Joitain ajatuksia ja lokia pelin tapahtumista. Tuskinpa tämä kuitenkaan tekee kunniaa sille kaikelle, mitä pelin aikana tapahtui.
Vuosi 513 Valiarin aikaa, elo-syyskuu
Sandor ja Palon heräsivät tovia myöhemmin Burran kaivoksista, Holrusin ja Tutusin rajakukkuloilla. Aluksi näytti uhkaavasti siltä, että seikkailijat joutuisivat viettämään seuraavat kolme vuotta Kuparikauppiaiden killan kaivoksessa malmia kaivaen, mutta onneksi ystävällisten siviilien avulla heidän onnistui juonitella itsensä ja parisenkymmentä kaivosorjaa vapaaksi; taistelussa kuoli joukko orjia vartioineita "etuoikeutettuja" orjia, mutta nuo vehkeilijät olivat kyllä kohtalonsa ansainneetkin.
Loistava onnistuminen ei kuitenkaan ollut, sillä järkytyksekseen Sandor todisti häntä ystävällisesti auttaneen leipurin turmiota yhden vangin käsissä, ja myöhemmin toinen avulias, parantajatyttö nimeltä Lysa, löydettiin rosvokaksikon vankina ja raiskattuna. Rosvoista toinen osoittautui todelliseksi hirviöksi, ja Sandor menetti henkensä rosvon pitkävartisen kirveen leikatessa hänen vatsansa auki.
Ystävänsä haudattuaan - Sandoria seuranneen koiran ulvonnan taustalla kaikuen - Palon suuntasi Lysan kanssa etelään, ja saapuikin lopulta välikohtauksitta Farrigniaan. Mustassa huoneessa, Demoniritarien päämajassa, Palon pääsi demoniritarien johtajan Trelauksen puheille, kertoi huolestuttavat uutiset Kantaskista ja sai itsekin kuulla, että Kantaskin sotakentällä oli ollut yliluonnollisia levottomuuksia. Trelaus määräsikin Palonin mukaan sata Mustaa kissaa, demoniritareita palvelevia eliittisotureita, joiden tehtävä oli yksinkertainen: tuhota Kantaskissa velhojen asioihin sekaantunut pappi Vecis Vardon - millä keinoin tahasa. Tämä arvelutti hieman Palonia - Vecishän oli periaatteessa Tutusin, Palonin valtakunnan, puolella - mutta lähti lopulta joukkion matkaan.
Matkalla Palon tutustui Mustien kissojen johtajaan, Maric Draconaciin, ja joukkio suuntasi sen kummemmitta seremonioitta pohjoiseen. Vaikka mustat kissat olivatkin naamioituneet tavanomaisiksi palkkasotureiksi, pitivät heidän erinomaiset varusteensa ja hämmästyttävä kurinsa huolta, ettei heitä juurikaan häiritty. Holrusin eteläisen armeijan joukoissa kulkevaan Matias Harnakiin törmättyään "Verikorppien" nimellä kulkevat mustat kissat saapuivat lopulta Kantaskin edustalle ja osallistuivat kaupungin piiritykseen.
Maric ja Palon suuntasivat kuitenkin linnakkeeseen sen alapuolella kulkevia käytäviä pitkin, ja kohtasivatkin Vecis Vardonin ja Sandoria ja Palonia vastaan taistelleen kaapuniekan. Suurin osa mustista kissoista kuoli lopulta mahtavan demonin riivamaaksi joutuneen Vecis Vardonin kynsissä, mutta sekä pappi että tämän kätyri - samoin kuin demoni - lopulta voitettiin. Fallon löydettiin hämmentyneenä - hän ei muistanut kuluneista viikoista mitään - Kantaskin linnakkeesta, mutta linnakkeen puolustajista suurin osa oli kuollut demonin riivaaman Vecis Vardonin käsissä, ja vain Maricin ja muiden Mustien kissojen avulla Fallonin, Palonin ja kaupungin jäljellä olevien puolustajien onnistui paeta kaupungista. Kantaskin asukkaat joutuivat tyytymään nyt holrusilaisten valtaan, ja Holrus sai tärkeän sillanpään Tutusin puolelta...
Seuraava seikkailu alkaa noin viikkoa myöhemmin Solamnurin kaupungista, jonne Tutusin kuningas Daleron, herttua Isgimnurin ja Aron Modredin, joukkoineen ovat leiriytyneet. Vastaanotto Kantaskin menettäneille sotureille ei välttämättä ole lämpimin mahdollinen...
Tärkeitä paikkoja ja henkilöitä:
Demoniritari Trelaus - Demoniritareiden "päällikkö"
Jon Johran - Entinen Kantaskin sotilas, joka työskentelee nyt Farrignian varkaiden killalle.
"Karju" - Farrignian varkaiden killan uusi johtaja, josta ei kuitenkaan tiedetä vielä oikein mitään.
Burra - kaivos Holrusin ja Tutusin rajaylängöillä.
Iridal - kylä lähellä Burran kaivosta.
Kaiken kaikkiaan sessio oli jännittävä, ja sisälsi niin juonittelua kuin taisteluakin, ja vihdoin taisteltiin vähän "velhojakin" (tarkalleen ottaen Vecis ei ollut velho, vaan demonin riivaama) ja demoneitakin vastaan. Taistelut eivät oikein Sandorin kohdalta sujuneet; olin jopa hieman turhautua, kun kuvailustani huolimatta Jaakko vieressä onnistui lähes iskulla kuin iskulla vähintään 2-asteella, ja minä taas sain haavaa toisen perään pitkin sessiota, ja sitten lopulta kuolin jo "varmalta nakilta" näyttänyttä vastustajaa vastaan. Onneksi tilanne sitten korjaantui, kun pelasin Maricia: musta kissani loisti kyllä taistelussa, kun taas Jaakon Palonin vuoro oli olla vaikeuksissa onnistumisen suhteen. Minun oli kuitenkin hyvin vaikea hypätä uuteen hahmoon kesken pelin. Mutta kuolema kuuluu pelin henkeen, enkä ollut loppujen lopuksi vielä ehtinyt kovasti kiintyä hahmoon, joten en ole hirveän pahoillani Sandorin kuolemasta... harmi että eläintoveria ei ehtinyt hirveästi kehittää.
Mutta kivaa oli, ja loppujen lopuksi Vecis Vardoniin littynyt juoni osoittautui monisyisemmäksi kuin alun perin varmaan oli tarkoituskaan. Kantask - ja koko Tutus on mielestäni saanut väriä peliemme aikana.
Kuoleminen peleissä on hieman ristiriitainen asia. Praedorissa, kun sitä tapahtuu usein, tuollainen kenties menettelee. Olisi vaikea kuvitella, että oma hahmo jota on vaikkapa vuoden hieronut, kuolisi rosvojoukon yhden roiston kirveen iskuun...
VastaaPoistaMahdollista, voi olla aiheellistakin, mutta harmittaisihan se. Itse olen enemmänkin niitä, mikäli tilaisuus koittaa kuolla "kunniakkaasti" saatan helpostikin tarttua siihen. Ns. merkityksetön kuolema kuitenkin pelaajana voisi hieman harmittaa. Tosin pelistä riippuen sekin.
Vielä edelliseen esimerkki kuolemiseen. Esimerkiksi Earthdawnissa (kas ajankohtainen) on mahdollisuus "uhraus magiaan" joka tarkoittaa käytännössä sitä, että laitetaan yhteen tekoon koko elinvoima joka lopulta vie hengen onnistui se teko tai ei. Vastaavasti voi heittää "kuolonkirouksen" tai "kuolonlupauksen" joka toimii samalla tavalla. On muitakin tapoja, mutta tuossa nyt muutama esimerkki.
VastaaPoistaMm. tällaiset mahdollisuudet antaa paljon mahdollisuuksia myös pelaajille valita se kuolema jatkamisen sijaan. Joskushan voi pitkän ajan hahmolle antaa arvoisensa lopun =)
Ihan totta, kuten sanoit, että pelit käsittelevät kuolemista eri tavoin, ja joissakin pelaajahahmoilla on jonkinlaisia takeita "kovemmuudestaan" suhteessa ep-hahmoihin.
VastaaPoistaPraedorissa näin ei kuitenkaan ole, sillä Jaconia on ankara maailma... "realistinen" maailma. Pelaajalle se tarkoittaa sitä, että oman hahmon kuolevaisuus tulee vastaan ennemmin tai myöhemmin - ja paskasta noppatuurista johtuen minulle nyt on pariin kertaan tämä asia tullut vastaan ennemmin. :D
"Kunniakas kuolema" on Praedorissa hieno asia tavoitella, mutta hyvin usein se jää vain haaveeksi; ainakaan yksikään minun pelaamistani hahmoista ei ole koskaan kuollut missään elämää suuremmassa tapahtumassa, vaan nälkään, haavoihin tai niin kuin Sandorille ja Jarecille kävi, eli epäonnekkaissa tilanteissa.
Lisäksi täytyy muistaa, että tämä hahmojen kuoleminen ei ole missään tapauksessa vika pelin säännöissä, vaan vain uskollisuutta maailmalle. Muistellaanpa esimerkiksi kuinka Ferron - Praedorin vastine Drizzt Do'Urdenille - kuoli: katutappelussa kolmea katurosvoa vastaan. Ei ylvästä loppua, ei suurempaa tarkoitusta, vain ahneet rosvot käymässä yksinäisen kulkijan kimppuun. Rumaa ja järkyttävää, mutta samalla aivan loistavasti kerrottu tarina.
Praedorin maailmassa on hyvin paljon samaa George Martinin Tulen ja Jään laulun kanssa: se, että pelaajahahmot ovat tarinan "päähenkilöitä", ei tee heistä automaattisesti voittamattomia, vaan lähes päin vastoin.
Minua ei ole koskaan hahmon kuolema hirveästi liikuttanut; jos hahmo on ollut mieleinen, niin toki sitä on tullut haikeudella muisteltua, mutta loppujen lopuksi se on vain sanoja paperilla, ja mieleisiä hahmoja on aina helppo tehdä lisää. Nyt ongelmana oli lähinnä se, että hahmo piti "luoda ilmasta" ilman mitään valmisteluja, ja minä yleensä rukkaan hahmon historian kanssa hyvinkin pitkään.
Toki joskus on mukava pelata kirkasotsaista sankaria, joka pistää halki-poikki-pinoon kymmenittäin vihulaisia, elää eläkeikään asti onnellisesti ja ihanasti, mutta silti Praedorin armottomuudessa on omaa, karua viehätystään. Se ei pyytele anteeksi raakuuttaan, vaan tekee taistelusta aina kuoleman vaarallista - ja siksi kiehtovaa.
Ehkä tosiaan kyse onkin siitä pelikohtaisesta suuntaumisesta hahmon kuolemiseen. Mikäli tietää jo peliä aloittaessa, että tämä luultavimmin ei kuuseen ehdi kurkottaa, niin voi helpommin eläytyäkin. Esimerkiksi juuri Praedorin maailmaan..
VastaaPoistaKenties olisi aika korjata tuo sivistyksen aukko ja hankkia se Praedor. :)
Praedorissa kuolema on tosiaan lähellä joka taistelussa vastuksesta huolimatta. Maanviljelijä voi varstallaan tappaa kokeneenkin soturin tai 13-vuotias poika voi pärjätä varsijousellaan helposti vastustajille :) Etulinjassa ei kenelläkään ole kivaa. Tosin jos pelaamani hahmo kuolisi seuraavassa pelissä rotan puremaan niin kyllähän se harmittaisi. Saa nähdä kuinka taisteluun kyllästynyt vanha yksijalkainen ritari on jatkossa edes innostunut taistelemaan.
VastaaPoistaT: Tenchu
Juu, Praedor on kova systeemi. Ihmiset tulevat kuolemaan toisiin ihmisiin, silloinkin kun nämä toiset ihmiset eivät osaa yhtä hyvin käyttää teräviä esineitä niiden toisten sisusten uudelleenjärjestelyyn. Yleensä viimeistään siksi, että niitä on reilusti enemmän. Pidän tästä, sopii omaan meininkiini omissa peleissäni.
VastaaPoistaSamalla sanottakoon kuitenkin, että Praedor ei ole missään nimessä systeemi, jossa kokemuksella ei olisi mitään väliä. Asiansa osaava ammattisoturi pistää pinoon talonpojan kuin talonpojan elleivät noppajumalat vastusta koko olemuksellaan. Kokeneempi on parempi, siitä ei puhettakaan. Mutta kokenutkin on yhä ihminen, ja ihmiset on tehty pehmeistä osista, jotka eivät yhtään tykkää terävistä esineistä. Ja siksi vaikkapa iso joukko talonpoikia on melkein miten kovalle praedor-joukolle tahansa kunnioittamisen arvoinen vastus.
Ehkäpä omalla kohdalla se "eeppisin" hahmon kuolema oli metsärosvojoukon johtajaksi noussut praedorini, joka sai lopulta paikallisen aateliston kyllästyessä rellestykseen peräänsä nostoväkeä ja ritareita. Ritari sai iskettyä molemmat kädet ranteista poikki, ja seikkailija lähti maailmasta hakaten ähisten verta tursuvilla kädentyngillään jokseenkin hämmentynyttä ritaria. Taisi uskomaton noppaonni jopa päästää läpi pari pistettä vahinkoa.
Anonyymi esitti asian todella hyvin. Kokemus merkitsee, mutta Praedorissa pelataan kuolevaisia ihmisiä, olivat he kuinka kokeneita tahansa.
VastaaPoistaTotta, melkein uskallan väittää että tuo kuolevaisuus tekee Praedorista Praedorin. Heitä tuollainen "merkityksetön" kuolema eeppiseen, vaikkapa dunkkuun, niin kyllä siinä ihmetystä saattaa olla kehissä. =) "oliks tää niinku tässä?"
VastaaPoistaHeti tulee mielessä ideoita juuri SIF tyyliseen menoon kehittää se tarina, jossa pelaaja tekee valmiiksi itselleen sarjan "oman osansa hahmoja" joita voi tarvittaessa pelata, kun katajaan kapsahtaa.