Valdir Nothosin Praedor-kronikat: Luvut 1-3

Pidän kirjoittamisesta,ja nyt on ollut aikaa, niin olen ikään kuin pelannut "pasianssina" erästä praedorin maailmaan keksimääni juonta. "Praedorpasianssi" on ehkä hieman harhaanjohtava nimitys, sillä kyseessä on pikemmin tarinankerrontaa, jonka olen vain kirjoittanut perinteisten roolipelikronikoiden muotoon. Muutamat kohokohdat on noppa ja kohtalo saanut päättää, mutta painotus on ollut "tarinankerronnalla roolipelikampanjan vaatteista".


Lukeminen lienee helpompaa kun kopioi tuon hirviön vaikka wordiin ja lukee sieltä. Olen käyttänyt tuohon kaikenlaisia hienoja fontteja ja taustakuvia, mutta enpä jaksa pdf-tiedostoa mihinkään uppia ladattavaksi.

Valdir Nothosin Praedor-kronikat

Ensimmäinen Luku:
Dranacien suvun tuho, eli kuinka kaikki alkoi


Nimeni on Valdir Nothos, ja olen mahtavan Dranacin suvun entisen ruhtinas Ragon vanhin poika, mutta aviottoman vereni tähden en voi koskaan olla huoneeni perillinen. Äitini oli kuulemma joku idän ylänköheimojen nainen, joka oli jakanut isäni vuoteen jollain ryöstöretkellä. Kun isäni oli sitten vuotta myöhemmin kulkenut saman seudun kautta uudella ryöstöretkellään, oli hän tavannut saman naisen kantamassa kupeellaan nuorta, vuoden vanhaa poikaa – minua. Jostain syystä Rago uskoi minun olevan hänen poikansa, ja otti minut äitini vastusteluista huolimatta mukaansa. Mitä äidilleni tuon jälkeen tapahtui, siitä en osaa kertoa mitään.

Isäni julisti minut pojakseen ja yksivuotiaasta asti olenkin saanut kasvaa ja elää Dranacin suvun linnassa Sinitornissa, Oftin itäisillä rajaseuduilla. Kun isäni sitten katosi etelän metsämaille suuntautuneella sotaretkellään kolme vuotta sitten pelkäsin, että setäni Breneg karkottaisi minut Dranacien mailta; olinhan äpäräverestäni huolimatta isäni ainoa lapsi ja siten aina uhka Brenegin lapsille, jos uskollisuuteni ei olisi taattu. Kenties juuri uskollisuuteni voittaakseen setäni osoitti minulle kuitenkin suopeutta ja antoi minun jäädä kotiini – Dranacin maiden ulkopuolella, Oftin rajamaiden armottomissa oloissa kaltaiseni kokematon pojankloppi olisikin varmasti pian kohdannut kohtalonsa.

Elin siis koko lapsuuteni yhtenä Dranaceista, vaikka sukunimeni Nothos – kaikille Jaconian äpärille varattu nimi – leimasikin minut vain puoliksi huoneeni edustajaksi. En kuitenkaan koskaan kokenut pilkkaa isäni tai hänen veljensä, tai serkkujeni tai huoneeni palvelijoiden osalta. Kenties minun pitäisi olla kiitollinen, sillä kohtalo on siunannut minua enemmän, kuin moni äpärä uskaltaisi edes haaveilla.

***

Dranacien maat sijaitsivat Oftin itäisissä osissa, missä kuninkaan valta on pilkan aihe. Noilla ylängöillä mies on niin vahva, kuin hänen tahtonsa ja miekkakätensä; ja moisten hyveiden vallitessa Dranacit olivat maidensa ruhtinaita. Oftin länsirannan kapinoivat, heikot ja kateelliset ylimykset kutsuivat Dranacien kaltaisia sukuja ryöväreiksi ja luopioiksi, mutta me Dranacit nauroimme moisille puheille Sinitornimme suojissa. Me sodimme ja taistelimme naapureitamme ja ylänköjen ankaraa luontoa vastaan, mutta nuo taistot kitkivät heikot keskuudestamme. Talvisin saatoimme palella ja nähdä nälkää ja kesäisin kuivuus saattoi viedä satomme, mutta moiset vastoinkäymiset vain vahvistivat selviytyjiä! Lännen ja pohjoisten ylimyssukujen silmissä ylämaiden Dranacit eivät kenties olleet itäläisten rosvokuninkaita kummempia, moukkia ja raakalaisia, mutta huoneemme kykeni jäljittämään verenperintönsä aina vuosisatojen päähän tarujen ja legendojen aikakaudelle, velhoruhtinaita vastaan ensimmäisinä kapinoiviin kuolevaisiin. Jopa kaltaiseni puoliverinen äpärä saattoi olla ylpeä verestään tällaisessa perheessä.

Setäni Breneg ei kuitenkaan ollut täysin ylpeä ja tyytyväinen maihinsa ja asemaansa yhden ylänköjen mahtavimman suvun päänä. Isäni katoaminen ja sitä ennen Brenegin ja isäni isän väkivaltainen kuolema olivat osoittaneet, kuinka turvattomia jopa kuninkaat ja ruhtinaat saattoivat villeillä rajaseuduilla olla, ja setäni toivoikin kykenevänsä aikanaan vakiinnuttamaan asemansa paitsi Dranacin maiden hallitsijana, niin myös sivistyneenä ruhtinaana – tai jos tarve vaati, niin sitten Oftin kuninkaan alaisena vasallina. Maansa ja sukunsa tulevaisuus mielessään ruhtinas Breneg ponnistelikin luodakseen suhteita myös ”Kuninkaan maina” tunnettuun läntiseen Oftiin; sen juonitteleviin ylimyksiin ja kauppahuoneisiin.

Monet Dranacien naapureista, itsenäisistä kyläyhteisöistä ja sukumme kaltaisista merkittävämmistä ruhtinaskunnista, pitivät kuitenkin moista uhkana omalle itsenäisyydelleen Oftin kuninkaan vallasta; kun yksi itäisen Oftin merkittävimmistä ruhtinaista liittoutuisi kuninkaan kanssa tai alistuisi Kuninkaan maiden edessä, niin olisi vain ajan kysymys kun muut ylänköjen asuttajat seuraisivat esimerkkiä. Yhä useammat naapurikylistä ja paroneista liittoutuivat keskenään Dranacien maita vastaan, kunnes vaikutti siltä, että huoneemme oli jatkuvassa sotatilassa yhtä tai toista ryöväripäällikköä tai rajaparonia vastaan. Jatkuva taistelu söi Dranacien voimavaroja ja vuosikymmenien aikana vaivalla kerättyä ryöstösaalista ja omaisuutta, mutta se teki meistä myös vahvoja ja armottomia; opimme selviytymään olemalla kovia kuin maa jota asutimme.

Lopulta kuitenkin jopa vahvimpien on taivuttava ylivoimaisen vihollisen edessä – tai murruttava. Myöhempinä aikoina, kun olin nähnyt maailmaa, tiesin tämän totuuden, mutta tämän tarinan alkua ja nuoruuteni ylpeyttä muistellessani tajuan, kuinka vähän me vielä tuolloin Sinitornin suojissa eläessämme tajusimme.

***

Sinitorni oli ikivanha rajalinnoitus, tarinoiden mukaan jo velhokuninkaiden aikana rakennettu, joka oli toiminut tärkeänä kokoontumis- ja kauppapaikkana silloin, kun Oftin itäosat olivat olleet uskollisempia kruunulle. Se oli saanut nimensä erikoisesta väristä, joka johtui tarinoiden mukaan velhoruhtinaiden aikoinaan sen seiniin lukemista suojaloitsuista. Kuka tietää, kenties moisia loitsuja oli linnan suojaksi laadittukin, mutta huonosti nuo loitsut linnaa olivat velhokuninkaiden tuhon jälkeen suojanneet. Itse uskon, että linnan sinertävä sävy johtunee läheisestä koskesta, osuvasti Sinikoskeksi nimetystä, nostetuista kivistä. Noista kosken nuolemista kivistä linnan perusta oli rakennettu, eikä aika ja säät kyenneet himmentämään outoja, sinertäviä juonteita joita muuten kivenharmaan linnoituksen seinissä kulki.

Kun Oftin valta oli hiljalleen rappeutunut, myös Sinitornin valta oli kadonnut, ja vuosisatojen ajan, aina Suuren Ruton vuosista Katovuosiin saakka linnoitus oli saanut rappeutua sen omistuksen siirtyessä yhdeltä rosvoparonilta toiselle. Linna, alunperinkin varsin vaatimaton rakennus, tuskin yksinäistä muurilla ympyröityä tornia kummempi, oli kärsinyt ja murentua huonossa kohtelussa, kunnes sen hallitsijat olivatkin sen hylänneet, ja asuneet pikemminkin läheisessä kylässä, kuin itse linnoituksessa.

Katovuosien myötä nousseita levottomuuksia paenneet sukumme esi-isät olivat asettuneet linnoitukseen ja yhdistäneet riitaisat lähikylät teräksellä ja voimalla. Sinitorni, tuolloin jo rauniolinnoitukseksi murentunut, oli korjattu ja Dranaceista oli tullut ruhtinaita – edeltäjiensä kaltaisia rosvopäälliköitä ja ryöväreitä, mutta ruhtinaita silti.

Dranacien maihin kuuluivat korkean mäen huipulla kohoavan Sinitornin ja mäen juurella leviävän kylän ja peltojen lisäksi lähes jokainen kylä ja heimo 30 virstan säteellä. Monet noista kylistä olivat Sinitornin alaisia vain nimellisesti päättäen itse omista asioistaan, mutta maksoivat siitä huolimatta suojeluksesta ja turvasta Sinitornin ruhtinaalle kymmenyksiä. Miten tämä sopimus erosi lännen ja pohjoisen lordien ja rahvaan elintavoista? Miksi me olimme barbaareja, ”rajamaalaisia rosvoja”, kun he olivat sivistyneitä miehiä?

***

Tärkeä osa minun ja serkkujeni koulutusta oli opetella selviytymään ylämaiden armottomissa luonnonoloissa ja alueen vielä armottomampien asukkaiden keskellä. Tämä tarkoitti pitkiä aamuja vietettynä Sinitornin linnanpihalla aseharjoitusten parissa Dranaceja aina isoisäni ruhtinas Gamolin ajoista palvelleen ritarin ja asemestari Arem Kolmisormen valvovan silmän alla.

Sitkeän jäntevä, arpinen ja vasemmasta kädestään nimettömän ja pikkusormen jossain taistelussa menettänyt soturi oli tylysanainen ja kylmäkäytöksinen, mutta hänen taitonsa niin sauvan, miekan kuin peitsenkin käytössä olivat lähes lyömättömät Dranacin ja monien naapureidemmekin alueella; lisäksi hänellä oli kylmäkiskoisesta käytöksestään huolimatta kyky saada oppilaansa oppimaan asiat vaikka sitten kantapään kautta. Arem Kolmisormen kouluttamat soturit saattoivat ylpeillä olevansa luultavasti hienoimpia sotureita Franfar-joen itäisellä rannalla. Kun minä ja serkkuni, ruhtinas Brenegin pojat, olimme tulleet siihen ikään, jolloin taistelukoulutuksemme oli mieltä aloittaa, oli Aremin pääasiallisena vastuuna ollut meidän kolmen kouluttaminen; vähäisempien palkollisten asekoulutus jäi muiden Dranacin huoneen veteraanisoturien varaan.

Tuona aamuna, jolloin näen tämän tarinan alkaneen, olimme serkkujeni kanssa harjoittelemassa tavanomaiseen tapaan Kolmisormen johdolla Sinitornin linnanpihalla. Minä olin meistä kolmesta vanhin, mutta asetaidoissa olin vain Brenegin vanhemman pojan Ralacin veroinen; Frellac, Ralacin nuorempi veli, oli meistä kolmesta taitavin niin keihäs, kirves kuin miekkakin kädessään. Olin juuri saanut tuta nuoremman serkkuni taidot, ja nojasin raskaasti sauvaani hellänä ja väsyneenä seuraten, kuinka Ralac mitteli taitojaan Frellacia vastaan.

Minä olin vain puoliksi Dranac, ja olin perinyt ulkonäkööni ja olemukseeni enemmän itäisten ylänköjen heimoista tulevalta äidiltäni; olin vaaleaverinen ja pituudestani huolimatta pikemminkin jäntevä, kuin voimakasrakenteinen. Keskenään taistelevat veljekset taas olivat kuin ilmettyjä isänsä nuoria kopioita; molemmat olivat minua lyhyempiä, mutta rotevampia, ja heidän värityksensä oli yhtä tumma kuin minun oli vaalea. Ilman yhdistäviä, isältäni ja serkkujeni isältään perimiä yhteisiä kasvonpiirteitä emme olisi voineet olla vähempää samankaltaisia. Jopa yhteiset piirteemme toivat mieleeni aina meidän eromme, ja ystävyydestämme huolimatta välillämme oli aina muistutus siitä, että olin vain puoliksi heidän serkkunsa. Loppujen lopuksi, Sinitornin väen silmissä, minä olin Nothos ja he olivat Dranaceja.

Ilmeisesti Dranacien verikään ei tehnyt kantajastaan voittamatonta, sillä samassa Ralac sai onnenkantamoisen iskun taistelusauvallaan, ja Frellac ulvaisi tuskasta ja pudotti oman aseensa kättään kivusta puristaen. Lähistöllä harjoitelleet asemiehet räjähtivät nauruun herransa kättään kivuliaasti pitelevän pojan nähdessään – rikos josta sivistyneemmillä seuduilla soturit olisivat saattaneet maksaa hengellään – Ralac virnisteli voitonriemuisesti ja tunsin itsekin kasvoilleni nousevan vahingoniloisen hymyn; olinhan itse saanut juuri maistaa Frellacin sauvaa, joten katselin mielelläni serkkuni saavan samalla mitalla takaisin.

Arem Kolmisormi ei kuitenkaan hymyillyt tai nauranut; en usko hänen kivestä veistettyjen kasvojen kykenevän luomaan moista ilmettä. Hän julistikin Ralacin olleen onnekas, ja koska Frellac piteli edelleen oikeaa kättään, komensi arpinen asemestari minut takaisin kentälle Ralacin vastustajaksi. Portilta kuuluva hälytyshuuto kuitenkin keskeytti kuitenkin harjoitukset, ja käännyimme kaikki katsomaan valpastuneina, kun vaatetuksestaan päätellen itäisten kylien rahvaan mies ratsasti hevosellaan linnanportin ali vartijoiden käskyistä huolimatta.

Vauhkoilmeinen muukalainen ei kuitenkaan ollut kovin suureksi vaaraksi, sillä tämä lysähti alas hevosensa selästä saman tien kun ratsu pysähtyi. Hänen otsallaan oli ilkeän näköinen, vuolaasti vuotava haava, ja hän oli menettänyt toisen kenkänsä jossain rytäkässä, mutta siitä huolimatta mies kompuroi pystyyn piittaamatta häntä kohti suunnatuista keihäistä ja miekoista. Hän ilmoitti sammaltaen mutta vakuuttavan oloisena, että hänen kotikyläänsä oli hyökätty, ja että hän oli ainut selviytyjä tuosta hyökkäyksestä.

Moiset uutiset olivat vakavia, mutta eivät harvinaisia tai uskomattomia, sillä Dranaceilla riitti vihollisia.

***

Myöhemmin ruhtinas Brenegin kuultua viestintuojaa, jonka eräs asemiehistä tunnisti toden totta Veroc-nimiseksi kyläläiseksi Hirvilaakson kylästä, aivan Dranacin maiden itärajalla, kutsui läheisimmät neuvonantajansa ja perheensä puheilleen.

Brenegin synkkä, vakava ilme kertoi, että hän uskoi Verocin puheet hyökkäyksestä Hirvilaaksoon. Seisoimme Sinitornin pääsalissa, pöydälle levitetyn Dranacien maita ja lähialueita esittävän kartan ympärillä; salissa oli kymmenen henkeä: minä ja serkkuni, Breneg ja hänen vaimonsa Hylda ja viisi Arem Kolmisormen kaltaista uskollista soturia tai viisasta miestä. Pöydälle levitetyllä kartalla maitamme piirittivät vihamieliset tai parhaimmillaan välinpitämättömät naapurit, heimot ja liittoumat, ja nyt joku noista oli hyökännyt meitä vastaan.

Verocin kertoman mukaan Hirvilaaksoon oli hyökätty yön pimeydessä kylään; isku oli suunniteltu taitavasti, sillä seudun kylien tapaan myös Hirvilaakso oli suojattu paaluvarustuksella, ja portilla oli jopa yön tullen yleensä kaksi kyläläistä vartiossa. Nyt kuitenkin vartijat oli ilmeisesti surmattu ensimmäisenä, jonka jälkeen hyökkääjät olivat levittäytyneet ympäri kylää ennen kuin olivat iskeneet nukkuvien kyläläisten kimppuun. Veroc oli päässyt pakoon hyökkäyksen kaaoksessa naapureidensa kuolemanhuudot korvissaan, ja oli suunnannut suoraan Sinitornille. Lisäksi paennut kyläläinen oli kertonut Brenegille, että suurin osa hyökkääjistä oli verhoutunut vuoristolaisten suosimiin turkisliiveihin ja viittoihin, ja heidän ihoonsa oli tatuoitu outoja, pelottavia kuvioita; kyseessä oli siis joko Itäisten Vuorten vuoristolaisten ryöstöretki tai sitten joku oli palkannut jonkin vuoristolaisten palkkasoturijoukon tekemään iskun.

Oli iskun takana sitten ryöstöretki tai naapureiden järjestämä hyökkäys, ei Dranacin huone voinut jättää reagoimatta moiseen tekoon, Breneg kertoi synkkänä ja päättäväisenä. Monet luotetuista sotureista, Arem Kolmisormi kovaäänisimpänä, kannattivatkin kostoretken järjestämistä ja hyökkäyksen takana olevien vuoristolaisten metsästämistä, mutta Ralac ja Hylda taasen vaikuttivat epävarmemmilta. Brenegin vaatiessa selitystä Ralac huomauttikin kuinka vaikeaa suuremmankin vuoristolaisjoukon löytäminen näistä erämaista olisi, joissa riitti piilopaikkoja ja tuntemattomia solia ja laaksoja. Lisäksi vuoristolaiset toimisivat nopeasti, ja saattoivat jo olla paluumatkalla kotimailleen, idän vuorille, jonne edes kovapintaisilla rajamaalaisilla ei ollut asiaa.

Hyldakin tuki poikaansa, mutta Brenegin vaatiessa heitä ehdottamaan sitten mitä Dranacien tulisi tehdä, ei kummallakaan ollut tarjota ehdotusta joka olisi käynyt verta janoaville sotureille tai kostonhimoiselle ruhtinaalle. Ralacin ja Hyldan kehoituksista huolimatta Breneg lähimpine miehineen aloitti suunnitelmat joukkojen lähettämiseksi itään, Hirvilaaksoon hyökänneitä vuoristolaisia metsästämään.

***

Ruhtinas Breneg päätti lähteä itse johtamaan kostojoukkiota, ja hänen mukaansa lähtisi suurin osa Sinitornin kolmestakymmenestä soturista. Itse linnaketta vartioimaan ja linnoitukseen jääviä suojelemaan jäisi vain muutama uskollinen soturi, sillä Dranacien kotia ympäröi uskollisen rahvaalliston, joiden parista saataisiin tarvittaessa kerättyä riittävästi miehiä hoitamaan Sinitornin puolustusta.

Breneg oli vakaasti päättänyt jättää minut ja serkkuni Sinitornille. Hylda oli luonnollisesti helpottunut poikiensa jäädessä kodin turvaan, mutta Ralac ja Frellac eivät olleet asiasta yhtä ilahtuneita, mutta nielivät tyytymättöminä lopulta pettymyksensä.

En kuitenkaan ymmärtänyt, miksi minun oli jäätävä Sinitornille; Ralac ja Frellac sentään olivat Brenegin perillisiä ja siten elintärkeitä suvun jatkumisen kannalta, mutta minä olin vain äpärä. Ainut tapa, millä kaltaiseni aviottoman nuorukaisen onnistui kerätä mainetta ja arvostusta oli osoittaa taitonsa joko jollain käytännöllisellä saralla tai taistelun tuoksinassa. Ylimyksenä kädentaitoni eivät olleet kehuttavat, ja nyt setäni kielsi minulta jopa taistelun kunnian – vaikka olin sentään jo lähes 16-vuotias, melkein miehen ikäinen!

Pyynnöistäni ja aneluistani huolimatta Breneg piti päänsä ja kehotti minua tyytymään hänen päätökseensä. Hän oli pukenut jo ylleen taisteluvarustuksensa, kovetetusta nahasta muotoillun ja metallilevyin vahvistetun rintapanssarin ja siihen sopivat käsi- ja jalkasuojat. Palvelijat olivat ottaneet myös Dranacien sukuaarteen, suurmiekka Sotakynnen esille, ja se odotti Brenegin demoniseen irvistykseen muotoillun kypärän, peitsen ja kilven vierellä. Setäni aseenkantaja hyöri herransa ympärillä, jonka lisäksi palvelijat ryntäilivät ympäriinsä kostoretkellä lähtevän soturijoukkion lähtöä valmistelemassa, joten ruhtinaalla ei ollut enempää aikaa veljenpojalleen, ja hän komensi minut takaisin omien tehtävieni pariin.

Breneg kuitenkin laski kätensä olalleni ja hymyili minulle lämpimämmin, mitä veljensä äpärää puhuttelevalta mieheltä yleensä oletettiin. Hänen vakuuttelunsa mahdollisuuksista osoittaa kunniani vielä monia kertoja kaikuivat kuitenkin kuuroille korville, ja kumarsin vain kylmästi ruhtinaalleni poistuessani. Marssiessani turhautuneena ulos kuulin Brenegin huutavan jotain palvelijoistaan etsimään hänen poikansa.

***

Breneg sotureineen lähti liikkeelle vielä samana päivänä, nopeana ja armottomana kuin salama. Dranacin soturit ratsastivat hevosilla, eikä heidän joukkonsa ollut pohjoisen armeijoiden kokoinen joukko, joten heidän matkansa Hirvilaaksolle ei kestäisi loppukevään hyvillä säillä kuin korkeintaan seuraavan päivän. Luonnollisestikaan emme osanneet arvella, kuinka kauan vuoristolaishyökkääjien löytymisessä kestäisi, mutta olimme varmoja että ruhtinas palaisi pian takaisin voittoisana.

Brenegiä miehineen, tai sanaa heidän kohtalostaan ei kuitenkaan kuulunut. Setäni jätti Ralacin sijaisekseen, mutta serkkuni sai tuskin hallittua huolelta, jota tunsi isäänsä kohtaan kun päivät venyivät viikoksi, eikä kostoretkelle lähteneestä armeijasta kuulunut mitään.

Sinitornin väki alkoi huolestua sotureiden viipyessä ja lopulta Ralac ei kyennyt odottamaan kauempaa, vaan lähetti Hyldan ja Frellacin kannustamana tiedustelijoita ottamaan selvää, mitä idässä oli tapahtunut. Kun nuo tiedustelijat eivät palanneet, emmekä uskaltaneet vähentää Sinitornia ja lähikyliä vartioivista sotureista enää yhtäkään, lähetimme matkaan luotettavimpia metsästäjiä ja erämiehiä, mitä tunsimme.

Kun hekään eivät palanneet, olimme huolesta neuvottomia; tuntui kuin Breneg miehineen ja kaikki itään lähteneet tiedustelijat olisivat kadonneet kuin maan nieleminä. Ralac oli jo lähtemässä loppujen Dranacin sotureiden kanssa itse etsimään kadonneita, mutta onnistuimme puhumaan hänet perumaan tuon päätöksen; Sinitornilla oli käytössään enää tusinan verran asekelpoisia, koulutettuja miehiä, eikä Dranacin perillisen katoaminen samalla tavalla viimeisten huoneen sotureiden kanssa palvelisi kenenkään etua.

Parasta mitä keksimme oli odottaa ja rukoilla kaksoisäitiä siunaamaan meitä valoisilla kasvoillaan.

***

Kun kymmenen päivää Brenegin ja sotureiden lähdön jälkeen heräsin keskellä yötä linnanpihalta kuuluviin hälytyshuutoihin ja tuskanparkaisuihin niin tiesin, että kaksoisäiti ei ollut kuullut rukouksiamme, tai päätti olla vastaamatta alamaisilleen.

Hyppäsin sängystäni ja suuntasin vaistomaisesti kaapilleni hakemaan miekkaani ja nahkapaitaani, kun makuuhuoneeni ovi paiskautui auki, ja taistelun jäljiltä hengästynyt ja verinen asemies ryntäsi huoneeseeni. Olin jo väistämäisilläni hyökkäystä, kun tajusin hänen olevan yksi omista miehistämme, Jordal-niminen soturi.

Jordalin takana näin käytävässä odottavan toisen asemiehemme Veccen yhdessä yöpaitasillaan olevien, rautapaitojaan hätäisesti ylleen vetävien Ralacin ja Frellacin kanssa. Jordal selitti hätäisesti Sinitorniin hyökätyn, ja että vihollisia oli niin paljon, etteivät Sinitornin vähälukuiset puolustajat kauaa heitä pidättelisi. Dranacin perillisten olisi siis paettava, ennen kuin linnake vallattaisiin.

Olisin jäänyt mielelläni pidättelemään hyökkääjiä niin kauan, että serkkuni olisivat päässeet pakoon, mutta jostain syystä Ralac oli vaatinut minua heidän mukaansa – äitinsä Hyldan vastusteluista huolimatta. Niinpä myös minun olisi paettava serkkujeni ja setäni vaimon kanssa, kun harvalukuiset palvelijamme ja soturimme kuolisivat vihollistemme käsissä. Moinen kaiversi kunniantuntoani, mutta nyt ei ollut aikaa kiistellä, joten sieppasin vain nahkakyrassini ja miekkani ja liityin Jordalin johtaman joukon jatkoksi.

En välittäisi muistella tuota kaaoksensekaista, mustaa yötä, mutta vannoin kun ryhdyin kirjoittamaan näitä muistiinpanoja niin vannoin kirjoittavani jokaisen tärkeän tapahtuman ylös tavalla tai toisella. Siksipä minun on kerrottava, kuinka Vecce kuoli saman tien laskeutuessamme Sinitornin suureen saliin, jossa muutama Dranacin asemiehistä taisteli vuoristolaisten turkiksiin verhoutuneita hyökkääjiä vastaan. Onneton suojelijamme sai epäonnekseen nuolen kurkkuunsa pudoten polvilleen, ja kun minä ja Frellac yritimme auttaa häntä, sysäsi soturi meidät kauemmaksi veri suustaan ja kurkustaan virraten. Hän osoitti Jordalia ja meitä, nosti pudonneen miekkansa ja kompuroi kohti salissa vellovaa taistelun kaaosta nuoli edelleen kurkussaan.

Taistelu jatkui linnanpihalla, mutta täällä taisteluun sekoittui jo hirmutöitä ja raakuuksia, jotka yleensä varattiin verenvuodatuksen jälkimaininkeihin: kaksi vuoristolaista piteli vastaan rimpuilevaa ja epätoivoisesti parkuvaa palvelustyttöä – muistan vielä tänäkin päivänä hänen nimensä, Wylla – välissään maassa kolmannen vuoristolaisen repiessä nauraen housujaan jalastaan. Kuin unessa huomasin Sinitornin sepän, Pienen Miggenin, makaavan verilammikossa pää murskattuna kirveellä tai nuijalla. Hänen vierellään makasi yksi vuoristolainen keihäs vatsassaan.

Sinitornin linnanpihan kauhut ja veriteot olivat lukuisat ja kammottavat, ja vielä nytkin, vuosia tapahtuneen jälkeen, huomaan käteni tärisevän voimattomasta raivosta ja sapen nousevan kurkkuuni. Useita kertoja joko minä, Ralac tai Frellac yritimme rientää auttamaan tuttuja, ystäviämme ja uskollisia palvelijoitamme, mutta aina itkusilmäinen Hylda tai päättäväinen Jordal käskivät meidät takaisin; meidän henkemme oli tärkeämpi, kuin palvelijoiden tai sotureiden.

Hyökkääjät olivat miehittäneet linnanportin, mutta linnoituksen ryösteleminen ja tuhon tuottaminen olivat ilmeisesti olleet liikaa raakalaisille, sillä portti oli jätetty yksin; vain tapetut Dranacin soturit suojelivat sitä. Rynnätessämme auki jätetystä portista ulos kuulimme jonkun huutavan takanamme, mutta Jordal käski meitä jatkamaan juoksemista kohti Sinitornin mäkeä ympäröivää metsää taaksemme katsomatta. Hän itse jäi jälkeemme, mutta jokin hänen painavissa sanoissaan sai meidät tottelemaan häntä, ja jatkoimme linnanportilta alkavaa tietä alaspäin, kohti liekkien värjäämää kylää mäen juurella, ja sen takana levittäytyvää metsää.

Emme enää koskaan nähneet Jordalia.

Ensimmäisen luvun loppu



Toinen Luku:
Pelastumisia ja Paljastuksia eli Dranacin vihollisten salaisuudet


Pääsimme pakenemaan Sinitornin tuhoa, mutta hinta oli kova; Jordalin kuoltua pidätellessään vihollisiamme ehdimme kyllä rynnätä Sinitornia ympäröivän metsän suojiin, mutta takaa-ajajat olivat aivan kintereillämme. Seuraavat päivät ovat muuttuneet mielessäni yhdeksi, samaksi usvaksi, josta muistan kunnolla vain irtonaisia kuvia: Sinitorni ja sen kylä palamassa maan tasalle, ja pitkä vankien rivi kulkemassa vanhaa kauppatietä itään, vuoria kohti; serkkujeni ja heidän äitinsä väsyneet ilmeet meidän tehdessämme kaikkemme eksyttääksemme takaa-ajajamme; marjat ja sienet ruokanamme, sillä meillä ei ollut aikaa saati varusteita metsästämiseen. Emme uskaltaneet edes hakea apua Dranaceille uskollisilta kyliltä, sillä tiesimme takaa-ajajiemme etsivän meitä juuri maalaistemme parista.

Itäisen Oftin ylängöt ja erämaat olivat täynnä piilopaikkoja, ja minä, Ralac ja Frellac tunsimme Dranacien maat yhtä hyvin kuin kuka erämies tahansa. Edes me emme kuitenkaan voineet tehdä ihmeitä, kun takaa-ajajamme olivat aivan kintereillämme, ja meillä oli serkkujeni äiti Hylda huolehdittavanamme. Pari kertaa saatoimme kuulla takaa-ajajat kannoillamme, ja kerran vuoristolaisten tiedustelija osui tiellemme; kolme kostonhimoista nuorukaista olivat kuitenkin liikaa jopa karaistuneelle soturille. Tuon taistelun palkaksi saimme vuoristolaisen jousen ja kirveen, joten ruoan hankkiminen ja metsässä yöpyminen oli nyt helpompaa.

Nälkä, väsymys ja jatkuva hengenvaara eivät kuitenkaan olleet pahinta, vaan epätietoisuus. Emme tienneet, mitä oli tapahtunut Brenegille ja itään lähteneille sotureille, miksi kimppuumme hyökättiin tai kuka ylipäätään oli hyökkäyksen takana. Epätietoisuus oli paljon raskaampaa kuin väsymys, ja sai sen vähänkin ruoan mitä onnistuimme hankkimaan maistumaan tuhkalta.

Raskas ulkoilmaelämä oli vaikeinta Hyldalle, joka kuihtui ja väsyi päivä päivältä, mutta jotenkin minusta tuntui, että silti hän pärjäsi paremmin, kuin vanhempi serkkuni Ralac. Hylda sentään itki usein ja vuolaasti, mutta Ralac oli vain hiljainen ja synkkä; näin murhan- ja kostonhimon hänen silmissään.

***

Pakomme kolmantena päivänä takaa-ajajamme tuntuivat ainakin hetkeksi kadottaneen jälkemme ja levätessämme pohjoisesta virtaavan Sinikosken sivuhaaran rannalla minä uskaltauduin ottamaan puheeksi tulevaisuudensuunnitelmamme. Yksimieliseen päätökseen pääseminen tuntui kuitenkin olevan mahdotonta, sillä Ralacin aikeet olivat täysin erilaiset, kuin mikä minusta tuntui järkevältä.

Ralac tunsi – luonnollisesti oikeutetusti – kostonhimoa, ja halusi selvittää mitä hänen isälleen oli tapahtunut, ja kuka oli tämän huonettamme kohdanneen kauhean rikoksen takana. Hän halusi suunnata itään tai pohjoiseen, missä voisimme koota suvullemme uskollisista kylistä asekuntoiset miehet suojaksemme ja armeijaksemme. Frellac, samanlaisen kostonhimon ajamana ja meistä kolmesta suorasukaisimpana, oli veljensä puolella.

Myös minä halusin saada selville, minkälainen salajuoni perhettämme kohtaan oli punottu, mutta minusta olisi ollut järkevintä paeta länteen tai etelään; alueille joissa Dranaceja ei tunnettu, ja minne olisimme voineet piiloutua. Pian erimielisyytemme olivat kehittyneet kovaääniseksi riidaksi Ralacin syyttäessä minua kovaäänisesti petturiksi ja ruhtinas Brenegin hylkääjäksi, kun taas minä häpeäkseni nimitin häntä muun muassa kostonhimonsa sokaisemaksi typerykseksi. Riitamme oli täysin hyödytön, mutta surumme teki meistä kuumapäisiä ja kärsimättömiä, ja vasta Hyldan kovat, surun voimistamat sanat saivat meidät tajuamaan riitamme turhuuden ja vaarallisuuden – liian myöhään.

Kohtalo oli todistanut jo, ettei ollut puolellamme, joten meidän olisi pitänyt tajuta pitää varamme takaa-ajajiemme ja heidän mahdollisesti edelleen lähettämien tiedustelijoiden varalta. Tällä kertaa kyseessä ei ollut yksinäinen tiedustelija, vaan viisi hampaisiin asti aseistautunutta, karaistunutta ja kovapintaista vuoristolaista.

Vuoristolaisten onnistui yllättää meidät täysin, ja ennen kuin olin ehtinyt edes vetää miekkaa vyöltäni, jouduin jo väistämään hurjasti karjaisevan vuoristolaisen tapparaa. Olin kuitenkin hidas ja kömpelö ja onnistuin väistämään vain puolittain kammottavan iskun, joka olisi varmasti leikannut pääni irti. Nytkin tunsin maailman pyörivän ympärilläni ja mustuvan reunoiltaan.

Kuin jostain kaukaa kuulin taistelun ääniä, Hyldan kirkaisuja, Ralacin tuskanparkaisuja ja lopulta vanhemman serkkuni kehoituksen Frellacille juosta pakoon. Pian sen jälkeen tunsin, kuinka joku nosti minut vahvoille käsivarsilleen sanoen jotain oudolla kielellä, jota en ymmärtänyt. Toinen ääni sanoi jotain vastaukseksi, ja sitten lisää vieraalla kielellä puhuttuja sanoja, Ralacin mutisemia kirouksia ja Hyldan epätoivoinen ääni anelemassa armoa pojalleen.

Samassa tunsin lentäväni ilman halki lyhyen aikaa, kunnes iskeydyin Sinikosken voimakkaaseen virtaukseen kuin kivi.

***

Kylmä, voimakas virta sai tajuni palaamaan, mutta pää vuoristoisen tapparaniskusta jomottaen ja raajat voimattomina olin siitä huolimatta hukkua tuohon virtaan, jonka rannoilla olin lapsuudessani oppinut uimaan. Kun vihdoin raahauduin rantaan, en voinut olla kuin kiitollinen siitä, että äpäränä olin viettänyt vähintään yhtä paljon aikaa sukuni metsissä ja joessa uiskennellen kuin taisteluharjoituksissa.

Menetin hetkeksi tajuntani, mutta leponi jäi lyhyeksi, sillä metsän ja taistelun ryvettämä Frellac ravisteli minut pian hereille. Nuoremman serkkuni oli onnistunut kertomansa mukaan haavoittaa ainakin yhtä vuoristolaista, ja paeta takaa-ajajiltaan. Ralac ja Hylda olivat kuitenkin jääneet vangeiksi, ja epäilemättä myös ainakin Frellacia etsittiin tällä hetkellä.

***

Olimme molemmat väsyneitä ja minä olin lisäksi vielä haavoittunut varsin vakavasti. Korvissani soi vielä senkin jälkeen kun Frellac, joka itsekään ei ollut selvinnyt kahakasta naarmuitta, puhdisti ja sitoi parhaansa mukaan pääni haavan. Emme kuitenkaan hetkeäkään harkinneet luovuttamista tai pakenemista, vaan hiivimme parhaamme mukaan mahdollisia etsijöitä varoen takaisin paikkaan, jossa kimppuumme oli hyökätty. Sieltä seuraisimme vuoristolaisten jälkiä minne nämä Ralacin ja Hyldan veisivätkään, ja pelastaisimme kaksikon tai kuolisimme yrittäessämme. Vuoristolaiset olivat vieneet aikaisemmin saamamme jousen ja kirveen, mutta Frellacilla ja minulla oli edelleen miekkamme, joten aseettomina emme onneksi joutuneet vihollistemme perään lähtemään.

Tovin vuoristolaisten jälkiä seurattuamme saavuimme pienen kylän, Haukansuon, reunamille, joka vaikutti toimivan takaa-ajajiemme tukikohtan. Kylänraitilla kulki useita turkiksiin pukeutuneita ja keihäitään itsevarman rennosti kantavia sotureita, ja äänistä päätellen kylän suurin rakennus, näin alkukesästä vielä tyhjä heinäaitta, oli muutettu ilmeisesti kievariksi. Kylän alkuperäiset asukkaat kulkivat hiljaisina ja levottoman oloisina asioillaan, ja vain harvat olivat uskaltautuneet kylän vastakkaisella puolella kyhjöttäville autioille pelloille.

Tovin kylää seurattuamme arvelimme, ettei vuoristolaisia ollut monen monta, mutta kuitenkin riittävästi kahdelle nuorelle takaa-ajetulle, joista toinen kärsi edelleen kammottavasta pääkivusta. Siksipä päätimme odottaa yötä ja toivoa, ettei Ralacia ja Hyldaa vietäisi kylästä siihen mennessä minnekään.

Päädyimme siis odottamaan levottomina, lähes Sinitornin varjossa yön tuloa. Olimme kulkeneet metsässä edes takaisin useita päiviä, mutta todellisuudessa olimme tuskin päivämatkan päässä entisestä kodistamme. Kylä, johon yöllä hiipisimme, oli – tai oli ollut – itse asiassa vannonut uskollisuutta Dranaceille, ja kylän päämies Reshka oli tunnetusti ruhtinas Brenegin ystävä. Mitäköhän Reshkalle tai kenellekään mahdollisesti vuoristolaisia vastaan nousseelle oli tapahtunut, pohdimme.

Tuohon kysymykseen saimme vastauksen nopeammin kuin uskoimmekaan, kun yön pimeydessä lähdimme hiipimään kohti kylää. Reshka, ja kaksi muuta kyläläistä makasivat surmattuina jätekuopassa, johon olimme itsekin yön pimeydessä pudota; saatoimme vain kuvitella kuinka uskollinen kylän päämies oli puolustanut ruhtinastaan ja saanut maksaa siitä hengellään. Kenties kaksi kyläläistä olivat olleet hänen tukenaan, tai sitten heidät oli surmattu ihan vain varoitukseksi muille.

***

Rajamaiden tapaan Haukansuon ympärillä kohosi matala paaluaita, mutta yön pimeydessä sen ylittäminen ei ollut erityisen vaikeaa, kun kukaan ei näyttänyt edes vartioivan kylään kulkemista. Itse kylä oli rakennettu sen verran tiiviisti, että talojen takana kulkiessamme ei liikkumisemme näkyminen pääraitille ollut kovin paha uhka. Siitä huolimatta aioimme kuitenkin toimia mahdollisimman nopeasti, ja olla kaukana Haukansuosta ennen kuin aamu sarastaisi.

Emme voineet olla varmoja, mihin vuoristolaiset olisivat Ralacin ja Hyldan piilottaneet – itse asiassa heitähän saatettiin olla viemässä jo jonnekin itään orjiksi, tai takaisin Sinitornia kohti – mutta päätimme ensimmäisenä etsiä kahdesta todennäköisimmästä paikasta, Haukansuon suurimmista rakennuksista, joista toinen oli kovaääniseksi juottolaksi muuttunut kylän yhteinen heinäaitta ja toinen edesmenneen päämies Reshkan komea tupa.

Heinäaitassa odottavien vuoristolaisten pelossa hiivimme ensimmäisenä Reshkan tuvalle, joka oli rakennettu komealle paikalle aivan kylän keskustaan, pienen mäen päälle. Sen erotti muista rakennuksista oma pieni aitansa ja pieni puutarha, jonka pensaiden suojissa pääsimme hiipimään sopivasti tuvan seinustalle.

Tuvan ainoasta ikkunasta näimme helpotukseksemme, että olimme arvanneet oikein, ja Ralac kyhjötti tuvan nurkassa sidottuna ja elossa, joskin mukiloituna ja tuskaisan näköisenä. Hänen lisäkseen tuvassa oli myös hienoon, mustaan turkisviittaan verhoutunut vuoristolaissoturi, jonka käsivarsia ja kaulaa peittivät oudot, sinertävät tatuoinnit, hienoon kaapuun verhoutunut keski-ikäiseltä näyttävä mies sekä Dranacien merkittävimmän kilpailijahuoneen Lembarien nuorin poika, Tarnad; naapurimme olivat siis todellakin ainakin jotenkin Dranaceja vastaan suunnatun hyökkäyksen takana. Hyldaa ei kuitenkaan näkynyt missään.

Vuoristolainen ja hienosti pukeutunut keski-ikäinen mies puhuivat jotain vieraalla kielellä, jonka epäilin olevan itäläisten käyttämää vuoristolaisten kieltä ja jaconiaa sekoittavaa murretta. Keskustelunsa lopetettuaan he jatkoivat puhetta jaconian yleiskielellä, ja kertoivat Ralacille, että tämn yhteistyökyvyttömyyden vuoksi Hylda saisi maksaa poikansa uppiniskaisuudesta. Kun Ralac vastasi uhkaukseen kirouksin ja manauksin purskahti tatuoitu vuoristolainen nauramaan, ja potkaisi sidottua serkkuani niin, että tämä menetti tajuntansa.

Tunsin vierelläni Frellacin jännittyvän, ja laskin rauhoittavasti käteni serkkuni olkapäälle. Hän sysäsi sen vihaisesti sivuun, mutta ainakaan hän ei tehnyt mitään typerää; paljastuminen nyt olisi merkinnyt vain meidän päätymistä serkkumme vierelle.

Ralacin menetettyä tajuntansa idän murretta puhunut keski-ikäinen mies käski Tarnad Lembaria miehineen tekemään Hyldalle mitä halusivat; Ralacin taas mies ja vuoristolaiset ottaisivat mukaansa. Tarnadin tiedustellessa miten jatkossa toimittaisiin, vastasi keski-ikäinen mies, että nyt kun Curarim – kuka tai mikä tämä olikaan – oli saanut mitä halusi, voisivat Lembarit tehdä Dranacien mailla mitä mielivät. Tähän Tarnad kumarsi selvästi tyytyväisenä, ja astui ulos tuvasta huutaen miehiään.

Tarnadin poistuttua keski-ikäinen itäläinen komensi vuoristolaista jälleen idän oudolla murteella, jolloin tatuoitu mies nyökkäsi selvästi kunnioittavaan sävyyn ja poistui tuvasta jättäen herransa yksin Ralacin kanssa. Vuoristolaisen avatessa tuvan oven huomasimme tämän vyöllä roikkuvan tutun aseen; ruhtinas Brenegin miekan, Dranacien suvun aarteen muinaisilta ajoilta. Pitkähampaan löytyminen jonkun vuoristolaisen vyöltä kertoi, että Breneg oli kohdannut kohtalonsa. Ralac oli nyt Dranacien huoneen pää.

Tajusimme Frellacin kanssa, että tämän parempaa tilaisuutta emme Ralacin vapauttamiseksi saisi. Teimme nopean suunnitelman, jonka jälkeen Frellac lähti hiipimään tuvan etuovelle, ja minä jäin odottamaan paikoilleni. Kun Frellac sitten syöksyi tovin kuluttua huoneeseen, ja keski-ikäinen mies kääntyi häntä kohti parkaisten jälleen jollain oudolla kielellä saaden Frellacin jäykistymään paikoilleen, loikkasin minä ikkunasta tupaan ja iskin itäläisen tajuttomaksi tikarini ponnella. Samassa Frellac lysähti lattialle hengittäen katkonaisesti; itäläisen äskeinen parkaisu oli saanut serkkuni jäykistymään paikoilleen, kykenemättä liikkumaan. Moinen oli pelottavaa taikuutta, ja tajusimme, että Dranacin huoneen tuhoon oli sekaantunut paljon suurempia pelaajia, kuin olimme alun perin uskoneetkaan. Mitä velhot voisivat haluta itäisen Oftin vähäiseltä ylimyshuoneelta?

Saatuamme Ralacin havahtumaan ja varmistuttuamme että hän kykeni liikkumaan, hiivimme nopeasti ulos Reshkan tuvasta jättäen itäläisen velhon tajuttomana, mutta muuten vahingoittumattomana jälkeemme. Jopa Oftin rajamailla tiedettiin, millainen kohtalo seurasi velhonsurmaajia, eikä meillä ollut halua yrittää selittää demoniritareille toimineemme pakon edessä. Ennen kuin poistuimme tuvasta, Ralac ryntäsi tutkimaan velhon taskuja ja sieppasi sieltä oudon, etäisesti tutun amuletinpalan. En kuitenkaan kysellyt tuolla hetkellä mistä oli kyse.

Ralac tiesi kertoa, että Tarnad Lembar miehineen oli asettunut kylän pohjoispuolelle, sillä vuoristolaiset ja Lembarin soturit eivät tulleet erityisen hyvin toimeen. Minusta olisi ollut järkevintä häipyä Haukansuosta, nyt kun siihen oli mahdollisuus, ja etsiä keino Hyldan vapauttamiseen myöhemmin, mutta serkkuni olivat jääräpäisiä ja minun oli myönnyttävä.

Pian kuitenkin hälytyshuudot kaikuivat takanamme, ja tiesimme vuoristolaisten löytäneen herransa tajuttomana. Pian hälytyshuutoja kuului myös edestämme, Lembarin miesten suunnalta, ja erään talon taakse syöksyttyämme saatoimme nähdä kylän raittia juoksentelevan niin vuoristolaissotureita kuin Lembarin asemiehiä. Soihtuja sytytettiin, ja etsintäkäskyjä annettiin, ja tajusimme että löytymisemme olisi vain ajan kysymys. Lopulta järkipuhe meni serkuillenikin perille, ja kapusimme Haukansuon paaluvarustuksen yli ja ryntäsimme erämaiden yöhön.

Onni oli matkassamme, eivätkä vihollisemme tajunneet meidän olevan kylän ulkopuolella ennen kuin ehdimme takaisin erämaiden suojiin. Tällä kertaa suuntasimme suorinta tietä mahdollisimman kauas takaa-ajajistamme länteen, ylitimme Sinikosken sivuhaaran ja suuntasimme pohjoiseen, missä tiesimme sijaitsevan suuren järven. Sen rannoilla oli hetteistä maata ja pieniä nummia, joille voisimme piiloutua kunnes keksisimme miten toimisimme.

***

Nummille päästyämme Ralac kertoi, että näkemämme velho ja vuoristolaiset olivat tosiaan idästä. Lembarin huone oli tehnyt näiden kanssa jonkinlaisen sopimuksen, jonka hintana oli se, että Dranacien perilliset ja Ralacin aikaisemmin sieppaama amuletinpalanen lähtisivät vuoristolaisten mukana itään.

Serkkuni kaivoikin amuletinpalasen, oudoin riimuin koristellun korun ja kertoi, että Breneg oli antanut sen pojalleen ennen kuin oli suunnannut itään. Ruhtinas oli aavistellut pahaa ja jätti korunpalasen pojalleen turvaan kertoen myös, että se oli kulkenut Dranacien perheen matkassa aina siitä asti, kun sukumme oli saapunut näille maille lännestä. Breneg ei ollut tiennyt korun tarinaa, mutta sukupolvi toisensa jälkeen oli korun säilyttänyt ja aina antanut seuraavalle polvelle, joten jotain tärkeää siinä täytyi olla. Brenegin mukaan Dranaceilla oli itse asiassa ollut hallussaan kaksi amuletinpalasta, jotka olivat sopineet saumattomasti yhteen, mutta että toinen palanen oli kadonnut isäni Ragon mukana etelän Suuriin metsiin. Näiden kahden palasen lisäksi oli olemassa ainakin kolmaskin palanen, mutta sen sijainnista Breneg ei osannut kertoa mitään.

Velhon kiinnostus koruun oli meidän kaikkien mielestä todistus siitä, että amuletinpalaseen liittyi jotain velhoja kiinnostavaa. Lisäksi muistimme velhon maininneen nimen Curarim; pohdimme oliko kyseessä joku mahtava velho, tai kaupunki tai jokin demoninen olento jota velhot palvoivat. Oli kuitenkin selvää, että amuletinpalaseen ja Dranacien menneisyyteen liittyi jotain, jonka selvittäminen voisi olla hyödyllistä Dranacien vallan palauttamisen ja koston kannalta.

Ensimmäinen huolenaiheemme oli kuitenkin Hyldan vapauttaminen; jumalat yksintietävät, millaisia kauhuja serkkujeni äiti joutuisi Lembarin roistojen ja raakalaisten käsissä kokemaan…

Toisen luvun loppu



Kolmas Luku:
Päätöksiä eli mitä Dranacin huoneen perillisille tapahtui


Olimmepa surkea kolmikko: Ralac oli menettänyt rautapaitansa ja aseensa vuoristolaisille, eikä meillä ollut muutenkaan muuta omaisuutta tai varusteita kuin päällämme kantamamme vaatteemme ja aseemme. Edellisestä kunnon ateriasta alkoi olla jo aikaa, eivätkä harvat löytämämme marjat ja sienet täyttäneet vatsaamme suunnatessamme järven reunamia pitkin kohti länttä, jonne arvelimme myös Tarnad Lembarin miehineen suuntaavan.

Lembarin joukkio ei ollut suuren suuri, mutta he liikkuivat siitä huolimatta hitaammin kuin kolmikkomme vähine varusteineen, eikä aikaakaan kun löysimme etsimämme; edes toviksi takaa ajetuista oli tullut metsästäjiä.

Hylda matkusti sidottuna ja pää painuksissa muulin selässä, jonka ohjakset oli sidottu rehvakkaasti ja ylpeänä oman ratsunsa selässä istuvan Tarnad Lembarin satulaan. Hyldaa ei ulkomuodostaan päätellen oltu kohdeltu erityisen helläkätisesti, ja jälleen jouduin tekemään kaikkeni, etteivät Ralac ja Frellac tehneet jotain typerää joka olisi paljastanut meidät; Tarnadilla oli mukanaan vain kymmenkunta soturia, mutta siinäkin oli noin yhdeksän liikaa minun makuuni, varsin kun yksi näistä sotureista oli aikaisemmin itäläisen velhon kanssa puhunut, oudoin tatuoinnein ihonsa koristellut vuoristolainen.

Hylda ei kuitenkaan ollut ainoa tuttu kasvo, joka Lembarin huoneen joukoissa ratsasti, sillä yllätykseksemme huomasimme joukkion keskellä ratsastavan ylpeänä ja itsevarmana Verocin, joka oli alun perin tullut varoittamaan Dranaceja Hirvilaakson tapahtumista, ja saanut sen jälkeen viettää vapaasti aikaa Sinitornin suojissa. Ei tarvinnut olla suuri ajattelija että ymmärsi, kuka oli auttanut vuoristolaisia pääsemään Sinitornin muurien sisäpuolelle…

***

Tarnad oli varovainen, epäilemättä arvaten ainakin Ralacin ja Frellacin lähtevän äitinsä perään, ja lähetti tiedustelijoita seurueestaan niin edelleen kuin sivustoillekin. Tiesimme kuitenkin nyt mihin suuntaan he kulkisivat, ja saatoimme kulkea heidän edelleen vältellen mahdollisia tunnustelijoita, ja hiipiä illan tullen heidän pystyttämälleen leirille.

Seurue oli sen verran suuri, että heillä oli varaa järjestää kaksi miestä kutakin vartiovuoroa kohti, joten jopa yön pimeydessä meidän olisi vaikea hiipiä Hyldaa pelastamaan. Jotain olisi pakko kuitenkin tehdä, sillä yö olisi ainut mahdollisuutemme toimia. Ehdotinkin lopulta, että odottaisimme kunnes tulisi vartiovuoro, jonka aikana Veroc olisi hereillä; tällöin voisimme ottaa petturin vangiksi, vapauttaa Hyldan ja poistua paikalta kunnes joku heräisi ihmettelemään, miksei vartiovuoroja ollut vaihdettu. Koska Ralacilla tai Frellacilla ei ollut parempaakaan suunnitelmaa tarjota, päädyimme vahtimaan vuorotellen leiriä kahden muun nukkuessa, kunnes tuli aika toimia.

***

Onni ei ollut matkassamme, sillä Verocin pariksi vahtiin oli joutunut kukas muukaan kuin tatuoitu vuoristolainen. Kaksikko seisoskeli leirin eripuolilla, ja heidän ruumiinkielestään onnistuimme lukemaan, ettei kumpaakaan pahemmin toisen seura kiinnostanut. Siitä huolimatta olisi vaikeaa hiipiä toisen huomiota herättämättä toisen kimppuun, varsinkin kun vuoristolainen seisoskeli päättäväisesti paikoillaan puoleistaan metsää tarkkaillen. Veroc sentään liikuskeli selvästi kärsimättömänä, ja haukotteli monta kertaa makeasti. Hylda nukkui puuhun sidottuna leirin toisella reunalla.

Minä olin meistä kolmesta taitavin liikkumaan huomaamatta, joten päätimme, että minä lähestyisin leiriä valppaan vuoristolaisen puolelta. Ralac ja Frellac yrittäisivät yllättää Verocin, kunhan tämä liikkuisi leiristä hieman kauemmaksi.

Minun onnistui loppujen lopuksi – onnen avulla, sen myönnän – houkutella vuoristolainen syvemmälle metsään ja yllättää hänet. En kuitenkaan yllättänyt vuoristolaista niin pahoin, että olisin onnistunut surmaamaan hänet, vaan tämän onnistui hälyttää nukkuvat kumppaninsa. Ja sen jälkeen kaikki meni yhtä alamäkeä.

Frellacin onnistui iskeä Veroc tajuttomaksi ja Ralac ehti vapauttaa Hyldan ja siepata erään nukkuvan soturin miekan aseekseen, ennen kuin vuoristolainen ehti huutaa hälytyksen, mutta nopean paon sijaan serkkuni joutuivat taistelemaan yllättyneitä, mutta nopeasti toipuvia Lembarin suvun sotureita vastaan.

Taistelu oli lyhyt ja raaka. Minä kamppailin vuoristolaisen kanssa metsässä Ralacin ja Frellacin pitäessä epätoivoisesti pintansa ylivoimaisia vihollisia vastaan. Jo taistelun alussa yhden soturin epäonnekas heitto lensi Ralacin ohi vain hiuskarvan päästä, mutta iskeytyi syvälle Hyldan sisuksiin. Oman äitin kuoleman todistaminen saivat serkkuni hyökkäämään entistäkin hurjemmin, mutta ylivoiman edessä taistelu kulki kohti kohtalokasta lopputulosta.

Onnistuin väistämään vuoristolaisen iskut ja perääntymään tovereideni avuksi vain nähdäkseni kolmen soturin niittävän Ralacin maahan; hänen vasemman kätensä tyngästä suihkusi verta, ja hänen silmiinsä nousi kuoleman lasittunut ilme jo ennen kuin yksi keihäsmiehistä survaisi aseensa Dranacin vanhimpaan perilliseen Tarnadin kielloista välittämättä.

Suru ja kostonhimo olivat ottaa minusta vallan, mutta samalla tiesin, että kuolemalla nyt en palvelisi mitään tarkoitusta. Siispä kehotin Frellacia pakenemaan ja ryntäsin itse takaisin öisen metsän pimentoon.

***

Olin väsynyt, mutta muistin siitä huolimatta saamani erämiehen opit, ja yksin onnistuin eksyttämään mahdolliset takaa-ajajat kannoiltani. Kun olin varma, ettei kukaan seurannut jälkiäni, suunnistin länteen ja pohjoiseen toivoen arvaavani, minne Frellac menisi jos vain pääsisi itsekin pakoon.

Sinitornista pohjoiseen oli ikivanha raunioitunut linnoitus, jossa minä ja serkkuni olimme leikkineet useita kertoja ollessamme nuorempia. Nyt kasvillisuuden ja luonnonolojen rapistama, mutta onnellisten muistojen täyttämä leikkipaikkaa varjosti kuitenkin synkkyys ja suru minun ja Frellacin tavatessa toisemme rapistuneiden muurien suojissa.

Frellac oli todellakin päässyt minun tavoin pakoon, mutta oli ehtinyt nähdä, kuinka Tarnad kaivoi voitonriemuisena Ralacin taskusta amuletinpalan; se oli jälleen vihollistemme käsissä. Olimme varmoja, että sekä Ralac että Hylda olivat kuolleita, emmekä voineet tehdä enää mitään heidän hyväkseen. Olimme epäonnistuneet.

Mitä sitten tekisimme seuraavaksi; Frellac oli nyt Dranacin suvun pää, mutta Dranacit oli tuhottu ja me kaksi olimme viimeiset huoneemme edustajat. Näillä armottomilla, vaarallisilla seuduilla emme enää olleet tervetulleita, emmekä olleet juurikaan viisaampia edes sen suhteen miksi Dranacin sukua oli tällaisen kohtalon osakseen saanut.

Ainut tietolähde jonka keksimme oli Veroc, petturi.

***

Seuraavien päivien ajan matkasimme länteen, Lembarien maille, keräsimme varusteita ja otimme selvää, mitä Verocille oli tapahtunut. Syyllistyimme moniin rikoksiin selviytyäksemme, enkä muistele ylpeydellä tuota tuskan ja kostonhimon täytteistä aikaa. Siksipä mainitsen vain, että onnistuimme hankkimaan ruokaa nälkäämme ja riittävästi varusteita selviytyäksemme omin voiminemme rajamaiden armottomissa oloissa.

Verocista saimme selville, että hän ei ollut palannut Hirvilaaksoon, mutta ei ollut jäänyt Lembarienkaan palvelijaksi. Sen sijaan hän oli suunnannut pohjoiseen, kohti Sisämerta ja Alabaria, kenties arvaten minun ja Frellacin lähtevän kostonhimossamme hänen peräänsä. Hän ei pitänyt kuitenkaan riittävän kovaa vauhtia, sillä saavutimme hänet lopulta pienessä kyläpahasessa vajaan päivämatkan päässä Sisämeren pohjoisrannikosta. Pelkuripaska kertoi mitä tahansa kysyimmekin, jos vain arveli sillä säästävänsä kurjan henkensä.

Veroc ei juurikaan osannut kertoa itäläisvelhon, tämän vuoristolaiskäskyläisten tai Lembarien suunnitelmista, mutta vahvisti epäilyksemme; kun Hirvilaaksoon oli hyökätty, oli Verocin henki säästetty sillä ehdolla, että tämä houkuttelisi kertomuksellaan Sinitornin soturit vuoristolaisten väijytykseen, ja auttaisi vielä hyökkääjät Sinitornin muurien sisäpuolelle. Tästä palkkioksi Lembarin ruhtinas Tarnac oli kuulemma luvannut ottaa hänet palvelusväkeensä, mutta se suunnitelma oli kuitenkin kariutunut kun Veroc oli tajunnut Frellacin ja minun luultavasti pääsevän pakoon takaa-ajajiamme.

Minun ja Frellacin paettua Lembarin sotureiden leiristä oli Tarnad antanut Ralacin ruumiilta löydetyn amuletinpalan vuoristolaiselle, joka oli suunnannut takaisin itään viedäkseen sen herralleen. Amuletinpalasista Veroc ei osannut kertoa enempää, mutta sen hän paljasti, että Ralac ja Hylda oli jätetty korppien syötäväksi, ja heidän päänsä Verocin sanojen mukaan koristivat tällä hetkellä Lembarien talon edustaa.

Tämän Verocin olisi kannattanut jättää kertomatta, sillä tämä oli liikaa minun ja Frellacin surun murtamille sydämille. Enpä usko, että kukaan jäi petturia kaipaamaan…

***

Jätettyämme Verocin ruumiin samankaltaisen kohtalon armoille kuin mikä Ralacia ja Hyldaa oli odottanut, pohdimme epävarmoina ja lannistettuina Frellacin kanssa mitä meidän pitäisi tehdä. Etelään, takaisin Dranacien maille emme uskaltaneet palata ja itse asiassa koko itäinen Oft tuntui tällä hetkellä liian vaaralliselta paikalta meille; olihan meillä sentään perässämme sukumme vihollisten lisäksi velho vuoristolaisineen.

Meistä kummallakaan ei kuitenkaan ollut aikomuksenamme jättää huoneemme kokemaa kohtaloa kostamatta, mutta koston täytyisi nyt odottaa. Tarvitsimme tietoa ja kokemusta, ja meillä oli aikaa kyllä muutama vuosi odottaa. Kunhan vihollisemme olisivat meidät unohtaneet, me iskisimme heidän kimppuunsa ja kostaisimme Dranacien kokemat vääryydet.

Päätimme siis karistaa ainakin toviksi koko Oftin pölyt jaloistamme, ja suuntasimme edelleen, kohti Sisämeren satamakaupunkeja. Olimme kuulleet, että praedoreiden parissa harvemmin kyseltiin menneisyyden ja nimien perään, ja Borvariasta voisimme hyvinkin löytää aarteita ja tarvittavaa kokemusta kostoamme varten. Lisäksi praedorien tai pohjoisen oppineiden keskuudesta voisi löytyä joku, joka osaisi kertoa enemmän hallussamme olleista amuletinpalasista.

Kolmannen luvun loppu