Kahdestoista kronikka: Kohti Miekkojen merta
23. päivä eleasista
Retki Safiirijärvelle oli samaan aikaan sekä menestys että kirvelevä tappio, sillä Nashkelista mukaamme tullut Alainin ystävä pohjoisesta, velhotar Gwendyn, menehtyi järvellä piileskelleiden peikkojen käsissä. Vaikka tuttavuutemme jäikin lyhyeksi, ei saaliin tuoma menestys tee tätä menetystä yhtään vähemmän kirveleväksi.
Joukkiomme on kokenut paljon menetyksiä, mutta loppujen lopuksi seurueemme vanhin kaarti on pysynyt varsin muuttumattomana. Natalin ja Malcer ovat olleet nyt pisimpään matkaseuranani, mutta sir Martin ja Alain ovat myös pysyneet seurueessamme pitkään, eikä ole mitään syytä uskoa, etteikö näin olisi jatkossakin. Sir Martin on ottanut seurueemme johtajan roolin, mikä tietenkin vähentää minun vastuutani ja jättää enemmän aikaa näille kirjoituksilleni. Toisaalta näkisin, että meillä kaikilla on ryhmässämme tärkeä rooli, ja päätökset teemme varsin tasavertaisina. Näin sen kuuluu mielestäni ollakin, ja toveruuden side on johtojärjestystä voimakkaampi yhteiselon takaaja.
Safiirijärveltä suuntasimme takaisin pohjoiseen ja pysähdyimme lepäämään Martinin tiluksille Devonesseen. Martinin jäädessä hoitamaan vielä asioitaan me muut suuntasimme Beregostiin hakeaksemme piispa Keldathiltla Mustan suden miekan. Oli aika hankkiutua siitä kapistuksesta lopullisesti eroon.
Ikävä kyllä miekanhaku ei ollut aivan niin yksinkertaista kuin toivoimme. Paljastui nimittäin, että vanha palkollisemme Jorak oli joutunut jo aikaisemmin suurhiisiä vastaan taistellessame miekan kirouksen valtaan, ja oli nyt palannut Nashkelista pohjoiseen hakemaan miekkaa. Hän paljastui myös Kagainin Kultakypärän komppanian luopioksi, ja jäljittäessämme Jorakin varastamaa miekkaa satuimme myös pelastamaan Kagainin, jota Jorak tovereineen koetti saada paljastamaan aarteidensa olinpaikan.
Jorakin päihittäminen ei ollut liioin aivan helppoa, sillä hänen siteensä Mustan suden miekkaan oli jo vahva, ja saatuamme hänet kerran maahan hän nousi vain entistä vahvempana, miekan riivaamana. Mustan suden miekan voima oli kiistämätön, ja kun saimme Jorakin kaadettua vihdoin lopullisesti, oli selvää, ettei kuolevaisten käsien ollut viisasta tuohon kapistukseen koskea.
Piispa Keldathilta saimme pyhin loitsuin suojatun teräsarkun, jossa kantaisimme miekan pohjoiseen. Martinin lukittua laatikon hän antoi avaimen minun säilytettäväkseni, ja tuo avain riippuu tätäkin kirjoittaessani Lalaithin riipuksen ketjussa kaulassani.
Aiomme lähteä huomenna Baldurin porttiin suunnataksemme Brynjar Hurmeraudan perään, kuten minä Zorl Miyarin kanssa sovin. Samalla toivomme voivamme hankkiutua miekasta eroon pohjoisessa aikaisemman suunnitelmamme mukaisesti – palauttamalla miekan hautaan, josta se on viety. Kagain, jonka maine etelässä on kärsinyt lukuisten onnettomuuksien tähden lähtee mukaamme. Häpeäkseni minun on myönnettävä, että meillä on ollut oma osamme kääpiön onnettomuuksiin, palkkasimmehan juuri me Jorakin, vaikka hänellä oli pesti ja tehtävä Kultaisen kypärän komppaniassa, mikä osaltaan johti Kagainin maineen tärveltymiseen.
27. päivä eleasista
Matkamme Baldurin porttiin sujui vailla sen suurempia välikohtauksia. Pysähdyimme lepäämään Auttavan käden kievarissa matkallamme, ja tyytyväisenä saimme havaita, että Bentley Peilinvarjon kievarissa asiat olivat varsin hyvin, vaikka Mustakynsien komppania viipyili edelleen linnan ulkopuolella. Kagain ei ollut kovin tyytyväinen nähdessään kilpailijansa sekä vihollisensa, mutta onneksi saimme rauhoitettua hänet, enenn kuin mitään kahinoita ehti alkaa.
Valitettavasti Alain ei osoittanut samanlaista mielenmalttia, vaan sekoili juovuspäissään hajottaen temppuilullaan paitsi pöytiä niin myös Bentleyn taloa koristavan, komean hirvenpään. Onneksi siitä selvittiin rahalla, mutta toivottavasti varkaamme osaa jatkossa pitää korkin tiukemmalla – tai mielellään vaikka pysyy koko pullosta erossa.
Auttavan käden kievarilta tiemme jatkui pohjoiseen, ja saavuimme Porttiin tänä iltana. Käärmesillalla kohtasimme vanhan tuttumme, jota autoimme aikoinaan Portista lähtiessämme, Danthelon nimisen kääpiön. Hän tunsi myös Kagainin ja tarjosi meille yösijaa, sillä vaikka hän pitikin pääasiassa sepänpuotia, hänellä oli myös vuokrahuoneita talonsa yläkerrassa. Kääpiöseppä tarjoutui myös karaisemaan minun Thaerum Fuiruinilta ostamani väkipuukot entistä terävimmiksi, mikä sopi minulle paremmin kuin hyvin.
28. eleasista
Päivä oli kiireinen, sillä Zorl Miyarilla riitti meille tehtävää. Merille lähtö oli jo käsillä, mutta kauppahuoneen päämiehellä oli ongelmia saada jokaisen laivan kapteenit kuriin. Minun nimissäni olevan laivan kapteeni, Tarashina-niminen tethyriläinen, ei nimittäin halunnut ottaa lieskanyrkkejä laivalle.
Kapteenilla ei tuntuntu oikein kunnon perusteluja haluttomuudelleen olevan, ja lopulta pääsimmekin jonkinlaiseen sopuun. Laivalle otettaisiin lieskanyrkkejä, mutta upseerien sijaan palkkasotilaita komentaisi seurueemme, ja kapteeni Tarashinalla olisi päätäntävalta laivan kaikkiin asioihin.
Seuraavaksi Zorl halusi meidän käyvän Gondin pyhätössä puhumassa ylipapille, jolla oli matkallemme Gondin alkemistien ja pappien suunnittelemia erikoisaseita. Aseet, ballistoilla käytettävät punahehkuiset taistelukärjet, kyllä saimme, mutta ennen kuin ehdimme hyvästellä ylipapin, hänen työhuoneensa varjoihin tiivistyi mustaan kaapuun verhoutunut hahmo, joka harppasi ylipapin luokse ja surmasi tämän.
Mikä murhaajan motiivi teoilleen olikaan, ainakin hän yritti varastaa Gondin temppelin salaisia suunnitelmia sisältävän laukun, joka oli ollut ylipapin hallussa. Onnistuimme estämään varkauden, mutta emme päässeet kuulustelemaan salamurhaajaa, sillä Alain surmasi tämän kylmäverisesti minun jähmetettyä hänet loitsuillani paikoilleen. Suoraan sanottuna Alainin mielivaltainen toiminta alkoi herättää ärtymystä meissä muissa, mutta tivatessamme asiaa häneltä emme saaneet oikein vastausta tai lupausta, että asiat tulisivat muuttumaankaan. En tiedä, kuinka kauan seurue voi jatkaa tällä tavoin.
Palatessamme kertomaan Zorlille tapauksesta kauppamestarin luona oli myös uusi vieras. Zorl oli ottanut asiakseen selvittää isäni salaperäistä murhaa, ja oli pestannut pohjoisesta maahistutkijan selvittämään asiaa. Maahisen tutkimukset olivat paljastaneet, ettei isääni ollutkaan murhannut kukaan hänen kilpailijoistaan, vaan äitipuoleni sukulaisineen oli kuin olikin ollut oikeassa. Isäni kuolema oli ainakin välillisesti minun syytäni, sillä hänet oli murhannut punainen velhotar sekä hänen punatukkainen kätyrinsä, jotka olivat yrittäneet murhata Amnin lähettiläs Andoshal Alibakkarin. Heidän oli täytynyt kiduttaa isästäni meidän käyttämämme piilopaikka, minkä jälkeen he olivat tappaneet tämän.
Toverini yrittivät helpottaa syyllisyyteni taakkaa, mutta heidän lohduttavat sanansa eivät saa minua unohtamaan lukuisia riitojani sekä isäni ankaraa, pettynyttä ilmettä. Kuinka monta vuotta riitelimme yhdentekevistä asioista – kuinka monta vuotta tuotin isälleni pettymyksen vain koska en tiennyt hänen tekemiensä valintojen perusteluja? Nyt, viimeisenä loukkauksena, olin saattanut hänet hautaan.
Pahinta oli, että vaikka olimme surmanneet punaisen velhottaren, hänen salamurhaajakätyrinsä oli päässyt pakoon, joskin pahoin haavoittuneena. Zorlin palkkaaman tutkijan mukaan hän oli astunut laivaan etelään. Jos tiemme koskaan kohtaisivat, tappaisin tuon nartun, mutta sitä ennen oli selvitettävä asiat Brynjar Hurmeraudan kanssa sekä ratkaistava Mustan suden miekan ongelma.
Illan päätteeksi Zorl kertoi meille ja kapteeneille suunnitelmansa. Tehtävänämme olisi saada Brynjar Hurmerauta kiinni, ja koska hän purjehti merillä Ruathymin saarilta, tämä oli järkevin paikka aloittaa hänen etsintänsä. Naamioituisimme tavallisiksi kauppalaivoiksi ja toimisimme samalla Baldurin portin lähettiläinä, jotka vierailisivat Ruathymin kuninkaan, Hänen majesteettinsa Aumarkin luona muistuttamassa Ruathymin velvollisuuksista merten turvallisuuden ylläpitämiseksi.
Oli melkoinen kunnia, kun Zorl ehdotti minua Portin lähettilääksi. Toivottavasti olisin tuon kunnian arvoinen ottaen huomioon kokemattomuuteni moisissa asioissa, vaikka olinkin perheeni kauppa-asioita seuratessa nähnyt ja oppinut monenlaista. Sir Martinista tehtiin laivastomme komentaja, joka taistelutilanteessa ottaisi komennon kapteeneilta. Tämä ei kapteeneita – tai mukaamme tulevaa lieskanyrkkien luutnanttia – tuntunut ilahduttavan, mutta ainakin laivastomme oli nyt hyvissä käsissä.
2. eleintiä
Tästä matkasta tulikin vallan erilainen kuin uskoin!
Laivastomme purjehti luoteeseen hyvää vauhtia vailla sen kummempia välikohtauksia. Pohdimme, mitä tuleman pitää, ja keräsimme yhteen tietojamme Ruathymistä, mikä tarkoitti tässä tapauksessa, että muutamia tarinoita lukuunottamatta emme tienneet valtakunnasta juuri mitään.
Tarashina on paljastunut päteväksi ja varmaksi kapteeniksi, mutta lämpimin sydämin voin sanoa, että välimme ovat lämmenneet paljon läheisemmiksi kuin alunperin uskoin. Valitettavasti kapteenin perämies, musta jättiläinen nimeltään Madharo, tuntuu myös arvostavan kapteeniaan muutenkin kuin päällikkönä. Tosin näyttää siltä, että Tarashinalla riittää tarmoa kyllä meille molemmille.
Tästä tuli todellakin erilainen matka kuin ajattelin.
6. eleintiä
Saavuimme tänään vihdoin Ruathymiin. Matka on ollut raskas kiitos niin kapteenimme tarmon kuin merien vaarojenkin, enkä usko saarivaltakunnan vastoinkäymisten koettelevan meitä enemmän kuin purjehduksemme Miekkojen merellä.
7. eleintiä
Tapasimme tänään paitsi Ruathymin kuninkaan myös itsensä Brynjar Hurmeraudan. Merirosvo saapui kovistelemaan meitä itsensä Aumarkin hoviin, mutta uskon meidän onnistuneen puhumaan kuninkaan pikemminkin meidän puolellemme kuin maanmiehensä. Luulenpa myös solvanneeni tuota kurjaa ja kirottua ryöväriä niin, ettei hän malta olla iskemättä kimppuumme, kun lähdemme takaisin merille.
8. eleintiä
Olin oikeassa, olin onnistunut raivostuttamaan Brynjarin, joka ei iskenyt kimppuumme vain yhdellä tai kahdella laivalla, vaan peräti kuuden laivan laivastolla! Mikä pahinta, merirosvo päätti hyökätä juuri, kun myrsky alkoi keikuttaa laivojamme.
Yhden laivan onnistuimme upottamaan ballistoillamme, ennen kuin se ehti lähellemme, mutta kahden Brynjarin laivan kanssa jouduimme lähitaisteluun samalla kun kaksi muuta laivastomme alusta taistelivat muita merirosvoja vastaan.
Tuossa taistelussa koeteltiin sekä velhojen että soturien voimia. Brynjarin skaldi heitti niskaamme jäätä ja salamoita, Malcer vastasi mahtinsa tulella ja uskon minunkin vähäisempien loitsujeni tehneen ainakin jonkinlaista vahinkoa. Sir Martin johti miehistömme lähitaistelua Natalinin kanssa, ja merirosvoja kaatui kuin heinää, kunnes laivaamme loikkasi itse Brynjar Hurmerauta lähimpien miestensä kanssa.
Onni tai kohtalo toi Brynjarin minun eteeni, ja vaikka väkipuukoistani ja miekkataidoistani ei kenties ollutkaan vastusta merirosvolle, saatoin todistaa Brynjarin kaatuvan, kiitos Alainin loitsujen. Kapteeninsa menetettyään muut merirosvot menettivät halunsa taistella, ja yhteenotto oli nopeasti oli.
Myrsky kuitenkin jatkuu vieläkin, ja se on vihollisena yhtä armoton kuin katalinkaan merirosvo.
Kolmestoista kronikka: Verta ja tulta Ikikesässä
14. eleintiä
Pääsimme vihdoin Ikikesän satamaan, ja toverini ottivat heti kiinni mahdollisuudesta saada kuivaa maata jalkojensa alle. Itse jäin mieluummin laivaan lepäämään ja pohtimaan tulevaisuutta. Jotain siinä oli puhetta, että kapteenimme Tarashina oli antanut jonkin paketin vietäväksi kaupungille, mutta en kiinnittänyt silloin asiaan huomiota – ehkä olisi pitänyt.
Minua kiinnosti kaupungilla kuriirina toimimisen sijaan tulevaisuus nyt, kun Tarashina luovuttaisi laivansa minun johtooni sekä omistukseeni Zorl Miyarin kanssa tehdyn sopimuksen mukaan. Nyt, kun huoneeni velka Miyrarille oli maksettu, voisin purjehtia uudella laivallani minne haluaisin ja tehdä elämälläni, mitä haluaisin. Enää minua ei määräisi sen enempää elossa olevat sukulaiset kuin isäni haamukaan.
Päätin nimetä laivan Myrskykeijuksi tuon pienen mutta nopsan ja tarkkavainuisen linnun mukaan. Myöhemmin Malcer kyllä epäili nimivalintaani, mutta onneksi hänellä on oikeutensa epäilyihinsä toverinani ja minulla oikeus nimetä laivani millä tavalla haluan.
Uutta laivaani ihaillessani huomasin kuitenkin laivaamme lähestyvän lieskanyrkkejä. Selvisi, että lieskanyrkkien luutnantti Lenta Moore oli tulossa pidättämään Tarashinaa. Koska en todellakaan ollut antamassa uskollista toveria noin vain rikollisena tuomittavaksi, Moore lähti hakemaan lisämiehiä Ikikesän linnasta lieskanyrkkien jäädessä vahtimaan alusta. Luottamukseni Tarashinaan oli kuitenkin ennenaikaista, sillä Mooren lähdettyä Myrskykeijun entinen kapteeni myönsi kauttarantain syytösten olleen aiheellisia.
Kun vielä paljastui, että ilmeisesti Tarasihnan tovereilleni antamassa tehtävässä oli ollut jotain epäselvyyksiä, ja Alainikin oli onnistunut jotenkin saamaan itsensä myrkytetyksi, päätin, että entisen kapteenimme ei ollut enää tervetullut laivassamme. Tarashina ei tästä ollut kovin ilahtunut vaan vannoi vielä saavansa takaisin sen, mitä hänelle kuului. Oletimme hänen tarkoittavan Myrskykeijua, mutta paljastuikin, että hänellä oli muita suunnitelmia.
Asiat olisivat ehkä menneet toisin, jos olisin ollut kärsivällinen ja luottanut Tarashinaan. Hänellä ei tuntunut olevan nimittäin mitään tekemistä paketin kuljetukseen saati Alainin myrkytykseen liittyvien syytösten kanssa.
Koska Tarashina vei miehistönsä mukanaan, meidän oli ryhdyttävä pestaushommiin. Otimmekin perämieheksemme Jan Serhat -nimisen merenkulkijan, jolla tuntui olevan hieman pelätty maine merenkulkijoiden joukossa. Hänen kerrottiin kadonneen meren syvyyksiin ja palanneen sieltä, mistä merimiehet eivät koskaan palanneet, mutta koska hän vaikutti pätevältä henkilöltä, joten päätin luottaa häneen. Hänen kanssaan aloimmekin pestata uutta miehistöä, etunenässä aliperämieheksi Ivilar Arathalen -nimisen, innokkaan puolihaltian.
Pestauspuuhamme jäivät kuitenkin kesken, kun Tarashinan suunnitelmat imaisivat meidät mukaansa. Entisen kapteenimme suunnitelma oli nimittäin hämätä levottomuuksilla kaikki lieskanyrkit sisämaahan viettävälle muurille samalla, kun Tarashina miehineen otti haltuunsa laivan satamasta. Laiva ei ollut Myrskykeiju, vaan toinen, Tuulispää nimeltään.
Havaitsimme Tarashinan vilpin ja palasimme satamaan lieskanyrkkien kanssa. En kuitenkaan halunnut olla vangitsemassa entistä toveriamme, vaan katsoin avuttomana sivusta, kuinka Tarashinan miehet ja lieskanyrkit sekä muut toverini ottivat yhteen. Verenvuodatus äityi tulipaloksi Malcerin tulipallojen lennellessä, ja monta henkeä menetettiin turhaan.
En tiedä, oliko kyse oikeudesta. Martin niin tuntui ainakin uskovan, mutta minusta olisi ollut parempi antaa Tarashinan purjehtia Miekkojen merelle. Nyt hän vain jäi vangiksi, ja monta hyvää miestä kuoli niin merimiesten kuin lieskanyrkkienkin riveistä.
Neljästoista kronikka: Loppu
7. Marpenothia
Tarashinan kohtalon jälkeen minulla on ollut vaikeuksia tarttua kynääni ja jatkaa merkintöjäni. Paljon on kuitenkin ehtinyt tapahtua, ja ehkä kirjaamalla tärkeimmät tapahtumat ylös saan jonkinlaisen rauhan. Jotenkin minusta tuntuu, että se on kuitenkin turha toivo.
Palkkioksi Brynjar Hurmeraudan saattamisesta oikeuden eteen sain palkkioksi isäni ostaman laivan, jonka nimesin Myrskykeijuksi. Täydensimme laivan varastoja sekä miehistöä, jolloin seurueeseemme liittyi myös kuuluisa -- ja pahamaineinen -- merenkulkija, Jan Serhat, josta tuli matkatoverimme lukuisiin seikkailuihimme.
Laivan ylläpito oli paljon kuluttavampaa kuin olin itse miehistönä työskennellessäni ymmärtänyt, ja jouduinkin sekaantumaan kaupankäyntiin ja sopimusneuvotteluihin. Huomasin, että laivani kapteenina jouduin mukaan juuri siihen puuhaan, jota olin isäni luota paennut. Olisiko isä ollut ylpeä vai ivallisen huvittunut nähdessään, mihin valitsemani polku minut oli vienyt, muistan pohtineeni.
Ennen lähtöämme Ikikesästä kerrytimme varojamme auttamalla paikallista kauppiasta ja maankulkijaa hänen uponneen laivansa lastin palauttamisessa. Tuo tehtävä ei olllut helppo, sillä laivanhylkyä vartioivat paitsi meren syvyyksissä piileskelevät hirviöt myös rannalla odottavat kykloopit, jotka olivat upottaneet lukuisia laivoja tuohon pahamaineiseen lahteen Ikikesän lähettyvillä. Palkkio oli kuitenkin vaaran arvoinen, sillä lastin pelastamillamme varoilla saatoin varustaa laivan ja palkita tuoreen miehistöni.
Ikikesästä suuntasimme pohjoiseen mukanamme lastia itseltään Ikikesän lordi Nasherilta. Jäätuulen laakson Kymmenellä kaupungilla oli nimittäin ongelmia sekä hirviöiden että barbaarien kanssa, ja kaupungeista suurimman, Bryn Shanderin, päämies oli ostanut Ikikesästä aseista useilla tuhansilla kultarahoilla.
Matka Jäätuulen laaksoon ei sujunut kuitenkaan välikohtauksitta. Merellä kohtasimme myrskyn, joka oli upottaa Myrskykeijun, ja ennen laaksoon pääsyämme jouduimme maksamaan runsaat tullit kääpiöille, jotka asuivat Rautamestarin kaupungissa. Tuskin olisimme edes päässeet jatkamaan matkaamme Shengaerne-jokea ylävirtaan, ellemme olisi suostuneet ensin selvittelemään kääpiöiden Rautamestarin alueelle vaeltaneiden barbaarien välejä. Autoimme barbaareja tuhoamalla heidän kotimaillaan vaeltavan jetin sekä jäänoidan haamun epäkuolleine palvelijoineen. Barbaarit eivät kuitenkaan ehtineet iloita uutisistamme, sillä heimon kimppuun oli hyökännyt mittava örkkiryövärien joukkko. Autoimme barbaareita sen, minkä pystyimme, ja lupasimme varoittaa muita barbaariheimoja, jos heitä kohtaisimme.
Matkan aikana olin huomannut, että mahtini, jota olin harjoittanut lähinnä harrastusmielessä, oli alkanut kasvaa. Näin outoja unia ja kuulin valveilla eriskummallisia ääniä ja näin näkyjä. Ikikesässä olin tutkinut asiaa ja todennut, että äitini kansan verenperintönä saamani taikuus oli ilmeisesti heräämässä. Olin käytellyt mahtia säästeliäästi ilmoittamalla esimerkiksi Baldurin porttiin tehtävämme onnistumisesta sekä Tarashinan kohtalosta, ja nyt varoitin kääpiöitä barbaareita kohdanneesta uhasta.
Purjehdimme Shengaerne-jokea ylävirtaan ja saavuimme lopulta Kymmenen kaupungin alueelle. Tapasimme sekä satamakaupunki Targosin puhemies Madvorin että Bryn Shanderin Cassiuksen, teimme kauppaa ja saimme miellyttävät voitot Ikikesästä tuomistamme aseista. Minun korjauttaessani laivaani muut toverini auttoivat Serhatia jonkin tämän haluaman muinaisesineen löytämisessä. Esine liittyi jollain tavalla Serhatin mustaan maineeseen merenkulkijoiden parissa, ja perämieheksi pestattu toverimme olikin äärimmäisen suojelevainen esineen, jääpalaa muistuttavan kristallin, suhteen. Jouduimme jopa yhteenottoon esinettä etsimään tulleiden Uluti-heimon barbaarien kanssa matkustaessamme Kuldahariin, jonka lähettyvillä Kresselack Mustan suden hauta kuulemma sijaitsi.
Syksy alkoi jo kääntyä talveksi, mutta Kuldaharin outo, lumottu tammi tuntui suojelevan pientä kylää sään ankarimmalta kouralta. Toivottavasti jumalat suojelisivat kaupunkia myös tulevissa koettelemuksissa, sillä suorittaessamme tehtäväämme palauttaa Mustan suden miekka omistajansa hautaan saatoimme auttaa synkkiä voimia. Autettuamme kuldaharilaisia saalistamalla remorhaz-hyykäärmeen kaupungin arkkidruidi oli varoittanut meitä, ettei Varjojen laakson henkiä kannattanut häiritä, sillä vaikka Mustan suden haamu olikin vangittu hautaansa, se oli edelleen mahtava ja juonikas. Laskeuduttuamme hautaholveihin saimme todeta tämän myös itse, sillä selvästi Kresselack oli käynnistämässä jotain juonikasta suunnitelmaa. Hänellä oli nimittäin vankinaan seikkailija Jäätuulen laaksosta, jonka tunnistimme aikaisemmin Kymmenessä kaupungissa auttamamme eränkävijän aviomieheksi.
Yrityksemme vapauttaa mies osoittautuivat kuitenkin turhiksi, ja Kresselackin haamu epäkuolleine palvelijoineen oli liian vahva. Minä makasin verissäpäin suurimman osan taistelua, kun muut koettivat ajaa luurankosotureita, aaveita ja varjo-olentoja pois kimpustamme. Lopulta jouduimme pakenemaan jättäen sekä Mustan suden miekan että laaksolaisen Kresselackin huomaan.
Periaatteessa suoritimme tehtävämme, eikä Mustan suden miekan kirous enää piinaisi ihmisiä aseen ollessa jälleen Kresselackin haudassa, mutta olimme hylänneet viattoman miehen kuolemaakin kammottavampaan kohtaloon. Näen edelleen yöllä painajaisissani tuon miehen piinatut kasvot ja kuulen Kresselackin pahaenteisen naurun. Jättääkö osoittamani pelkuruus minua koskaan rauhaan -- helpottaako syyllisyys? Vain aika voi sen kertoa.
Seurue sai tehtävänsä suoritettua ja kampanja sai päätöksensä, vaikka selvittämättömiä juonilankoja jäikin vielä pohdittavaksi. Saa nähdä jatkammeko kampanjaa, vai pelaammeko seuraavaksi jotain muuta. Tämä kampanja on ollut joka tapauksessa ehkä nautinnollisin ja onnistunein D&D-kampanja, johon olen osallistunut. Tämä on ollut varmasti monen osasyyn ansiota: toisaalta Forgotten Realms on ollut maailmana tuttu ja siten lisännyt eläytymistä tarinaan, mutta suurempi syy on ollut varmasti pelinjohtajamme tekemän tausta- ja valmistelutyön. Aina on ollut handoutit, eph:t ja kartat viimeisen päälle valmisteltuna Roll20:een. Myös D&D 5th Edition on ollut mielenkiintoinen peli, vaikka kampanjan loppupuolella, päästyämem 7. tasolle, hahmot alkoivatkin olla liian voimakkaita omaan makuuni. Tämä ei kuitenkaan nautintoa häirinnyt, vaan peli pysyi mielenkiintoisena loppuun asti, ja viimeinen taistelu Kresselackin kalmoja vastaan oli paitsi jännittävä myös vaarallinen!
Kiitoksia sekä pelinjohtajalle että kanssapelaajille mutta myös niille, jotka ovat jaksaneet näitä merkintöjä lukea!
