Korpin kannus (Conn Iggulden)

Korpin kannus (Ravenspur) päättää Conn Igguldenin Ruusujen sota -sarjan. Yorkien ja Lancasterien sisällissotaa 1400-luvun Englannissa käsitellyt sarja oli mielenkiintoista luettavaa, mutta valitettavasti päätösosa ei yltänyt erityisesti ensimmäisen ja kolmannen kirjan tasolle.

Ennen kritiikkiä on syytä todeta, että Iggulden on taitava hyödyntämään historiallisia tapahtumia ja luomaan miljööseen sopivia tapahtumia. Hän kirjoittaa sujuvasti (joskaan ei ongelmitta) ja hän osaa käsitellä erilaisia hahmoja mielenkiintoisella tavalla; kirjasta ei esimerkiksi löydy selkeää hyvää tai pahaa hahmoa, vaan kaikilla on omat motiivinsa ja ihailtavat piirteensä.

Sarjan ensimmäiset kirjat ovat kuitenkin tuntuneet tiukemmilta lukuelämyksiltä: jokaisessa kirjassa on ollut selkeä ruusujen sodan ajanjakso, jota on käsitelty sekä ajanjaksoon sopivat vanhat tuttavuudet tai uudet näkökulmat. Viimeisessä kirjassa Iggulden kiiruhtaa kuitenkin turhan vauhdikkaasti eteenpäin, ja ainakin minulle Korpin kannuksesta jäi päällimmäisenä mieleen hätäilyn maku. Kirjassa käsitellään 400 sivussa yli kymmenen vuoden ajanjakso, ja vieläpä varsin räikein aikahypyin. Richard III:n valtaan nousu ja valtakausi, Ruusujen sodan ehkä tunnetuin käänne päähahmoineen, käsitellään aivan liian pinnallisesti. Luulen Igguldenin halunneen jättää mysteeriksi Richardin valtaannousuun liittyviä seikkoja, mutta tämä ei kuitenkaan mielestäni oikeuta tällaista hätäilyä.

Mielestäni kirjan olisi voinut jakaa kahtia. Ensimmäinen osa olisi itsessään ollut kenties 300-sivuinen, ja sitä olisi voinut hieman lihottaa, ja olisi käsitellyt Richardin veljen aikaa kuninkaana. Sen jälkeen Richard III:sta Igguldenin olisi mielestäni kannattanut kirjoittaa oma päätöskirjansa Ruusujen sota-sarjalle. Näin Tudors-suvun valtaannousukin olisi saanut lisäjännitettä, eikä olisi tuntunut niin vähäpätöiseltä loppukäänteeltä tarinalle -- varsinkin kun kirjan viimeinen, Henrik VII:n kruunajaisiin kulminoituva kappale, oli mielestäni itsessään todella hieno lopetus.

Turha vauhti ja itseäni kiinnostaneiden käänteiden pinnallisen käsittelyn tähden Ruusujen sodan päätöksestä jäi valitettavasti vähän vaisu vaikutelma. Toivottavasti Igguldenin seuraava kirja, joka ilmeisesti käsittelee fantasiaa, tulee olemaan hieman rauhallisempi.

Käärmetanssija (Ville Vuorela) -- laadukasta kotimaista fantasiaa!

Vuosia sitä jouduttiin odottamaan, mutta tänä kesänä ja syksynä Praedor sai jatkoa paitsi roolipelilisäosan myös uuden sarjakuvan ja romaanin muodossa.

Tämä on henkilökohtainen arvioni Käärmetanssija-romaanista. Sarjakuvasta kirjoitan sitten ehkä myöhemmin, mutta todettakoon siitä, että kannattaa hankkia! Jaconiaa nytkäytetään mukavasti eteenpäin, ja uusia mahdollisia juonikuvioita esimerkiksi roolipelejä silmälläpitäen tarjotaan lukuisia.

Tämä kirjoitus keskittyy kuitenkin Vuorelan romaaniin, joka kertoo Nejah-nimisen tytön koettelemuksista niin Galthissa kuin Borvariassakin. Juonesta sen enempää paljastamatta todettakoon, että hän pelastuu aluksi salaperäisiltä vaikuttavissa olosuhteissa varmalta ja turhalta kuolemalta, minkä jälkeen hänestä koulutetaan kekseliäs varas ja seikkailija. Kiitollisuudenvelka ja kunniantunto tuntuvat ajavan Nejahia vaaroihin, joita järkevä ihminen pyrkisi välttämään, mutta tuskinpa Praedor-tarinaa voisikaan kirjoittaa ilman uskaliasta päähahmoa.

Käärmetanssijan ansioita olivat minusta perinteinen ja selkeä, mutta hyvin toimiva juoni sekä maailmankuvaus niin Jaconian yksityiskohtien kuin Borvariankin näkökulmasta. Juoni oli varsin perinteinen seikkailukertomus mutta sitä ryydittivät Vuorelan elämänmakuiset hahmot, joiden sivuhuomautukset henkivät historiaa tarinoiden takana. Moni hahmo sai miettimään ja kuvittelemaan, mitä kaikkea heille olikaan ehtinyt tapahtua ennen Käärmetanssijaa. Pari tuttuakin hahmoa mahtui mukaan.

Maailmankuvaus on Vuorelan vahvuus. Käärmetanssija keskittyy Galthiin, ja tämä kaupunki kuvaillaankin selkein mutta kiehtovin sanakääntein. Vuorela onnistuu luomaan Galthista elävältä ja oikealta tuntuvan paikan, joka voi toimia muunakin kuin tarinan kulisseina. Galthia koskevat osuudet ovat niin oivallisesti kirjoitettuja, että ne suorastaan herättävät inspiraation sekä roolipelaajan että kirjoittajan näkökulmasta. Yhtäkkiä jo ennestään mainio Jaconia tuntuu entistä houkuttelevammalta ja mielenkiintoisemmalta paikalta. Samanlaisella taidolla Vuorela maalaa myös Kirotun maan omalla tavallaan elävänä ja kiehtovana -- joskin hengenvaarallisena -- paikkana.

Vuorelan hahmo- ja tapahtumakuvaus on ansiokasta. Minulle tuli kuitenkin tunne, että paikoitellen kirja olisi kaivannut vielä enemmän sivuja: lisää hahmonkuvausta, lisää hahmojen välistä kanssakäymistä sekä lisää välikohtauksia, jotka nyt sivuutettiin huomautuksilla. En viitsi paljastaa juonesta mitään, mutta erityisesti Borvariasta olisin kaivannut vielä yhtä omaa lukuaan -- luulenpa, että huomaatte kyllä kohdan, kun sen Käärmetanssijan lukiessanne huomaatte. Vuorela käyttää pääasiassa kaikkitietävää kertojaa, mikä ei ole minun suosikkityylini, mutta kirjan muut ansiot saivat kyllä tämän unohtamaan.

Käärmetanssija on vauhdikasta ja innostavaa seikkailukirjallisuutta. Teos on kirjoitettu vaivattomalla taidolla, eikä kirjaan mahdu tylsiä hetkiä. Suosittelen sitä kaikille Praedorin ja muun fantasian ystäville. Toivottavasti Praedor-tarinoita nähdään lisää niin Ville Vuorelan kuin muidenkin tarinankertojien kirjoittamana.

Robin Hobb: Fool's Assassin

Jonkin aikaa sitten luin jostain uutissähkeestä odottamattoman tiedon: Robin Hobb kirjoittaa jatkoa Näkijän taru ja Lordi Kultainen -trilogiaan! Tämän jälkeen odotukset olivat luonnollisesti katossa, ja kun kirja elokuussa ilmestyi, se piti heti saada ja lukea.

Nyt kirja on luku-urakan jälkeen ehtinyt levätä jo hyllyssäkin hetken aikaa, ja omat ajatukset kirjasta ovat alkaneet selkiytyä.

Jatko-osan ilmestyttyä sen jälkeen, kun tarina jo tuntui edellisten kirjojen perusteella "valmiilta", herätti sekä odotusta että pelkoa. Osaisiko Hobb jatkaa tästä tyydyttävällä tavalla?

Kyllä hän onneksi osasi.

Fool's Assasin -nimellä kulkeva Fitz and The Fool -sarjan avaus on erilainen tarina kuin edeltäjänsä, mutta ei häviä vertailussa muillekaan Fitziä käsitelleille kirjoille. Toki kirja on varsin rauhallinen, ja Fitzin kotielämän kuvaamiseen käytetään ehkä liikaakin aikaa, mutta harvaan ripotellut odottamattomat ja jännittävät kohdat korvaavat kyllä pienen verkkaisuuden.

Fitzin maailm on tuntunut aina erityisen kiehtovalta, ja nytkin saamme tietää siitä uusia asioita. Mielenkiintoista on nähdä, mihin seuraavat osat maailmaa ja tarinaa vievät. Hobb kokeilee tarinankerronnassa hieman aiemmista kirjoista poikkeaviakin temppuja, mikä näin vanhan kirjasarjan kohdalla on ehkä ihan odotettavaakin. En viitsi spoilata tarinaa, mutta sanottakoon, että kirjan loppupuolen kahtiajakoisuus toimii erityisen hyvin.

Nyt varsinkin tarinan loppupuoli oli niin synkkä, joten saa nähdä, millaisia kärsimyksiä rakkaille hahmoille on luvassa.

A Memory of Light (Robert Jordan & Brandon Sanderson)

Viimein se tapahtui, ja Ajan pyörän viimeinen osa ilmestyi. En edes muista tarkalleen, minkä ikäinen olin, kun sarjan aloitin, mutta ala-asteella kuitenkin olin. Luin Ajan pyörän kauan ennen kuin esimerkiksi Tolkienista oikein tiesinkään, eikä ole liioiteltua väittää, etteikö tällä sarjalla ole ollut tärkeä osa lukuharrastukselleni.

Nyt on Ajan pyörä pyörinyt, ja Viimeinen taistelu on käyty. Olo on kieltämättä haikea ja tyhjä, mutta myös tyytyväinen. Mielestäni tarina päättyi tyydyttävästi. Ei A Memory of Light välttämättä lempikirjakseni noussut, mutta oli se kyllä viihdyttävä kirja. Oli mukava pitkästä aikaa oikein ahmia kirjaa.

Mikä kirjassa oli hyvää? Asiat saatiin mielestäni hyvin päätökseen, loppuhuipentuma oli todellakin eeppinen ja taistelukuvaus oli vauhdikasta. Suosikeiksi nousivat yllättäen sivuhahmot; vaikka Uudelleensyntyneen Lohikäärmeen ja kumpppanusten edesottamuksia oli mielenkiintoista seurata, olivat parhaita hahmoja mielestäni asha'man Androl ja Punaisen ajahin Pevara. Myös eräille pitkään mukana kulkeneille sivuhahmoille löytyi tärkeitä tehtäviä tarinan loppuhuipennuksen aikana. Sivuhahmojen määrä on ollut aina Ajan pyörässä tavaramerkki, mutta jotenkin tuntui, että tässä kirjassa sivuhahmoja myös todella hyödynnettiin.

Löytyikö kirjasta jotain erityisen huonoa? Toki. Tarina kulki paikoitellen melkoisella vauhdilla, ja jotenkin paikoitellen vauhti meni myös kiiruhtamisen puolelle. Toisaalta taas joitain omasta mielestäni epämielenkiintoisia kohtia olisi voinut karsia, sillä varsinkin "THE" yhteenottoa pätkittiin niin että välillä oli pakko lukea vähän edeltä...

Myös Perrinin osuudet olivat loppupuolta lukuunottamatta vähän venytetyn oloisia, enkä nauttinut tästä suosikkihahmostani niin paljon kuin oletin.

Kova ja pitkä juoksu se oli. Parasta Ajan pyörässä oli mielestäni kiehtova ja monimutkainen maailma, joka sai aivan uusia mielenkiintoisia käänteitä sarjan loppupuolella. Taikuus ei minua sinällään niin paljon kiinnostanut, vaikka sitä kehuttu onkin, ja hahmot olivat ehkä hieman liian täydellisiä ja supersankarimaisia, mutta toisaalta tuo yliluonnollisten voimien käyttäminen ja käsittely oli tärkeä teema, joten Ajan pyörää on vaikea kuvitella ilman ylivoimakkaita hahmoja.

Antaa Ajan pyörän kääntyä. Toivottavasti uudet lukijat löytävät tämän mammuttimaisen sarjan ja jaksavat kahlata sen läpi niin kuin se eräs ala-asteikäinen, Belgarionin tarun jälkeen uutta luettavaa etsivä poika.

Stalker - Huviretki tienpientarelle (Arkadi & Boris Strugatski)

Stalker - Huviretki tienpientarelle on poikinut yhden mielenkiintoisimmista suomalaisista roolipeleistä - jota saa nykyään myös englanniksi - joten piti inspiraationa ollut teoskin tarkistaa, kun se kirjaston hyllyltä vihdoin osui silmään.

Ensinnä täytyy huomauttaa, etten ole oikein scifi-miehiä. Jotkut kevyet scifi-tarinat menettelevät, ja Star Warsin kaltainen avaruusooppera toki kiinnostaa, mutta kova scifi ei uppoa. Toisaalta en ole oikein varma, onko Stalkerkaan puhdasta scifiä - omalla tavallaan siinä on varsin mystinen vire.

Stalker - Huviretki tienpientarelle kertoo Redrick "Punapää" Shoehart -nimisen stalkerin elämästä. Stalkerit ovat 13 vuotta sitten syntyneiden Vyöhykkeiden, maanulkopuolisen sivilisaation vierailussa syntyneiden alueiden tutkijoita ja aarteenetsijöitä - vähän kuin praedoreita nykyajassa. Redrick on kovaotteinen ja sitkeä antisankari, joka vierailee Vyöhykkeellä elättääkseen perheensä, joutuu jopa vankilaan puuhistaan, mutta palaa silti Vyöhykkeelle etsimään Kultaista palloa, ihmisten toiveet täyttävää artefaktia.

Stalker sekoittaa tiedettä ja fantasiaa siinä mielessä, ettei Vyöhykkeiden oudoille tapahtumille yritetä löytää järkiperäisiä syitä. Kirjassa jopa painotetaan, ettei Vyöhykkeiden tapahtumia, outoja esineitä ja haudoistaan nousevia vainajia, voida selittää tai tutkia ihmisten kehittämin keinoin - ja Vyöhykkeiden lähestyminen ihmisjärjen kautta on jopa virheellinen metodi. Näin minä ainakin kirjan huipputiedemiehen ja Vyöhyke-ekspertin huomiot tulkitsin.

Mielenkiintoisinta kirjassa oli stalkerit ja maailma - Vyöhykkeet, niiden ympärillä elävät ihmiset ja Vierailun myötä muuttunut maailma. Suurimpana ongelmana näkisin, ettei kirjassa ollut oikein iskevää, koko tarinan kattavaa juonta. Stalkerissa seurattiin vain Redrickin elämää joko hänen itsensä tai toisten hahmojen kautta, enkä minä ainakaan löytänyt oikein minkäänlaista draaman kaarta. Lopusta kuitenkin pidin, ja hetken pohdittuani mietin, että Kultaisen pallon ympärille muodostui ehkä se tarinan lopullinen juoni. Hienoa oli myös nähdä stalkereiden riveissä tapahtuva sukupolven vaihdos - maailma muuttui, stalkerit vaihtuivat ja näiden toiminta muuttui.

Kirja oli suhteellisen nopealukuinen. Puolentoista tunnin junamatkalla tuli luettua ensimmäiset 70 sivua, ja loput noin 140 sivua meni melkein yhden aamun aikana. Selvästi kirja siis sieppasi lukijan mukaansa. Ei Stalker kuitenkaan lukuelämysten kärkeen noussut, mutta ihan kiva paketti se oli. Jos Stalker-roolipeli kiinnostaa, kannattaa kirjakin ehdottomasti tarkastaa.

A Magical Medieval Society: Western Europe (Expeditious Retreat Press)

Pitkän harkinnan, väännön ja pohdinnan jälkeen tuli vihdoin tämä tarkastettua. Olisihan se kannattanut jo aikaisemmin tarkastaa, sillä kyseinen teos paljastui kerrassaan erinomaiseksi tietolähteeksi.

A Magical Medieval Society on eräänlainen "opas" länsieurooppalaiseen kulttuuriin ja maailmaan keskiajalla. Koska kyseessä on d20-pohjaiseen peliin suunniteltu "lähdekirja", löytyy kirjasta myös ideoita ja erilaisia näkökulmia siihen, kuinka D&D-tyylinen magia voisi vaikuttaa pseudokeskiaikaisen ja pseudoeurooppalaisen valtakunnan elämään.

Kirja pyrkii vastaamaan mahdollisimman moniin keskiaikaista maailmaa suunnittelevan pelinjohtajan tai muuten vain maailmaa rakentelevan henkilön kysymyksiin: kuinka isoja keskiaikaiset kaupungit olivat, ja millaista oli kauankäynti keskiajalla? Millainen on hallitsijan, hänen vasalliensa ja hänen alustalaistensa suhde, ja mihin feodaaliyhteiskunnan toiminta perustuu? Millainen oli keskiaikainen kirkko? Millaista oli sodankäynti keskiajalla? Tällaisiin kysymyksiin A Magical Medieval Society: Western Europe pyrkii vastaamaan. Samalla on syytä huomioida, että se ei ole varsinainen "kampanjamaailma", vaan pikemminkin ohjekirja oman "realistisen" kampanjamaailman luomiseen.

Jos keskiajan Eurooppa on tuttua huttua, niin ei tämä kirja juurikaan mitään uutta pöytään tuo, mutta se onnistuu mielestäni hyvin kategorisoimaan usein unohtuvaa ja olankohautuksella ohitettua tietoa. Esimerkiksi osuudet keskiajan arjesta ja feodaaliyhteiskunnan toiminnasta olivat minusta erittäin mielenkiintoista luettavaa. Toisaalta magian säilyttämistä osaksi pelimaailmaa käsittelevät osuudet onnistuivat mielestäni luomaan mielenkiintoisia ideoita, kuinka magia voisi "Maagisessa keskiaikaisessa yhteisössä" toimia.

Huonona kirjassa pidin sitä, että mielestäni välillä tieto "oikean keskiajan" ja "maagisen keskiaikaisen yhteisön" välillä hämärtyi, enkä ollut enää varma, luinka kampanjamaailmaa varten tehtyjä ehdotuksia, vai historiallista faktaa. Välillä kuitenkin viitattiin ihan, että "historiallisesti toimittiin näin...", joten miksei tämä sama linja voinut näkyä pitkin kirjaa? Lisäksi monessa aiheessa oltaisiin voitu mennä syvemmälle, ja varsinkin sodankäyntiä käsittelevä luku jäi jotenkin pinnalliseksi ja hätäiseksi.

Nämä ovat kuitenkin pieniä virheitä muuten mielenkiintoisessa ja jokaiselle pseudokeskiaikaista fantasiaa pyörittävälle pelinjohtajalle hyvä opus, vaikkei mikään välttämättömyys.

Millenium (Tom Holland)

Pitkähkön tauon jälkeen vastaan tuli kirja, jota on pakko mainostaa. Kyseessä siis Tom Hollandin Millenium -niminen teos, jonka luin miehen muista teoksista poiketen englanniksi - sitä kun ei suomenkielisenä tunnu löytyvän. Tämä on sääli, sillä uskoisin saaneeni kirjasta vielä enemmän irti, jos se olisi ollut suomenkielinen.

Antiikin historian sijaan Tom Holland käsitteli nyt Länsi-Euroopan valtakuntia ja poliittisia sekä uskonnollisia liikkeitä ensimmäisen vuosituhanteen vaihteessa. Aikajanalla liikutaan kuitenkin aina Länsi-Rooman sortumisesta vuoteen 1099, kun Jerusalem vallataan. Teemallisesti esillä ovat esimerkiksi tuomiopäivän odotus ja läntisen Euroopan valtioiden kehitys feodaalijärjestelmään.

Tom Holland ei tälläkään kertaa pettänyt. Hän käsittelee erittäin hienostuneesti koko läntistä Eurooppaa ja ensimmäiselle vuosituhannelle johtanutta kehitystä. Erityisesti pidin siitä, kuinka raadollisen ja armottoman kuvan Holland onnistui maalaamaan ajasta ennen ensimmäisiä vuosituhansia. Erityisesti linnanherran ja maaorjuuteen alistuvan talonpojan suhde onnistuttiin kirjassa konkretisoimaan yksinkertaiseen, mutta hyvin sykähdyttävään muotoon.

On myös hämmästyttävää, kuinka sujuvasti Holland luovii vuosisatoja pitkän aikavälin läpi sisällyttäen kuitenkin melkoisen määrän tietoa tekstiinsä. Pelkäsin, että kirja olisi liian raskas englanniksi, mutta kirjan sivut kääntyilivätkin suhteellisen vaivattomasti loppua kohti, ja uskoisin kuitenkin onnistuneeni muodostamaan myös varsin hyvän kokonaiskuvan kirjasta.

Opettajana (ja pelinjohtajana) tällaisia kirjoja lukiessa haluan aina löytää mielenkiintoisia tarinoita ja näppitietoja, joita voisin hyödyntää omassa opetuksessa, ja siihen Tom Hollandin kirjat ovat kyllä loistavia. Ne tekevät aina esittelemänsä asian eläväksi ja kiehtovaksi aiheesta vähemmänkin tietävälle.

Olen suositelllut monille Tom Hollandin Rubikonia ja Persian tulta, ja kyllä minä uskallan myös Milleniumia suositella. Kerrassaan mahtava kirja!

The Steel Remains (Richard Morgan)

Tein viime viikolla kesälomamatkan Tukholmaan. Alun perin matkan tarkoitus oli päästä katsomaan Stephen Lynchin esitystä, ja sehän oli aivan loistava. Pääsin vihdoin kokemaan, kuinka hauska Lynch livenä onkaan.

Kirjakauppojakin tuli kierreltyä, ja SF Bokhandelnista jäi käteen Richard Morganin The Steel Remains. Kirja aloittaa A Land Fit For Heroes -nimisen trilogian, ja tämä näkyy mielestäni siinä, kuinka kirja loppuu. Kirja toimii itsenäisenä teoksena kohtuullisen hyvin, mutta juonilankoja jää selvästi ilmaan roikkumaan jatkoa varten.

Kaiken kaikkiaan kirja oli positiivinen yllätys. Sivut kääntyivät kuin itsestään, ja tarina piti mukanaan alusta loppuun. Tästä kiitos menee mielestäni mielenkiintoisille hahmoille ja tarinalle.

The Steel Remains kertoo ennen kaikkea kolmesta vuosia sitten käydyn sodan veteraanista ja heidän vaikeuksistaan sopeutua sodanjälkeiseen maailmaan. Ringil on ylimyshuoneen vesa ja sotasankari, joka kärsii kuitenkin muiden vihasta ja ennakkoluuloista seksuaalisen suuntautumisensa takia. Ringilin tarinaan punoo hänen äidiltään saamansa tehtävä etsiä orjaksi myyty serkku. Serkun etsintä paljastuu kuitenkin huomattavasti monimutkaisemmaksi asiaksi kuin alun perin näyttää.

Archeth taasen on sodan jälkeen maailmasta paenneen rodun viimeinen edustaja, joka pyrkii palvelemaan ihmisten keisarikuntaa sisäisistä ristiriidoistaan ja epäluuloistaan huolimatta. Keisari lähettää hänet tutkimaan keiisarikunnan satamakaupunkiin tehtyä hyökkäystä, joka paljastuu yksinkertaista merirosvojen ryöstöretkeä huolestuttavammaksi.

Egar Dragonbane taasen on paimentolaispäällikkö, jolla on vaikeuksia sopeutua sodanjälkeiseen elämään, vastuulliseen asemaansa ja tasapainoiluun heimon pappien ja omien veljiensä puristuksessa. Kun hän vielä vihastuttaa heimonsa jumalat, käy peli vielä vaarallisemmaksi.

Näiden kolmen päähahmon ympärille The Steel Remainsin tarina rakentuu, ja lukiessani yllätyin positiivisesti, kuinka sujuvasti aluksi hyvin irrallisilta vaikuttavat eri juonikuviot loppujen lopuksi sitoutuivat toisiinsa. Yksinkertaisista lähtökohdista ja "keskeltä tarinaa" alkava kirja onnistui avaamaan myös paljon tapahtumien taustoja, ja mielestäni Richard Morgan on onnistunut tässä varsin kunnianhimoisessa ratkaisussa tarinan suhteen. Hahmojen menneisyydestä vihjaillaan ja kerrotaan juuri sopivasti, että lukija osaa tehdä "oikeita" johtopäätöksiä hahmojen menneisyydestä ja luonteesta.

Kirjan kieli ja tarinan kuljetus oli sujuvaa, mutta varsin modernilta kalskahtava kieli ei sopinut aina omiin mielikuviini pseudokeskiajan kielestä. Toisaalta ei Morganin luoma maailma välttämättä olekaan kovin pseudokeskiaikainen, mutta siitä huolimatta jotkin termit häiritsivät minua. Tämä oli kuitenkin pieni vika muuten hyvässä kirjassa.

Kirja oli myös hyvin raadollinen. Hahmot kiroilevat jatkuvasti (itse asiassa tämä kiroilukin alkoi jo häiritä kirjan edetessä), ja Morgan kuvailee niin väkivaltaa kuin seksiäkin hyvin kursailemattomasti. Tämä yhdistettynä esimerkiksi Ringilin homoseksuaalisuuteen oli minulle pieni kulttuurishokki.

Jos yksityiskohtaiset taistelukuvaukset ja varsin kuvailevat seksikohtaukset häiritsevät, niin tämä kirja ei välttämättä ole oikea valinta. Taistelujen ja seksin lisäksi (tai huolimatta?) kirjasta jäi kuitenkin päällimmäisenä mieleen mielenkiintoiset hahmot, sujuva kieli ja jännittävä juoni. Uskon ostavani myös trilogian seuraavat osat, kunhan ne vain ilmestyvät.

Rautasynty (Ulla Viertola)

Kuninkaantekijät lainatessani mukaan lähti myös Ulla Viertolan ensimmäinen aikuisille tarkoitettu fantasiaromaani, Rautasynty. Koska luin kirjat peräkanaa, niin tiettyä vertailua ei voinut välttää. Tuo vertailu kääntyi kyllä Viertolan kirjan eduksi.

Rautasynty kertoo kaksi tarinaa. Kirjan tärkeimmän osan muodostaa luostarissa lapsuutensa eläneen Avran tarina. Avra on alkanut epäillä luostarielämänsä mielekkyyttä, ja julmat tapahtumat ajavat hänet lopulta pakenemaan luostarielämää Raudan ja kullan maassa syttyneiden valtataisteluiden keskelle.

Nuo valtataistelut Raudan ja kullan maan ylimyshuoneiden välillä muodostavat tarinan toisen osan. Kuninkaan valtaistuin Kirveslinnassa on tyhjä vanha kuninkaan kuoltua, ja sille riittää halukkaita istujia hauskasti eri eläimien mukaan nimetyistä ylimyshuoneista.

Nämä kaksi juonipolkua näkisin kirjan "pääjuonina", mutta niiden lisäksi vieraillaan myös Raudan ja kullan maan tavallisen väen parissa. Kyrrin maalaiskartanon arki ja uuden ja vanhan emännän valta-asettelu ovat varsinkin alussa tärkeä osa tarinaa.

Minua lukijana Hirsihovin juonittelut kiinnostivat eniten, sillä esitellyt ylimyshuoneet historioineen ja sukuaan kuvaavalle eläimelle tyypillisine piirteineen olivat mielenkiintoisia. Karhun suvun edustaja on esimerkiksi roteva ja yksinkertainen, kun taas Kärpän suvun edustaja on pieni, mitätön ja juonikas. Jo alusta asti on kuitenkin selvää, kuka lopulta tulee istumaan Hirsihovin Kirveslinnan valtaistuimella Raudan ja kullan maata hallitsemassa.

Näin kahden uudehkon suomalaisen fantasiakirjan tarjoamalla vakaalla kokemuksella näkisin, että tällä hetkellä näissä uusissa suomalaisissa fantasiakirjoissa on trendinä mielenkiintoinen ja omaperäinen maailma. Sekä Soiggelin Kuninkaantekijät että Viertolan Rautasynty sytyttivät minut maailmankuvauksellaan, myyteillään ja historiallan. Todella mielenkiintoisia maailmoja! Rautasynnyssä myös tarina toimi hieman paremmin kuin Soiggelin kirjassa, mutta ei tämäkään tarina virheetön ollut.

Eniten Rautasynnyssä häiritsi loppukliimaksin ja kohokohtien puuttuminen. Kirja kulki tasaisesti eteen päin ilman sen suurempia kohokohtia, ja kirjan järisyttävät paljastukset tulivat esille liian nopeasti ja helposti. Ne eivät ehtineet sytyttää ainakaan minua lukijana. Yhtäkkiä oltiinkin jo tarinan lopussa, eikä sekään tarjonnut oikein minkäänlaista yllätystä tai käännettä, vaikka Hirsihovin valtapelin viimeiset käänteet olivatkin aika mielenkiintoisia. Kirjan tarina oli vähän väritön, mutta lopetus tuntuisi tarjoavan jatko-osia.

Mielenkiintoinen maailma, hauskat hahmot ja sujuva, helppolukuinen kieli asettuvat vaakakupissa hieman tylsää tarinaa suuremmaksi eduksi. Jos jatko-osia ilmestyy, niin kyllä minä uskon nekin lukevani. Pisteet Viertolalle varsin monisyisestä juonirakenteesta, sillä yhden näkökulman sijaan tarinaa vietiin eteenpäin monesta eri näkökulmasta ja eri puolilla Raudan ja kullan maata.

Kuninkaantekijät (M.G. Soikkeli)

Pitkästä aikaa oikein innostuin kirjastossa, ja mukaan tarttui useampiakin teoksia. Nykyään tulee yleensä haettua yksi kirja kerrallaan - ja sekin yleensä johonkin koulutehtävään.

Ensimmäisenä pinossa oli M.G. Soikkelin Kuninkaantekijät, joka takakansitekstin perusteella "edustaa uutta suomalaista aikuisfantasiaa". Selvä homma.

Tarina kertoo satamakaupunki Bielehyrden köyhälistössä elävän parittajan, Imantin ja hänen poikansa tarinan matkalla sisämaahan Nimerei-jokea pitkin. Imanti etsii itselleen ja pojalleen uutta alkua, mutta sen sijaan hän sekaantuukin kolmeen jakaantuneen Serekritian kuningaskunnan kruunua tavoittelevien miesten politiikkaan ja juonitteluihin.

Ensimmäisenä kirjassa panee merkille kaksi asiaa. Ensimmäisenä mieleeni nousi, että tarinan maailmaa on selvästi mietitty ja se on omaperäinen. Toiseksi huomasin, että kirja on kirjoitettu varsin erikoisesti, "tässä hetkessä" tapahtuvaksi. Ensimmäiset luvut menikin päästessä tähän erikoiseen ratkaisuun sisälle, mutta loppua kohti sitä enää tuskin huomasi, ja se loi tarinalle varsin erikoisen poljennon.

Hyvää kirjassa oli ehdottomasti maailma, sen mytologia ja erilaiset sankarit. Tässä tarinassa miekkasankarit olivat toissijaisia, ja sen sijaan keskityttiin Imantin tarinaan.

Ongelmana oli kuitenkin, että itse tarina oli loppujen lopuksi varsin tylsä. Se ei temmannut minua mukaansa, eivätkä edes yllättävät käänteet tuntuneet tuovan jännitystä, vaan huomasin puurtavani kirjaa vain mekaanisesti läpi. Pari kertaa olin jopa jättää kirjan kesken, kun tarina säilyi niin yhdentekevänä. Kenties tarina olisi kaivannut vähän enemmän muutakin toimintaa kuin kuvauksia toistensa sarvia hivelevistä ja siemenmaitonsa jokeen heittävistä merimiehistä. Rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että oli kirjassa toimintaakin, mutta jokin senkin kuvailussa tökki. Kenties syynä oli se, että toiminta kuvailtiin taistelussa varsin toimettoman hahmon, Imantin, näkökulmasta.

Lisäksi kirja tuntui jotenkin viimeistelemättömältä. Silmiin osui jotain outoja juttuja, joista en ollut varma, oliko nämä tarkoituksellisia seikkoja vaiko tyylivirheitä. Loppujen lopuksi ohitin ne olankohautuksella ja jatkoin tarinaa. Kuitenkin tuntui, että kirja olisi sietänyt käydä läpi vielä yhden läpiluvun ennen julkaisua, sillä nyt kirjassa on jotain outouksia. Esimerkiksi viimeisissä luvuissa kerrotaan, että yksi mies taistelee vasemmalla kädellä. Tarinan luonteen huomioon ottaen tällä ei ole yhtään mitään väliä - varsinkaan ihan kirjan lopussa. Lisäksi kirjailija on tehnyt joitain outoja päätöksiä juonenkulussa, jotka tuntuivat ainakin lukiessa hieman epäloogisilta ja keskeneräisiltä.

En haluaisi väittää Soikkelin Kuninkaantekijöitä huonoksi kirjaksi. Siinä on kuitenkin mielenkiintoinen maailma ja idea. En kuitenkaan loppujen lopuksi oikein päässyt kirjaan missään vaiheessa sisälle, enkä tule kyllä kirjaa uudelleen lukemaan. Esikoiskirjaksi tämä olisi kaivannut hieman hiomista ja tukea kustantajan puolelta.

Viimeisenä huomiona pidin siitä, että suurin osa Kuninkaantekijöiden nimistä on selkeästi fantastisia, mutta lausuttavia. Liian usein fantasiassa törmää nimiin, joiden lausuminen tuntuu mahdottomalta. Soikkeli onneksi välttää tämän hyvin.

Soikkelin jälkeen lukuvuorossa ovat Lies of Locke Lamoran suomennos ja Mario Readingin Nostradamuksen aikakirjat.

The Heroes (Joe Abercrombie)

***Hyvin, hyvin pieniä spoilereita The Heroes -kirjan teemoista ja tarinasta. Teitä on varoitettu!***

"Three men. One battle. No heroes."

Nämä sanat kuvaavat täysin Joe Abercrombien uusinta teosta, joka on erilaisten näkökulmien kautta kerrottu tarina kolmipäiväisestä taistelusta Pohjoisessa, Osrungin laaksossa. Taistelusta ei kerrota pelkästään kolmen päähenkilön näkökulmasta, vaan tarina etenee näiden lisäksi myös sivuhahmojen näkökulmasta. Myös vanhoja tuttuja tavataan.

Mitä tästä kirjasta voi edes sanoa? Tällä hetkellä päässää pyörii vain "vau!"

Minä pidin The First Law -trilogiasta, ja pidin myös Best Served Coldista. The Heroes kuitenkin räjäytti potin. Sen lukemista oli vain pakko jatkaa, sillä tarina eteni vaivattomasti ja pysyi jatkuvasti jännittävänä. Vaivattomuus ei kuitenkaan tarkoita, että kirja olisi ollut "yksinkertainen" tai "helppo", vaan teksti on hyvin monisävyistä ja Abercrombie tekee loistavasti sen, mikä onnistui jo hänen aikaisemmissa tarinoissaankin. Hän antaa erilaisen äänen jokaiselle näkökulmahahmolle.

Abercrombie esittelee sodan raadollisena ja loppujen lopuksi varsin hyödyttömänä ilmiönä, eikä tästä tarinasta löytynyt (sota)sankareita - tarinan ainoat sankarit ovat kivipaadet, joiden mukaan kirja on saanut nimensäkin. Jokainen hahmo tuntui kuitenkin kiehtovalta niin huonoine kuin hyvine luonteenpiirteineen, ja huomasin välittäväni jokaisesta hahmosta. Lisäksi täytyy arvostaa sitä, että Abercrombie ei tehnyt helppoja ratkaisuja hahmojensa suhteen, eikä lähtenyt kehittämään "pelkureista rohkeiksi urhoiksi" kehittyviä sankaritarinoita, vaikka tällaiseen olisikin ollut mahdollisuus. Sen sijaan jokainen hahmo pysyi luonteelleen uskollisena loppuun saakka, vaikka kolme päivää hyödytöntä verenvuodatusta jättivätkin jälkensä heistä moniin.

Abercrombie kirjoittaa tarinoita, joista kaikki eivät välttämättä pidä. Se on okei. Minuun tällaiset synkät tarinat kuitenkin iskevät, ja The Heroes nousi Abercrombien - ja kenties koko fantasiakirjojen kavalkadin - kärkiryhmitykseen. Lisäksi on hienoa, että Abercrombien yksittäisetkin romaanit kehittävät The First Law -trilogian maailmaa eteenpäin.

Dragon Haven (Robin Hobb)

Tuli vihdoin hankittua ja luettua The Dragon Keeperin jatko-osa. Kirja jatkaa lohikäärmeenhoitajien ja heidän suojattiensa tarinaa matkasta syvemmälle Sadekorven syvyyksiin, kohti ikiaikaisten kaupunki Kelsingraa (kirjoitin muuten nimet ulkomuistista...).

Aikoinaan jäi Dragon Keeper "arvostelematta", joten tietyllä tavalla tuntui turhalta tarttua tähänkään kirjaan ja sanoa siitä sanottavani. Kuitenkin lopulta päätin, että tämä kirja olisi mainitsemisen arvoinen.

Tämä oli kirja, joka herätti monenlaisia ajatuksia. Hyviä ja huonoja. Kun kirjaa luki, en oikein tiennyt, mitä olisin siitä sanonut. Tämä ei tarkoita, etteikö kirja olisi ollut hyvä kirja, mutta jotenkin se oli niin erikoinen fantasiakirjaksi, ettei siitä oikein saanut tuntumaa. En tiedä, mistä tämä johtui.

Tarinaa kuljetetaan Dragon Keeperin tavoin kahdessa tasossa. Päätarinan muodostaa lohikäärmeenhoitajien, lohikäärmeiden ja Taurman-laivan miehistön matka Sadekorven jokea pitkin. Toista tarinaa kuljetetaan Bingtown (olikohan tämä Näkijän tarun suomennoksissa Kasala...) ja Terhaug-nimisen kaupungin kirjurien lähettämien kirjeiden välityksellä. Kirjurit lähettävät virallisia ilmoituksia, mutta kirjoittavat aina näiden ilmoitusten perään henkilökohtaisia terveisiään ja kuulumisiaan kaukana toisaalla asuvalle kollegalleen.

Tarina on sinällään varsin perinteinen matkakertomus ja tyypillinen fantasialle, mutta Hobb kertoo sen varsin epätavallisesti. Matkan tapahtumat ovat nimittäin ovat hyvin arkisia, ja tarinan rytmi on rauhallinen. Hobb keskittyy lohikäärmeiden ja heidän ihmismatkakumppaniensa keskinäisiin ja ihmisten välisiin suhteisiin. Kirjassa ei juuri väkivallalla herkutella. Minulle kirjan rytmi oli välillä jopa hieman liian rauhallinen.

Välillä matkalaisten ihmissuhdekiemuroiden pyörittely keskenään ja lohikäärmeiden kanssa turhautti minua. Olisin halunnut enemmän toimintaa ja nopeamman tarinan. Toisaalta monet Hobbin ratkaisuista näki jo kaukaa, eikä tarina tarjonnut varsinaisia yllätyksiä. Lisäksi tarinan hahmot pääsivät loppujen lopuksi aika helpolla, eikä esimerkiksi Näkijän tarusta tuttua katkeraa suloa näkynyt juonessa tai tarinan lopetuksessa.

Kirjan toissijainen tarina täydentää paikoitellen päätarinaa, mutta toimii myös samalla kahden toisistaan kaukana sijaitsevan kaupungin kirjurien tarinana. Tämä toissijainen tarina tarjosi itse asiassa yhtä lailla mielenkiintoisia juonikuvioita kuin päätarinakin. Välillä se kiehtoi jopa enemmän kuin Sadekorven jokea kulkevien matkalaisten tarina.

Vaikka välillä kirjan ihmissuhdepyörittelyt ja vähän turhan helpot ratkaisut ärsyttivätkin, niin kirjan lopetus oli jollain tasolla hyvin tyydyttävä ja kaunis. Kirja oli todella nopea lukea kiitos Hobbin sujuvan tyylin, ja turhautumisen tunteista huolimatta kirja oli minusta hyvä päätös Dragon Keeperin tarinalle. Dragon Keeper ja Dragon Haven olivat kuitenkin minun makuuni ehkä liian "pehmoisia" kirjoja - toimintaa puuttui, ja kaipasin jo esimerkiksi Näkijän tarusta löytynyttä miekkojenkin kalistelua ja tikaridiplomatiaa. Tuli oikein ikävä Fitziä tapparansa ja Yönsilmän kanssa ahjottuja ja punalaivojen ryöväreitä kurmottamassa..

Saa nähdä, jatkaako seuraava Rain Wilds Chroniclesin kirja samanlaisella linjalla.

The Last Duel (Eric Jager)

"A TRUE STORY OF CRIME, SCANDAL, AND TRIAL BY COMBAT IN MEDIEVAL FRANCE"

Tämä kirja ui sattumalta tietoisuuteni verkkoon joskus viime syksynä, ja hieman siihen verkossa tutustuttuani totesin, että tämä olisi pakko joskus lukea. Joululahjaksi sen sitten sainkin.

Tarina kertoo kahden asemiehen ystävyytenä alkaneesta mutta vuosien mittaan veriseksi vihaksi kehittyvästä suhteesta, joka huipentuu lopulta toisen tekemään kammottavaan rikokseen, joka vetää kaksikon riitaan myös toisen asemiehen vaimon. Rikos ja syyllinen ratkaistaan taistelun osoittamalla tuomiolla.

Jagerin mukaan hänen teoksensa perustuu pääosin lähteisiin, mutta hän myöntää joutuneensa tekemään jotain sivistyneitä arvauksia ja olettamuksia silloin, kun lähteet eivät kerro koko totuutta. Hämmästyttävää kuitenkin oli, kuinka koukuttava kirja. Välillä se tuntui lähes fiktiiviseltä teokselta. Parisataasivuisen kirjan luki nopeasti.

On kuitenkin selvää, että Jager on perehtynyt aiheeseen, ja kirja toi esille paljon mielenkiintoisia asioita niin Ranskan aatelisista satavuotisen sodan aikana kuin kesiaikaisesta laistakin. Kirja on täynnä pieniä nippelitietoja, joita toivon pääseväni hyödyntämään joko roolipelikampanjoissa tai omissa tarinoissa. Lain kiemurat ja oikeusvoimaisen taistelun yksityiskohtaiset seremoniat toivat keskiajan tavat lähelle lukijaa.

Itse tarina kulkee jouhevasti ja hahmot vaikuttavat oikeilta ihmisiltä. Koko kokonaisuus huipentuu ainakin minusta todella vaikuttavaan yhteenottoon kahden kostonhimoisen miehen välillä.

Eric Jager meni minun kirjoissani sinne Peter Englundin ja Tom Hollandin "mielenkiintoisten" historiakirjojen joukkoon. Nappi suoritus!

The Calling (David Gaider)

Hieman yli vuosi sitten arvostelin David Gaiderin The Stolen Throne -kirjan, Dragon Age PC-pelin esitarinan. Kirja ei herättänyt positiivisia tunteita, mutta iskenyt Dragon Age -huuma pakotti tarttumaan esiteoksen jatko-osaan, The Callingiin.

The Calling on itsenäinen jatko-osa The Stolen Thronelle. Juoni itsessään on aika suoraviivainen: Fereldenin kuningas Maric Theirin, joka on menettänyt vaimonsa sairaudelle ja tuntee elämänsä olevan vailla sisältöä, lähtee Greywarden-seurueen matkaan etsimään yhtä kadonnutta Greywardenia. Matkan aikana taistellaan ja luodaan ryhmän sisäisiä suhteita. Aika peruskamaa fantasialle siis.

Juonta spoilaamatta voisin sanoa, että siinä oli potentiaalia, mutta paljon jäi hyödyntämättä. Esimerkiksi ihan kirjan loppupuolella yhteen kokonaisuuteen ympätty juonittelukuvio olisi tuonut kirjaan paljon lisää sisältöä, ja olisi ollut varmasti mielenkiintoinen kokonaisuus - mielenkiintoisempaa ainakin kuin tylsä Darkspawnien lahtaaminen.

Kuitenkin kirja herätti paljon enemmän fiilksiä, kuin edeltäjänsä. Se tuntui enemmän "Dragon Agelta", ja sitä "synkkää fantasiaakin" oli edes vähän enemmän. Aika geneeristä meno suurimman osan ajasta oli, mutta myös mielenkiintoisia ja odottamattomiakin ratkaisuja löytyi.

Kirjan suurin heikkous oli mielestäni se, kuinka vahvasti se tukeutui videopeliin. Okei, kirja perustuu videopeliin, mutta siitä huolimatta "siistit" miekanheitot ilmaan ennen lopetusliikettä ja talvipakkasessa täyshaarniskassa matkustavat soturit haisevat minun makuuni liikaa juustolle. Koska peliä on mainostettu "synkkänä fantasiana", ja sen innoittajina on mainostettu esimerkiksi Tulen ja Jään laulua, on minusta suuri vääryys, että kirja tuntuu pahimmillaan videopelin pohjalta kirjoitetulta fanifiktiolta.

Kirja ei kuitenkaan ollut täydellinen pettymys, sillä sen merkittävin vahvuus, mielenkiintoiset hahmot, onnistui pelastamaan paljon. Kaikki hahmot eivät ole yhtä vahvoja, mutta varsinkin tarinan Greywarden-sisarukset Gaider onnistui esittelemään hyvin mielenkiintoisina ja harmaina hahmoina. Tarinan päähahmot, kuningas Maric ja Greywarden/Rogue Duncan ja Greywarden/Mage Fiona eivät olleet hahmoina yhtä mielenkiintoisia, vaan aika perushyviksiä.

Toinen kirjan vahvuus on sen mielenkiintoinen maailma, jota valotettiin jonkin verran. Nämä olivat siitä mieluisia kohtia, että niitä pystyy näin roolipelaajana hyödyntämään.

Lopuksi voisi sanoa, että kirjan heikkoudet (videopelimäisyys ja sen paljonpuhutun synkkyyden puuttuminen) ja vahvuudet (mielenkiintoiset hahmot ja maailmasta paljastetut yksityiskohdat) menivät aika lailla tasan omassa lukukokemuksessani. Ei tämä mikään maailmaa mullistava fantasiakirja ollut, mutta ihan kivaa, kevyttä sankarifantasiaa. Kirjan ansioksi voisi lukea, että ainakin se herätti minussa ideoita roolipelikampanjaa silmällä pitäen.

Vuoden 2010 Top 10

Lähestyvän vuodenvaihteen kunniaksi on jälleen aika koota jotain siistejä juttuja kuluneelta vuodelta.

10 - Dragon Keeper (Robin Hobb)
"Realm of the Elderlings" -maailmasta kertova kirja Robin Hobbilta. Ei niin hyvä kuin Näkijän taru, Liveship Traders tai Lordi Kultainen -trilogia, mutta siitä huolimatta kelpo tarinaa. Kyllä Hobb voisi vielä Fitziinkin minun puolestani palata.

9 - Suuren sodan vuodet (Peter Englund)
Loistava kirja kolmikymmenvuotisesta sodasta ja ruotsalaisesta sotilaasta. Sen verran innostuin, että kirjoitin sivuaineen teemaseminaarin tämän inspiroimana. Pitäisi lukea vielä jatko-osa, "Voittamaton".

8 - Conquest (Juliet Barker)
Mielenkiintoinen kirja englantilaisten hallitsemasta osasta Ranskaa satavuotisen sodan aikana.

7 - Miekkamestari (Arturo Pérez-Reverte)
Tämä miekkamestarista ja 1870-luvun Espanjaan sijoittuvasta murhamysteeristä kertova kirja on tullut luettua muutamaan kertaan, mutta vasta nyt löysin sen (englanninkielisenä) omaksi asti. Loistava kirja, loistava ostos.

6 - Mount & Blade: Warband
Tämä pc-peli koukutti pahasti kesällä ja syksyllä. Onneksi pääsin irti, että muutkin hommat alkoivat taas edetä.

5 - Raven: Blood Eye (Giles Kristian)
Mukava ja viihdyttävä seikkailutarina viikinkien retkistä 800-luvun Englantiin. Pitäisi tarkistaa, onko kirjailijalta muita kirjoja.

4 - Castles & Crusades
Mielenkiintoinen näkökulma D&D-tyyliseen roolipelaamiseen.

3 - Maus (Art Spiegelman)
Kaverin suosittelemana tutustuin tähän sarjakuvaan, enkä katunut.

2 - Dragon Age RPG Set 1 & Set 2 playtest
Dragon Age RPG on ehkä vuoden aikana tutuiksi tulleista roolipeleistä mielenkiintoisin niin maailmaltaan kuin säännöiltäänkin. Vielä kun pelaamaan pääsisi.
Edit: Epäselvyyksien välttämiseksi kyseessä on siis pöytäroolipeliversio. Tietokoneversion 1-osaa, Dragon Age: Originsia, olen pelannut hieman, mutta Mount & Blade oli mielenkiintoisempi ja siihen koneen tehot riittivät paremmin, joten Origins on alkuvaiheissaan ja siellä se varmaan tovin vielä pysyykin. Oli sekin kyllä ihan mielenkiintoisen oloista "synkkää" fantasiaa.

1 - Game of Thrones (tv-sarja)
Tätä on odotettu koko vuosi kuin kuuta nousevaa - ja odotus sen kuin jatkuu.

Ja jälleen Top10 jäi liian ahtaaksi, kuten viime vuonnakin... Olisi pitänyt olla vähintään Top20, että kaikki mielenkiintoiset, kuten esimerkiksi Towers of Midnight, olisi saatu mainittua.

Viimeinen toivomus (Andrzej Sapkowski)

Viimeinen toivomus on puolalaisen Andrzej Sapkowskin The Witcher-nimisen sarjan ensimmäinen suomennettu osa (suomeksi Noituri). Kirjasarjasta on tehty myös samannimininen peli.



Viimeinen toivomus on rakenteeltaan novellimaisia tarinoita sisältävä kokoelma. Tarinoiden välissä on näytöksiä, jotka kulkevat nimellä "Järjen ääni", ja valottavat päähahmo Geraltin, rivialaisen noiturin, taustoja, ystävyyssuhteita ja tuntoja. Järjen ääni -osien lisäksi kirjasta löytyi kuusi novellia.

Viimeisen toivomuksen maailma on hyvin omintakeinen ja myös hyvin mielenkiintoinen - mielestäni varsin geneerisen kannen perusteella oletin paljon kliseisempää kirjaa. Tarinoiden teemat ovat hyvin synkkiä, ja mukana on myös mielenkiintoista pohdintaa pahuudesta, ihmisyydestä ja hirviöiden lahtaamisen oikeutuksesta. Maailma oli peruselementeiltään hyvin geneerinen - löytyy haltioita, kääpiöitä, hiisejä ja peikkoja - mutta Sapkowski tuo perinteisiin fantasiaelementteihin mukavasti twistiä.

Päähahmo Geralt oli mielestäni varsin perinteinen Tuomari-tyyppisen "antisankarin", kohtalon työhönsä valitseman esitaistelijan ja rahasta työskentelevän palkkamiekan sekoitus. Oikeastaan aika mitäänsanomaton "erityinen ja erilainen" sankari; noiturikoulutuksen myötä huippusoturi ja myös enemmän tai vähemmän pätevä loitsija. Erottuu ympäristöstään erikoisen ulkonäkönsä puolesta. Pitää kiinni periaatteistaan. Haukotus.

Totta puhuakseni odotin ehkä Viimeiseltä toivomukselta enemmän. Nyt odottamani kirja tuotti pienen pettymyksen. Tarinat eivät kiinnostaneet, eivätkä hahmotkaan kiinnostaneet. Maailma oli jokseenkin kiinnostava - mutta ei lopulta totta puhuakseni oikein kiinnostanut. Kirjasta ei jäänyt oikein mitään erityisen maittavaa käteen.

Erityisen pulmalliseksi koin kirjan kielen. En tiedä, johtuiko tämä käännöksestä, onko puola jotenkin erityisen vaikeaa vai oliko syy minussa, mutta minun oli hyvin vaikea seurata tarinankuljetusta. Lisäksi välillä teksti - varsinkin vuoropuhelu - oli jotenkin... kömpelöä - epäluonnollista. Tosin dialogi onnistui välillä heittämään ihan teräviäkin pistoksia, mutta kokonaisuus ei vakuuttanut.

En tiedä mitä tästä kirjasta sanoisi. En minä kyllä siitä mitään erikoisen hienoa irti saanut. Vähän sellainen "meh"-fiilis jäi. Ehkä odotukset sitten olivat liian kovat. Parasta kirjassa oli ehkä se, että useimmat hahmoista oli väritetty erilaisia harmaasävyillä, eikä kirjasta löytynyt kovin selkeää "hyvä - paha" -akselia.

Wheel of Time: Towers of Midnight (Robert Jordan & Brandon Sanderson)

Ajan Pyörä pyörii, ja Tarmon Gai'don on melkein käsillä. Lohikäärmeen joukot kerääntyvät taisteluun Pimeän valtiasta vastaan, ja varjonsikiöt laskeutuvat Turmion maasta. Viimeinen taistelu on koittanut. Tämä on Robert Jordanin ja Brandon Sandersonin 13. Ajan Pyörä-kirjan, Towers of Midnightin (tästä lähin "ToM"), kantava teema.



Sain kirjan luettua eilen, ja tämä oli pitkästä aikaa sellainen kirja, joka tuli ahmittua loppuun; unettomat yöt eivät haitanneet, tärkeää oli vain tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi - sitten jännittävä tilanne katkaistiinkin siirtymällä toiseen tarinapolkuun, ja sitten sekin oli luettava, että pääsi takaisin ensimmäisen juonen kimppuun.

Kuulemani mukaan Sandersonilla ei olisi ollut yhtä paljon valmista materiaalia ToM:ia varten kuin The Gathering Stormissa oli. Mielestäni tämä myös näkyy kirjoituksessa; tyylistä löytyy enemmän sellaisia sanavalintoja, joita en ainakaan muista Jordanin käyttäneen. Myös juonenkuljetus on ripeämpää. Sanderson ei ole kuvailijana aivan Jordanin tasoinen, mutta toisaalta hän ei liioin juutu kuvailemaan jokaisen hahmon sukkien väriä ja takin kuviointia. Sanderson antaa mielestäni enemmän tilaa lukijan omalle mielikuvitukselle, vaikka toisaalta sanotaan, että Sanderson "kuljettaa lukijoita enemmän kädestä". En tiedä, minulla ei ainakaan tällainen tunne ollut ToM:ia lukiessani.

Kirjan tärkeimmiksi juonikuvioiksi nousivat Perrinin ja Matin tarinat; Perrinin "susiveli"-tarina saatiin päätökseen, ja Sanderson sai myös Matin tarinaan eloa enemmän kuin The Gathering Stormissa. Elyane oli edelleen tylsä, mutta Aviandhe oli kirjan positiivinen yllättäjä; hänen (lyhyen) osuutensa nimittäisin ehkä ToM:n kohokohdaksi.

Viimeisen taistelun lähestyminen ja joukkojen kerääntyminen on koko ajan esillä. Uusia juonikuvioita ei niinkään enää luoda, vaan vanhoja yritetään selvittää. Randista on tulossa todella Lohikäärmeen ennustusten messias-hahmo (power level 9000 olisi vähättelyä), ja mielestäni The Gathering Stormin Rand oli kyllä mielenkiintoisempi kuin ToM:n Rand - mutta tämän kanssa mennään.

Yksi asia Ajan pyörän loppuhuipennuksessa minua tällä hetkellä vaivaa. Viimeinen taistelu on lähellä, ja maailman kohtalo on vaakalaudalla, mutta tällä hetkellä tuntuu selvästi siltä, että Valon voimat tulevat voittamaan taistelun. Epätoivoa, jota olisin toivonut Varjon voimien kerääntymisestä tulevan, ei ainakaan minulle kirjassa herännyt. Esimerkiksi "pahuuden kuplat", ehkä konkreettisin ja vaarallisin esimerkki Tarmon Gai'donin lähestymisestä, vaikuttavat lähinnä harmittavalta epämukavuudelta.

Liian moni sarjan alusta asti joukoissa porskuttaneista hahmoista on hengissä - mitä menetyksen tunteita Ajan pyörän sankarit ovat todella tunteneet? Yhdessä välissä kirjassa uskoin jo, että yksi "tärkeistä" hahmoista heittäisi henkensä - mutta ei, hänet pelastettiin. Samoin jälleen todisyettiin kahta-kolmea onnellista paritusta. Yksi näistä oli ainakin minulle yllätys, ja melkein pudistelin epäuskoisena päätäni; ei ole todellista.

Hei, tämä on Viimeinen taistelu! Lohikäärme tulee murtamaan maailman! Missä ovat menetykset? Missä on epätoivo? Ei tässä ole aikaa mennä naimisiin - nyt taistellaan Varjoa vastaan!

Epätoivon ja menetysten puuttumisesta huolimatta Towers of Midnight oli mielestäni vahva jatko-osa Ajan pyörän tarulle, ja Sanderson on ansainnut paikkansa sarjan päättäjänä. Seuraavaa kirjaa, Ajan pyörän tarinan päättävää A Memory of Light -teosta, en millään malttaisi odottaa puoltatoista vuotta.

Maus (Art Spiegelman)

Aikoinaan tuli paljon sarjakuvia, ja kyllä sitä vieläkin innostuu lukemaan, kun vain saa hyviä tarinoita käsiinsä. Esimerkiksi kaveriltani sain viime vuoden aikana Marvelin Annihilation-tarinakokonaisuuden, joka oli kyllä rautaista settiä.

Nyt samainen kaverini löi käteeni Art Spiegelmanin kaksiosaisen Maus-tarinan, joka kertoo taiteilijan isästä ja tämän kokemuksista II maailmansodan aikana puolanjuutalaisena. Toisaalta samaan aikaan käsitellään nykyajassa Spiegelmanin ja hänen isänsä ongelmallista suhdetta. Spiegelman luo useasti käsiteltyyn aiheeseen uutta väriä kuvaamalla kansallisuudet ja ihmisryhmät eläiminä: juutalaiset ovat esimerkiksi hiiriä, saksalaiset kissoja, puolalaiset sikoja ja amerikkalaiset koiria.




Kaverini jos kuka tuntee sarjakuvat, ja koska hän tätä suositteli, niin tiesin, että sarjakuva olisi todennäköisesti laadukasta. Siitä huolimatta onnistuin yllättymään positiivisesti. Tarinan kaksijakoisuus (II maailmansodassa ja nykyhetkessä kulkeminen) toimi siis hyvin, ja vaikka juutalaisten kokemista kärsimyksistä onkin kirjoitettu paljon tarinoita, onnistui Maus tuomaan erikoisella tyylillään uutta aiheeseen. Eikä tarina voi olla herättämättä ajatuksia:

"Ehkä kaikkien tulisi tuntea syyllisyyttä. Kaikkien! Ikuisesti!"

Spiegelmanin kuvitus on koruttomalla tavalla kaunista, aivan kuin vanhoista sanomalehtien sarjakuvista, mutta ovelalla sijoittelulla ja ruutujen käytöllä jokseenkin identtiset hahmot onnistuu erottamaan toisistaan. Siitä huolimatta joissain kohdissa piti miettiä kahteen kertaan, että kukakohan nyt puhuu, kun ruudussa on kaksi täysin samannäköistä hiirtä. Eri hahmoille olisi voinut luoda hieman luonnetta kuvituksessa, mutta toisaalta hahmojen "tasapäistäminen" saattaa olla myös harkittu tyylikeino.

Teksti on mielenkiintoista. En tiedä, onko kyse suomentajan "virheestä", vai onko jo kyse alkuperäiskielestä, mutta välillä sarjakuvan kieli on tietyllä tavalla kömpelöä. Esimerkiksi possessiivisuffiksit on jätetty lähes kokonaan pois, ja tekstissä sanotaan tyyliin "minun auto". Toisaalta tämä tuo mukavaa puhekielisyyttä tekstiin, ja voin kyllä hyvin kuvitella vanhan miehen puhumassa noin kertoessaan tarinaansa vuosien takaa.

Kaiken kaikkiaan kovaa settiä, joka herätti ajatuksia. Yllättäen isän ja pojan nykyhetkessä tapahtuva kanssakäyminen oli vieläpä parempi osa tarinaa, mutta myös II maailmansodan osiot olivat hyvää lukemista.

Jennifer Fallon: Wolfblade-trilogia

Jennifer Fallon on australialainen kirjailija, jolta löytyy jo kunnioitettava määrä teoksia. Käsittelyssä oleva Wolfblade-trilogia (Wolfblade, Warrior, Warlord) on itse asiassa jälkeen päin kirjoitettu esiosa Demon Child -trilogialle, mutta toimii itsenäisenä trilogiana aivan hyvin (en ole lukenut Demoni Child -trilogiaa).

Wolfblade-trilogia kertoo tarinan Marla Wolfbladen noususta Hythria-nimisen valtakunnan merkittävimmäksi naiseksi ja Marlan pojan Damin Wolfbladen noususta Hythrian kruununprinssiksi ja hallitsijaksi. Pääjuonen ympärille kietoutuu paljon Hythrian ja sen naapurien ylimysten - ja alamaistenkin - elämää ja juonitteluja, kuolemattoman harshini-kansan esiintymisiä ja varsin aktiivisesti kuolevaisten asioihin sekaantuvien jumalien vierailuja. Fallonin luomassa maailmassa taikuus on vahvaa, mutta Wolfblade-trilogiassa taikuutta hallitsevat henkilöt pystyy laskemaan oikeastaan yhden käden sormilla; kuolevaiset eivät pysty hallitsemaan täydellisesti taikuutta, vaan vain muutamat lahjakkaat pystyvät ammentamaan hieman sen mahtia. Taikuuden todellinen mahti on sallittu vain harshini-sukuisille ja jumalille.

Minä aloitin Wolfblade-trilogian lukemisen persoonallisesti trilogian toisesta osasta, Warrior-teoksesta, ja luin kirjaa useamman kymmenen sivua ennen kuin aloin epäillä, että tässä taitaa olla tapahtunut jo vähän taustalla. Lukeminen onnistui kuitenkin ihan hyvin järjestyksessä 2, 3 ja 1, mitä nyt 1-kirjan tapahtumat oli jo ennestään aika hyvin lukiessa jo tiedossa.

Wolfblade-trilogia on tarina poliittisesta juonittelusta ja sukujen välisistä ja sisäisistä kaunoista ja salaisuuksista; lähes jokainen on jonkun vakooja tai lakeija, suvun sisäiset murhat ja muut kauheat teot tulevat kummittelemaan vielä vuosienkin ja vuosikymmenienkin päästä tarinan edetessä. Fallonilla on koko tarinan aikana monta palloa ilmassa, mutta jotenkin kaikki tuntuu lopulta osuvan kohdalleen, ja tarina kulkee sujuvasti ilman suurempia epäjohdonmukaisuuksia. Poliittisten juonittelujen lisäksi pedataan hieman "jo" (tosiaan aikaisemmin ilmestyneen) Demon Child -trilogian tapahtumia, taistellaan ja soditaan. Tarinasta löytyy myös itsensä palvojiensa avulla jumalaksi kohottanut demoni, ateistisen sisarkunnan hallitsema valtakunta, haltiamaisia, kuoleman ja tappamisen käsitteitä ymmärtämään kykenemättömiä harshineita ja varsin ihmismäisiä jumalia, joista monet (muun muassa rakkauden, varkaiden ja sodan jumaluudet) esiintyvät trilogiassa.

Ei Fallonin trilogia ehkä aivan Tulen ja Jään laulun ole, mutta Wolfblade-trilogiassa on paljon samaa kuin Martinin tarinassa. Poliittinen juonittelu ja Fallonin kirjoittaminen on ehkä hieman "kevyempää" kuin Martinin, mutta Fallon ei todellakaan ujostele käsitellä vakaviakaan aiheita Wolfblade-trilogian aikana - ja Fallon on saanut tarinansa sentään päätökseen. Kaiken kaikkiaan tarina oli mielenkiintoinen ja varsin koukuttava; lyhyitä kappaleita oli helppo ahmia yhden toisensa perään. Maailma oli tietyllä tavalla varsin geneerinen, mutta omaperäisiä jippojakin kyllä löytyi.

Jos poliittinen juonittelu ja erilaisten ihmisten ja sukulaisten kanssakäymisestä ja elämistä lukeminen kiinnostaa, niin Wolfblade on tarkastamisen arvoinen trilogia.

Arvostelu: Dracula The Un-Dead (Dacre Stoker & Ian Holt)

Tämä teos tarttui herätteenä käteen kirjastosta. Mielenkiintoni heräsi erityisesti Stokerin jälkeläisen nimestä kannessa ja tituleerauksesta "Bram Stokerin Draculan jatko-osana". Bram Stokerin alkuperäinen Dracula on edelleen mielestäni ensimmäisellä sijalla vampyyritarinoiden joukossa, joten olin hyvin kiinnostunut näkemään, mitä tämä Bramin jälkeläinen on saanut aikaan...



Bram Stoker's Dracula is the prototypical horror novel, an inspiration for the world's seemingly limitless fascination with vampires. Though many have tried to replicate Stoker's horror classic-in books, television shows, and movies, only the 1931 Bela Lugosi film bore the Stoker family's support. Until now.

(...) Dracula The Un-Dead begins in 1912, twenty-five years after Dracula "crumbled into dust." Van Helsing's protégé, Dr. Jack Seward, is now a disgraced morphine addict obsessed with stamping out evil across Europe. Meanwhile, an unknowing Quincey Harker, the grown son of Jonathan and Mina, leaves law school for the London stage, only to stumble upon the troubled production of "Dracula," directed and produced by Bram Stoker himself.

The play plunges Quincey into the world of his parents' terrible secrets, but before he can confront them he experiences evil in a way he had never imagined. One by one, the band of heroes that defeated Dracula a quarter-century ago is being hunted down. Could it be that Dracula somehow survived their attack and is seeking revenge? Or is their another force at work whose relentless purpose is to destroy anything and anyone associated with Dracula?

Ikävä kyllä pettymys oli suuri. Varoituksen sanana kaikille Bram Stokerin Draculasta pitäville: Tämä kirja ei ole jatkoa Bram Stokerin Draculalle.

Itse kirja on kirjoitettu hyvin, ja ellei tarinaa olisi hehkutettu Bramin tarinan jatkona ja alkuperäisen kirjailijan muistiinpanoihin perustuvana, olisi tarinakin toiminut ihan mukavana Dracula-tarinana, vaikka juoni kulkeekin varsin ennalta-arvattavasti. Minua kuitenkin harmittaa - ja arvosteluista päätellen monia muitakin - se, että Dacre Stoker ja Ian Holt käytännössä mitätöivät koko Bram Stokerin Draculan tarinan. Dracula ei olekaan enää pahuuden prinssi, vaan hyvisvampyyri, ja oikea pahis on... eräs toinen kuuluisa "oikea vampyyri". Koko alkuperäisen Draculan aikajana ja juoni vedetään uusiksi, että Dacre Stokerin ja Holtin tarina ja ideat Viiltäjä-Jackista voivat ylipäätään toimia. Näin pahaa alkuperäisteoksen tärvelemistä ei olekaan tainnut ennen silmieni eteen osua.

Vaikka kirja yrittää olla Draculan perillinen ilmeeltään ja maailmaltaan, epäonnistuvat Dacre Stoker ja Holt luomaan samanlaisen synkän ja mystisen maailman, joka ainakin Bram Stokerin tarinassa minua viehätti. Eroottisista, vampyyritarinoihin kuuluvista jännitteistä, jotka Bram Stokerin tarinassa oli piilotettu syvälle rivien väliin, ei voi Dacre Stokerin ja Holtin teoksessa edes puhua; tässä tarinassa seksi läväytetään suoraan lukijan silmille! Minulla ei ole mitään seksiä ja siitä kirjoittamista vastaan, mutta tämän tarinan lesboraiskaukset ja siittimiä irti purra aikovat vampyyrit saivat aikaan enemmän myötähäpeää kuin eroottista latausta.

Täytyy kuitenkin painottaa, että ellei kirjaa olisi mainostettu nimenomaan Bram Stokerin tarinan jatkajana, olisi se ollut ihan kivaa, kevyttä Dracula-viihdettä splatter-elementein. Se oli ihan mukiinmenevä kirja, jonka luki nopeasti ja vaivatta, joskin välillä tarina olikin ennalta-arvattava ja seassa oli ihan turhia sivuhahmoja. Tarinan lopun sitominen Titanic-laivaan olisi ollut mukava lisä, ellei sen toimimiseksi olisi tarvinnut tärvellä alkuperäisen Draculan aikajanaa.

Yhteenvetona voisi sanoa, että mukiinmenevä kirja, joka ei kuitenkaan ollut sitä mitä mainosti olevansa.