Seitsemäs kronikka: Kaatunut toveri
10. kythorniaTaistelun jälkeen haavani tulehtuivat ja makasin tajuttomana herätäkseni tänään vain siihen, että toverini ovat jättäneet minut Beregostiin ja lähteneet seikkailemaan ilman minua! Jahka pääsen sängystä ylös, otan heidät kyllä kiinni...
Kaupungilla huhutaan, että sir Martin olisi saanut jonkin läänityksen pohjoisesta. Olisivatkohan toverini lähteneet sinne?
13. kythornia
Tunsin oloni sen verran vahvaksi, että lähdin tovereideni perään. He olivat matkustaneet pohjoiseen, mutta meni tovi, ennen kuin kuin yhytin heidät pohjoisista metsistä. Hyvä, etten saanut miekasta, kun saavuin -- tovereillani oli selvästi jokin tärkeä ja vaarallinen tehtävä kesken.
Toverini vahvistivat Beregostissa liikkuneet huhut. Sir Martin oli saanut erään taistelussa kuolleen ritarin tilukset omakseen, ja oli nyt Devonessen kylän isäntä. Tiluksilla oli kuitenkin heti ongelmia, sillä jokin peto häiritsi paimenia. Tämän pedon sanottiin olevan Bassiluksen jälkeensä jättämä kammottava hurtta.
Pedon surmaamisesta saataisiin varmasti kelpo laulu, joten onneksi ehdin ajoissa paikalle!
Löysimme pedon varsin helposti kiitos Natalinin jäljitystaitojen, joka oli todellakin jonkinlainen luonnoton otus. Se muistutti etäisesti jonkinlaista koiraeläintä, mutta sen niskasta sojotti kammottavia piikkejä, ja sen ihossa oli kammottavia paiseita. Lisäksi huomasimme taistelussa sen sylkemän kuolan olevan myrkyllistä happoa!
Verrattuna moniin kohtaamiimme vaaroihin peto kaatui kuitenkin nopeasti ja suhteellisen vaivattomasti. Pedon luolasta saaliiksi saimme lisäksi oudon kiven, joka tuntui vaihtavan väriä sen mukaan, millaisessa valossa se oli.
Pedon surmattuamme palasimme Devonesseen kiitollisten kyläläisten kestittäväksi. Neuvottelimme sir Martinin kartanon salissa, mitä tekisimme seuraavaksi. Päätimme iltasella, että olisi aika palata Beregostiin ja selvittää Kathargon Punapiiskan ongelma lopullisesti. Suurhiisipäällikkö oli nimittäin päässyt pakoon ainakin kolmenkymmenen kätyrinsä kanssa taistelusta, ja saattaisi aiheuttaa vielä ongelmia.
Vaihtehtoisesti olisimme voineet matkustaa Kynttilälinnaan selvittämään Mustan suden kirotun miekan arvoitusta, mutta koska meillä ei ollut muita arvokkaita kirjoja kuin Hagenin uusi Lathanderin rukouskirja, meitä tuski päästettäisiin sisälle kirjastolinnoitukseen. Hagen taas oli haluton kirjastaan luopumaan, sillä hän oli tullut jumalaisen väliintulon seurauksena uskoon Mustan suden kirotusta miekasta vapauduttuaan. Aurinkoruhtinaan valo lämmitti nyt kovasti sepän sydäntä, vaikka hän ei näyttänyt mielellään asiasta puhuvankaan.
Siispä selvittäisimme välimme Kathargonin kanssa ennen kuin tekisimme mitään muuta.
14. kythornia
Palasimme tänään Beregostiin. Punaisen kimpun sijaan suuntasimme Nauravaan narriin, jossa voisimme nauttia levon lisäksi myös hyvästä musiikista sekä ilonpidosta, ja esitinkin työversioni Verisen solan balladista. Se sai varsin hyvän vastaanoton.
Vaihdoimme hieman uutisia majatalonisännän sekä narrissa iltaa viettävien sotilaiden kanssa. Ilmeisesti olot olivat nyt rauhoittuneet, eikä hiisiä ollut nähty, mutta Kagainilla oli ongelmia omien kapinoivien miestensä kanssa. Ehkä voimme myöhemmin käydä kysymässä kääpiöltä, tarvitsisiko hän apua, mutta huomenna lähdemme jahtaamaan Kathargonia.
16. kythornia
Meidän ei tarvitse enää murehtia Hagenin mietteitä rukouskirjastaan, sillä surukseni minun on kirjoitettava, että Hagen on kuollut.
Kaksi päivää suurhiisiä jäljitettyämme löysimme tiemme vanhalle rauniolinnalle, joka pari vuotta sitten oli vielä ollut koirankuonolaisten hallussa. Koirankuonolaiset oli surmattu tai ajettu pakosalle legendaarisen Abdel Adrianin sekä mannunvartija Minscin toimesta. Minä muistelin, että Minscin eläintoveri, jättilääishamsteri Boo olisi tuhonnut linnan, mutta selvästi olin kuullut tai oppinut tarinan väärin, sillä linna seisoi edelleen ja oli nyt Kathargon Punapiiskan hallussa.
Koetimme hiipiä linnaan tarkastaaksemme, kuinka paljon Kathargonilla oli sotureita jäljellä, mutta ikävä kyllä meidät huomattiin ylittäessämme linnaan johtavaa riippusiltaa. Surmasimme vartijat, mutta pian hiisiä ilmestyi linnasta lisää. Perää pitävä Malcer joutui melkein nuolien tappamaksi, minä putosin sillalta, ja vaikka Martin ja Hagen leikkasivatkin maahan lukuisia hirmuja, ja kaiken kakkiaan suurhisiä täytyi kuolla lähes kaksikymmentä, jouduimme perääntymään kuolettavasti haavoittunutta Hagenia kantaen pois. Estimme suurhiisiä jahtaamasta meitä hakkaamalla riippusillan poikki.
Hagenin viimeinen toive oli, että hänet haudattaisiin Lathanderille pyhitetylle maalle. Se olisi vähintä, mitä voisimme toverimme puolesta tehdä, vaikka matka Beregostiin tulisikin olemaan pitkä ja vaikea...
Kahdeksas kronikka: Linnan valtaus
18. kythorniaKirjoitan tätä Nashkellin kasarmin selleissä. Erinomainen onnemme siis vain jatkuu.
Surun ja murheen vallassa sekä kykenemättä antamaan seurueellemme aikaa levätä tai surra olemme matkustaneet kaksi päivää ankaraa tahtia Nashkelliin. Tänään näimme kuitenkin lopulta Nashkellin komean ja korkean kirkon edessämme, ja saavuimme kaupunkiin.
Ongelmat kuitenkin tuntuivat seuraavan meitä, minne menimmekään. Jo maantiellä Amnin Waukeen-jumalattarella koristettua kolikkoa tunnuksenaan kantavat sotilaat kuulustelivat meitä ankaraan sävyyn ja muistuttivat Nashkellin olevan Amnin valtapiiriä. Sotilaat tuntuivat olevan kovin epäluuloisia kaupunkiin saapuvien muukalaisten kohdalla, mutta ainakin pääsimme kaupunkiin.
Ikävä kyllä Hagenin ruumis oli alkanut jo kärsiä, joten suuntasimme ensimmäisenä Helmin kirkkoon järjestääksemme toverimme palsamoinnin. Nashkellin kirkko oli pyhitetty Oikeamielisten uskonnolle sekä erityisesti Helmille, ja Hagen oli toivonut pääsevänsä Lathanderille pyhitettyyn maahan, joten meidän olisi saatava hänet Beregostiin.
Helmin kirkossa kohtasimme isä Neill-nimisen papin, joka hämmästykseksemme tunsi Natalinin. Pappi kyseli Natalinin aviomiehestä, jolloin saimme tietää, että Natalin oli mennyt aikoinaan Nashkellissa naimisiin, mutta hänen aviomiehensä oli kuollut avioparin lähdettyä seikkailemaan, mikä oli ajanut Natalinin Keltaisen ruusun luostariin. Haavat olivat selvästi Natalinille vielä kipeitä, joten jätimme asian siihen.
Natalinin jäädessä kirkkoon vielä rukoilemaan me muut suuntasimme kaupungille täydentämään varusteitamme. Minä ostin lisää nuolia, sillä suurhiisiltä ottamastani pitkäjousesta olisi vielä varmasti hyötyä, kun taas Martin maalautti Hagenin kilven uudelleen seppäjumala Gondin sekä Auringon herra Lathanderin tunnuksella. Samalla kävimme hakemassa parantavia yrttejä paikalliselta tietäjäeukolta. Vanhuksen putelit maksoivat melko paljon, mutta varmasti köyhä nainen tarvitsikin rahaa. Muut höpöttivät jotain naisen piilottelemista kultakoruista, mutta minä en moista panettelua kuunellut.
Kun olimme täydentäneet varusteitamme ja Natalin oli saanut rukouksensa luettua, suuntasimme Revontulen majataloon. Aioimme suunnitella seuraavaa siirtoamme, mutta sen sijaan kohtasimme vain lisää verenvuodatusta -- mutta onneksi saimme myös uuden toverin riveihimme.
Kohtasimme nimittäin Revontulen majatalossa Brynjar Hurmeraudan miehiä! He olivat suorittamassa tehtävää kapteeninsa puolesta, mutta ikävä kyllä tuon tehtävän luonne jäi salaisuudeksi, sillä merirosvot tunnistivat meidät ja jouduimme puolustamaan henkeämme. Malcer käytti ehkä hieman liian rohkeasti loitsujaan ja melkein poltti koko kievarin, minkä johdosta pääsimme taistelun lopuksi selliin. Taistelussa meitä auttoi sir Martinin vanha tuttu, Alain Trives -niminen mies, joka kuitenkin katosi yhtä nopeasti kuin oli paikalle ilmestynytkin.
Huomenna meidät viedään pormestarin puheille kuulemaan, mikä on rangaistuksemme kievarin polttamisesta ja henkemme puolustamisesta. Ilmeisesti Amnin lait velhouden käytöstä ovat perin ankarat, joten Malcerin loitsut herättivät heidän epäluulonsa.
Natalin nukkuu perin huonosti. Vaivaavatko taistelumme hänen untaan, vai ovatko menneisyyden haamut tulleet kummmittelemaan hänen painajaisiinsa?
19. kythornia
Onneksemme pormestari tunnisti meidät Verisen solan taistelun sankareiksi, joten sanamme saivat lisäpontta hyvästä maineestamme. Lisäksi hän oli saanut riittävästi todistajia kertomaan merirosvojen aloittaneen taistelun, joten pääsimme pälkähästä sakoilla ja majatalon vahinkojen korvaamisella.
Kun olimme selvittäneet velkamme ja Martinin ystävä Alain oli taas liittynyt seuraamme, aloimme suunnitella, mitä tekisimme seuraavaksi. Oli selvää, että suurhiisille tuli kostaa Hagenin puolesta sekä lukuisat rikokset, joihin he olivat syyllistyneet Kalparannikolla, mutta mitä voisimme tehdä?
Minusta ongelma juonti juurensa siihen, että suurhiidet olivat saattaneet asettua hylättyyn linnakkeeseen näin lähelle ihmisasutusta. Vaikka löisimmekin hiidet, olisi rauniolinna miehitettävä, ettei sama voisi toistua. Siispä ehdotin, että pyytäisimme apua Baldurin portista, herttuaneuvostolta. Skie Hopeakilpi ja muut herttuat voisivat määrätä linnaan varuskunnan valvomaan paitsi Amnin rajaa myös ympäröivää erämaata. Jos varuskunnan perustaminen ei tuntuisi houkuttelevalta, varmasti joku innokas ylimys tai ritari voisi ottaa linnan komentoonsa. Tähän tehtävään sopisi mielestäni myös sir Martin.
Ennen kuin linna voitaisiin asuttaa, se olisi kuitenkin tyhjennettävä. Koska asia oli jo ainakin minulle henkilökohtainen, en nähnyt huonona vaihtoehtona käyttää merkittäviksi karttuneita varojamme oman palkkasoturijoukon pestaamiseen hiisien ajamiseksi pois linnasta. Vaikka Malceria moiset kulut huolettivatkin, päädyimme lopulta tähän suunnitelmaan, ja palkkasimme paitsi nashkellilaisia kovanaamoja myös joukkion Kultaisen kypärän komppanian sotureita, jotka kohtasimme kaupungissa. Kultaisen kypärän sotilaat olivat haluttomia rikkomaan sopimuksensa erään kauppiaan kanssa, mutta kun lupasimme heille ylimääräistä bonusta pestirahan lisäksi, alkoi ääni kellossa muuttua. Kagain tuskin olisi ilahtunut palkattuamme hänen miehiään pois heidän jo vastaanottamastaan pestistä, mutta kääpiön vihan me ehtisimme laannuttaa myöhemmin.
Myös Alain Trives lähti mukaamme sillä ehdolla, että kunhan hiisistä olisi päästy, me lähtisimme tutkimaan suunnattomia aarteita kätkevää Safiirijärveä, jonka luokse hänellä oli kartta. Tämä vaikutti mielenkiintoiselta seikkailulta, vaikka Malcer ei ollutkaan erityisen vakuuttunut kartan aitoudesta.
24. kythornia
Valitettavasti matkamme takaisin hiisilinnalle ei sujunut aivan suunnitelmien mukaan, vaan eksyimme pahemman kerran matkallamme, ja retken aikana katosi pelkästään neljä miestä metsään eksyneinä. Kun sitten vihdoin pääsimme linnalle, lähestyimme sitä väärältä puolelta ja jouduimme linnan läheisyydessä piileskelevien koirankuonolaisten yllättämäksi.
Koirankuonolaisilla oli apunaan epäpyhiä loitsuja käyttävä shamaani, ja taistelusta tuli verisempi kuin meillä ehkä olisi ollut varaa. Vaikka Martin sekä palkkasoturien päälliköt Iso-Ron ja Jorak kaatoivat miekoillaan ja kirveillään lukuisia hirviöitä, Malcerin loitsut kärvensivät niitä ja minä ammuin melkein nuoliviineni tyhjäksi, koirankuonolaiset taistelivat viimeiseen hirmuun. Useita miehiämme kaatui taistelussa, emmekä olleet vielä edes kohdanneet suurhiisiä. Linna on kuitenkin niin lähellä, että meidän on kuitenkin yritettävä hyökkäystä, kunhan olemme vain keränneet voimia sekä sitoneet haavamme. Ikävä kyllä joukkiomme sotilaat alkavat epäröidä kovien tappioidemme tähden, vaikka yritimmekin heitä rohkaista.
Onneksemme suurhiidet eivät ole tulleet tutkimaan, mitä linnan eteläpuolella tapahtuu, vaikka he selvästi taistelumme huomasivat. Hekin ampuivat useita pakenevia koirankuonolaisia sekä tiedustelevaa Alainia, mutta linnastaan he eivät ole suostuneet poistumaan. Meidän kannaltamme edullista, joskin outoa.
25. kythornia
Voitto! Hiisien linna on meidän!
Vaikka taistelu oli verinen, onnistuimme yllättämään suurhiidet heidän omassa linnassaan. Natalin, Malcer ja Alain kapusivat Natalinin viime kerralla löytämää rapistunutta muuria yhteen linnan torneista, surmasivat siellä vartioivat hiidet ja antoivat meille muille tulitukea meidän hyökätessämme etuportista. Hiisien kiviansat tai ankara vastarinta eivät kyenneet murtamaan päättäväistä hyökkäystämme, ja kaadoimme suurhiidet viimeiseen hirviöön.
Se mitä, löysimme linnasta, herätti kuitenkin vain uusia kysymyksiä. Kathargon Punapiiskaa ei kuitenkaan linnassa näkynyt, vaan hän oli jättänyt miehilleen vain käskyt puolustaa linnaa, pysyä ehdottomasti linnassa ja odottaa, kun hän oli viemässä uhrilahjaa "Valtiattarelle", kuka tämä henkilö olikaan. Ohjeissaan Kathargon käski pitämään ehdottomasti huolta myös altaista.
Altaat. Sitä näkyä en unohda varmasti koskaan. Mustassa öljymäisessä liejussa kellui erinäisissä kehitysasteissa olevia suurhiisiä! Tällaisilla epäpyhillä riiteillä Kathargon oli luonut armeijansa? Kauhusta sekaisin ehdotin, että tuhoaisimme nuo mustat altaat ja niiden sisällön, mutta kun ensimmäinen keskenkasvuinen... olento nostettiin altaasta ja poljettiin hengiltä, tunsin sisälläni piston. En kyennyt katsomaan enempää, vaan siirryin sivummalle. Näin, että myös Natalin tunsi olonsa tukalaksi.
Suurhiidet olivat pahoja hirviöitä, joiden raakuus oli todistettu moneen kertaan. Silti jokin minussa pohti, olisiko ollut jokin muu ratkaisu, kun Malcerin loitsuillaan sytyttämien altaiden mustat savupylväät kohosivat taivaalle.
Päätimme jäädä puolustamaan linnaa siltä varalta, että Kathargon palaisi. Meillä on kuitenkin jäljellä alle kymmenen palkkasotilasta, joten lähetimme sir Martinin korpin avulla sanan Beregostiin, jossa pyysimme apua Kathargonin lyömiseksi lopullisesti.
Vaikka Kathargon oli vielä vapaa, löysimme ainakin linnan valtaistuinsalista hänen piilotetun aarteensa. Alain löysi nimittäin kätkön, jossa oli kaiken kaikkiaan neljätuhatta hopearahaa sekä arvokkaaksi paljastunut, kullalla silattu lohikäärmeen muotoiseksi veistetty kampa! Rahoilla maksoimme palkkasotilaiden pestirahat sekä bonukset, kun taas kamman pidimme itse.
