hämärästi tuttu, mutta totuudennimissä vain harvat soturit kiinnittivät paljonkaan huomiota tarinaniskijöiden tarinoihin, enkä minäkään saanut päähäni mistä tuo nimi oli minulle tuttu. Karlon näytti kuitenkin tietävän jotain.

"Mestarini Calsis tunsi sepäntyönsä lisäksi paljon kansantarinoita", Karlon sanoi miettiväisenä. "Ja hän kertoi minulle joskus eräästä kuningas Adgarista, joka kulki näillä seuduilla. Siitä on varmastikin yli kaksi sataa vuotta, kun Adgar kulki Estreassa, joka oli varsin erilainen kuin nyt. Täällä oli petojen lisäksi myös monia villejä örkkiheimoja ja hiisiä, ja tarinoissa kuningas Adgar auttoi estrealaisia perustamaan oman valtakuntansa taistelemaan erämaiden vaaroja vastaan."

Isele nyökkäsi innostuneena Karlonin kertomasta. "Hienoa nähdä, että Adgar Talavorin teot muistetaan edelleen Estreassa!" nainen sanoi vaikuttuneena. "Kertomanne pitää hyvin paikkansa, mutta yksi asia teiltä jäi kertomatta: kuningas Adgar kuoli retkellään Estreaan, ja hänen kadottuaan Merienissä valtaan astui hänen veljensä talavorilainen sukuhaara. Adgar oli kuitenkin kirjanoppinut, joka oli kirjoittanut perinpohjaisen tutkimuksen sukunsa teoista aina omiin päiviinsä saakka. Hänen neljännessä aikakirjassaan on huhujen mukaan myös Talavorin sukukartta aina hänen päiviinsä ja veljenpoikiinsa saakka. Ja tuon aikakirjan Sulkakynän veljeskunta on lähettänyt minut etsimään. Rahallisen arvonsa ja mittaamattoman arvokkaan tietomääränsä lisäksi tuo aikakirja voisi auttaa valtakuntaamme ratkaisemaan perimyskiistan ilman verenvuodatusta."

Iselen kertomus kiehtoi mieltäni ja sai seikkailunhaluni heräämään, ja näin myös Karlonin kiinnostuneen Iselen kertomasta. Minun oli kuitenkin huomautettava: ""Onkohan kirja mahtanut säilyä, jos se on ollut kadoksissa kaksisataa vuotta? Luulisi, ettei mikään paperi tai pergamentti kestä ajan hammasta ilman hoitoa."

"Adgar oli paitsi seikkailija ja kirjanoppinut, niin myös velho", Isele selitti. "Hän lumosi kaikki kirjansa siten, että ne kyllä kestävät ajan ja säiden koettelemukset, vaikka kirja olisi maannut kaksisataa vuotta taivasalla - kunhan vain mikään eläin tai hirviö ei ole kirjaa tärvellyt. Mutta ensin pitäisi vain tietää, mistä kirjaa kannattaa etsiä. Tiedän, että jossain näissä osissa Estreaa se on kadonnut, mutta Merienissä tiedetään vain vähän niistä vuosista, jolloin Adgar vaelsi täällä lännessä."

Oli selvää, mihin Isele tarvitsi apuamme: me toimisimme saattajina ja avustaisimme häntä etsimään kansansa muinaisen kuninkaan kirjoittamaa kirjaa. Minä olin vain palkkasoturi ja Karlon oli vain seppä, mutta tarvitsimme työtä ja rahaa, ja Isele tarjosi tehtävän vaarojen lisäksi melkoista seikkailua, joka sai ainakin minut innostumaan. Kun Isele vielä lupasi kuohkean palkkion minun ja Karlonin avusta Adgarin kadonneen aikakirjan metsästyksessä, päätimme nopeasti suostua.

Mutta mistä vain aloittaa tämän ikivanhan, kaksisataa vuotta kadoksissa olleen kirjan etsintä?

Bandirin päiväkirjamerkinnät 6

Jatkoa edelliselle merkinnälle. Tämä pätkä oli varsin vaikea kirjoittaa... Seuraavaa pätkää voi joutua odottelemaan siihen asti, että saan Markolta vähän hänen suunnittelemaansa Thranil-tietoutta...


"Mistä täällä kahnataan?" kaupunginkaartin kersantin arvomerkkejä kantava sotilas vaati saada tietää. Hän ja kolme muuta kaupunginkaartin asetakkeja kantavaa soturia tunkeutuivat nopeasti väkijoukon läpi. Kuuma kesäpäivä sai heidät hikoilemaan raskaissa varusteissaan ja he mulkoilivat epäluuloisina meitä viittä.

"Tätä naista kohdeltiin kaltoin ja syytetään noituudesta ilman, että hänen annettiin edes puhua puolestaan, kersantti!" Karlon sanoi ja päästi otteensa pitelemästään teurastajasta.

"Nämä kaksi syyttävät naista noidaksi, kersantti", sanoin ja astuin Karlonin vierelle, "mutta he eivät ole tarjonneet vielä mitään todisteita syytöstensä tueksi."

Kersantti vaikutti edelleen epäluuloiselta, mutta onneksemme hän ei näyttänyt antautuvan samanlaisen taikauskoisen epäluuloisuuden valtaan kuin kaupunkilaiset. Sen sijaan hän kumarsi kohteliaasti naiselle, sillä tämän tavanomaista hienommat vaatteet paljastivat hänet varakkaaksi henkilöksi - ellei peräti jonkin aatelishuoneen jäseneneksi.

"Ette kai te usko noita kahta?" toinen teurastajista kysyi hämmästyneenä. "Tuo nainen on noita! Minä näin omin silmin kuinka hän yrittiä loitsia Caldon pojan mustilla taioillaan!"

Olin avaamassa suuni ja vastaamassa teurastajan syytöksiin, mutta kersantti oli minua nopeampi.

"Me taasen näimme Caldon jälkikasvun kun juoksimme täinne lopettamaan julkisen rauhan häirinnän", kersantti ärähti ja mulkaisi teurastajia. "Minusta hän näytti olevan aivan kunnossa. Oli hän noita tai ei, niin Varmasin laki estää ketä tahansa ottamasta lakia omiin käsiinsä - ja se koskee myös teitä, Galo ja Caldo! Tämä juttu selvitetään perin pohjin, ja haluan nähdä teidät molemmat huomenna seriffin puheilla."

"Ja se koskee myös teitä, arvon rouva, pahoittelen", kaartilainen sanoi pahoittelevasti naiselle. "Tämä juttu on selvitettävä, mutta älkää pelätkö, vaikka olisittekin noita; mikään laki ei kiellä taikojia Estreassa, vaikka heitä kohtaan ollaankin yleisesti epäluuloisempia. Mutta tämä juttu on siitä huolimatta selvitettävä."

Seriffi kääntyi vielä minun ja Karlonin puoleen. "Haluan nähdä myös teidät!" hän sanoi ankarasti. "Minusta näyttää, että te teitte oikein auttaessanne naista, mutta haluan myös kuulla teidän sananne tapahtuneesta."

"Minä kyllä tulen", Karlon vakuutti, "eipä minulla taida olla nyt muutakaan tekemistä kun aikaa liikenee oikeuden puolustamiseenkin".

Kaartinkersantti nyökkäsi tyytyväisenä ja kääntyi väkijoukon puoleen käskien kaikkia palaamaan takaisin omiin puuhiinsa. Hiljalleen ihmiset alkoivatkin suunnata takaisin koteihinsa tai puotejaan sulkemaan, sillä aurinko oli jo laskemassa kaupungin kattomeren taakse. Teurastajat Calo ja Galdo sen sijaan poistuivat paikalta hitaasti ja mulkoilivat vielä minua ja Karlonia. Karlon yritti sovitella tapahtunutta välikohtausta, mutta teurastajat eivät olleet anteeksiantavaisella tuulella.

"Pysykää vastaisuudessa erossa asioista, jotka eivät teille kuulu!" Caldo sanoi ennen kuin kääntyi halveksuvasti ja poistui Galo vanavedessään.

Teurastajat eivät kuitenkaan enää kiinnostaneet minua, vaan olin kääntänyt katseeni hamettaan pölystä siistivään ja kuparinhohtoisia hiuksiaan järjestelevään naiseen. Hän oli sievä, vaikka hänen pölyisiä kasvojaan juovittivatkin kyynelten jättämät polut. Hänen vihreä nuttunsa ja hameensa olivat käytännölliset, mutta hienoa kangasta, ja hänen viittaansa piteli kultainen, sulkakynän muotoinen solki. Olallaan tällä oli laukku, joka näytti kirjanoppineen tai kirjurin varustelaukulta.

"Rouva", Kalron sanoi ja teki kankean kumarruksen, "toivon että teillä on kaikki kunnossa ja pahoittelen tapahtunutta. Toivottavasti teille ei nyt jää huono kuva Varmasista."

"Älkää missään nimessä pahoitelko, hyvä mies", nainen vastasi halliten itsensä yllättävän hyvin, vaikkakin hänen äänensä värisi edelleen hieman. "Minun tässä pitää kiittä teitä avustanne! Vielä en ehtinyt kärsiä muusta, kuin katuja pitkin raahaamisen nöyryytyksestä, mutta jumalat tietävät, mitä nuo roistot olisivat tehneet minulle ilman teitä!"

"Voi, minähän aivan unohdan tässä itseni", nainen päivitteli ja pyyhki nopeasti silmiään ja niiasi sitten puolimuodollisesti. "Saanen esitellä itseni: olen Iselane Warien ja teille kiitollisuudenvelassa."

"Minä olen Karlon, Karlon Manris", toverini seppä esitteli itsensä ja nyökkäsi sitten minun suuntaani. "Ja tuossa on Bandir." Karlonin sanottua jo nimeni tyydyin vain kumartamaan hillitysti, mutta kohteliaasti Iselanelle, joka vastasi nyökkäämällä yhtä kohteliaasti.

"Kiitoksia sinullekin avusta, Bandir-herra", neito sanoi. "Voinko mitenkään vaivata teitä kahta vielä, sillä olen ensimmäistä kertaa Varmasissa ja kaipaisin sopivaa yöpymispaikkaa. Herra Manris, te sanoitte olevanne Varmasista. Satutteko tietämään jonkin hyvän majatalon?"

"Robard Suuren majatalo tulee nyt lähimpänä mieleen", Karlon vastasi ja raapi partaansa. "Se sijaitsee tässä lähellä, ja heillä on pehmeät vuoteet, ja ruokaa on aina tarjolla. He pesevät myös nuo teidän vaatteenne."

"Erinomaista", Iselane sanoi ilahtuneena ja tarttui kärsivällisesti paikoillaan odottaneen hevosensa suitsiin. "Jos saatatte minut tähän Robard Suuren majataloon, niin vähin, mitä voin vastapalvelukseksi avustanne tehdä, on tarjota teille juotavaa ja syötävää. Itse asiassa minulla olisi teiltä vielä kysyttävää; Bandir tässä näyttää soturilta, ja saatan tarvita teidänkaltaistenne rohkeiden miesten apua, tietämätön muukalainen valtakunnassanne kun olen."

"Siinä tapauksessa seuratkaa minua", Karlon sanoi ja lähti johdattamaan meitä kolmea Varmasin katujen läpi. Olin kyllä kuullut Robard Suuren majatalosta, mutta en ollut itse koskaan käynyt siellä, joten annoin Karlonin hoitaa puhumisen, hän kun tuntui paikan tuntevan.

Majatalo paljastui keskivertoa paremmaksi, kolmikerroksiseksi rakennukseksi, jollaiseen minulla tai Karlonilla ei yleensä olisi ollut varaa; anniskelusali oli täynnä äveriäitä, hyväosaisten kauppiaiden ja alhaisaateliston jäsenien näköisiä asiakkaita, ja minun ja Karlonin vaatimattomat vaatteet ja Iselen likaiset kasvot keräsivät paljon nyrpeitä katseita.

Majatalon isäntä, kokonsa puolesta lisänimensä hyvin ansainnut, pirteän oloinen mies nimeltä Robard otti meidät kuitenkin iloisesti vastaan ja puristi sydämellisesti Karlonin kättä. Majatalonisännällä oli vatsakumpua jaettavaksi vaikka kahdelle muulle miehelle, mutta hänen silmissään oli tietynlainen pilke, jonka olin oppinut tunnistamaan. Palkkasoturijoukossa tämä mies olisi ollut merkittävä puhemies, ellei peräti päällikkö, ja pohdinkin, olivatko isännän turpeat kädet puristuneet joskus oluthanan kahvan sijasta miekan ympärille.

"No mutta hyvää iltaa, Karlon!" majatalonisäntä tervehti Karlonia reippaasti ja tervehti sitten meitäkin. "Mukava nähdä sinua täälläkin päin - ja toit ystäviäkin..."

"No kun tarve hyvälle majatalolle ilmeni, niin kyllähän minä sinut muistin, Robard", Karlon vastasi hymyillen. "Suosittelin paikkaa tälle Iselane Warienille. Puolihaltia on Bandir. Meidän kaikkien on hieman nälkä, joten sinä varmastikin osaat tehdä asialle jotain..."

"Ilman muuta, ilman muuta!" Robert myönteli. "Pistän kokin tuomaan teille heti syötävää... Tänään meillä on lihapataa, herneitä ja vastaleivottua leipää! Ottakaapas itsellenne pöytä, niin minä pistän teille tulemaan hieman olutta - ja rouvalle viiniä, oikein Arbonnerin punaista!"

"Tämä isäntä Robert vaikuttaa hyvin mukavalta mieheltä", Iselane huomautti suunnatessamme yhteen keskisalin vapaista pöydistä, "ja hän näyttää olevan myös taiteen ystävä!" Nainen osoitti ihastuneena salin yhdellä seinustalla, kylmänä olevan takan päällä roikkuvaa upeaa maalausta, joka esitti unikuvamaisesti maalattua lentävää olentoa pilvien keskellä. "En ole koskaan nähnyt galadrianosilaisia haltiamaalauksia näin kaukana niiden kotimaasta!"

Maininta haltioista sai minut höristämään korviani. Galadrianosin haltiavaltakunta oli kaukana Estreasta, eikä tietoa haltioiden viimeisestä suuresta valtakunnasta ollut helppo löytää - ja minähän sen tiesin. Jos Iselane tiesi jotain Galadrianosista ja haltiavaltakunnan sijainnista, niin minun olisi puhuttava aiheesta hänen kanssaan.

Bandirin päiväkirjamerkinnät 5

Jatkoa edelliselle merkinnälle.

Väkijoukon keskellä seisoi kaksi teurastajan veriseen essuun pukeutunutta, rotevaa miestä, joiden kasvoilta paistoi taikauskoinen raivo ja pelko. Toinen miehistä piteli levottomasti liikahtelevaa ja päätään paiskovaa ratsua, ja toinen mies retuutti nuorta naista tämän kuparinvärisistä hiuksista.

"Hakekaa seriffi!" naista pitelevä teurastaja karjaisi naama punaisena. "Me saimme tämän noidan kiinni verekseltään. Hän yritti kirota meidän pojan mustilla loitsuillaan!"

Väkijoukon läpi kävi kauhistunut kuhina, johon naisen vastalause lähes hukkui. Hänen äänensä oli tuskasta pingottunut, mutta kirkas ja selkeä, ja hänen vierasmaalainen korostuksen oli lähes huomaamaton.

"Jumalien nimeen, yritin vain auttaa!" nainen parkaise miehen retuuttaessa ilkeästi häntä hiuksista.

Vain hetkeä aikaisemmin olin epäillyt Karlonin rehtiä luonnetta, mutta myönnän nöyränä, että tuolloin hän toimi minua nopeammin. Heti naisen hädän nähtyään hän tempaisi muutamat vielä edessään seisovat kaupunkilaiset sivuun.

"Tuolla tavalla täällä ei asioita hoideta!" seppä moitti kovaan ääneen kahta teurastajaa ja heristi heille sormeaan. "Näkeehän sen sokeakin että häneen sattuu! Päästä irti hänestä!"

Teurastajat yllättyivät Karlonin väliintulosta, ja hevosta pitelevä mies oli päästää ratsun suitset irti. Toinen teruastaja kuitenkin vain mulkaisi Karlonia ja ärähti:

"Älä sinä puutu tähän! Tämä nainen yritti noitua minun poikaparkani! Hän lausui outoja taikasanoja ja heilutteli sormiaan poikani pään yllä! Jumalat yksin tietävät minkälaisia loitsuja hän oli punomassa, mutta onneksi ehdin väliin, ennen kuin noita sai loitsunsa valmiiksi! Tämä nainen menee seriffin selliin, ja jos jumalat ovat suopeita, niin sieltä suoraan roviolle!"

Olin juuri itsekin päässyt pujottelemaan kaupunkilaisten ohi, kun nainen parkaisi jälleen teurastajan kovakouraisessa otteessa.

"En minä tehnyt mitään pahaa!" nainen väitti ja aikoi sanoa vielä jotain, mutta tätä pitelevä mies ravisti naista hiuksista saaden tämän parkaisemaan tuskasta.

Teurastajan ennakkoluuloista ja tietämättömyydestä kytevä vihainen käytös ja kaupunkilaisten hiljainen hyväksyntä saivat sappeni kiehahtamaan, ja käteni laskeutui kuin huomaamatta vyöllä roikkuvan miekkani kahvalle. Karlon oli kuitenkin jälleen minua nopeampi ja oli tarttunut naista pitelevän miehen ranteeseen. Voimakas vääntö pakotti miehen helposti irrottamaan otteensa neidosta, ja kun toinen teurastaja aikoi irrottaa otteensa hevosen suitsista ja rynnätä toverinsa avuksi, mutta minä astuin nopeasti tämän tielle, käsi selvästi miekan kahvalla.

"Mietipä toisen kerran mitä teet seuraavaksi", sihahdin hampaideni välistä ja katsoin teurastajaa syvälle silmiin. Mies vilkaisikin ympärilleen epävarmasti, muttei ehtinyt hyökätä tai paeta kun ympärillemme kerääntyneen väkijoukon takaa kuului kimeä pillin vihellys ja käskemään tottuneen äänen karjaisu vaati saada tietää mitä oli tekeillä.

Bandirin päiväkirjamerkinnät 4

Tarina jatkuu edellisestä merkinnästä.

Lyssa saapui tuomaan tilaamaani ruoka-annosta, joka koostui rasvaisesta, laihasta keitosta ja kovasta leivästä. Murrettuani leipäpalan keiton sekaan ruoasta tuli kuitenkin tyydyttävän tiheää muhennosta. Nälkäinen vatsani otti tämän arkisenkin muonan vastaan kuin minkäkin juhla-aterian, ja lusikoin keittoa suuhuni hyvällä ruokahalulla, ja keskustelu taukosi toviksi.

Karlonin kasvoilla viipyili edelleen synkkä, epätoivoinen ilme ja pelkäsin hänen itsetuntonsa kärsineen kovia kolauksia kuluneiden viikkojen aikana. Yritin lohduttaa seppää parhaani mukaan ja sanoin: "Mitä tulee sinun taitoihisi, niin ellei Calsis ollut opettajana paljon seppää surkeampi, en minä usko että sormien läpi lipuvat pestit olisivat kiinni taidoistasi. Vaikka Varmas on iso kaupunki, niin uskonpa, että täälläkin ollaan vielä sen verran nurkkakuntaisia, että työt annetaan mieluummin sukulaisille ja tutuille kuin ulkopuolisille."

Karlonin kasvoille nousi hymyntapainen ja hän aikoi sanoa jotain, mutta ulkoa kadulta kuuluva meteli keskeytti sepän; ulkoa kuului vihaisia karjahduksia ja kauhistunut kirkaisu. Aluksi meteli oli hukkua kievarin omaan meluun, mutta sitten yksittäinen, selvä sana hiljensi kievarin kuin taikaiskusta:

"Noita! Kirottu noita!"

Vaikka Thranilista löytyy monia suuria velhoja mahtavine kiltoineen ja sanoinkuvaamattomia ihmeitä tekeviä jumalten vihittyjä, eivät estrealaiset olleet koskaan päässeet yli taikauskoisuudestaan ja pelostaan selittämätöntä taikuutta kohtaan; Estrea oli viimeisiä valtakuntia maailmassa, missä loitsijan oli syytä varoa käyttämästä taikojaan, ellei halunnut päätyä noitaroviolle. Vain mahtavien kiltojen tai kirkkojen jäsenet, kuten Punaisen kuun velhot tai Lutecian kirkkovaltion pyhitetyt veljet ja sisaret, uskalsivat myöntää hallitsevansa taikuutta. Yksinäiset, vaatimattomammat velhot yleensä tyytyivät kiertämään Estrean kaukaa, sillä he olivat vapaata riistaa rahvaan taikauskoisuudelle.

Huudot noidista saivat osan kapakan asiakkaista suuntaamaan uteliaina katua kohti, sillä vaikka taikojia pelättiinkin, olivat he myös erikoinen ja jännittävä näky - ja rovioita ja muita noidille varattuja rangaistuksia riitti aina väkeä seuraamaan.

"Mitäs tuolla oikein meuhkataan?" Karlon kysyi ja seurasi hämmästyneenä tilannetta. "Parempi varmaankin käydä katsomassa, jos siellä on oikeasti musta noita..."

"En tiedä, mutta huolestuttavalta tuo ainakin kuulostaa", minä vastasin ja nousin itsekin pöydästämme sepän perässä. Tarkastin samalla, että miekkani olisi helposti saatavilla, jos sitä tarvittaisiin. "Kierrellessäni valtakuntaa olen nähnyt näitä näytelmiä muutaman kerran, ja usein niissä on kyse pikemminkin jostain vanhasta kaunasta tai riidasta kuin varsinaisista taikavoimista - saati sitten mustista taikavoimista."

"Noh, parempi vara kuin vahinko", Karlon murahti vastaukseksi ja suuntasi huolestuneena kohti ovea.

Vilkuilin arvioivasti seppää seuratessani häntä kohti ovea. Ithamarissa olin päässyt todistamaan niitä ihmeitä, joita velhot ja vihityt hyväksyvä kaupunki saattoi saada aikaan, enkä voinut enää puolustaa mitenkään estrealaista taikauskoisuutta ja epäluuloa. Jos kaupunkilaiset olisivat kivittämässä tai polttamassa hengiltä jonkun viattoman raukan, olisi minun puututtava tilanteeseen - ja saatoin vain toivoa että Karlon olisi riittävän kunniallinen auttaakseen minua.

Tungos hidasti meitä hieman - kaikki tuntuivat haluavan nähdä mitä oli tekeillä - mutta pian seisoimme ulkona, keskellä pelokasta ihmisjoukkoa. Karlon oli kuitenkin pitempi kuin useimmat, ja hänen sepän leveät hartiansa auttoivat tekemään meille kahdelle riittävästi tietä, että näimme pian, millaista näytöstä väkijoukko seurasi.

Bandirin päiväkirjamerkinnät 3

Jatkoa edelliselle päiväkirjamerkinnälle.

Kievarin tarjoilijatar, Lyssa nimeltään,keskeytti minut. "Mitä saisi olla, muukalainen?" tyttö kysyi uteliaana. Hänen täytyi olla uusi työntekijä Linnussa, sillä en muistanut häntä edelliseltä vierailultani. Se, että olin vieras, ei kuitenkaan näyttänyt tyttöä häiritsevän, vaan hän suuntasi minulle valloittavan hymyn, johon mielelläni vastasin. "Maistuisiko kenties olut näin kuumana päivänä?"

"Oluttuopillinen ja ruokaa", vastasin kohteliaasti ja kaivoin kolikoita kukkarostani. "Sillä ei ole niin väliä, mitä ruoka on - en ole syönyt tänään vielä mitään... Saanko tarjota jotain sinulle, Karlon?"

"Jos välttämättä tahdot, niin kolpakko työpäivän jälkeen virkistää", Karlon vastasi tahtomatta kieltäytyä tarjouksesta.

Lyssan lähdettyä täyttämään tilaustamme Karlon nojautui eteen päin tuolillaan ja kysyi suorasukaiseen tapaansa: "Ei sinulla olisi vinkkejä työstä? Mestari Calsiksen sairastumisen jälkeen ei onnetar ole juuri minulle hymyillyt. Olen tehnyt niitä töitä, mitä olen satamasta tai varustamoilta saanut, mutta nyt, kuten sanoit, on ollut hiljaista, eikä työtä tunnu olevan."

Kummastelin Karlonin kertomaa, sillä hän oli taitava seppä, paroni Wolfranin alaisena toimineen seppämestari Calsiksen parhaita oppilaita. En kuitenkaan sanonut mitään, vaan annoin toverini jatkaa samalla, kun Lyssa toi oluemme jo pöytään. "Epätoivosta olen tehnyt myös palkkamiekan töitä, mutta en ole ylpeä niistä töistä, joita olen saanut. Sanotaanko, että en pidä siitä työstä niin paljon... Mutta se minusta! Mitä sinulle kuuluu, Bandir?"

Karlon oli selvästi huolestunut ja katseli synkkänä kolpakkoaan. Hänen epäonnensa liikutti minuakin, sillä tiesin hänet rehelliseksi ja hyväksi mieheksi, mutta samalla tämä kaikki tuntui jotenkin epäilyttävältä; olisin kuvitellut, että Karlonin kaltainen hyvämaineinen seppä olisi saanut töitä paroni Wolfranin epäsuosiosta huolimatta. Kokosin kuitenkin ajatukseni vastatakseni sepän kysymykseen ja huomasin itsekin katselevani tuoppiani.

"Eipä minulle kuulu paljon sen parempaa", vastasin. "Sen jälkeen, kun jätin paroni Wolfranin pestin, olen kierrellyt ympäri Estreaa ja käynyt vähän kauempanakin, aina Ithamarissa asti! Onni ei kuitenkaan ole ollut minulle yhtään sen suotuisampi kuin sinullekaan, ystäväni. Nämä rauhalliset ajat saavat niin hyvät kuin huonotkin herrat vähentämään palkasotureita riveistään. Osaksi sen takia minä palasinkin takaisin Varmasiin. Kenties joku kauppakaravaani tarvitsee vielä yhtä vahtia palvelukseensa - tai miksei kahtakin - mutta jos töitä ei löydy, niin sitten täytyy varmaan suunnistaa pohjoiseen. Siellä kuulemma riittää miekalle töitä, jos tarinoihin on uskominen. Sen ainakin tieädn, että paroni Wolfranin palvelukseen en palaa - en vaikka vaihtoehtona olisi nälkään nääntyminen."

Päättäväiset sanani toivat mieleeni vanhat muistot, pölyisen ja kuivan kentän ja haavoittuneen vastustajan edessäni. Olin haavoittanut paroniani loukannutta miestä käsivarteen ja riisunut hänet aseista, ja uskoin ylpeänä saaneeni jälleen yhden voiton tiliini paroni Wolfranin esitaistelijana. Sitten isäntäni oli kuitenkin käskenyt minun surmata vastustajani - hänen vastustajansa - sillä ylimysten välinen riita oli liian katkera unohdettavaksi.

Kun olin kuivannut vastustajani veren miekkani terältä, olin jättänyt pestini paroni Wolfranin riveissä ja tehnyt kaikkeni unohtaakseni tapahtuneen. Miesten ja hirviöiden surmaaminen taistelussa oli yksi asia, mutta aseettomien haavoittuneiden surmaaminen toinen.

Sysäsin kuitenkin mustat mietteeni syrjään, sillä Karlon tuijotti minua varovaisena, ja hörppäsin tuopistani. "Mikä on saanut sinut jäämään Varmasiin?" vaihdoin puheenaihetta. "Kaikki kehuivat, että mestarisi Calsis oli hienoimpia aseseppiä, mitä Estrean rannikolta löytyy. Olisin kvuitellut, että sinulle löytyisi töitä - jos ei täältä, niin sitten jostain muualta."

"Täytyy myöntää, etten tiedä", Karlon harmitteli olkiaan kohauttaen. "Tuntuu että jokainen mestari on valmis ottamaan minut töihin, mutta kun päätös on melkein tehty, joku muu löytyy minun tilalleni. Kai se on vain hyväksyttävä, että on minua parempia metallin työstäjiä. Aina löytyy joku parempi."

Sanojensa painikkeeksi Karlon siemaisi syvään kolpakostaan ja pyyhki valuneen vaahdon parrastaan. "Kai olen jäänyt Varmasiin, koska en ole vain tullut ajatelleeksi elämää muualla. Millaista se on? Onko muualla parempi?"

"Enpä tiedä", vastasin miettiväisenä. "Toiset kaupungit ovat suurempia ja toiset valtakunnat mahtavampia. Estrean rannikolla on mahtavia kaupunkeja, ja olen kuullut, että joidenkin mahtavien valtakuntien kaupunkeihin verrattuna jopa Varmasin kaltainen suurkaupunki näyttää vain kyläpahaselta."

Bandirin päiväkirjamerkinnät 2

Bandirin päiväkirjamerkintöjen jatkoa...

Varmasin ahtaat kadut olivat tulleet minulle tutuiksi, sillä olin oleskellut kaupungissa useasti, mutta siitä huolimatta en voinut olla hämmästelemättä, kuinka kirjava kaupunkikuva oli; yhdessä kadunkulmassa kääpiö kiisteli jostain kahden maahisen kanssa, ja vain muutaman askeleen Vaskisarven kauppiakillan kauppias tinki - joskin kunnioittavaan sävyyn - Punaisen kuun tunnuksilla kaapunsa koristelleen velhon kanssa. Yleensä velhoja ei katsottu suosiolla missään päin Estreaa, mutta kukaan ei ollut niin hullu, että olisi loukannut saati uhannut Punaisen kuun killan tunnusta kantavaa loitsijaa. Itsekin näin parhaaksi kiertää velhon kunnioittavan välimatkan päästä ja jouduin samassa väistämään kovaa vauhtia ihmisvilinän läpi kolistelevaa hienoa vaunua ja hevosvaljakkoa. Pudistelin päätäni ihmeissäni, sillä Ithamarin järjestyksen ja siistien katujen jälkeen Varmas tuntui vain entistä sekasortoisemmalta.

Kesäinen aurinko porotti kuumana, ja käärin nopeasti viittani nutuksi reppuni päälle. Päivä oli liian hiostava, että oli mielekästä kierrellä Varmasin katujen ihmeitä katsellen, joten suunnistinkin pian kulkuni kohti Sinisen linnun kievaria. Sininen lintu oli vaatimaton kapakka, jonka asiakaskunta koostui tavanomaisista käsityöläisistä ja sataman työmiehistä. Se oli liian vaatimaton, että hienompien kaupunginosien herrat ja rouvat olisivat siellä viihtyneet, mutta toisaalta liian kaukana hämärämmistä kaupunginosista, että Varmasin pahamaineisen alamaailman väki olisi suosinut sitä vakiopaikkanaan. Asiakkaat olivatkin pääasiassa rehellisiä, töidensä jälkeen tuopilliselle piipahtavia miehiä tai halpaa ja luotettavaa yöpymispaikkaa etsiviä matkalaisia. Uskoin sopivani Linnun asiakaskuntaan varsin mainiosti.

Sininen lintu oli saapuessani lähes täynnä ja hetken epäröinkin kievarin ovella josko kannatti edes vaivautua etsimään pöytää. Sitten näin kuitenkin tutut, tumman parran kehystämät kasvot ja tervehdykseen nousevan, lihaksikkaan käden.

"Bandir!" Karlon Manris huikkasi ja viittoi minua pöytäänsä kohti. Oli kulunut lähes puoli vuotta siitä, kun olin viimeksi nähnyt paroni Wolfranille ennen työskennelleen sepän, mutta oli mukava tietää, että hän muisti minut edelleen. Emme olleet tuolloin erityisen läheisiä tuttavia, mutta huonot välit entiseen isäntäämme paroniin yhdistivät meitä, joten suuntasinkin helpottuneena sepän vieressä vapaana odottavaa tuolia kohden ja istuuduin Karlonin kehotuksesta.

"Istu alas matkamies, mitään uutta suuressa maailmassa?" Karlon kysyi ystävällisesti ja puristi kättäni. "Mikä saa sinut saapumaan Varmakseen?"

"Tervehdys sinulle, Karlon Manris", vastasin sepälle ja pudotin reppuni ja viittani pöydän alle turvaan mahdollisilta taskuvarkailta. "Hienoa nähdä tutut kasvot aikaa. Maantie tuntuu yksinäiselle maankulkijalle joskus kovin autiolta ja ankealta..."

"Siitä onkin tovi, kun kävin tällä suunnalla", huokaisin ja katselin ympärilleni tarjoilijatarta etsien. "Olen kierrellyt siellä täällä etsien töitä, mutta mämä rauhalliset ajat vievät palkkasoturilta kyllä työt, vaikkei pahoja kannattaisi koskaan toivoakaan. Ajattelin, josko joku herra täällä rakkaassa kotimaassamme kaipaisi vielä yhtä miekkamiestä palvelukseensa."

Bandirin päiväkirjamerkinnät 1

Olemme aloittaneet pari kuukautta sitten Markon kanssa Pathfinder-sähköpostiropen puolihaltia Bandirin ja seppä Karlonin seikkailuista. Nyt posti on kulkenut vähän hitaammin, mutta päätin omaksi ilokseni alkaa kirjoittelemaan kampanjan alusta tällaista päiväkirjan omaista tarinaa oman hahmoni Bandirin näkökulmasta. Homma päivittyy sitä mukaa kun ehdin näitä auki kirjoittaa, eikä tarkoitus ole kyllä mitään romaania kirjoittaa, vaan tällaista kevyttä jutustelua...

Seuraavaan postaukseen voisi toki esitellä itse hahmotkin...

1: Alku

En tiedä, miksi vaivaudun kirjoittamaan nämä sanat ylös. Kokemus on minulle todistanut, että ihmiset - ja haltiat, kääpiöt ja kaikki muutkin kansat - kuuntelevat mieluummin trubaduurien ja kiertelevien tarinoitsijoiden väritettyjä kertomuksia todenmukaisten kuvausten sijaan. Ystäväni Karlon on kuitenkin kehottanut minua kirjaamaan tapahtumat ylös; hän toivoo, että tulevat sukupolvet voivat oppia koettelemuksistamme jotain. Vaarasta toiseen kulkien vietetyt vuodet, joiden aikana olen nähnyt niin ystävien kuin vihamiehienkin kuolevan, ovat kuitenkin tehneet minusta kyynisemmän. Mieluummin antaisin näiden tapahtumien unohtua, tai muuttuvan ainakin sankarillisiksi lauluiksi minun tai jonkun taitavamman musikantin soittamina.

Karlon ei kuitenkaan jätä minua rauhaan, joten tartun kynääni kerta toisensa jälkeen. Joskus ihmettelen, että onkohan hänellä suonissaan kääpiöiden verta - niin jääräpäinen hän joskus on!

Minun ja Karlonin yhteinen matka alkoi Varmasista. Olin juuri palannut pitkältä matkaltani Ithamarin vapaakaupungista, sillä olin toivonut löytäväni sieltä uusia tehtäviä jätettyäni pestini erään paroni Wolfranin alaisuudessa - tämän lisäksi toivoin löytäväni jotain vihjeitä alkuperästäni, sillä kannoin piirteissäni selviä merkkejä haltiaperimästä. Isäni oli kuitenkin aina kieltäytynyt puhumasta menneisyydestämme, enkä siten tiennyt mitään äidistäni tai alkuperästäni. Uteliaisuus omista juuristani ei siis ollut aikeistani vähäisin, kun suunnistin paroni Wolfranin palveluksesta maailmalle onneani etsimään. Minulla ei ollut juuri muuta kuin miekka vyölläni ja ratsu allani, mutta enemmän se varmaankin oli kuin useimmilla kaltaisillani.

Karlon taasen oli aikoinaan toiminut paroni Wolfranin alaisuudessa tämän sepän oppipoikana, mutta oli saanut itsekin lähteä - hienolta ylimykseltä ei löytynyt töitä uskollisesti palvelleen seppämestarin oppipojalle. Olimme molemmat maattomia ja enemmän tai vähemmän varattomia, kun kohtalo saattoi meidät yhteen Varmasin satamakaupungissa.


Varmasin muurit ja taivata kurottelevat tornit kohosivat edessäni. Kaupunki peitti näkymän merelle, mutta haistoin ilmassa kaupungin hajuihin sekoittuneen suolaisen veden tuoksun. Maktkani oli ollut pitkä ja huokaisinkin helpotuksesta nähdessäni määränpääni; kauaa en Varmasissa todennäköisesti viettäisi - isännätön palkkasoturi ei kykene kauaa pysyttelemään paikoillaan - mutta ainakin toviksi pääsisin pois maantieltä ja kulkurin koruttomasta elämästä. Kukkarossani oli riittävästi kolikoita rahoittamaan huoneen jossain majatalossa ainakin pariksi päiväksi, ja varojeni pitäisi riittää vielä jopa kunnon ruokaan. Koruton matkamuona oli käynyt totta puhuen jo pitkäveteiseksi, eivätkä kylmät yöt viittaan kääriytyneenä tähtitaivaan alla houkutelleet samalla tavalla kuin lähtiessäni Ithamarin hienoon kaupunkiin. Ithamar oli osoittautunut pettymykseksi, ja olinkin palannut pian takaisin kotimaahani, Raudan meren rannikolle levittäytyvään Estreaan, ja kuin itsestään jalkani olivat kuljettaneet minut Varmasin kauppa- ja satamakaupunkiin - kenties täältä löytäisin töitä ostaakseni itselleni uuden hevosen ja varusteita.

Toiveikkaana suuntasin kulkuni lähimmälle Varmasin muuria puhkovalle portille. Edelläni oli useita maanviljelijöitä viljakärryineen ja kauppiaita suurempine vankkureineen, mutta en ollut kiireinen ja sain aikani kulumaan muita matkalaisia tarkkailemalla. Varmas oli iso kaupunki, ehkä merkittävin Estrean rannikon satamista, ja se sijaitsi myös tärkeiden maanteiden risteymässä; itään kulkeva tie oli nopein reitti Estrean valtaistuinkaupunki Astorosiin, ja etelään kulkeva tie jatkui aina valtakunnan rajojen yli. Eksoottisemmat matkalaiset löytyivät varmasti satamasta, mutta näin minäkin sisäänpääsyä odotellessa niin idästä tulleita kauppiaita kankain peitettyine vankkureineen, ja Dalras-kukkuroilta tulevan Kivikirveen kääpiöklaanin karavaanin.

Kauppiaat ja maanviljelijät saivat maksaa kovan hinnan pääsystään muurien sisäpuolelle - porttimaksu oli tärkeä tulonlähde kaupungille - mutta kaltaiseltani maattomalta kulkijalta komein hilparein ja nahkakyrassein varustautuneet portinvartijat eivät vaivautuneet ottamaan kuin nimellisen veron vähistä varoistani. Jos vartijat olisivat tienneet kukkaroni hopean ja kullan todellisen määrän, epäilen josko tulli olisi ollut osaltani niin vähäinen, mutta onneksi vartijat eivät vaivautuneet kukkaroni sisältöä sen tarkemmin tarkastelemaan. Varoitettuaan minua vielä kaupungin ankarista laeista rettelöitsijöitä ja muita rauhaa häiritseviä kohtaan vartijat päästivät minut sisälle ja astuin kaupungin kiireiseen tungokseen ja ihmisvilinään.