Sharim var'Malin päiväkirjamerkintöjä 5

1479 Laakson aikaa: Toinen päivä kääpiökaivannossa

Pakottaudun jatkamaan kirjoittamista. Pääkipuni katosi yhtä nopeasti kuin mitä se minut yllätti, ja jätti jälkeensä vain heikotuksen ja häiritsevän tunteen kuin minua tarkkailtaisiin.

Kivun kadotessa ja järkeni palatessa toverini minulle nähneensä oudon riimun otsassani, ja että olin maannut tiedottomana ja elottomana kuin kuollut. Merkin hävittyä otsastani olin kuitenkin herännyt, enkä ollut voinut maata tajuttomana kuin muutamia silmänräpäyksiä - mutta tuo hetkikin oli tuntunut minulle ikuisuudelta. Kerroin heille nopeasti kuulemastani äänestä, velho Jeiramin äänestä ja hänen sanoistaan.

Toverini jakoivat huoleni; millainen musta taikuus oli kyseessä, kun en edes oman kansani velhojen muistanut koskaan kertoneen moisesta. Jonas ja Rhadec tunnistivat etäisesti näkemänsä riimun maagiseksi, mutta sen lopullinen merkitys jäi heillekin hämärän peittoon.

Enempää emme kuitenkaan ehtineet kohtaloani murehtia, sillä muistimme kääpiölinnakkeen ulkopuolella odottavan edelleen örkkien lauman. Parvekkeen reunaa lähestyessämme näimme lukemattomien örkkien kerääntyneen todistamaan taistelun merkkejä ylhäältä linnakkeesta, ja nyt nuo hirviöiden silmät olivat nailiutuneet meihin.

Hetken mielijohteesta ryntäsin kuolleen Alabuksen ruumiin luokse, raahasin sen parvekkeen reunalle ja viskasin sen alas örkkien keskelle ja karjaisin kaikella uhmalla, jonka vain heikotukseltani kykenin keräämään:

"Johtajanne ovat kuolleet! Lähtekää tai koette heidän kohtalonsa!"

Se oli uhkapeliä; Jeiram ei ollut kuollut vaan paennut, emmekä me voisi kolmestaan mitään örkkilaumalle. Uhkapeli kuitenkin kannatti, sillä örkit lähtivät epäröiden perääntymään linnakkeen ympäriltä. Epäröinti muuttui pian levottomuudeksi, kun örkkien pakokauhu lisääntyi, ja hiljalleen linnakkeen edusta tyhjeni kokonaan torahampaista. Seurasimme kuinka ne ryntäsivät katujen läpi kohti kaivannon pääkäytävää.

Kun näytti varmalta, että örkit olivat jättäneet meidät hetkeksi rauhaan ja pääkipunikin oli laantunut siedettäväksi jomotukseksi, tutkimme tarkemmin parveketta ja linnaketta. Sotkimme Jeiramin ja Alabuksen valmisteleman taikapiirin riimut, joiden Jonas ja Rhadec tulkitsivat olevan jonkinlaisen kutsuntarituaalin osa. Kyseessä ei kuitenkaan ollut minkään vieraan maailmantason olennon kutsuminen omaan maailmaamme, vaan jonkin tämän maailman uinuvan voiman herättäminen. Tarkemmat tutkimukset linnakkeen kirjastossa paljastivat vain, että Alabus ja Jeiram olivat olleet kiinnostuneita Välkekilven kaivannon perustamismyyteissä mainitusta titaanista, Kivihampaasta. Parvekkeella näkemistämme suuren jättiläisen osista päättelimme, että velhojen tavoitteena oli ollut herättää titaani pitkästä unestaan - mutta miksi?

Tuohon kysymykseen emme löytäneet vastausta, vaan meille selvisi ainoastaan, että velhoilla oli ollut kaikki Kivihampaan osat titaanin toista silmää lukuunottamatta. Tämä ei kuitenkaan ollut estänyt heitä yrittämästä herättää muinaista olentoa.

Kun kirjaston ja linnakkeen tutkiminen ei paljastanut enempää, päätimme suunnata takaisin kaupunkiin etsimään mahdollisesti elossa olevia kääpiöitä. Päättelin, että örkit olivat saattaneet pistää vangit esimerkiksi vanhoihin kääpiöselleihin kaupungin toisella puolella.

Emme kuitenkaan ehtineet löytämään kääpiöitä, kun kääpiöt löysivät meidät! Joukko Waro Kivihampaan johtamia sotureita oli onnistunut kamppailemaan tiensä vapauteen ja surmaamaan örkkien päällikön, kun heidän voimansa imevä lumous oli yhtäkkiä kadonnut. Uskoimme Alabuksen kuoleman ja Jeiramin paon kumonneen heidän taikansa, ja nyt kääpiöjoukko puhdisti örkkiverta janoten kotiaan.

Kerrottuamme prinssi Rangrimin ja osan Välkekilven klaanista paenneen Kristalliakatemiaan Waro vaikutti helpottuneelta, ja kiitteli meitä kääpiömäisen niukkasanaisesti. Hän jopa myönsi myönsi vastentahtoisesti minusta olleen apua. Minusta - mustasta haltiasta! Kai kääpiötkin sitten voivat muuttua.

Waron sanat lämmittivät mieltäni, sillä vaikka olinkin paljon kääpiöiden armolle ja kunniallisuudelle velkaa, niin nyt tunsin maksaneeni ainakin osan tuosta velasta pois. Kenties tekoni myös puhdistaisivat osan käsiäni tahraavasta lyhyen kansan verestä. Tunsin käsiäni ja kaulani arpea kihelmöivän, ja karkotin nopeasti nuo muistot mielestäni.

Nyt kun melkoinen osa örkeistä oli kuollut ja loput olivat paenneet ilman johtajaa, pyysi Waro meitä palaamaan Kristalliakatemiaan kertomaan Rangrimille, että Välkekilven kääpiöt voisivat palata takaisin kaivantoon. Suostuimme tähän mielihyvin, sillä täytyihän meidän joka tapauksessa palata raportoimaan mestari Haranille.

Annettuamme vielä yhdelle kääpiöistä maagiset lähetinkivet - kääpiöperheen aarteet - suuntasimme vielä kertomaan Elbor Kivihaalle örkkien hylänneen kääpiökaivannon ja Waro Kivikalvan palanneen. Yksikätinen seppä oli iloinen näistä uutisista, vaikka häntä huolettikin se, ettemme olleet onnistuneet löytämään hänen porttikiveään. Kenties Jeiram oli ottanut sen, päättelimme. Elbor joka tapauksessa antoi meidän pitää antamansa taikaesineet ja pyysi meitä välittämään Kristalliakatemiaan tiedon, että kääpiöt saattaisivat tarvita edelleen mestari Haranin apua.

Hyvästelimme Elborin ja suuntasimme kääpiökaivannon pääkäytävää ulos raikkaaseen ja kirkkaaseen päivään. Tunsin kuitenkin kääpiöluolien hämärän jälkeen kirkkaan auringon epämiellyttäväksi, ja toverini suostuivat lepäämään vielä yhden yön Kivihampaan solan hämärässä.

Iltapäivä sujui rauhallisesti Jonasin käyttäessä tietojaan tunnistaakseen Elborilta saamiamme esineitä ja Alabuksen ruumiilta löytämäämme sormusta. Minä jätin velhon näihin puuhiin, sillä en välittänyt seurata hänen käyttävän niin luonnollisesti mahtia, joka oli minulta kielletty. Lisäksi halusin olla yksin häiritsevän tunteeni kanssa, että minua seurattiin.

*******************************************

Vuosi 1479 Laakson aikaa: Paluu Kristalliakatemiaan

Yön tullen näin painajaisia - kammottavia ja kivuliaita sellaisia. Sen pitäisi olla mahdotonta; haltiasukuiset kansat eivät nuku eivätkä siis näe unia. Mutta viime aikoina olen saanut oppia, että mahdotonkin voi olla mahdollista. En tiedä, miksi kutsun unen kauhut takaisin muistoihini kirjoittamalla ne paperille. Teen sen kuitenkin.

Untani hallitsi outo symboli, sama M-kirjainta muistuttava riimu, jonka Rhadec ja Jonas olivat nähneet otsallani. Se huokui mustaa valoa ja voimaa, puski tajuntaani sanoinkuvaamattoman kivun ja poltteen, aivan kuin jokin olisi polttanut tajuntaani karrelle. Tuo kipu hallitsi tajuntaani ja ajatuksiani, mutta jostain kaukaa, kivun tuolta puolen, sain tuntemuksen kuolemasta ja takaa-ajajista.

Ja sitten, yhtäkkiä uni oli ohi. Vaikka uni oli tuntunut loppujen lopuksi lyhyeltä, niin hämmästyneenä tajusin aamun jo koittaneen. Katselin hölmistyneenä ja pakokauhuisena ympärilleni, sillä unessa tuntemani pelko ja tuntemus jahdattuna olemisesta viipyilivät edelleen mielessäni.

Ympärilläni ruohikko oli kuollut, kuin jokin olisi imenyt elinvoiman elämästä ympärilläni.

"Sharim, oletko kunnossa?" Rhadec kysyi kummastuneena. Pappi oli juuri ollut suorittamassa aamurukouksiaan, ja katsoi nyt levottomana minua ja kuollutta nurmea ympärilläni. "Mitä tapahtui?"

"En tiedä", sain änkytettyä hapan maku suussani, ja samassa päätäni alkoi jyskyttää. Tuntui, kuin kalloni halkeaisi, ja painoin käteni ohimoilleni tuntien tykytyksen herkissä sormissani. "En osaa sanoa. Minun on ensin puhuttava mestari Haranin kanssa."

Pappi näytti siltä kuin olisi halunnut vielä jatkaa aiheesta, mutta pysyi sitten hiljaa, ja herätettyämme Jonasin purimme leirin ja lähdimme tien päälle.

Seuraavia päiviä on kurja muistella, sillä pääkipu ja tunne takaa-ajajista kintereilläni oli jatkuvana kumppaninani. Onneksi mitään ei kuitenkaan sattunut, vaan jatkoimme kohti Kristalliakatemiaa tapahtumaköyhien päivien vaihtuessa. Ruokavarammekin kävivät vähiin, ja jouduimme ostamaan lisää muonaa ohittamistamme kylistä, mutta sitten vihdoin erotimme tutut, liehuvat viirit ja rakennukset. Olimme palanneet Kristalliakatemiaan.

Välkekilven kääpiöiden kädenjälki näkyi akatemian kunnostetuissa ja hiljalleen kohoavissa kivirakennuksissa, kuten panimme merkille saapuessamme akatemian rajojen sisäpuolelle. Käytyämme ilmoittautumassa vahtia pitävälle kirjurille suuntasimme omiin huoneisiimme viemään reppumme, mutta ennen kutsua mestari Haranin puheille suuntasimme kertomaan Rangrim Välkekilvelle Kivihampaan solan tapahtumista. Hän otti tiedon kääpiökaivannon vapautumisesta kiitollisena vastaan, mutta kehotukseni valita paremmin liittolaisensa ei juurikaan häntä miellyttänyt. Hän halusikin meistä nopeaan tahtiin eroon, vaikka lupailikin klaaninsa kiitollissuutta jos joskus palaisimme Kivihampaan solaan.

Emme kuitenkaan ehtineet murehtia kääpiöprinssiltä saamaamme tylyä kohtelua, kun jo saimme kutsun mestari Haranin puheille.

Haran otti tiedon Alukainin menehtymisestä vastaan surullisena, mutta tyylilleen uskollisen vahvana. Tuomamme uutiset kääpiökaivannon vapautumisesta sentään piristivät häntä hieman, joskin uutiset velho Jeiramista ja Elbor Kivihaan kadonneesta porttikivistä saivat huolen rymyt ilmestymään hänen otsalleen. Nämä asiat olivat kuitenkin olleet meidän vaikuttamisemme ulkopuolella, joten meille hänellä riiti vain kiitosta. Hän jopa ilmoitti meidän ansainneen itsellemme vapautuksen Kristalliakatemian velvollisuuksista, joskin hän kehotti meitä pysyttelemään yhdessä, sillä akatemia voisi tarvita kaltaisiamme pystyviä henkilöitä koska tahansa.

Kun kerroin Jeiramin ja minun poikkeuksellisesta yhteenotosta ja taikariimusta, joka meitä nyt yhdisti, oli mestari luonnollisesti huolissaan. Hän lupasi kuitenkin akatemian tietäjien tekevän parhaansa auttamisekseni, mistä saatoin vain olla kiitollinen. Mestari Haran oli ollut minulle anteliaampi kuin olisin voinut koskaan uskoa - tai jos totta puhutaan niin mitä olisin edes ansainnut. Hän lupasi, että tietäjät suorittaisivat minulle joitain testejä hetimmiten, ja päänsärkyihini hän kehotti minua käymään haltiaparantaja Lamianin puheilla; tämä osaisi epäilemättä antaa jotain vaivoihini.

Minä suuntasinkin Lamianin puheille, Jonas palasi loitsujensa pariin ja Rhadec suunnisti kirjastoon, sillä Jonasilla ja Rhadecilla oli jokin omakin tehtävänsä suoritettavanaan. En kuitenkaan kiinnittänyt tähän vielä huomiota, sillä minua kiinnosti enemmän helpotuksen saaminen jatkuvaan jomotukseen päässäni.

Minun ja Lamianin välit eivät koskaan olleet lämpimät - maanpäällisen haltiakansojen ja Uumenalan drowien välillä oli liian paljon vihaa ja verikostoja, että muutama vuosi yhteisessä akatemiassa olisivat saaneet meidät unohtamaan verenperintömme. Tulimme kuitenkin toimeen sen verran hyvin, ettemme käyneet toistemme kurkkuun heti tavattuamme, vaan minä kohtelin haltianaista viileän etäisesti ja hän puhutteli minua aina etäisen kohteliaasti. Hän antoi minulle suojuurta ja sempiaa sekoitettavaksi teehen pääkivun hoidoksi, ja vielä jotain outoa, juurakkomaista kasvustoa pureskeltavaksi, jos tuska kävisi täysin sietämättömäksi. Näistä minä häntä kiitin, ja poistuin naisen kasvihuoneelta. Tunsin hänen kylmän katseensa lennättämät tikarit niskassani, ja manasin hänen kurjaa darthiir-vertansa puoliääneen.

Sillä välin Rhadec oli saanut kirjastossa selville, että hänen ja Jonasin aikaisemmin kohtaama vampyyri saattaisi löytyä Cormyrin suunnalta. Tämä vampyyri, Barthus nimeltään, oli kironnut pappimme jollain oudolla taialla, ja vaikka loitsu olikin saatu murrettua, niin Rhadec oli hyvin halukas saamaan tämän epäkuolleen käsiinsä kostaakseen. Nyt hän oli saanut kirjastosta johtolangan.

Cormyrista löytyi kaupunki nimeltään Arabel, jonka hallitsevan suvun Jaramelin vanhimpia perillisiä kutsuttiin aina Barthusiksi. Minusta tämä oli kovin heikko johtolanka, mutta koska Haran oli antanut meille lomaa ja kehottanut pysymään yhdessä, niin suostuin auttamaan kahta uutta toveriani etsimään tätä Barthusia. Mutta sitä ennen minulla oli omia asioita hoidettavani.

Seuraavana päivänä osallistuin akatemian tietäjien testeihin selvittääkseni, mitä Jeiram oli minulle tehnyt. Tietäjät ottivat vertani ja tutkivat minua oudoilla loitsuilla, jotka useimmat olivat minulle täysin tuntemattomia. Heidän manauksensa ja oudot kokeensa kestivät useita tunteja, ja jättivät minut niin ruumiillisesti kuin henkisestikin täysin uupuneeksi.

Heidän neulansa, tökkivät sormensa ja oudot, korvani humisemaan tai vinkumaan tai silmieni eteen loistavia tähtiä synnyttävät loitsunsa eivät kuitenkaan olleet pahinta. Ei, tukalimpia olivat heidän kysymyksenä.

"Sanoisitko koko nimesi?"

Sharim var'Mal, Malin huoneen Sharim. Epäonnistunut velho, vanki, luopio. Riittikö?

"Miten tämä Jeiram teki tämän sinulle?"

Senhän juuri haluan tietää, tolvanat.

"Koskettiko hän sinua?"

Koskettkiko hän minua? Millä tavalla?

"Lausuiko hän voimasanoja? käyttikö hän loitsua?"

Kuinka voisin muistaa? Taikuutta siellä ainakin käytettiin.

"Käytitkö sinä häneen jotain drowtaikuutta?"

Taikuuteni on minusta poltettu lähes viimeistä hippua myöden. Kyllä teidän pitäisi se tietää!

"Oletko rehellinen?"

En koskaan. Aina. Mitä väliä sillä on?

"Hävettääkö sinua?"

Ainoastaan nämä typerät kysymykset. Tuhlaan vain aikaani.

"Mikä on häpeällisin muistosi? Entä ensimmäinen muistosi herättyäsi Jeiramin iskun jälkeen?"

Häpeällisin muistoni? Niitä riittää: ehkäpä se, kun makasin mestarini lattialla ja hän poltti minusta viimeisenkin mahtini rippeen. Tai kun jäin kääpiöiden vangiksi - ainoa drow, joka koskaan on jäänyt Välkekilven klaanin vangiksi. Tai ehkäpä se, kun petin minuun luottaneet kääpiöt drowien seuraavan kerran hyökätessä. Tai se, kun luulin voivani luottaa omaan kansaani. Siinä teille muutama oikein mehukas muisto, tolvanat.

Kuinka hyödyttömältä nuo kysymykset tuntuivatkaan. Kuinka nöyryytetyksi tunsin oloni heidän tutkittavanaan - mutta mitäpä muutakaan olisin voinut. Joka tapauksessa olin helpottunut, kun tietäjät vihdoin antoivat minun mennä ja Haran lupasi lähettää minulle heti tiedon, kun tietäisi mitä minulle oli tapahtunut.

Näin äkkiseltään hän ei voinut kertoa kuin että kuvailemani riimu liittyi jotenkin heräämiseen tai jonkinlaiseen mahdollisuuksien oven avaamiseen, mutta tuo tieto ei saanut minut kuin pelkäämään.

Niinpä tuntui lähes helpotukselta jättää Kristalliakatemia toviksi, vaikka matka Cormyriin tuotti heti ongelmia. Ihonvärini paljasti heti kansallisuuteni, enkä voinut kuvitellakaan kulkevani ihmisten ilmoilla ilman, että siitä olisi suuri vaara paitsi minulle niin myös tovereilleni.

Ratkaisu kuitenkin löytyi akatemian keräämien lumottujen esineiden joukosta. Olimme keränneet Kivihampaan seikkailumme aikana jonkin verran saalista niin örkeiltä kuin Elborin antamien lahjojenkin muodossa, ja nyt oli aika varustautua uutta matkaa varten. Kun rotuni tuoma ongelma tuli esiin, kaivoi avulias kauppias varastoistaan minulle yksinkertaisen nahkatunikan.

"Tällaisen sinä tarvitset, drow", hän sanoi ja hymyili minulle harvahampaista hymyään. "Tämä suojaa sinua niin miekaniskuilta kuin uteliailta katseiltakin. 'Kasvotanssijaksi' tätä kutsutaan, ja sen avulla voit kulkea muukalaisten parissa juuri sellaisena kuin vain haluat. Sen avulla peität tuon mustan ihosi ja valkeat hiuksesi - kyllä vain!"

Moinen lumous oli hyvin vahva. Vaikka ylpeyttäni hieman nakersikin esiintyä jonain muuna kuin mitä olen, päätin lopulta, että mieluummin pieni nöyryytys kuin suunta ensimmäiselle roviolle taikauskoisten ihmisten armoilla. Niinpä vaihdoin vanhan, Välkekilven klaanin seppien takoman ketjupanssarini Kasvotanssijaksi kutsuttuun nahkaiseen nuttuun.

Elborin antaman Vasarakehän ja Siunatun sormuksen kuitenkin pidin, vaikka Jonas ja Rhadec omat lahjansa vaihtoivatkin rahaksi.

Ja niin varustautuneina suuntaisimme seuraavaksi Cormyrin Arabeliin.

__________________________________________

Itse pelikerrasta voisin sanoa, että se oli hyvin erilainen kuin edellinen toiminnantäyteinen kerta, mutta ei yhtään sen tylsempi. Oli mukava selvitellä pelikertojen aikana syntyneitä mysteereitä ja kysymyksiä, ja toisaalta pelikerran päätökseen tultaessa meillä oli taas selkeä suunta, johon jatkaa.

Sharimin saalis pelikerran jälkeen (poistettu arkiset jutut, vaihdetut jutut ja poislahjoitetut jutut):
- Hammer Sphere
- Ring of Brief Blessing
- Leather Armor +1 of Disguise, "Facedancer"

Muita mielenkiintoisia esineitä seurueen omistuksessa:
- Ring of Four Winds (Jonas)
__________________________________________

Sharim var'Malin päiväkirjamerkintöjä 4

1479 Laakson aikaa: Toinen päivä kääpiökaivannossa

Käteni tärisee tätä kirjoittaessani. Sappi kohoaa kurkkuuni ja vain hädin tuskin pidän kivun poissa. Pelkkä muisto, niin hämärä kuin se mielessäni onkaan, saa pahoinvoinnin aallon kulkemaan ylitseni.

Paljon on tapahtunut tuon noiden lyhyiden hetkien aikana, jotka on kulunut siitä, kun viimeksi seikkailujamme ylös kirjasin. Nyt minun on kuitenkin jatkettava tarinaani. Jokin sisäinen pakko pakottaa minut purkamaan ajatuksiani.

Elborin herättyä vanha kääpiöystäväni oli yllättynyt nähdessään minut, mutta myös ilahtunut uusien liittolaisten tulosta kansansa avuksi. Hän kertoi meille Kivihampaan kääpiökaivannon synkistä ajoista. Prinssi Rangim, Välkekilven klaanin prinssi ja uusi hallitsija, oli ottanut neuvonantajikseen epäilyttävän ihmismiehen, velho Alabuksen. Tämä oli kuitenkin paljastunut petturiksi, joka oli auttanut örkkipäällikkö Muliabbin ja tämän heimon hyökkäystä kääpiökaivantoon. Monet kääpiöt olivat kuolleet tai kadonneet, ja Elborinkin kimppuun oli hyökätty.

Vanhalla kääpiöllä oli kuitenkin ollut onnea, sillä velho Alabuksen loitsut olivat vain halvaannuttaneet hänet. Velho oli kuitenkin varastanut häneltä muinaisen kääpiöaarteen, jonka avulla Elbor olisi voinut liikkua huomaamatta kaivannossa ja kutsua apua klaanilleen.

Elbor kirosikin kovin sanoin prinssi Rangimia, jota piti vastuullisena klaanin synkästä kohtalosta. Vanha kääpiö kuitenkin piristyi, kun lupasimme auttaa häntä ja tehdä parhaamme klaanin pelastamiseksi ja kääpiökaivannon puhdistamiseksi örkeistä. Hän lupasi auttaa meitä omalta osaltaan johdattamalla meidät syvemmälle kääpiöluoliin. Lisäksi hän tiesi salaisen asevaraston, josta löytyisi apuvälineitä tehtävällemme.

Niin jatkoimme syvemmälle Kivihampaan uumeniin. Yritimme välttää örkkejä, mutta nyt torahampaat osasivat etsiä meitä, ja piirittivät meidät nopeasti, emmekä onnistuneet välttämään örkkiveren vuodatusta. Jonasin loitsut kuitenkin todistivat mahtinsa, eikä hajanaisista örkkiosastoista ollut vastusta teräksellemme ja mahdillemme.

Örkkien johtajalta kaivoimme lisää tietoa Muliabbista, ja tämän ihmisliittolaisista, velho Alabusista ja Jeiramista, joka oli taustavoima Alabusinkin juonien takana. Kivihampaan vihollisilla näytti olevan mahtavia liittolaisia. Örkin paljastettua tietonsa jouduin vaikean päätöksen eteen; vapauttaako örkki vai viimeistä miekkojeni tekemä työ. Lopulta oma turvallisuutemme ja toverieni synkät ja päättäväiset neuvot saivat minut kohottamaan tikarini örkin kurkulle. Eikö tämä ollutkin drowien tapa? Eihän armo kuulunut drowsoturin sanavarastoon? Oliko sillä loppujen lopuksi väliä, kuoliko örkki taistelussa vai kurkku tikarin auki viiltämänä? Kuitenkin tikarini örkin kurkulla sai muistamaan tuom samaisen aseen omalla kaulavaltimollani. Drowssoturi, jonka oli tarkoitus tulla pelastamaan minut vankeudestani Välkekilven kääpiöiden parissa, käänsikin aseensa minua vastaan. Salamurhaaja oli kuollut, mutta tikari jatkoi edelleen työtään minun käsissäni.

Näin jälkikäteen kääpiöklaanin teurastukseen osallistuneen örkin kohtalon murehtiminen tuntuu lähes naurettavalta. Kuinka paljon pahan olennon henki lopulta painoi niiden kauhujen ja kipujen edessä, jotka vielä osaksemmme - ja erityisesti minun osakseni - osuivat.

Mitä syvemmälle kääpiökaivantoihin laskeuduimme, sitä selkeämmiksi kävivät örkkien tuhon jäljet, eivätkä alemmatkaan tasot olleet säilyneet hyökkäykseltä. Kääpiöitä emme nähneet, vain örkkipartioita, ja vasta Elborin salaisessa asekätkössä saatoimme tovin hengähtää. Rhadecin parantavat rukoukset virkistivät meitä, joskin pappi epäröi mahtinsa tuhlaamista. Loppujen lopuksi onnistuimme Jonasin kanssa suostuttelemaan hänet auttamaan myös Elboria, vaikka kääpiö otti avun vastaan lähes yhtä pitkin hampain kuin mitä Rhadec sitä tarjosi. ja Elbor kaivoi piiloistaan arvokkaita kääpiöaarteita avuksemme. Minulle hän antoi harmaan kiven, joka oli koristeltu rubiinein ja kaiverruksi vasarasta ja alasimesta. Kääpiöseppä kertoi kiven vapauttavan maagisen henkivasaran vihollisiamme vastaan. Lisäksi meistä jokainen sai yksinkertaisen kivikehän muotoon kaiverretun sormuksen, joiden mahti jäi vielä salaisuudeksi.

Elborin piilosta suunnistimme kohti Kivihampaan keskuslinnaketta, jossa kuulustulememme örkki oli kertonut prinssi Muliabbin liittolaisineen asustavan. Elborin maagisen porttikiven etsimisen uskoimme parhaaksi aloittaa sieltä. Kääpiöseppä kiitti vielä meitä avustamme, ja jäi itse piiloon; yksikätinen, vanha seppä olisi pahassa paikassa enemmän haitaksi kuin avuksi. Hyvästelimme hänet ja jatkoimme matkaamme pirteämpinä ja valaen toisiimme rohkeutta.

Kääpiölinna oli niin jykevä ja vaikuttava rakennus, kuin muistinkin, eikä örkkien tuhokaan ollut sen upeaa majesteettisuutta pilannut. Linnoitusta lähestyessämme Jonas kertoi tuntevansa hänen ja Rhadecin aikaisemmista seikkailuista tuttua, arkaanista energiaa, joka kertoi vieraiden maailmantasojen voimien kerääntyvän kääpiölinnakkeessa. Tunsin kateuden mustan tikarin sisuksissani maagimme vaivattomalle herkkyydelle; joskus mahti oli puhutellut minuakin noin helposti, mutta ne ajat olivat takana päin. Nyt drow-vereni luonnollisetkin lahjat tottelivat minua vain vaivoin.

Pääsimme sisälle linnakkeeseen yllättävän helposti, sillä örkkivartijoilla oli mielessä kaikki muu kuin vahtiminen. Aikaisempi örkin teloittaminen oli saanut vereni kiehumaan raakana ja armottomana, eivätkä nuokkuvat vartijat heräisi koskaan huolettomasta unestaan.

Linnakkeen päärakennusta lähestyessämme Jonas kertoi tuntevansa vieraiden maailmantasojen mahdin entistä voimakkaampana, ja minulle ja Rhadecillekin oli pian selvää, että linnakkeessa oli jotain outoa tekeillä. Tunsimme itsekin mahdin pistelevän ihollamme kuin poltteen, ja valmistauduimme taisteluun niin kuin vain taisimme. Kohtaamamme örkit tuntuivat kuitenkin välttelevän meitä, ja itse asiassa näytti siltä, että torahampaat olivat jättämässä kääpiölinnakkeen. Mitä ylemmäs linnakkeessa kuljimme, sitä voimakkaampana Jonas tunsi outojen voimien energian, kunnes saavuimme suureen saliin. Siellä meitä odotti kaksi kaapuihin verhoutunutta ihmismiestä, Alabus ja Jeiram.

Velhot seisoivat suuren, maagista energiaa huokuvan portaalin luona, jonka läheisyydessä seisovilla kivipaasilla lepäsi jonkin massiivisen olennon jäännöksiä. Yrittivätkö velhot herättää henkiin jonkin valtavan pimeyden sikiön?

Samassa muistin tarinat Kivihampaasta, muinaisten legendojen nukkuvasta titaanista, jonka mukaan Kivihampaan kääpiökaivantokin oli nimetty, ja nielaisin kauhusta.

Velhot eivät näyttäneet yllättyneiltä tulostamme, mutta eivät aikoneet liioin heilutella sanan säilää kanssamme, vaan kohtaaminen äityi nopeasti taisteluksi. Jonasin ja velhokaksikon maaginen tuli poltti suuren salin lattiaa ja seiniä, ja Rhadec sai myös lentävistä tulipalloista osansa, mutta minun sukuperimäni suojasi minua pahimmalta poltteelta.

Sen sijaan Alabuksen happoloitsut polttivat minun ihoani ja kärvensivät hiukseni, mutta maksuksi tuosta tuskasta iski miekkani kääpiöiden petollisen liittolaisen hengiltä. Maagisen hapon tuska oli kuitenkin vähäistä sen rinnalla, mitä pian koin.

Kohotin katseeni kuolevasta Alabuksesta toiseen velhoon, epäilemättä Alabusin kumppani Jeiramiin. Samassa jokin musta voima iski minut polvilleni, ja silmissäni pimeni. Kaikki menetti merkityksensä, sillä upposin sellaisen tuskan mereen, jossa kadotin kaiken käsityksen ympäröivästä maailmasta. En voinut kuin kirkua tuskasta ja olin varma pääni halkeavan tuon kammottavan kivun vain voimistuessa voimistumistaan, kunnes tajuttomuus otti minut valtaansa.

Kun heräsin, Jeiram oli kadonnut samoin kuin maaginen portaali, ja Rhadec ja Jonas hoivasivat minua huolestuneina. Olin kivusta sekaisin, enkä muistanut mitään taistelusta; vain kivun musta, kammottava muisto kiusasi mieltäni. Kivun jota en osannut selittää. Mitä minulle oli tapahtunut?

Samassa sain vastauksen kivun palatessa. Surkea, epäonnistunut drow! outo ääni, Jeiramin ääni, kaikui mielessäni Sinä ja toverisi saatte maksaa teoistanne - ja sinä saat toimia kostoni välikappaleena. Sinä olet minun linkkini: kaikki minkä sinä näet, minäkin näen. Kaiken, mitä kuulet, minäkin kuulen. Voin kertoa, kurja drow, että ennen kuolemaasi saat nähdä toveriesi sortuvan!

Ja samassa kipu ja ääni oli poissa, mutta toverieni kauhistuneista katseista tiesin, että hekin olivat todistaneet jotain.

Nyt minun on lopetettava, sillä tunnen kivun jälleen palaavan.

Jumalat, mitä velho teki minulle?

__________________________________________


Voi pojat, kun oli epic pelikerta! En muista, koska minulla olisi viimeksi kulkenut kylmiä väreitä pelin aikana, mutta nyt niin kävi. Pelikerta oli omalle hahmolleni tärkeä, ja vaikka saimmekin yhden örkkien liittolaisita, Alabuksen, tapettua, niin paljon jäi vielä selvittämättä.

PJ-Markolle kiitokset siitä, että hän jousti hahmokonseptiini tulleen lisän* kanssa, ja onnistui tuomaan Sharimin uuden Lahjan hienosti peliin mukaan - ja vielä omalla pienellä lisämausteellaan. Sharimilla siis hehkui otsassaan jonkinlainen riimu pääkipujen myötä, mutta niistä seuraavassa merkinnässä lisää.

Kaiken kaikkiaan pelikerta oli hyvin mehukas, ja avasi paljon ovia, mutta ainakin minulle tuli myös sellainen tunne, että olisin saavuttanut jotain. 3.5-edikan säännöt ovat sen verran tutut, että peli kulkee mielestäni aika vaivattomasti, ja Sharimin pelaaminen tuntuu todella drow-haltian pelaamiselta. Niillä on tosiaan kaikkea kivaa pientä erikoisominaisuutta synnynäisen taikuuden lisäksi. Spell resistance on kivaa kamaa... :)

Ihan kaikkea ei tullut taas mainittua, mutta toivottavasti päiväkirjamerkintöjen myötä yleiskuva seikkailuita pysyy edes omassa mielessä.

Aarteita ja muita esineitä
3 x Ring of brief blessing (pitää tunnistaa)
=> JONAS JA RHADEC MYI OMANSA, SHARIMILLA EDELLEEN OMANSA
1 x Hammer Sphere (SHARIMILLA)
1 x Velhon sauva (tunnistus?) => TAVALLINEN
1 x Sormus (tunnistus?) => RING OF FOUR WINDS
1 x Ketjupaita (tunnistus?) => TAVALLINEN
2 x Stone of Sending => KÄÄPIÖPERHEELLE
- Kassaan platinaa ja jalokiviä
- Titaanin osat pitää muistaa käskeä kääpiöitä piilottamaan

Muuta
- Pitää edelleen etsiä Elborin porttikivi
- Aikaisemmin Jonas ja Rhadec olivat saaneet tehtävän etsiä erään kääpiönaisen sukulaiset. Tämä pitää muistaa hoitaa
- Örkit ovat edelleen kääpiöiden riesana, vaikka niitä hieman peloteltiinkin (tästä lisää myöhemmin)
- Markon kirjoittamia merkintöjä kampanjan aikaisemmista tapahtumista pitää kyllä vielä minunkin kerrata; pelin aikana oli aika paljon viittauksia näihin
- *Linkki Lahjaan ei toiminut, joten isken sen näin suoraan: http://www.dandwiki.com/wiki/The_Gift:_an_Alternative_to_"Psionics"_(DnD_Variant_Rule)

The Heroes (Joe Abercrombie)

***Hyvin, hyvin pieniä spoilereita The Heroes -kirjan teemoista ja tarinasta. Teitä on varoitettu!***

"Three men. One battle. No heroes."

Nämä sanat kuvaavat täysin Joe Abercrombien uusinta teosta, joka on erilaisten näkökulmien kautta kerrottu tarina kolmipäiväisestä taistelusta Pohjoisessa, Osrungin laaksossa. Taistelusta ei kerrota pelkästään kolmen päähenkilön näkökulmasta, vaan tarina etenee näiden lisäksi myös sivuhahmojen näkökulmasta. Myös vanhoja tuttuja tavataan.

Mitä tästä kirjasta voi edes sanoa? Tällä hetkellä päässää pyörii vain "vau!"

Minä pidin The First Law -trilogiasta, ja pidin myös Best Served Coldista. The Heroes kuitenkin räjäytti potin. Sen lukemista oli vain pakko jatkaa, sillä tarina eteni vaivattomasti ja pysyi jatkuvasti jännittävänä. Vaivattomuus ei kuitenkaan tarkoita, että kirja olisi ollut "yksinkertainen" tai "helppo", vaan teksti on hyvin monisävyistä ja Abercrombie tekee loistavasti sen, mikä onnistui jo hänen aikaisemmissa tarinoissaankin. Hän antaa erilaisen äänen jokaiselle näkökulmahahmolle.

Abercrombie esittelee sodan raadollisena ja loppujen lopuksi varsin hyödyttömänä ilmiönä, eikä tästä tarinasta löytynyt (sota)sankareita - tarinan ainoat sankarit ovat kivipaadet, joiden mukaan kirja on saanut nimensäkin. Jokainen hahmo tuntui kuitenkin kiehtovalta niin huonoine kuin hyvine luonteenpiirteineen, ja huomasin välittäväni jokaisesta hahmosta. Lisäksi täytyy arvostaa sitä, että Abercrombie ei tehnyt helppoja ratkaisuja hahmojensa suhteen, eikä lähtenyt kehittämään "pelkureista rohkeiksi urhoiksi" kehittyviä sankaritarinoita, vaikka tällaiseen olisikin ollut mahdollisuus. Sen sijaan jokainen hahmo pysyi luonteelleen uskollisena loppuun saakka, vaikka kolme päivää hyödytöntä verenvuodatusta jättivätkin jälkensä heistä moniin.

Abercrombie kirjoittaa tarinoita, joista kaikki eivät välttämättä pidä. Se on okei. Minuun tällaiset synkät tarinat kuitenkin iskevät, ja The Heroes nousi Abercrombien - ja kenties koko fantasiakirjojen kavalkadin - kärkiryhmitykseen. Lisäksi on hienoa, että Abercrombien yksittäisetkin romaanit kehittävät The First Law -trilogian maailmaa eteenpäin.