The One Ring: Musta Noituuden Vuori, 2. merkintä

6.5.2946 KA

Synkmetsä osoitti tänään meille jälleen vaaransa ja salaisuutensa. Kirjoitan tätä mahtavan kannon alle kaivetussa kolossa, melkein kuin pienessä hobittien kolossa, joista olen kuullut puhuttavan. Tämän kolon asukas ei kuitenkaan ole mikään hobitti, vaan riutunut ja kovia kokenut erakko, jonka arvelemme olevan metsänmiesten sukua.

Haltiasalolta pääsimme jatkamaan matkaa levänneinä voimiemme hieman palauduttua, mutta matka ei senkään jälkeen ole ollut helppoa. Sekä Gildor että Haukansilmä tuntuvat ottavan Synkmetsän nykyisen tilan kovin raskaasti, ja varsinkin haltia kantaa syyllisyyden taakkaa Baldorin kokemasta onnettomuudesta. Onneksi kauppiaalle ei kuitenkaan käynyt huonommin, seuraavana aamuna herätessään hän tuntui olevan jälleen kunnossa, vaikka muistikin terävästi menneet kauhut ja surut.

Matkamme ei kuitenkaan siedä viivyttelyä, joten olemme kulkeneet sitkeästi eteenpäin metsän varjoissa. Tänään iltapäivällä kova rankkasade ja myrsky alkoi kuitenkin seuruettamme suomia, eikä matkustamisesta tullut sen jälkeen enää mitään. Tarkkasilmäinen Haukansilmä löysi kuitenkin meille sateensuojan täältä maan alta, kannon onkaloista.

Tämä ei kuitenkaan ollut mikä tahansa luonnonmuovaama onkalo suuren juurakon suojissa, vaan isäntämme kotikolo. Aluksi tänne kömpiessämme olimme kauhuissamme löytäessämme kolon seiniltä merkkejä, jotka saattoivat vain olla Varjon olentojen kirjoituksia tai piirrustuksia - näin ainakin Gildor ne sillä hetkellä tunnisti. Kolo oli näitä piirrustuksia, muutamia makuualustaksi pakattuja rääsyjä sekä pientä valkeaa lukuunottamatta tyhjä, mutta ellei isäntämme olisi meitä onnistunut yllättämään, tuskin olisimme jääneet koloon pitemmäksi aikaa.

Isäntämme hiipi nimittäin meidän takanamme ja peitti keihäänsä kanssa ovensuun. Hän vaati saada tietää millä asioilla liikuimme, keitä olimme ja olimmeko Varjon palvelijoita. Omaa nimeään hän ei osannut meille kertoa - ei kuulemma muistanut, sillä Varjo oli sen häneltä ottanut. Tarjosimme hänelle ruokaa toivoen, että tämän kurjan olentoparan luottamut siitä heräisi. Enempää hän ei kuitenkaan oikein osannut kertoa, kuin että oli kärsinyt kovin Varjon armottoman kouran alla, ja että todisti pimeyden heräämistä näkyunissaan. Hänen mukaansa Dol Guldurin pimeät voimat ovat palaamassa, vaikkei hän tuota kirottua nimeä suostu lausumaan sen enempää kuin omaa nimeäänkään.

Moiset uutiset kuulostavat epäilemättä huolestuttavilta, vaikka en ole täysin varma niiden todenperäisyydestä. Tämä erakko en selkeästi järkensä valon menettänyt, eikä meillä ole parannuskeinoja hänelle tarjota. Liioin hän ei ole halukas lähtemään matkaamme, että voisimme saattaa hänet pois Synkmetsän varjoista. Gildorin mukaan tämä erakko on vaeltanut jo pitkään Synkmetsässä; haltiat ovat  tämän muutamia kertoja nähneet, mutta erakko on kuulemma aina paennut heidät kohdatessaan. Olento parka.

Jälkikirjoitus:
Erakon menneisyys valottui meille hieman! Kenties ruoka tai ystävällinen käytöksemme herätti lopulta tämän erakon luottamuksen, sillä hetki sitten hän antoi säilytettäväksemme tarkkaan piilottamansa kirveenterän. Haukanterä tunnisti tämän kansansa aarteeksi, Sudenpuremaksi, joka oli mahtava metsämiesten päälliköiden ase.

Tämä erakkomme on epäilemättä ollut tärkeä ja urhoollinen soturi, kun hänellä tällainen aarre on säilytettävänään. Mutta miten hän on vajonnut tähän alennustilaan, joka häntä vaivaa? Haukansilmän mukaan hänen kansansa liittolainen, Radagast Ruskea saattaisi osata valottaa paitsi erakon, myös tämän mahtavan aseen liikkeitä. Sääli, ettei tämä erakko osaa tai halua kertoa meille enempää.

Joka tapauksessa päätimme yhteistuumin, että Sudenpurema on palautettava metsänmiesten päälliköille Metsänmiehen saliin. Niinpä matkamme tulee jatkumaan kauppias Baldorin ja hänen poikansa kanssa aina heidän pääte-etapilleen saakka.


8.5.2946 KA

Matkamme on jatkunut välikohtauksitta, paitsi että Synkmetsän tuntu käy yhä painostavammaksi. Gildor varoitti minua ja Haukansilmää käyttämästä turhaan kirveitämme, sillä puut muistaa edelleen ajan, jolloin metsänmiehet hakkasivat niiden tovereita maahan näillä seuduilla. Luotan Gildoriin tässä, ja olen pitänyt käteni visusti kaukana kirveestäni.

Belko-pojan luonnolle metsän koettelemukset alkavat käydä raskaiksi kantaa. Tänään jouduin puuttumaan hänen koviin ja armottomiin sanoihinsa isäänsä kohtaan. Syyttä ja suotta hän syyllistää isäänsä perheensä koettelemuksista, mutta toisaalta ymmärrän kyllä, millainen koettelemus tämä metsä on varmasti nuorelle pojalle ollut, enkä voi olla tuntematta hieman sääliä hänenkin koettelemusten puolesta. Hän on joutunut sietämään paljon enemmän kuin ikäisensä tarvitsisi kestää.


9.5.2946 KA

Jouduin hylkäämään tänään päätökseni olla tarttumatta kirveeseeni. Leiriydyimme yöksi, kuten normaalisti, mutta yöllä Synkmetsän lumous jälleen yritti johdattaa seurueemme turmioon. Jonkinlainen Varjon olento onnistui houkuttelemaan mustilla voimillaan kaikki muut minua lukuunottamatta pauloihinsa, ja Belko-poika oli päästä hengestään.

Tämä Varjon olento piileskeli vanhassa kaivossa, ja onnistui jonkinlaisilla hengenvoimillaan houkuttelemaan Gildorin, Haukansilmän sekä Belkon luokseen, ja veti Belkon mustilla, vahvoilla lonkeroillaan piilopaikkaansa. Onneksi onnistuimme pelastamaan Belkon, vaikka hirviön lonkerot minun kylkiluitani rusentivatkin niin pahasti, että hengittäminen sattuu vieläkin.

Lähdemme pian jälleen liikkeelle, sillä yön koettelemukset eivät saa estää matkustamista. Toivottavasti pian jätämme tämän metsän taaksemme. Gildor tuntuu olevan erityisen murtunut yön tapahtumista ja kantaa synkkää varjoa yllään. Hän on katsellut koettelemuksestamme lähtien Belkoa paitsi pahoillaan myös kauhuissaan.


11.5.2946 KA

Vapaus! Pääsimme tänään Synkmetsän länsirajalle, ja uskon sekä toivon matkamme helpottuvan tästä eteenpin. Otimme kaikki metsästä poistumisen tervetulleena vaihteluna, ja tunnen ainakin itse jo, kuinka Varjo irrottaa otettaan sielustani.


16.5.2946 KA

Kirjoitan tätä metsänmiesten saleissa simatuoppi äärelläni ja metsänihmisten penskat ja koirat pyörimässä jaloissani. En kuitenkaan pane pahakseni, sillä Haukansilmän väki on ottanut meidät vastaan kuin sankarit palautettuamme heidän muinaisen aarteensa, Sudenpureman.  Metsänihmisten päälliköt olivat kenties hieman tyytymättömiä vaatiessamme, että annamme kirveenterän ensin Radagastille, joka saa päättää, kenelle aarre siirtyy, mutta siitä huolimatta tavallinen väki pitää meitä kansansa ystävinä ja sankareina.


17.5.2946 KA

Baldor sai hoidettua liiketoimensa metsänihmisten parissa ja lähti nyt paluumatkalle Esgarothia kohti. Kauppias poikineen kiitteli meitä lämpimästi, ja Baldorin kultakolikot painavat mukavasti kukkarossani maksuna avustamme. Baldor lupasi, että palatessamme Järvikaupunkiin meillä on aina paikka hänen talossaan.

Belkon hyvästelin hieman haikeana, ja muutama kyynel tuntui pojankin silmäkulmassa näkyvän. Toivottavasti heidän kotimatkansa sujuu turvallisesti.

Me joudumme ikävä kyllä odottamaan, että Radagast palaa joltain salaperäiseltä matkaltaan, ennen kuin voimme päättää, mitä teemme seuraavaksi, mutta tuskinpa kukaan meistä pistää pientä mahdollisuutta lepoon pahakseen. Jo näitä sanoja kirjoittaessani tunnen, että Synkmetsän varjo alkaa irrottaa otettaan, ja näiden metsänihmisten yksinkertaisen ja rehellisen elämän näkeminen on saanut jälleen toivoni heräämään. Kansani muisti on pitkä ja täynnä synkkiä tarinoita pimeyden voimista ja voitoista, mutta kuinka mikään varjo voisi taistella täällä metsänihmisten parissa kohtaamaani elämänhalua ja iloa vastaan ja voittaa?




31.5.2946 KA

En ole tarttunut sulkakynääni pitkään aikaan, sillä metsänihmisten parissa  on ollut niin paljon erilaista nähtävää, etten ole viitsinyt kuluttaa aikaani raapusteluun.

Olemme Haukansilmän opastuksella tutustuneet metsänihmisten tapoihin ja hänen kansansa edustajiin, ja uskallan sanoa, että olemme löytäneet kenties jopa muutamia ystäviä Metsänmiehen saleista. Minä olen piirtänyt parhaani mukaan karttaa tähänastisesta matkastamme sekä kirjannut tarkemmin ylös edesottamuksiamme, kun taas Gildor on vaeltanut lähiseudun metsissä uuden jousensa kanssa. Varjo tuntuu nousseen myös haltiatoverini päältä, ja hänen kansansa laulut soljuvat jälleen helposti hänen huuliltaan metsänmiesten lasten iloksi.

Sen ajan, mitä hän ei käytä laulaessa metsänihmisten lapsille kansansa lauluja tai metsästämässä, hän harjoittelee metsänihmisten sotureiden kanssa asetaitoja yllättävällä päättäväisyydellä. Jutellessani hänen kanssaan hän tuntuu jälleen näkevän toivoa, että jonain päivänä hänen kotimaataan kutsuttaisiin Synkmetsän sijaan Suureksi Vihermetsäksi, ja että hänen kansansa saisi asua rauhassa ja turvassa Varjolta.

Haukansilmän puolesta minua huolettaa; tämä tuntuu edelleen kantavan Synkmetsän varjoa sisällään, vaikka kotiväen näkeminen tuntuu hiljalleen hänenkin toivoaan nostavan. Hän vaeltaa lähinnä yksin Synkmetsän rajoilla ja tuntuu kovin levottomalta ja halukkaalta jatkamaan jo matkaamme.

Sudenpurema on edelleen minulla, ja pidän sen visusti tallessa, kunnes pääsemme tapaamaan Radagastia, joka kenties pystyy meille sen ja erakon salaisuutta valottamaan. Jonkin verran olen itsekin saanut metsänmiesten vanhuksilta ja tarinaniskijöiltä selville, mutta ase kantajineen tuntuu kääriytyvän salaperäisyyden verhoon, joka turhauttaa minua kovasti. Kunpa "Ruskea Velho", kuten metsänihmiset Radagastia kutsuvat, palaisi pian takaisin kotiinsa Rhosgobeliin.

***

Pääsimme toisella pelikerralla jo pelimekaanisesti "Fellowship"-vaiheeseen, joka  on tarkoitettu lepoa, toipumista, hahmonkehitystä ja erilaisia hahmojen elämää valottavia pikkutoimia varten. Mielestäni itse pelaaminen alkoi tuntua jo miellyttävän sujuvalta, eikä sääntöjä tarvinnut turhan paljoa pelin aikana selailla. Erityisesti taistelu kaivon outoa hirviötä vastaan oli erittäin mielenkiintoinen, ja onnistui herättämään varsinkin Gildorissa voimanjanoa sekä syyllisyyden tunteita. Haltiasta tulee varmaan pelien myötä vielä mielenkiintoinen hahmo, vaikka hänen päänsä sisään ei näiden merkintöjen kautta (vielä) päästäkään.

Fellowhip-vaihe menee mukavasti hahmojen mieltä vaivaavaa Varjoa sekä haavoja parannellessa. Torin ei kokemustaan päässyt vielä taitojen korottamiseen käyttämään, mutta Gildorin miekkataidot nousivat yhdellä pykälällä.

Pelistä heränneistä huomioista voisi mainita, että tällä hetkellä aloittelevat seikkailijamme joutuvat turvautumaan paljon Seurueeseen (Fellowship Pool) ja Toivoon (Hope-pisteet) onnistuakseen urotöissään. Toisaalta tämä on sääntökirjan mukaan tarkoituskin. Hahmonkehitys näyttäisi olevan  sopivan ripeää - ei liian hidasta tai nopeaa, ja tasojen puuttuminen ja hahmonkehitys Fellowship-vaiheessa poistaa mukavasti joitain pelejä vaivaavan "ding!"-efektin.

Kaiken kaikkiaan ensimmäinen seikkailu oli erittäin mukava paketti, joka jätti auki selvää jatkoa tulevaisuuden varalle. Myös Gildorin kohtalo näyttää olevan tiukasti sidottu tuleviin tapahtumiin; saa nähdä, viekö haltiasoturin vallanhimo voiton tämän luonteen jaloudesta, ja saako Varjo jälleen uuden kätyrin riveihinsä.

The One Ring -roolipelikampanja: Mustan Noituuden Vuori

Seuraavaksi merkintöjä The One Ring -roolipelillä aloittamastamme kampanjasta Torin Durininpojan näkökulmasta. Pelinjohtajana toimii Noppakoura/MkaY, ja minä pelaan. 

Gildor Haldirinpoika on Synkmetsän salohaltia ja kampanjan "päähahmo", jonka perhe on menettänyt paljon Synkmetsässä levinneelle pahuudelle. Nuori haltia onkin omistanut elämänsä tuon pahuuden vastustamiselle. Minun pelaajahahmoni.

Torin Durininpoika taasen on kääpiö Ereborin saleista, mutta pikemminkin tiedonjanoinen ja utelias kuin arvometallien ja jalokivien perään. Kääpiö on toiminut Ereborin lähettiläänä niin Laaksossa, Järvikaupungissa kuin Salohaltioiden saleissakin, ja hänen olallaan matkustaa Yksinisen vuoren älykäs korppi nimeltään Valkonokka. Minun pelaajahahmoni.

Haukansilmä on taasen metsänmiesten parista tuleva levoton sielu ja sai nopeasti sekä seurueen tiedustelijan että parantajan manttelit harteilleen. Maken pelinjohtajahahmo.

Torin Durininpojan päiväkirja

19.4.2946 Kolmatta aikaa

Tätä kirjoittaessani istun lauttahaltioiden lautalla, ja olen matkalla Salohaltioiden kuninkaan saleihin. Jos joku olisi minulle aamulla sanonut, että matkustaisin vielä tänään jälleen Synkmetsään, mutta niin kohtalo meitä heittelee, eikä pieni kuolevainen voi kuin seurata edessään levittäytyvää tietä.

Seikkailumme alkoi yllättäen. Olin Gildorin ja Haukansilmän kanssa viettämässä ansaittua lepopäivää Pitkäjärven rannalla saatettuamme kauppakaravaanin XXX:stä Esgarothin järvikaupunkiin. Tämä ei toki ollut ensimmäinen kerta, kun me kolme olimme tehneet yhteistyötä, vaikka seurueemme kovin eriskummallinen monien mielestä olikin. Yhteistyömme oli sujunut aina hyvin, joten emme nähneet syytä antaa kansojen epäluuloisuuden pilata välejämme. Koska korppini Valkonokkakin tuntuu pitävän kahta toveriani luoettavana, ei koti-ikävä ja kaipuu omieni pariin ole minua päässyt kovinkaan vaivaamaan.

Mutta nyt ajatukseni karkaa. Olimme siis lepäämässä Pitkän järven rannalla, kun kuulimme avunhuutoja. Pian järvenrantaan juoksikin nuori, hätääntynyt poika. Poika tuskin sai sanaa suustaan, niin kauhuissaan hän oli, mutta lopulta ymmärsimme hänen isänsä vartioiden käyneen heidän kahden kimppuun. Poika oli päässyt pakoon, mutta isä oli edelleen vaarassa.

Gildor on jalo sielu, mutta nuori ja kärsimätön haltiaksi, eikä epäröinyt tai jäänyt harkitsemaan vaihtoehtojamme, vaan rynnisti saman tien metsään suuntaan pojan saattamana. Minä ja Haukansilmä seurasimme häntä, sillä emmehän voineet jättää ystäväämme pulaan.

Kauppiaan onneksi ehdimme paikalle, ennen kuin nuo ahneet ja häikäilemättömät konnat, kauppiaan vartijat, ehtivät tehdä miekoillaan mitään pysyvää vahinkoa. Ajoimme heidät pois, minkä ansiosta kauppias meitä kovasti kiittelikin. Itsensä hän esitteli Baldoriksi ja poikansa Belgoksi. He ovat kauppiassukua, joka oli viettänyt hyvää elämää Esgarothissa aina siihen asti, kun Smaug tuhosi kaupungin. Omaisuuden ja suvun tuho oli pakottanut Baldorin viimeisen jälkeläisensä kanssa tielle keräämään uutta omaisuutta.

Baldorilta puuttuivat nyt kuitenkin vartiomiehet, ja hän tarjosi pestiä meille. Koska mikään ei meitä Esgarothissa pidätellyt, otimme tarjouksen vastaan. Lopullinen määränpäämme on Synkmetsän toisella länsipuolella, Metsämiehen Saleissa. Matkamme tulee siis olemaan pitkä - melkein kuukauden mittainen! Onneksemme kohtasimme lauttahaltioita, joiden kyydillä pääsemme ensimmäiselle välietapillemme salohaltioiden kuningas Thranduilin saleihin. Mieltäni lämmittää nähdä nuo kauniit salit pitkästä aikaa.


22.4.2946 KA

Huomenna meidän pitäisi saapua Thranduilin saleihin. Matkamme ensimäinen osuus on sujunut leppoisasti lauttahaltioiden kestitsemänä. Olemme käyttäneet matkamme hyödyksi keräämällä voimia ja tutustumalla isäntäämme Baldoriin.

Epäonni on tosiaan tätä kauppiasta koetellut, sillä hän ei menettänyt Smaugin liekeille pelkästään omaisuuttaan vaan myös lähes koko perheensä. Vain pieni Belgo oli hänelle jäänyt - ja pojankin silmistä näki, että nuorena todistettu tuho ja kuolema oli jättänyt tähän jälkensä. Olenkin tehnyt parhaani piristääkseni Belgoa korppini Valkonokan avustuksella, ja kenties olen saanut tuotua hieman riemua poikaparan synkkään elämään.

Pojalla on kaulassaan jokin outo riipus, jota tämä tuntuu pitävän suuressa arvossa. Mieleni tekisi kovin kysellä tästä korusta, mutta minun on maltettava mieleni, kunnes tunnen tämän kauppiasperheen paremmin. "Moinen utelu ei olisi sopivaa!" yritän itselleni painottaa, mutta uteliaisuus painaa minua kovin - se on minun riippakiveni.

Gildor, jonka silmissä näen samanlaisen menetyksen tuskan, on vetäytynyt omiin ajatuksiinsa. Kenties Baldorin tarina on saanut hänet muistelemaan omia koettelemuksiaan Varjon kourissa. Paljoa en haltian menneisyydestä tiedä, paitsi sen, että tämän suku on menettänyt paljon Synkmetsää koettelevan pahuuden kätyreille.

Toivottavasti kotisaliensa näkeminen piristää haltiaa.


24.4.2946 KA

Olemme jättäneet kuningas Thranduilin salit taaksemme ja astuneet Synkmetsän varjoisille poluille. Aikomuksenamme on kulkea haltioiden polkuja ensin Synkmetsän länsireunaan. Sen jälkeen meidän ei tarvitse kuin seurata metsänreunaa etelään, kunnes saavumme Metsänmiehen Saliin. Suunnitelma on yksinkertainen, mutta uskosin sen toimivan. Tosin Baldorin kartta on kovin epätarkka, mutta olen hieman korjaillut sitä omien tietojeni mukaan. Uskoisin matkan sujuvan hyvin.

Aikamme Thranduilin saleissa sujui mukavasti, ja haltioille vieras Haukansilmäkin päästettiin tutustumaan salohaltioiden kotiluoliin. Vaikka haltioiden luolia ei voi kääpiökaivantoihin verratakaan, on kuningas Thranduil tehnyt vaikuttavaa työtä valtakuntaansa rakentaessaan. Nautin kovin tuosta lyhyestä mahdollisuudesta päästä nauttimaan maan painosta päälläni, ja Gildorkin tuntui piristyvän kotimaahansa toviksi päästessään.

Seurueemme saatettiin lopulta Synkmetsän läpi vieville haltiapoluille Lindar-nimisen rajavartijan toimesta. Ennen lähtöämme tämä antoi meille vielä viimeisen neuvon: "Mitä tahansa teettekin, pysykää polulla, älkääkä juoko Synkmetsän virroista." Kovin oli outo ohje, mutta kaippa haltiat kotimetsänsä tuntevat. Ainakin ensimmäinen matkapäivä metsän läpi on sujunut ongelmitta.


28.4.2946 KA

Turhaan ei Synkmetsän vaarallisuudesta ja vaivoista varoitella. Matkan rasitukset ovat yllättäneet minut niin, etten ole edes kynääni jaksanut tarttua.

Vaikka matkamme on sujunut kohtuullisen vaarattomasti, niin silti outo, painostava tunne vaivaa kauppaseuruettamme. Gildor varsinkin tuntuu kovin lohduttomalta ja näyttää murehtivan kaikkea kansansa Synkmetsän varjolle menettämää. Lisäksi olemme nähneet valtavia hämähänkinseittejä, jotka eivät voi olla minkään luonnollisen olennon aikaansaannosta. Haukansilmä ja Gildor tunnistivat nämä Synkmetsän lukkien aikaansaannoksiksi, ja onnistuimme onneksi kiertämään ne kohtaamatta itse petoja.


3.5.2946 KA

Saavuimme tänään vanhaan haltialehtoon, joka vielä taistelee Varjoa vastaan. Gildor piristyi silmin nähden saapuessamme tähän rauhalliseen, joskin autioon turvasatamaan, ja lepo tekee meille kaikille varmasti hyvää.


4.5.2946 KA

Haltialehto ei osoittautunut aivan niin turvalliseksi kuin Gildor oletti; Synkmetsän varjo oli turmellut myös lehdon läpi virtaavan puron, mistä todisteena yön tullen vettä nauttinut Baldor joutui jonkinlaisen lumouksen valtaan ja uskoi elävänsä päivää, jolloin Smaug tuhosi Esgarothin. Edes omaa poikaansa hän ei tunnistanut, vaan juoksi metsään etsimään perhettään. Jätimme Belgon huolehtimaan poneista ja lähdimme itse etsimään kauppiasta.

Onneksemme löysimme Baldorin - epäonneksemme löysimme hänet Synkmetsän hämähäkkien pesästä. Nämä varjon pedot olivat vallanneet muinaisen rauniolinnoituksen pesäkseen - linnoituksen, jonka tunnistin vanhaksi Laviarin rajalinnkasi ajoilta, jolloin rauha vielä hallitsi Suuressa vihermetsässä, kauan ennen aikoja, jolloin se tunnettiin Synkmetsänä.

Onnistuimme pelastamaan Baldorin hämähäkkien kynsistä, mutta taistelu oli raaka, ja Gildor satutti itsensä pahasti yrittäessään repiä kauppiasta alas hämähäkkien seiteistä. Onneksemme pääsimme kaikki hengissä takaisin lehtoon, johon hämähäkit eivät uskaltaneet meitä seurata, ja Haukansilmän parantajantaidot helpottivat niin haltian oloa kuin kauppiaan kokemaa outoa hämmennystä. Onneksi lopulta pahin menetys hämähäkeille oli Gildorin jousi, joka jäi raunioihin paetessamme hämähäkkejä.

En kuitenkaan tiedä, kuinka paljon kokemamme koettelemukset meitä viivyttävät. Voi olla, että meidän on toivuttava muutamia päiviä lehdossa - eikä viipyminen Synkmetsän varjoissa tunnu enää ollenkaan viisaalta.

***

Ensimmäinen pelikerta osoitti The One Ring -roolipelin varsin toimivaksi sovitukseksi Sormusten herran maailmasta. Kirja voisi olla hieman selkeämmin ryhmitelty ja kirjoitettu, sillä nyt jotkin kohdat tuntuvat hieman tulkinnanvaraisilta, ja sääntöjä on ripoteltu pitkin kirjaa.

Hieman ontuvasta taitosta huolimatta itse säännöt osuivat kyllä nyt oikeaan hermoon. Erityisesti säännöt matkustamiselle olivat aivan loistavat samoin kuin seuruetta koskevat osuudet. Hienoa, että Keski-Maahan sijoittuvaan peliin on tehty näin tarkasti tarinoiden teemoja ja tyyliä silmällä pitäen. Olen nimittäin nykyään aika pitkälle sitä mieltä, että säännöillä saa aikaan tietynlaista toimintaa ja tarinaa vain, jos säännöt tällaista tarinaa ja toimintaa tukevat. Nyt Tarulle Sormusten Herrasta tyypillinen matkustamisen vaikeus, hahmojen sisäinen kamppailu ja seurueen dynamiikka tulivat erittäin hyvin esille - paljon paremmin kuin esimerkiksi KERP-kokeilussa.

Erityisen kunniamaininnan saavat "Traitsit" (erityispiirteitä ja erikoistumisalueita), "Cultural Blessing" (jokaisen kansan erityisominaisuus) sekä "Virtue/Reward" (erityisiä esineitä sekä lisää eri kansoille tyypillisiä erityisominaisuuksia). Nämä kaikki pelin piirteet loivat erittäin mielenkiintoista peliä ja tarinaa. Toisaalta on varmaankin syytä huomioida, että tämä ei ole kovin simulationistinen peli, vaan tarinankerronnalla, jossa pelinjohtajan ja pelaajien yhteisellä tarinankerronnalla on mielestäni aika suuri rooli.

Sääntökirjaan tutustuessa ja pelatessa tuli mieleen, että miksei D&D ole enemmän The One Ring -roolipelin kaltainen varsinkin matkustamista ja seurueen "ylläpitoa" koskevien osuuksien osalta. Olen aloittanut D&D:hen tutustumisen kirjoista, ja minusta tämä peli muistutti paljon enemmän niitä suomennettuja D&D-tarinoita (esimerkiksi Dragonlance-kronikat tai Jäätuulen laakso -trilogia) kuin D&D-pelit itse.

A Song of Ice and Fire RPG: Rautarannikko-kampanjan viralliset loppusanat

Rautarannikko kampanjamme rautasaarelaisten Jokimaiden valloituksesta jäi ikävä kyllä kesken, emmekä Maken kanssa juteltuamme kokeneet mielekkääksi kampanjan jatkamista näin pitkän ajan jälkeen. Ennenaikaisesta loppumisestaan huolimatta pidin kampanjasta ja systeemistä (ja maailmasta!) todella paljon, ja päätin kirjoittaa kampanjalle kuitenkin jonkinlaiset lopetussanat.

***

Rautasaarelaiset asemat Jokimailla vahvistuivat tulevina kuukausina, ja Kotikylän naapurikylät jäivät toinen toisensa jälkeen rautasyntyisten nyrkin alle. Harwyn Hoare sai lisänimen "Kovakoura" kukistettuaan ankarasti vastaanhangoittelevat kyläläiset. Hän julisti myös etsintäkuulutetuiksi muuan Valarranin veljekset, joiden julisti pettäneen hänen luottamuksensa ja juonitelleen Korpimaiden muiden kylien kanssa häntä vastaan.


Erityisesti Hoaren huoneen Harwyniä kismitti Valarranien perustama pieni vastarintaa tekevien eränkävijöiden joukko, jonka yllättävät iskut ja ryöstöretket heikensi hänen täydellistä valtaansa Korpimailla. Näiden yllätysiskujen uhriksi joutui muun muassa Robin Kivitupa, josta oli tullut armottomuutensa ja häikäilemättömyytensä vuoksi kuningas Harwynin oikea käsi. 
Viimeinen niitti ikuiseen kostonhimoon Valarraneja kohtaan oli veljesten järjestämä apu jokimaalaisille aatelisille, jotka kävivät lopulta rautasaarelaisia vastaan.


Merkittävät jokimaalaiset ylimyshuoneet, kuten Brackenit ja Mustapuut kävivät lopulta rautasaarelaisia valloittajia vastaan, mutta vastarintaan noustiin liian myöhään.Juonikkaan Hoaren vakoojat tekivät omaa myyräntyötään jo valmiiksi riitaisten jokimaalaisten keskuudessa, eikä riittävän voimakasta vastarintaa saatu koskaan koottua valloittajia vastaan. Vaikka monet merkittävät rautasaarelaiset herrat, kuten Kivirannan herra Jodrick Orkwood, menehtyivät noissa verisissä taisteluissa, ei rautamiehiä saatu ajettua Korpimailta.


Valarranin veljesten pieni piilopaikka sai nopeasti lisäasutusta lähiseudun pakolaisista, ja siitä muodostui todellinen pikkuyhteisö vihollismaan keskelle. Panoksestaan lordi Brackenin vastarintaponnistelujen avustamiseksi lordi Bracken nimitti molemmat Valarranit "Korpimaiden suojelijoiksi". Kauaa nämä eivät kuitenkaan ehtineet uudesta tittelistään nauttia, sillä lopulta Harwyn sai selville heidän piilopaikkansa ja lähetti uskollisimmat kaartilaisensa tuhoamaan pienen vastarintatukikohdan. Valarranit saivat kuitenkin rautasaarelaisten parissa olleilta ystäviltään riittävän ajoissa varoituksen ja ehtivät paeta "alamaistensa" kanssa Harwynin kostonhimoa rautasaarelaisten vallalta vapaille alueille etelään.


Tulevaisuudessa Valarranien ponnistelut Korpimaiden vapauttamiseksi Brackenien rinnalla jatkuivat, mutta neuvokkaan Harwynin valloitusta ei tuntunut estävän mikään. Lopulta Brackenienkin oli nöyrryttävä valloittajan edessä, ja Valarranien oli paettava jälleen Kovakouran kostonhimoa. Tovin he taistelivat myrskykuningas Arrecin riveissä ja puolustivat vielä vapaita Jokimaita rautasaarelaisilta. Sen jälkeen, kun Arrec menetti viimeiset linnakkeensa Jokimailla Harwynille, on Valarranien historia hämärän peitossa...

***

Aloittaessamme tämän "kampanjan" päätin, että ellei tapahdu jotain todella dramaattista, kulkee kampanjarunko pitkälle niin, kuin se Westerosin historiankin mukaan menisi. Tämä tarkoitti sitä (ja muistaakseni tästä oltiin myös yhteisymmärryksessä), että rautasaarelaiset valtaisivat Jokimaat, ja peli muodostuisi epätoivoisesta ja mahdottomasta puolustustaistelustaa ja siihen liittyvistä juonista. Tätä silmällä pitäen myös nämä loppusanat kirjoitin, joskin jätin Valarranien veljesten kohtalon avoimeksi Makelle palata heihin, jos kokee mielekkääksi.

Kokisin, että tämän pelin parasta antia oli mielenkiintoinen systeemi ja vielä mielenkiintoisempi, sekä pj:lle etät pelaajalle tuttu maailma. Mielestäni olimme harvinaisen yksimielisiä pelin kulusta ja "tyylistä", joten pelikin sujui, vaikka säännöt olivat kunnolla käytössä ensimmäistä kertaa. Erityisesti pidin systeemin tasottomuudesta ja hahmoluokattomuudesta ja kaikista niistä mahdollisuuksista, joita se antoi niin hahmonluonnissa kuin itse pelissäkin.

Peli osoitti vahvuutensa, ja homma sujui. "Short and sweet" kuvaa minun näkökulmastani tätä "kampanjaa" varsin hyvin.