14. Praedor-sessio: Koettelemukset Kantaskissa

Vuosi 513 Valiarin aikaa, loka-marraskuu.

Syyskuun antaessa poikkeuksellisen - lähes luonnottoman - ripeästi tietä talvelle Fallon ja Palon viettivät muutamia viikkoja Miradissa jälkimmäisen toipuessa kaksintaistelussa saamistaan haavoista. Kreivit Enith ja Adros sen sijaan suuntasivat etelästä kantautuneiden uutisten huolestuttamina takaisin kotimailleen, sillä Idamarin piirityksen huhuttiin loppuneen Tutusille huolestuttavin tuloksin: Idamarin herttua Teran oli antautunut, vannonut uskollisuutta Holrusin kruunulle ja julistanut viimeisenä tekonaan Etelä-Tutusin suurimpana herrana kaikki Tutusille uskolliset joukot lainsuojattomiksi.

Oli hyvin todennäköistä, että etelässä odotti vain uusia vaikeuksia, mutta Enith ei halunnut hylätä sotaansa holrusilaisia vastaan tai jättää maanmiehiään pulaan; tämän ymmärtäen Fallon antoi suurimman osan herttua Isgimnurin hänelle ja Palonille määräämistä joukoista Enithin alaisuuteen; vain 50 Modredin miestä ja Fallonin palkkaamat 100 palkkasoturia jäivät Fallonin ja Palonin alaisuuteen. Näin ollen alunperin arat välit Enithiin saatiin kohtuullisiksi, eikä tätä uutta kumppanuutta horjuttaneet edes Fallonin kimppuun iltasella käynyt kostonhimoinen Enithin Galenos-soturi, jota Fallon oli aikaisemmin rankaissut niskuroinnista.

Lopulta Palon parani parahultaisiksi herttua Isgminurin vierailua varten. POhjoisesta saapunut ylimys kertoi tulleensa Jorum Engelinpojan hälyttämänä auttamaan Miradin puolustajia, mutta saatuaan Fallonin vain pari päivää aikaisemmin pohjoiseen lähettämältä sananviejältä uutisen tutusilaisten voitosta oli herttua lähettänyt joukkonsa takaisin pohjoiseen, ja tullut itse kiittämään taitavia sotureita. Herttua luovutti Palonille ja Fallonille paitsi Tutusin valtakunnan puolustajien arvon, niin myös maaomistuksia idästä - tosin Holrusin miehittämiltä alueilta. Viimeinen, mutta tuskin vähäisin lahjus oli Tutusin teränä tunnettu hieno miekka, joka kulki perintönä Tutusissa kuntoisuutensa osoittaneelta ylimyssuvulta toiselle. Sota on kauhea asia, mutta ainakin tähän mennessä se oli tuonut Modredin huoneelle vain menestystä ja mainetta.



Pelkkiä ylistyksiä ja lahjoja Isgimnur ei kuitenkaan tarjonnut; hänellä oli myös tehtävä valtakunnan uusille suojelijoille. Etelästä oli saapumassa demoniritarien ja velhojen lähetystö neuvottelemaan rauhaa Tutusin ja Holrusin välille, ja herttua Isgimnur halusi luotettavia miehiä saattamaan lähetystön oikealle puolelle rajaa - Tutusin puolelle, siis. Fallon ja Palon saamistaan palkkioista liikuttuneina luonnollisesti suostuivat, ja komennettuaan Eskilin komentamat palkkasoturit ryöstelemään Holrusin valloittamia maita Miradista itään kaksikko otti jäljellä olevat miehensä ja suuntasivat etelään. Ennen lähtöään Fallon oli kuitenkin "neuvotellut" kaupungin taitavimman alkemistin "lahjoittamaan" Modredin huoneen sotaponnisteluihin kaksi Elämän eliksiiriä ja neljä Parantavaa juomaa. Fallon alkoi todellakin päästä jyvälle tästä "neuvottelu"-hommasta...

Varenaan päästyään Modredin huoneen joukot saivat kuitenkin todistaa Miradin piirityksessä länteen karanneiden holrusilaisten tuhoja, jotka kävivät lopulta niin järkyttäviksi, että Varenaan päästyään Fallon komensi 50 miestään jäljittämään länteen pesiytyneitä holrusilaisia ryöstelijöitä. Varenassa näihin joukkoihin saatiin vahvistukseksi vielä Enithin mukaan lähteneiden joukkojen rippeet, sillä tapahtumat etelässä olivat olleet onnettomia: Enithin joukot oli savustettu esiin piilopaikoistaan Skelin lähiympäristön metsissä, kreivi itse oli vangittu ja Adros oli ottanut haltuunsa Varenaan paenneiden joukkojen rippeet. Etelän tilanne näytti synkentyvän entisestään.

Varenasta etelään holrusilaisten valloittajien mielivallasta saatiin yhä enemmän todisteita. Kun seikkailijat sattumalta onnistuivat pelastamaan vanhan tuttunsa, Myllytornin vanhan ritari Raudricin saatiin myös vahvistus Idamarin synkälle kohtalolle: Enithin pää koristi tätä nykyä Idamarin ja koko itäisen Tutusin käskynhaltijan Matias Harnakin muureja. Enithin turmiosta kiertäneiden huhujen myötä yhä useamman tutusilaisen lordin päättäväisyys oli murtunut, ja Holrusin miehitys tuntui vakiintuneen. Lähtökohdat rauhanneuvotteluihin eivät tuntuneet erityisen lupaavilta.

Lopulta Palon ja Fallon kuitenkin saapuivat Tutusin etelärajalla sijaitsevaan Beresin kaupunkiin, jossa heidän oli määrä tavata demoniritareiden ja velhojen lähetystö. Huolestuneina kovaa vauhtia lähestyvästä talvesta - vaikka oli lokakuun puoliväli, oli lunta jo satanut useampaan kertaan - kaksikko sijoittikin melkoisen osan rahoistaan viljaan, josta saattaisi talvella tulla pulaa. Viljaostokset saatiin sopivasti järjestettyä ennen velhojen lähetystön saapumista ja paluumatkaa takaisin pohjoiseen.

Velhojen lähetystön saavuttua seikkailijat kohtasivat jälleen jo aikaisemmin tapaamansa demoniritarit Trelauksen ja Vernan, jotka eivät olleet unohtaneet Palonin ja Fallonin rohkeutta ja apua Kurarimin kulttia vastaan taisteltaessa. Ikävä kyllä velhot olivat nimittäneet velhojen edustajaksi Trenac Verannoksen, ja seikkailijoille selvisi pian, ettei Verannoksen sukukaan ollut unohtanut Fallon Modredin ja Palon Reysin aiheuttamaa häpeää suvulle. Oli sanomattakin selvää, että seikkailijat välttelivät parhaansa mukaan Trenacia matkallaan pohjoiseen.

Sata mustaa kissaa, kaksi demoniritaria ja velho mukanaan kaksikko sai matkustaa ongelmitta Kantaskiin, jossa neuvottelut Tutusin ja Holrusin välisestä rauhasta oli tarkoitus aloittaa. Matkalla seikkailijat panivat merkille että jos ennusmerkit pitivät paikkansa, niin tänä vuonna talvi kouraisisi ankaralla kädellä pohjoista, ja Tutusissa tavallisemmat, leudot talvet tekisivät tietä pakkaselle ja hyytäville lumimyrskyille.

Varenassa seikkailijat saivat Varenaan saapuneelta Kandarilta tietää miestensä ajavan edelleen takaa horlusilaisia ryöväreitä lännempänä. Fallon ja Palon kuitenkin päättivät, että neuvottelut pohjoisessa olivat nyt tärkeämpiä, varsinkin kun Verna ja Trelaus olivat vihjanneet neuvotteluihin liittyvän enemmän kuin päälle päin näytti.

Kuningas Delaron, herttua Isgimnur ja ritari Aron Modred ottivat vastaan lähetystön ja seikkailijat, ja pian Fallon ja Palon olivat syrjässä neuvotteluista. Saatuaan kuulla, että Iberas Modred oli jäänyt vangiksi Kantaskin kaksoislinnakkeen holrusilaisille joukoille kaksikko kuitenkin aavisteli, ettei heidän osuutensa tapahtumiin ollut vielä täytetty.

Seikkailijoiden ennakkoaavistukset osoittautuivat oikeiksi, kun neuvottelut rauhasta ajautuivat nopeasti umpikujaan. Kuningas Delaronin, Isgimnurin ja Aronin muodostama Tutusin edustajisto ei yksinkertaisesti voinut hyväksyä Holrusia edustaneiden kuningas Vestar Madan ja suurhettua Tybor Engarin vaatimuksia täydellisestä antautumisesta Holrusille. Jopa Holrusin mahtavan armeijan ja etelän olosuhteet huomioonottaen holrusilaisten vaatimukset tuntuivat naurettavilta, varsinkaan kun demoniritareiden ja velhojen sana ei tuntunut painavan Holrusille mitään.

Lopulta Trelaus, Verna ja Trebac pyysivät Fallonin ja Palonin puheilleen, ja paljastivat epäilynsä. Musta huone epäili velho Alman Verannoksen, Kurarimin kulttiin sekaantuneen velhon, paenneen Holrusiin ja hallitsevan nyt vielä selvittämättömästä syystä Holrusin päättäjiä. Trebacin jäljitysloitsut olivat sijoittaneet Almanin Kantaskin kaksoistornien linnakkeeseen, jonne joukko holrusilaisia oli linnoittautunut Tutusilaisia piirittäjiä vastaan. Demoniritarit selittivät, etteivät he tai mustat kissat nykyisessä herkässä tilanteessa voineet sekaantua Holrusin ja Tutusin asioihin aseellisesti, mutta jos tutusilaiset itse vaikkapa surmaisivat velhojenkin hylkäämän luopion ja kulttilaisen, tuskinpa Circolissa suuremmin kyyneleitä vuodatettaisiin. Demoniritareiden ja Trebacin edustaman Verannoksen huoneen palkkion kannustamina ja Trebacin lupaaman suojan rohkaisemina Almanin loitsuja vastaan Palon ja Fallon lupasivat hankkiutua linnaan jo tutuksi käynyttä salareittiä pitkin, ottaa vangiksi Almanin ja hankkia käsiinsä kaikki mahdolliset Kurarimin kulttiin liittyvät esineet - kenties jopa Pirunsydämen amuletin palasen, joita Kurarimin kultilla oli kaksi. Myöhemmin Trebac muutti sopimusta siten, että Verannoksen suvulle häpeää aiheuttaneen Almanin olisi kuoltava, mutta tuskinpa kukaan tosiaan velhopetturin kuolemalle kyyneleitä vuodattaisi.

Hiipiminen linnoitukseen sujui ongelmitta aina muinaisiin velhojen katakombeihin asti päästessä: siellä Palon ja Fallon kohtasivat neljä katakombeja vartioinutta epäkuollut haamua, jotka tähän asti olivat olleet sidottuina Vecis Vardonin tuhoamiin patsaisiin. Haamut tekivät selväksi, että seuraava kuolevainen, joka katakombien rauhaa häiritsisi, maksaisi siitä hengellään; seikkailijat olivat siis ansassa linnoituksessa, sillä katakombien kautta ei olisi pääsyä pois linnakkeesta. Jäljet kertoivat Almanin ainakin käyneen katakombeissa.

Linnoituksessa neuvokkaat seikkailijat onnistuivat kuitenkin neuvottelemaan lannistuneiden holrusilaisten - joita ei paljoakaan linnakkeessa ollut - kanssa sopimuksen. Jos seikkailijoiden onnistuisi päihittää Alman ja tämän esiinmanaama demoni, antautuisivat linnakkeessa olevat holrusilaiset. Vähäväkiset puolustajat olisivat antautuneet jo aikaisemmin, mutta velho oli sen estänyt. Iberasista kyseltäessä holrusilaiset osasivat kertoa vain, että Alman oli käskenyt tuoda Iberasin eteensä linnakkeen valtaistuinsaliin, eikä ritaria oltu sen jälkeen nähty.

Nopean juonen Almanin ja demonin päihittämiseksi kehiteltyään seikkailijat kävivät toimeen ja kohtasivat kulttilaisen linnakkeen valtaistuinsalissa. Fallonin järkytys oli kuitenkin suuri, kun Almania palvelleeksi demoniksi paljastui kukapa muukaan, kuin kammottavan muodonmuutoksen käynyt Iberas: ritarin aikoinaan Kandarilta varastama, Borvariasta löytynyt haarniska oli yhdessä Almanin loitsujen kanssa muuttanut miehen demoniksi. Kyyneleet silmissään Fallon teki lopulta tarvittavan, ja surmasi Demoni-Iberasin, ja luonnottoman musta veri värjäsi pian Tutusin terää.

Fallonin ottaessa yhteen veljensä kanssa Palon laukaisi seikkailijoiden suunnitteleman ansan velhoa vastaan. Alman järkyttyi sen verran Palonin ampuman nuolen sisuksiinsa, että kulttilaisen loitsut oli nopeasti loitsittu, eivätkä seikkailijat edes tarvinneet Trebacin antamaa, magialta suojaavaa vyönsolkea. Ennen kuin Palon ehti hyökätä miekkoineen velhon kimppuun pakeni tämä kuitenkin salista. Fallonin keskittyessä veljensä voittamiseen ei Palon nähnyt muuta mahdollisuutta kuin seurata velhoa alas kellareihin ja lopulta aina hautakatakombeihin saakka, missä vartijoiden haamut osoittivat olleensa tosissaan. Katakombeihin uskaltautunut Alman koki kammottavan kuoleman. Viimeinen muisto velhosta oli Palonin nappaama pala Pirunsydämen amulettia.

Seikkailijoiden voitto Almanista oli katkeransuloinen, sillä "lupaavamman" poikansa menetyksestä mieletön Aron kielsi Fallonin lopullisesti. Seikkailijoiden koitoksetkaan eivät olleet vielä päättyneet; demoniritarit olivat päättäneet, että Pirunsydän oli palasinakin liian vaarallinen Jaconiassa säilytettäväksi, ja kaksi Kurarimilta pelastettua amuletinpalaa pitäisi viedä Kirotulle maalle tuhottavaksi - mutta se on tarina kerrottavaksi toisena päivänä...

Tällä hetkellä näyttää siltä, että viidestoista lokimerkintä tulee olemaan ainakin toviksi viimeinen merkintä Palonin ja Fallonin tarinaa. Saa nähdä, onnistuuko kaksikko tuhoamaan haltuunsa saadut amuletinpalat, vai viekö Kirottu maa voiton kovia kokeneista seikkailijoistamme...

EDIT: Tutusin karttaan päivitetty edellisissä peleissä kohdattuja paikkoja.