Pelasimme puoli tuntia sitten loppuun ensimmäisen pelimme Dragon Age: Sielun kurimus -etäkampanjaa. Ruumiita tuli - mutta onneksi vain vihujen suunnalla.
Aluksi hieman taustoja, sillä kertaus on opintojen äiti. Eli porukkamme on hajaantunut siten, että suurin osa pelaajista on Helsingissä. Endless Bag of Games -blogia pitävä MkaY työkavereineen vaikuttaa pääkaupungin suunnalla, ja minä pidän pystyssä linnaketta täällä Kajaanin suunnalla. Pelit hoituvat Mumble + Cacoo + Irc -kombolla, jossa Mumblella hoidetaan puhuminen, Cacoossa piirrellään karttoja yms. selvennyksiä ja Ircissä noppabotti hoitaa nopanheittelyn. MkaY:n työkaveri, Izeman, kirjoitti todella näppärän botin, jonka avulla onnistui lopulta myös Dragon Age -peliä ajatellen myös Dragon Dien antamien tulosten erottelu Stunt-pisteitä varten. Loistavaa työtä!
********
Sitten pelikerran tapahtumiin:
Kaikki lähti liikkeelle siitä, kun pelaajahahmot, nuori soturi Jewyn ja Piirin velhona esiintyvä Rynes (salanimellä Garod) olivat matkalla Kirkmuurin kaupungista kohti Korpiapään kaupunkia Fereldenin puolella Heräävää merta. Matkaa tehtiin Pärske-nimisellä pienellä kogilla, ja aluksi varsin tapahtumaköyhältä vaikuttavan matkan alkutaipaleella seikkailijat jutustelivat niitä näitä niin laivan kapteeni Aladorin, laivapoika Talbarin kuin kanssamatkustaja Jorynkin kanssa. Lisäksi seikkailijat tekivät tuttavuutta toisiinsa, vaikka kahden toisilleen vieraan seikkailijan välit olivatkin alkuun varsin muodolliset ja etäiset.
Kapteenin 2-päiväiseksi ennustaman matkan aikana alkoi kuitenkin pian tapahtua. Ensinnä Jewyn sai Aladorilta hieman tarkemmin selville Korkiapään taustoja ja merirosvojen kiusaaman rannikon tilannetta. Herttua Ayden Cousland olikin päättänyt kutsua koolle seikkailijoita ja sotureita ympäri Fereldenin ja Thedasin saadakseen resursseja merirosvojahtiin ja merirosvojen huhutun johtajan, Sumujen kuninkaan, löytämiseksi.
Seikkailijakaksikko pani kuitenkin pian merkille, että laivapoika Talbar vaikutti epäilyttävältä. Tältä löytyi ensinnäkin enemmän rahaa kuin pahaisella laivapojalla olisi uskonut olevan, ja lisäksi tämä tähyili jatkuvasti Fereldenin rannikolla nousevien saarien suuntaan. Kiitos taitavien puhujanlahjojensa Jewyn saikin pian pojalta selville, että poika oli tehnyt Kirkmuurin kaupungissa sopimuksen tunkeilijoiden päästämisestä laivaan yön pimeinä tunteina. Seikkailijat olivat ymmärtäväisiä nuoren pojan hyväuskoisuudesta, mutta kapteeni Aladorilta ei ymmärrystä laivapojalle herunut.
Seikkailijat ja kapteeni eivät kuitenkaan paljastaneet vielä Talbarille, että hänen salaisuutensa oli paljastunut (Jewyn oli vannonut pitävänsä sen omana tietonaan), vaan yön tullen laivan miehistö ja matkustajat järjestivät ansan laivaan tunkeutuville, jotka paljastuivat haltiasoturin johtamiksi merirosvoiksi. Merirosvot ajettiin varsin helposti pakosalle, ja haltia jäi vangiksi menetettyään ensin toisen korvansa Jewynin tarkan ammunnan tuloksena.
Voittoisa joukkio suuntasi kohti Korkiapäätä, mutta sataman tuntumassa odotti vielä levottomuuksia. Kapteeni Alador oli nimittäin vanginnut Talbarin, ja aikoi teloittaa petollisen laivapojan. Seikkailijat kävivät poikaa puolustamaan, mutta kapteeni piti päänsä, ja hetken tilanne näytti kääntyvän uudeksi verenvuodatukseksi. Jory paljasti kuitenkin tällöin olevansa harmaavartioston soturi, ja otti Velvollisuuden lain nojalla pojan suojatikseen ja harmaavartiaksi koulutettavaksi. Tämä ei miellyttänyt Pärskeen kapteenia, jonka ilme kertoi erityisesti Talbaria kovasanaisesti puolustaneen Jewynin saaneen itselleen vihollisen.
Pelikerta päättyi Joryn ja Talbarin hyvästellessä seikkailijat Korkiapään satamassa, ja Jewynin ja Garodina edelleen esiintyvän Rynesin jäädessä vangiksi saamansa haltian kanssa Korkiapään satamaan. Vangin lisäksi heillä oli yksi johtolanka: haltialta löytyi musta, peilimäisesti heijastava kivi, jonka mustissa sisuksissa oli valkoinen viiru. Rynes päätteli tämän olevan maaginen esine, mutta esineen tarkempi luonne selviäisi vastan tarkempien tutkimusten jälkeen.
Kenties he olivat päässeet peräti pahamaineisen Sumujen kuninkaan jäljille...
Hahmoja:
Kapteeni Alador, Pärskeen kapteeni
Jory, harmaavartija
Talbar, Pärskeen laivapoika
Merirosvoja johtanut haltiasoturi
******
Pelijohtajan pallilta katseltuna pelikerta sujui vallan mainiosti. Vaikka alkukankeutta tunsinkin kärsiväni, niin homma lähti sujumaan varsin jouhevasti, vaikka valitsemani aloitusskenaario ei ollut helpoimmasta päästä: seikkailijat olivat toisilleen täysin tuntemattomia ja paikassa, jossa heidän toimintansa oli varsin rajoitettua.
Onneksi pelaajat kuitenkin lähtivät rohkeasti mukaan tilanteeseen ja tutustuivat laivan "tärkeisiin" henkilöihin, ja homma lähti rullaamaan. Varsinkin Jewynin toiminta piti pyörät liikkeellä. Pelinjohtajan pallilla oli varsin mukava istua, kun pelaajat olivat niin aktiivisesti mukana.
Dragon Agen systeemi toimi, ja erityisesti stuntit toivat kyllä väriä taisteluun (varsinkin Jewyn sai varsin elokuvamaisia hetkiä laivan köysissä viuhuessaan ja riisuttuaan merirosvopäällikön aseista yhdellä taitavalla hyökkäyksellä. Systeemi on varsin simppeli, ja voisi olla jopa puuduttava, mutta stuntit tuovat sopivasti maustetta taisteluun. Pelinjohtajan pallilta systeemi toimi, ja pelaajatkin tuntuivat tykkäävän.
Halusin luoda skenaarion, jossa olisi mahdollisimman paljon vaihtoehtoja (saadaanko selville merirosvojen hyökkävän, miten toimitaan jos saadaan...). Tällä kertaa seikkailijat pääsivät turvallisille vesille ja onnistuivat yllättämään merirosvot sen sijaan, että merirosvot olisivat yllättäneet laivan miehistön ja matkustajat. Olin miettinyt tätä mahdollisuutta jonkin verran, mutta myös muita mahdollisia ratkaisuja oli käytössäni. Kuitenkin tapahtumat seurasivat toisiaan aika mukavasti, eikä minun tarvinnut juurikaan miettiä, että mitäs nyt voisi tapahtuakaan.
Toisaalta halusin tuoda myös skenaarioon sen, mistä minä Dragon Agessa pidän, eli valintojen vaikeuden. Talbar oli loppujen lopuksi petturi, vaikka osa menikin hänen hyväuskoisuutensa piikkiin. Toisaalta laivan kapteeni oli hyvin ankara, joten oli mielenkiintoista nähdä, kenen puolelle seikkailijat asettuisivat. Tällaisia juttuja mielestäni Dragon Agessa pitää ollakin: tilanteita, joissa ei ole "hyvä" ja "paha", vaan erilaisia näkökulmia. Tällä kertaa seikkailijat päättivät suojella poikaa, ja saivat siitä hyvästä tietää Joryn olevan harmaavartija (ja näin ollen seikkailijoilla on linkkiä harmaavartion suuntaan), mutta toisaalta kapteeni Alador ei seikkailijoita katso kovinkaan hyvällä heidän puututtua laivan järjestyksenpitoon.
Semmoinen oli ensimmäinen pelikerta. Hieman viimeiseen mahdolliseen tilaisuuteen jäivät pelinjohtajan valmistelut, mutta onneksi pelikerta sujui siitä huolimatta. Tästä on hyvä jatkaa.
perjantai 28. tammikuuta 2011
torstai 27. tammikuuta 2011
Dragon Haven (Robin Hobb)
Tuli vihdoin hankittua ja luettua The Dragon Keeperin jatko-osa. Kirja jatkaa lohikäärmeenhoitajien ja heidän suojattiensa tarinaa matkasta syvemmälle Sadekorven syvyyksiin, kohti ikiaikaisten kaupunki Kelsingraa (kirjoitin muuten nimet ulkomuistista...).
Aikoinaan jäi Dragon Keeper "arvostelematta", joten tietyllä tavalla tuntui turhalta tarttua tähänkään kirjaan ja sanoa siitä sanottavani. Kuitenkin lopulta päätin, että tämä kirja olisi mainitsemisen arvoinen.
Tämä oli kirja, joka herätti monenlaisia ajatuksia. Hyviä ja huonoja. Kun kirjaa luki, en oikein tiennyt, mitä olisin siitä sanonut. Tämä ei tarkoita, etteikö kirja olisi ollut hyvä kirja, mutta jotenkin se oli niin erikoinen fantasiakirjaksi, ettei siitä oikein saanut tuntumaa. En tiedä, mistä tämä johtui.
Tarinaa kuljetetaan Dragon Keeperin tavoin kahdessa tasossa. Päätarinan muodostaa lohikäärmeenhoitajien, lohikäärmeiden ja Taurman-laivan miehistön matka Sadekorven jokea pitkin. Toista tarinaa kuljetetaan Bingtown (olikohan tämä Näkijän tarun suomennoksissa Kasala...) ja Terhaug-nimisen kaupungin kirjurien lähettämien kirjeiden välityksellä. Kirjurit lähettävät virallisia ilmoituksia, mutta kirjoittavat aina näiden ilmoitusten perään henkilökohtaisia terveisiään ja kuulumisiaan kaukana toisaalla asuvalle kollegalleen.
Tarina on sinällään varsin perinteinen matkakertomus ja tyypillinen fantasialle, mutta Hobb kertoo sen varsin epätavallisesti. Matkan tapahtumat ovat nimittäin ovat hyvin arkisia, ja tarinan rytmi on rauhallinen. Hobb keskittyy lohikäärmeiden ja heidän ihmismatkakumppaniensa keskinäisiin ja ihmisten välisiin suhteisiin. Kirjassa ei juuri väkivallalla herkutella. Minulle kirjan rytmi oli välillä jopa hieman liian rauhallinen.
Välillä matkalaisten ihmissuhdekiemuroiden pyörittely keskenään ja lohikäärmeiden kanssa turhautti minua. Olisin halunnut enemmän toimintaa ja nopeamman tarinan. Toisaalta monet Hobbin ratkaisuista näki jo kaukaa, eikä tarina tarjonnut varsinaisia yllätyksiä. Lisäksi tarinan hahmot pääsivät loppujen lopuksi aika helpolla, eikä esimerkiksi Näkijän tarusta tuttua katkeraa suloa näkynyt juonessa tai tarinan lopetuksessa.
Kirjan toissijainen tarina täydentää paikoitellen päätarinaa, mutta toimii myös samalla kahden toisistaan kaukana sijaitsevan kaupungin kirjurien tarinana. Tämä toissijainen tarina tarjosi itse asiassa yhtä lailla mielenkiintoisia juonikuvioita kuin päätarinakin. Välillä se kiehtoi jopa enemmän kuin Sadekorven jokea kulkevien matkalaisten tarina.
Vaikka välillä kirjan ihmissuhdepyörittelyt ja vähän turhan helpot ratkaisut ärsyttivätkin, niin kirjan lopetus oli jollain tasolla hyvin tyydyttävä ja kaunis. Kirja oli todella nopea lukea kiitos Hobbin sujuvan tyylin, ja turhautumisen tunteista huolimatta kirja oli minusta hyvä päätös Dragon Keeperin tarinalle. Dragon Keeper ja Dragon Haven olivat kuitenkin minun makuuni ehkä liian "pehmoisia" kirjoja - toimintaa puuttui, ja kaipasin jo esimerkiksi Näkijän tarusta löytynyttä miekkojenkin kalistelua ja tikaridiplomatiaa. Tuli oikein ikävä Fitziä tapparansa ja Yönsilmän kanssa ahjottuja ja punalaivojen ryöväreitä kurmottamassa..
Saa nähdä, jatkaako seuraava Rain Wilds Chroniclesin kirja samanlaisella linjalla.
Aikoinaan jäi Dragon Keeper "arvostelematta", joten tietyllä tavalla tuntui turhalta tarttua tähänkään kirjaan ja sanoa siitä sanottavani. Kuitenkin lopulta päätin, että tämä kirja olisi mainitsemisen arvoinen.
Tämä oli kirja, joka herätti monenlaisia ajatuksia. Hyviä ja huonoja. Kun kirjaa luki, en oikein tiennyt, mitä olisin siitä sanonut. Tämä ei tarkoita, etteikö kirja olisi ollut hyvä kirja, mutta jotenkin se oli niin erikoinen fantasiakirjaksi, ettei siitä oikein saanut tuntumaa. En tiedä, mistä tämä johtui.
Tarinaa kuljetetaan Dragon Keeperin tavoin kahdessa tasossa. Päätarinan muodostaa lohikäärmeenhoitajien, lohikäärmeiden ja Taurman-laivan miehistön matka Sadekorven jokea pitkin. Toista tarinaa kuljetetaan Bingtown (olikohan tämä Näkijän tarun suomennoksissa Kasala...) ja Terhaug-nimisen kaupungin kirjurien lähettämien kirjeiden välityksellä. Kirjurit lähettävät virallisia ilmoituksia, mutta kirjoittavat aina näiden ilmoitusten perään henkilökohtaisia terveisiään ja kuulumisiaan kaukana toisaalla asuvalle kollegalleen.
Tarina on sinällään varsin perinteinen matkakertomus ja tyypillinen fantasialle, mutta Hobb kertoo sen varsin epätavallisesti. Matkan tapahtumat ovat nimittäin ovat hyvin arkisia, ja tarinan rytmi on rauhallinen. Hobb keskittyy lohikäärmeiden ja heidän ihmismatkakumppaniensa keskinäisiin ja ihmisten välisiin suhteisiin. Kirjassa ei juuri väkivallalla herkutella. Minulle kirjan rytmi oli välillä jopa hieman liian rauhallinen.
Välillä matkalaisten ihmissuhdekiemuroiden pyörittely keskenään ja lohikäärmeiden kanssa turhautti minua. Olisin halunnut enemmän toimintaa ja nopeamman tarinan. Toisaalta monet Hobbin ratkaisuista näki jo kaukaa, eikä tarina tarjonnut varsinaisia yllätyksiä. Lisäksi tarinan hahmot pääsivät loppujen lopuksi aika helpolla, eikä esimerkiksi Näkijän tarusta tuttua katkeraa suloa näkynyt juonessa tai tarinan lopetuksessa.
Kirjan toissijainen tarina täydentää paikoitellen päätarinaa, mutta toimii myös samalla kahden toisistaan kaukana sijaitsevan kaupungin kirjurien tarinana. Tämä toissijainen tarina tarjosi itse asiassa yhtä lailla mielenkiintoisia juonikuvioita kuin päätarinakin. Välillä se kiehtoi jopa enemmän kuin Sadekorven jokea kulkevien matkalaisten tarina.
Vaikka välillä kirjan ihmissuhdepyörittelyt ja vähän turhan helpot ratkaisut ärsyttivätkin, niin kirjan lopetus oli jollain tasolla hyvin tyydyttävä ja kaunis. Kirja oli todella nopea lukea kiitos Hobbin sujuvan tyylin, ja turhautumisen tunteista huolimatta kirja oli minusta hyvä päätös Dragon Keeperin tarinalle. Dragon Keeper ja Dragon Haven olivat kuitenkin minun makuuni ehkä liian "pehmoisia" kirjoja - toimintaa puuttui, ja kaipasin jo esimerkiksi Näkijän tarusta löytynyttä miekkojenkin kalistelua ja tikaridiplomatiaa. Tuli oikein ikävä Fitziä tapparansa ja Yönsilmän kanssa ahjottuja ja punalaivojen ryöväreitä kurmottamassa..
Saa nähdä, jatkaako seuraava Rain Wilds Chroniclesin kirja samanlaisella linjalla.
sunnuntai 23. tammikuuta 2011
The Last Duel (Eric Jager)
"A TRUE STORY OF CRIME, SCANDAL, AND TRIAL BY COMBAT IN MEDIEVAL FRANCE"
Tämä kirja ui sattumalta tietoisuuteni verkkoon joskus viime syksynä, ja hieman siihen verkossa tutustuttuani totesin, että tämä olisi pakko joskus lukea. Joululahjaksi sen sitten sainkin.
Tarina kertoo kahden asemiehen ystävyytenä alkaneesta mutta vuosien mittaan veriseksi vihaksi kehittyvästä suhteesta, joka huipentuu lopulta toisen tekemään kammottavaan rikokseen, joka vetää kaksikon riitaan myös toisen asemiehen vaimon. Rikos ja syyllinen ratkaistaan taistelun osoittamalla tuomiolla.
Jagerin mukaan hänen teoksensa perustuu pääosin lähteisiin, mutta hän myöntää joutuneensa tekemään jotain sivistyneitä arvauksia ja olettamuksia silloin, kun lähteet eivät kerro koko totuutta. Hämmästyttävää kuitenkin oli, kuinka koukuttava kirja. Välillä se tuntui lähes fiktiiviseltä teokselta. Parisataasivuisen kirjan luki nopeasti.
On kuitenkin selvää, että Jager on perehtynyt aiheeseen, ja kirja toi esille paljon mielenkiintoisia asioita niin Ranskan aatelisista satavuotisen sodan aikana kuin kesiaikaisesta laistakin. Kirja on täynnä pieniä nippelitietoja, joita toivon pääseväni hyödyntämään joko roolipelikampanjoissa tai omissa tarinoissa. Lain kiemurat ja oikeusvoimaisen taistelun yksityiskohtaiset seremoniat toivat keskiajan tavat lähelle lukijaa.
Itse tarina kulkee jouhevasti ja hahmot vaikuttavat oikeilta ihmisiltä. Koko kokonaisuus huipentuu ainakin minusta todella vaikuttavaan yhteenottoon kahden kostonhimoisen miehen välillä.
Eric Jager meni minun kirjoissani sinne Peter Englundin ja Tom Hollandin "mielenkiintoisten" historiakirjojen joukkoon. Nappi suoritus!
perjantai 21. tammikuuta 2011
Sharim var'Malin päiväkirjamerkintöjä 3
1479 Laakson aikaa: Ensimmäinen päivä kääpiökaivannossa
Kirjoitan tätä toverieni nukkuessa; matka Kivihampaan kaivantoon tuntui kestävän ikuisuuden, ja samalla aika tuntui vilisevän ohitsemme.
Saavuttuamme kurulle, jonka tiesin johtavan kääpiöiden saleihin, kohtasimme joukon kuruun piiloutuneita, suunnattomia hämähäkkejä. Hämähäkit puolustivat kotiaan raivokkaasti, ja vasta pitkän taistelun jälkeen onnistuimme karkottamaan ne hirmut, jotka eivät kaatuneet miekkoihimme tai Jonasin loitsuihin.
En voinut kuin seurata karehtien Jonas Harpellilta niin luonnollisesti ja vaivattomasti sujuvaa taikuuttA; nytkin seuraan velhon mietiskelyssä rentoutuneita, ihmismiehen piirteitä. Tuo velho voisin olla minä, ellei nuoruuden röyhkeys ja mustien haltioiden armottomat lait olisi maksaneet minulle mahtiani. Nyt minulla oli vain lumotusta teräksestä taotut aseeni; hienot ja mahtavat työkalut, mutta niin kömpelöt todellisen mahdin rinnalla.
Hämähäkeistä selviydyttyämme saavuimme varsinaisiin kääpiöluoliin, vaikka nämä osat kaivantoa olivatkin olleet selvästi pitkään käyttämättöminä. Ajoittaiset järistykset tekivät kulkemisen arvaamattomaksi, mutta etenimme siitä huolimatta nopeasti vanhaan kääpiöiden vartiotupaan, josta pääsimme Kivihampaan kaupungin pääsisäänkäynnille.
Portti kääpiökaupunkiin oli kuitenkin lukittu visusti, ja hetken näytti jopa siltä, että etenemisemme pysähtyisi kokonaan. Löysimme kuitenkin porttisalista kuolleen kääpiön lisäksi pienemmän sivukäytävän, josta löysimme paitsi toisen kuolleen kääpiön ja örkin raadon niin myös maagisen kutsumakiven ja portin avaamiseen tarvittavan rituaalin voimasanat. Jälleen Jonasin hallitsema mahti auttoi meitä jatkamaan matkaamme syvemmälle Välkekilven klaanin luoliin.
Luolat vaikuttivat aluksi täysin autioituneilta, kunnes löysimme suuren määrän kuolleita kääpiöitä, joista yksi hämmästyksemme eli vielä. Hän oli saanut kauhistuttavan iskun päähänsä, mutta jotain vihjeitä tapahtuneesta saatoimme saada selville kääpiön epäselvistä houreista. Ilmeisesti örkkien lisäksi joku muukin vaara uhkasi Kivihampaan kääpiöitä.
Veimme kääpiön piiloon pieneen porttihuoneeseen ja toivoimme hänen olevan siellä turvassa; mukanamme emme ainakaan häntä voisi raahata. Epäröin, toimimmeko oikein, sillä aikoinaan nämä kääpiöt olivat tehneet paljon minun hyväkseni, ja tunsin oudon tunteen sisälläni jättäessämme haavoittuneen kääpiön oman onnensa nojaan: aivan kuin olisin pettänyt tämän partasuun.
Jätimme joka tapauksessa kääpiön jälkeemme ja jatkoimme kohti Kivihampaan varsinaista pääluolaa ja kääpiökaupunkia. Matkallamme ohitimme erikoisen luolansuun, jota en muistanut aikaisemmin olleen, mutta emme uskaltautuneet tutkimaan sitä, vaan jatkoimme kohti kaupunkia. Kaupunkiin johtavalla luolansuulla kohtasimme örkkejä, mutta ennen väistämätöntä taistelua onnistuin huijaamaan örkeiltä edes jotain tietoja drow-perimääni turvautuen; örkkejä johti Muliabb-niminen örkkiprinssi. Örkit vaikuttivat varmoilta uudesta vallastaan kääpiöiden valtakunnassa, mutta epäilenpä heidän itseluottamuksensa kärsineen ainakin pienen kolauksen surmattuamme tusinan örkkejä ennen kuin piilouduimme miehitettyyn kääpiökaupunkiin.
Karkotettuamme takaa-ajajamme suuntasimme Elbor Kivihaan asunnolle, jonka uskoin löytäväni varmimmin. Elbor oli vanha kääpiöseppä, joka oli suojellut ja opastanut minua niinä vuosina, kun olin ollut Välkekilven kääpiön vankeina, ja tunsin huolta yksikätisen kääpiösepän puolesta.
Löysimmekin Elborin haavoittuneena örkinraatojen keskeltä. Hetken tunsin oudon, musertavan ja voimat vievän tunteen sisälläni, mutta lähemmän tarkastelun jälkeen paljastui, että Elbor ei ollutkaan kuollut, kuten aluksi luulimme. Sen sijaan jonkinlainen loitsu tai myrkky oli halvaannuttanut vanhan kääpiön, ja pienen suostuttelun jälkeen onnistuin vakuuttamaan pappi Rhadecin, että kääpiön pelastaminen ahdingostaan hyödyttäisi myös tehtäväämme. Ihmiset jaksavat yllättää minut vielä näiden vuosienkin jälkeen; joskus en voi olla ihmettelemättä heidän avoimuuttaan ja rohkeuttaan, ja outoja tapojaan. Toisinaan taas en nähnyt heitä sukulaisiani kummempina, vaikka tarinat drowien kataluudesta olivat suosittuja illanvietoissa ja pimenevinä iltoina. Olimmeko me drowit vain sielultamme mustia, vai hallitsiko pimeys kaikkia meitä rotuun katsomatta?
Lopulta päädyimme odottamaan, että Rhadec saisi valmisteltua tarvitsemansa rukoukset ja manaukset Elborin herättämistä varten. Koska sukupuuni myötä tarvitsin vähemmän unta, vahdin minä tovereideni lepoa ja Elboria, ja kirjoitan tätä.
Vaikka Elborin tilanne vaikuttaakin vakavalta, niin en voi olla tuntematta vanhojen hyvien muistojen heräävän sisälläni, ja outo itseluottamuksen puuska on vallannut minut. Aivan kuin vanha kääpiö antaisi minulle voimaa pelkällä läsnäolollaan. Kaiken lisäksi taikuudelle herkistyneet drowaisitini tuntevat suuren voiman olevan heräämäisillään kääpiöluolissa. Jopa mestarini karrelle polttama mahti tuntuu herkemmältä kuin vuosikymmeniin; ennen drowien syntyperäiset kyvyt, kuten pimeyden kehän tai haltiatulen kutsuminen tuntuivat vaivalloisilta ponnistuksilta, mutta Kivihampaan luolissa nuo kyvyt tuntuvat heräävän sisälläni uudelleen henkiin.
Riemua seuraa kuitenkin huoli: mitä Kivihampaan luolissa onkaan tapahtumassa tai heräämässä, on se mahtavampi ja epäilemättä vaarallisempi kuin osasimme edes alunperin kuvitellakaan. Pelkkien örkkien sijaan meitä vastassa on jotain paljon vaarallisempaa.
Toivottavasti Elbor pystyy kertomaan toivuttuaan enemmän. Ja toivottavasti vanha ystäväni ylipäätään toipuu.
__________________________________________
Tässä on vain osa pelikerran tapahtumista, sillä turinoiden päiväkirjamaisesta luonteesta (ja laiskuudesta) johtuen joudun rytmittämään kirjoittamista hieman eri tavoin kuin pelikerran tapahtumia. Pitää varmaan vielä oikolukea, mutta haluan tämän nyt ainakin nettiin ennen kuin se unohtuu.
Kaiken kaikkiaan pelikerta oli mukava, ja D&D:n 3.5-laitokseen vaihtaminen nopeutti taisteluita ja muuta toimintaa mukavasti. Oma hahmoni muuttui Warlordista puhtaaksi Fighteriksi, ja mukavalta mättäjältä hahmo ainakin vielä tuntuu. Kaksi sapelia vielä kun jostain saisi.
Pyrin kuitenkin toisaalta toimimaan ryhmän vetäjänä, koska kuljemme hahmolleni tutuissa luolissa, ja koska johtajan paikka kuului hahmon rooliin aikaisemmassa pelissä. Jotenkin hahmo tuntuu kuitenkin nyt tyydyttävämmältä; johtaminen on vähemmän konkreettista (ei ole enää powereita), mutta siitä huolimatta ainakin tunsin saavani aikaan asioita pelikerran aikana. Lisäksi hahmo tuntui jotenkin enemmän mustalta haltialta kuin 4-edikan versio. Tykkäsin.
Tärkeitä nimiä ja hahmoja (joista osa mainitaan ehkä seuraavssa merkinnässä):
- Elbor Kivihaka; yksikätinen kääpiöseppä ja Sharimin ystävä
- Rangim; Välkekilven klaanin prinssi ja hallitsija
- Alabus; Rangimin uusi neuvonantaja, petturi?
- Jeiram; Alabuksen pomo?
- Vanatrim; kääpiö, joka lähti johdattamaan kääpiöjoukkiota ulos luolista örkkien hyökätessä. Kohtalosta ei tietoa.
Kirjoitan tätä toverieni nukkuessa; matka Kivihampaan kaivantoon tuntui kestävän ikuisuuden, ja samalla aika tuntui vilisevän ohitsemme.
Saavuttuamme kurulle, jonka tiesin johtavan kääpiöiden saleihin, kohtasimme joukon kuruun piiloutuneita, suunnattomia hämähäkkejä. Hämähäkit puolustivat kotiaan raivokkaasti, ja vasta pitkän taistelun jälkeen onnistuimme karkottamaan ne hirmut, jotka eivät kaatuneet miekkoihimme tai Jonasin loitsuihin.
En voinut kuin seurata karehtien Jonas Harpellilta niin luonnollisesti ja vaivattomasti sujuvaa taikuuttA; nytkin seuraan velhon mietiskelyssä rentoutuneita, ihmismiehen piirteitä. Tuo velho voisin olla minä, ellei nuoruuden röyhkeys ja mustien haltioiden armottomat lait olisi maksaneet minulle mahtiani. Nyt minulla oli vain lumotusta teräksestä taotut aseeni; hienot ja mahtavat työkalut, mutta niin kömpelöt todellisen mahdin rinnalla.
Hämähäkeistä selviydyttyämme saavuimme varsinaisiin kääpiöluoliin, vaikka nämä osat kaivantoa olivatkin olleet selvästi pitkään käyttämättöminä. Ajoittaiset järistykset tekivät kulkemisen arvaamattomaksi, mutta etenimme siitä huolimatta nopeasti vanhaan kääpiöiden vartiotupaan, josta pääsimme Kivihampaan kaupungin pääsisäänkäynnille.
Portti kääpiökaupunkiin oli kuitenkin lukittu visusti, ja hetken näytti jopa siltä, että etenemisemme pysähtyisi kokonaan. Löysimme kuitenkin porttisalista kuolleen kääpiön lisäksi pienemmän sivukäytävän, josta löysimme paitsi toisen kuolleen kääpiön ja örkin raadon niin myös maagisen kutsumakiven ja portin avaamiseen tarvittavan rituaalin voimasanat. Jälleen Jonasin hallitsema mahti auttoi meitä jatkamaan matkaamme syvemmälle Välkekilven klaanin luoliin.
Luolat vaikuttivat aluksi täysin autioituneilta, kunnes löysimme suuren määrän kuolleita kääpiöitä, joista yksi hämmästyksemme eli vielä. Hän oli saanut kauhistuttavan iskun päähänsä, mutta jotain vihjeitä tapahtuneesta saatoimme saada selville kääpiön epäselvistä houreista. Ilmeisesti örkkien lisäksi joku muukin vaara uhkasi Kivihampaan kääpiöitä.
Veimme kääpiön piiloon pieneen porttihuoneeseen ja toivoimme hänen olevan siellä turvassa; mukanamme emme ainakaan häntä voisi raahata. Epäröin, toimimmeko oikein, sillä aikoinaan nämä kääpiöt olivat tehneet paljon minun hyväkseni, ja tunsin oudon tunteen sisälläni jättäessämme haavoittuneen kääpiön oman onnensa nojaan: aivan kuin olisin pettänyt tämän partasuun.
Jätimme joka tapauksessa kääpiön jälkeemme ja jatkoimme kohti Kivihampaan varsinaista pääluolaa ja kääpiökaupunkia. Matkallamme ohitimme erikoisen luolansuun, jota en muistanut aikaisemmin olleen, mutta emme uskaltautuneet tutkimaan sitä, vaan jatkoimme kohti kaupunkia. Kaupunkiin johtavalla luolansuulla kohtasimme örkkejä, mutta ennen väistämätöntä taistelua onnistuin huijaamaan örkeiltä edes jotain tietoja drow-perimääni turvautuen; örkkejä johti Muliabb-niminen örkkiprinssi. Örkit vaikuttivat varmoilta uudesta vallastaan kääpiöiden valtakunnassa, mutta epäilenpä heidän itseluottamuksensa kärsineen ainakin pienen kolauksen surmattuamme tusinan örkkejä ennen kuin piilouduimme miehitettyyn kääpiökaupunkiin.
Karkotettuamme takaa-ajajamme suuntasimme Elbor Kivihaan asunnolle, jonka uskoin löytäväni varmimmin. Elbor oli vanha kääpiöseppä, joka oli suojellut ja opastanut minua niinä vuosina, kun olin ollut Välkekilven kääpiön vankeina, ja tunsin huolta yksikätisen kääpiösepän puolesta.
Löysimmekin Elborin haavoittuneena örkinraatojen keskeltä. Hetken tunsin oudon, musertavan ja voimat vievän tunteen sisälläni, mutta lähemmän tarkastelun jälkeen paljastui, että Elbor ei ollutkaan kuollut, kuten aluksi luulimme. Sen sijaan jonkinlainen loitsu tai myrkky oli halvaannuttanut vanhan kääpiön, ja pienen suostuttelun jälkeen onnistuin vakuuttamaan pappi Rhadecin, että kääpiön pelastaminen ahdingostaan hyödyttäisi myös tehtäväämme. Ihmiset jaksavat yllättää minut vielä näiden vuosienkin jälkeen; joskus en voi olla ihmettelemättä heidän avoimuuttaan ja rohkeuttaan, ja outoja tapojaan. Toisinaan taas en nähnyt heitä sukulaisiani kummempina, vaikka tarinat drowien kataluudesta olivat suosittuja illanvietoissa ja pimenevinä iltoina. Olimmeko me drowit vain sielultamme mustia, vai hallitsiko pimeys kaikkia meitä rotuun katsomatta?
Lopulta päädyimme odottamaan, että Rhadec saisi valmisteltua tarvitsemansa rukoukset ja manaukset Elborin herättämistä varten. Koska sukupuuni myötä tarvitsin vähemmän unta, vahdin minä tovereideni lepoa ja Elboria, ja kirjoitan tätä.
Vaikka Elborin tilanne vaikuttaakin vakavalta, niin en voi olla tuntematta vanhojen hyvien muistojen heräävän sisälläni, ja outo itseluottamuksen puuska on vallannut minut. Aivan kuin vanha kääpiö antaisi minulle voimaa pelkällä läsnäolollaan. Kaiken lisäksi taikuudelle herkistyneet drowaisitini tuntevat suuren voiman olevan heräämäisillään kääpiöluolissa. Jopa mestarini karrelle polttama mahti tuntuu herkemmältä kuin vuosikymmeniin; ennen drowien syntyperäiset kyvyt, kuten pimeyden kehän tai haltiatulen kutsuminen tuntuivat vaivalloisilta ponnistuksilta, mutta Kivihampaan luolissa nuo kyvyt tuntuvat heräävän sisälläni uudelleen henkiin.
Riemua seuraa kuitenkin huoli: mitä Kivihampaan luolissa onkaan tapahtumassa tai heräämässä, on se mahtavampi ja epäilemättä vaarallisempi kuin osasimme edes alunperin kuvitellakaan. Pelkkien örkkien sijaan meitä vastassa on jotain paljon vaarallisempaa.
Toivottavasti Elbor pystyy kertomaan toivuttuaan enemmän. Ja toivottavasti vanha ystäväni ylipäätään toipuu.
__________________________________________
Tässä on vain osa pelikerran tapahtumista, sillä turinoiden päiväkirjamaisesta luonteesta (ja laiskuudesta) johtuen joudun rytmittämään kirjoittamista hieman eri tavoin kuin pelikerran tapahtumia. Pitää varmaan vielä oikolukea, mutta haluan tämän nyt ainakin nettiin ennen kuin se unohtuu.
Kaiken kaikkiaan pelikerta oli mukava, ja D&D:n 3.5-laitokseen vaihtaminen nopeutti taisteluita ja muuta toimintaa mukavasti. Oma hahmoni muuttui Warlordista puhtaaksi Fighteriksi, ja mukavalta mättäjältä hahmo ainakin vielä tuntuu. Kaksi sapelia vielä kun jostain saisi.
Pyrin kuitenkin toisaalta toimimaan ryhmän vetäjänä, koska kuljemme hahmolleni tutuissa luolissa, ja koska johtajan paikka kuului hahmon rooliin aikaisemmassa pelissä. Jotenkin hahmo tuntuu kuitenkin nyt tyydyttävämmältä; johtaminen on vähemmän konkreettista (ei ole enää powereita), mutta siitä huolimatta ainakin tunsin saavani aikaan asioita pelikerran aikana. Lisäksi hahmo tuntui jotenkin enemmän mustalta haltialta kuin 4-edikan versio. Tykkäsin.
Tärkeitä nimiä ja hahmoja (joista osa mainitaan ehkä seuraavssa merkinnässä):
- Elbor Kivihaka; yksikätinen kääpiöseppä ja Sharimin ystävä
- Rangim; Välkekilven klaanin prinssi ja hallitsija
- Alabus; Rangimin uusi neuvonantaja, petturi?
- Jeiram; Alabuksen pomo?
- Vanatrim; kääpiö, joka lähti johdattamaan kääpiöjoukkiota ulos luolista örkkien hyökätessä. Kohtalosta ei tietoa.
torstai 20. tammikuuta 2011
The Calling (David Gaider)
Hieman yli vuosi sitten arvostelin David Gaiderin The Stolen Throne -kirjan, Dragon Age PC-pelin esitarinan. Kirja ei herättänyt positiivisia tunteita, mutta iskenyt Dragon Age -huuma pakotti tarttumaan esiteoksen jatko-osaan, The Callingiin.
The Calling on itsenäinen jatko-osa The Stolen Thronelle. Juoni itsessään on aika suoraviivainen: Fereldenin kuningas Maric Theirin, joka on menettänyt vaimonsa sairaudelle ja tuntee elämänsä olevan vailla sisältöä, lähtee Greywarden-seurueen matkaan etsimään yhtä kadonnutta Greywardenia. Matkan aikana taistellaan ja luodaan ryhmän sisäisiä suhteita. Aika peruskamaa fantasialle siis.
Juonta spoilaamatta voisin sanoa, että siinä oli potentiaalia, mutta paljon jäi hyödyntämättä. Esimerkiksi ihan kirjan loppupuolella yhteen kokonaisuuteen ympätty juonittelukuvio olisi tuonut kirjaan paljon lisää sisältöä, ja olisi ollut varmasti mielenkiintoinen kokonaisuus - mielenkiintoisempaa ainakin kuin tylsä Darkspawnien lahtaaminen.
Kuitenkin kirja herätti paljon enemmän fiilksiä, kuin edeltäjänsä. Se tuntui enemmän "Dragon Agelta", ja sitä "synkkää fantasiaakin" oli edes vähän enemmän. Aika geneeristä meno suurimman osan ajasta oli, mutta myös mielenkiintoisia ja odottamattomiakin ratkaisuja löytyi.
Kirjan suurin heikkous oli mielestäni se, kuinka vahvasti se tukeutui videopeliin. Okei, kirja perustuu videopeliin, mutta siitä huolimatta "siistit" miekanheitot ilmaan ennen lopetusliikettä ja talvipakkasessa täyshaarniskassa matkustavat soturit haisevat minun makuuni liikaa juustolle. Koska peliä on mainostettu "synkkänä fantasiana", ja sen innoittajina on mainostettu esimerkiksi Tulen ja Jään laulua, on minusta suuri vääryys, että kirja tuntuu pahimmillaan videopelin pohjalta kirjoitetulta fanifiktiolta.
Kirja ei kuitenkaan ollut täydellinen pettymys, sillä sen merkittävin vahvuus, mielenkiintoiset hahmot, onnistui pelastamaan paljon. Kaikki hahmot eivät ole yhtä vahvoja, mutta varsinkin tarinan Greywarden-sisarukset Gaider onnistui esittelemään hyvin mielenkiintoisina ja harmaina hahmoina. Tarinan päähahmot, kuningas Maric ja Greywarden/Rogue Duncan ja Greywarden/Mage Fiona eivät olleet hahmoina yhtä mielenkiintoisia, vaan aika perushyviksiä.
Toinen kirjan vahvuus on sen mielenkiintoinen maailma, jota valotettiin jonkin verran. Nämä olivat siitä mieluisia kohtia, että niitä pystyy näin roolipelaajana hyödyntämään.
Lopuksi voisi sanoa, että kirjan heikkoudet (videopelimäisyys ja sen paljonpuhutun synkkyyden puuttuminen) ja vahvuudet (mielenkiintoiset hahmot ja maailmasta paljastetut yksityiskohdat) menivät aika lailla tasan omassa lukukokemuksessani. Ei tämä mikään maailmaa mullistava fantasiakirja ollut, mutta ihan kivaa, kevyttä sankarifantasiaa. Kirjan ansioksi voisi lukea, että ainakin se herätti minussa ideoita roolipelikampanjaa silmällä pitäen.
The Calling on itsenäinen jatko-osa The Stolen Thronelle. Juoni itsessään on aika suoraviivainen: Fereldenin kuningas Maric Theirin, joka on menettänyt vaimonsa sairaudelle ja tuntee elämänsä olevan vailla sisältöä, lähtee Greywarden-seurueen matkaan etsimään yhtä kadonnutta Greywardenia. Matkan aikana taistellaan ja luodaan ryhmän sisäisiä suhteita. Aika peruskamaa fantasialle siis.
Juonta spoilaamatta voisin sanoa, että siinä oli potentiaalia, mutta paljon jäi hyödyntämättä. Esimerkiksi ihan kirjan loppupuolella yhteen kokonaisuuteen ympätty juonittelukuvio olisi tuonut kirjaan paljon lisää sisältöä, ja olisi ollut varmasti mielenkiintoinen kokonaisuus - mielenkiintoisempaa ainakin kuin tylsä Darkspawnien lahtaaminen.
Kuitenkin kirja herätti paljon enemmän fiilksiä, kuin edeltäjänsä. Se tuntui enemmän "Dragon Agelta", ja sitä "synkkää fantasiaakin" oli edes vähän enemmän. Aika geneeristä meno suurimman osan ajasta oli, mutta myös mielenkiintoisia ja odottamattomiakin ratkaisuja löytyi.
Kirjan suurin heikkous oli mielestäni se, kuinka vahvasti se tukeutui videopeliin. Okei, kirja perustuu videopeliin, mutta siitä huolimatta "siistit" miekanheitot ilmaan ennen lopetusliikettä ja talvipakkasessa täyshaarniskassa matkustavat soturit haisevat minun makuuni liikaa juustolle. Koska peliä on mainostettu "synkkänä fantasiana", ja sen innoittajina on mainostettu esimerkiksi Tulen ja Jään laulua, on minusta suuri vääryys, että kirja tuntuu pahimmillaan videopelin pohjalta kirjoitetulta fanifiktiolta.
Kirja ei kuitenkaan ollut täydellinen pettymys, sillä sen merkittävin vahvuus, mielenkiintoiset hahmot, onnistui pelastamaan paljon. Kaikki hahmot eivät ole yhtä vahvoja, mutta varsinkin tarinan Greywarden-sisarukset Gaider onnistui esittelemään hyvin mielenkiintoisina ja harmaina hahmoina. Tarinan päähahmot, kuningas Maric ja Greywarden/Rogue Duncan ja Greywarden/Mage Fiona eivät olleet hahmoina yhtä mielenkiintoisia, vaan aika perushyviksiä.
Toinen kirjan vahvuus on sen mielenkiintoinen maailma, jota valotettiin jonkin verran. Nämä olivat siitä mieluisia kohtia, että niitä pystyy näin roolipelaajana hyödyntämään.
Lopuksi voisi sanoa, että kirjan heikkoudet (videopelimäisyys ja sen paljonpuhutun synkkyyden puuttuminen) ja vahvuudet (mielenkiintoiset hahmot ja maailmasta paljastetut yksityiskohdat) menivät aika lailla tasan omassa lukukokemuksessani. Ei tämä mikään maailmaa mullistava fantasiakirja ollut, mutta ihan kivaa, kevyttä sankarifantasiaa. Kirjan ansioksi voisi lukea, että ainakin se herätti minussa ideoita roolipelikampanjaa silmällä pitäen.
maanantai 17. tammikuuta 2011
Sharim var'Malin päiväkirjamerkintöjä 2
Kahden edellisen pelikerran tapahtumia ulkomuistista kirjoiteltuna.
1479 Laakson aikaa: Matkan alku
Löysin velho Jonas Harpellin ja Rhadec Kardin Jättiläisten juoksun vuorilta laskevan joen rannalta. Olin kuitenkin myöhässä, sillä yksi kumppanuksista oli kuollut; Alukain oli joutunut hevoskotkien ja jokea ylittäessä hyökänneiden vesipetojen uhriksi, eikä edes loitsut enää herättäisi pappia henkiin.
En ollut koskaan tuntenut Alukainia kovin hyvin, vaikka olimme molemmat asuneet pitkään Kristalliakatemiassa. Mestari Haran vuodattaisi enemmän kyyneliä papin puolesta, mutta voimakkaan liittolaisen menettäminen oli kova isku tehtävällemme.
Aamun tullen muutimme reittiämme, sillä uskoin, että minun reittini Välkekilven klaanin luokse olisi turvallisempi kuin kääpiökaivannon pääsisäänkäynti. Riitti vaaroja myös tällä reitillä, sillä jouduimme ottamaan yhteen sekä yksinäistä kääpiösoturia vastaan kamppailevien örkkien ja jätin että jättiläishämähäkkien kanssa ennen kuin olimme Kivihampaan kääpiöluolien sivusisäänkäynnillä. Jotain kääpiökaivannossa oli tekeillä, sillä luolan lattia järisi oudosti. Kenties örkkejä vastaan taistellut kääpiö olisi tiennyt enemmän Kivihampaan luolaston tilanteesta, mutta tämä kuoli jättiä vastaan taistellessaan ennen kuin saattoi kertoa tietonsa.
Onnekseni Rhadec ja Jonas osoittautuivat örkkejä ja hämähäkkejä vastaan taistellessamme kyvykkäiksi taistelijoiksi. Aikaisemmin en olisi uskonut, että meistä kolmesta olisi apua ongelmissa, joista sitkeät kääpiöt eivät yksin selvinneet, mutta enää en ollut niin varma. Sen sijaan mielessäni kävi huolestuttava ajatus, kuinka kääpiöt tulisivat suhtautumaan paluuseeni Kivihampaan luolaholveihin, sillä lähtiessäni kääpiöiden tunteet eivät olleet lämpimimmät mahdolliset.
En voinut kuitenkaan kuin toivoa kääpiöiden unohtaneen menneet, tai antaneen edes anteeksi. Kenties tekoni nyt pyyhkisivät menneisyyteni synnit. Kenties kuolleiden kääpiöiden ja vanhan kuninkaan haamut jättäisivät minut vihdoin rauhaan.
1479 Laakson aikaa: Matkan alku
Löysin velho Jonas Harpellin ja Rhadec Kardin Jättiläisten juoksun vuorilta laskevan joen rannalta. Olin kuitenkin myöhässä, sillä yksi kumppanuksista oli kuollut; Alukain oli joutunut hevoskotkien ja jokea ylittäessä hyökänneiden vesipetojen uhriksi, eikä edes loitsut enää herättäisi pappia henkiin.
En ollut koskaan tuntenut Alukainia kovin hyvin, vaikka olimme molemmat asuneet pitkään Kristalliakatemiassa. Mestari Haran vuodattaisi enemmän kyyneliä papin puolesta, mutta voimakkaan liittolaisen menettäminen oli kova isku tehtävällemme.
Aamun tullen muutimme reittiämme, sillä uskoin, että minun reittini Välkekilven klaanin luokse olisi turvallisempi kuin kääpiökaivannon pääsisäänkäynti. Riitti vaaroja myös tällä reitillä, sillä jouduimme ottamaan yhteen sekä yksinäistä kääpiösoturia vastaan kamppailevien örkkien ja jätin että jättiläishämähäkkien kanssa ennen kuin olimme Kivihampaan kääpiöluolien sivusisäänkäynnillä. Jotain kääpiökaivannossa oli tekeillä, sillä luolan lattia järisi oudosti. Kenties örkkejä vastaan taistellut kääpiö olisi tiennyt enemmän Kivihampaan luolaston tilanteesta, mutta tämä kuoli jättiä vastaan taistellessaan ennen kuin saattoi kertoa tietonsa.
Onnekseni Rhadec ja Jonas osoittautuivat örkkejä ja hämähäkkejä vastaan taistellessamme kyvykkäiksi taistelijoiksi. Aikaisemmin en olisi uskonut, että meistä kolmesta olisi apua ongelmissa, joista sitkeät kääpiöt eivät yksin selvinneet, mutta enää en ollut niin varma. Sen sijaan mielessäni kävi huolestuttava ajatus, kuinka kääpiöt tulisivat suhtautumaan paluuseeni Kivihampaan luolaholveihin, sillä lähtiessäni kääpiöiden tunteet eivät olleet lämpimimmät mahdolliset.
En voinut kuitenkaan kuin toivoa kääpiöiden unohtaneen menneet, tai antaneen edes anteeksi. Kenties tekoni nyt pyyhkisivät menneisyyteni synnit. Kenties kuolleiden kääpiöiden ja vanhan kuninkaan haamut jättäisivät minut vihdoin rauhaan.
sunnuntai 16. tammikuuta 2011
Sharim var'Malin päiväkirjamerkintöjä
Ajattelin, että voisin kirjoittaa tällaisia pieniä päiväkirjamerkintöjä Threads of Sanity -kampanjan tapahtumista drowsoturini Sharimin näkökulmasta. Nämä eivät edes yritä olla kattavia (eihän päiväkirjaakaan joka päivältä pidetä :p), mutta jos sitä silloin tällöin kirjoittelisi.
1479 Laakson aikaa - Tapaaminen mestari Haranin luokse
Mestari Harran kutsui minut luokseen. Olin juuri palannut pitkältä retkeltä saaren vastaiseen päähän, missä vartiosto oli korjannut vanhaa vartiotornia Raakapartain merirosvojen hyökkäyksen varalta; olin kuullut huhun että edesmenneen Kebalin poika Rabal oli vannonut minulle kostoa. Tuskion olin saanut pestyä matkan hien ja pölyn kasvoiltani, kun vanha mestari kutsui minut jo eteensä.
"Välkekilven kääpiöt ovat vaarassa, Sharim", hän sanoi tervehdittyään minua, ja tuntui, kuin kylmä teräs olisi survaistu sisuksiini. "He lähettivät karavaanin pyytämään apuamme. Heillä on jotain ongelmia örkkihyökkäysten kanssa."
Tuntui mahdottomalta, että vähäiset örkit olisivat voineet olla vaaraksi Välkekilven klaanille, mutta siitä huolimatta tunsin oudon huolen puraisun sisälläni.
"Aiommeko auttaa Välkekilven klaania?" kysyin olematta varma, mitä toivoin mestari Harranin vastaavan. Mestari kuitenkin nyökkäsi myöntävästi, ja selitti:
"Välkekilven klaani on ollut akatemian ystävä silloinkin, kun muut ovat meitä vierastaneet - totta kai me autamme heitä! Olen lähettänyt jo muutaman akatemian jäsenistä heidän avukseen, Alukainin, Jonas Harpellin ja Rhadecin."
"Varsin vähäinen joukko Välkekilven klaanin ystävyyden maksuksi", huomautin nyrpeästi. "Lisäksi kääpiöt piilottavat hyvin kotiluoliensa sisäänkäynnin; onko varmaa, että nuo kolme edes osaavat löytää Välkekilven klaanin luokse."
"Karavaani neuvoi heille reitin kotiluoliinsa, ja uskon, että he pystyvät auttamaan kääpiöitä", mestari Harran vastasi, "mutta jos uskot voivasi auttaa heitä, niin lähde kaikin mokomin heidän peräänsä; uskon heidän olevan kiitollisia kaikesta avusta, minkä akatemia vain voi heille tarjota."
"Mitäpä drowsoturi välittää kääpiöiden ongelmista?" oli ensimmäinen vaistomainen vastaukseni, mutta sitten tajusin, että tunsin todellakin huolta Välkekilven klaanin ongelmista, ja myönnyin lähtemään kolmen kääpiöitä auttamaan lähteneen seikkailijan perään. Muistin edelleen reitin, jonka kautta kääpiöt olivat saattaneet minut Kristalliakatemiaan, ja todennäköisesti tiedoistani ja taidoistani olisi apua kolmikolle. Käytyäni vielä juttelemassa Välkekilven klaanin parista tulleen karavaanin kanssa keräsin varusteeni, vyötin miekkani uumalleni ja suuntasin kohti Jättiläisten juoksun vuoria - ja muistojani.
1479 Laakson aikaa - Tapaaminen mestari Haranin luokse
Mestari Harran kutsui minut luokseen. Olin juuri palannut pitkältä retkeltä saaren vastaiseen päähän, missä vartiosto oli korjannut vanhaa vartiotornia Raakapartain merirosvojen hyökkäyksen varalta; olin kuullut huhun että edesmenneen Kebalin poika Rabal oli vannonut minulle kostoa. Tuskion olin saanut pestyä matkan hien ja pölyn kasvoiltani, kun vanha mestari kutsui minut jo eteensä.
"Välkekilven kääpiöt ovat vaarassa, Sharim", hän sanoi tervehdittyään minua, ja tuntui, kuin kylmä teräs olisi survaistu sisuksiini. "He lähettivät karavaanin pyytämään apuamme. Heillä on jotain ongelmia örkkihyökkäysten kanssa."
Tuntui mahdottomalta, että vähäiset örkit olisivat voineet olla vaaraksi Välkekilven klaanille, mutta siitä huolimatta tunsin oudon huolen puraisun sisälläni.
"Aiommeko auttaa Välkekilven klaania?" kysyin olematta varma, mitä toivoin mestari Harranin vastaavan. Mestari kuitenkin nyökkäsi myöntävästi, ja selitti:
"Välkekilven klaani on ollut akatemian ystävä silloinkin, kun muut ovat meitä vierastaneet - totta kai me autamme heitä! Olen lähettänyt jo muutaman akatemian jäsenistä heidän avukseen, Alukainin, Jonas Harpellin ja Rhadecin."
"Varsin vähäinen joukko Välkekilven klaanin ystävyyden maksuksi", huomautin nyrpeästi. "Lisäksi kääpiöt piilottavat hyvin kotiluoliensa sisäänkäynnin; onko varmaa, että nuo kolme edes osaavat löytää Välkekilven klaanin luokse."
"Karavaani neuvoi heille reitin kotiluoliinsa, ja uskon, että he pystyvät auttamaan kääpiöitä", mestari Harran vastasi, "mutta jos uskot voivasi auttaa heitä, niin lähde kaikin mokomin heidän peräänsä; uskon heidän olevan kiitollisia kaikesta avusta, minkä akatemia vain voi heille tarjota."
"Mitäpä drowsoturi välittää kääpiöiden ongelmista?" oli ensimmäinen vaistomainen vastaukseni, mutta sitten tajusin, että tunsin todellakin huolta Välkekilven klaanin ongelmista, ja myönnyin lähtemään kolmen kääpiöitä auttamaan lähteneen seikkailijan perään. Muistin edelleen reitin, jonka kautta kääpiöt olivat saattaneet minut Kristalliakatemiaan, ja todennäköisesti tiedoistani ja taidoistani olisi apua kolmikolle. Käytyäni vielä juttelemassa Välkekilven klaanin parista tulleen karavaanin kanssa keräsin varusteeni, vyötin miekkani uumalleni ja suuntasin kohti Jättiläisten juoksun vuoria - ja muistojani.
tiistai 11. tammikuuta 2011
Dragon Age: Sielun kurimus
Tässä on alkuinfo, jonka tarjoilin pelaajille tulevaa Dragon Age -peliä varten. En tiedä, kuinka tarkasti pelaajat näitä yleensä lukevat, mutta ainakin minulle pj:nä tällainen alkuinfo on hyvä lähtökohta lähteä suunnittelemaan kampanjaa. Nyt vielä kun ensimmäinen pelikerta saadaan sovittua.
Ja he syöksyivät syvyyksin, alas varjoihin ja epätoivoon
-Surulauluja 8:28
Ferelden, vuosi 998 Lohikäärmeen aikaa. Yksi aikakausi on päättymäisillään ja uusi alkamassa. Vuosikymmeniä sitten Ferelden nousi Orlaisilaisten sorron alta päihittämään pimeydensikiöt, ja on vakiinnuttanut nyt asemansa itsenäisenä ja vahvan monarkin hallitsemana valtakuntana.
Kuningas Sarilan Theirin hallitsee Fereldeniä Denerimin valtaistuimelta ja tasapainoilee vasalliensa ja kansalaisten vaatimusten ja vahvan naapurin, Orlaisin, paineessa. Hovijuonien, neuvottelujen ja rajakahakoiden aikana viidennen kurimuksen aikaiset sankariteot ovat unohtuneet. Orlaisin ja Fereldenin välit ovat jälleen kiristyneet, minkä lisäksi nuoren kuningaskunnan lounaisia rajoja ahdistelevat avarialaisbarbaarien joukkiot.
Harmaavartio on vakiinnuttanut asemansa Fereldenissä, ja heidän määränsä on lähtenyt kasvuun. Pimeyden sikiöiden piileskellessä varjoissa he keskittyvät kuitenkin suojelemaan tavallisia kansalaisia maallisemmilta uhilta, maantierosvoilta ja avarialaisryöväreiltä. Suurin osa Fereldenin harmaavartiostosta onkin kerääntynyt lounaaseen ja länteen nousseelle, Suurena kilpenä, tunnetulle muurille, joka suojelee Fereldeniä lännestä ja lounaasta tulevia orlaisilaisten ja avarialaisten hyökkäyksiä vastaan.
Barbaarit, orlaisilaiset ja rosvot eivät ole kuitenkaan Fereldenin ainoa uhka, vaan valtakunnan pohjoisrannikolla on noussut uusi uhka, ja rannikon kaupungeissa ja kylissä puhutaan Sumujen kuninkaasta, raa'asta ja häikäilemättömästä merirosvosta. Tähän asti tämä Sumujen kuningas on ollut lähinnä riesa ja kokkapuheiden aihe kunnianhimoisine nimineen, mutta nyt hän on ryöstänyt useita kuninkaan suojeluksessa kulkeneita kauppalaivoja ja rosvonnut jopa yhden linnan.
Korkiapään (Highever) herttua Ayden Cousland on julistanut suuren palkkion Sumujen kuninkaan päästä, ja mittava joukko seikkailijoita, sotilaita ja ritareita on kerääntymässä Korkiapäähän aloittaakseen merirosvojahdin…
Talon sääntöjä:
- Music Talentin voi ottaa omalle hahmolleen ilmaiseksi koska tahansa, kun se vain on perusteltua; perusteluksi riittää ”Hahmoni harrastaa soittamista”
- Qunareilla. Ei. Ole. Sarvia.
Ja he syöksyivät syvyyksin, alas varjoihin ja epätoivoon
-Surulauluja 8:28
Ferelden, vuosi 998 Lohikäärmeen aikaa. Yksi aikakausi on päättymäisillään ja uusi alkamassa. Vuosikymmeniä sitten Ferelden nousi Orlaisilaisten sorron alta päihittämään pimeydensikiöt, ja on vakiinnuttanut nyt asemansa itsenäisenä ja vahvan monarkin hallitsemana valtakuntana.
Kuningas Sarilan Theirin hallitsee Fereldeniä Denerimin valtaistuimelta ja tasapainoilee vasalliensa ja kansalaisten vaatimusten ja vahvan naapurin, Orlaisin, paineessa. Hovijuonien, neuvottelujen ja rajakahakoiden aikana viidennen kurimuksen aikaiset sankariteot ovat unohtuneet. Orlaisin ja Fereldenin välit ovat jälleen kiristyneet, minkä lisäksi nuoren kuningaskunnan lounaisia rajoja ahdistelevat avarialaisbarbaarien joukkiot.
Harmaavartio on vakiinnuttanut asemansa Fereldenissä, ja heidän määränsä on lähtenyt kasvuun. Pimeyden sikiöiden piileskellessä varjoissa he keskittyvät kuitenkin suojelemaan tavallisia kansalaisia maallisemmilta uhilta, maantierosvoilta ja avarialaisryöväreiltä. Suurin osa Fereldenin harmaavartiostosta onkin kerääntynyt lounaaseen ja länteen nousseelle, Suurena kilpenä, tunnetulle muurille, joka suojelee Fereldeniä lännestä ja lounaasta tulevia orlaisilaisten ja avarialaisten hyökkäyksiä vastaan.
Barbaarit, orlaisilaiset ja rosvot eivät ole kuitenkaan Fereldenin ainoa uhka, vaan valtakunnan pohjoisrannikolla on noussut uusi uhka, ja rannikon kaupungeissa ja kylissä puhutaan Sumujen kuninkaasta, raa'asta ja häikäilemättömästä merirosvosta. Tähän asti tämä Sumujen kuningas on ollut lähinnä riesa ja kokkapuheiden aihe kunnianhimoisine nimineen, mutta nyt hän on ryöstänyt useita kuninkaan suojeluksessa kulkeneita kauppalaivoja ja rosvonnut jopa yhden linnan.
Korkiapään (Highever) herttua Ayden Cousland on julistanut suuren palkkion Sumujen kuninkaan päästä, ja mittava joukko seikkailijoita, sotilaita ja ritareita on kerääntymässä Korkiapäähän aloittaakseen merirosvojahdin…
Talon sääntöjä:
- Music Talentin voi ottaa omalle hahmolleen ilmaiseksi koska tahansa, kun se vain on perusteltua; perusteluksi riittää ”Hahmoni harrastaa soittamista”
- Qunareilla. Ei. Ole. Sarvia.
maanantai 10. tammikuuta 2011
Forgotten Ralmsia Mumblen & Cacoon avulla #2
Pääsimme jatkamaan sunnuntaina Maken Threads of Sanity -kampanjaa D&D 4-edikan säännöillä Forgotten Realmsin maailmassa. Session tapahtumista voi lukea Maken blogista, mutta minä voisin sanoa muutaman sanan pelaajan näkökulmasta.
Tämä oli periaatteessa pelikerran toinen osa, ja varsinaisia tapahtumia ehdittiin käsitellä molemmilla pelikerroilla hyvin vähän. Tähän oli omat syynsä, mutta mennään niihin vasta sanottuani, että Markon luoma asetelma pelille on hyvin mielenkiintoinen - samoin pelaajahahmot. Kaksi pelikertaa tarjosi erilaisia kulisseja ja maisemia taistelulle - ja pelin aikana todellakin taisteltiin.
Koska hahmoni, drowsoturi Sharimin rooli 4-edikan termein on "Leader", eli Warlod-hahmoluokka, näkisin, että hahmoni paikka on eturivissä niin taistelussa kuin sen ulkopuolellakin. Tätä silmälläpitäen pyrin tekemään hänestä paitsi kyvykkään taistelijan niin myös taitavan puhujan ja esiintyjän. Tällä kerralla Warlordin kyvyille olikin käyttöä, ja parantavat ja moraalia kohottavat powerit kuluivat. Itse taistelujen ulkopuolella vasta loppua kohden aloin kuitenkin päästä vasta hahmoon sisälle, ja taistelujen ulkopuolella "johtamista" pitää vielä petrata.
Onnistuimme mielestäni tuomaan oman hahmoni tyydyttävästi mukaan peliin. Tosin hieman näin jälkikäteen harmittaa, etten selittänyt "in character" enempää Sharimista ja syistä, joiden takia Sharim tuli seikkailijoiden avuksi. Muutenkin roolipelitaitoni olivat vähän ruosteiset, ja pysyttelin pelin aikana jonkin verran taka-alalla, vaikka hahmoni johtajana kuuluisikin viedä porukkaa eteen päin. Hahmon sisälle pääseminen ja (suurimmaksi osaksi) uuteen porukkaan rohkeasti astuminen vaativat vielä työtä.
Pelin asetelma oli mielenkiintoinen, mutta kuten jo Markon kanssakin harmittelimme, niin siihen ei ehditty kovin paljoa syventyä, sillä aika meni taisteluissa - ensimmäinen pelikerta (joka oli tosin lyhyt, koska tutustuimme vasta työkaluihimme) kului lähes kokonaan taistelussa. Toisella pelikerralla ensimmäinen taistelu vei yli kaksi tuntia (vaiko lähemmäs kolme) ja toinen, kohta pian ensimmäisen taistelun jälkeen seurannut veikin sitten melkoisen lohkon lopusta ajasta (koko homma taisi kestää viitisen tuntia).
4-edikan taistelussa on paljon vaihtoehtoja ja kaikkia kivoja yksityiskohtia, mutta se tekee myös taistelusta h-i-d-a-s-t-a, ja pahimillaan taisteluvuoroihin venyi yli 20 minuuttia. Tämä oli praedorin nopeiden ja veristen taistelujen jälkeen melkoinen shokki. Jokaisella pelaajalla on käytössään todella suuri määrä vaihtoehtoja (joka vain kasvaa tasojen myötä), ja kun vihollista hivutetaan hengiltä iskupiste kerrallaan, niin kyllähän se kestää. Toivottavasti tämä nopeutuu paremman powerien ja muiden kykyjen oppimisen myötä.
Vaikka taistelu oli hidasta, niin toisaalta oman vuoron sattuessa taktisten vaihtoehtojen pohtiminen ja toteuttaminen oli kyllä mielenkiintoista. Yllätyin, kuinka kiehtovaa tällainen taktinen taisteluleikki olikaan! Erityisesti olen tyytyväinen hahmovalintaani, sillä sotaherrani pärjäsi taistelussa, mutta oli "parantavien voimiensa" (koska 4-edikassa Hit Points tarkoittaa myös moraalia) myös avuksi muille hahmoille. Oli mielenkiintoista asemoida itseään niin, että sai parhaan mahdollisen edun irti hahmon kyvyistä.
Taistelujen hitaudesta huolimatta pelikerta oli mielestäni antoista, vaikka Maken suunnitelmat uudesta GMPC:n esittelystä hieman kariutuivatkin. Nyt vain jatkamaan Kivihampaan kääpiöluolien tonkimista ja örkkien lahtausta!
Saakin nähdä, saammeko aikaiseksi seuraavaksi jo mainitsemani Dragon Age -pelin, vai jatkuuko Forgotten Realms: Threads of Sanity.
Tämä oli periaatteessa pelikerran toinen osa, ja varsinaisia tapahtumia ehdittiin käsitellä molemmilla pelikerroilla hyvin vähän. Tähän oli omat syynsä, mutta mennään niihin vasta sanottuani, että Markon luoma asetelma pelille on hyvin mielenkiintoinen - samoin pelaajahahmot. Kaksi pelikertaa tarjosi erilaisia kulisseja ja maisemia taistelulle - ja pelin aikana todellakin taisteltiin.
Koska hahmoni, drowsoturi Sharimin rooli 4-edikan termein on "Leader", eli Warlod-hahmoluokka, näkisin, että hahmoni paikka on eturivissä niin taistelussa kuin sen ulkopuolellakin. Tätä silmälläpitäen pyrin tekemään hänestä paitsi kyvykkään taistelijan niin myös taitavan puhujan ja esiintyjän. Tällä kerralla Warlordin kyvyille olikin käyttöä, ja parantavat ja moraalia kohottavat powerit kuluivat. Itse taistelujen ulkopuolella vasta loppua kohden aloin kuitenkin päästä vasta hahmoon sisälle, ja taistelujen ulkopuolella "johtamista" pitää vielä petrata.
Onnistuimme mielestäni tuomaan oman hahmoni tyydyttävästi mukaan peliin. Tosin hieman näin jälkikäteen harmittaa, etten selittänyt "in character" enempää Sharimista ja syistä, joiden takia Sharim tuli seikkailijoiden avuksi. Muutenkin roolipelitaitoni olivat vähän ruosteiset, ja pysyttelin pelin aikana jonkin verran taka-alalla, vaikka hahmoni johtajana kuuluisikin viedä porukkaa eteen päin. Hahmon sisälle pääseminen ja (suurimmaksi osaksi) uuteen porukkaan rohkeasti astuminen vaativat vielä työtä.
Pelin asetelma oli mielenkiintoinen, mutta kuten jo Markon kanssakin harmittelimme, niin siihen ei ehditty kovin paljoa syventyä, sillä aika meni taisteluissa - ensimmäinen pelikerta (joka oli tosin lyhyt, koska tutustuimme vasta työkaluihimme) kului lähes kokonaan taistelussa. Toisella pelikerralla ensimmäinen taistelu vei yli kaksi tuntia (vaiko lähemmäs kolme) ja toinen, kohta pian ensimmäisen taistelun jälkeen seurannut veikin sitten melkoisen lohkon lopusta ajasta (koko homma taisi kestää viitisen tuntia).
4-edikan taistelussa on paljon vaihtoehtoja ja kaikkia kivoja yksityiskohtia, mutta se tekee myös taistelusta h-i-d-a-s-t-a, ja pahimillaan taisteluvuoroihin venyi yli 20 minuuttia. Tämä oli praedorin nopeiden ja veristen taistelujen jälkeen melkoinen shokki. Jokaisella pelaajalla on käytössään todella suuri määrä vaihtoehtoja (joka vain kasvaa tasojen myötä), ja kun vihollista hivutetaan hengiltä iskupiste kerrallaan, niin kyllähän se kestää. Toivottavasti tämä nopeutuu paremman powerien ja muiden kykyjen oppimisen myötä.
Vaikka taistelu oli hidasta, niin toisaalta oman vuoron sattuessa taktisten vaihtoehtojen pohtiminen ja toteuttaminen oli kyllä mielenkiintoista. Yllätyin, kuinka kiehtovaa tällainen taktinen taisteluleikki olikaan! Erityisesti olen tyytyväinen hahmovalintaani, sillä sotaherrani pärjäsi taistelussa, mutta oli "parantavien voimiensa" (koska 4-edikassa Hit Points tarkoittaa myös moraalia) myös avuksi muille hahmoille. Oli mielenkiintoista asemoida itseään niin, että sai parhaan mahdollisen edun irti hahmon kyvyistä.
Taistelujen hitaudesta huolimatta pelikerta oli mielestäni antoista, vaikka Maken suunnitelmat uudesta GMPC:n esittelystä hieman kariutuivatkin. Nyt vain jatkamaan Kivihampaan kääpiöluolien tonkimista ja örkkien lahtausta!
Saakin nähdä, saammeko aikaiseksi seuraavaksi jo mainitsemani Dragon Age -pelin, vai jatkuuko Forgotten Realms: Threads of Sanity.
torstai 6. tammikuuta 2011
Valoa pimeän ropetunnelin päässä!
Näyttäisi siltä, että pääsen pitkästä aikaa johtamaan peliä! Ilon päivä!
Tarkoitus oli eilen pelata jälleen Maken Thread of Sanity -kampanjaa Mumblen avulla, mutta koska yksi pelaajista ei päässyt paikalle, emmekä saaneet parhaista yrityksistämme huolimatta Baldur's Gate II:en moninpeliä toimimaan, niin ajauduimme keskusteluun mahdollisuudesta aloittaa toinen ropekampanja, jota pelattaisiin pienemmällä porukalla.
Peliksi päätettin Dragon Age RPG, josta on käytössä niin ilmestynyt Set 1 kuin myös beta-vaiheessa oleva Set 2. Toinen pelaajista, Make, pääsi jo hahmokonseptissaan ja hahmonluonnissaan varsin pitkälle, ja minullakin on mielestäni jo aika hyvä kampanjan aloitus mielessä.
Kampanja tulee ainakin alustavasti kulkemaan nimellä "Sielun kurimus", "The Blight of Soul", jos englanti kuulostaa siistimmältä. Peli sijoittuu todennäköisesti Lohikäärmeen ajan loppupuolelle, ja viides kurimus ja pimeyden sikiöiden hyökkäykset ovat vain sumentuneita muistoja maallisempien ongelmien nostaessa päätään.
Pitkästä aikaa tuntui mukavalta eilen ideoida vähän kampanjaa ja yli puolen vuoden tauko peleissä ja peluuttamisessa näkyy kyllä motivaation määrässä. Pelinjohtajan hommat tarkoittavat sitä, että Monttukin saattaa taas virkistyä ja täyttyy "katsokaa kampanjaani!" -merkinnöistä. Toisaalta kirjoitusharrastukseni varmaan jonkin verran kärsii - mutta tuleepahan kirjoitettua sitten tuota isoa, pelottavaa ja pahaa gradua... Ei kyllä oikeasti tule kirjoitettua gradua.
Tarkoitus oli eilen pelata jälleen Maken Thread of Sanity -kampanjaa Mumblen avulla, mutta koska yksi pelaajista ei päässyt paikalle, emmekä saaneet parhaista yrityksistämme huolimatta Baldur's Gate II:en moninpeliä toimimaan, niin ajauduimme keskusteluun mahdollisuudesta aloittaa toinen ropekampanja, jota pelattaisiin pienemmällä porukalla.
Peliksi päätettin Dragon Age RPG, josta on käytössä niin ilmestynyt Set 1 kuin myös beta-vaiheessa oleva Set 2. Toinen pelaajista, Make, pääsi jo hahmokonseptissaan ja hahmonluonnissaan varsin pitkälle, ja minullakin on mielestäni jo aika hyvä kampanjan aloitus mielessä.
Kampanja tulee ainakin alustavasti kulkemaan nimellä "Sielun kurimus", "The Blight of Soul", jos englanti kuulostaa siistimmältä. Peli sijoittuu todennäköisesti Lohikäärmeen ajan loppupuolelle, ja viides kurimus ja pimeyden sikiöiden hyökkäykset ovat vain sumentuneita muistoja maallisempien ongelmien nostaessa päätään.
Pitkästä aikaa tuntui mukavalta eilen ideoida vähän kampanjaa ja yli puolen vuoden tauko peleissä ja peluuttamisessa näkyy kyllä motivaation määrässä. Pelinjohtajan hommat tarkoittavat sitä, että Monttukin saattaa taas virkistyä ja täyttyy "katsokaa kampanjaani!" -merkinnöistä. Toisaalta kirjoitusharrastukseni varmaan jonkin verran kärsii - mutta tuleepahan kirjoitettua sitten tuota isoa, pelottavaa ja pahaa gradua... Ei kyllä oikeasti tule kirjoitettua gradua.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)