Pelaamme nykyään pääasiassa internetin välityksellä, joten hahmolomakkeen täyttäminen koneella ja lähettäminen pj:lle on tärkeää. Toisaalta hahmolomakkeen täydentäminen on
Pelaamme nykyään pääasiassa internetin välityksellä, joten hahmolomakkeen täyttäminen koneella ja lähettäminen pj:lle on tärkeää. Toisaalta hahmolomakkeen täydentäminen on vähän hankalaa, kun täytettäviä pdf-tiedostojakin käyttäessä pitää kaikki numerot syöttää hahmolomakkeeseen uudellen.
Tätä ajatellen väsäsin aiemmin Dragon Agen pöytäpeliversioon hahmolomakkeen, ja nyt inspiraation iskiessä väsäsin vähän samantyylisen Praedoriin. Tiedä jos sillekin olisi joskus vielä käyttöä.
Hahmolomake on tosi karvalakkimalli, eikä siinä ole kuvia tai muitakaan kromeluureja. Jotkut jutut on myös merkattu helpommiksi muokkailla suoraan päätteellä (esimerkiksi veri-rivit)ja joitakin juttuja muokkasin muuten vain omien mieltymysten mukaan. Uskon lomakkeen kuitenkin ajavan asiansa, ja doc-tiedostojen muokkaaminen on helpompaa kuin esitäytettävien pdf-tiedostojen. Lisäksi doc-tiedoston pitäisi avautua kaikille vanhemman docx-tiedoston sijaan.
Linkin takaa löytyy itse lomake.
torstai 14. heinäkuuta 2011
perjantai 1. heinäkuuta 2011
Kal Trellin muisteloita 3
Seuraavaksi tiemme vei meidät Suzailiin, Cormyrin pääkaupunkiin, ja valtakirjat Cormyrissä oleskeluun hankittuamme suuntasimme katujen vilinään. Kaupungissa riitti näin kesällä elämää kauppiaiden kaikkialta maailmasta hoitaessa liiketoimiaan, mutta löysimme onneksi pikaisesti itsellemme ruokaa ja pedin Hopeakuppi-nimisestä majatalosta.
Majatalon isäntä oli aulis palvelija ja nokkela kauppamies, ja ennen kuin huomasimmekaan, niin nautimme jo liikkeen kalleinta viiniä isännän hienoimmissa huoneissa. Pieni ylellisyys pitkän matkan välipysäkillä oli kuitenkin mielestämme sallittua, ja netheriläinen jääviini sai unohtamaan väsymyksen ja kolottavat jäsenet.
Päivää oli vielä jäljellä, joten Jonas päätti suorittaa muutamia rituaaleja tunnistaakseen Viondilta saaliiksi saamansa sormukset. Rhadec keskittyi sen sijaan jääviinin salojen selvittämiseen, ja minä suuntasin uteliaana takaisin Suzailin kaduille.
Edellisestä vierailustani kaupungissa oli jo vuosia, mutta siitä huolimatta kaupungin siistien katujen ja ikivanhojen rakennusten komeuden uutuudenviehätys kului nopeasti pois. Sen sijaan silmiini osui päätorilla esiintyvä miekkataiturien joukko. Miekkataitureita oli kerääntynyt seuraamaan varsin paljon kaupunkilaisia, eikä ihme, sillä kaikkien päiden yli näin esiintyjien keskellä seisovan myös kookkaan lohikäärmesyntyisen! Näitä Faerunin uusia tulokkaita harvemmin pääsi näkemään, joten uteliaisuuteni sen kuin vain yltyi.
Miekkataiturien esityksen päätyttyä hakeuduin näiden puheille, ja joukon puhemies otti uteliaan puolihaltian tervetulleena vastaan. Hän esitteli itsensä Lonnik Ononiksi ja kertoi seurueen olevan Valkoisen lootuksen akatemian kiertäviä edustajia. Akatemia ei ollut minulle tuttu, mutta se paljastui etelämpänä sijaitsevaksi taistelijoiden ja velhojen kouluksi, joka oli keskittynyt sotataitojen hiomiseen. Heidän esittämänsä tanssi oli vain yksi akatemian tutkimustyön ja vanhojen perinteiden taidonnäytteistä.
Kun mainitsin, että jotkut oman opettajani Sabrinin opettamista liikkeistä muistuttivat akatemian oppeja, niin yhteinen sävel löytyi entistä nopeammin. Iltapäivä ja iltakin kului oppeja ja tarinoita vaihtaessa, ja aluksi hieman uhkaavankin näköinen lohikäärmesyntyinen, Demmon Calria, paljastui eteväksi opettajaksi, jonka sanoja muistelen vieläkin lämmöllä. Tuo tapaaminen oli valopilkku sitä edeltäneiden ja seuranneiden synkkien tapahtumien varjossa.
Yö oli jo pitkällä, kun palasin takaisin Hopeakuppiin, mutta Jonas ja Rhadec olivat vielä hereillä. Velhomme oli paljastanut Viondin sormusten salaisuuden, ja nämä maagiset esineet olisivat varmasti hyödyksi. Rhadec sen sijaan näytti nauttineen perinpohjaisesti jääviinistä, ja oli viihdyttänyt Jonasia varsin henkevillä puheillaan. Jonasin mukaan pappimme oli puhunut varsin syvällisiä uskonnoista ja jumalien asemasta Valtakunnassa, mutta mitäpä mutta uskonmieheltä moinen tuntui vain luonnolliselta. Jätin velhon kierittämään Rhadecin tämän omaan huoneeseensa ja siirryin itse lepäämään ja sulattelemaan Demmonin oppeja.
Suzailista matkamme jatkui pohjoiseen, Arabeliin. Se oli Suzailin jälkeen varsin karu lähes varuskuntamainen kaupunki, vaikka suuri ja tärkeä kaupan keskus olikin. Tiesin sen ylimystön nauttivan varsin itsenäistä asemaa, eikä kuningas Foril juurikaan sekaantunut pohjoisen asioihin. Etelän ankaran esivallan puuttuminen ja purppuraritarien vähäisempi määrä oli varmasti yksi syy, miksi Safros oli valinnut tämän kaupungin kodikseen.
Asetuimme Tempuntekijä ja kukkaro -nimiseen kievariin, ja pian myös vanha ystäväni tuli paikalle juoksijan noutamana. Safros Mar Tirian pukeutui edelleen yhtä koreilevasti kuin ennenkin, mutta nyt liikkeistä huokui varovaisuus ja levoton pälyily, joita en menneisyydestä muistanut. Vanhan konnan tervehdys oli kuitenkin edelleen lämmin, vaikkei miehen ystävällinen käytös sulattanut saman tien Rhadecia tai Jonasia.
Kuulumisia vaihdeltuamme Safros kertoi Arabelin tapahtumista, että Javelin Mar Barthus -niminen ”vanha Barthus” oli ilmaantunut yhtäkkiä kaupunkiin vaatimaan sukunsa päämiehen asemaa takaisin. Nykyinen päämies, Fafnar, ei moiseen ollut luonnollisestikaan suostunut, vaan Javelin oli piiloutunut nyt Kuninkaan metsään ja keräsi siellä palkkasoturien joukkoa. Javelinilla oli jo mainetta häikäilemättömänä sotaherrana, joka ei aristellut tehdä epäilyttäviäkin töitä, ja Kuninkaan metsän laitamilla kerrottiin sattuneen kaikennäköistä ikävää. Leijonan legioonaksi ristityllä palkkasoturijoukolla oli jo pelottava maine Kuninkaan metsän ympäristössä.
Barthusin nimen mainitseminen sai Rhadecin ja Jonasin höristelemään korviaan, mutta Safrosia taasen kiinnosti Barthusin yhteisen Varjojen alhoon, josta toverini olivat vanhan Barthusin vapauttaneet. Päädyimme selvittämään Barthusin huoneen yleistä kantaa Javelinin paluusta, ja tovin suostuttelun ja hiljaisen keskustelun jälkeen Safros suostui järjestämään tapaamisen.
Omassa tehtävässäni Safros osasi auttaa minua sen verran, että kertoi Kebal Raakaparran olevan edelleen elossa ja komentavan Lohikäärmemeren merirosvoja, vaikka huhut kertoivatkin jonkun mustan haltian tämän tappaneen. Ymmärrettyään, etten voisi antaa merirosvojen rikosten Lohikäärmerannikolla unohtua, kertoi Safros jopa Arabelista löytyvän kaksi Raakapartaan yhteydessä olevaa sukua. Kunhan saisimme selvitettyä tämän Jonasin ja Rhadecin tavoitteet Barthusien kanssa, niin toivoin, että voisin palata tehtävääni Kebal Raakaparran jäljittämiseksi.
Cormyristä muistettavaa:
- purppuraritarit ja sotavelhot
- kuningas Foril I Obarskyr
- Safros Mar Tirian
- Javelin Mar Barthus
- Fafnar Mar Barthus
- Ethonin suku (yhteydessä Kebal Raakapartaan?)
- Tion Minonef (yhteydessä merirosvoihin, poissa kaupungista?)
Tutkittua saalista:
- ring of silence spells
- ring of invisibility
------------------------------
Pelikerta oli antoisa ja roolipelirikas. Hahmot syvenivät, ja pj:n ympäristönkuvailu herätti Faerunin vähemmänkin tutut paikat eloon mielikuvituksessani. Kalin sooloiluun meni jonkin verran aikaa, mutta toisaalta se vei hahmoa mieleiseen suuntaan, ja siitä on toivottavasti tulevaisuudessa hyötyä. Lisäksi joukkio on mahdollisesti saamassa uutta verta Maken pjph Safrosin myötä.
Linkin takana pj:n kuvaus tämän ja edellisen pelikerran tapahtumista.
Majatalon isäntä oli aulis palvelija ja nokkela kauppamies, ja ennen kuin huomasimmekaan, niin nautimme jo liikkeen kalleinta viiniä isännän hienoimmissa huoneissa. Pieni ylellisyys pitkän matkan välipysäkillä oli kuitenkin mielestämme sallittua, ja netheriläinen jääviini sai unohtamaan väsymyksen ja kolottavat jäsenet.
Päivää oli vielä jäljellä, joten Jonas päätti suorittaa muutamia rituaaleja tunnistaakseen Viondilta saaliiksi saamansa sormukset. Rhadec keskittyi sen sijaan jääviinin salojen selvittämiseen, ja minä suuntasin uteliaana takaisin Suzailin kaduille.
Edellisestä vierailustani kaupungissa oli jo vuosia, mutta siitä huolimatta kaupungin siistien katujen ja ikivanhojen rakennusten komeuden uutuudenviehätys kului nopeasti pois. Sen sijaan silmiini osui päätorilla esiintyvä miekkataiturien joukko. Miekkataitureita oli kerääntynyt seuraamaan varsin paljon kaupunkilaisia, eikä ihme, sillä kaikkien päiden yli näin esiintyjien keskellä seisovan myös kookkaan lohikäärmesyntyisen! Näitä Faerunin uusia tulokkaita harvemmin pääsi näkemään, joten uteliaisuuteni sen kuin vain yltyi.
Miekkataiturien esityksen päätyttyä hakeuduin näiden puheille, ja joukon puhemies otti uteliaan puolihaltian tervetulleena vastaan. Hän esitteli itsensä Lonnik Ononiksi ja kertoi seurueen olevan Valkoisen lootuksen akatemian kiertäviä edustajia. Akatemia ei ollut minulle tuttu, mutta se paljastui etelämpänä sijaitsevaksi taistelijoiden ja velhojen kouluksi, joka oli keskittynyt sotataitojen hiomiseen. Heidän esittämänsä tanssi oli vain yksi akatemian tutkimustyön ja vanhojen perinteiden taidonnäytteistä.
Kun mainitsin, että jotkut oman opettajani Sabrinin opettamista liikkeistä muistuttivat akatemian oppeja, niin yhteinen sävel löytyi entistä nopeammin. Iltapäivä ja iltakin kului oppeja ja tarinoita vaihtaessa, ja aluksi hieman uhkaavankin näköinen lohikäärmesyntyinen, Demmon Calria, paljastui eteväksi opettajaksi, jonka sanoja muistelen vieläkin lämmöllä. Tuo tapaaminen oli valopilkku sitä edeltäneiden ja seuranneiden synkkien tapahtumien varjossa.
Yö oli jo pitkällä, kun palasin takaisin Hopeakuppiin, mutta Jonas ja Rhadec olivat vielä hereillä. Velhomme oli paljastanut Viondin sormusten salaisuuden, ja nämä maagiset esineet olisivat varmasti hyödyksi. Rhadec sen sijaan näytti nauttineen perinpohjaisesti jääviinistä, ja oli viihdyttänyt Jonasia varsin henkevillä puheillaan. Jonasin mukaan pappimme oli puhunut varsin syvällisiä uskonnoista ja jumalien asemasta Valtakunnassa, mutta mitäpä mutta uskonmieheltä moinen tuntui vain luonnolliselta. Jätin velhon kierittämään Rhadecin tämän omaan huoneeseensa ja siirryin itse lepäämään ja sulattelemaan Demmonin oppeja.
Suzailista matkamme jatkui pohjoiseen, Arabeliin. Se oli Suzailin jälkeen varsin karu lähes varuskuntamainen kaupunki, vaikka suuri ja tärkeä kaupan keskus olikin. Tiesin sen ylimystön nauttivan varsin itsenäistä asemaa, eikä kuningas Foril juurikaan sekaantunut pohjoisen asioihin. Etelän ankaran esivallan puuttuminen ja purppuraritarien vähäisempi määrä oli varmasti yksi syy, miksi Safros oli valinnut tämän kaupungin kodikseen.
Asetuimme Tempuntekijä ja kukkaro -nimiseen kievariin, ja pian myös vanha ystäväni tuli paikalle juoksijan noutamana. Safros Mar Tirian pukeutui edelleen yhtä koreilevasti kuin ennenkin, mutta nyt liikkeistä huokui varovaisuus ja levoton pälyily, joita en menneisyydestä muistanut. Vanhan konnan tervehdys oli kuitenkin edelleen lämmin, vaikkei miehen ystävällinen käytös sulattanut saman tien Rhadecia tai Jonasia.
Kuulumisia vaihdeltuamme Safros kertoi Arabelin tapahtumista, että Javelin Mar Barthus -niminen ”vanha Barthus” oli ilmaantunut yhtäkkiä kaupunkiin vaatimaan sukunsa päämiehen asemaa takaisin. Nykyinen päämies, Fafnar, ei moiseen ollut luonnollisestikaan suostunut, vaan Javelin oli piiloutunut nyt Kuninkaan metsään ja keräsi siellä palkkasoturien joukkoa. Javelinilla oli jo mainetta häikäilemättömänä sotaherrana, joka ei aristellut tehdä epäilyttäviäkin töitä, ja Kuninkaan metsän laitamilla kerrottiin sattuneen kaikennäköistä ikävää. Leijonan legioonaksi ristityllä palkkasoturijoukolla oli jo pelottava maine Kuninkaan metsän ympäristössä.
Barthusin nimen mainitseminen sai Rhadecin ja Jonasin höristelemään korviaan, mutta Safrosia taasen kiinnosti Barthusin yhteisen Varjojen alhoon, josta toverini olivat vanhan Barthusin vapauttaneet. Päädyimme selvittämään Barthusin huoneen yleistä kantaa Javelinin paluusta, ja tovin suostuttelun ja hiljaisen keskustelun jälkeen Safros suostui järjestämään tapaamisen.
Omassa tehtävässäni Safros osasi auttaa minua sen verran, että kertoi Kebal Raakaparran olevan edelleen elossa ja komentavan Lohikäärmemeren merirosvoja, vaikka huhut kertoivatkin jonkun mustan haltian tämän tappaneen. Ymmärrettyään, etten voisi antaa merirosvojen rikosten Lohikäärmerannikolla unohtua, kertoi Safros jopa Arabelista löytyvän kaksi Raakapartaan yhteydessä olevaa sukua. Kunhan saisimme selvitettyä tämän Jonasin ja Rhadecin tavoitteet Barthusien kanssa, niin toivoin, että voisin palata tehtävääni Kebal Raakaparran jäljittämiseksi.
Cormyristä muistettavaa:
- purppuraritarit ja sotavelhot
- kuningas Foril I Obarskyr
- Safros Mar Tirian
- Javelin Mar Barthus
- Fafnar Mar Barthus
- Ethonin suku (yhteydessä Kebal Raakapartaan?)
- Tion Minonef (yhteydessä merirosvoihin, poissa kaupungista?)
Tutkittua saalista:
- ring of silence spells
- ring of invisibility
------------------------------
Pelikerta oli antoisa ja roolipelirikas. Hahmot syvenivät, ja pj:n ympäristönkuvailu herätti Faerunin vähemmänkin tutut paikat eloon mielikuvituksessani. Kalin sooloiluun meni jonkin verran aikaa, mutta toisaalta se vei hahmoa mieleiseen suuntaan, ja siitä on toivottavasti tulevaisuudessa hyötyä. Lisäksi joukkio on mahdollisesti saamassa uutta verta Maken pjph Safrosin myötä.
Linkin takana pj:n kuvaus tämän ja edellisen pelikerran tapahtumista.
keskiviikko 15. kesäkuuta 2011
The Steel Remains (Richard Morgan)
Tein viime viikolla kesälomamatkan Tukholmaan. Alun perin matkan tarkoitus oli päästä katsomaan Stephen Lynchin esitystä, ja sehän oli aivan loistava. Pääsin vihdoin kokemaan, kuinka hauska Lynch livenä onkaan.
Kirjakauppojakin tuli kierreltyä, ja SF Bokhandelnista jäi käteen Richard Morganin The Steel Remains. Kirja aloittaa A Land Fit For Heroes -nimisen trilogian, ja tämä näkyy mielestäni siinä, kuinka kirja loppuu. Kirja toimii itsenäisenä teoksena kohtuullisen hyvin, mutta juonilankoja jää selvästi ilmaan roikkumaan jatkoa varten.
Kaiken kaikkiaan kirja oli positiivinen yllätys. Sivut kääntyivät kuin itsestään, ja tarina piti mukanaan alusta loppuun. Tästä kiitos menee mielestäni mielenkiintoisille hahmoille ja tarinalle.
The Steel Remains kertoo ennen kaikkea kolmesta vuosia sitten käydyn sodan veteraanista ja heidän vaikeuksistaan sopeutua sodanjälkeiseen maailmaan. Ringil on ylimyshuoneen vesa ja sotasankari, joka kärsii kuitenkin muiden vihasta ja ennakkoluuloista seksuaalisen suuntautumisensa takia. Ringilin tarinaan punoo hänen äidiltään saamansa tehtävä etsiä orjaksi myyty serkku. Serkun etsintä paljastuu kuitenkin huomattavasti monimutkaisemmaksi asiaksi kuin alun perin näyttää.
Archeth taasen on sodan jälkeen maailmasta paenneen rodun viimeinen edustaja, joka pyrkii palvelemaan ihmisten keisarikuntaa sisäisistä ristiriidoistaan ja epäluuloistaan huolimatta. Keisari lähettää hänet tutkimaan keiisarikunnan satamakaupunkiin tehtyä hyökkäystä, joka paljastuu yksinkertaista merirosvojen ryöstöretkeä huolestuttavammaksi.
Egar Dragonbane taasen on paimentolaispäällikkö, jolla on vaikeuksia sopeutua sodanjälkeiseen elämään, vastuulliseen asemaansa ja tasapainoiluun heimon pappien ja omien veljiensä puristuksessa. Kun hän vielä vihastuttaa heimonsa jumalat, käy peli vielä vaarallisemmaksi.
Näiden kolmen päähahmon ympärille The Steel Remainsin tarina rakentuu, ja lukiessani yllätyin positiivisesti, kuinka sujuvasti aluksi hyvin irrallisilta vaikuttavat eri juonikuviot loppujen lopuksi sitoutuivat toisiinsa. Yksinkertaisista lähtökohdista ja "keskeltä tarinaa" alkava kirja onnistui avaamaan myös paljon tapahtumien taustoja, ja mielestäni Richard Morgan on onnistunut tässä varsin kunnianhimoisessa ratkaisussa tarinan suhteen. Hahmojen menneisyydestä vihjaillaan ja kerrotaan juuri sopivasti, että lukija osaa tehdä "oikeita" johtopäätöksiä hahmojen menneisyydestä ja luonteesta.
Kirjan kieli ja tarinan kuljetus oli sujuvaa, mutta varsin modernilta kalskahtava kieli ei sopinut aina omiin mielikuviini pseudokeskiajan kielestä. Toisaalta ei Morganin luoma maailma välttämättä olekaan kovin pseudokeskiaikainen, mutta siitä huolimatta jotkin termit häiritsivät minua. Tämä oli kuitenkin pieni vika muuten hyvässä kirjassa.
Kirja oli myös hyvin raadollinen. Hahmot kiroilevat jatkuvasti (itse asiassa tämä kiroilukin alkoi jo häiritä kirjan edetessä), ja Morgan kuvailee niin väkivaltaa kuin seksiäkin hyvin kursailemattomasti. Tämä yhdistettynä esimerkiksi Ringilin homoseksuaalisuuteen oli minulle pieni kulttuurishokki.
Jos yksityiskohtaiset taistelukuvaukset ja varsin kuvailevat seksikohtaukset häiritsevät, niin tämä kirja ei välttämättä ole oikea valinta. Taistelujen ja seksin lisäksi (tai huolimatta?) kirjasta jäi kuitenkin päällimmäisenä mieleen mielenkiintoiset hahmot, sujuva kieli ja jännittävä juoni. Uskon ostavani myös trilogian seuraavat osat, kunhan ne vain ilmestyvät.
Kirjakauppojakin tuli kierreltyä, ja SF Bokhandelnista jäi käteen Richard Morganin The Steel Remains. Kirja aloittaa A Land Fit For Heroes -nimisen trilogian, ja tämä näkyy mielestäni siinä, kuinka kirja loppuu. Kirja toimii itsenäisenä teoksena kohtuullisen hyvin, mutta juonilankoja jää selvästi ilmaan roikkumaan jatkoa varten.
Kaiken kaikkiaan kirja oli positiivinen yllätys. Sivut kääntyivät kuin itsestään, ja tarina piti mukanaan alusta loppuun. Tästä kiitos menee mielestäni mielenkiintoisille hahmoille ja tarinalle.
The Steel Remains kertoo ennen kaikkea kolmesta vuosia sitten käydyn sodan veteraanista ja heidän vaikeuksistaan sopeutua sodanjälkeiseen maailmaan. Ringil on ylimyshuoneen vesa ja sotasankari, joka kärsii kuitenkin muiden vihasta ja ennakkoluuloista seksuaalisen suuntautumisensa takia. Ringilin tarinaan punoo hänen äidiltään saamansa tehtävä etsiä orjaksi myyty serkku. Serkun etsintä paljastuu kuitenkin huomattavasti monimutkaisemmaksi asiaksi kuin alun perin näyttää.
Archeth taasen on sodan jälkeen maailmasta paenneen rodun viimeinen edustaja, joka pyrkii palvelemaan ihmisten keisarikuntaa sisäisistä ristiriidoistaan ja epäluuloistaan huolimatta. Keisari lähettää hänet tutkimaan keiisarikunnan satamakaupunkiin tehtyä hyökkäystä, joka paljastuu yksinkertaista merirosvojen ryöstöretkeä huolestuttavammaksi.
Egar Dragonbane taasen on paimentolaispäällikkö, jolla on vaikeuksia sopeutua sodanjälkeiseen elämään, vastuulliseen asemaansa ja tasapainoiluun heimon pappien ja omien veljiensä puristuksessa. Kun hän vielä vihastuttaa heimonsa jumalat, käy peli vielä vaarallisemmaksi.
Näiden kolmen päähahmon ympärille The Steel Remainsin tarina rakentuu, ja lukiessani yllätyin positiivisesti, kuinka sujuvasti aluksi hyvin irrallisilta vaikuttavat eri juonikuviot loppujen lopuksi sitoutuivat toisiinsa. Yksinkertaisista lähtökohdista ja "keskeltä tarinaa" alkava kirja onnistui avaamaan myös paljon tapahtumien taustoja, ja mielestäni Richard Morgan on onnistunut tässä varsin kunnianhimoisessa ratkaisussa tarinan suhteen. Hahmojen menneisyydestä vihjaillaan ja kerrotaan juuri sopivasti, että lukija osaa tehdä "oikeita" johtopäätöksiä hahmojen menneisyydestä ja luonteesta.
Kirjan kieli ja tarinan kuljetus oli sujuvaa, mutta varsin modernilta kalskahtava kieli ei sopinut aina omiin mielikuviini pseudokeskiajan kielestä. Toisaalta ei Morganin luoma maailma välttämättä olekaan kovin pseudokeskiaikainen, mutta siitä huolimatta jotkin termit häiritsivät minua. Tämä oli kuitenkin pieni vika muuten hyvässä kirjassa.
Kirja oli myös hyvin raadollinen. Hahmot kiroilevat jatkuvasti (itse asiassa tämä kiroilukin alkoi jo häiritä kirjan edetessä), ja Morgan kuvailee niin väkivaltaa kuin seksiäkin hyvin kursailemattomasti. Tämä yhdistettynä esimerkiksi Ringilin homoseksuaalisuuteen oli minulle pieni kulttuurishokki.
Jos yksityiskohtaiset taistelukuvaukset ja varsin kuvailevat seksikohtaukset häiritsevät, niin tämä kirja ei välttämättä ole oikea valinta. Taistelujen ja seksin lisäksi (tai huolimatta?) kirjasta jäi kuitenkin päällimmäisenä mieleen mielenkiintoiset hahmot, sujuva kieli ja jännittävä juoni. Uskon ostavani myös trilogian seuraavat osat, kunhan ne vain ilmestyvät.
sunnuntai 5. kesäkuuta 2011
Sielun kurimus 2
Viime Dragon Age -pelistä ehti sitten vierähtää lähes puoli vuotta pelin "varapelin" luonteesta johtuen, mutta eilen pääsimme lopulta jatkamaan Jewynin ja Garodina esiintyvän Rynesin tarinaa.
Make kirjoitti jo oman hahmonsa näkökulmasta erinomaisen kertomuksen tapahtumista. Tällaiset tarinat ovat mukavia, sillä niissä pääsee käsittelemään enemmän hahmoa ja hänen tuntojaan kuin mitä pelissä pääsee. Lisäksi on mielenkiintoista nähdä tapahtumat myös pelaajan näkökulmasta.
Itse pelikerta alkoi Korkiapään sataman vilinästä ja viime pelikerralla kiinni jääneen haltian kuulustelulla. Tämä oli haastava kohta, sillä viime pelikerrasta oli aikaa, joten aluksi kesti vähän päästä oikeaan vireeseen pelissä. Kun homma alkoi sujua, niin sitten peli kyllä lähti käyntiin.
Haltian kuulustelemalla saatiin selville, että "Sumujen kuninkaana" esiintyvä henkilö oli onnistunut yhdistämään Heräävän meren merirosvot oman kouransa alle armottomuudellaan siitä huolimatta, ettei kukaan oikein tiennyt, missä tämä edes majaili tai miltä tämä näytti. Hänen välimiehenään toimi joku Mustaparta-niminen kääpiö Länsikummun (West Hill) suunnalla. Näitä tietoja hyödyllisemmiksi osoittautui kuitenkin haltialta taistelun jälkeen löytynyt sileä ja musta kivi, jossa oli valkoinen viiru; sen avulla Sumujen kuningas piti yhteyttä tärkeimpiin merirosvokapteeneihinsa.
Tietoihinsa tyytyväisinä seikkailijat päästivät Leroniksi itsensä esitellyn haltian menemään tämän vakuutettua pysyvänsä kaukana seikkailijoista, Heräävän meren rannikolta ja merirosvoista. Tähän haltia suostui mielellään, sillä tämä vaikutti pelkäävän Sumujen kuningasta jopa enemmän kuin vangitsijoitaan. Haltia ei näyttänyt hirveästi uskovan seikkailijoiden mahdollisuuksiin ansaita Sumujen kuninkaasta myönnetty ruhtinas palkkio.
Haltian lähdettyä omille teilleen seikkailijat työstivät uskaliaan (ja pj:lle täysin yllätyksenä tulevan) suunnitelman, jonka avulla he houkuttelisivat Sumujen kuninkaan esiin edellisestä kurimuksesta periytyvän sankarin aarteella. Tarinan mukaan Dane-joen sankarin miekalla olisi taikavoimia, ja epäilemättä tällainen saalis houkuttelisi merirosvopäällikköä.
Suunnitelmaa varten heidän täytyisi vain onnistua huijaamaan Sumujen kuningasta siten, että tämä ainakin olettaisi edelleen toimivansa Leronin kanssa. Niinpä he alkoivat kerätä kokoon suunnitelmansa aineksia ja etsimään sopivaa henkilöä Korkiapään kaupungista, joka osaisi naamioida heidät haltioiden näköisiksi. Tällaiseksi henkilöksi paljastui orlaisilainen Wylla-rouva, joka myi kaupungin torilla tavaroitaan. Hinta oli kova, mutta orlaisilaisen kauppiaan taidot paljastuivat kuitenkin jokaisen hopearahan arvoiseksi, sillä naamioinnin tulos oli varsin kohtuullinen; hämärässä Sumujen kuningas saattaisi jopa mennä lankaan.
Myöhemmin Sumujen kuningas ottikin seikkailijoihin yhteyttä näiden odottaessa Tinatuoppi-nimisestä kievarista vuokraamassaan yksityishuoneessa. Seikkailijoiden tarina löytyneestä taikamiekasta ja Leronina (joka paljastuikin Dironiksi; suippokorvainen paska oli valehdellut) esiintymisestä menivät täydestä, ja tapaaminen Sumujen kuninkaan kanssa sovittiin seitsemän päivän päähän Heräävän meren toiselle puolelle, takaisin Kirkwallin kaupunkiin.
Uusia hahmoja ja muita juttuja:
- Wylla-rouva, orlaisilainen rätti- ja meikkikauppias
- Otik, Tinatuopin isäntä
- Dane-joen sankari, joka oli edellisen kurimuksen aikana taistellut ja kuollut sankari, jolla sanottiin olevan taikamiekka
Pelikerta sujui pj:n näkökulmasta hieman odottamattomasti, mutta siitä huolimatta antoisasti. Pelaajat lähtivät kuljettamaan tarinaa aivan erilaisin eväin kuin mitä itse olin valmistellut, joten tämä pakotti minut improvisoimaan aika paljonkin, mutta se ei oikeastaan haitannut. Pääasia oli, että homma eteni. Oli kyllä mukava kuunnella kun pelaajat veivät tarinaa eteenpäin, ja minä vain loin ympäristöä ja hahmoja.
Improvisaation vuoksi en päässyt vielä hyödyntämään niitä juttuja, mitä olin suunnitellut, mutta ne jäivät nyt varastoon hyödynnettäväksi muuten. Sen sijaan pelikerran anti koostui maailmankuvauksesta (sen olin onneksi suunnitellut jo ennalta, ja toivottavasti Korkiapään kaupunki tuntui pelaajista mielenkiintoiselta). Haltioiden asemaa Thedasin maailmassa sivuttiin vähän, samoin fereldeniläisille tärkeitä koiria ja valtakunnan historiaa. Pelaajilla ja heidän hahmoillaan oli kyllä minusta erittäin tärkeä rooli ja asema tällä pelikerralla, ja se kyllä näkyi mielestäni myös pelaajien panoksessa. Roolipelaamista oli puolin jos toisin, ja pelaajahahmot juttelivat myös keskenään ihan pelin sisälläkin. Pelinjohtajana tätä oli ilo seurata. Myös hahmojen luonteenpiirteet ja maneerit tulivat hyvin esiin.
Seuraavaa pelikertaa odotellessa. Toivottavasti siihen ei ihan yhtä kauaa mene.
Make kirjoitti jo oman hahmonsa näkökulmasta erinomaisen kertomuksen tapahtumista. Tällaiset tarinat ovat mukavia, sillä niissä pääsee käsittelemään enemmän hahmoa ja hänen tuntojaan kuin mitä pelissä pääsee. Lisäksi on mielenkiintoista nähdä tapahtumat myös pelaajan näkökulmasta.
Itse pelikerta alkoi Korkiapään sataman vilinästä ja viime pelikerralla kiinni jääneen haltian kuulustelulla. Tämä oli haastava kohta, sillä viime pelikerrasta oli aikaa, joten aluksi kesti vähän päästä oikeaan vireeseen pelissä. Kun homma alkoi sujua, niin sitten peli kyllä lähti käyntiin.
Haltian kuulustelemalla saatiin selville, että "Sumujen kuninkaana" esiintyvä henkilö oli onnistunut yhdistämään Heräävän meren merirosvot oman kouransa alle armottomuudellaan siitä huolimatta, ettei kukaan oikein tiennyt, missä tämä edes majaili tai miltä tämä näytti. Hänen välimiehenään toimi joku Mustaparta-niminen kääpiö Länsikummun (West Hill) suunnalla. Näitä tietoja hyödyllisemmiksi osoittautui kuitenkin haltialta taistelun jälkeen löytynyt sileä ja musta kivi, jossa oli valkoinen viiru; sen avulla Sumujen kuningas piti yhteyttä tärkeimpiin merirosvokapteeneihinsa.
Tietoihinsa tyytyväisinä seikkailijat päästivät Leroniksi itsensä esitellyn haltian menemään tämän vakuutettua pysyvänsä kaukana seikkailijoista, Heräävän meren rannikolta ja merirosvoista. Tähän haltia suostui mielellään, sillä tämä vaikutti pelkäävän Sumujen kuningasta jopa enemmän kuin vangitsijoitaan. Haltia ei näyttänyt hirveästi uskovan seikkailijoiden mahdollisuuksiin ansaita Sumujen kuninkaasta myönnetty ruhtinas palkkio.
Haltian lähdettyä omille teilleen seikkailijat työstivät uskaliaan (ja pj:lle täysin yllätyksenä tulevan) suunnitelman, jonka avulla he houkuttelisivat Sumujen kuninkaan esiin edellisestä kurimuksesta periytyvän sankarin aarteella. Tarinan mukaan Dane-joen sankarin miekalla olisi taikavoimia, ja epäilemättä tällainen saalis houkuttelisi merirosvopäällikköä.
Suunnitelmaa varten heidän täytyisi vain onnistua huijaamaan Sumujen kuningasta siten, että tämä ainakin olettaisi edelleen toimivansa Leronin kanssa. Niinpä he alkoivat kerätä kokoon suunnitelmansa aineksia ja etsimään sopivaa henkilöä Korkiapään kaupungista, joka osaisi naamioida heidät haltioiden näköisiksi. Tällaiseksi henkilöksi paljastui orlaisilainen Wylla-rouva, joka myi kaupungin torilla tavaroitaan. Hinta oli kova, mutta orlaisilaisen kauppiaan taidot paljastuivat kuitenkin jokaisen hopearahan arvoiseksi, sillä naamioinnin tulos oli varsin kohtuullinen; hämärässä Sumujen kuningas saattaisi jopa mennä lankaan.
Myöhemmin Sumujen kuningas ottikin seikkailijoihin yhteyttä näiden odottaessa Tinatuoppi-nimisestä kievarista vuokraamassaan yksityishuoneessa. Seikkailijoiden tarina löytyneestä taikamiekasta ja Leronina (joka paljastuikin Dironiksi; suippokorvainen paska oli valehdellut) esiintymisestä menivät täydestä, ja tapaaminen Sumujen kuninkaan kanssa sovittiin seitsemän päivän päähän Heräävän meren toiselle puolelle, takaisin Kirkwallin kaupunkiin.
Uusia hahmoja ja muita juttuja:
- Wylla-rouva, orlaisilainen rätti- ja meikkikauppias
- Otik, Tinatuopin isäntä
- Dane-joen sankari, joka oli edellisen kurimuksen aikana taistellut ja kuollut sankari, jolla sanottiin olevan taikamiekka
Pelikerta sujui pj:n näkökulmasta hieman odottamattomasti, mutta siitä huolimatta antoisasti. Pelaajat lähtivät kuljettamaan tarinaa aivan erilaisin eväin kuin mitä itse olin valmistellut, joten tämä pakotti minut improvisoimaan aika paljonkin, mutta se ei oikeastaan haitannut. Pääasia oli, että homma eteni. Oli kyllä mukava kuunnella kun pelaajat veivät tarinaa eteenpäin, ja minä vain loin ympäristöä ja hahmoja.
Improvisaation vuoksi en päässyt vielä hyödyntämään niitä juttuja, mitä olin suunnitellut, mutta ne jäivät nyt varastoon hyödynnettäväksi muuten. Sen sijaan pelikerran anti koostui maailmankuvauksesta (sen olin onneksi suunnitellut jo ennalta, ja toivottavasti Korkiapään kaupunki tuntui pelaajista mielenkiintoiselta). Haltioiden asemaa Thedasin maailmassa sivuttiin vähän, samoin fereldeniläisille tärkeitä koiria ja valtakunnan historiaa. Pelaajilla ja heidän hahmoillaan oli kyllä minusta erittäin tärkeä rooli ja asema tällä pelikerralla, ja se kyllä näkyi mielestäni myös pelaajien panoksessa. Roolipelaamista oli puolin jos toisin, ja pelaajahahmot juttelivat myös keskenään ihan pelin sisälläkin. Pelinjohtajana tätä oli ilo seurata. Myös hahmojen luonteenpiirteet ja maneerit tulivat hyvin esiin.
Seuraavaa pelikertaa odotellessa. Toivottavasti siihen ei ihan yhtä kauaa mene.
tiistai 10. toukokuuta 2011
Kal Trellin muisteloita 2
Rakastettunsa Viondin kuoleman jälkeen Nadurion ei luonnollisesti ollut kovin halukas auttamaan, mutta muutama valittu sana haltian mahdollisista tulevaisuudennäkymistä sai tämän lopulta auttamaan meitä. Hän kuitenkin selvästi pelkäsi henkensä puolesta tekisimme me hänelle mitä tahansa – hänen mukaansa hän ja me olimme jo tuomittuja, eikä kukaan meistä poistuisi kaupungista.
Nadurionin pukeuduttua suuntasimme kohti Käärmekillan miehittämää kujaa, josta toivoimme löytävämme salamurhaajien johtajan, Riondin. Päivä oli liian kaunis palkkatappajien kanssa asioitavaksi, mutta johtolankamme olivat vähissä. Lisäksi Rhadecin ja Jonasin aikaraja kaupungissa oli kulumassa nopeasti umpeen, ja meidän olis pian lähdettävä kaupugnista.
Kohtalo osoitti kuitenkin jälleen oikullisuutensa, eikä asiointi salamurhaajien kanssa sujunut ollenkaan niin kuin olisin toivonut. Emme nähneet vilaustakaan Riondista – itse asiassa emme edes päässeet Käärmekillan puheille ennen kuin Nadurion yritti jo paeta. Paollaan haltia sai itselleen vain tuskallisen kuoleman Jonasin tulipallon tuhotessa paitsi pakenevan haltian niin myös melkoisen osan ahdasta kujaa reunustavista rakennuksista.
Savun lauhduttua ja kiven ja puun palojen sateen lakattua saatoin vain järkyttyneenä katsoa Jonasin loitsun jälkiä. Kuja oli tuhoutunut, enkä voinut kuin rukoilla, että rakennuksissa olleet ihmiset olivat säästyneet pahimmalta; Nadurionin savuava raato todisti, ettei haltia ollut ainakaan päässyt pakoon.
Miettien, millaiseen seuraan olin oikein liittynyt ehdotin, että meidän olisi aika vaihtaa maisemaa. Niinpä kävimme hakemassa varusteemme majatalosta, ja suuntasimme ulos Eversultin pohjoisportista.
Seuraavaksi tiemme vei meidät Proskuriin, josta ostimme ratsut ja täydensimme varusteitamme. Näin varustautuneena suuntasimme edelleen pohjoiseen, Cormyrin pääkaupunkia Suzailia kohti, josta suuntaisimme pohjoiseen. Viimeinen mahdollinen johtolanka Rhadecin ja Jonasin etsimän Barthuksen perään oli, että samanniminen suku löytyi Cormyrin pohjoisosissa sijaitsevasta kaupungista, ja sieltä löytäisin kenties myös johtolankoja omin kysymyksiini – Safros oli perillä Lohikäärmemeren ympäristön asioista paremmin kuin moni muu, ja kenties hänellä olisi tietoa myös Lohikäärmerannikon merirosvojen taustavoimista.
Huhuja, uutisia ja muistiinpanoja:
- Levottomuuksia Cormyrissa: Kuninkaan metsään on pesiytynyt palkkasotureita, jotka aiheuttavat valtakunnalle päänvaivaa.
- Suzailista on muistettava hankkia valtakirjat Cormyrissä oleskeluun.
__________________________________________
Pelikerta jäi harmittavan lyhyeksi, sillä pelasimme vain 2,5 tuntia, josta aikaa jouduttiin käyttämään myös äitienpäiväviikonlopun juoksevien asioiden hoitamiseen. Jonasin repussa painanut saalis sentään saatiin myytyä, ja itse juonessa päästiin periaatteesa paljonkin eteenpäin nyt, kun suuntasimme Cormyriin.
Nadurionin pukeuduttua suuntasimme kohti Käärmekillan miehittämää kujaa, josta toivoimme löytävämme salamurhaajien johtajan, Riondin. Päivä oli liian kaunis palkkatappajien kanssa asioitavaksi, mutta johtolankamme olivat vähissä. Lisäksi Rhadecin ja Jonasin aikaraja kaupungissa oli kulumassa nopeasti umpeen, ja meidän olis pian lähdettävä kaupugnista.
Kohtalo osoitti kuitenkin jälleen oikullisuutensa, eikä asiointi salamurhaajien kanssa sujunut ollenkaan niin kuin olisin toivonut. Emme nähneet vilaustakaan Riondista – itse asiassa emme edes päässeet Käärmekillan puheille ennen kuin Nadurion yritti jo paeta. Paollaan haltia sai itselleen vain tuskallisen kuoleman Jonasin tulipallon tuhotessa paitsi pakenevan haltian niin myös melkoisen osan ahdasta kujaa reunustavista rakennuksista.
Savun lauhduttua ja kiven ja puun palojen sateen lakattua saatoin vain järkyttyneenä katsoa Jonasin loitsun jälkiä. Kuja oli tuhoutunut, enkä voinut kuin rukoilla, että rakennuksissa olleet ihmiset olivat säästyneet pahimmalta; Nadurionin savuava raato todisti, ettei haltia ollut ainakaan päässyt pakoon.
Miettien, millaiseen seuraan olin oikein liittynyt ehdotin, että meidän olisi aika vaihtaa maisemaa. Niinpä kävimme hakemassa varusteemme majatalosta, ja suuntasimme ulos Eversultin pohjoisportista.
Seuraavaksi tiemme vei meidät Proskuriin, josta ostimme ratsut ja täydensimme varusteitamme. Näin varustautuneena suuntasimme edelleen pohjoiseen, Cormyrin pääkaupunkia Suzailia kohti, josta suuntaisimme pohjoiseen. Viimeinen mahdollinen johtolanka Rhadecin ja Jonasin etsimän Barthuksen perään oli, että samanniminen suku löytyi Cormyrin pohjoisosissa sijaitsevasta kaupungista, ja sieltä löytäisin kenties myös johtolankoja omin kysymyksiini – Safros oli perillä Lohikäärmemeren ympäristön asioista paremmin kuin moni muu, ja kenties hänellä olisi tietoa myös Lohikäärmerannikon merirosvojen taustavoimista.
Huhuja, uutisia ja muistiinpanoja:
- Levottomuuksia Cormyrissa: Kuninkaan metsään on pesiytynyt palkkasotureita, jotka aiheuttavat valtakunnalle päänvaivaa.
- Suzailista on muistettava hankkia valtakirjat Cormyrissä oleskeluun.
__________________________________________
Pelikerta jäi harmittavan lyhyeksi, sillä pelasimme vain 2,5 tuntia, josta aikaa jouduttiin käyttämään myös äitienpäiväviikonlopun juoksevien asioiden hoitamiseen. Jonasin repussa painanut saalis sentään saatiin myytyä, ja itse juonessa päästiin periaatteesa paljonkin eteenpäin nyt, kun suuntasimme Cormyriin.
torstai 28. huhtikuuta 2011
keskiviikko 27. huhtikuuta 2011
Rautasynty (Ulla Viertola)
Kuninkaantekijät lainatessani mukaan lähti myös Ulla Viertolan ensimmäinen aikuisille tarkoitettu fantasiaromaani, Rautasynty. Koska luin kirjat peräkanaa, niin tiettyä vertailua ei voinut välttää. Tuo vertailu kääntyi kyllä Viertolan kirjan eduksi.
Rautasynty kertoo kaksi tarinaa. Kirjan tärkeimmän osan muodostaa luostarissa lapsuutensa eläneen Avran tarina. Avra on alkanut epäillä luostarielämänsä mielekkyyttä, ja julmat tapahtumat ajavat hänet lopulta pakenemaan luostarielämää Raudan ja kullan maassa syttyneiden valtataisteluiden keskelle.
Nuo valtataistelut Raudan ja kullan maan ylimyshuoneiden välillä muodostavat tarinan toisen osan. Kuninkaan valtaistuin Kirveslinnassa on tyhjä vanha kuninkaan kuoltua, ja sille riittää halukkaita istujia hauskasti eri eläimien mukaan nimetyistä ylimyshuoneista.
Nämä kaksi juonipolkua näkisin kirjan "pääjuonina", mutta niiden lisäksi vieraillaan myös Raudan ja kullan maan tavallisen väen parissa. Kyrrin maalaiskartanon arki ja uuden ja vanhan emännän valta-asettelu ovat varsinkin alussa tärkeä osa tarinaa.
Minua lukijana Hirsihovin juonittelut kiinnostivat eniten, sillä esitellyt ylimyshuoneet historioineen ja sukuaan kuvaavalle eläimelle tyypillisine piirteineen olivat mielenkiintoisia. Karhun suvun edustaja on esimerkiksi roteva ja yksinkertainen, kun taas Kärpän suvun edustaja on pieni, mitätön ja juonikas. Jo alusta asti on kuitenkin selvää, kuka lopulta tulee istumaan Hirsihovin Kirveslinnan valtaistuimella Raudan ja kullan maata hallitsemassa.
Näin kahden uudehkon suomalaisen fantasiakirjan tarjoamalla vakaalla kokemuksella näkisin, että tällä hetkellä näissä uusissa suomalaisissa fantasiakirjoissa on trendinä mielenkiintoinen ja omaperäinen maailma. Sekä Soiggelin Kuninkaantekijät että Viertolan Rautasynty sytyttivät minut maailmankuvauksellaan, myyteillään ja historiallan. Todella mielenkiintoisia maailmoja! Rautasynnyssä myös tarina toimi hieman paremmin kuin Soiggelin kirjassa, mutta ei tämäkään tarina virheetön ollut.
Eniten Rautasynnyssä häiritsi loppukliimaksin ja kohokohtien puuttuminen. Kirja kulki tasaisesti eteen päin ilman sen suurempia kohokohtia, ja kirjan järisyttävät paljastukset tulivat esille liian nopeasti ja helposti. Ne eivät ehtineet sytyttää ainakaan minua lukijana. Yhtäkkiä oltiinkin jo tarinan lopussa, eikä sekään tarjonnut oikein minkäänlaista yllätystä tai käännettä, vaikka Hirsihovin valtapelin viimeiset käänteet olivatkin aika mielenkiintoisia. Kirjan tarina oli vähän väritön, mutta lopetus tuntuisi tarjoavan jatko-osia.
Mielenkiintoinen maailma, hauskat hahmot ja sujuva, helppolukuinen kieli asettuvat vaakakupissa hieman tylsää tarinaa suuremmaksi eduksi. Jos jatko-osia ilmestyy, niin kyllä minä uskon nekin lukevani. Pisteet Viertolalle varsin monisyisestä juonirakenteesta, sillä yhden näkökulman sijaan tarinaa vietiin eteenpäin monesta eri näkökulmasta ja eri puolilla Raudan ja kullan maata.
Rautasynty kertoo kaksi tarinaa. Kirjan tärkeimmän osan muodostaa luostarissa lapsuutensa eläneen Avran tarina. Avra on alkanut epäillä luostarielämänsä mielekkyyttä, ja julmat tapahtumat ajavat hänet lopulta pakenemaan luostarielämää Raudan ja kullan maassa syttyneiden valtataisteluiden keskelle.
Nuo valtataistelut Raudan ja kullan maan ylimyshuoneiden välillä muodostavat tarinan toisen osan. Kuninkaan valtaistuin Kirveslinnassa on tyhjä vanha kuninkaan kuoltua, ja sille riittää halukkaita istujia hauskasti eri eläimien mukaan nimetyistä ylimyshuoneista.
Nämä kaksi juonipolkua näkisin kirjan "pääjuonina", mutta niiden lisäksi vieraillaan myös Raudan ja kullan maan tavallisen väen parissa. Kyrrin maalaiskartanon arki ja uuden ja vanhan emännän valta-asettelu ovat varsinkin alussa tärkeä osa tarinaa.
Minua lukijana Hirsihovin juonittelut kiinnostivat eniten, sillä esitellyt ylimyshuoneet historioineen ja sukuaan kuvaavalle eläimelle tyypillisine piirteineen olivat mielenkiintoisia. Karhun suvun edustaja on esimerkiksi roteva ja yksinkertainen, kun taas Kärpän suvun edustaja on pieni, mitätön ja juonikas. Jo alusta asti on kuitenkin selvää, kuka lopulta tulee istumaan Hirsihovin Kirveslinnan valtaistuimella Raudan ja kullan maata hallitsemassa.
Näin kahden uudehkon suomalaisen fantasiakirjan tarjoamalla vakaalla kokemuksella näkisin, että tällä hetkellä näissä uusissa suomalaisissa fantasiakirjoissa on trendinä mielenkiintoinen ja omaperäinen maailma. Sekä Soiggelin Kuninkaantekijät että Viertolan Rautasynty sytyttivät minut maailmankuvauksellaan, myyteillään ja historiallan. Todella mielenkiintoisia maailmoja! Rautasynnyssä myös tarina toimi hieman paremmin kuin Soiggelin kirjassa, mutta ei tämäkään tarina virheetön ollut.
Eniten Rautasynnyssä häiritsi loppukliimaksin ja kohokohtien puuttuminen. Kirja kulki tasaisesti eteen päin ilman sen suurempia kohokohtia, ja kirjan järisyttävät paljastukset tulivat esille liian nopeasti ja helposti. Ne eivät ehtineet sytyttää ainakaan minua lukijana. Yhtäkkiä oltiinkin jo tarinan lopussa, eikä sekään tarjonnut oikein minkäänlaista yllätystä tai käännettä, vaikka Hirsihovin valtapelin viimeiset käänteet olivatkin aika mielenkiintoisia. Kirjan tarina oli vähän väritön, mutta lopetus tuntuisi tarjoavan jatko-osia.
Mielenkiintoinen maailma, hauskat hahmot ja sujuva, helppolukuinen kieli asettuvat vaakakupissa hieman tylsää tarinaa suuremmaksi eduksi. Jos jatko-osia ilmestyy, niin kyllä minä uskon nekin lukevani. Pisteet Viertolalle varsin monisyisestä juonirakenteesta, sillä yhden näkökulman sijaan tarinaa vietiin eteenpäin monesta eri näkökulmasta ja eri puolilla Raudan ja kullan maata.
keskiviikko 13. huhtikuuta 2011
Hahmolomake Dragon Age -roolipeliin
Nykyään hahmot tulee väännettyä suoraan tietokoneella, ja paperiset hahmolomakkeet ovat näin etänä pelattaessa jääneet unholaan. Yleensä hahmot tulee väännettyä suoraan tekstitiedostoksi tai täytettävälle pdf:lle, jos sellainen löytyy.
Dragon Ageen löytyy internetistä myös täytettäviä pdf-lomakkeita, mutta näiden heikkoutena on mielestäni se, että niitä on vähän vaikea päivittää, ja hahmon kehittyessä koko hahmo on aina kirjoitettava uudelleen. Lisäksi jotkut täytettävät pdf-tiedostot ovat jotenkin... epävakaita. En tosin tiedä johtuuko tämä minusta vai tiedostoista.
Väkersin joka tapauksessa omaan käyttöön docx-tiedostoksi täytettävän Dragon Age -hahmolomakkeen, joka tuntui täyttäessä ihan toimivalta. Lisäksi doc-tiedostossa on bonuksena muokattavuus: jos esimerkiksi Warrior-hahmoluokan lomakkeesta haluaa pois turhat loitsulistat, niin sehän onnistuu deletoimalla vain se osa lomakkeesta. Vaikka kehitysehdotuksia ja ideoita jo lomakkeeseesta sain, niin itse olin siihen sen verran tyytyväinen, että sen voisi jakaa seuraajille. Lomake löytyy tästä linkistä.
Dragon Ageen löytyy internetistä myös täytettäviä pdf-lomakkeita, mutta näiden heikkoutena on mielestäni se, että niitä on vähän vaikea päivittää, ja hahmon kehittyessä koko hahmo on aina kirjoitettava uudelleen. Lisäksi jotkut täytettävät pdf-tiedostot ovat jotenkin... epävakaita. En tosin tiedä johtuuko tämä minusta vai tiedostoista.
Väkersin joka tapauksessa omaan käyttöön docx-tiedostoksi täytettävän Dragon Age -hahmolomakkeen, joka tuntui täyttäessä ihan toimivalta. Lisäksi doc-tiedostossa on bonuksena muokattavuus: jos esimerkiksi Warrior-hahmoluokan lomakkeesta haluaa pois turhat loitsulistat, niin sehän onnistuu deletoimalla vain se osa lomakkeesta. Vaikka kehitysehdotuksia ja ideoita jo lomakkeeseesta sain, niin itse olin siihen sen verran tyytyväinen, että sen voisi jakaa seuraajille. Lomake löytyy tästä linkistä.
sunnuntai 10. huhtikuuta 2011
Kal Trellin muisteloita 1
Se kaikki alkoi Elversultista. Olin saapunut kaupunkiin Länsiportissa saamani johtolangan perusteella, että merirosvo Kebal Raakapartaa rahoittaneet taustavoimat olisivat toimineet Elversultista käsin. Tämä oli vähäinen johtolanka, mutta sitä minun oli seurattava, sillä minulla oli vain vähän vihjeitä siitä, kuka merirosvojen takana taustavoima voisi olla. Toinen seuraamisen arvoinen vihje olisi vienyt minut aina Cormyriin saakka, joten lähempänä olevaan Elverultiin oli paljon järkevämpää suunnata.
Elversult on hieno kaupunki. Siellä on paljon majataloja, kauppiaita ja kievareita, ja idän shou-kansan yömarkkinat ovat tehneet kaupungista kuuluisan ja varakkaan, joskin myös alamaailma kaupungissa kukoisti. En juurikaan kiinnittänyt huomiota kaupungin eksoottiseen tarjontaan, vaan suunnistin saapuessani suoraa tietä tuttuun kievariin, Oravan oluttupaan. Se on mukava, pieni paikka, jossa yksinäinen matkamies saa rahoilleen vastineeksi maittavaa ruokaa ja turvallisen yöpaikan, sillä kievarinemäntä Serase on palkannut oikein ruiskan ja rotevan puoliörkin ovivahdiksi.
Maksoin ikääntyneenäkin komealle ja lämpimästi hymyilevälle Seraselle suoraan useamman yön vuokran, sillä en uskonut, että tehtäväni Elversultissa olisi ohi muutamassa tunnissa. Tämän todistinkin nopeasti oikeaksi, sillä ensimmäiset, pintapuoliset kyselyni kaupungin pahameineisemmissa osissa eivät tuottaneet oikein tulosta.
Kaksi päivää meni, ja tuo aika tuntui kuluvan hukkaan kuin hiekka sormieni välistä. Turhautuneena vaeltelin kaupungin katuja, ja kyseenalaistin jo tehtäväni mahdollisuudet onnistua; olin menettänyt mahdollisuuteni kostaa Kebal Raakaparralle, ja nyt varmaan epäonnistuisin tässäkin tehtävässä, eivätkä Merihaukat lentäisi enää koskaan Lohikäärmemerellä.
Aaltojen kapteeni kuitenkin hymyili minulle suosiollisesti, sillä palatessani Oravan oluttupaan minua odotti kaksi miestä: raskaaseen haarniskaan pukeutunut soturi ja velhonkaapuun pukeutunut miekkonen. Nämä esittelivät itsensä pappi Rhadec Kardiksi ja velho Jonas Harpelliksi jostain paikasta, jolla oli outo nimi... Pitkäsatula se taisi olla.
Kaksikko kertoi minulle, että he olivat kuulleet kaduilla minun kyselleen elversultilaisen alamaailman perään, ja varovaisena minä nyökkäsin; kaksikkohan saattoi olla vaikka etsimieni tahojen lähettämiä salamurhaajia. Paljastui kuitenkin, että Rhadec ja Jonas olivat samalla asialla kanssani: hekin olivat joutuneet elversultilaisten salamurhaajien uhreiksi, ja yksi heidän tovereistaan oli kuollut salamurhaajien kynsissä. Minusta näytti siltä, että meidän tavoitteemme voisivat palvella toisiaan, ja ehdotin, että yrittäisimme kolmistaan tehdä sen, missä yksi ja kaksi oli epäonnistunut ja löytää johtolankoja.
Söimme vatsamme täyteen emäntä Serasen keittiöstä ja suuntasimme takaisin kaduille, ja näytti tosiaankin siltä, että kohtalo palkitsi meidät yhteistyöstä. Tämä olikin hyvä, sillä salamurhaajien isku ja sen jälkeiset tapahtumat olivat saattaneet Rhadecin ja Jonasin ongelmiin kaupungin lainvartijoiden kanssa, ja heidän oli häivyttävä kaupungista seuraavan auringonnousun aikaan.
Löysimme nopeasti useita lupaavia johtolankoja, joista merkittävimmältä vaikutti kaksi salamurhaajien kiltaa: Demonin hauta ja Käärmekilta. Näistä kahdesta Käärmekilta tunnusmerkkeinä käyttämineen valkoisine asusteineen tuntui sopivan Rhadecin ja Jonasin kuvaukseen salamurhaajista, joten seuraava tehtävämme oli selvittää mahdollisimman paljon itse killasta. Jatkokyselyt paljastivat, että kiltaa johti Lyamathar-niminen, poikkeuksellinen raakana pidetty haltiasalamurhaaja, ja että killan puhemiehinä asiakkaille toimi Viond-niminen haltianeito, jonka löytäisi Ruusukruunun majatalosta.
Viondin löytäminen ei ollut ongelma. Salamurhaajien killan salaisuuksien ostaminen haltianaiselta sen sijaan oli. Minä jos kuka osaan arvostaa naiskauneutta, ja olihan haltia viehättävä siroine piirteineen ja tummine hiuksineen ja silmineen, mutta siitä huolimatta en siihen soppaan olisi sormiani sekoittanut. Hän oli kylmä ja kova puukonheiluttaja, eikä hevillä kertonut haluamiamme tietoja siitä, kuka oli palkannut tappajat Rhadecin ja Jonasin perään. Totuuden nimissä on lisättävä, ettei Rhadecin keräämien salamurhaajien korvien heittäminen pöytään lisännyt Viondin yhteistyökykyä. Oli jo lähellä, ettei tilanne äitynyt verenvuodatukseksi, joten näin parhaaksi meidän perääntyä paikalta.
Emme kuitenkaan luovuttaneet; meillähän oli vielä useita tunteja aikaa selvittää Käärmekillan salaisuudet. Jonas komensi kumppaninsa, Zelenin varjostamaan Viondia yläilmoista, ja me seurasimme sitä pienoislohikäärmeen ja velhon jakaman henkisen yhteyden avulla.
Varjostus johti meidät pienelle, mitäänsanomattomalle talolle kaupungin vähemmän mairittelevassa osassa. Tutkailtuamme taloa tovin kävi talon etuovenpuoleisella parvekkaalla lihaksikas haltiamies, mutta tämän lisäksi emme liikettä nähneet. Niinpä tohdimme päätellä, että tässä ei ollut kyseessä killan tukikohta, vaan kenties Viondin oman asumuksen. Tämä epäilys paljastui myös oikeaksi kiivettyämme talon pienelle parvekkeelle, sillä kuulemastamme päätelle sisällä oli parhaillaan käynnissä selvä tekemisen meininki. Sen parempaa mahdollissuutta yllätykseen emme uskoneet saavamme, joten eipä siinä muuta voinut kuin vetää aseet esiin ja keskeyttää lemmenparin touhut.
Se oli ehkä pienimuotoinen virhe, sillä Viond paljastui myös velhoksi puukonheiluttajan lisäksi. Sitkeäkin se nainen oli, ja taisteli alastomanakin kuin tiikeri, eikä siinä muu auttanut kuin iskeä nainen maahan. Hänen petikumppaninsa sentään saimme kiinni, kunhan vain selvisimme Viondin loitsuista ja kirouksista. Olisi se varmaan ollut raakudessaan meloista katseltavaa: Viondin loitsujen uhriksi joutunut Jonas puhua pälpätti sekavia, juoksi ympyrää ja heitteli loitsuja minne sattui, kun taas minä ja Rhadec olimme hätää kärsimässä kahden alastoman vastustajamme kanssa. Eipä siinä voinut muuta sanoa kuin että ei aina voi onnistua.
Ikävästi siinä kävi niin, että Viond makasi kuitenkin loppujen lopuksi kuolleena makuuhuoneen lattialla, ja sekös löi haltiamiehen tuppisuuksi. Pienimuotoinen vihjailu odottavasta, kiusallisesta kohtalosta sai haltian kuitenkin toisiin aatoksiin, ja pianhan se puhuminenkin alkoi sujua. Haltian nimeksi paljastui Nadurion, ja suostuttelun jälkeen paljastui myös Jonasin ja Rhadecin salamurhaa järjestäneen kiltalaisen nimi: Rionoren.
Tämä löytyisi Käärmekillan turvatalolta, missä odottaisi lisää salamurhaajia.
__________________________________________
Saimme siis minun uuden hahmoni kehiin, ja toimintaakin saatiin aikaiseksi. Kyllä sen huomasi pelatessa, että yksinäisen, hiljaisen suden sijaan hieman pirteämmän ja puheliaamman hahmon pelaaminen on antoisampaa. Pelikerta oli varsin antoisa, ja melkein selviydyttiin ilman taisteluitakin - mutta verenvuodatukseksihan se taas meni kiitos meidän pelaajien valintojen.
EPH:t
- Oravan oluttuvan emäntä Sarase ja hänen puoliörkkipalvelijansa
- haltiasoturitar Viond, joka paljastui myös velhottareksi (rauha hänen muistolleen)
- Nadurion, tuo vähäpukeinen ja selvästi lemmenleikeissä lahjakas haltiaurho
- Rionoren aka "Seuraava uhri"
Esineitä sun muuta härpäkettä
- lumottuja sormuksia
- kaksi pistomiekkaa
- kultaa ja jalokiviä
- papereita, joihin on kirjoitettu ilmeisesti näkymättömällä musteella
Elversult on hieno kaupunki. Siellä on paljon majataloja, kauppiaita ja kievareita, ja idän shou-kansan yömarkkinat ovat tehneet kaupungista kuuluisan ja varakkaan, joskin myös alamaailma kaupungissa kukoisti. En juurikaan kiinnittänyt huomiota kaupungin eksoottiseen tarjontaan, vaan suunnistin saapuessani suoraa tietä tuttuun kievariin, Oravan oluttupaan. Se on mukava, pieni paikka, jossa yksinäinen matkamies saa rahoilleen vastineeksi maittavaa ruokaa ja turvallisen yöpaikan, sillä kievarinemäntä Serase on palkannut oikein ruiskan ja rotevan puoliörkin ovivahdiksi.
Maksoin ikääntyneenäkin komealle ja lämpimästi hymyilevälle Seraselle suoraan useamman yön vuokran, sillä en uskonut, että tehtäväni Elversultissa olisi ohi muutamassa tunnissa. Tämän todistinkin nopeasti oikeaksi, sillä ensimmäiset, pintapuoliset kyselyni kaupungin pahameineisemmissa osissa eivät tuottaneet oikein tulosta.
Kaksi päivää meni, ja tuo aika tuntui kuluvan hukkaan kuin hiekka sormieni välistä. Turhautuneena vaeltelin kaupungin katuja, ja kyseenalaistin jo tehtäväni mahdollisuudet onnistua; olin menettänyt mahdollisuuteni kostaa Kebal Raakaparralle, ja nyt varmaan epäonnistuisin tässäkin tehtävässä, eivätkä Merihaukat lentäisi enää koskaan Lohikäärmemerellä.
Aaltojen kapteeni kuitenkin hymyili minulle suosiollisesti, sillä palatessani Oravan oluttupaan minua odotti kaksi miestä: raskaaseen haarniskaan pukeutunut soturi ja velhonkaapuun pukeutunut miekkonen. Nämä esittelivät itsensä pappi Rhadec Kardiksi ja velho Jonas Harpelliksi jostain paikasta, jolla oli outo nimi... Pitkäsatula se taisi olla.
Kaksikko kertoi minulle, että he olivat kuulleet kaduilla minun kyselleen elversultilaisen alamaailman perään, ja varovaisena minä nyökkäsin; kaksikkohan saattoi olla vaikka etsimieni tahojen lähettämiä salamurhaajia. Paljastui kuitenkin, että Rhadec ja Jonas olivat samalla asialla kanssani: hekin olivat joutuneet elversultilaisten salamurhaajien uhreiksi, ja yksi heidän tovereistaan oli kuollut salamurhaajien kynsissä. Minusta näytti siltä, että meidän tavoitteemme voisivat palvella toisiaan, ja ehdotin, että yrittäisimme kolmistaan tehdä sen, missä yksi ja kaksi oli epäonnistunut ja löytää johtolankoja.
Söimme vatsamme täyteen emäntä Serasen keittiöstä ja suuntasimme takaisin kaduille, ja näytti tosiaankin siltä, että kohtalo palkitsi meidät yhteistyöstä. Tämä olikin hyvä, sillä salamurhaajien isku ja sen jälkeiset tapahtumat olivat saattaneet Rhadecin ja Jonasin ongelmiin kaupungin lainvartijoiden kanssa, ja heidän oli häivyttävä kaupungista seuraavan auringonnousun aikaan.
Löysimme nopeasti useita lupaavia johtolankoja, joista merkittävimmältä vaikutti kaksi salamurhaajien kiltaa: Demonin hauta ja Käärmekilta. Näistä kahdesta Käärmekilta tunnusmerkkeinä käyttämineen valkoisine asusteineen tuntui sopivan Rhadecin ja Jonasin kuvaukseen salamurhaajista, joten seuraava tehtävämme oli selvittää mahdollisimman paljon itse killasta. Jatkokyselyt paljastivat, että kiltaa johti Lyamathar-niminen, poikkeuksellinen raakana pidetty haltiasalamurhaaja, ja että killan puhemiehinä asiakkaille toimi Viond-niminen haltianeito, jonka löytäisi Ruusukruunun majatalosta.
Viondin löytäminen ei ollut ongelma. Salamurhaajien killan salaisuuksien ostaminen haltianaiselta sen sijaan oli. Minä jos kuka osaan arvostaa naiskauneutta, ja olihan haltia viehättävä siroine piirteineen ja tummine hiuksineen ja silmineen, mutta siitä huolimatta en siihen soppaan olisi sormiani sekoittanut. Hän oli kylmä ja kova puukonheiluttaja, eikä hevillä kertonut haluamiamme tietoja siitä, kuka oli palkannut tappajat Rhadecin ja Jonasin perään. Totuuden nimissä on lisättävä, ettei Rhadecin keräämien salamurhaajien korvien heittäminen pöytään lisännyt Viondin yhteistyökykyä. Oli jo lähellä, ettei tilanne äitynyt verenvuodatukseksi, joten näin parhaaksi meidän perääntyä paikalta.
Emme kuitenkaan luovuttaneet; meillähän oli vielä useita tunteja aikaa selvittää Käärmekillan salaisuudet. Jonas komensi kumppaninsa, Zelenin varjostamaan Viondia yläilmoista, ja me seurasimme sitä pienoislohikäärmeen ja velhon jakaman henkisen yhteyden avulla.
Varjostus johti meidät pienelle, mitäänsanomattomalle talolle kaupungin vähemmän mairittelevassa osassa. Tutkailtuamme taloa tovin kävi talon etuovenpuoleisella parvekkaalla lihaksikas haltiamies, mutta tämän lisäksi emme liikettä nähneet. Niinpä tohdimme päätellä, että tässä ei ollut kyseessä killan tukikohta, vaan kenties Viondin oman asumuksen. Tämä epäilys paljastui myös oikeaksi kiivettyämme talon pienelle parvekkeelle, sillä kuulemastamme päätelle sisällä oli parhaillaan käynnissä selvä tekemisen meininki. Sen parempaa mahdollissuutta yllätykseen emme uskoneet saavamme, joten eipä siinä muuta voinut kuin vetää aseet esiin ja keskeyttää lemmenparin touhut.
Se oli ehkä pienimuotoinen virhe, sillä Viond paljastui myös velhoksi puukonheiluttajan lisäksi. Sitkeäkin se nainen oli, ja taisteli alastomanakin kuin tiikeri, eikä siinä muu auttanut kuin iskeä nainen maahan. Hänen petikumppaninsa sentään saimme kiinni, kunhan vain selvisimme Viondin loitsuista ja kirouksista. Olisi se varmaan ollut raakudessaan meloista katseltavaa: Viondin loitsujen uhriksi joutunut Jonas puhua pälpätti sekavia, juoksi ympyrää ja heitteli loitsuja minne sattui, kun taas minä ja Rhadec olimme hätää kärsimässä kahden alastoman vastustajamme kanssa. Eipä siinä voinut muuta sanoa kuin että ei aina voi onnistua.
Ikävästi siinä kävi niin, että Viond makasi kuitenkin loppujen lopuksi kuolleena makuuhuoneen lattialla, ja sekös löi haltiamiehen tuppisuuksi. Pienimuotoinen vihjailu odottavasta, kiusallisesta kohtalosta sai haltian kuitenkin toisiin aatoksiin, ja pianhan se puhuminenkin alkoi sujua. Haltian nimeksi paljastui Nadurion, ja suostuttelun jälkeen paljastui myös Jonasin ja Rhadecin salamurhaa järjestäneen kiltalaisen nimi: Rionoren.
Tämä löytyisi Käärmekillan turvatalolta, missä odottaisi lisää salamurhaajia.
__________________________________________
Saimme siis minun uuden hahmoni kehiin, ja toimintaakin saatiin aikaiseksi. Kyllä sen huomasi pelatessa, että yksinäisen, hiljaisen suden sijaan hieman pirteämmän ja puheliaamman hahmon pelaaminen on antoisampaa. Pelikerta oli varsin antoisa, ja melkein selviydyttiin ilman taisteluitakin - mutta verenvuodatukseksihan se taas meni kiitos meidän pelaajien valintojen.
EPH:t
- Oravan oluttuvan emäntä Sarase ja hänen puoliörkkipalvelijansa
- haltiasoturitar Viond, joka paljastui myös velhottareksi (rauha hänen muistolleen)
- Nadurion, tuo vähäpukeinen ja selvästi lemmenleikeissä lahjakas haltiaurho
- Rionoren aka "Seuraava uhri"
Esineitä sun muuta härpäkettä
- lumottuja sormuksia
- kaksi pistomiekkaa
- kultaa ja jalokiviä
- papereita, joihin on kirjoitettu ilmeisesti näkymättömällä musteella
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)