Lähestyvän vuodenvaihteen kunniaksi on jälleen aika koota jotain siistejä juttuja kuluneelta vuodelta.
10 - Dragon Keeper (Robin Hobb)
"Realm of the Elderlings" -maailmasta kertova kirja Robin Hobbilta. Ei niin hyvä kuin Näkijän taru, Liveship Traders tai Lordi Kultainen -trilogia, mutta siitä huolimatta kelpo tarinaa. Kyllä Hobb voisi vielä Fitziinkin minun puolestani palata.
9 - Suuren sodan vuodet (Peter Englund)
Loistava kirja kolmikymmenvuotisesta sodasta ja ruotsalaisesta sotilaasta. Sen verran innostuin, että kirjoitin sivuaineen teemaseminaarin tämän inspiroimana. Pitäisi lukea vielä jatko-osa, "Voittamaton".
8 - Conquest (Juliet Barker)
Mielenkiintoinen kirja englantilaisten hallitsemasta osasta Ranskaa satavuotisen sodan aikana.
7 - Miekkamestari (Arturo Pérez-Reverte)
Tämä miekkamestarista ja 1870-luvun Espanjaan sijoittuvasta murhamysteeristä kertova kirja on tullut luettua muutamaan kertaan, mutta vasta nyt löysin sen (englanninkielisenä) omaksi asti. Loistava kirja, loistava ostos.
6 - Mount & Blade: Warband
Tämä pc-peli koukutti pahasti kesällä ja syksyllä. Onneksi pääsin irti, että muutkin hommat alkoivat taas edetä.
5 - Raven: Blood Eye (Giles Kristian)
Mukava ja viihdyttävä seikkailutarina viikinkien retkistä 800-luvun Englantiin. Pitäisi tarkistaa, onko kirjailijalta muita kirjoja.
4 - Castles & Crusades
Mielenkiintoinen näkökulma D&D-tyyliseen roolipelaamiseen.
3 - Maus (Art Spiegelman)
Kaverin suosittelemana tutustuin tähän sarjakuvaan, enkä katunut.
2 - Dragon Age RPG Set 1 & Set 2 playtest
Dragon Age RPG on ehkä vuoden aikana tutuiksi tulleista roolipeleistä mielenkiintoisin niin maailmaltaan kuin säännöiltäänkin. Vielä kun pelaamaan pääsisi.
Edit: Epäselvyyksien välttämiseksi kyseessä on siis pöytäroolipeliversio. Tietokoneversion 1-osaa, Dragon Age: Originsia, olen pelannut hieman, mutta Mount & Blade oli mielenkiintoisempi ja siihen koneen tehot riittivät paremmin, joten Origins on alkuvaiheissaan ja siellä se varmaan tovin vielä pysyykin. Oli sekin kyllä ihan mielenkiintoisen oloista "synkkää" fantasiaa.
1 - Game of Thrones (tv-sarja)
Tätä on odotettu koko vuosi kuin kuuta nousevaa - ja odotus sen kuin jatkuu.
Ja jälleen Top10 jäi liian ahtaaksi, kuten viime vuonnakin... Olisi pitänyt olla vähintään Top20, että kaikki mielenkiintoiset, kuten esimerkiksi Towers of Midnight, olisi saatu mainittua.
tiistai 28. joulukuuta 2010
perjantai 17. joulukuuta 2010
Roolipelejä via Mumble & Cacoo
Pääsin eilen osallistumaan tekniikan ihmeiden ansiosta EBoG-sivustoa pyörittävän Maken D&D 4th Edition -roolipeliin Forgotten Realms -kampanjassa nimeltään Threads of Sanity.
Pelasin Maken GMPC:nä toiminutta barbaari/riimupappia nimeltään Alukain. Peli oli aloitettu 1-tasoa korkeammalta, ja pelaajat olivat jo 7-tasolla, joten täytyy kyllä myöntää, että olin varsinkin ihan pelin alussa aivan pihalla 4-edikan power-listan kanssa (olisi pitänyt tutustua vielä enemmän hahmoon etukäteen, kun mahdollisuus oli). Sitten kun päästiin vauhtiin niin homma sujui mielestäni aivan hyvin. Sen verran hommaan tykästyin, että Alukainin kuoltua taistelussa kahta hippogriffiä ja jonkinlaisia vesipetoja vastaan päätimme tuoda minut mukaan ihan omalla hahmollani. Kyllä, sen verran n00b olin, että pelaamani hahmo kuoli.
Mielestäni Mumble (yhteydenpitoa varten verkossa) ja Cacoo (karttoja varten)toimivat hyvin pelissämme. Cacoossa kartat piirtyivät helposti ja tokeneiksi valittuja kuvia oli vaivaton liikutella. Ääni kulki Mumblen kautta selvästi ja ilman suurempia pätkimisiä. Lisäksi oli helppoa keskittyä peliin samalla kun lämmitin itselleni tee-vettä (minusta tällainen härvääminen on "porukan silmissä" aina ollut vaikeaa). Jotenkin roolipelaaminenkin sujui paremmin kuin olin kuvitellut, vaikka oma kipeä kurkkuni ja ekan kerran jännitys hieman rajoittikin omaa antautumista rooliin.
D&D:n uusimman laitoksen sääntöjäkin tuli ensimmäistä kertaa kunnon pelissä testattua. Homma toimi yllättävän hyvin, vaikka taisteleminen oli kyllä aika hidasta esimerkiksi Praedoriin verrattuna. Noiden powereiden ja kaikkien vaihtoehtojen selaaminen vie aikaa. Taistelu oli selkeästi taktisten valintojen tekemistä, eikä sellaista brutaalilla nopeudella etenevää kaaosta, johon olen tottunut. Ilman apuvälineitä myös hahmonluonti olisi varmaan melkoista työtä, mutta siihen löytyy onneksi valmiita hahmonluontigeneraattoreita ja jopa Wizards of the Coastin oma Character Builder.
Taistelun hitaudesta huolimatta peli oli mielestäni mukava, ja toivottavasti saadaan jatkettua Mumble & Cacoo -pelejä jatkossakin. Voisin kuvitella, että taistelutkin nopeutuvat sitten, kun oman hahmon optiot muistaa tarkemmin ja homma muutenkin rutinoituu.
Pelasin Maken GMPC:nä toiminutta barbaari/riimupappia nimeltään Alukain. Peli oli aloitettu 1-tasoa korkeammalta, ja pelaajat olivat jo 7-tasolla, joten täytyy kyllä myöntää, että olin varsinkin ihan pelin alussa aivan pihalla 4-edikan power-listan kanssa (olisi pitänyt tutustua vielä enemmän hahmoon etukäteen, kun mahdollisuus oli). Sitten kun päästiin vauhtiin niin homma sujui mielestäni aivan hyvin. Sen verran hommaan tykästyin, että Alukainin kuoltua taistelussa kahta hippogriffiä ja jonkinlaisia vesipetoja vastaan päätimme tuoda minut mukaan ihan omalla hahmollani. Kyllä, sen verran n00b olin, että pelaamani hahmo kuoli.
Mielestäni Mumble (yhteydenpitoa varten verkossa) ja Cacoo (karttoja varten)toimivat hyvin pelissämme. Cacoossa kartat piirtyivät helposti ja tokeneiksi valittuja kuvia oli vaivaton liikutella. Ääni kulki Mumblen kautta selvästi ja ilman suurempia pätkimisiä. Lisäksi oli helppoa keskittyä peliin samalla kun lämmitin itselleni tee-vettä (minusta tällainen härvääminen on "porukan silmissä" aina ollut vaikeaa). Jotenkin roolipelaaminenkin sujui paremmin kuin olin kuvitellut, vaikka oma kipeä kurkkuni ja ekan kerran jännitys hieman rajoittikin omaa antautumista rooliin.
D&D:n uusimman laitoksen sääntöjäkin tuli ensimmäistä kertaa kunnon pelissä testattua. Homma toimi yllättävän hyvin, vaikka taisteleminen oli kyllä aika hidasta esimerkiksi Praedoriin verrattuna. Noiden powereiden ja kaikkien vaihtoehtojen selaaminen vie aikaa. Taistelu oli selkeästi taktisten valintojen tekemistä, eikä sellaista brutaalilla nopeudella etenevää kaaosta, johon olen tottunut. Ilman apuvälineitä myös hahmonluonti olisi varmaan melkoista työtä, mutta siihen löytyy onneksi valmiita hahmonluontigeneraattoreita ja jopa Wizards of the Coastin oma Character Builder.
Taistelun hitaudesta huolimatta peli oli mielestäni mukava, ja toivottavasti saadaan jatkettua Mumble & Cacoo -pelejä jatkossakin. Voisin kuvitella, että taistelutkin nopeutuvat sitten, kun oman hahmon optiot muistaa tarkemmin ja homma muutenkin rutinoituu.
keskiviikko 8. joulukuuta 2010
Hyvää syntymäpäivää, Praedor!
Vuorelan ajatuksia roolipeleistä Praedorin 10-vuotisen taipaleen kunniaksi.
Syntymäpäivän kunniaksi olisi voinut kirjoittaa itsekin sanan tai pari, mutta kello on liian paljon, että saisin mitään järkevää päästä pihalle. Todettakoon vain, että Praedor on edelleen Maailman Paras Peli. :)
Syntymäpäivän kunniaksi olisi voinut kirjoittaa itsekin sanan tai pari, mutta kello on liian paljon, että saisin mitään järkevää päästä pihalle. Todettakoon vain, että Praedor on edelleen Maailman Paras Peli. :)
maanantai 6. joulukuuta 2010
Inside Game of Thrones
Uusi, nyt jo 10-minuuttinen esittelyvideo tulevasta Game of Thrones -sarjasta. Näemme ensimmäistä kertaa muun muassa Gendryn, ser Alliser Thornen ja monia, monia muita mielenkiintoisia asioita.
maanantai 29. marraskuuta 2010
lauantai 27. marraskuuta 2010
GoT-kuvia, uusia ja vanhoja
Jo aikaisemmin nähtyjä ja uusia kuvia korkealla resoluutiolla.
Awesome vai awesome?
EDIT: Promoa tänään(kö?) julkaistavasta 15 minuutin dokumentista, Inside Game of Thronesista. Lyhyt pätkä, mutta kylmät väreet kulkivat selkää pitkin...
Awesome vai awesome?
EDIT: Promoa tänään(kö?) julkaistavasta 15 minuutin dokumentista, Inside Game of Thronesista. Lyhyt pätkä, mutta kylmät väreet kulkivat selkää pitkin...
keskiviikko 24. marraskuuta 2010
Mielenkiintoinen löytö
Löysin mielenkiintoisen minipelin interneteissä surfaillessani. Internetit on juuri tällä tavalla jännä paikka; sieltä löytää välillä positiivisiakin yllätyksiä, tällä kertaa Lady Blackbird -niminen minipeli.
Eli tuossa on valmis lähtötilanne steampunk-henkiseen peliin, valmishahmot ja lyhyet melko mutkattomat säännöt. Tämä kiinnitti huomioni lähinnä sen takia, että olin itse ideoinut jotain hyvin samantapaista sähköpostiropeja silmällä pitäen. Steampunk ei minua niin hirveästi kiinnosta, mutta tuo nyt kääntyy oikeastaan melkein mihin vain.
Eli tuossa on valmis lähtötilanne steampunk-henkiseen peliin, valmishahmot ja lyhyet melko mutkattomat säännöt. Tämä kiinnitti huomioni lähinnä sen takia, että olin itse ideoinut jotain hyvin samantapaista sähköpostiropeja silmällä pitäen. Steampunk ei minua niin hirveästi kiinnosta, mutta tuo nyt kääntyy oikeastaan melkein mihin vain.
torstai 18. marraskuuta 2010
Hienoja kuvia Game of Thrones -sarjasta (HBO)
Varsin asiallisia kuvia tulevasta Game of Thrones tv-sarjasta.
En ole aivan myyty aivan kaikille ritareiden/asemiesten varusteille, mutta erityisesti Mark Addyn kuningas Robert ja Nikolaj Coster-Waldaun Jaime Lannister yleisesti vakuuttavat. Myös Peter Dinklagen Tyrion vaikuttaa hyvälle. Pahimmalta Lapsukselta vaikuttaa edelleen tuo Emilia Clarken Daenerys.
En ole aivan myyty aivan kaikille ritareiden/asemiesten varusteille, mutta erityisesti Mark Addyn kuningas Robert ja Nikolaj Coster-Waldaun Jaime Lannister yleisesti vakuuttavat. Myös Peter Dinklagen Tyrion vaikuttaa hyvälle. Pahimmalta Lapsukselta vaikuttaa edelleen tuo Emilia Clarken Daenerys.
maanantai 15. marraskuuta 2010
Viimeinen toivomus (Andrzej Sapkowski)
Viimeinen toivomus on puolalaisen Andrzej Sapkowskin The Witcher-nimisen sarjan ensimmäinen suomennettu osa (suomeksi Noituri). Kirjasarjasta on tehty myös samannimininen peli.
Viimeinen toivomus on rakenteeltaan novellimaisia tarinoita sisältävä kokoelma. Tarinoiden välissä on näytöksiä, jotka kulkevat nimellä "Järjen ääni", ja valottavat päähahmo Geraltin, rivialaisen noiturin, taustoja, ystävyyssuhteita ja tuntoja. Järjen ääni -osien lisäksi kirjasta löytyi kuusi novellia.
Viimeisen toivomuksen maailma on hyvin omintakeinen ja myös hyvin mielenkiintoinen - mielestäni varsin geneerisen kannen perusteella oletin paljon kliseisempää kirjaa. Tarinoiden teemat ovat hyvin synkkiä, ja mukana on myös mielenkiintoista pohdintaa pahuudesta, ihmisyydestä ja hirviöiden lahtaamisen oikeutuksesta. Maailma oli peruselementeiltään hyvin geneerinen - löytyy haltioita, kääpiöitä, hiisejä ja peikkoja - mutta Sapkowski tuo perinteisiin fantasiaelementteihin mukavasti twistiä.
Päähahmo Geralt oli mielestäni varsin perinteinen Tuomari-tyyppisen "antisankarin", kohtalon työhönsä valitseman esitaistelijan ja rahasta työskentelevän palkkamiekan sekoitus. Oikeastaan aika mitäänsanomaton "erityinen ja erilainen" sankari; noiturikoulutuksen myötä huippusoturi ja myös enemmän tai vähemmän pätevä loitsija. Erottuu ympäristöstään erikoisen ulkonäkönsä puolesta. Pitää kiinni periaatteistaan. Haukotus.
Totta puhuakseni odotin ehkä Viimeiseltä toivomukselta enemmän. Nyt odottamani kirja tuotti pienen pettymyksen. Tarinat eivät kiinnostaneet, eivätkä hahmotkaan kiinnostaneet. Maailma oli jokseenkin kiinnostava - mutta ei lopulta totta puhuakseni oikein kiinnostanut. Kirjasta ei jäänyt oikein mitään erityisen maittavaa käteen.
Erityisen pulmalliseksi koin kirjan kielen. En tiedä, johtuiko tämä käännöksestä, onko puola jotenkin erityisen vaikeaa vai oliko syy minussa, mutta minun oli hyvin vaikea seurata tarinankuljetusta. Lisäksi välillä teksti - varsinkin vuoropuhelu - oli jotenkin... kömpelöä - epäluonnollista. Tosin dialogi onnistui välillä heittämään ihan teräviäkin pistoksia, mutta kokonaisuus ei vakuuttanut.
En tiedä mitä tästä kirjasta sanoisi. En minä kyllä siitä mitään erikoisen hienoa irti saanut. Vähän sellainen "meh"-fiilis jäi. Ehkä odotukset sitten olivat liian kovat. Parasta kirjassa oli ehkä se, että useimmat hahmoista oli väritetty erilaisia harmaasävyillä, eikä kirjasta löytynyt kovin selkeää "hyvä - paha" -akselia.
Viimeinen toivomus on rakenteeltaan novellimaisia tarinoita sisältävä kokoelma. Tarinoiden välissä on näytöksiä, jotka kulkevat nimellä "Järjen ääni", ja valottavat päähahmo Geraltin, rivialaisen noiturin, taustoja, ystävyyssuhteita ja tuntoja. Järjen ääni -osien lisäksi kirjasta löytyi kuusi novellia.
Viimeisen toivomuksen maailma on hyvin omintakeinen ja myös hyvin mielenkiintoinen - mielestäni varsin geneerisen kannen perusteella oletin paljon kliseisempää kirjaa. Tarinoiden teemat ovat hyvin synkkiä, ja mukana on myös mielenkiintoista pohdintaa pahuudesta, ihmisyydestä ja hirviöiden lahtaamisen oikeutuksesta. Maailma oli peruselementeiltään hyvin geneerinen - löytyy haltioita, kääpiöitä, hiisejä ja peikkoja - mutta Sapkowski tuo perinteisiin fantasiaelementteihin mukavasti twistiä.
Päähahmo Geralt oli mielestäni varsin perinteinen Tuomari-tyyppisen "antisankarin", kohtalon työhönsä valitseman esitaistelijan ja rahasta työskentelevän palkkamiekan sekoitus. Oikeastaan aika mitäänsanomaton "erityinen ja erilainen" sankari; noiturikoulutuksen myötä huippusoturi ja myös enemmän tai vähemmän pätevä loitsija. Erottuu ympäristöstään erikoisen ulkonäkönsä puolesta. Pitää kiinni periaatteistaan. Haukotus.
Totta puhuakseni odotin ehkä Viimeiseltä toivomukselta enemmän. Nyt odottamani kirja tuotti pienen pettymyksen. Tarinat eivät kiinnostaneet, eivätkä hahmotkaan kiinnostaneet. Maailma oli jokseenkin kiinnostava - mutta ei lopulta totta puhuakseni oikein kiinnostanut. Kirjasta ei jäänyt oikein mitään erityisen maittavaa käteen.
Erityisen pulmalliseksi koin kirjan kielen. En tiedä, johtuiko tämä käännöksestä, onko puola jotenkin erityisen vaikeaa vai oliko syy minussa, mutta minun oli hyvin vaikea seurata tarinankuljetusta. Lisäksi välillä teksti - varsinkin vuoropuhelu - oli jotenkin... kömpelöä - epäluonnollista. Tosin dialogi onnistui välillä heittämään ihan teräviäkin pistoksia, mutta kokonaisuus ei vakuuttanut.
En tiedä mitä tästä kirjasta sanoisi. En minä kyllä siitä mitään erikoisen hienoa irti saanut. Vähän sellainen "meh"-fiilis jäi. Ehkä odotukset sitten olivat liian kovat. Parasta kirjassa oli ehkä se, että useimmat hahmoista oli väritetty erilaisia harmaasävyillä, eikä kirjasta löytynyt kovin selkeää "hyvä - paha" -akselia.
sunnuntai 14. marraskuuta 2010
Wheel of Time: Towers of Midnight (Robert Jordan & Brandon Sanderson)
Ajan Pyörä pyörii, ja Tarmon Gai'don on melkein käsillä. Lohikäärmeen joukot kerääntyvät taisteluun Pimeän valtiasta vastaan, ja varjonsikiöt laskeutuvat Turmion maasta. Viimeinen taistelu on koittanut. Tämä on Robert Jordanin ja Brandon Sandersonin 13. Ajan Pyörä-kirjan, Towers of Midnightin (tästä lähin "ToM"), kantava teema.
Sain kirjan luettua eilen, ja tämä oli pitkästä aikaa sellainen kirja, joka tuli ahmittua loppuun; unettomat yöt eivät haitanneet, tärkeää oli vain tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi - sitten jännittävä tilanne katkaistiinkin siirtymällä toiseen tarinapolkuun, ja sitten sekin oli luettava, että pääsi takaisin ensimmäisen juonen kimppuun.
Kuulemani mukaan Sandersonilla ei olisi ollut yhtä paljon valmista materiaalia ToM:ia varten kuin The Gathering Stormissa oli. Mielestäni tämä myös näkyy kirjoituksessa; tyylistä löytyy enemmän sellaisia sanavalintoja, joita en ainakaan muista Jordanin käyttäneen. Myös juonenkuljetus on ripeämpää. Sanderson ei ole kuvailijana aivan Jordanin tasoinen, mutta toisaalta hän ei liioin juutu kuvailemaan jokaisen hahmon sukkien väriä ja takin kuviointia. Sanderson antaa mielestäni enemmän tilaa lukijan omalle mielikuvitukselle, vaikka toisaalta sanotaan, että Sanderson "kuljettaa lukijoita enemmän kädestä". En tiedä, minulla ei ainakaan tällainen tunne ollut ToM:ia lukiessani.
Kirjan tärkeimmiksi juonikuvioiksi nousivat Perrinin ja Matin tarinat; Perrinin "susiveli"-tarina saatiin päätökseen, ja Sanderson sai myös Matin tarinaan eloa enemmän kuin The Gathering Stormissa. Elyane oli edelleen tylsä, mutta Aviandhe oli kirjan positiivinen yllättäjä; hänen (lyhyen) osuutensa nimittäisin ehkä ToM:n kohokohdaksi.
Viimeisen taistelun lähestyminen ja joukkojen kerääntyminen on koko ajan esillä. Uusia juonikuvioita ei niinkään enää luoda, vaan vanhoja yritetään selvittää. Randista on tulossa todella Lohikäärmeen ennustusten messias-hahmo (power level 9000 olisi vähättelyä), ja mielestäni The Gathering Stormin Rand oli kyllä mielenkiintoisempi kuin ToM:n Rand - mutta tämän kanssa mennään.
Yksi asia Ajan pyörän loppuhuipennuksessa minua tällä hetkellä vaivaa. Viimeinen taistelu on lähellä, ja maailman kohtalo on vaakalaudalla, mutta tällä hetkellä tuntuu selvästi siltä, että Valon voimat tulevat voittamaan taistelun. Epätoivoa, jota olisin toivonut Varjon voimien kerääntymisestä tulevan, ei ainakaan minulle kirjassa herännyt. Esimerkiksi "pahuuden kuplat", ehkä konkreettisin ja vaarallisin esimerkki Tarmon Gai'donin lähestymisestä, vaikuttavat lähinnä harmittavalta epämukavuudelta.
Liian moni sarjan alusta asti joukoissa porskuttaneista hahmoista on hengissä - mitä menetyksen tunteita Ajan pyörän sankarit ovat todella tunteneet? Yhdessä välissä kirjassa uskoin jo, että yksi "tärkeistä" hahmoista heittäisi henkensä - mutta ei, hänet pelastettiin. Samoin jälleen todisyettiin kahta-kolmea onnellista paritusta. Yksi näistä oli ainakin minulle yllätys, ja melkein pudistelin epäuskoisena päätäni; ei ole todellista.
Hei, tämä on Viimeinen taistelu! Lohikäärme tulee murtamaan maailman! Missä ovat menetykset? Missä on epätoivo? Ei tässä ole aikaa mennä naimisiin - nyt taistellaan Varjoa vastaan!
Epätoivon ja menetysten puuttumisesta huolimatta Towers of Midnight oli mielestäni vahva jatko-osa Ajan pyörän tarulle, ja Sanderson on ansainnut paikkansa sarjan päättäjänä. Seuraavaa kirjaa, Ajan pyörän tarinan päättävää A Memory of Light -teosta, en millään malttaisi odottaa puoltatoista vuotta.
Sain kirjan luettua eilen, ja tämä oli pitkästä aikaa sellainen kirja, joka tuli ahmittua loppuun; unettomat yöt eivät haitanneet, tärkeää oli vain tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi - sitten jännittävä tilanne katkaistiinkin siirtymällä toiseen tarinapolkuun, ja sitten sekin oli luettava, että pääsi takaisin ensimmäisen juonen kimppuun.
Kuulemani mukaan Sandersonilla ei olisi ollut yhtä paljon valmista materiaalia ToM:ia varten kuin The Gathering Stormissa oli. Mielestäni tämä myös näkyy kirjoituksessa; tyylistä löytyy enemmän sellaisia sanavalintoja, joita en ainakaan muista Jordanin käyttäneen. Myös juonenkuljetus on ripeämpää. Sanderson ei ole kuvailijana aivan Jordanin tasoinen, mutta toisaalta hän ei liioin juutu kuvailemaan jokaisen hahmon sukkien väriä ja takin kuviointia. Sanderson antaa mielestäni enemmän tilaa lukijan omalle mielikuvitukselle, vaikka toisaalta sanotaan, että Sanderson "kuljettaa lukijoita enemmän kädestä". En tiedä, minulla ei ainakaan tällainen tunne ollut ToM:ia lukiessani.
Kirjan tärkeimmiksi juonikuvioiksi nousivat Perrinin ja Matin tarinat; Perrinin "susiveli"-tarina saatiin päätökseen, ja Sanderson sai myös Matin tarinaan eloa enemmän kuin The Gathering Stormissa. Elyane oli edelleen tylsä, mutta Aviandhe oli kirjan positiivinen yllättäjä; hänen (lyhyen) osuutensa nimittäisin ehkä ToM:n kohokohdaksi.
Viimeisen taistelun lähestyminen ja joukkojen kerääntyminen on koko ajan esillä. Uusia juonikuvioita ei niinkään enää luoda, vaan vanhoja yritetään selvittää. Randista on tulossa todella Lohikäärmeen ennustusten messias-hahmo (power level 9000 olisi vähättelyä), ja mielestäni The Gathering Stormin Rand oli kyllä mielenkiintoisempi kuin ToM:n Rand - mutta tämän kanssa mennään.
Yksi asia Ajan pyörän loppuhuipennuksessa minua tällä hetkellä vaivaa. Viimeinen taistelu on lähellä, ja maailman kohtalo on vaakalaudalla, mutta tällä hetkellä tuntuu selvästi siltä, että Valon voimat tulevat voittamaan taistelun. Epätoivoa, jota olisin toivonut Varjon voimien kerääntymisestä tulevan, ei ainakaan minulle kirjassa herännyt. Esimerkiksi "pahuuden kuplat", ehkä konkreettisin ja vaarallisin esimerkki Tarmon Gai'donin lähestymisestä, vaikuttavat lähinnä harmittavalta epämukavuudelta.
Liian moni sarjan alusta asti joukoissa porskuttaneista hahmoista on hengissä - mitä menetyksen tunteita Ajan pyörän sankarit ovat todella tunteneet? Yhdessä välissä kirjassa uskoin jo, että yksi "tärkeistä" hahmoista heittäisi henkensä - mutta ei, hänet pelastettiin. Samoin jälleen todisyettiin kahta-kolmea onnellista paritusta. Yksi näistä oli ainakin minulle yllätys, ja melkein pudistelin epäuskoisena päätäni; ei ole todellista.
Hei, tämä on Viimeinen taistelu! Lohikäärme tulee murtamaan maailman! Missä ovat menetykset? Missä on epätoivo? Ei tässä ole aikaa mennä naimisiin - nyt taistellaan Varjoa vastaan!
Epätoivon ja menetysten puuttumisesta huolimatta Towers of Midnight oli mielestäni vahva jatko-osa Ajan pyörän tarulle, ja Sanderson on ansainnut paikkansa sarjan päättäjänä. Seuraavaa kirjaa, Ajan pyörän tarinan päättävää A Memory of Light -teosta, en millään malttaisi odottaa puoltatoista vuotta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)