Niin matkamme jatkui, ja ensimmäinen päivämme maantiellä saapui lopulta päätökseen. Tuuli puhalsi hiljaa ja kalpea ilta-aurinko lämmitti harteitamme suunnitellessamme pysähtymistä yöksi. Seutu oli tiheää metsää, ja tie kiemurteli allamme kuin käärme, mutta koska kuljimme ilman vankkureita, kiidättivät hevosemme meitä hyvää vauhtia eteenpäin. Isele kiinnitti kuitenkin vain vähän huomiota maisemaan; hänen katseensa oli keskittynyt laukustaan kaivamaansa kirjaan.
"Tämä voisi olla varmaan sopiva aika pysähtyä" Karlon ehdotti silmät jo hieman väsyneenä. Olimme saapunut kohtaan, jossa tie teki mutkan ja muodosti suojaisan aukean läheisen joen rantaan. Paikka olisi tosiaan hyvä paikka pysähtyä.
Vaikka olisin halunnut vastata myöntävästi sepän ehdotukseen, tarttui tarkkoihin korviini lähestyvien ratsujen kavioiden töminä. Ratsastajia oli luultavasti enemmän kuin kolme. Estrean erämaat olivat pahamaineisia metsien ryöväreistään ja maantierosvoista, ja mittailinkin saman tien ympäristöä mahdollisen piiloksi tai puolustukseen kelpaavan paikan toivossa. Alava lehtipuiden täyttämä joenmutka ei kuitenkaan tarjonnut erityistä suojaa. Vaimeasti kiroillen siirsin ratsuni siten, että suojasin hieman avuttomimmalta vaikuttavaa Iseleä ja laskin käteni miekkani kahvalle.
"Olkaapa varuillanne", sanoin Karlonille ja Iselelle. "Meitä kohti ratsastaa joukko miehiä - ja näillä seuduilla se voi tarkoittaa rosvoja. Jos edessä on ongelmia, niin ratsasta Isele sinä pakoon ja minä yritän Karlonin kanssa ajaa rosvot tiehensä."
Pian tiellä mäenlakea vasten erottui ratsastajien tummat hahmot. Viisi ratsastajaa, joista kaksi tunnistin saman tien. Galo ja Caldo, aivan kuten Karlon oli aikaisemmin uumoillut. Kenties kaksikolla oli jäänyt jotakin hampaankoloon eilisestä selkkauksesta.
Miesten lyödessä hevostensa täyteen laukkaan nykäisi seppä Iselen hevosen suitsia voimakkaasti lähettäen sen laukkaan pakoon. Nyt minä ja Karlon istuimme hevostemme selässä vastassa, kun ratsastavien miesten joukko rynnisti täyttä laukkaa meitä kohti.
Totuus kuitenkin on, että tuo taistelu ei ollut kovinkaan kummoinen; Galo ja Caldo olivat ammatiltaan teurastajia, ja heidän houkuttelemansa hyökkääjät olivat varmasilaisia käsityöläisiä ja satamatyöläisiä; vaikka heillä olikin ylivoima, niin minun ja Karlonin paremmat aseet ja soturin koulutukseni riittivät lopulta ajamaan suurimman osan heistä karkuun. Kahakan näyttämölle jäi vain kahden kuolleen hyökkääjän ruumiit, ja haavoittunut Galo - Caldo pakeni yhden hyökkääjän kanssa.
"Turha lähteä niiden perään", sanoin Karlonin aikoessa kannustaa oman ratsunsa takaa-ajoon - seppä oli saanut ilkeännäköisen, mutta vaarattomalta vaikuttavan ruhjeen käsivarteensa kamppailun aikana. "Tuskinpa he aivan pian tulevat lisää kerjäämään. Katsotaan mieluummin keitä nämä muut olivat miehiään."
Säiläni haavoittuneen Galon nuttuun pyyhkien polvistuin teurastajan vierelle. "Mikä teidät sai hyökkäämään meidän kimppuumme, typerykset?" tivasin Galolta ja viittasin kahteen kuolemankielissä makaavaan hyökkääjään. Kaksi henkeä oli menetetty turhaan Galon ja Caldon kaunankannon takia. "Kannattiko se?"
Galo puristi hengästyneenä haavoittunutta käsivarttaan. "Noitia ja pimeitä voimia", teurastaja sylkäisi hampaiden välistä. "Estrea on parempi ilman teidänkaltaisia noitapiiriläisiä. Tällä kertaa selvisitte ehjin nahoin, mutta ennemmin tai myöhemmin joku oikeudesta välittävä vie teidät kaikki tuomiolle."
"No niin, viimestele työsi, noitapiiriläinen, sitähän sinä haluat", Galo sanoi ja kohotti leukaansa uhmakkaana. "Minä en pelkää, jumalani ottaa minut kyllä vastaan."
"Harva jumala siunaa typeryksiä", vastasin kylmästi ja punnitsin tikaria kädessäni. Miehet olivat hyökänneet kimppuumme aikoen tappaa; eikö se olisi ollut oikeutta, jos olisin vienyt työn päätökseen, joka vielä oli kesken vain Galon onnekkuuden ansiosta... Mutta avuttoman miehen tappamisen takia jätin paroni Wolfranin palveluksenkin...
Karlon pudisteli päätään harmistuneena. "Bandir.. meidän täytyy mennä", seppä sanoi viitaten paenneisiin ja Iseleen. "Kaksi näistä karautti pakoon ja voimme toivoa, etteivät he saa häntä kiinni."
Sepän sanat havahduttivat minut synkistä mietteistäni, ja samassa jo soimasin itseäni. Taistelun huumassa olin unohtanut Iselen! "Olet oikeassa Karlon", myönsinkin nolona ja sieppasin hevosensa suitset - onneksi ratsu ei ollut karauttanut pakoon, vaan oli jäänyt joenrantaan hermostuneena.
"Muista, teurastaja, että te hyökkäsitte meidän 'noitapiiriläisten'kimppuun, ja me säästimme sinun henkesi", sanoin ja osoitin maassa makaavaa Galoa. "Muista se, kun seuraavan kerran suunnittelet hyökkääväsi muiden kimppuun syyttä ja suotta."
Jätimme Galon pitelemään haavoittunutta kättään ja karautimme Iselen perään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti