Tällä kertaa paneudun Dragon Age: The Stolen Throne -kirjaan, kun se nyt tuli mielenkiinnosta noista luettuna ensimmäisenä. Pyrin pitämään spoilerit mahdollisesti kirjaan joskus tutustuville mahdollisimman vähäisinä.
Olen seurannut jonkin verran niin Dragon Age: Origin -tietokoneroolipelin kuin maailmasta Green Roninin toimesta julkaistavan pöytäroolipelin kehitystä, ja maailman hehkuttaminen "synkän eeppisenä fantasiana" sai ainakin minun mielenkiintoni heräämään. Odotukset kirjan - tai ainakin sen maailman - suhteen olivat siis tietynlaiset; ehkä George Martinin Tulen ja Jään laulun kaltaista menoa, tai ehkä enemmän Abercrombieta.
Tosin jo kannen perusteella pystyi arvelemaan, minkälaista viihdettä todennäköisesti on luvassa, eikä se arvio kyllä kauas kirjan laadusta jäänyt.
"The thrilling prequel to Dragon Age: Origins, the hit role-playing video game from award-winning developer BioWare!
Dragon Age: The Stolen Throne
After his mother, the beloved Rebel Queen, is betrayed and murdered by her own faithless lords, young Maric becomes the leader of a rebel army attempting to free his nation from the control of a foreign tyrant.
His countrymen live in fear; his commanders consider him untested; and his only allies are Loghain, a brash young outlaw who saved his life, and Rowan, the beautiful warrior maiden promised to him since birth. Surrounded by spies and traitors, Maric must find a way to not only survive but achieve his ultimate destiny: Ferelden’s freedom and the return of his line to the stolen throne.
David Gaider lives in Edmonton, Alberta, and has worked for video game developer BioWare since 1999. He is the lead writer on the upcoming Dragon Age: Origins role-playing game and has previously worked on such titles as Baldur’s Gate 2: Shadows of AmnTM, Star Wars ®: Knights of the Old Republic TM, and Neverwinter Nights TM."
Kirjan taustatekstikin jo kertoo, ettei Gaider ole lähtenyt etsimään mitään uusia kulmia teokseensa; hyvät kapinalliset jaloine johtajineen vastaan iso paha imperiumi ja ilkeä vallananastaja. Kuulostaako tutulta? No, fantasiaan monesti kuuluu tietty kopioiminen ja kirjallisuuden tunnusomaisten piirteiden täyttäminen, eikä tavanomainen juoni kirjaa pilaisi, jos maailma esiteltäisiin mielenkiintoisesti, hahmot olisivat kiehtovia ja omaperäisiä, tai kirjoitusasu olisi edukseen.
Ikävä kyllä Dragon Age: The Stolen Throne ei täytä näitä muitakaan odotuksia.
Kaiken kaikkiaan kliseisyys ja ennalta-arvattavuus juonessa eivät lopu tarinan lähtökohtiin, vaan kaiken kaikkiaan The Stolen Throne on liiankin perinteinen tarinankuljetuksessaan; hyvikset ovat hyviä, kärsivät tappioita ja nousevat kerta toisensa jälkeen toivottomalta näyttävistä tilanteista. Toki he kärsivät matkalla, mutta niinhän Tosi Sankarin tuleekin kärsiä, ja lopulta sankareiden uhraukset tuntuvat aina kantavan hedelmää - välillä logiigankin vastaisesti. Jos tarinasta haluaa jotain hyvää sanoa, niin ainakin sitä kuljetettiin nopeasti, ja juonessa kohdatut aukot unohtuivat nopeasti, kun uusia tapahtumia vyörytettiin lukijalle. Toisaalta kirja eteni vähän liiankin nopeasti, eikä ainakaan minulla ehtinyt muodostua mitään erityisiä siteitä hahmoon, ja siten koko tarinasta jäi minulle hyvin välinpitämätön tunne.
Siteiden muodostumista hahmoihin tosin haittasi myös se, kuinka tavanomaisia sankarihyviksiä he olivat: he ovat rohkeita, päättäväisiä, moraalisesti vihollistensa yläpuolella. Heistä ei tunnu yksinkertaisesti löytyvän vikaa; jopa alussa luodut mielenkiintoiset piirteet katoavat hahmoista jonnekin, kun heistä tulee Tosi Sankareita. Mielenkiintoisin hahmo kirjan kaartista oli oikeastaan pääpahis, vallananastajakuningas Meghren, vaikka hänkin on hyvin tyypillinen "stupid evil" hahmo. Jos tämä vallananastaja saa tuskin sidottua omia kengänauhojaan pätemättömyydeltään, niin miten ihmeessä hän onnistui suostuttelemaan kirkon julistamaan itsensä todelliseksi kuninkaaksi ja anastamaan vallan kaiken kaikkiaan pidettynä esitellyltä hallitsijasuvulta?
Eniten kirjassa kuitenkin jää vaivaamaan kysymys, että "missä se Synkkyys on tässä 'Synkän Eeppisessä Maailmassa'?" Maailmasta jää hyvin geneerinen kuva: taikuus on hyvin tavanomaista dnd-efektitehtailua, velhot ovat "harvinaisia", mutta silti heitä löytyy sodan molemmin puolin, kuningas löytää soveliaan sattuman sanelemana itselleen pimeyttä ja pahuutta torjuvan miekan juuri, kun pimeän pahuuden olennot käyvät sankareiden kimppuun ja taikaolentoja kuten golemeita, noitia ja lohikäärmeitä tavataan enemmän kuin mielenkiintoisia hahmoja. Haavatkin paranevat sopivasti vähän loitsien. Ilmeisesti täyshaarniskassa voi myös hiippailla valppaaseen vihollisleiriin, koska kirkas täyshaarniska on varmaankin niin "avsum".
Toki maailmasta tehtaillaan synkänpuoleista, mutta kaikki yritykset jäävät vähän puolivillaisiksi. Hahmojen synkät/huonot luonteenpiirteet - jos heillä edes sellaisia on - esitellään nopeasti, mutta jätetään sitten hyödyntämättä. Vasta kirjan loppupuolella Gaider loi jotain mielenkiintoisia asetelmia, mutta nekin tuotiin esille niin nopeasti, että ne vain sotkeutuivat lopun muutenkin kiiruhdetun tuntuiseen vaikutelmaan. Jos tulevissa peleissäkin synkkyys on vähän pitemmälle roiskivan veren ja geneeristen pimeyden sikiöiden varassa, niin hohhoijaa, nähty on.
Kirja ei missään nimessä ollut täysi fiasko, vaan tarina kulki nopeasti ja vaivattomasti, joskaan ei aina välttämättä jouhevasti; En tiedä Gaiderin kirjailijankokemuksesta, mutta The Stolen Throne antaa hyvin esikoiskirjamaisen vaikutelman. Monia asioita jätetään kuitenkin hyödyntämättä, eikä teos vastaa mielestäni maailmasta annettuja lupauksia. Minun käsityksiäni "synkästä" maailmasta Dragon Age ei ainakaan vielä täyttänyt. Ehkä se on synkkä D&D:en "kaikki ovat sankareita" -menoon tottuneille, mutta käytännössä kirja voisi sijoittua ihan yhtä hyvin vaikka Forgotten Realmsin maailmaan, jos nimet vain vaihtaisi. Paitsi että tarinasta puuttuu drowsamooja, joten se ei kiinnostaisi minua edes Forgotten Realms -kirjana.
Sanoin kaverilleni, että hyvänä päivänä antaisin The Stolen Throne -kirjalle arvosanaksi 8-. Nyt kuitenkin asiaa mietittyäni epäilen, täyttäisikö tarina "Hyvän kirjan" vaatimuksia edes armollisena päivänä. Ihan ok fantasiatoiminnan pläjäys The Stolen Throne oli, mutta niin koettu ja nähty, etten tälle kyllä arvosanaksi 7:aa parempaa numeroa anna.
Lopullinen tuomio siis: 7. Koska bardit olivat tarinassa mielenkiintoisia.
Jaajaa, että tällaista. Juu-u, se synkkyys tuntuu usein jäävän siihen, että veri lentää niin maan perkeleesti ja vastustajat ovat tosipahoja kissanpentuja raiskaavia karikatyyrejä, joita on mahdoton edes oikeasti vihata, koska mikään ei ole niin jumalattoman "paha" oikeasti.
VastaaPoistaItsekin olen tähän peruskönttäfantsuun jo melkoisen kyllästynyt. Joskus täytyy ihan kysyä, että tarkoittaako fantasia oikeasti pelkkää saman toistoa ja oikean luovuuden tappoa. Onko se ihan oikeasti sitä, että kopioidaan pitkälti maailma ja juonen pääkuviot (Poika kasvaa maatilalla, ja jo tässä kohtaa kykenee näkemäänkin sitten koko kirjan kulkukaaren alusta loppuun, aina kuninkaaksi tai pieneksi jumaluudeksi asti) eikä vaivauduta yhtään miettimään realismia, vaan todetaan että "se on fantsua, ei mun tarvii miettiä jaksaako hevonen oikeesti juosta sata kilsaa päivässä."
Onneksi poikkeuksiakin on, jotkut jaksavat ihan oikeasti tehdä fantasiassakin jotakin outoa ja fantastista ja uutta. Ne antavat uskoa parempaan.
Pahoittelen venttausta, mutta pitipä jotenkin kommentoida omaakin kirkasotsaisesten sankareiden ristiretkiä kaiken ruman ja eri elämänfilosofiaa noudattavan silpomiseksi oikeuden nimissä.
Ja lisättäköön (ja mahdollisesti omia sanojani korjattakoon) vielä, että omasta mielestäni ei sitä "pääpahista" edes kuuluisi vihata. Ei ainakaan siksi että se on pääpahis. Toki saa tehdä hahmoja, joita lukija todennäköisesti vihaa, jos haluaa. Mutta kaikkein mielenkiintoisimpana pidän asetelmia, jossa kumpikaan ei suoranaisesti ole se iso ja paha, vaikka mahdollisesti toisiaan vihaavatkin, vaan nämä ovat joutuneet vastakkain olosuhteiden ja tapahtumien kautta. Kumpikin on ihminen, kumpikin haluaa omansa jostakin muustakin syystä kuin että on paha ja päähenkilön pitää saada silpoa jotakin, ja nyt ne interessit vain yksinkertaisesti ovat vastakkain. Siinä ei auta mikään, täytyy selvitellä välit.
VastaaPoistaSe onkin harvinaista fantasiakirjassa, että kannustaa molempia puolia, tai että pitää kumpaakin oikeutettuna. Tai edes että ei vihaa sitä "pahaakaan" vastustajaa.
"Mutta kaikkein mielenkiintoisimpana pidän asetelmia, jossa kumpikaan ei suoranaisesti ole se iso ja paha, vaikka mahdollisesti toisiaan vihaavatkin, vaan nämä ovat joutuneet vastakkain olosuhteiden ja tapahtumien kautta."
VastaaPoistaTästä tulee ihan mieleen The Duellists -leffa, jossa kaksi Napoleonin armeijan upseeria taistelevat toisiaan vastaan vuosikausia. Kumpikaan ei ole varsinaisesti paha, mutta siitä huolimatta he kerta toisensa jälkeen pyrkivät toisensa teilaamaan.
Mielestäni George Martin onnistuu fantasiakirjailijoista parhaiten luomaan hahmoja, jotka eivät ole mustavalkoisia, vaan harmaan eri sävyjä. Kirkasotsaisimmasta sankaristakin löytyy aina jotain vähemmän mairittelevaa, mutta toisaalta sitten myös niistä "pahiksista" löytyy positiivisia luonteenpiirteitä, ja oikeastaan Martinin kirjoissa "hyvän ja pahan" taistelu on vain näkemyseroista ja juonitteluista johtunutta asioiden vierimistä hallitsemattomalla voimalla.
Noh, sitten Martinin kirjoissa on tietenkin Gregor Cleganen kaltaisia henkilöitä, joista on hyvin vaikea keksiä mitään hyvää sanottavaa... :-)
Myös Joe Abercrombie osaa luoda mukavan harmaita hahmoja, mutta hänen teemanaan on pikemminkin se, että myös "hyvissä on pahaa", kuin Martinin "hyvissä on pahaa, ja pahoissa on hyvää". Eli Abercrombien hahmoissa kenties korostuu erityisesti hyvissä hahmoissa se negatiivinen puoli, mikä on toisaalta ymmärrettävää, kun Abercrombie rajoittaa tarinankerronnan vain tarinan sankareihin, kun taas Martinin kirjoissa näkökulmia on niin "Valon" kuin "Pimeydenkin" puolelta.
Kerrassaan loistavia kirjailijoita molemmat joka tapauksessa. Abercrombie ja Martin siis.