1479 Laakson aikaa: Toinen päivä kääpiökaivannossa
Pakottaudun jatkamaan kirjoittamista. Pääkipuni katosi yhtä nopeasti kuin mitä se minut yllätti, ja jätti jälkeensä vain heikotuksen ja häiritsevän tunteen kuin minua tarkkailtaisiin.
Kivun kadotessa ja järkeni palatessa toverini minulle nähneensä oudon riimun otsassani, ja että olin maannut tiedottomana ja elottomana kuin kuollut. Merkin hävittyä otsastani olin kuitenkin herännyt, enkä ollut voinut maata tajuttomana kuin muutamia silmänräpäyksiä - mutta tuo hetkikin oli tuntunut minulle ikuisuudelta. Kerroin heille nopeasti kuulemastani äänestä, velho Jeiramin äänestä ja hänen sanoistaan.
Toverini jakoivat huoleni; millainen musta taikuus oli kyseessä, kun en edes oman kansani velhojen muistanut koskaan kertoneen moisesta. Jonas ja Rhadec tunnistivat etäisesti näkemänsä riimun maagiseksi, mutta sen lopullinen merkitys jäi heillekin hämärän peittoon.
Enempää emme kuitenkaan ehtineet kohtaloani murehtia, sillä muistimme kääpiölinnakkeen ulkopuolella odottavan edelleen örkkien lauman. Parvekkeen reunaa lähestyessämme näimme lukemattomien örkkien kerääntyneen todistamaan taistelun merkkejä ylhäältä linnakkeesta, ja nyt nuo hirviöiden silmät olivat nailiutuneet meihin.
Hetken mielijohteesta ryntäsin kuolleen Alabuksen ruumiin luokse, raahasin sen parvekkeen reunalle ja viskasin sen alas örkkien keskelle ja karjaisin kaikella uhmalla, jonka vain heikotukseltani kykenin keräämään:
"Johtajanne ovat kuolleet! Lähtekää tai koette heidän kohtalonsa!"
Se oli uhkapeliä; Jeiram ei ollut kuollut vaan paennut, emmekä me voisi kolmestaan mitään örkkilaumalle. Uhkapeli kuitenkin kannatti, sillä örkit lähtivät epäröiden perääntymään linnakkeen ympäriltä. Epäröinti muuttui pian levottomuudeksi, kun örkkien pakokauhu lisääntyi, ja hiljalleen linnakkeen edusta tyhjeni kokonaan torahampaista. Seurasimme kuinka ne ryntäsivät katujen läpi kohti kaivannon pääkäytävää.
Kun näytti varmalta, että örkit olivat jättäneet meidät hetkeksi rauhaan ja pääkipunikin oli laantunut siedettäväksi jomotukseksi, tutkimme tarkemmin parveketta ja linnaketta. Sotkimme Jeiramin ja Alabuksen valmisteleman taikapiirin riimut, joiden Jonas ja Rhadec tulkitsivat olevan jonkinlaisen kutsuntarituaalin osa. Kyseessä ei kuitenkaan ollut minkään vieraan maailmantason olennon kutsuminen omaan maailmaamme, vaan jonkin tämän maailman uinuvan voiman herättäminen. Tarkemmat tutkimukset linnakkeen kirjastossa paljastivat vain, että Alabus ja Jeiram olivat olleet kiinnostuneita Välkekilven kaivannon perustamismyyteissä mainitusta titaanista, Kivihampaasta. Parvekkeella näkemistämme suuren jättiläisen osista päättelimme, että velhojen tavoitteena oli ollut herättää titaani pitkästä unestaan - mutta miksi?
Tuohon kysymykseen emme löytäneet vastausta, vaan meille selvisi ainoastaan, että velhoilla oli ollut kaikki Kivihampaan osat titaanin toista silmää lukuunottamatta. Tämä ei kuitenkaan ollut estänyt heitä yrittämästä herättää muinaista olentoa.
Kun kirjaston ja linnakkeen tutkiminen ei paljastanut enempää, päätimme suunnata takaisin kaupunkiin etsimään mahdollisesti elossa olevia kääpiöitä. Päättelin, että örkit olivat saattaneet pistää vangit esimerkiksi vanhoihin kääpiöselleihin kaupungin toisella puolella.
Emme kuitenkaan ehtineet löytämään kääpiöitä, kun kääpiöt löysivät meidät! Joukko Waro Kivihampaan johtamia sotureita oli onnistunut kamppailemaan tiensä vapauteen ja surmaamaan örkkien päällikön, kun heidän voimansa imevä lumous oli yhtäkkiä kadonnut. Uskoimme Alabuksen kuoleman ja Jeiramin paon kumonneen heidän taikansa, ja nyt kääpiöjoukko puhdisti örkkiverta janoten kotiaan.
Kerrottuamme prinssi Rangrimin ja osan Välkekilven klaanista paenneen Kristalliakatemiaan Waro vaikutti helpottuneelta, ja kiitteli meitä kääpiömäisen niukkasanaisesti. Hän jopa myönsi myönsi vastentahtoisesti minusta olleen apua. Minusta - mustasta haltiasta! Kai kääpiötkin sitten voivat muuttua.
Waron sanat lämmittivät mieltäni, sillä vaikka olinkin paljon kääpiöiden armolle ja kunniallisuudelle velkaa, niin nyt tunsin maksaneeni ainakin osan tuosta velasta pois. Kenties tekoni myös puhdistaisivat osan käsiäni tahraavasta lyhyen kansan verestä. Tunsin käsiäni ja kaulani arpea kihelmöivän, ja karkotin nopeasti nuo muistot mielestäni.
Nyt kun melkoinen osa örkeistä oli kuollut ja loput olivat paenneet ilman johtajaa, pyysi Waro meitä palaamaan Kristalliakatemiaan kertomaan Rangrimille, että Välkekilven kääpiöt voisivat palata takaisin kaivantoon. Suostuimme tähän mielihyvin, sillä täytyihän meidän joka tapauksessa palata raportoimaan mestari Haranille.
Annettuamme vielä yhdelle kääpiöistä maagiset lähetinkivet - kääpiöperheen aarteet - suuntasimme vielä kertomaan Elbor Kivihaalle örkkien hylänneen kääpiökaivannon ja Waro Kivikalvan palanneen. Yksikätinen seppä oli iloinen näistä uutisista, vaikka häntä huolettikin se, ettemme olleet onnistuneet löytämään hänen porttikiveään. Kenties Jeiram oli ottanut sen, päättelimme. Elbor joka tapauksessa antoi meidän pitää antamansa taikaesineet ja pyysi meitä välittämään Kristalliakatemiaan tiedon, että kääpiöt saattaisivat tarvita edelleen mestari Haranin apua.
Hyvästelimme Elborin ja suuntasimme kääpiökaivannon pääkäytävää ulos raikkaaseen ja kirkkaaseen päivään. Tunsin kuitenkin kääpiöluolien hämärän jälkeen kirkkaan auringon epämiellyttäväksi, ja toverini suostuivat lepäämään vielä yhden yön Kivihampaan solan hämärässä.
Iltapäivä sujui rauhallisesti Jonasin käyttäessä tietojaan tunnistaakseen Elborilta saamiamme esineitä ja Alabuksen ruumiilta löytämäämme sormusta. Minä jätin velhon näihin puuhiin, sillä en välittänyt seurata hänen käyttävän niin luonnollisesti mahtia, joka oli minulta kielletty. Lisäksi halusin olla yksin häiritsevän tunteeni kanssa, että minua seurattiin.
*******************************************
Vuosi 1479 Laakson aikaa: Paluu Kristalliakatemiaan
Yön tullen näin painajaisia - kammottavia ja kivuliaita sellaisia. Sen pitäisi olla mahdotonta; haltiasukuiset kansat eivät nuku eivätkä siis näe unia. Mutta viime aikoina olen saanut oppia, että mahdotonkin voi olla mahdollista. En tiedä, miksi kutsun unen kauhut takaisin muistoihini kirjoittamalla ne paperille. Teen sen kuitenkin.
Untani hallitsi outo symboli, sama M-kirjainta muistuttava riimu, jonka Rhadec ja Jonas olivat nähneet otsallani. Se huokui mustaa valoa ja voimaa, puski tajuntaani sanoinkuvaamattoman kivun ja poltteen, aivan kuin jokin olisi polttanut tajuntaani karrelle. Tuo kipu hallitsi tajuntaani ja ajatuksiani, mutta jostain kaukaa, kivun tuolta puolen, sain tuntemuksen kuolemasta ja takaa-ajajista.
Ja sitten, yhtäkkiä uni oli ohi. Vaikka uni oli tuntunut loppujen lopuksi lyhyeltä, niin hämmästyneenä tajusin aamun jo koittaneen. Katselin hölmistyneenä ja pakokauhuisena ympärilleni, sillä unessa tuntemani pelko ja tuntemus jahdattuna olemisesta viipyilivät edelleen mielessäni.
Ympärilläni ruohikko oli kuollut, kuin jokin olisi imenyt elinvoiman elämästä ympärilläni.
"Sharim, oletko kunnossa?" Rhadec kysyi kummastuneena. Pappi oli juuri ollut suorittamassa aamurukouksiaan, ja katsoi nyt levottomana minua ja kuollutta nurmea ympärilläni. "Mitä tapahtui?"
"En tiedä", sain änkytettyä hapan maku suussani, ja samassa päätäni alkoi jyskyttää. Tuntui, kuin kalloni halkeaisi, ja painoin käteni ohimoilleni tuntien tykytyksen herkissä sormissani. "En osaa sanoa. Minun on ensin puhuttava mestari Haranin kanssa."
Pappi näytti siltä kuin olisi halunnut vielä jatkaa aiheesta, mutta pysyi sitten hiljaa, ja herätettyämme Jonasin purimme leirin ja lähdimme tien päälle.
Seuraavia päiviä on kurja muistella, sillä pääkipu ja tunne takaa-ajajista kintereilläni oli jatkuvana kumppaninani. Onneksi mitään ei kuitenkaan sattunut, vaan jatkoimme kohti Kristalliakatemiaa tapahtumaköyhien päivien vaihtuessa. Ruokavarammekin kävivät vähiin, ja jouduimme ostamaan lisää muonaa ohittamistamme kylistä, mutta sitten vihdoin erotimme tutut, liehuvat viirit ja rakennukset. Olimme palanneet Kristalliakatemiaan.
Välkekilven kääpiöiden kädenjälki näkyi akatemian kunnostetuissa ja hiljalleen kohoavissa kivirakennuksissa, kuten panimme merkille saapuessamme akatemian rajojen sisäpuolelle. Käytyämme ilmoittautumassa vahtia pitävälle kirjurille suuntasimme omiin huoneisiimme viemään reppumme, mutta ennen kutsua mestari Haranin puheille suuntasimme kertomaan Rangrim Välkekilvelle Kivihampaan solan tapahtumista. Hän otti tiedon kääpiökaivannon vapautumisesta kiitollisena vastaan, mutta kehotukseni valita paremmin liittolaisensa ei juurikaan häntä miellyttänyt. Hän halusikin meistä nopeaan tahtiin eroon, vaikka lupailikin klaaninsa kiitollissuutta jos joskus palaisimme Kivihampaan solaan.
Emme kuitenkaan ehtineet murehtia kääpiöprinssiltä saamaamme tylyä kohtelua, kun jo saimme kutsun mestari Haranin puheille.
Haran otti tiedon Alukainin menehtymisestä vastaan surullisena, mutta tyylilleen uskollisen vahvana. Tuomamme uutiset kääpiökaivannon vapautumisesta sentään piristivät häntä hieman, joskin uutiset velho Jeiramista ja Elbor Kivihaan kadonneesta porttikivistä saivat huolen rymyt ilmestymään hänen otsalleen. Nämä asiat olivat kuitenkin olleet meidän vaikuttamisemme ulkopuolella, joten meille hänellä riiti vain kiitosta. Hän jopa ilmoitti meidän ansainneen itsellemme vapautuksen Kristalliakatemian velvollisuuksista, joskin hän kehotti meitä pysyttelemään yhdessä, sillä akatemia voisi tarvita kaltaisiamme pystyviä henkilöitä koska tahansa.
Kun kerroin Jeiramin ja minun poikkeuksellisesta yhteenotosta ja taikariimusta, joka meitä nyt yhdisti, oli mestari luonnollisesti huolissaan. Hän lupasi kuitenkin akatemian tietäjien tekevän parhaansa auttamisekseni, mistä saatoin vain olla kiitollinen. Mestari Haran oli ollut minulle anteliaampi kuin olisin voinut koskaan uskoa - tai jos totta puhutaan niin mitä olisin edes ansainnut. Hän lupasi, että tietäjät suorittaisivat minulle joitain testejä hetimmiten, ja päänsärkyihini hän kehotti minua käymään haltiaparantaja Lamianin puheilla; tämä osaisi epäilemättä antaa jotain vaivoihini.
Minä suuntasinkin Lamianin puheille, Jonas palasi loitsujensa pariin ja Rhadec suunnisti kirjastoon, sillä Jonasilla ja Rhadecilla oli jokin omakin tehtävänsä suoritettavanaan. En kuitenkaan kiinnittänyt tähän vielä huomiota, sillä minua kiinnosti enemmän helpotuksen saaminen jatkuvaan jomotukseen päässäni.
Minun ja Lamianin välit eivät koskaan olleet lämpimät - maanpäällisen haltiakansojen ja Uumenalan drowien välillä oli liian paljon vihaa ja verikostoja, että muutama vuosi yhteisessä akatemiassa olisivat saaneet meidät unohtamaan verenperintömme. Tulimme kuitenkin toimeen sen verran hyvin, ettemme käyneet toistemme kurkkuun heti tavattuamme, vaan minä kohtelin haltianaista viileän etäisesti ja hän puhutteli minua aina etäisen kohteliaasti. Hän antoi minulle suojuurta ja sempiaa sekoitettavaksi teehen pääkivun hoidoksi, ja vielä jotain outoa, juurakkomaista kasvustoa pureskeltavaksi, jos tuska kävisi täysin sietämättömäksi. Näistä minä häntä kiitin, ja poistuin naisen kasvihuoneelta. Tunsin hänen kylmän katseensa lennättämät tikarit niskassani, ja manasin hänen kurjaa darthiir-vertansa puoliääneen.
Sillä välin Rhadec oli saanut kirjastossa selville, että hänen ja Jonasin aikaisemmin kohtaama vampyyri saattaisi löytyä Cormyrin suunnalta. Tämä vampyyri, Barthus nimeltään, oli kironnut pappimme jollain oudolla taialla, ja vaikka loitsu olikin saatu murrettua, niin Rhadec oli hyvin halukas saamaan tämän epäkuolleen käsiinsä kostaakseen. Nyt hän oli saanut kirjastosta johtolangan.
Cormyrista löytyi kaupunki nimeltään Arabel, jonka hallitsevan suvun Jaramelin vanhimpia perillisiä kutsuttiin aina Barthusiksi. Minusta tämä oli kovin heikko johtolanka, mutta koska Haran oli antanut meille lomaa ja kehottanut pysymään yhdessä, niin suostuin auttamaan kahta uutta toveriani etsimään tätä Barthusia. Mutta sitä ennen minulla oli omia asioita hoidettavani.
Seuraavana päivänä osallistuin akatemian tietäjien testeihin selvittääkseni, mitä Jeiram oli minulle tehnyt. Tietäjät ottivat vertani ja tutkivat minua oudoilla loitsuilla, jotka useimmat olivat minulle täysin tuntemattomia. Heidän manauksensa ja oudot kokeensa kestivät useita tunteja, ja jättivät minut niin ruumiillisesti kuin henkisestikin täysin uupuneeksi.
Heidän neulansa, tökkivät sormensa ja oudot, korvani humisemaan tai vinkumaan tai silmieni eteen loistavia tähtiä synnyttävät loitsunsa eivät kuitenkaan olleet pahinta. Ei, tukalimpia olivat heidän kysymyksenä.
"Sanoisitko koko nimesi?"
Sharim var'Mal, Malin huoneen Sharim. Epäonnistunut velho, vanki, luopio. Riittikö?
"Miten tämä Jeiram teki tämän sinulle?"
Senhän juuri haluan tietää, tolvanat.
"Koskettiko hän sinua?"
Koskettkiko hän minua? Millä tavalla?
"Lausuiko hän voimasanoja? käyttikö hän loitsua?"
Kuinka voisin muistaa? Taikuutta siellä ainakin käytettiin.
"Käytitkö sinä häneen jotain drowtaikuutta?"
Taikuuteni on minusta poltettu lähes viimeistä hippua myöden. Kyllä teidän pitäisi se tietää!
"Oletko rehellinen?"
En koskaan. Aina. Mitä väliä sillä on?
"Hävettääkö sinua?"
Ainoastaan nämä typerät kysymykset. Tuhlaan vain aikaani.
"Mikä on häpeällisin muistosi? Entä ensimmäinen muistosi herättyäsi Jeiramin iskun jälkeen?"
Häpeällisin muistoni? Niitä riittää: ehkäpä se, kun makasin mestarini lattialla ja hän poltti minusta viimeisenkin mahtini rippeen. Tai kun jäin kääpiöiden vangiksi - ainoa drow, joka koskaan on jäänyt Välkekilven klaanin vangiksi. Tai ehkäpä se, kun petin minuun luottaneet kääpiöt drowien seuraavan kerran hyökätessä. Tai se, kun luulin voivani luottaa omaan kansaani. Siinä teille muutama oikein mehukas muisto, tolvanat.
Kuinka hyödyttömältä nuo kysymykset tuntuivatkaan. Kuinka nöyryytetyksi tunsin oloni heidän tutkittavanaan - mutta mitäpä muutakaan olisin voinut. Joka tapauksessa olin helpottunut, kun tietäjät vihdoin antoivat minun mennä ja Haran lupasi lähettää minulle heti tiedon, kun tietäisi mitä minulle oli tapahtunut.
Näin äkkiseltään hän ei voinut kertoa kuin että kuvailemani riimu liittyi jotenkin heräämiseen tai jonkinlaiseen mahdollisuuksien oven avaamiseen, mutta tuo tieto ei saanut minut kuin pelkäämään.
Niinpä tuntui lähes helpotukselta jättää Kristalliakatemia toviksi, vaikka matka Cormyriin tuotti heti ongelmia. Ihonvärini paljasti heti kansallisuuteni, enkä voinut kuvitellakaan kulkevani ihmisten ilmoilla ilman, että siitä olisi suuri vaara paitsi minulle niin myös tovereilleni.
Ratkaisu kuitenkin löytyi akatemian keräämien lumottujen esineiden joukosta. Olimme keränneet Kivihampaan seikkailumme aikana jonkin verran saalista niin örkeiltä kuin Elborin antamien lahjojenkin muodossa, ja nyt oli aika varustautua uutta matkaa varten. Kun rotuni tuoma ongelma tuli esiin, kaivoi avulias kauppias varastoistaan minulle yksinkertaisen nahkatunikan.
"Tällaisen sinä tarvitset, drow", hän sanoi ja hymyili minulle harvahampaista hymyään. "Tämä suojaa sinua niin miekaniskuilta kuin uteliailta katseiltakin. 'Kasvotanssijaksi' tätä kutsutaan, ja sen avulla voit kulkea muukalaisten parissa juuri sellaisena kuin vain haluat. Sen avulla peität tuon mustan ihosi ja valkeat hiuksesi - kyllä vain!"
Moinen lumous oli hyvin vahva. Vaikka ylpeyttäni hieman nakersikin esiintyä jonain muuna kuin mitä olen, päätin lopulta, että mieluummin pieni nöyryytys kuin suunta ensimmäiselle roviolle taikauskoisten ihmisten armoilla. Niinpä vaihdoin vanhan, Välkekilven klaanin seppien takoman ketjupanssarini Kasvotanssijaksi kutsuttuun nahkaiseen nuttuun.
Elborin antaman Vasarakehän ja Siunatun sormuksen kuitenkin pidin, vaikka Jonas ja Rhadec omat lahjansa vaihtoivatkin rahaksi.
Ja niin varustautuneina suuntaisimme seuraavaksi Cormyrin Arabeliin.
__________________________________________
Itse pelikerrasta voisin sanoa, että se oli hyvin erilainen kuin edellinen toiminnantäyteinen kerta, mutta ei yhtään sen tylsempi. Oli mukava selvitellä pelikertojen aikana syntyneitä mysteereitä ja kysymyksiä, ja toisaalta pelikerran päätökseen tultaessa meillä oli taas selkeä suunta, johon jatkaa.
Sharimin saalis pelikerran jälkeen (poistettu arkiset jutut, vaihdetut jutut ja poislahjoitetut jutut):
- Hammer Sphere
- Ring of Brief Blessing
- Leather Armor +1 of Disguise, "Facedancer"
Muita mielenkiintoisia esineitä seurueen omistuksessa:
- Ring of Four Winds (Jonas)
__________________________________________
lauantai 26. helmikuuta 2011
perjantai 11. helmikuuta 2011
Sharim var'Malin päiväkirjamerkintöjä 4
1479 Laakson aikaa: Toinen päivä kääpiökaivannossa
Käteni tärisee tätä kirjoittaessani. Sappi kohoaa kurkkuuni ja vain hädin tuskin pidän kivun poissa. Pelkkä muisto, niin hämärä kuin se mielessäni onkaan, saa pahoinvoinnin aallon kulkemaan ylitseni.
Paljon on tapahtunut tuon noiden lyhyiden hetkien aikana, jotka on kulunut siitä, kun viimeksi seikkailujamme ylös kirjasin. Nyt minun on kuitenkin jatkettava tarinaani. Jokin sisäinen pakko pakottaa minut purkamaan ajatuksiani.
Elborin herättyä vanha kääpiöystäväni oli yllättynyt nähdessään minut, mutta myös ilahtunut uusien liittolaisten tulosta kansansa avuksi. Hän kertoi meille Kivihampaan kääpiökaivannon synkistä ajoista. Prinssi Rangim, Välkekilven klaanin prinssi ja uusi hallitsija, oli ottanut neuvonantajikseen epäilyttävän ihmismiehen, velho Alabuksen. Tämä oli kuitenkin paljastunut petturiksi, joka oli auttanut örkkipäällikkö Muliabbin ja tämän heimon hyökkäystä kääpiökaivantoon. Monet kääpiöt olivat kuolleet tai kadonneet, ja Elborinkin kimppuun oli hyökätty.
Vanhalla kääpiöllä oli kuitenkin ollut onnea, sillä velho Alabuksen loitsut olivat vain halvaannuttaneet hänet. Velho oli kuitenkin varastanut häneltä muinaisen kääpiöaarteen, jonka avulla Elbor olisi voinut liikkua huomaamatta kaivannossa ja kutsua apua klaanilleen.
Elbor kirosikin kovin sanoin prinssi Rangimia, jota piti vastuullisena klaanin synkästä kohtalosta. Vanha kääpiö kuitenkin piristyi, kun lupasimme auttaa häntä ja tehdä parhaamme klaanin pelastamiseksi ja kääpiökaivannon puhdistamiseksi örkeistä. Hän lupasi auttaa meitä omalta osaltaan johdattamalla meidät syvemmälle kääpiöluoliin. Lisäksi hän tiesi salaisen asevaraston, josta löytyisi apuvälineitä tehtävällemme.
Niin jatkoimme syvemmälle Kivihampaan uumeniin. Yritimme välttää örkkejä, mutta nyt torahampaat osasivat etsiä meitä, ja piirittivät meidät nopeasti, emmekä onnistuneet välttämään örkkiveren vuodatusta. Jonasin loitsut kuitenkin todistivat mahtinsa, eikä hajanaisista örkkiosastoista ollut vastusta teräksellemme ja mahdillemme.
Örkkien johtajalta kaivoimme lisää tietoa Muliabbista, ja tämän ihmisliittolaisista, velho Alabusista ja Jeiramista, joka oli taustavoima Alabusinkin juonien takana. Kivihampaan vihollisilla näytti olevan mahtavia liittolaisia. Örkin paljastettua tietonsa jouduin vaikean päätöksen eteen; vapauttaako örkki vai viimeistä miekkojeni tekemä työ. Lopulta oma turvallisuutemme ja toverieni synkät ja päättäväiset neuvot saivat minut kohottamaan tikarini örkin kurkulle. Eikö tämä ollutkin drowien tapa? Eihän armo kuulunut drowsoturin sanavarastoon? Oliko sillä loppujen lopuksi väliä, kuoliko örkki taistelussa vai kurkku tikarin auki viiltämänä? Kuitenkin tikarini örkin kurkulla sai muistamaan tuom samaisen aseen omalla kaulavaltimollani. Drowssoturi, jonka oli tarkoitus tulla pelastamaan minut vankeudestani Välkekilven kääpiöiden parissa, käänsikin aseensa minua vastaan. Salamurhaaja oli kuollut, mutta tikari jatkoi edelleen työtään minun käsissäni.
Näin jälkikäteen kääpiöklaanin teurastukseen osallistuneen örkin kohtalon murehtiminen tuntuu lähes naurettavalta. Kuinka paljon pahan olennon henki lopulta painoi niiden kauhujen ja kipujen edessä, jotka vielä osaksemmme - ja erityisesti minun osakseni - osuivat.
Mitä syvemmälle kääpiökaivantoihin laskeuduimme, sitä selkeämmiksi kävivät örkkien tuhon jäljet, eivätkä alemmatkaan tasot olleet säilyneet hyökkäykseltä. Kääpiöitä emme nähneet, vain örkkipartioita, ja vasta Elborin salaisessa asekätkössä saatoimme tovin hengähtää. Rhadecin parantavat rukoukset virkistivät meitä, joskin pappi epäröi mahtinsa tuhlaamista. Loppujen lopuksi onnistuimme Jonasin kanssa suostuttelemaan hänet auttamaan myös Elboria, vaikka kääpiö otti avun vastaan lähes yhtä pitkin hampain kuin mitä Rhadec sitä tarjosi. ja Elbor kaivoi piiloistaan arvokkaita kääpiöaarteita avuksemme. Minulle hän antoi harmaan kiven, joka oli koristeltu rubiinein ja kaiverruksi vasarasta ja alasimesta. Kääpiöseppä kertoi kiven vapauttavan maagisen henkivasaran vihollisiamme vastaan. Lisäksi meistä jokainen sai yksinkertaisen kivikehän muotoon kaiverretun sormuksen, joiden mahti jäi vielä salaisuudeksi.
Elborin piilosta suunnistimme kohti Kivihampaan keskuslinnaketta, jossa kuulustulememme örkki oli kertonut prinssi Muliabbin liittolaisineen asustavan. Elborin maagisen porttikiven etsimisen uskoimme parhaaksi aloittaa sieltä. Kääpiöseppä kiitti vielä meitä avustamme, ja jäi itse piiloon; yksikätinen, vanha seppä olisi pahassa paikassa enemmän haitaksi kuin avuksi. Hyvästelimme hänet ja jatkoimme matkaamme pirteämpinä ja valaen toisiimme rohkeutta.
Kääpiölinna oli niin jykevä ja vaikuttava rakennus, kuin muistinkin, eikä örkkien tuhokaan ollut sen upeaa majesteettisuutta pilannut. Linnoitusta lähestyessämme Jonas kertoi tuntevansa hänen ja Rhadecin aikaisemmista seikkailuista tuttua, arkaanista energiaa, joka kertoi vieraiden maailmantasojen voimien kerääntyvän kääpiölinnakkeessa. Tunsin kateuden mustan tikarin sisuksissani maagimme vaivattomalle herkkyydelle; joskus mahti oli puhutellut minuakin noin helposti, mutta ne ajat olivat takana päin. Nyt drow-vereni luonnollisetkin lahjat tottelivat minua vain vaivoin.
Pääsimme sisälle linnakkeeseen yllättävän helposti, sillä örkkivartijoilla oli mielessä kaikki muu kuin vahtiminen. Aikaisempi örkin teloittaminen oli saanut vereni kiehumaan raakana ja armottomana, eivätkä nuokkuvat vartijat heräisi koskaan huolettomasta unestaan.
Linnakkeen päärakennusta lähestyessämme Jonas kertoi tuntevansa vieraiden maailmantasojen mahdin entistä voimakkaampana, ja minulle ja Rhadecillekin oli pian selvää, että linnakkeessa oli jotain outoa tekeillä. Tunsimme itsekin mahdin pistelevän ihollamme kuin poltteen, ja valmistauduimme taisteluun niin kuin vain taisimme. Kohtaamamme örkit tuntuivat kuitenkin välttelevän meitä, ja itse asiassa näytti siltä, että torahampaat olivat jättämässä kääpiölinnakkeen. Mitä ylemmäs linnakkeessa kuljimme, sitä voimakkaampana Jonas tunsi outojen voimien energian, kunnes saavuimme suureen saliin. Siellä meitä odotti kaksi kaapuihin verhoutunutta ihmismiestä, Alabus ja Jeiram.
Velhot seisoivat suuren, maagista energiaa huokuvan portaalin luona, jonka läheisyydessä seisovilla kivipaasilla lepäsi jonkin massiivisen olennon jäännöksiä. Yrittivätkö velhot herättää henkiin jonkin valtavan pimeyden sikiön?
Samassa muistin tarinat Kivihampaasta, muinaisten legendojen nukkuvasta titaanista, jonka mukaan Kivihampaan kääpiökaivantokin oli nimetty, ja nielaisin kauhusta.
Velhot eivät näyttäneet yllättyneiltä tulostamme, mutta eivät aikoneet liioin heilutella sanan säilää kanssamme, vaan kohtaaminen äityi nopeasti taisteluksi. Jonasin ja velhokaksikon maaginen tuli poltti suuren salin lattiaa ja seiniä, ja Rhadec sai myös lentävistä tulipalloista osansa, mutta minun sukuperimäni suojasi minua pahimmalta poltteelta.
Sen sijaan Alabuksen happoloitsut polttivat minun ihoani ja kärvensivät hiukseni, mutta maksuksi tuosta tuskasta iski miekkani kääpiöiden petollisen liittolaisen hengiltä. Maagisen hapon tuska oli kuitenkin vähäistä sen rinnalla, mitä pian koin.
Kohotin katseeni kuolevasta Alabuksesta toiseen velhoon, epäilemättä Alabusin kumppani Jeiramiin. Samassa jokin musta voima iski minut polvilleni, ja silmissäni pimeni. Kaikki menetti merkityksensä, sillä upposin sellaisen tuskan mereen, jossa kadotin kaiken käsityksen ympäröivästä maailmasta. En voinut kuin kirkua tuskasta ja olin varma pääni halkeavan tuon kammottavan kivun vain voimistuessa voimistumistaan, kunnes tajuttomuus otti minut valtaansa.
Kun heräsin, Jeiram oli kadonnut samoin kuin maaginen portaali, ja Rhadec ja Jonas hoivasivat minua huolestuneina. Olin kivusta sekaisin, enkä muistanut mitään taistelusta; vain kivun musta, kammottava muisto kiusasi mieltäni. Kivun jota en osannut selittää. Mitä minulle oli tapahtunut?
Samassa sain vastauksen kivun palatessa. Surkea, epäonnistunut drow! outo ääni, Jeiramin ääni, kaikui mielessäni Sinä ja toverisi saatte maksaa teoistanne - ja sinä saat toimia kostoni välikappaleena. Sinä olet minun linkkini: kaikki minkä sinä näet, minäkin näen. Kaiken, mitä kuulet, minäkin kuulen. Voin kertoa, kurja drow, että ennen kuolemaasi saat nähdä toveriesi sortuvan!
Ja samassa kipu ja ääni oli poissa, mutta toverieni kauhistuneista katseista tiesin, että hekin olivat todistaneet jotain.
Nyt minun on lopetettava, sillä tunnen kivun jälleen palaavan.
Jumalat, mitä velho teki minulle?
__________________________________________
Voi pojat, kun oli epic pelikerta! En muista, koska minulla olisi viimeksi kulkenut kylmiä väreitä pelin aikana, mutta nyt niin kävi. Pelikerta oli omalle hahmolleni tärkeä, ja vaikka saimmekin yhden örkkien liittolaisita, Alabuksen, tapettua, niin paljon jäi vielä selvittämättä.
PJ-Markolle kiitokset siitä, että hän jousti hahmokonseptiini tulleen lisän* kanssa, ja onnistui tuomaan Sharimin uuden Lahjan hienosti peliin mukaan - ja vielä omalla pienellä lisämausteellaan. Sharimilla siis hehkui otsassaan jonkinlainen riimu pääkipujen myötä, mutta niistä seuraavassa merkinnässä lisää.
Kaiken kaikkiaan pelikerta oli hyvin mehukas, ja avasi paljon ovia, mutta ainakin minulle tuli myös sellainen tunne, että olisin saavuttanut jotain. 3.5-edikan säännöt ovat sen verran tutut, että peli kulkee mielestäni aika vaivattomasti, ja Sharimin pelaaminen tuntuu todella drow-haltian pelaamiselta. Niillä on tosiaan kaikkea kivaa pientä erikoisominaisuutta synnynäisen taikuuden lisäksi. Spell resistance on kivaa kamaa... :)
Ihan kaikkea ei tullut taas mainittua, mutta toivottavasti päiväkirjamerkintöjen myötä yleiskuva seikkailuita pysyy edes omassa mielessä.
Aarteita ja muita esineitä
3 x Ring of brief blessing (pitää tunnistaa)
=> JONAS JA RHADEC MYI OMANSA, SHARIMILLA EDELLEEN OMANSA
1 x Hammer Sphere (SHARIMILLA)
1 x Velhon sauva (tunnistus?) => TAVALLINEN
1 x Sormus (tunnistus?) => RING OF FOUR WINDS
1 x Ketjupaita (tunnistus?) => TAVALLINEN
2 x Stone of Sending => KÄÄPIÖPERHEELLE
- Kassaan platinaa ja jalokiviä
- Titaanin osat pitää muistaa käskeä kääpiöitä piilottamaan
Muuta
- Pitää edelleen etsiä Elborin porttikivi
- Aikaisemmin Jonas ja Rhadec olivat saaneet tehtävän etsiä erään kääpiönaisen sukulaiset. Tämä pitää muistaa hoitaa
- Örkit ovat edelleen kääpiöiden riesana, vaikka niitä hieman peloteltiinkin (tästä lisää myöhemmin)
- Markon kirjoittamia merkintöjä kampanjan aikaisemmista tapahtumista pitää kyllä vielä minunkin kerrata; pelin aikana oli aika paljon viittauksia näihin
- *Linkki Lahjaan ei toiminut, joten isken sen näin suoraan: http://www.dandwiki.com/wiki/The_Gift:_an_Alternative_to_"Psionics"_(DnD_Variant_Rule)
Käteni tärisee tätä kirjoittaessani. Sappi kohoaa kurkkuuni ja vain hädin tuskin pidän kivun poissa. Pelkkä muisto, niin hämärä kuin se mielessäni onkaan, saa pahoinvoinnin aallon kulkemaan ylitseni.
Paljon on tapahtunut tuon noiden lyhyiden hetkien aikana, jotka on kulunut siitä, kun viimeksi seikkailujamme ylös kirjasin. Nyt minun on kuitenkin jatkettava tarinaani. Jokin sisäinen pakko pakottaa minut purkamaan ajatuksiani.
Elborin herättyä vanha kääpiöystäväni oli yllättynyt nähdessään minut, mutta myös ilahtunut uusien liittolaisten tulosta kansansa avuksi. Hän kertoi meille Kivihampaan kääpiökaivannon synkistä ajoista. Prinssi Rangim, Välkekilven klaanin prinssi ja uusi hallitsija, oli ottanut neuvonantajikseen epäilyttävän ihmismiehen, velho Alabuksen. Tämä oli kuitenkin paljastunut petturiksi, joka oli auttanut örkkipäällikkö Muliabbin ja tämän heimon hyökkäystä kääpiökaivantoon. Monet kääpiöt olivat kuolleet tai kadonneet, ja Elborinkin kimppuun oli hyökätty.
Vanhalla kääpiöllä oli kuitenkin ollut onnea, sillä velho Alabuksen loitsut olivat vain halvaannuttaneet hänet. Velho oli kuitenkin varastanut häneltä muinaisen kääpiöaarteen, jonka avulla Elbor olisi voinut liikkua huomaamatta kaivannossa ja kutsua apua klaanilleen.
Elbor kirosikin kovin sanoin prinssi Rangimia, jota piti vastuullisena klaanin synkästä kohtalosta. Vanha kääpiö kuitenkin piristyi, kun lupasimme auttaa häntä ja tehdä parhaamme klaanin pelastamiseksi ja kääpiökaivannon puhdistamiseksi örkeistä. Hän lupasi auttaa meitä omalta osaltaan johdattamalla meidät syvemmälle kääpiöluoliin. Lisäksi hän tiesi salaisen asevaraston, josta löytyisi apuvälineitä tehtävällemme.
Niin jatkoimme syvemmälle Kivihampaan uumeniin. Yritimme välttää örkkejä, mutta nyt torahampaat osasivat etsiä meitä, ja piirittivät meidät nopeasti, emmekä onnistuneet välttämään örkkiveren vuodatusta. Jonasin loitsut kuitenkin todistivat mahtinsa, eikä hajanaisista örkkiosastoista ollut vastusta teräksellemme ja mahdillemme.
Örkkien johtajalta kaivoimme lisää tietoa Muliabbista, ja tämän ihmisliittolaisista, velho Alabusista ja Jeiramista, joka oli taustavoima Alabusinkin juonien takana. Kivihampaan vihollisilla näytti olevan mahtavia liittolaisia. Örkin paljastettua tietonsa jouduin vaikean päätöksen eteen; vapauttaako örkki vai viimeistä miekkojeni tekemä työ. Lopulta oma turvallisuutemme ja toverieni synkät ja päättäväiset neuvot saivat minut kohottamaan tikarini örkin kurkulle. Eikö tämä ollutkin drowien tapa? Eihän armo kuulunut drowsoturin sanavarastoon? Oliko sillä loppujen lopuksi väliä, kuoliko örkki taistelussa vai kurkku tikarin auki viiltämänä? Kuitenkin tikarini örkin kurkulla sai muistamaan tuom samaisen aseen omalla kaulavaltimollani. Drowssoturi, jonka oli tarkoitus tulla pelastamaan minut vankeudestani Välkekilven kääpiöiden parissa, käänsikin aseensa minua vastaan. Salamurhaaja oli kuollut, mutta tikari jatkoi edelleen työtään minun käsissäni.
Näin jälkikäteen kääpiöklaanin teurastukseen osallistuneen örkin kohtalon murehtiminen tuntuu lähes naurettavalta. Kuinka paljon pahan olennon henki lopulta painoi niiden kauhujen ja kipujen edessä, jotka vielä osaksemmme - ja erityisesti minun osakseni - osuivat.
Mitä syvemmälle kääpiökaivantoihin laskeuduimme, sitä selkeämmiksi kävivät örkkien tuhon jäljet, eivätkä alemmatkaan tasot olleet säilyneet hyökkäykseltä. Kääpiöitä emme nähneet, vain örkkipartioita, ja vasta Elborin salaisessa asekätkössä saatoimme tovin hengähtää. Rhadecin parantavat rukoukset virkistivät meitä, joskin pappi epäröi mahtinsa tuhlaamista. Loppujen lopuksi onnistuimme Jonasin kanssa suostuttelemaan hänet auttamaan myös Elboria, vaikka kääpiö otti avun vastaan lähes yhtä pitkin hampain kuin mitä Rhadec sitä tarjosi. ja Elbor kaivoi piiloistaan arvokkaita kääpiöaarteita avuksemme. Minulle hän antoi harmaan kiven, joka oli koristeltu rubiinein ja kaiverruksi vasarasta ja alasimesta. Kääpiöseppä kertoi kiven vapauttavan maagisen henkivasaran vihollisiamme vastaan. Lisäksi meistä jokainen sai yksinkertaisen kivikehän muotoon kaiverretun sormuksen, joiden mahti jäi vielä salaisuudeksi.
Elborin piilosta suunnistimme kohti Kivihampaan keskuslinnaketta, jossa kuulustulememme örkki oli kertonut prinssi Muliabbin liittolaisineen asustavan. Elborin maagisen porttikiven etsimisen uskoimme parhaaksi aloittaa sieltä. Kääpiöseppä kiitti vielä meitä avustamme, ja jäi itse piiloon; yksikätinen, vanha seppä olisi pahassa paikassa enemmän haitaksi kuin avuksi. Hyvästelimme hänet ja jatkoimme matkaamme pirteämpinä ja valaen toisiimme rohkeutta.
Kääpiölinna oli niin jykevä ja vaikuttava rakennus, kuin muistinkin, eikä örkkien tuhokaan ollut sen upeaa majesteettisuutta pilannut. Linnoitusta lähestyessämme Jonas kertoi tuntevansa hänen ja Rhadecin aikaisemmista seikkailuista tuttua, arkaanista energiaa, joka kertoi vieraiden maailmantasojen voimien kerääntyvän kääpiölinnakkeessa. Tunsin kateuden mustan tikarin sisuksissani maagimme vaivattomalle herkkyydelle; joskus mahti oli puhutellut minuakin noin helposti, mutta ne ajat olivat takana päin. Nyt drow-vereni luonnollisetkin lahjat tottelivat minua vain vaivoin.
Pääsimme sisälle linnakkeeseen yllättävän helposti, sillä örkkivartijoilla oli mielessä kaikki muu kuin vahtiminen. Aikaisempi örkin teloittaminen oli saanut vereni kiehumaan raakana ja armottomana, eivätkä nuokkuvat vartijat heräisi koskaan huolettomasta unestaan.
Linnakkeen päärakennusta lähestyessämme Jonas kertoi tuntevansa vieraiden maailmantasojen mahdin entistä voimakkaampana, ja minulle ja Rhadecillekin oli pian selvää, että linnakkeessa oli jotain outoa tekeillä. Tunsimme itsekin mahdin pistelevän ihollamme kuin poltteen, ja valmistauduimme taisteluun niin kuin vain taisimme. Kohtaamamme örkit tuntuivat kuitenkin välttelevän meitä, ja itse asiassa näytti siltä, että torahampaat olivat jättämässä kääpiölinnakkeen. Mitä ylemmäs linnakkeessa kuljimme, sitä voimakkaampana Jonas tunsi outojen voimien energian, kunnes saavuimme suureen saliin. Siellä meitä odotti kaksi kaapuihin verhoutunutta ihmismiestä, Alabus ja Jeiram.
Velhot seisoivat suuren, maagista energiaa huokuvan portaalin luona, jonka läheisyydessä seisovilla kivipaasilla lepäsi jonkin massiivisen olennon jäännöksiä. Yrittivätkö velhot herättää henkiin jonkin valtavan pimeyden sikiön?
Samassa muistin tarinat Kivihampaasta, muinaisten legendojen nukkuvasta titaanista, jonka mukaan Kivihampaan kääpiökaivantokin oli nimetty, ja nielaisin kauhusta.
Velhot eivät näyttäneet yllättyneiltä tulostamme, mutta eivät aikoneet liioin heilutella sanan säilää kanssamme, vaan kohtaaminen äityi nopeasti taisteluksi. Jonasin ja velhokaksikon maaginen tuli poltti suuren salin lattiaa ja seiniä, ja Rhadec sai myös lentävistä tulipalloista osansa, mutta minun sukuperimäni suojasi minua pahimmalta poltteelta.
Sen sijaan Alabuksen happoloitsut polttivat minun ihoani ja kärvensivät hiukseni, mutta maksuksi tuosta tuskasta iski miekkani kääpiöiden petollisen liittolaisen hengiltä. Maagisen hapon tuska oli kuitenkin vähäistä sen rinnalla, mitä pian koin.
Kohotin katseeni kuolevasta Alabuksesta toiseen velhoon, epäilemättä Alabusin kumppani Jeiramiin. Samassa jokin musta voima iski minut polvilleni, ja silmissäni pimeni. Kaikki menetti merkityksensä, sillä upposin sellaisen tuskan mereen, jossa kadotin kaiken käsityksen ympäröivästä maailmasta. En voinut kuin kirkua tuskasta ja olin varma pääni halkeavan tuon kammottavan kivun vain voimistuessa voimistumistaan, kunnes tajuttomuus otti minut valtaansa.
Kun heräsin, Jeiram oli kadonnut samoin kuin maaginen portaali, ja Rhadec ja Jonas hoivasivat minua huolestuneina. Olin kivusta sekaisin, enkä muistanut mitään taistelusta; vain kivun musta, kammottava muisto kiusasi mieltäni. Kivun jota en osannut selittää. Mitä minulle oli tapahtunut?
Samassa sain vastauksen kivun palatessa. Surkea, epäonnistunut drow! outo ääni, Jeiramin ääni, kaikui mielessäni Sinä ja toverisi saatte maksaa teoistanne - ja sinä saat toimia kostoni välikappaleena. Sinä olet minun linkkini: kaikki minkä sinä näet, minäkin näen. Kaiken, mitä kuulet, minäkin kuulen. Voin kertoa, kurja drow, että ennen kuolemaasi saat nähdä toveriesi sortuvan!
Ja samassa kipu ja ääni oli poissa, mutta toverieni kauhistuneista katseista tiesin, että hekin olivat todistaneet jotain.
Nyt minun on lopetettava, sillä tunnen kivun jälleen palaavan.
Jumalat, mitä velho teki minulle?
__________________________________________
Voi pojat, kun oli epic pelikerta! En muista, koska minulla olisi viimeksi kulkenut kylmiä väreitä pelin aikana, mutta nyt niin kävi. Pelikerta oli omalle hahmolleni tärkeä, ja vaikka saimmekin yhden örkkien liittolaisita, Alabuksen, tapettua, niin paljon jäi vielä selvittämättä.
PJ-Markolle kiitokset siitä, että hän jousti hahmokonseptiini tulleen lisän* kanssa, ja onnistui tuomaan Sharimin uuden Lahjan hienosti peliin mukaan - ja vielä omalla pienellä lisämausteellaan. Sharimilla siis hehkui otsassaan jonkinlainen riimu pääkipujen myötä, mutta niistä seuraavassa merkinnässä lisää.
Kaiken kaikkiaan pelikerta oli hyvin mehukas, ja avasi paljon ovia, mutta ainakin minulle tuli myös sellainen tunne, että olisin saavuttanut jotain. 3.5-edikan säännöt ovat sen verran tutut, että peli kulkee mielestäni aika vaivattomasti, ja Sharimin pelaaminen tuntuu todella drow-haltian pelaamiselta. Niillä on tosiaan kaikkea kivaa pientä erikoisominaisuutta synnynäisen taikuuden lisäksi. Spell resistance on kivaa kamaa... :)
Ihan kaikkea ei tullut taas mainittua, mutta toivottavasti päiväkirjamerkintöjen myötä yleiskuva seikkailuita pysyy edes omassa mielessä.
Aarteita ja muita esineitä
3 x Ring of brief blessing (pitää tunnistaa)
=> JONAS JA RHADEC MYI OMANSA, SHARIMILLA EDELLEEN OMANSA
1 x Hammer Sphere (SHARIMILLA)
1 x Velhon sauva (tunnistus?) => TAVALLINEN
1 x Sormus (tunnistus?) => RING OF FOUR WINDS
1 x Ketjupaita (tunnistus?) => TAVALLINEN
2 x Stone of Sending => KÄÄPIÖPERHEELLE
- Kassaan platinaa ja jalokiviä
- Titaanin osat pitää muistaa käskeä kääpiöitä piilottamaan
Muuta
- Pitää edelleen etsiä Elborin porttikivi
- Aikaisemmin Jonas ja Rhadec olivat saaneet tehtävän etsiä erään kääpiönaisen sukulaiset. Tämä pitää muistaa hoitaa
- Örkit ovat edelleen kääpiöiden riesana, vaikka niitä hieman peloteltiinkin (tästä lisää myöhemmin)
- Markon kirjoittamia merkintöjä kampanjan aikaisemmista tapahtumista pitää kyllä vielä minunkin kerrata; pelin aikana oli aika paljon viittauksia näihin
- *Linkki Lahjaan ei toiminut, joten isken sen näin suoraan: http://www.dandwiki.com/wiki/The_Gift:_an_Alternative_to_"Psionics"_(DnD_Variant_Rule)
maanantai 7. helmikuuta 2011
The Heroes (Joe Abercrombie)
***Hyvin, hyvin pieniä spoilereita The Heroes -kirjan teemoista ja tarinasta. Teitä on varoitettu!***
"Three men. One battle. No heroes."
Nämä sanat kuvaavat täysin Joe Abercrombien uusinta teosta, joka on erilaisten näkökulmien kautta kerrottu tarina kolmipäiväisestä taistelusta Pohjoisessa, Osrungin laaksossa. Taistelusta ei kerrota pelkästään kolmen päähenkilön näkökulmasta, vaan tarina etenee näiden lisäksi myös sivuhahmojen näkökulmasta. Myös vanhoja tuttuja tavataan.
Mitä tästä kirjasta voi edes sanoa? Tällä hetkellä päässää pyörii vain "vau!"
Minä pidin The First Law -trilogiasta, ja pidin myös Best Served Coldista. The Heroes kuitenkin räjäytti potin. Sen lukemista oli vain pakko jatkaa, sillä tarina eteni vaivattomasti ja pysyi jatkuvasti jännittävänä. Vaivattomuus ei kuitenkaan tarkoita, että kirja olisi ollut "yksinkertainen" tai "helppo", vaan teksti on hyvin monisävyistä ja Abercrombie tekee loistavasti sen, mikä onnistui jo hänen aikaisemmissa tarinoissaankin. Hän antaa erilaisen äänen jokaiselle näkökulmahahmolle.
Abercrombie esittelee sodan raadollisena ja loppujen lopuksi varsin hyödyttömänä ilmiönä, eikä tästä tarinasta löytynyt (sota)sankareita - tarinan ainoat sankarit ovat kivipaadet, joiden mukaan kirja on saanut nimensäkin. Jokainen hahmo tuntui kuitenkin kiehtovalta niin huonoine kuin hyvine luonteenpiirteineen, ja huomasin välittäväni jokaisesta hahmosta. Lisäksi täytyy arvostaa sitä, että Abercrombie ei tehnyt helppoja ratkaisuja hahmojensa suhteen, eikä lähtenyt kehittämään "pelkureista rohkeiksi urhoiksi" kehittyviä sankaritarinoita, vaikka tällaiseen olisikin ollut mahdollisuus. Sen sijaan jokainen hahmo pysyi luonteelleen uskollisena loppuun saakka, vaikka kolme päivää hyödytöntä verenvuodatusta jättivätkin jälkensä heistä moniin.
Abercrombie kirjoittaa tarinoita, joista kaikki eivät välttämättä pidä. Se on okei. Minuun tällaiset synkät tarinat kuitenkin iskevät, ja The Heroes nousi Abercrombien - ja kenties koko fantasiakirjojen kavalkadin - kärkiryhmitykseen. Lisäksi on hienoa, että Abercrombien yksittäisetkin romaanit kehittävät The First Law -trilogian maailmaa eteenpäin.
"Three men. One battle. No heroes."
Nämä sanat kuvaavat täysin Joe Abercrombien uusinta teosta, joka on erilaisten näkökulmien kautta kerrottu tarina kolmipäiväisestä taistelusta Pohjoisessa, Osrungin laaksossa. Taistelusta ei kerrota pelkästään kolmen päähenkilön näkökulmasta, vaan tarina etenee näiden lisäksi myös sivuhahmojen näkökulmasta. Myös vanhoja tuttuja tavataan.
Mitä tästä kirjasta voi edes sanoa? Tällä hetkellä päässää pyörii vain "vau!"
Minä pidin The First Law -trilogiasta, ja pidin myös Best Served Coldista. The Heroes kuitenkin räjäytti potin. Sen lukemista oli vain pakko jatkaa, sillä tarina eteni vaivattomasti ja pysyi jatkuvasti jännittävänä. Vaivattomuus ei kuitenkaan tarkoita, että kirja olisi ollut "yksinkertainen" tai "helppo", vaan teksti on hyvin monisävyistä ja Abercrombie tekee loistavasti sen, mikä onnistui jo hänen aikaisemmissa tarinoissaankin. Hän antaa erilaisen äänen jokaiselle näkökulmahahmolle.
Abercrombie esittelee sodan raadollisena ja loppujen lopuksi varsin hyödyttömänä ilmiönä, eikä tästä tarinasta löytynyt (sota)sankareita - tarinan ainoat sankarit ovat kivipaadet, joiden mukaan kirja on saanut nimensäkin. Jokainen hahmo tuntui kuitenkin kiehtovalta niin huonoine kuin hyvine luonteenpiirteineen, ja huomasin välittäväni jokaisesta hahmosta. Lisäksi täytyy arvostaa sitä, että Abercrombie ei tehnyt helppoja ratkaisuja hahmojensa suhteen, eikä lähtenyt kehittämään "pelkureista rohkeiksi urhoiksi" kehittyviä sankaritarinoita, vaikka tällaiseen olisikin ollut mahdollisuus. Sen sijaan jokainen hahmo pysyi luonteelleen uskollisena loppuun saakka, vaikka kolme päivää hyödytöntä verenvuodatusta jättivätkin jälkensä heistä moniin.
Abercrombie kirjoittaa tarinoita, joista kaikki eivät välttämättä pidä. Se on okei. Minuun tällaiset synkät tarinat kuitenkin iskevät, ja The Heroes nousi Abercrombien - ja kenties koko fantasiakirjojen kavalkadin - kärkiryhmitykseen. Lisäksi on hienoa, että Abercrombien yksittäisetkin romaanit kehittävät The First Law -trilogian maailmaa eteenpäin.
perjantai 28. tammikuuta 2011
Dragon Age: Sielun kurimus 1
Pelasimme puoli tuntia sitten loppuun ensimmäisen pelimme Dragon Age: Sielun kurimus -etäkampanjaa. Ruumiita tuli - mutta onneksi vain vihujen suunnalla.
Aluksi hieman taustoja, sillä kertaus on opintojen äiti. Eli porukkamme on hajaantunut siten, että suurin osa pelaajista on Helsingissä. Endless Bag of Games -blogia pitävä MkaY työkavereineen vaikuttaa pääkaupungin suunnalla, ja minä pidän pystyssä linnaketta täällä Kajaanin suunnalla. Pelit hoituvat Mumble + Cacoo + Irc -kombolla, jossa Mumblella hoidetaan puhuminen, Cacoossa piirrellään karttoja yms. selvennyksiä ja Ircissä noppabotti hoitaa nopanheittelyn. MkaY:n työkaveri, Izeman, kirjoitti todella näppärän botin, jonka avulla onnistui lopulta myös Dragon Age -peliä ajatellen myös Dragon Dien antamien tulosten erottelu Stunt-pisteitä varten. Loistavaa työtä!
********
Sitten pelikerran tapahtumiin:
Kaikki lähti liikkeelle siitä, kun pelaajahahmot, nuori soturi Jewyn ja Piirin velhona esiintyvä Rynes (salanimellä Garod) olivat matkalla Kirkmuurin kaupungista kohti Korpiapään kaupunkia Fereldenin puolella Heräävää merta. Matkaa tehtiin Pärske-nimisellä pienellä kogilla, ja aluksi varsin tapahtumaköyhältä vaikuttavan matkan alkutaipaleella seikkailijat jutustelivat niitä näitä niin laivan kapteeni Aladorin, laivapoika Talbarin kuin kanssamatkustaja Jorynkin kanssa. Lisäksi seikkailijat tekivät tuttavuutta toisiinsa, vaikka kahden toisilleen vieraan seikkailijan välit olivatkin alkuun varsin muodolliset ja etäiset.
Kapteenin 2-päiväiseksi ennustaman matkan aikana alkoi kuitenkin pian tapahtua. Ensinnä Jewyn sai Aladorilta hieman tarkemmin selville Korkiapään taustoja ja merirosvojen kiusaaman rannikon tilannetta. Herttua Ayden Cousland olikin päättänyt kutsua koolle seikkailijoita ja sotureita ympäri Fereldenin ja Thedasin saadakseen resursseja merirosvojahtiin ja merirosvojen huhutun johtajan, Sumujen kuninkaan, löytämiseksi.
Seikkailijakaksikko pani kuitenkin pian merkille, että laivapoika Talbar vaikutti epäilyttävältä. Tältä löytyi ensinnäkin enemmän rahaa kuin pahaisella laivapojalla olisi uskonut olevan, ja lisäksi tämä tähyili jatkuvasti Fereldenin rannikolla nousevien saarien suuntaan. Kiitos taitavien puhujanlahjojensa Jewyn saikin pian pojalta selville, että poika oli tehnyt Kirkmuurin kaupungissa sopimuksen tunkeilijoiden päästämisestä laivaan yön pimeinä tunteina. Seikkailijat olivat ymmärtäväisiä nuoren pojan hyväuskoisuudesta, mutta kapteeni Aladorilta ei ymmärrystä laivapojalle herunut.
Seikkailijat ja kapteeni eivät kuitenkaan paljastaneet vielä Talbarille, että hänen salaisuutensa oli paljastunut (Jewyn oli vannonut pitävänsä sen omana tietonaan), vaan yön tullen laivan miehistö ja matkustajat järjestivät ansan laivaan tunkeutuville, jotka paljastuivat haltiasoturin johtamiksi merirosvoiksi. Merirosvot ajettiin varsin helposti pakosalle, ja haltia jäi vangiksi menetettyään ensin toisen korvansa Jewynin tarkan ammunnan tuloksena.
Voittoisa joukkio suuntasi kohti Korkiapäätä, mutta sataman tuntumassa odotti vielä levottomuuksia. Kapteeni Alador oli nimittäin vanginnut Talbarin, ja aikoi teloittaa petollisen laivapojan. Seikkailijat kävivät poikaa puolustamaan, mutta kapteeni piti päänsä, ja hetken tilanne näytti kääntyvän uudeksi verenvuodatukseksi. Jory paljasti kuitenkin tällöin olevansa harmaavartioston soturi, ja otti Velvollisuuden lain nojalla pojan suojatikseen ja harmaavartiaksi koulutettavaksi. Tämä ei miellyttänyt Pärskeen kapteenia, jonka ilme kertoi erityisesti Talbaria kovasanaisesti puolustaneen Jewynin saaneen itselleen vihollisen.
Pelikerta päättyi Joryn ja Talbarin hyvästellessä seikkailijat Korkiapään satamassa, ja Jewynin ja Garodina edelleen esiintyvän Rynesin jäädessä vangiksi saamansa haltian kanssa Korkiapään satamaan. Vangin lisäksi heillä oli yksi johtolanka: haltialta löytyi musta, peilimäisesti heijastava kivi, jonka mustissa sisuksissa oli valkoinen viiru. Rynes päätteli tämän olevan maaginen esine, mutta esineen tarkempi luonne selviäisi vastan tarkempien tutkimusten jälkeen.
Kenties he olivat päässeet peräti pahamaineisen Sumujen kuninkaan jäljille...
Hahmoja:
Kapteeni Alador, Pärskeen kapteeni
Jory, harmaavartija
Talbar, Pärskeen laivapoika
Merirosvoja johtanut haltiasoturi
******
Pelijohtajan pallilta katseltuna pelikerta sujui vallan mainiosti. Vaikka alkukankeutta tunsinkin kärsiväni, niin homma lähti sujumaan varsin jouhevasti, vaikka valitsemani aloitusskenaario ei ollut helpoimmasta päästä: seikkailijat olivat toisilleen täysin tuntemattomia ja paikassa, jossa heidän toimintansa oli varsin rajoitettua.
Onneksi pelaajat kuitenkin lähtivät rohkeasti mukaan tilanteeseen ja tutustuivat laivan "tärkeisiin" henkilöihin, ja homma lähti rullaamaan. Varsinkin Jewynin toiminta piti pyörät liikkeellä. Pelinjohtajan pallilla oli varsin mukava istua, kun pelaajat olivat niin aktiivisesti mukana.
Dragon Agen systeemi toimi, ja erityisesti stuntit toivat kyllä väriä taisteluun (varsinkin Jewyn sai varsin elokuvamaisia hetkiä laivan köysissä viuhuessaan ja riisuttuaan merirosvopäällikön aseista yhdellä taitavalla hyökkäyksellä. Systeemi on varsin simppeli, ja voisi olla jopa puuduttava, mutta stuntit tuovat sopivasti maustetta taisteluun. Pelinjohtajan pallilta systeemi toimi, ja pelaajatkin tuntuivat tykkäävän.
Halusin luoda skenaarion, jossa olisi mahdollisimman paljon vaihtoehtoja (saadaanko selville merirosvojen hyökkävän, miten toimitaan jos saadaan...). Tällä kertaa seikkailijat pääsivät turvallisille vesille ja onnistuivat yllättämään merirosvot sen sijaan, että merirosvot olisivat yllättäneet laivan miehistön ja matkustajat. Olin miettinyt tätä mahdollisuutta jonkin verran, mutta myös muita mahdollisia ratkaisuja oli käytössäni. Kuitenkin tapahtumat seurasivat toisiaan aika mukavasti, eikä minun tarvinnut juurikaan miettiä, että mitäs nyt voisi tapahtuakaan.
Toisaalta halusin tuoda myös skenaarioon sen, mistä minä Dragon Agessa pidän, eli valintojen vaikeuden. Talbar oli loppujen lopuksi petturi, vaikka osa menikin hänen hyväuskoisuutensa piikkiin. Toisaalta laivan kapteeni oli hyvin ankara, joten oli mielenkiintoista nähdä, kenen puolelle seikkailijat asettuisivat. Tällaisia juttuja mielestäni Dragon Agessa pitää ollakin: tilanteita, joissa ei ole "hyvä" ja "paha", vaan erilaisia näkökulmia. Tällä kertaa seikkailijat päättivät suojella poikaa, ja saivat siitä hyvästä tietää Joryn olevan harmaavartija (ja näin ollen seikkailijoilla on linkkiä harmaavartion suuntaan), mutta toisaalta kapteeni Alador ei seikkailijoita katso kovinkaan hyvällä heidän puututtua laivan järjestyksenpitoon.
Semmoinen oli ensimmäinen pelikerta. Hieman viimeiseen mahdolliseen tilaisuuteen jäivät pelinjohtajan valmistelut, mutta onneksi pelikerta sujui siitä huolimatta. Tästä on hyvä jatkaa.
Aluksi hieman taustoja, sillä kertaus on opintojen äiti. Eli porukkamme on hajaantunut siten, että suurin osa pelaajista on Helsingissä. Endless Bag of Games -blogia pitävä MkaY työkavereineen vaikuttaa pääkaupungin suunnalla, ja minä pidän pystyssä linnaketta täällä Kajaanin suunnalla. Pelit hoituvat Mumble + Cacoo + Irc -kombolla, jossa Mumblella hoidetaan puhuminen, Cacoossa piirrellään karttoja yms. selvennyksiä ja Ircissä noppabotti hoitaa nopanheittelyn. MkaY:n työkaveri, Izeman, kirjoitti todella näppärän botin, jonka avulla onnistui lopulta myös Dragon Age -peliä ajatellen myös Dragon Dien antamien tulosten erottelu Stunt-pisteitä varten. Loistavaa työtä!
********
Sitten pelikerran tapahtumiin:
Kaikki lähti liikkeelle siitä, kun pelaajahahmot, nuori soturi Jewyn ja Piirin velhona esiintyvä Rynes (salanimellä Garod) olivat matkalla Kirkmuurin kaupungista kohti Korpiapään kaupunkia Fereldenin puolella Heräävää merta. Matkaa tehtiin Pärske-nimisellä pienellä kogilla, ja aluksi varsin tapahtumaköyhältä vaikuttavan matkan alkutaipaleella seikkailijat jutustelivat niitä näitä niin laivan kapteeni Aladorin, laivapoika Talbarin kuin kanssamatkustaja Jorynkin kanssa. Lisäksi seikkailijat tekivät tuttavuutta toisiinsa, vaikka kahden toisilleen vieraan seikkailijan välit olivatkin alkuun varsin muodolliset ja etäiset.
Kapteenin 2-päiväiseksi ennustaman matkan aikana alkoi kuitenkin pian tapahtua. Ensinnä Jewyn sai Aladorilta hieman tarkemmin selville Korkiapään taustoja ja merirosvojen kiusaaman rannikon tilannetta. Herttua Ayden Cousland olikin päättänyt kutsua koolle seikkailijoita ja sotureita ympäri Fereldenin ja Thedasin saadakseen resursseja merirosvojahtiin ja merirosvojen huhutun johtajan, Sumujen kuninkaan, löytämiseksi.
Seikkailijakaksikko pani kuitenkin pian merkille, että laivapoika Talbar vaikutti epäilyttävältä. Tältä löytyi ensinnäkin enemmän rahaa kuin pahaisella laivapojalla olisi uskonut olevan, ja lisäksi tämä tähyili jatkuvasti Fereldenin rannikolla nousevien saarien suuntaan. Kiitos taitavien puhujanlahjojensa Jewyn saikin pian pojalta selville, että poika oli tehnyt Kirkmuurin kaupungissa sopimuksen tunkeilijoiden päästämisestä laivaan yön pimeinä tunteina. Seikkailijat olivat ymmärtäväisiä nuoren pojan hyväuskoisuudesta, mutta kapteeni Aladorilta ei ymmärrystä laivapojalle herunut.
Seikkailijat ja kapteeni eivät kuitenkaan paljastaneet vielä Talbarille, että hänen salaisuutensa oli paljastunut (Jewyn oli vannonut pitävänsä sen omana tietonaan), vaan yön tullen laivan miehistö ja matkustajat järjestivät ansan laivaan tunkeutuville, jotka paljastuivat haltiasoturin johtamiksi merirosvoiksi. Merirosvot ajettiin varsin helposti pakosalle, ja haltia jäi vangiksi menetettyään ensin toisen korvansa Jewynin tarkan ammunnan tuloksena.
Voittoisa joukkio suuntasi kohti Korkiapäätä, mutta sataman tuntumassa odotti vielä levottomuuksia. Kapteeni Alador oli nimittäin vanginnut Talbarin, ja aikoi teloittaa petollisen laivapojan. Seikkailijat kävivät poikaa puolustamaan, mutta kapteeni piti päänsä, ja hetken tilanne näytti kääntyvän uudeksi verenvuodatukseksi. Jory paljasti kuitenkin tällöin olevansa harmaavartioston soturi, ja otti Velvollisuuden lain nojalla pojan suojatikseen ja harmaavartiaksi koulutettavaksi. Tämä ei miellyttänyt Pärskeen kapteenia, jonka ilme kertoi erityisesti Talbaria kovasanaisesti puolustaneen Jewynin saaneen itselleen vihollisen.
Pelikerta päättyi Joryn ja Talbarin hyvästellessä seikkailijat Korkiapään satamassa, ja Jewynin ja Garodina edelleen esiintyvän Rynesin jäädessä vangiksi saamansa haltian kanssa Korkiapään satamaan. Vangin lisäksi heillä oli yksi johtolanka: haltialta löytyi musta, peilimäisesti heijastava kivi, jonka mustissa sisuksissa oli valkoinen viiru. Rynes päätteli tämän olevan maaginen esine, mutta esineen tarkempi luonne selviäisi vastan tarkempien tutkimusten jälkeen.
Kenties he olivat päässeet peräti pahamaineisen Sumujen kuninkaan jäljille...
Hahmoja:
Kapteeni Alador, Pärskeen kapteeni
Jory, harmaavartija
Talbar, Pärskeen laivapoika
Merirosvoja johtanut haltiasoturi
******
Pelijohtajan pallilta katseltuna pelikerta sujui vallan mainiosti. Vaikka alkukankeutta tunsinkin kärsiväni, niin homma lähti sujumaan varsin jouhevasti, vaikka valitsemani aloitusskenaario ei ollut helpoimmasta päästä: seikkailijat olivat toisilleen täysin tuntemattomia ja paikassa, jossa heidän toimintansa oli varsin rajoitettua.
Onneksi pelaajat kuitenkin lähtivät rohkeasti mukaan tilanteeseen ja tutustuivat laivan "tärkeisiin" henkilöihin, ja homma lähti rullaamaan. Varsinkin Jewynin toiminta piti pyörät liikkeellä. Pelinjohtajan pallilla oli varsin mukava istua, kun pelaajat olivat niin aktiivisesti mukana.
Dragon Agen systeemi toimi, ja erityisesti stuntit toivat kyllä väriä taisteluun (varsinkin Jewyn sai varsin elokuvamaisia hetkiä laivan köysissä viuhuessaan ja riisuttuaan merirosvopäällikön aseista yhdellä taitavalla hyökkäyksellä. Systeemi on varsin simppeli, ja voisi olla jopa puuduttava, mutta stuntit tuovat sopivasti maustetta taisteluun. Pelinjohtajan pallilta systeemi toimi, ja pelaajatkin tuntuivat tykkäävän.
Halusin luoda skenaarion, jossa olisi mahdollisimman paljon vaihtoehtoja (saadaanko selville merirosvojen hyökkävän, miten toimitaan jos saadaan...). Tällä kertaa seikkailijat pääsivät turvallisille vesille ja onnistuivat yllättämään merirosvot sen sijaan, että merirosvot olisivat yllättäneet laivan miehistön ja matkustajat. Olin miettinyt tätä mahdollisuutta jonkin verran, mutta myös muita mahdollisia ratkaisuja oli käytössäni. Kuitenkin tapahtumat seurasivat toisiaan aika mukavasti, eikä minun tarvinnut juurikaan miettiä, että mitäs nyt voisi tapahtuakaan.
Toisaalta halusin tuoda myös skenaarioon sen, mistä minä Dragon Agessa pidän, eli valintojen vaikeuden. Talbar oli loppujen lopuksi petturi, vaikka osa menikin hänen hyväuskoisuutensa piikkiin. Toisaalta laivan kapteeni oli hyvin ankara, joten oli mielenkiintoista nähdä, kenen puolelle seikkailijat asettuisivat. Tällaisia juttuja mielestäni Dragon Agessa pitää ollakin: tilanteita, joissa ei ole "hyvä" ja "paha", vaan erilaisia näkökulmia. Tällä kertaa seikkailijat päättivät suojella poikaa, ja saivat siitä hyvästä tietää Joryn olevan harmaavartija (ja näin ollen seikkailijoilla on linkkiä harmaavartion suuntaan), mutta toisaalta kapteeni Alador ei seikkailijoita katso kovinkaan hyvällä heidän puututtua laivan järjestyksenpitoon.
Semmoinen oli ensimmäinen pelikerta. Hieman viimeiseen mahdolliseen tilaisuuteen jäivät pelinjohtajan valmistelut, mutta onneksi pelikerta sujui siitä huolimatta. Tästä on hyvä jatkaa.
torstai 27. tammikuuta 2011
Dragon Haven (Robin Hobb)
Tuli vihdoin hankittua ja luettua The Dragon Keeperin jatko-osa. Kirja jatkaa lohikäärmeenhoitajien ja heidän suojattiensa tarinaa matkasta syvemmälle Sadekorven syvyyksiin, kohti ikiaikaisten kaupunki Kelsingraa (kirjoitin muuten nimet ulkomuistista...).
Aikoinaan jäi Dragon Keeper "arvostelematta", joten tietyllä tavalla tuntui turhalta tarttua tähänkään kirjaan ja sanoa siitä sanottavani. Kuitenkin lopulta päätin, että tämä kirja olisi mainitsemisen arvoinen.
Tämä oli kirja, joka herätti monenlaisia ajatuksia. Hyviä ja huonoja. Kun kirjaa luki, en oikein tiennyt, mitä olisin siitä sanonut. Tämä ei tarkoita, etteikö kirja olisi ollut hyvä kirja, mutta jotenkin se oli niin erikoinen fantasiakirjaksi, ettei siitä oikein saanut tuntumaa. En tiedä, mistä tämä johtui.
Tarinaa kuljetetaan Dragon Keeperin tavoin kahdessa tasossa. Päätarinan muodostaa lohikäärmeenhoitajien, lohikäärmeiden ja Taurman-laivan miehistön matka Sadekorven jokea pitkin. Toista tarinaa kuljetetaan Bingtown (olikohan tämä Näkijän tarun suomennoksissa Kasala...) ja Terhaug-nimisen kaupungin kirjurien lähettämien kirjeiden välityksellä. Kirjurit lähettävät virallisia ilmoituksia, mutta kirjoittavat aina näiden ilmoitusten perään henkilökohtaisia terveisiään ja kuulumisiaan kaukana toisaalla asuvalle kollegalleen.
Tarina on sinällään varsin perinteinen matkakertomus ja tyypillinen fantasialle, mutta Hobb kertoo sen varsin epätavallisesti. Matkan tapahtumat ovat nimittäin ovat hyvin arkisia, ja tarinan rytmi on rauhallinen. Hobb keskittyy lohikäärmeiden ja heidän ihmismatkakumppaniensa keskinäisiin ja ihmisten välisiin suhteisiin. Kirjassa ei juuri väkivallalla herkutella. Minulle kirjan rytmi oli välillä jopa hieman liian rauhallinen.
Välillä matkalaisten ihmissuhdekiemuroiden pyörittely keskenään ja lohikäärmeiden kanssa turhautti minua. Olisin halunnut enemmän toimintaa ja nopeamman tarinan. Toisaalta monet Hobbin ratkaisuista näki jo kaukaa, eikä tarina tarjonnut varsinaisia yllätyksiä. Lisäksi tarinan hahmot pääsivät loppujen lopuksi aika helpolla, eikä esimerkiksi Näkijän tarusta tuttua katkeraa suloa näkynyt juonessa tai tarinan lopetuksessa.
Kirjan toissijainen tarina täydentää paikoitellen päätarinaa, mutta toimii myös samalla kahden toisistaan kaukana sijaitsevan kaupungin kirjurien tarinana. Tämä toissijainen tarina tarjosi itse asiassa yhtä lailla mielenkiintoisia juonikuvioita kuin päätarinakin. Välillä se kiehtoi jopa enemmän kuin Sadekorven jokea kulkevien matkalaisten tarina.
Vaikka välillä kirjan ihmissuhdepyörittelyt ja vähän turhan helpot ratkaisut ärsyttivätkin, niin kirjan lopetus oli jollain tasolla hyvin tyydyttävä ja kaunis. Kirja oli todella nopea lukea kiitos Hobbin sujuvan tyylin, ja turhautumisen tunteista huolimatta kirja oli minusta hyvä päätös Dragon Keeperin tarinalle. Dragon Keeper ja Dragon Haven olivat kuitenkin minun makuuni ehkä liian "pehmoisia" kirjoja - toimintaa puuttui, ja kaipasin jo esimerkiksi Näkijän tarusta löytynyttä miekkojenkin kalistelua ja tikaridiplomatiaa. Tuli oikein ikävä Fitziä tapparansa ja Yönsilmän kanssa ahjottuja ja punalaivojen ryöväreitä kurmottamassa..
Saa nähdä, jatkaako seuraava Rain Wilds Chroniclesin kirja samanlaisella linjalla.
Aikoinaan jäi Dragon Keeper "arvostelematta", joten tietyllä tavalla tuntui turhalta tarttua tähänkään kirjaan ja sanoa siitä sanottavani. Kuitenkin lopulta päätin, että tämä kirja olisi mainitsemisen arvoinen.
Tämä oli kirja, joka herätti monenlaisia ajatuksia. Hyviä ja huonoja. Kun kirjaa luki, en oikein tiennyt, mitä olisin siitä sanonut. Tämä ei tarkoita, etteikö kirja olisi ollut hyvä kirja, mutta jotenkin se oli niin erikoinen fantasiakirjaksi, ettei siitä oikein saanut tuntumaa. En tiedä, mistä tämä johtui.
Tarinaa kuljetetaan Dragon Keeperin tavoin kahdessa tasossa. Päätarinan muodostaa lohikäärmeenhoitajien, lohikäärmeiden ja Taurman-laivan miehistön matka Sadekorven jokea pitkin. Toista tarinaa kuljetetaan Bingtown (olikohan tämä Näkijän tarun suomennoksissa Kasala...) ja Terhaug-nimisen kaupungin kirjurien lähettämien kirjeiden välityksellä. Kirjurit lähettävät virallisia ilmoituksia, mutta kirjoittavat aina näiden ilmoitusten perään henkilökohtaisia terveisiään ja kuulumisiaan kaukana toisaalla asuvalle kollegalleen.
Tarina on sinällään varsin perinteinen matkakertomus ja tyypillinen fantasialle, mutta Hobb kertoo sen varsin epätavallisesti. Matkan tapahtumat ovat nimittäin ovat hyvin arkisia, ja tarinan rytmi on rauhallinen. Hobb keskittyy lohikäärmeiden ja heidän ihmismatkakumppaniensa keskinäisiin ja ihmisten välisiin suhteisiin. Kirjassa ei juuri väkivallalla herkutella. Minulle kirjan rytmi oli välillä jopa hieman liian rauhallinen.
Välillä matkalaisten ihmissuhdekiemuroiden pyörittely keskenään ja lohikäärmeiden kanssa turhautti minua. Olisin halunnut enemmän toimintaa ja nopeamman tarinan. Toisaalta monet Hobbin ratkaisuista näki jo kaukaa, eikä tarina tarjonnut varsinaisia yllätyksiä. Lisäksi tarinan hahmot pääsivät loppujen lopuksi aika helpolla, eikä esimerkiksi Näkijän tarusta tuttua katkeraa suloa näkynyt juonessa tai tarinan lopetuksessa.
Kirjan toissijainen tarina täydentää paikoitellen päätarinaa, mutta toimii myös samalla kahden toisistaan kaukana sijaitsevan kaupungin kirjurien tarinana. Tämä toissijainen tarina tarjosi itse asiassa yhtä lailla mielenkiintoisia juonikuvioita kuin päätarinakin. Välillä se kiehtoi jopa enemmän kuin Sadekorven jokea kulkevien matkalaisten tarina.
Vaikka välillä kirjan ihmissuhdepyörittelyt ja vähän turhan helpot ratkaisut ärsyttivätkin, niin kirjan lopetus oli jollain tasolla hyvin tyydyttävä ja kaunis. Kirja oli todella nopea lukea kiitos Hobbin sujuvan tyylin, ja turhautumisen tunteista huolimatta kirja oli minusta hyvä päätös Dragon Keeperin tarinalle. Dragon Keeper ja Dragon Haven olivat kuitenkin minun makuuni ehkä liian "pehmoisia" kirjoja - toimintaa puuttui, ja kaipasin jo esimerkiksi Näkijän tarusta löytynyttä miekkojenkin kalistelua ja tikaridiplomatiaa. Tuli oikein ikävä Fitziä tapparansa ja Yönsilmän kanssa ahjottuja ja punalaivojen ryöväreitä kurmottamassa..
Saa nähdä, jatkaako seuraava Rain Wilds Chroniclesin kirja samanlaisella linjalla.
sunnuntai 23. tammikuuta 2011
The Last Duel (Eric Jager)
"A TRUE STORY OF CRIME, SCANDAL, AND TRIAL BY COMBAT IN MEDIEVAL FRANCE"
Tämä kirja ui sattumalta tietoisuuteni verkkoon joskus viime syksynä, ja hieman siihen verkossa tutustuttuani totesin, että tämä olisi pakko joskus lukea. Joululahjaksi sen sitten sainkin.
Tarina kertoo kahden asemiehen ystävyytenä alkaneesta mutta vuosien mittaan veriseksi vihaksi kehittyvästä suhteesta, joka huipentuu lopulta toisen tekemään kammottavaan rikokseen, joka vetää kaksikon riitaan myös toisen asemiehen vaimon. Rikos ja syyllinen ratkaistaan taistelun osoittamalla tuomiolla.
Jagerin mukaan hänen teoksensa perustuu pääosin lähteisiin, mutta hän myöntää joutuneensa tekemään jotain sivistyneitä arvauksia ja olettamuksia silloin, kun lähteet eivät kerro koko totuutta. Hämmästyttävää kuitenkin oli, kuinka koukuttava kirja. Välillä se tuntui lähes fiktiiviseltä teokselta. Parisataasivuisen kirjan luki nopeasti.
On kuitenkin selvää, että Jager on perehtynyt aiheeseen, ja kirja toi esille paljon mielenkiintoisia asioita niin Ranskan aatelisista satavuotisen sodan aikana kuin kesiaikaisesta laistakin. Kirja on täynnä pieniä nippelitietoja, joita toivon pääseväni hyödyntämään joko roolipelikampanjoissa tai omissa tarinoissa. Lain kiemurat ja oikeusvoimaisen taistelun yksityiskohtaiset seremoniat toivat keskiajan tavat lähelle lukijaa.
Itse tarina kulkee jouhevasti ja hahmot vaikuttavat oikeilta ihmisiltä. Koko kokonaisuus huipentuu ainakin minusta todella vaikuttavaan yhteenottoon kahden kostonhimoisen miehen välillä.
Eric Jager meni minun kirjoissani sinne Peter Englundin ja Tom Hollandin "mielenkiintoisten" historiakirjojen joukkoon. Nappi suoritus!
perjantai 21. tammikuuta 2011
Sharim var'Malin päiväkirjamerkintöjä 3
1479 Laakson aikaa: Ensimmäinen päivä kääpiökaivannossa
Kirjoitan tätä toverieni nukkuessa; matka Kivihampaan kaivantoon tuntui kestävän ikuisuuden, ja samalla aika tuntui vilisevän ohitsemme.
Saavuttuamme kurulle, jonka tiesin johtavan kääpiöiden saleihin, kohtasimme joukon kuruun piiloutuneita, suunnattomia hämähäkkejä. Hämähäkit puolustivat kotiaan raivokkaasti, ja vasta pitkän taistelun jälkeen onnistuimme karkottamaan ne hirmut, jotka eivät kaatuneet miekkoihimme tai Jonasin loitsuihin.
En voinut kuin seurata karehtien Jonas Harpellilta niin luonnollisesti ja vaivattomasti sujuvaa taikuuttA; nytkin seuraan velhon mietiskelyssä rentoutuneita, ihmismiehen piirteitä. Tuo velho voisin olla minä, ellei nuoruuden röyhkeys ja mustien haltioiden armottomat lait olisi maksaneet minulle mahtiani. Nyt minulla oli vain lumotusta teräksestä taotut aseeni; hienot ja mahtavat työkalut, mutta niin kömpelöt todellisen mahdin rinnalla.
Hämähäkeistä selviydyttyämme saavuimme varsinaisiin kääpiöluoliin, vaikka nämä osat kaivantoa olivatkin olleet selvästi pitkään käyttämättöminä. Ajoittaiset järistykset tekivät kulkemisen arvaamattomaksi, mutta etenimme siitä huolimatta nopeasti vanhaan kääpiöiden vartiotupaan, josta pääsimme Kivihampaan kaupungin pääsisäänkäynnille.
Portti kääpiökaupunkiin oli kuitenkin lukittu visusti, ja hetken näytti jopa siltä, että etenemisemme pysähtyisi kokonaan. Löysimme kuitenkin porttisalista kuolleen kääpiön lisäksi pienemmän sivukäytävän, josta löysimme paitsi toisen kuolleen kääpiön ja örkin raadon niin myös maagisen kutsumakiven ja portin avaamiseen tarvittavan rituaalin voimasanat. Jälleen Jonasin hallitsema mahti auttoi meitä jatkamaan matkaamme syvemmälle Välkekilven klaanin luoliin.
Luolat vaikuttivat aluksi täysin autioituneilta, kunnes löysimme suuren määrän kuolleita kääpiöitä, joista yksi hämmästyksemme eli vielä. Hän oli saanut kauhistuttavan iskun päähänsä, mutta jotain vihjeitä tapahtuneesta saatoimme saada selville kääpiön epäselvistä houreista. Ilmeisesti örkkien lisäksi joku muukin vaara uhkasi Kivihampaan kääpiöitä.
Veimme kääpiön piiloon pieneen porttihuoneeseen ja toivoimme hänen olevan siellä turvassa; mukanamme emme ainakaan häntä voisi raahata. Epäröin, toimimmeko oikein, sillä aikoinaan nämä kääpiöt olivat tehneet paljon minun hyväkseni, ja tunsin oudon tunteen sisälläni jättäessämme haavoittuneen kääpiön oman onnensa nojaan: aivan kuin olisin pettänyt tämän partasuun.
Jätimme joka tapauksessa kääpiön jälkeemme ja jatkoimme kohti Kivihampaan varsinaista pääluolaa ja kääpiökaupunkia. Matkallamme ohitimme erikoisen luolansuun, jota en muistanut aikaisemmin olleen, mutta emme uskaltautuneet tutkimaan sitä, vaan jatkoimme kohti kaupunkia. Kaupunkiin johtavalla luolansuulla kohtasimme örkkejä, mutta ennen väistämätöntä taistelua onnistuin huijaamaan örkeiltä edes jotain tietoja drow-perimääni turvautuen; örkkejä johti Muliabb-niminen örkkiprinssi. Örkit vaikuttivat varmoilta uudesta vallastaan kääpiöiden valtakunnassa, mutta epäilenpä heidän itseluottamuksensa kärsineen ainakin pienen kolauksen surmattuamme tusinan örkkejä ennen kuin piilouduimme miehitettyyn kääpiökaupunkiin.
Karkotettuamme takaa-ajajamme suuntasimme Elbor Kivihaan asunnolle, jonka uskoin löytäväni varmimmin. Elbor oli vanha kääpiöseppä, joka oli suojellut ja opastanut minua niinä vuosina, kun olin ollut Välkekilven kääpiön vankeina, ja tunsin huolta yksikätisen kääpiösepän puolesta.
Löysimmekin Elborin haavoittuneena örkinraatojen keskeltä. Hetken tunsin oudon, musertavan ja voimat vievän tunteen sisälläni, mutta lähemmän tarkastelun jälkeen paljastui, että Elbor ei ollutkaan kuollut, kuten aluksi luulimme. Sen sijaan jonkinlainen loitsu tai myrkky oli halvaannuttanut vanhan kääpiön, ja pienen suostuttelun jälkeen onnistuin vakuuttamaan pappi Rhadecin, että kääpiön pelastaminen ahdingostaan hyödyttäisi myös tehtäväämme. Ihmiset jaksavat yllättää minut vielä näiden vuosienkin jälkeen; joskus en voi olla ihmettelemättä heidän avoimuuttaan ja rohkeuttaan, ja outoja tapojaan. Toisinaan taas en nähnyt heitä sukulaisiani kummempina, vaikka tarinat drowien kataluudesta olivat suosittuja illanvietoissa ja pimenevinä iltoina. Olimmeko me drowit vain sielultamme mustia, vai hallitsiko pimeys kaikkia meitä rotuun katsomatta?
Lopulta päädyimme odottamaan, että Rhadec saisi valmisteltua tarvitsemansa rukoukset ja manaukset Elborin herättämistä varten. Koska sukupuuni myötä tarvitsin vähemmän unta, vahdin minä tovereideni lepoa ja Elboria, ja kirjoitan tätä.
Vaikka Elborin tilanne vaikuttaakin vakavalta, niin en voi olla tuntematta vanhojen hyvien muistojen heräävän sisälläni, ja outo itseluottamuksen puuska on vallannut minut. Aivan kuin vanha kääpiö antaisi minulle voimaa pelkällä läsnäolollaan. Kaiken lisäksi taikuudelle herkistyneet drowaisitini tuntevat suuren voiman olevan heräämäisillään kääpiöluolissa. Jopa mestarini karrelle polttama mahti tuntuu herkemmältä kuin vuosikymmeniin; ennen drowien syntyperäiset kyvyt, kuten pimeyden kehän tai haltiatulen kutsuminen tuntuivat vaivalloisilta ponnistuksilta, mutta Kivihampaan luolissa nuo kyvyt tuntuvat heräävän sisälläni uudelleen henkiin.
Riemua seuraa kuitenkin huoli: mitä Kivihampaan luolissa onkaan tapahtumassa tai heräämässä, on se mahtavampi ja epäilemättä vaarallisempi kuin osasimme edes alunperin kuvitellakaan. Pelkkien örkkien sijaan meitä vastassa on jotain paljon vaarallisempaa.
Toivottavasti Elbor pystyy kertomaan toivuttuaan enemmän. Ja toivottavasti vanha ystäväni ylipäätään toipuu.
__________________________________________
Tässä on vain osa pelikerran tapahtumista, sillä turinoiden päiväkirjamaisesta luonteesta (ja laiskuudesta) johtuen joudun rytmittämään kirjoittamista hieman eri tavoin kuin pelikerran tapahtumia. Pitää varmaan vielä oikolukea, mutta haluan tämän nyt ainakin nettiin ennen kuin se unohtuu.
Kaiken kaikkiaan pelikerta oli mukava, ja D&D:n 3.5-laitokseen vaihtaminen nopeutti taisteluita ja muuta toimintaa mukavasti. Oma hahmoni muuttui Warlordista puhtaaksi Fighteriksi, ja mukavalta mättäjältä hahmo ainakin vielä tuntuu. Kaksi sapelia vielä kun jostain saisi.
Pyrin kuitenkin toisaalta toimimaan ryhmän vetäjänä, koska kuljemme hahmolleni tutuissa luolissa, ja koska johtajan paikka kuului hahmon rooliin aikaisemmassa pelissä. Jotenkin hahmo tuntuu kuitenkin nyt tyydyttävämmältä; johtaminen on vähemmän konkreettista (ei ole enää powereita), mutta siitä huolimatta ainakin tunsin saavani aikaan asioita pelikerran aikana. Lisäksi hahmo tuntui jotenkin enemmän mustalta haltialta kuin 4-edikan versio. Tykkäsin.
Tärkeitä nimiä ja hahmoja (joista osa mainitaan ehkä seuraavssa merkinnässä):
- Elbor Kivihaka; yksikätinen kääpiöseppä ja Sharimin ystävä
- Rangim; Välkekilven klaanin prinssi ja hallitsija
- Alabus; Rangimin uusi neuvonantaja, petturi?
- Jeiram; Alabuksen pomo?
- Vanatrim; kääpiö, joka lähti johdattamaan kääpiöjoukkiota ulos luolista örkkien hyökätessä. Kohtalosta ei tietoa.
Kirjoitan tätä toverieni nukkuessa; matka Kivihampaan kaivantoon tuntui kestävän ikuisuuden, ja samalla aika tuntui vilisevän ohitsemme.
Saavuttuamme kurulle, jonka tiesin johtavan kääpiöiden saleihin, kohtasimme joukon kuruun piiloutuneita, suunnattomia hämähäkkejä. Hämähäkit puolustivat kotiaan raivokkaasti, ja vasta pitkän taistelun jälkeen onnistuimme karkottamaan ne hirmut, jotka eivät kaatuneet miekkoihimme tai Jonasin loitsuihin.
En voinut kuin seurata karehtien Jonas Harpellilta niin luonnollisesti ja vaivattomasti sujuvaa taikuuttA; nytkin seuraan velhon mietiskelyssä rentoutuneita, ihmismiehen piirteitä. Tuo velho voisin olla minä, ellei nuoruuden röyhkeys ja mustien haltioiden armottomat lait olisi maksaneet minulle mahtiani. Nyt minulla oli vain lumotusta teräksestä taotut aseeni; hienot ja mahtavat työkalut, mutta niin kömpelöt todellisen mahdin rinnalla.
Hämähäkeistä selviydyttyämme saavuimme varsinaisiin kääpiöluoliin, vaikka nämä osat kaivantoa olivatkin olleet selvästi pitkään käyttämättöminä. Ajoittaiset järistykset tekivät kulkemisen arvaamattomaksi, mutta etenimme siitä huolimatta nopeasti vanhaan kääpiöiden vartiotupaan, josta pääsimme Kivihampaan kaupungin pääsisäänkäynnille.
Portti kääpiökaupunkiin oli kuitenkin lukittu visusti, ja hetken näytti jopa siltä, että etenemisemme pysähtyisi kokonaan. Löysimme kuitenkin porttisalista kuolleen kääpiön lisäksi pienemmän sivukäytävän, josta löysimme paitsi toisen kuolleen kääpiön ja örkin raadon niin myös maagisen kutsumakiven ja portin avaamiseen tarvittavan rituaalin voimasanat. Jälleen Jonasin hallitsema mahti auttoi meitä jatkamaan matkaamme syvemmälle Välkekilven klaanin luoliin.
Luolat vaikuttivat aluksi täysin autioituneilta, kunnes löysimme suuren määrän kuolleita kääpiöitä, joista yksi hämmästyksemme eli vielä. Hän oli saanut kauhistuttavan iskun päähänsä, mutta jotain vihjeitä tapahtuneesta saatoimme saada selville kääpiön epäselvistä houreista. Ilmeisesti örkkien lisäksi joku muukin vaara uhkasi Kivihampaan kääpiöitä.
Veimme kääpiön piiloon pieneen porttihuoneeseen ja toivoimme hänen olevan siellä turvassa; mukanamme emme ainakaan häntä voisi raahata. Epäröin, toimimmeko oikein, sillä aikoinaan nämä kääpiöt olivat tehneet paljon minun hyväkseni, ja tunsin oudon tunteen sisälläni jättäessämme haavoittuneen kääpiön oman onnensa nojaan: aivan kuin olisin pettänyt tämän partasuun.
Jätimme joka tapauksessa kääpiön jälkeemme ja jatkoimme kohti Kivihampaan varsinaista pääluolaa ja kääpiökaupunkia. Matkallamme ohitimme erikoisen luolansuun, jota en muistanut aikaisemmin olleen, mutta emme uskaltautuneet tutkimaan sitä, vaan jatkoimme kohti kaupunkia. Kaupunkiin johtavalla luolansuulla kohtasimme örkkejä, mutta ennen väistämätöntä taistelua onnistuin huijaamaan örkeiltä edes jotain tietoja drow-perimääni turvautuen; örkkejä johti Muliabb-niminen örkkiprinssi. Örkit vaikuttivat varmoilta uudesta vallastaan kääpiöiden valtakunnassa, mutta epäilenpä heidän itseluottamuksensa kärsineen ainakin pienen kolauksen surmattuamme tusinan örkkejä ennen kuin piilouduimme miehitettyyn kääpiökaupunkiin.
Karkotettuamme takaa-ajajamme suuntasimme Elbor Kivihaan asunnolle, jonka uskoin löytäväni varmimmin. Elbor oli vanha kääpiöseppä, joka oli suojellut ja opastanut minua niinä vuosina, kun olin ollut Välkekilven kääpiön vankeina, ja tunsin huolta yksikätisen kääpiösepän puolesta.
Löysimmekin Elborin haavoittuneena örkinraatojen keskeltä. Hetken tunsin oudon, musertavan ja voimat vievän tunteen sisälläni, mutta lähemmän tarkastelun jälkeen paljastui, että Elbor ei ollutkaan kuollut, kuten aluksi luulimme. Sen sijaan jonkinlainen loitsu tai myrkky oli halvaannuttanut vanhan kääpiön, ja pienen suostuttelun jälkeen onnistuin vakuuttamaan pappi Rhadecin, että kääpiön pelastaminen ahdingostaan hyödyttäisi myös tehtäväämme. Ihmiset jaksavat yllättää minut vielä näiden vuosienkin jälkeen; joskus en voi olla ihmettelemättä heidän avoimuuttaan ja rohkeuttaan, ja outoja tapojaan. Toisinaan taas en nähnyt heitä sukulaisiani kummempina, vaikka tarinat drowien kataluudesta olivat suosittuja illanvietoissa ja pimenevinä iltoina. Olimmeko me drowit vain sielultamme mustia, vai hallitsiko pimeys kaikkia meitä rotuun katsomatta?
Lopulta päädyimme odottamaan, että Rhadec saisi valmisteltua tarvitsemansa rukoukset ja manaukset Elborin herättämistä varten. Koska sukupuuni myötä tarvitsin vähemmän unta, vahdin minä tovereideni lepoa ja Elboria, ja kirjoitan tätä.
Vaikka Elborin tilanne vaikuttaakin vakavalta, niin en voi olla tuntematta vanhojen hyvien muistojen heräävän sisälläni, ja outo itseluottamuksen puuska on vallannut minut. Aivan kuin vanha kääpiö antaisi minulle voimaa pelkällä läsnäolollaan. Kaiken lisäksi taikuudelle herkistyneet drowaisitini tuntevat suuren voiman olevan heräämäisillään kääpiöluolissa. Jopa mestarini karrelle polttama mahti tuntuu herkemmältä kuin vuosikymmeniin; ennen drowien syntyperäiset kyvyt, kuten pimeyden kehän tai haltiatulen kutsuminen tuntuivat vaivalloisilta ponnistuksilta, mutta Kivihampaan luolissa nuo kyvyt tuntuvat heräävän sisälläni uudelleen henkiin.
Riemua seuraa kuitenkin huoli: mitä Kivihampaan luolissa onkaan tapahtumassa tai heräämässä, on se mahtavampi ja epäilemättä vaarallisempi kuin osasimme edes alunperin kuvitellakaan. Pelkkien örkkien sijaan meitä vastassa on jotain paljon vaarallisempaa.
Toivottavasti Elbor pystyy kertomaan toivuttuaan enemmän. Ja toivottavasti vanha ystäväni ylipäätään toipuu.
__________________________________________
Tässä on vain osa pelikerran tapahtumista, sillä turinoiden päiväkirjamaisesta luonteesta (ja laiskuudesta) johtuen joudun rytmittämään kirjoittamista hieman eri tavoin kuin pelikerran tapahtumia. Pitää varmaan vielä oikolukea, mutta haluan tämän nyt ainakin nettiin ennen kuin se unohtuu.
Kaiken kaikkiaan pelikerta oli mukava, ja D&D:n 3.5-laitokseen vaihtaminen nopeutti taisteluita ja muuta toimintaa mukavasti. Oma hahmoni muuttui Warlordista puhtaaksi Fighteriksi, ja mukavalta mättäjältä hahmo ainakin vielä tuntuu. Kaksi sapelia vielä kun jostain saisi.
Pyrin kuitenkin toisaalta toimimaan ryhmän vetäjänä, koska kuljemme hahmolleni tutuissa luolissa, ja koska johtajan paikka kuului hahmon rooliin aikaisemmassa pelissä. Jotenkin hahmo tuntuu kuitenkin nyt tyydyttävämmältä; johtaminen on vähemmän konkreettista (ei ole enää powereita), mutta siitä huolimatta ainakin tunsin saavani aikaan asioita pelikerran aikana. Lisäksi hahmo tuntui jotenkin enemmän mustalta haltialta kuin 4-edikan versio. Tykkäsin.
Tärkeitä nimiä ja hahmoja (joista osa mainitaan ehkä seuraavssa merkinnässä):
- Elbor Kivihaka; yksikätinen kääpiöseppä ja Sharimin ystävä
- Rangim; Välkekilven klaanin prinssi ja hallitsija
- Alabus; Rangimin uusi neuvonantaja, petturi?
- Jeiram; Alabuksen pomo?
- Vanatrim; kääpiö, joka lähti johdattamaan kääpiöjoukkiota ulos luolista örkkien hyökätessä. Kohtalosta ei tietoa.
torstai 20. tammikuuta 2011
The Calling (David Gaider)
Hieman yli vuosi sitten arvostelin David Gaiderin The Stolen Throne -kirjan, Dragon Age PC-pelin esitarinan. Kirja ei herättänyt positiivisia tunteita, mutta iskenyt Dragon Age -huuma pakotti tarttumaan esiteoksen jatko-osaan, The Callingiin.
The Calling on itsenäinen jatko-osa The Stolen Thronelle. Juoni itsessään on aika suoraviivainen: Fereldenin kuningas Maric Theirin, joka on menettänyt vaimonsa sairaudelle ja tuntee elämänsä olevan vailla sisältöä, lähtee Greywarden-seurueen matkaan etsimään yhtä kadonnutta Greywardenia. Matkan aikana taistellaan ja luodaan ryhmän sisäisiä suhteita. Aika peruskamaa fantasialle siis.
Juonta spoilaamatta voisin sanoa, että siinä oli potentiaalia, mutta paljon jäi hyödyntämättä. Esimerkiksi ihan kirjan loppupuolella yhteen kokonaisuuteen ympätty juonittelukuvio olisi tuonut kirjaan paljon lisää sisältöä, ja olisi ollut varmasti mielenkiintoinen kokonaisuus - mielenkiintoisempaa ainakin kuin tylsä Darkspawnien lahtaaminen.
Kuitenkin kirja herätti paljon enemmän fiilksiä, kuin edeltäjänsä. Se tuntui enemmän "Dragon Agelta", ja sitä "synkkää fantasiaakin" oli edes vähän enemmän. Aika geneeristä meno suurimman osan ajasta oli, mutta myös mielenkiintoisia ja odottamattomiakin ratkaisuja löytyi.
Kirjan suurin heikkous oli mielestäni se, kuinka vahvasti se tukeutui videopeliin. Okei, kirja perustuu videopeliin, mutta siitä huolimatta "siistit" miekanheitot ilmaan ennen lopetusliikettä ja talvipakkasessa täyshaarniskassa matkustavat soturit haisevat minun makuuni liikaa juustolle. Koska peliä on mainostettu "synkkänä fantasiana", ja sen innoittajina on mainostettu esimerkiksi Tulen ja Jään laulua, on minusta suuri vääryys, että kirja tuntuu pahimmillaan videopelin pohjalta kirjoitetulta fanifiktiolta.
Kirja ei kuitenkaan ollut täydellinen pettymys, sillä sen merkittävin vahvuus, mielenkiintoiset hahmot, onnistui pelastamaan paljon. Kaikki hahmot eivät ole yhtä vahvoja, mutta varsinkin tarinan Greywarden-sisarukset Gaider onnistui esittelemään hyvin mielenkiintoisina ja harmaina hahmoina. Tarinan päähahmot, kuningas Maric ja Greywarden/Rogue Duncan ja Greywarden/Mage Fiona eivät olleet hahmoina yhtä mielenkiintoisia, vaan aika perushyviksiä.
Toinen kirjan vahvuus on sen mielenkiintoinen maailma, jota valotettiin jonkin verran. Nämä olivat siitä mieluisia kohtia, että niitä pystyy näin roolipelaajana hyödyntämään.
Lopuksi voisi sanoa, että kirjan heikkoudet (videopelimäisyys ja sen paljonpuhutun synkkyyden puuttuminen) ja vahvuudet (mielenkiintoiset hahmot ja maailmasta paljastetut yksityiskohdat) menivät aika lailla tasan omassa lukukokemuksessani. Ei tämä mikään maailmaa mullistava fantasiakirja ollut, mutta ihan kivaa, kevyttä sankarifantasiaa. Kirjan ansioksi voisi lukea, että ainakin se herätti minussa ideoita roolipelikampanjaa silmällä pitäen.
The Calling on itsenäinen jatko-osa The Stolen Thronelle. Juoni itsessään on aika suoraviivainen: Fereldenin kuningas Maric Theirin, joka on menettänyt vaimonsa sairaudelle ja tuntee elämänsä olevan vailla sisältöä, lähtee Greywarden-seurueen matkaan etsimään yhtä kadonnutta Greywardenia. Matkan aikana taistellaan ja luodaan ryhmän sisäisiä suhteita. Aika peruskamaa fantasialle siis.
Juonta spoilaamatta voisin sanoa, että siinä oli potentiaalia, mutta paljon jäi hyödyntämättä. Esimerkiksi ihan kirjan loppupuolella yhteen kokonaisuuteen ympätty juonittelukuvio olisi tuonut kirjaan paljon lisää sisältöä, ja olisi ollut varmasti mielenkiintoinen kokonaisuus - mielenkiintoisempaa ainakin kuin tylsä Darkspawnien lahtaaminen.
Kuitenkin kirja herätti paljon enemmän fiilksiä, kuin edeltäjänsä. Se tuntui enemmän "Dragon Agelta", ja sitä "synkkää fantasiaakin" oli edes vähän enemmän. Aika geneeristä meno suurimman osan ajasta oli, mutta myös mielenkiintoisia ja odottamattomiakin ratkaisuja löytyi.
Kirjan suurin heikkous oli mielestäni se, kuinka vahvasti se tukeutui videopeliin. Okei, kirja perustuu videopeliin, mutta siitä huolimatta "siistit" miekanheitot ilmaan ennen lopetusliikettä ja talvipakkasessa täyshaarniskassa matkustavat soturit haisevat minun makuuni liikaa juustolle. Koska peliä on mainostettu "synkkänä fantasiana", ja sen innoittajina on mainostettu esimerkiksi Tulen ja Jään laulua, on minusta suuri vääryys, että kirja tuntuu pahimmillaan videopelin pohjalta kirjoitetulta fanifiktiolta.
Kirja ei kuitenkaan ollut täydellinen pettymys, sillä sen merkittävin vahvuus, mielenkiintoiset hahmot, onnistui pelastamaan paljon. Kaikki hahmot eivät ole yhtä vahvoja, mutta varsinkin tarinan Greywarden-sisarukset Gaider onnistui esittelemään hyvin mielenkiintoisina ja harmaina hahmoina. Tarinan päähahmot, kuningas Maric ja Greywarden/Rogue Duncan ja Greywarden/Mage Fiona eivät olleet hahmoina yhtä mielenkiintoisia, vaan aika perushyviksiä.
Toinen kirjan vahvuus on sen mielenkiintoinen maailma, jota valotettiin jonkin verran. Nämä olivat siitä mieluisia kohtia, että niitä pystyy näin roolipelaajana hyödyntämään.
Lopuksi voisi sanoa, että kirjan heikkoudet (videopelimäisyys ja sen paljonpuhutun synkkyyden puuttuminen) ja vahvuudet (mielenkiintoiset hahmot ja maailmasta paljastetut yksityiskohdat) menivät aika lailla tasan omassa lukukokemuksessani. Ei tämä mikään maailmaa mullistava fantasiakirja ollut, mutta ihan kivaa, kevyttä sankarifantasiaa. Kirjan ansioksi voisi lukea, että ainakin se herätti minussa ideoita roolipelikampanjaa silmällä pitäen.
maanantai 17. tammikuuta 2011
Sharim var'Malin päiväkirjamerkintöjä 2
Kahden edellisen pelikerran tapahtumia ulkomuistista kirjoiteltuna.
1479 Laakson aikaa: Matkan alku
Löysin velho Jonas Harpellin ja Rhadec Kardin Jättiläisten juoksun vuorilta laskevan joen rannalta. Olin kuitenkin myöhässä, sillä yksi kumppanuksista oli kuollut; Alukain oli joutunut hevoskotkien ja jokea ylittäessä hyökänneiden vesipetojen uhriksi, eikä edes loitsut enää herättäisi pappia henkiin.
En ollut koskaan tuntenut Alukainia kovin hyvin, vaikka olimme molemmat asuneet pitkään Kristalliakatemiassa. Mestari Haran vuodattaisi enemmän kyyneliä papin puolesta, mutta voimakkaan liittolaisen menettäminen oli kova isku tehtävällemme.
Aamun tullen muutimme reittiämme, sillä uskoin, että minun reittini Välkekilven klaanin luokse olisi turvallisempi kuin kääpiökaivannon pääsisäänkäynti. Riitti vaaroja myös tällä reitillä, sillä jouduimme ottamaan yhteen sekä yksinäistä kääpiösoturia vastaan kamppailevien örkkien ja jätin että jättiläishämähäkkien kanssa ennen kuin olimme Kivihampaan kääpiöluolien sivusisäänkäynnillä. Jotain kääpiökaivannossa oli tekeillä, sillä luolan lattia järisi oudosti. Kenties örkkejä vastaan taistellut kääpiö olisi tiennyt enemmän Kivihampaan luolaston tilanteesta, mutta tämä kuoli jättiä vastaan taistellessaan ennen kuin saattoi kertoa tietonsa.
Onnekseni Rhadec ja Jonas osoittautuivat örkkejä ja hämähäkkejä vastaan taistellessamme kyvykkäiksi taistelijoiksi. Aikaisemmin en olisi uskonut, että meistä kolmesta olisi apua ongelmissa, joista sitkeät kääpiöt eivät yksin selvinneet, mutta enää en ollut niin varma. Sen sijaan mielessäni kävi huolestuttava ajatus, kuinka kääpiöt tulisivat suhtautumaan paluuseeni Kivihampaan luolaholveihin, sillä lähtiessäni kääpiöiden tunteet eivät olleet lämpimimmät mahdolliset.
En voinut kuitenkaan kuin toivoa kääpiöiden unohtaneen menneet, tai antaneen edes anteeksi. Kenties tekoni nyt pyyhkisivät menneisyyteni synnit. Kenties kuolleiden kääpiöiden ja vanhan kuninkaan haamut jättäisivät minut vihdoin rauhaan.
1479 Laakson aikaa: Matkan alku
Löysin velho Jonas Harpellin ja Rhadec Kardin Jättiläisten juoksun vuorilta laskevan joen rannalta. Olin kuitenkin myöhässä, sillä yksi kumppanuksista oli kuollut; Alukain oli joutunut hevoskotkien ja jokea ylittäessä hyökänneiden vesipetojen uhriksi, eikä edes loitsut enää herättäisi pappia henkiin.
En ollut koskaan tuntenut Alukainia kovin hyvin, vaikka olimme molemmat asuneet pitkään Kristalliakatemiassa. Mestari Haran vuodattaisi enemmän kyyneliä papin puolesta, mutta voimakkaan liittolaisen menettäminen oli kova isku tehtävällemme.
Aamun tullen muutimme reittiämme, sillä uskoin, että minun reittini Välkekilven klaanin luokse olisi turvallisempi kuin kääpiökaivannon pääsisäänkäynti. Riitti vaaroja myös tällä reitillä, sillä jouduimme ottamaan yhteen sekä yksinäistä kääpiösoturia vastaan kamppailevien örkkien ja jätin että jättiläishämähäkkien kanssa ennen kuin olimme Kivihampaan kääpiöluolien sivusisäänkäynnillä. Jotain kääpiökaivannossa oli tekeillä, sillä luolan lattia järisi oudosti. Kenties örkkejä vastaan taistellut kääpiö olisi tiennyt enemmän Kivihampaan luolaston tilanteesta, mutta tämä kuoli jättiä vastaan taistellessaan ennen kuin saattoi kertoa tietonsa.
Onnekseni Rhadec ja Jonas osoittautuivat örkkejä ja hämähäkkejä vastaan taistellessamme kyvykkäiksi taistelijoiksi. Aikaisemmin en olisi uskonut, että meistä kolmesta olisi apua ongelmissa, joista sitkeät kääpiöt eivät yksin selvinneet, mutta enää en ollut niin varma. Sen sijaan mielessäni kävi huolestuttava ajatus, kuinka kääpiöt tulisivat suhtautumaan paluuseeni Kivihampaan luolaholveihin, sillä lähtiessäni kääpiöiden tunteet eivät olleet lämpimimmät mahdolliset.
En voinut kuitenkaan kuin toivoa kääpiöiden unohtaneen menneet, tai antaneen edes anteeksi. Kenties tekoni nyt pyyhkisivät menneisyyteni synnit. Kenties kuolleiden kääpiöiden ja vanhan kuninkaan haamut jättäisivät minut vihdoin rauhaan.
sunnuntai 16. tammikuuta 2011
Sharim var'Malin päiväkirjamerkintöjä
Ajattelin, että voisin kirjoittaa tällaisia pieniä päiväkirjamerkintöjä Threads of Sanity -kampanjan tapahtumista drowsoturini Sharimin näkökulmasta. Nämä eivät edes yritä olla kattavia (eihän päiväkirjaakaan joka päivältä pidetä :p), mutta jos sitä silloin tällöin kirjoittelisi.
1479 Laakson aikaa - Tapaaminen mestari Haranin luokse
Mestari Harran kutsui minut luokseen. Olin juuri palannut pitkältä retkeltä saaren vastaiseen päähän, missä vartiosto oli korjannut vanhaa vartiotornia Raakapartain merirosvojen hyökkäyksen varalta; olin kuullut huhun että edesmenneen Kebalin poika Rabal oli vannonut minulle kostoa. Tuskion olin saanut pestyä matkan hien ja pölyn kasvoiltani, kun vanha mestari kutsui minut jo eteensä.
"Välkekilven kääpiöt ovat vaarassa, Sharim", hän sanoi tervehdittyään minua, ja tuntui, kuin kylmä teräs olisi survaistu sisuksiini. "He lähettivät karavaanin pyytämään apuamme. Heillä on jotain ongelmia örkkihyökkäysten kanssa."
Tuntui mahdottomalta, että vähäiset örkit olisivat voineet olla vaaraksi Välkekilven klaanille, mutta siitä huolimatta tunsin oudon huolen puraisun sisälläni.
"Aiommeko auttaa Välkekilven klaania?" kysyin olematta varma, mitä toivoin mestari Harranin vastaavan. Mestari kuitenkin nyökkäsi myöntävästi, ja selitti:
"Välkekilven klaani on ollut akatemian ystävä silloinkin, kun muut ovat meitä vierastaneet - totta kai me autamme heitä! Olen lähettänyt jo muutaman akatemian jäsenistä heidän avukseen, Alukainin, Jonas Harpellin ja Rhadecin."
"Varsin vähäinen joukko Välkekilven klaanin ystävyyden maksuksi", huomautin nyrpeästi. "Lisäksi kääpiöt piilottavat hyvin kotiluoliensa sisäänkäynnin; onko varmaa, että nuo kolme edes osaavat löytää Välkekilven klaanin luokse."
"Karavaani neuvoi heille reitin kotiluoliinsa, ja uskon, että he pystyvät auttamaan kääpiöitä", mestari Harran vastasi, "mutta jos uskot voivasi auttaa heitä, niin lähde kaikin mokomin heidän peräänsä; uskon heidän olevan kiitollisia kaikesta avusta, minkä akatemia vain voi heille tarjota."
"Mitäpä drowsoturi välittää kääpiöiden ongelmista?" oli ensimmäinen vaistomainen vastaukseni, mutta sitten tajusin, että tunsin todellakin huolta Välkekilven klaanin ongelmista, ja myönnyin lähtemään kolmen kääpiöitä auttamaan lähteneen seikkailijan perään. Muistin edelleen reitin, jonka kautta kääpiöt olivat saattaneet minut Kristalliakatemiaan, ja todennäköisesti tiedoistani ja taidoistani olisi apua kolmikolle. Käytyäni vielä juttelemassa Välkekilven klaanin parista tulleen karavaanin kanssa keräsin varusteeni, vyötin miekkani uumalleni ja suuntasin kohti Jättiläisten juoksun vuoria - ja muistojani.
1479 Laakson aikaa - Tapaaminen mestari Haranin luokse
Mestari Harran kutsui minut luokseen. Olin juuri palannut pitkältä retkeltä saaren vastaiseen päähän, missä vartiosto oli korjannut vanhaa vartiotornia Raakapartain merirosvojen hyökkäyksen varalta; olin kuullut huhun että edesmenneen Kebalin poika Rabal oli vannonut minulle kostoa. Tuskion olin saanut pestyä matkan hien ja pölyn kasvoiltani, kun vanha mestari kutsui minut jo eteensä.
"Välkekilven kääpiöt ovat vaarassa, Sharim", hän sanoi tervehdittyään minua, ja tuntui, kuin kylmä teräs olisi survaistu sisuksiini. "He lähettivät karavaanin pyytämään apuamme. Heillä on jotain ongelmia örkkihyökkäysten kanssa."
Tuntui mahdottomalta, että vähäiset örkit olisivat voineet olla vaaraksi Välkekilven klaanille, mutta siitä huolimatta tunsin oudon huolen puraisun sisälläni.
"Aiommeko auttaa Välkekilven klaania?" kysyin olematta varma, mitä toivoin mestari Harranin vastaavan. Mestari kuitenkin nyökkäsi myöntävästi, ja selitti:
"Välkekilven klaani on ollut akatemian ystävä silloinkin, kun muut ovat meitä vierastaneet - totta kai me autamme heitä! Olen lähettänyt jo muutaman akatemian jäsenistä heidän avukseen, Alukainin, Jonas Harpellin ja Rhadecin."
"Varsin vähäinen joukko Välkekilven klaanin ystävyyden maksuksi", huomautin nyrpeästi. "Lisäksi kääpiöt piilottavat hyvin kotiluoliensa sisäänkäynnin; onko varmaa, että nuo kolme edes osaavat löytää Välkekilven klaanin luokse."
"Karavaani neuvoi heille reitin kotiluoliinsa, ja uskon, että he pystyvät auttamaan kääpiöitä", mestari Harran vastasi, "mutta jos uskot voivasi auttaa heitä, niin lähde kaikin mokomin heidän peräänsä; uskon heidän olevan kiitollisia kaikesta avusta, minkä akatemia vain voi heille tarjota."
"Mitäpä drowsoturi välittää kääpiöiden ongelmista?" oli ensimmäinen vaistomainen vastaukseni, mutta sitten tajusin, että tunsin todellakin huolta Välkekilven klaanin ongelmista, ja myönnyin lähtemään kolmen kääpiöitä auttamaan lähteneen seikkailijan perään. Muistin edelleen reitin, jonka kautta kääpiöt olivat saattaneet minut Kristalliakatemiaan, ja todennäköisesti tiedoistani ja taidoistani olisi apua kolmikolle. Käytyäni vielä juttelemassa Välkekilven klaanin parista tulleen karavaanin kanssa keräsin varusteeni, vyötin miekkani uumalleni ja suuntasin kohti Jättiläisten juoksun vuoria - ja muistojani.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)