Praedor-sessio 1: Oikkuja Oftissa

Pitkästä aikaa kunnon ropepäivitys Montussa! :D Juho veti meille eilen seikkailun Praedoria, ja ilmeisesti on vetämässä lisääkin, joten minäkin pääsen hieman pelaamaan. Tässä onkin vahvasti hahmoni Pelnorin (edellinen blogimerkintä) näkökulmasta kirjoitettu tarina seikkailun tapahtumista.

Myöhäinen kevät, vuonna 513 Valiarin aikaa.

Maanpakoni Travanista oli ajanut minut Oftin valtakuntaan, jossa olin viimeiset viikot kituuttanut vähillä säästöilläni ja Grendl-nimiselle kauppiaalle pienimuotoisia suojelus- ja saattotehtäviä suorittamalla. Kuitenkin varani hupenivat nopeammin, kuin niitä ehdin hankkia, sillä vaikka Grendlin liiketoimien yhteydessä liikkui suuria summia, niin minun kukkarooni valuva palkka oli kuin puro Grendlin kultavirran vierellä.

Lisäksi kauppiaan liiketoimissa tuntui olevan jotain hämäräperäistä, ja mieluummin olisin ollut sekaantumatta mihinkään lakeja rikkovaan - tosin kohtalo on heittänyt eteeni viime aikoina niin paljon lain ja laittomuuden harmailla vesillä liikkuvia tapahtumia, että pelkään Oftin moraalittomuuden ja häpeämättömän saastan tahraavan sydäntäni ikuisesti.

***

Tarinani alkaa, kun istuin lämpimänä Toukokuun päivänä emäntä Adanan kuppila paviljongissa muhennosta syöden ja epäonnista tilannettani miettien. Adanan kuppila oli vaatimaton paikka Oftin suuren satamatorin reunamilla, joten ihmiset kulkivat jatkuvasti omilla asioillaan edestäni, ja mietteliäänä vilkuilinkin kulkevia muukalaisia; ihmisvirtaan mahtui niin metsäläisiä etelästä, kuin Franfar-virtaa pitkin kulkevia jokilaivureitakin. Pohjoisesta tulleiden rikkaiden ja hienosti pukeutuneiden kauppiaiden vierellä saattoi hyvin tavata likaiseen nahkanuttuun verhoutuneen palkkasoturin tai kenties jopa sivistyksen pariin uskaltautuneen jokirosvon.

Ihmisten keskeltä silmiini osui kietenkin pitkä, paimentolaiselta vaikuttava mies, joka väitteli jostain kovaan ääneen kuja-kauppiaalta vaikuttavan miehen kanssa. Aistin kuitenkin jotain hämärää olevan tekeillä, sillä muukalaisen selän takana lähestyi toinen mies ilkeännäköistä nuijaa puristaen; epäilemättä tässä oli kaksi röyhkeää kaupunkilaisrosvoa ryöstämässä vasta kaupunkiin tullutta, ja vielä Oftin kavaluuksista tietämätöntä muukalaista. Itse olin oppinut jo pitämään varani ja päätin, että olisi vain oikein puuttua tapahtumien kulkuun. Nousinkin pöydästä ja lähdin sukkuloimaan torin vilinän läpi kohti paimentolaista selän takaa lähestyvää miestä.

Juuri kun mies, luihun näköinen ja luiseva miekkonen, oli kohottottamassa nuijansa, tartuin hänen käteensä ja käskin tätä rauhoittumaan ja laskemaan aseensa; tilanne tuskin väkivaltaa kaipasi. Miekkonen kuitenkin vastasi vetämällä tikarin esille ja yritti survaista sen sisuksiini. Olin kuitenkin osannut odottaa moista, ja vuosien kokemuksella nujakoista heitin miehen maahan, ja ehdin nopeasti vilkaista, mitä paimentolainen teki. Tämän kanssa väitellyt kaupustelija oli myös vetänyt nuijan esiin, mutta huomasi valppaan paimentolaisen olevan kovempi vastus, kuin mitä ryöväri oli odottanut.

Kauaa ryöväri kaksikko ei ehtinyt siinä kanssamme rimpuilla, sillä väkijoukon keskeltä rynnistänyt kolmas, ilkeää arpea kantava muukalainen iski paimentolaismiehen vastustajan pään halki, menetti maahan kaatamani ryöväri nopeasti mielenkiintonsa taisteluun ja antautui. Ärtyneenä tajusin, että lyhyt ottelumme oli herättänyt torinkulkijoiden mielenkiinnon, ja jopa raha vaihtoi omistajaa kaupunkilaisten veikkaillessa voittajan puolesta. Kun sitten yritin huutaa kaupunginvartijoita paikalle, kaikuivat sanani kuuroille korville, eikä putkastakaan tuntunut hurjia tapahtumia todistaneessa satamassa olevan tietoakaan. Niinpä totesin, että selkäsauna sai tällä kertaa riittää kiinnijääneelle konnalle opetukseksi, ja päästin hänet menemään.

***

Tällainen outo yhteensattuma toi minut yhteen Tunach-nimisen paimentolaisen ja idän valtakunnista tulleen Radanekin kanssa. Paimentolainen kiitti minua ja itäläistä avustamme, mutta vaikutti varautuneelta ja epäluuloiselta, sekä hänen että minun mielenkiinto heräsi kuitenkin Radanekin kysellessä, josko tarvitsimme mahdollisesti rahaa ja työtä. Olimmehan jo osoittautuneet päteviksi
itseämme puolustamaan, ja Oftissa jo tovin viettänyt Radanek tarvitsi muutamaa miekkamiestä johonkin tehtävään.

Raha olisi ollut tarpeen, mutta epäluuloni kieltämättä heräsivät tehtävään liittyvien yksityiskohtien vähyyden vuoksi; Radanek osasi vain kertoa, että tuleva tehtävä oli varsin arkaluonteinen, ja että hän itsekin saisi tietää tarkempia yksityiskohtia vasta illan tullen, kun tapaisi erään Sofan-nimisen miekkosen. Päätimme kuitenkin Tunachin kanssa, että eihän tapaamisesta mitään haittaa olisi, joten myönnyimme tulemaan Radanekin mukaan illan tullen.

Meillä oli kuitenkin vielä koko päivä aikaa, joten minä ja Tunach siirryimme takaisin Adanan kuppilaan Radanekin häipyessä omille teilleen; hän kuulemma tapaisi meidät kohta Adanan paviljongissa. Siinä tätä itäläistä odotellessamme minä ja Tunach tutustuimme sen verran, että sain kuulla uuden toverini olevan Varna-kansaan kuuluva paimentolainen kaukaa Suden autiomaan itälaidalta. Ilmeisesti varnoilla on pelottava maine, sillä Tunachin mainitessa alkuperänsä naapuripöydän asiakas oli laskea alleen, ja poistui kuppilasta kiireen vilkkaa. Toki olin kuullut paimentolaisten olevan hurjia, mutta että näin hurjia...

Pian Radanek saapuikin asioiltaan, ja vaikutti yllättävän pirteältä ja iloiselta veikkoselta; aikaisemmin huomaamani käsien tärinäkin oli tiessään. Miehelle ei näyttänyt kuitenkaan ruoka maistuvan, joten ehdotin, että tapaisimme samalla paikalla vähän myöhemmin. Halusin nimittäin hieman nuuskia, josko saisin jotain selville tästä salaperäisestä Sofanista. Tunach ja Radanek suuntasivatkin talleille, joissa kaksikon hevoset ilmeisesti odottivat, ja minä suuntasin puhuttamaan kauppias Grendliä, ainoaa tiedonlähdettäni kaupungissa.

***

Ikävä kyllä Grendl ei osannut juurikaan minua auttaa. Ilmeisesti Sofan oli varsin tavallinen nimi Oftissa, eikä kauppiaalle tullut muuta mieleen kuin jo vähän vanhempi uutinen, jonka mukaan oftilainen herttua Georg oli siepannut vallan valtakunnan kuningas Gotfriedilta, ja että nyt jo teloitetulla kuninkaalla oli ollut Sofan-niminen kaartinkapteeni, joka ilmeisesti oli kadoksissa.

Oli hyvin epätodennäköistä, että tämä liittyi mitenkään puuhiin, joihin olin sekaantunut, mutta Grendlin mukaan ylimysten yläkaupungissa kovaa kuria pitävät vallansieppaajat olisivat epäilemättä kiinnostuneita tästäkin tiedonmurusesta, jos vain saisin selville Sofanin olinpaikan. En kuitenkaan halunnut sekaantua kaupungin valtasotaan tai kapinallisten suunnitelmiin, joten sanoin vain pitäväni silmäni auki. Grendl kyllä oli sen verran neuvokas, että saisi tarvittaessa tietonsa muutakin reittiä kuin minun kauttani.

***

Tyydyinkin kiittämään Grendliä ja suuntasin takaisin etsimään Rama Pitkäpeistä, josko tämä tietäisi jotain tästä Sofanista. Raman sijaan tapasin kuitenkin Tunachin ja Radanekin, ja yhdessä päätimme, että Sofan määräämään tapaamispaikkaan olisi hyvä suunnata jo hieman aikaisemmin. Tapaamispaikaksi ilmoitetun varaston lähettyvillä norkoili kuitenkin vain pari juoppoa ja toista varastoa vahtiva vartiomies, joten ilmeisesti mistään vilpistä ei ollut kyse, vaan tällä Sofanilla olisi oikeasti tarjota töitä.

Sofan itse paljastui kookkaaksi ja rotevaksi mieheksi, jonka hiukset oli sidottu poninhännälle ja joka kantoi turvanaan raskasta suurmiekkaa. Mies oli siis selvästi soturi, vaikkei haarniskaan ollut pukeutunutkaan.

Sofan tarjoama tehtävä osoittautui seuraavanlaiseksi: Oftiin oli matkalla orjakaravaani, jonka orjakauppiaat olivat ryöstäneet kauppatavaransa jostain Artantelle elämänsä omistaneiden naisten asuttamasta pyhäköstä. Näiden naisten parissa oli yksi erityinen henkilö, jonka tunnistaisi tämän otsaan tatuoidusta Artanten symbolista, ja tämä henkilö olisi tuotava mahdollisimman huomaamattomasti Sofanini luokse. Mielellään orjakauppiaita tai karavaanin johtajia ei saisi haavoittaa.

Nämä ohjeet tuntuivat minusta hieman oudoilta, mutta koska tehtävä vaikutti varsin yksinkertaiselta, eikä siihen liittynyt mitään erityisen epäilyttävää, niin suostuimme ottamaan tehtävän hoitaaksemme. Tästä Sofa oli mielissään, ja vihjaili palkkion olevan vaivojemme arvoinen. Lisäksi saisimme yöpyä ilmaiseksi Sofanin tutuille kuuluvassa tavernassa, "Kaljussa kukossa", jossa voisimme hio suunnitelmamme. Asialla oli sen verran kiire, että karavaani oli tulossa lähiaikoina kaupunkiin, ja meidän olisi toimittava sitä ennen.

***

Kalju kukko paljastui sen luokan räkäläksi, ettei meitä haluttanut siellä yöpyä; millaiset yösijat paikalla oli tarjoa, jos yksi kolmesta maksavasta asiakkaasta joutuu tasapainottelemaan tuolilla, josta puuttuu yksi jalka? Sen verran tavernassa istuimme, että pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, miten Sofanin antaman tehtävän kanssa tulisi menetellä.

Päättelimme, että koska kyseessä oli sentään Artantelle omistautuneita, pyhiä naisia, olisi kirkko epäilemättä kiinnostunut vapauttamaan naiset. Siispä Oftin temppeleistä kannattaisi käydä apua kyselemässä. Kuitenkin myös olisi hyvä selvittää, että missä orjakaravani oli tulossa, joten jonkun täytyisi käydä etelässä tiedustelemassa - ja tähän löytyikin nopeasti vapaaehtoinenkin, Radanek nimittäin.

Olin iloisesti yllättynyt, kuinka reippaasti idän soturi tarttui toimeen, ja ilmoitti kirkkain silmin lähtevänsä vielä samana iltana matkaan etelää kohti. Sovimme tapaavamme aamun tullen Adanan kuppilassa satamatorilla, ja suuntaavamme sieltä kohti Oftin temppeleitä. Myöhemmin selvisi, että Radanekin reippaus ja aktiivisuus johtui aivan muista syistä, kuin miehen kunniantunnosta ja rohkeudesta, mutta nyt menen asioiden edelle...

***

Radanekin lähtiessä hakemaan ratsuaan suunnatakseen sen jälkeen etelään minä ja Tunach yöpyä Rautainen kuppi -nimisessä majatalossa Oftin käsityöläisten kaupunginosassa, sillä sen hinnat sopivat meidän molempien vaatimattomille kukkaroille. Itse olin majataloa käyttänyt jo aikaisemmin, ja majatalonpitäjä tunsi minut entuudestaan. Meille löytyikin hyvä huone ja aamun tullen saimme syödä kadun vastakkaisella puolella kuppilassa ilmaiseksi puisilla laatoilla, joita majatalonpitäjä antoi.

Kuppi oli kauppiaiden ja varakkaampien käsityöläisten suosima paikka, jossa ei meidän lisäksemme ollut kuin yksi soturin näköinen asiakas. Tämäkin asiakas lensi hyvin nopeasti pihalle soturin alettua haastaa ulkomaalaisen Tunachin kanssa riitaa, jolloin majatalon suuri ovivahti iski humalaisen asiakkaan tainnoksiin ja viskasi ulos juottolasta. Ihailtavaa järjestyksenpitoa, sillä missä tahansa muualla Oftin vaatimattomimmissa kapakoissa tilanne olisi äitynyt vain kahakoinniksi.

***

Aamun tullen peseydyimme ja suuntasimma Adanan kuppilaan Radanekia odottamaan. Kun miestä ei kuitenkaan kuulunut, pyysimme kuppilan emäntää pitämään silmällä, jos Radanek myöhemmin paikalle saapuisi, ja pyytämään tätä odottamaan kuppilan luona. Maksoimme emännälle hieman hopeaa vaivanpalkaksi ja siltä varalta, jos Radanek haluaisi syödä aamiaista, ja suuntasimme itse vatsat täynnä ja mieli virkeänä Oftin parempiin kaupunginosiin, jossa myös Artanten temppelit sijaitsivat.

Temppelissä toisen jälkeen vierailtuamme tajusimme, kuinka väärässä olimme olleet arvellessamme, että kaupungin papistoa kiinnostaisi Artantelle omistautuneiden naisten kohtalo. Temppelissä toisensa jälkeen osoitettiin välinpitämättömyyttä ja jopa halveksuntaa meitä kohtaan, vaikka olimme ottaneet kantaaksemme jalon tehtävän naisten vapauttamisesta orjakauppiaiden kynsistä. Olin järkyttynyt, kuinka vähän pappeja tuntui kiinnostavan kaupungin lakien noudattaminen ja ihmisten suojeleminen; yhtäkkiä itse kokemani kohtalo Travanissa ei tuntunutkaan niin eriskumalliselta tai epätavalliselta.

Lopulta jouduimme myöntämään tappiomme, ja että Oftin temppeleiltä ei apua tehtäväämme heruisi. Kiroten kaikkia pappeja pelkureiksi ja kurjiksi rotiksi suuntasimme takaisin satamatorille toivoen, että Radanek olisi jo palannut.

***

Helpotukseksemme Radanek oli kuin olikin saapunut emäntä Adanan kuppilaan. Hän vaikutti kuitenkin varsin poissaolevalta, ja hänen selityksensä viivästymisestään olivat jokseenkin vältteleviä ja epämääräisiä. Selvää kuitenkin oli, että mitä hän olikaan tehnyt viime yön aikana, niin orjakauppiaita hän ei ollut etelään johtavan tien varrella tavannut. Orjakauppiaat siis olisivat vielä riittävän kaukana, että yhyttäisimme heidät kaukana Oftin muureista ja mahdollisista todistajista, jos Sofanin kuvaileman naisen vapauttaminen vaatisi väkivaltaa.

Kunhan yön koitoksista huolimatta yllättävän pirteä Radanek oli saanut aamiaisensa syötyä, suuntasimme toverieni hevosia säilyttävälle tallille, josta myös minä ostin itselleni ratsun. En ollut kenties yhtä taitava ratsumies, kuin paimentolaistaustainen Tunach oli, mutta Travanissa lääninherraani palvellessa olin ratsastanut paljon, eikä satulassa istuminen ollut minulle vierasta – kuten ei näyttänyt olevan Radanekillekaan.

Kulkumme etelään sujuikin nopeasti ja vaivatta. Vaikka emme ostaneet matkamuonaa tai erityisiä varusteita, niin sää suosi meitä pysyen lämpimänä ja Tunach osoitti erätaitonsa metsästämällä meille ateriaksi kauriin. Radanek löysi meille myös puolukoita, mutta marjoja enemmän meitä kiinnosti kärpässieni, jonka itäläinen piti itsellään. Kun idästä tullut toverimme oli niin sekaisin, ettei hänestä ollut yön vartiovuoroja jakamaan, päätimme Tunachin kanssa, että Radanekin olisi muutettava tapojaan, jos yhteistyömme jatkuisi. En voinut olla muistelematta omaa isääni, joka oli elänyt ja kuollut viinan mukaan, ja jonka juopuneista raivonpurkauksista olin kärsinyt yhdessä äitini kanssa. Mies sai tehdä elämällään mitä halusi, mutta pahimmassa tapauksessa Radanek vaarantaisi myös minun ja Tunachin hengen, sillä en uskonut sienihurmoksissaan mutisevan miehen pystyvän erityisen urhoollisiin suorituksiin, jos miekat vedettäisiin esille. Onneksi arvioni osoittautui vääräksi.

***

Yömme etelään kulkevan maantien varressa sujui onneksi ongelmitta, ja pääsimme jatkamaan matkaamme varhain aamulla. Oftiin suuntaava tie oli yllättävän hiljainen vuodenaikaan nähden; vaikka suurin osa pohjoiseen suuntaavasta liikenteestä kulkikin Franfar-virtaa pitkin, olin odottanut että myös etelän Suurista metsistä kulkeva tie olisi houkutellut enemmän matkalaisia. Nyt meitä vastaan tuli vain yksinäinen vankkurien ajaja ja etsimämme orjakauppiaat.

Orjakaravaaniin kuului kymmenkunta ketjuin toisiinsa sidottua vankia, joista suurin osa oli naisia, ja vain kaksi oli miehiä; Sofan tiedot Artanten pyhien naisten sieppaamisesta vaikutti ainakin tässä valossa paikkansa pitävältä. Vankeja vartioi kymmenkunta sotilasta, joita johti hontelo, rengaspanssariin pukeutunut miekkonen. Huomasimme, että vartijat vaikuttivat kokeneilta taistelijoilta, ehkä jopa sotilailta, sillä heidän toimiaan leimasi koulutetun soturin täsmällisyys.

Päätimme lähestyä karavaania mahdollisina orjakauppiaina pohjoisesta, jotka olivat tulleet ensimmäistä kertaa etelään. Juonemme onnistui, mutta itse tiedot orjakauppiaista ja heidän vangeistaan jäivät varsin vähäisiksi. Oikeastaan saimme selville vain, että Sofan kuvailema, pitkä ja vangin kahleistaan huolimatta ylpeännäköinen, Artanten timanttikuviolla merkitty nainen oli kuin olikin vankien joukossa.

Kunhan olimme ohittaneet orjakaravaanin ja punninneet vähäisiä tietojamme, päätimme yhdessä Radanekin ja Tulnachin kanssa, että pelkästään Sofanin kuvaileman naisen pelastaminen ei riittäisi, vaan myös muut naiset ja kaksi miestä olisi vapautettava; heistä yksikään tuskin oli tehnyt mitään niin suurta rikosta, että olisi ansainnut joutua toisen omaisuudeksi. Kitkeränä huomasin, että Radanekiä ei juurikaan orjien kohtalo kiinnostanut, mutta ainakaan hän ei vastustanut suunnitelmaani – päinvastoin, tuleva toiminta tuntui vain kiehtovan häntä.

***

Illan hiljalleen hämärtyessä seurasimme orjakaravaania heidän leiripaikalleen, joka perustettiin tiestä hieman syvemmälle ympäröivään metsään pienen lammen rannalle. Nopea suunnitelmamme oli yksinkertainen, mutta toisaalta tietomme orjakauppiaista eivät mahdollistaneetkaan mitään erityisen ovelaa suunnitelmaa. Niinpä tyydyimmekin vain toimimaan seuraavasti: Tunach ketteränä ja hiljaa liikkumaan tottuneena hiipisi leiriin muutaman vahdissa olevan vartijan ohi, ja yrittäisi vapauttaa orjat sillä välin kun minä ja Radanek pitäisimme vartijoiden huomion toisaalla.

Päätimme kuitenkin varautua pahimpaan, ja pukeuduimme täyteen taisteluvarustukseen: minulla oli miekkani ja kilpeni, Tunachilla keihäänsä ja Radanekilla miekka ja kilpi kuten minulla. Kaikkia meitä suojasi keitetystä nahasta kovetettu nahkakyrassi, joka kokemuksieni mukaan riitti pelastamaan miehen hengen, kun iskujenvaihdosta oli kyse. Näin varustautuneena lähdimme lähestymään orjakauppiaiden leiriä kahdesta suunnasta.

Aluksi suunnitelmamme tuntui toimivan lupaavasti, sillä minun onnistui suostutella kaksi kolmesta leiriä vahtivasta vartijasta juttusillemme. Olimme juuri täyttämässä piippuja Radanekin oudoilla sienillä, kun leiristä kuitenkin huudettiin hälytystä, eikä siinä enää sanat tai vakuuttelut auttaneet, vaan sen jälkeen teräs sai hoitaa puhumisen.

Aluksi taistelu näytti sujuvan hyvin, sillä suurin osa vartijoista heräili unesta, joten emme joutuneet taistelemaan kaikkia karavaanin sotureita vastaan kerralla. Minä ja Radanek löimme nopeassa tahdissa vastustajamme – minä mursin omani käden, ja toverini leikkasi auki vastustajansa vatsan. Sen jälkeen hyppäsin ratsuni selästä, ja rynnätessäni leirin valopiiriin näin myös Tunachin pitävän pintansa omien vastustajiensa kanssa, mutta nyt heräilevät karavaaninvartijat olivat jo saaneet aseet käsiinsä, ja edessämme olisi kova taistelu.

***

Kun iskimme vartijoita vastaan, oli selvää, että vartijat olivat todellakin koulutettuja sotilaita: he taistelivat yhteistyössä toisiaan tukien, ja ahdistivat meitä aina lukumääräänsä hyödyntäen. Vaikka karavaaninjohtaja ei osallistunut taisteluun, jouduimme silti taistelemaan kovaa ylivoimaa vastaan. Ilman kilpeäni ja taitojani en välttämättä olisi tässä kertomassa taistelun kulusta, sillä jouduin pitämään puoliani kolmea vastustajaa vastaan yhtä aikaa.

Aluksi minä ja kolme toveriamme onnistuimme kuitenkin pitämään pintamme, ja Tunachin oli onnistunut jollain ilveellä vapauttaa jopa vangitkin, jotka syöksyivät metsän pimentoon. Kauaa tämä ei kuitenkaan meitä piristänyt, sillä Tunach sai kirveeniskun päähänsä, ja kaatui verta vuotaen maahan, hetken uskoin hänen jo heittäneen henkensä, mutta myöhemmin kuitenkin paljastui, ettei haava ollut tappava, vaikka paimentolaisen toisen silmän veikin. Itse onnistuin haavoittamaan yhtä kolmesta vastustajastani, mutta siitä huolimatta vartijoiden ylivoima näytti kohtalokkaalta, varsinkin kun karavaaninjohtajaa ahdistelemaan lähtenyt Radanek sai vastaansa vielä Tunachin kanssa taistelleet vartijat. Eipä aikaakaan, kun itäläisen kilpikäsi sai murskaavan iskun, ja myös toinen meistä kolmesta oli haavoittunut vakavasti.

Vaikka onnistuinkin riisumaan omista vastustajistani kaksi aseista miekallani, niin karavaaninpäällikön ehdotus perääntymisestä tuntui houkuttelevalta; olimmehan saaneet vapautettua vangit, ja johtaja pelkäsi ilmeisesti sen verran joukkonsa puolesta, ettei uskaltanut menettää enää yhtään soturia; olimmehan tuohon mennessä surmanneet heistä jo kaksi, ja haavoittaneet ainakin kolmea, joista yksi tuskin näkisi aamuauringon nousua.

Poistuessamme leiristä näimme kuitenkin, että hölmöt naiset olivat ilmeisesti jääneet johonkin lähistölle yhdessä, eikä orjakauppiaiden ollut vaikea raahata heitä takaisin leiriin – kirotut tohelot! Suunnitelmame ja vammamme olivat olleet siis täysin turhia, emmekä olleet onnistuneet tehtävässämme. Kuitenkin uusi yritys vaikutti varsin turhalta; vaikka Tunach ei ollut kuollut, hänen puhkaistu silmänsä ja auki leikattu ohimonsa vuotivat vuolaasti verta, emmekä saaneet paimentolaista heräämään. Myös Radanekin kilpikäsi oli käyttökelvoton; vain minä olin selvinnyt muutamilla naarmuilla.

***

Tilanne näytti siis varsin toivottomalta, kun metsän keskeltä ilmestyi lähes alaston, kookas metsäläinen. Hän oli toinen niistä kahdesta miehestä, jotka olivat olleet orjakauppiaiden vankina. Hän oli pelastumisestaan sen verran kiitollinen, että tunsi olevansa meille velkaa, joten päätimme Radanekin kanssa että hän maksaisi velkansa auttamalla meitä vapauttamaan orjakauppiaiden loput vangit. Koska yötä oli vain vähän enää jäljellä, oli suunnitelmamme entistäkin yksinkertaisempi; metsäläismies ottaisi Tunachin jousen ja Radanekilta kirveen, ja ammuskelisi nuolia vartijoita kohti sillä välin, kun minä ja Radanek – toivottavasti – onnistuisimme vapauttamaan vangit.

Jumalien täytyi pitää suojelevaa kättä yläpuolellamme, sillä kaikkien odotusten vastaisesti suunnitelmamme toimi: minun onnistui haavoittaa taistelukuntoisista vartijoista vielä kahta niin pahasti, ettei heistä ollut kamppailua enää jatkamaan, jonka jälkeen karavaaninpäällikkö ja kaksi jäljellä olevaa vartijaa juoksivat hevosilleen ja pinkoivat pakoon Oftia kohti. Saimme siis pelastettua vangitut naiset, jonka jälkeen kiitimme metsäläismiestä ja suuntasimme tajutonta Tunachia ja omia haavojamme hoivaten kohti Oftia.

***

Jos olimme odottaneet naisten osoittavan jonkinlaista kiitollisuutta pelastamisestaan, niin saimme olla väärässä; heiltä ei riittänyt muukalaisille kuin kylmiä katseita ja halveksuvaa hiljaisuutta. En tiedä, mitä he Artanten pyhäkössä olivat touhanneet, mutta ainakaan meidän haavojamme heistä ei ollut hoitamaan, joten jouduimme tyytymään omin voimin sidottuihin siteisiin ja Tunachiin hoivaamiseen hevosten vetämissä paareissa.

En voinut olla tuntematta katkeruutta; jälleen kerran maailma osoitti, että oikein tekemällä ei saanut palkakseen muuta, kuin kurjaa kohtelua ja kiittämättömyyttä. Lisäksi huolenaiheena oli paennut orjakauppias, joka vaikutti sen verran tärkeältä miekkoselta, että Oftissa voisi odottaa lisää ongelmia. Niinpä kaupungin lähelle päästyämme päätimme, että naiset saisivat selviytyä omin voimin kaupunkiin, kun taas minä, Tunach, Radanek ja Artanten merkillä tatuoitu nainen lähestyisimme kaupunkia jokea pitkin.

Eräs Oftin lähikylässä asuva kalastaja suostui kuljettamaan meidät veneellään kaupunkiin, ja pitämään jopa hevosistamme huolta sen aikaa, kun me kaupungissa olisimme, joten onnistuimme pääsemään kaupunkiin yön tullen huomiota herättämättä. Veimme naisen – en tuolloin vieläkään tiennyt hänen nimeään, sillä hän ei ollut sanonut meille sen enempää, kuin että halusi nähdä Sofanin – työnantajamme kanssa sovittuun paikkaan, missä Sofan meitä jo odottikin. Hän oli tyytyväinen naisen nähdessään ja kuullessaan, että taistelusta huolimatta karavaaninpäällikkö oli selviytynyt hengissä – outoa – ja saimmekin vaivojemme palkaksi kultarahan mieheen.

Maksu vaikutti kovin vaatimattomalta kokemiimme vaaroihin ja siihen nähden, että Tunach makasi samaan aikaan majatalossa tajuttomana ja ilman silmää. Kolmeen kultarahaan oli meidän kuitenkin tyytyminen, ja Sofan ja nainen poistuivat nopeasti paikalta – tosin Sofan kuitenkin vihjaisi, että hänellä olisi mahdollisesti vielä lisää töitä kolmelle päteväksi osoittautuneelle miekanheiluttajalle.

Tällainen oli tarinani siitä, kuinka tapasin Radane Itäläisen ja Tunach Paimentolaisen. Seuraavan viikon ajan parantelimme haavojamme Oftin satamassa ja yritimme olla herättämättä liikaa huomiota. Tunachin osuus palkkiostamme meni oikeastaan kokonaan hänen saamansa haavan kokoon kursimiseen, ja rehellisenä miehenä minun täytyy kertoa, ettei silmän menettäminen ja uusi arpi ainakaan paimentolaista koristaneet.

Radanekin rahat tuntuivat katoavan yhtä nopeasti hänen sieniinsä ja siemeniinsä, mutta ainakin minä saatoin lohduttautua sillä, että minulla oli nyt kultaraha taskussani ja vieläpä hevonen; kävin nimittäin Tunachin toipuessa haavoistaan hakemassa ratsumme kylästä, johon olimme ne jättäneet. Lisäksi yritin kysellä vapauttamiemme naisten kohtalosta, Sofanista ja Artanten pyhällä merkillä tatuoidusta naisesta, mutta tutkimukseni osoittautuivat hedelmättömiksi. Tunachiin sentään tutustuin, sillä toipilasvuoteellaan paimentolaisella ei muutakaan seuraa ollut, joten niinpä me kaksi vaihtelimme tarinoita ja tietojamme kotiseuduistamme. Tunach tuli itse aivan erilaisesta maailmasta, sillä Suden autiomaan paimentolaisilla oli omat sääntönsä, lakinsa ja tapansa, eivätkä "sivistyneiden koirien" lait häntä paljonkaan kiinnostaneet. Toivoin kuitenkin onnistuvani ainakin jotain lainkuuliaisuuden siemeniä häneen istuttavani, ettei hän kohtaisi loppuaan onnettomasti hirsipuussa, sillä hän vaikutti kunnian mieheltä ja luotettavalta toverilta. Lisäksi hänen tarinansa Suden autiomaan vaaroista sen asukkaiden oudoista tavoista kiehtoivat mieltäni.

Kunhan Tunachin haavat sitten sen verran paranivat, ettei paimentolainen kokenut enää huimausta liian nopeasti liikkuessaan, vaati hän saman tien päästä minun kanssani harjoittelemaan. Aluksi hieman epäröin, josko hänen oli vielä viisasta rehkiä, mutta kun olimme ensimmäisen kerran mitelleet taitojamme, päättelin, että Tunach oli aivan riittävän hyvässä kunnossa. Silmän menettäminen ei tuntunut häntä haittaavan, vaan hän tiasteli hurjasti kuin villipeto, enkä ole tavannut yhtäkään häntä nopeampaa soturia. Hän käytteli keihästään ja heimolleen tunnusomaista varnasirppiä kunnioitettavalla taidolla, ja tajusin että vaikka voinkin rehellisesti myöntää olevani yksi taitavimpia tuntemiani miekkamiehiä, ei minunkaan taidoistani ollut aina vastusta Tunachin nopeudelle ja keihään pitkälle ulottuvuudelle.

Radanekia ei viikon aikana juurikaan näkynyt, ja silloinkin kun näkyi, oli hän niin sekaisin käyttämistään sienistä ja oudoista yrteistä, että melkein olisi ollut parempi ettei häntä olisi näkynyt ollenkaan.

Niin viikko kului ja Sofanilta saamamme palkkarahat alkoivat huveta, ja oli aika taas keksiä jokin keino elättää itsemme. Myöhemmin kerronkin lisää Oftin paheiden pesässä kokemistani koettelemuksista, joihin ikävä kyllä jouduin sekaantumaan leipäni ansaitakseni, mutta riittäköön tämä tällä kertaa...

***

Kaiken kaikkiaan seikkailu oli varsin mielenkiintoinen ja oli kyllä mukavaa päästä jälleen itsekin pelaamaan. Hahmot olivat hyvin erilaisia, ja muutamia ristiriitoja heidän välilleen syntyikin - esimerkiksi raivoraittiin ja oikeudenmukaisen Pelnorin ja huumeita käyttävän rosvo Radanekin välillä oli ainakin yksi kunnon väittelykin. Toisaalta myös itse seikkailu sisälsi makoisia päätöksiä ja tilanteita, joissa ei ollut selkeitä "oikeita" tai "vääriä" ratkaisuja, vaan seikkailijoiden oli vain yritettävä parhaansa ja toivottava että se riitti. Erityisesti oli mielenkiintoista pohtia, kuinka kunniallinen hahmo toimisi; mielestäni kuitenkin ryhmämme toimi siinä mielessä "oikein", että kuitenkin oli valitettava sanansa pitämisen (Sofanin kanssa tehty sopimus) tai orjakauppiaiden yllättämisen (kahdesti :)) välillä. Kuitenkin orjuus on Jaconian sivistyneissä osissa laitonta, joten periaatteessa tässä taisteltiin rikollisuutta vastaan, vaikka Oftissa sitä ei kukaan tiedostaisikaan tai siitä välittäisikään.

Praedor osoitti jälleen tappavuutensa; hengenlähtö oli Tunachilla ja Radanekilla lähellä, mutta toisaalta seikkailijat taitavampana osapuolena tekivät kyllä selvää jälkeä omistakin vastustajistaan. Radanekin sooloseikkailuissa kuoli hyvin nopeaan tahtiin ainakin yksi metsäläisrosvo, kiitos räjähtävien kuutosten.

Kaiken kaikkiaan pelikerta oli mielenkiintoinen, ja oli todella mukavaa yrittää pelata lainkuuliaista ja kunniallista hahmoa tilanteessa ja kaupungissa, jossa lait ovat vain pintakiiltoa ja oikea oikeus on röyhkeiden miesten päätöksissa ja miekkakäden voimassa. Toisaalta oli hyvin tyydyttävää, kuinka hyvin Pelnor pärjäsi taistelussa.

EDIT: Näin jälkikäteen mietittynä vielä kunniallisempaa olisi ollut yrittää esimerkiksi haastaa orjakauppiaiden päällikkö kaksintaisteluun; Pelnor oli kuitenkin vain naarmuilla, joten hän oli kolmikosta taistelukuntoisin, ja kenties ylpeä (mahdollisesti) ylimys olisi vihastuksissaan suostunut. Mutta ei sitä kaikkea voi pelikerralla tajuta... :P

EDIT 2: Lisäsin loppuun vähän lisää tarinan tynkää viikosta, joka kului Tunachin toipuessa.

Praedor-hahmo: Pelnor Rebec

Hahmo, jonka väsäilin tänään tylsällä luennolla. Yleensähän nämä taitaa olla tylsintä mahdolista ropeblogikamaa, mutta viime aikoina ne ovat ainoita valmiiksi saatuja tuotoksia. Ehkä joku näistäkin jotain irti saa - ja ainahan näitä on kiva väsäillä.

1) Konsepti ja historia
Pelnor on – tai siis oli – maanomistaja ja herrasmies Travanista, joka asui ennen valtakunnan eteläisissä osissa, uudisraivaajien asuttamilla seuduilla. Hän ei siis ollut aatelinen, mutta ei köyhä talonpoikakaan, vaan harvinainen itsenäinen maanomistaja...

Hän oli lääninherransa luottomies ja oman kotikylänsä sheriffi, eli hänellä oli käytännössä niin paljon valtaa, kuin vain rahvaanmiehellä nyt saattoi olla. Häntä arvostettiin, ja vaikka häntä pidettiin ankarana miehenä, oli hänellä myös rehdin ja oikeudenmukaisen päättäjän maine.

Pelnor oli aloittanut nousunsa merkittävään asemaan tavanomaisena ruotumiehenä, mutta pelastettuaan erään ritarin hän nousi ensin kersantiksi, ja lopulta aina kapteeniksi saakka; lopulta hänet palkittiin maaomistuksilla ja kotikylän sheriffin viralla.

Pelnoria pidettiin virkaansa sopivana, sillä häntä pidettiin lähiseudun hienoimpana miekkamiehenä, jota vastaan jopa ritarit olisivat saaneet pistää parastaan - jos ritarit nyt olisivat alentuneet jonkun herrasmiehen kanssa harjoittelemaan.

Muutaman vuoden Pelnor toimi virassaan ja kaikki oli hyvin. Sitten lähiseudulla kuitenkin syttyi maalaisten kapina ylimystyöä vastaan, joka levisi kulovalkean tavoin. Pian aatelisto kokosi jo rikkaita maanomistajia ja ruotumiehiä vastustamaan kapinallisia, ja Pelnorkin vastasi kutsuun; edustihan hän lakia, jota kapinalliset olivat vastarintaan nousessaan rikkoneet.

Kapina kukistettiin varsin nopeasti, mutta Pelnor oli järkyttynyt aateliston osoittamasta verenhimosta; suuri joukko kapinallisia ja kaikki heidän johtajansa teloitettiin. Kun Pelnor ja muutama muu maanomistaja vastusti moista menettelyä, otettiin heiltä heidän maansa, ja heistä tehtiin maattomia ja varattomia.

Myös kotikylän väki oli kostonhimoinen Pelnoria kohtaan, eikä entinen sheriffi ja kunnioitettu talonpoika voinut jäädä edes kotikyläänsä; hänellä ei ollut muuta kuin miekka vyöllään ja maantie jalkojensa alla, sillä jopa hänen vaimonsa hylkäsi hänet Pelnorin osallistuttua huhujen mukaan vaimonsa kapinoivan veljen sieppaamiseen ja teloittamiseen.

Niinpä Pelnor jätti Travanin eteläiset seudut taakseen ja ryhtyi praedoriksi ja palkkasotilaaksi - mitäpä muutakan hän olisi voinut?

Hän on ulkoisesti itsevarmalta vaikuttava mies, joka on tottunut komentamaan miehiä tilallaan ja sodassa. Hän ei kuitenkaan tunne kaupunkeja tai niiden tapoja kovin hyvin.

Pelnor on tavallisen näköinen mies, jonka kasvot unohtuisivat helposti, ellei hänellä olisi niin hätkähdyttävän vihreät silmät, että ne herättävät jo levottomuutta. Hän on keskimittainen, eikä mitenkään erityisen roteva taikka hintelä. Hän pitää siistiä partaa ja sitoo tummat hiuksensa niskaan palmikolle.

2) Tavoitteet
Pelnor tuntee itseään kohdellun epäoikeudenmukaisesti ja toivoo löytävänsä uuden paikan itselleen maailmasta ja pääsevänsä kenties nokittamaan hieman hänet karkottanutta aatelisherraa ja kyläläisiä. Ei Pelnor nyt kostonhimoinen ole, mutta kyllä kaikkien lähimmäisten ymmärtämättömyys hieman miestä on riipaissut.

Olisi hienoa nähdä Pelnorin menestyvän praedorina, ja "vakiutuvan" lopulta viettämään eläkepäiviään jonnekin päin Jaconiaa - mielellään lähelle Travania, että vanhat kaunaiset kyläläiset saavat kuulla Pelnorin menestyksestä. Uusi ihmissuhde jättäneen vaimon tilalle olisi myös mielenkiintoista pelattavaa, tai kenties vanha suola ja kolmiodraama entisen vaimon ja tämän uuden miehen kanssa...

Pelnor on jo varsin pätevä miekkamies, mutta olisi nähdä hänet Jaconian parhaimpiin kuuluvana mestarina, jonka miekkailutaidosta kerrotaan vielä joskus legendoja.

3) Salaisuudet
Pelnorin kammottavin salaisuus on hänen osallistuminen entisen vaimonsa veljen surmaan; hän todellakin oli joukossa, joka vangitsi kapinallisjoukon, jossa veli oli, mutta teloittamisen sijaan Pelnor surmasi tämän tuoksinassa. Pelnor tuntee tapahtuneesta syyllisyyttä, mutta tämä kuvaa toisaalta myös Pelnorin asenteita ennen hänen karkotustaan; sukulaisuuskaan ei ole mitään järjestyksen ja lain rinnalla.

Pelnor tuntee syyllisyyttäkin kovempana tuskan ja häpeän, jonka aiheutti vaimon hylkäys ja kylmenevät tunteet. Pelnor tuntee itsensä riittämättömäksi ja kyseenalaistaa arvonsa miehenä - millainen mies hän oikein on, kun jopa hänen vaimonsa hänet hylkää?

4) Tärkeitä henkilöitä
Tira Rebec. Pelnorin entinen vaimo, jonka veljen Teranin Pelnor surmasi. Hän on arkisella tavalla viehättävä nainen, mutta luonteeltaan kova ja kostonhimoinen. Hän hylkäsi Pelnorin nopeasti saatuaan kuulla Teranin kohtalosta, ja oli kovaäänisin karkottamana Pelnoria kotikylästä.

Maudovir Talmon. Pelnorin kotikylää ja sen lähiseutuja hallinnoiva ritari ja Travanin kuninkaalle uskollisuutta vannonut ylimys. Ylpeä mies ja taitava kenraali, joka on johtanut seutunsa joukot useisiin voittoisiin taisteluihin metsäläisiä ja vuoristolaisbarbaareja vastaan. Halveksii Pelnoria ja pitää häntä petturina.

Rama Pitkäpeitsi. Läntisiltä vuorilta laskeutunut vuoristolaisseikkailija, joka vaeltelee lähinnä Oftissa ja sen lähimaastossa. Rama taisteli kerran Pelnorin kanssa samassa taistelussa - tosin eripuolilla kenttää - ja oli vaikuttunut "heikon alamaalaisen" taistelutaidoista, vaihtoi puolta ja liittyi Pelnorin joukkoihin. Vuoristolainen auttoi Pelnoria myös pakenemaan Travanista, kun soturia alettiin vainota.

Perac. Pelnorin kotikylän nuorukainen, joka kantaa vielä Tiraakin suurempaa kaunaa Pelnorille, sillä nuori maalainen pitää Pelnoria vastuullisena Peracin kahden vanhemman veljen kuolemaan. Viimeisten Pelnorin kuulemien huhujen mukaan Perac on myös jättänyt syystä tai toisesta Travanin - ja Pelnor onkin ottanut tavakseen tarkistaa selustansa vielä useammin kuin ennen.

5) Yksityiskohtia
Pelnor on häpeissään siitä ylpeydestä, jota tunsi saavuttamansa menestyksen johdosta; hän piti salaa itseään muita kyläläisiä parempina, koska oli soturi ja maanomistaja.

Soturi kyseenalaistaa myös entiset käsityksensä lakien tiukasta noudattamisesta - mitä nuo lait ovat tähän mennessä ovat Pelnorin hyväksi tehneet?

Pelnor näkee outoja unia, epämääräisiä ja vertauskuvallisia näkyjä, jotka tuntuvat aina jälkeenpäin paljastuvan enteiksi tulevasta. Pelnor ei ole uskaltanut kertoa tästä oudosta kyvystään kenellekään, sillä se ei ole missään nimessä luotettava - eikä ole ennenkuulumatonta, että moisen kyvyn takia on miehiä ja naisia teloitettu noitana!

Enneunia tai ei, niin joskus Pelnor kykenee aavistamaan tapahtumia ennakolta. Onko kyseessä soturin hienostunut selviytymisvaisto, tai jotain muuta...

Pelnor ei käytä alkoholia. Hän muistaa isänsä olleen paitsi palkkasoturi niin parantumaton juoppo, eikä kykene arvostamaan miestä joka juo mielensä ja ruumiinsa hunningolle; senkin ajan voisi harjoitella vaikka miekkailua - niin kuin Pelnor usein tekeekin.

Pelnor on Jaconian taitavimpia miekkamiehiä. Sodissa praedor on kuitenkin nähnyt taitavampienkin miesten kaatuvan, eikä yleensä käy taisteluihin, ellei usko kykenevänsä voittamaan tai puolusta taistelemalla jotain uskomiaan käsityksiä.

Pelnor muistelee haikeana rauhallisia iltoja kotitilallaan, rakastamansa nainen vierellään. Palaavatkohan nuo ajat koskaan? Pelnor usein pohtii värjötellessään viittansa vähäisessä suojassa kylmässä, sateisessa yössä.

Käytösmalli: Lainkuuliainen, kunniallinen mies, joka kuitenkin on viime aikoina kyseenalaistanut lakien hyödyllisyyden "oikean" ja "väärän" mittarina. Kapinalliset uskoivat olevansa oikeassa, vaikka tekivät lainvastaisesti, kun taas ylimykset, joilla oli laki puolellaan, tekivät kammottavia veritekoja; miten lait toimivat silloin, Pelnor pohtii. Entäpä hänen itsensä kohdalla; kuinka lait palvelivat Pelnoria, joka oli noudattanut lakeja koko elämänsä?

Etuja:
Ikä & kokemus 1
Pelnor on toiminut monenlaisissa tehtävissä, ja onkin hankkinut paljon taitoja, joita ei yleensä talonpojalta löydä.

Nopea 1
Pelnor on nopeampi, kuin mitä päälle päin näyttää; miekkailuharjoitukset ovat hioneet hänen refleksejään.

Rohkea 1
Pelnorin sisu on taottu teräksen kovaksi sodan kauhuissa, eikä monikaan asia entistä sheriffiä ja ruotumiestä pelota. Lisäksi Pelnorilla on tiettyä "välinpitämättömyyttä" omasta kohtalostaan.

Vaisto 4
Pelnor saa "tuntemuksia", jotka usein osoittautuvat tarkoiksi ja oikeiksi.

Haittoja:
Kunniallinen 1
Pelnor ei taistele epäreilusti kuin todella hvästä syystä. Hän ei myöskään syö sanaansa, ja pyrkii yleensä tekemään niin kuin hyvä tapa ja lait sanovat.

Oikku 1
Pelnor ei viinaan koske, ja suhtautuu alentuvasti ylenmääräiseen juopotteluun.

Pahamaineinen 1
Pelnor ei varsinaisesti ole lainsuojaton, tai pahamaineisuudessaan tunnettu, mutta Travanin eteläisillä seuduilla ja varsinkin kotiseutunsa lähettyvillä hänen ei kannata paljoa henkilöllisyydestään huudella.

Painajasia 1
Enneunet. Pelinjohtajan kanssa päätettävä kuinka toimivat pelissä.

Salaisuus 2
Enneunet. Pelinjohtajan kanssa päätettävä kuinka toimivat pelissä.

Tuntomerkki 1
Hermostuttavan vihreät silmät.

VMA 14, TRV 12, KTR 13, VLP 11, SIS 12, KAR 13

Vauriobonus +1, Veri-arvot 11/11/11/11, Syvä haava 8, Kantokyky: 325

Esiintyminen 11, Erätaidot 10, Haavojen hoito 7, Hiivintä 8, Hyppy & Kiipeily 8, Ihmistuntemus 11, Johtaminen 11, Kaupanhieronta 10, Kilvet 13, Kädentaidot 9, Lukutaito 8, Lyömäaseet 9, Metsästys 10, Miekat 15, Ratsastus 10, Sotataito 8, Tappelu 12, Veitset 11, Väistö 10.

Aseet:
Lyömämiekka + vyöhuotra (Taito 15, Vaurio 8, Pituus II/16, Paino 45)
Tikari + veitsituppi (Taito 11, Vaurio 4, Pituus III/16, Paino 8)
Kilpi (Taito 13, Vaurio 3, Pituus III/16, Kesto 4, Paino 50)

Suoja:
Nahkakyrassi (Suoja 4, Paino 30)
Nahkasuojat (Suoja 3, Paino 10)
Nahkasäärystimet (Suoja 3, Paino 20)

=> Taistelupaino 45+8+50+30+10+20=163 => +1n väistöön.

Muu omaisuus:
Olkalaukku [juomapullo, hiomakivi, sidetarpeita, tulukset, kukkaro jossa 85 hopearahaa ja 5 kuparirahaa].

Arvostelu: Wheel of Time, Book 12 - The Gatherin Storm (Robert Jordan & Brandon Sanderson)

Tätä kirjaa on odotettu melkein yhtä kauan kuin Martinin A Dance With Dragonsia - itse asiassa kirjaa jouduttiin odottamaan niin kauan, että alkuperäinen kirjailija Robert Jordan ehti kuolla ikävä kyllä vaikeaan sairauteen, ennen kuin ehti nähdä eeppisen kirjasarjansa valmistuvan. Nuoren polven fantasiakirjailija Brandon Sanderson valittiin kirjasarjan viimeisen osan päättäjäksi - tai tarkemmin sanoen viimeisten osien, sillä näillä näkymin Ajan Pyörän päätös on paisumassa kolmiosaiseksi. The Gathering Storm on näistä kolmesta ensimmäinen.



Product Description
Tarmon Gai’don, the Last Battle, looms. And mankind is not ready.

The final volume of the Wheel of Time, A Memory of Light, was partially written by Robert Jordan before his untimely passing in 2007. Brandon Sanderson, New York Times bestselling author of the Mistborn books, was chosen by Jordan’s editor---his wife, Harriet McDougal---to complete the final book. The scope and size of the volume was such that it could not be contained in a single book, and so Tor proudly presents The Gathering Storm as the first of three novels that will make up A Memory of Light. This short sequence will complete the struggle against the Shadow, bringing to a close a journey begun almost twenty years ago and marking the conclusion of the Wheel of Time, the preeminent fantasy epic of our era.

In this epic novel, Robert Jordan’s international bestselling series begins its dramatic conclusion. Rand al’Thor, the Dragon Reborn, struggles to unite a fractured network of kingdoms and alliances in preparation for the Last Battle. As he attempts to halt the Seanchan encroachment northward---wishing he could form at least a temporary truce with the invaders---his allies watch in terror the shadow that seems to be growing within the heart of the Dragon Reborn himself.

Egwene al’Vere, the Amyrlin Seat of the rebel Aes Sedai, is a captive of the White Tower and subject to the whims of their tyrannical leader. As days tick toward the Seanchan attack she knows is imminent, Egwene works to hold together the disparate factions of Aes Sedai while providing leadership in the face of increasing uncertainty and despair. Her fight will prove the mettle of the Aes Sedai, and her conflict will decide the future of the White Tower---and possibly the world itself.

The Wheel of Time turns, and Ages come and pass. What was, what will be, and what is, may yet fall under the Shadow.


About the Author

Robert Jordan (October 17, 1948--September 16, 2007), a native of Charleston, South Carolina, is was the author of the bestselling The Wheel of Time®, with millions of books in print.

Brandon Sanderson grew up in Lincoln, Nebraska. He teaches creative writing at Brigham Young University and lives in Provo, Utah, with his wife, Emily, and son, Joel.


Miten Sanderson on onnistunut täyttämään Jordanin jättämät suuret saappaat? Oma subjektiivinen mielipiteeni on, että helvetin hyvin; tarina kulkee tuoreella ponnella, mutta riittävästi Jordanin tyylille uskollisena, joten maailma ei varsinaisesti koe minkäänlaista "muutosta" tyylin osalta. Toki on huomattavissa, että uusi kirjailija on astunut remmiin (jotkut sanavalinnat ovat selkeästi toisen kirjailijan tuottamia, ja kaikenkaikkiaan tarinankerronta on joutuisampaa kuin aikaisemmissa kirjoissa keskimäärin), mutta ainakaan minä en pysty suoralta kädeltä erottamaan pieniä yksityiskohtia lukuunottamatta mikä on Jordanin kirjoittamaa tekstiä ja mikä Sandersonin - Jordan siis ehti kirjoittaa osan Ajan Pyörän tarinan päätöksestä ennen kuolemaansa.

Suurin muutos Sandersonin ja Jordanin välillä on nopeus; jo Jordanin viimeiseksi jääneessä kirjassa, Knife of Dreamsissa, kuljettiin jo selkeästi kohti Viimeistä Taistelua, mutta Sandersonin astuttua ruodiin tarina iskee uuden vaihteen silmään, ja juonta kuljetetaan jo yhdessä kirjassa ainakin minusta huomattavasti eteenpäin kuitenkaan kiiruhtamatta. Jordan käytti minusta aina liikaa aikaa tietyllä tavalla "turhiin" sivuhahmoihin, mutta Sanderson on karsinut sivuhahmoja kovalla kädellä, ja keskittyy nyt olennaisiin hahmoihin - erityisesti Randin ja Egwenen juonikuviot ja ponnistelut omilla saroillaan saavat positiivisessa mielessä runsaasti huomiota. Muista merkittävistä hahmoista Mat ja Perrin kulkevat omilla poluillaan kohti Tarmon Gai'donia, sivuhahmoista mieleen jäivät mieluisimpina Gawyn - Gathering Stormin perusteella tämä nuorukainen on noussut Ajan Pyörän kovien miekkamiesten kastiin jossain välissä, mikä on minulta jäänyt täysin huomaamatta - Siuan Sanche ja Gareth Byrne. Myös seanchaneiden parissa käytiin pariin kertaan, ja seanchanien ja Westlandsin asukkaiden kulttuurien erojen tarkkailu - esimerkiksi suhtautuminen enteisiin - nousi minulle tärkeäksi rooliksi.

Mieleni tekisi nostaa esille parhaimpia kohtauksia kirjassa, mutta sanottakoon vain, että The Gathering Storm oli mieluisa lukukokemus, ehdottomasti Ajan Pyörä -kirjasarjan parhaimmistoa. Jordanin tarina on siirtynyt hyviin käsiin, ja malttamattomana jään odottamaan seuraavia kirjan osia. Kirja oli minulle positiivnen yllätys niin kirjana, kuin Ajan Pyörä -sarjan osanakin; nyt tuntuu oikeasti siltä, että Rand ja kumppanit kulkevat kohti Shayol Ghulia ja Tarmon Gai'donia.

Jos arvosanan tälle haluaisi antaa, niin omalla kohdallani se nousisi sinne 9,5-10 hujakoille, sillä en keksi kirjasta oikeastaan yhtään moitteen sanaa. Matin tarinaa kuljettavat osuudet olivat ehkä tavanomaista tylsempiä, eikä hänen tai Perrinin kohdalla saatu samanlaisia "saavutuksia" kuin esimerkiksi Egwenen ja Randin kohdalla - mutta tämänkin "vian" kirja kyllä korjasi muuten mukaansatempaavilla tapahtumillaan; en muista koska viimeksi olisin saanut kylmiä väreitä kirjaa lukiessani, mutta The Gathering Stormin kohdalla värisin innosta useampaankin otteeseen.

Tässä oli Fantasiakirja!

Conan Barbaari Praedorin säännöillä

Älkää väittäkö, ettettekö olisi tätä joskus miettineet... Samoja piirteitä on hyvin paljon, maailma on tietyllä tavalla saman tyyppinen, ja sankarit ovat useammin miekkaa heiluttavia sotureita kuin loitsivia velhoja. Yritän ensinnä luoda Conanin hänen nuoruuden päivinään, kun hän vaelsi Aesirien kanssa sotaretkellä vanireja vastaan.

Conanin tausta on helppo; hän on selkeästi vuoristolainen (tarkalleen ottaen Cimmeria taitaa olla havumetsien peittämää mäkimaata, mutta vuoristolaisten aloitustaidot yms. sopivat häneen kohtuullisen hyvin), tavallisesta suvusta; hänen isoisänsä ollut vieraasta heimosta, joten hänen sukunsa ei voi olla kovin korkealla klaanin arvohierarkiassa, vaikka isä epäilemättä seppänä arvostettu onkin. Siispä:

Vuoristolainen pienestä suvusta.

Sitten meidän on päätettävä Conanin ominaisuudet. Perus 75 pistettä ei tälle elämää suuremmalle sankarille minun mittapuullani riittänyt, vaan ominaisuuksiin piti käyttää jopa 82 pistettä! Kenties enemmänkin olisi voinut käyttää, mutta tällä mentiin niin hahmo pysyy vielä toisaalta hyvin "praedormaisena".

Conanin ruumiinvoimat ovat aina kuvattu hänen henkisiä voimiaan mahtavampina, vaikka todellinen Conan ei mikään tyhmä lihaskimppu olekkaan. Päin vastoin - hän on neuvokas, rohkea ja viekas soturi ja lopulta kuningas. Tuskinpa hänen henkiset kykynsä kuitenkaan nuoruudessa suurempia olivat kuin hänen ruumiilliset saavutuksensa, joten tämä rivi kuvaa häntä mielestäni hyvin. Conan on tässä vaiheessa seikkailujaan jo osallistunut Venariumin taisteluun ja voittanut cimmerialaisten miehuuskokeessa härän, joten hänen voimansa ovat huomattavasti ikäistään suuremmat, vaikka eivät välttämättä vielä pohjoisen barbaarien keskuudessa yliluonnollisen suuret - vaikkakin keskivertoa suuremmat. Conanin vuoristolaistausta tuo hänen voimaansa +2, terveyteen +1 ja -1 valppauteen, jonka jälkeen rivi näyttää tältä.

Voima 18, Terveys 17, Ketteryys 13, Valppaus 11, Sisukkuus 14, Karisma 11

Seuraavaksi meidän on määriteltävä nuoren Conanin edut ja haitat.

Edut:
Kookas 2 (Nuoruudestaan huolimatta Conan on jo kookas ja voimiltaan kunnioitettava soturi), Rohkea 1 (Conan on tavallisia kuolevaisia sitkeämpi ja rohkeampi), Sitkeä 2, Kotiseutu 2 (Cimmerian maat), Nopea 1.

Haitat:
Nuori 4 (Conan on tuskin 18-vuotias, eikä ole vielä nähnyt erityisen paljon maailmaa), Kunniallinen 1 (sivistyneiden miesten lait eivät Conania kosketa, mutta hänellä on oma villi kunniakäsityksensä), Oikku 1 ("Kautta Cromin!"), Taikauskoinen 1 (barbaarina Conan on erityisen levoton kaikenlaisen taikuuden edessä), Äkkipikainen 1.

Nämä edut ja haitat kuvaavat omien muistikuvieni perusteella nuorta Conania varsin hyvin. Toki näissä on aina varaa rukkailla, mutta mennäänpä näillä.

Vauriobonus +2, Veri: 16/16/16/16, SyH: 10, Kantokyky: 450

Seuraavaksi taidot. Conan saa vuoristolaisuudestaan syntyperäisiä taitoja, joista monet ovat hänelle tärkeitä: kaikki taistelutaidot saivat luvan kohota varsin korkealle, samoin kuin hyppy & kiipeily (muistan jostain lukeneeni, että Conan ja cimmerialaiset yleensä olivat taitavia kiipeilijöitä). Erätaidot, kädentaidot, kovistelu ja uimataito saivat myös jonkin verran pisteitä. Lyömäaseet jätin hieman alemmaksi, kuin moni varmaan odottaisi, sillä muistaakseni Conanin "valittu ase" oli miekka, eikä nuori barbaari - vaikka kova soturi jo olikin - voi ihan kaikkea vielä osata yhtä hyvin kuin kokenut seikkailija, ja lopulta kuningas, vuosien päästä osaa.

Kilvet 10, Lyömäaseet 10, Tappelu 12, Väistö 13, Erätaidot 10, Hyppy & kiipeily 13, Kädentaidot 10, Kovistelu 10, Uimataito 9.

Syntyperäisten taitojen lisäksi Conanille täytyy ostaa joitain muitakin taitoja, erityisesti miekat-taito, sillä miekkamiehenä Conan on aina ollut taitava. Tässä vaiheessa Conan ei ole vielä juurikaan tutustunut kaupunkeihin ja sivistyneiden maiden tapoihin, mutta erätaidot ja oman heimon parissa opittavat taidot hän on jo oppinut.

Hiivintä 10, johtaminen 8, kielitaito 6, metsästys 10, miekat 15, sotataito 8, tarut & legendat 8, viettely 11.

Tämä rivi ei ehkä kuvaa parhaimmalla mahdollisella tavalla Conania (taitopisteet olivat loppua kesken), mutta meidän täytyy muistaa, että Conan on tässä vaiheessa vielä hyvin nuori. Vaikka hän on osallistunut sotaretkille ja heimonsa kokouksiin täysivaltaisena miehenä, ei hänen siltikään voi odottaa osaavan ihan kaikkea. Isoisältään hän on kuullut monia tarinoita, siitä tarut & legendat, ja viettely sai tulla mukaan sen perusteella, että Conanilla täytyy jokin keino olla niiden kaikkien vähäpukeisten naisten iskemiseen. Conanilla viettely-kuvaa siis luonteista "charmia", eikä niinkään taitoa puhua neitoja petiiinsä.

Tässä Conan siis varusteita vailla pelikelpoisena, nuorena barbaarina. Etuihin ja haittoihin voisi halutessaan lisätä esimerkiksi "aarre" (kypärä nuoruuskokeessa surmatun härän sarvilla), tai nuoruuden ottaa pois lisäpisteiden saamiseksi taitoihin.

Vuoristolainen pienestä suvusta.

Voima 18, Terveys 17, Ketteryys 13, Valppaus 11, Sisukkuus 14, Karisma 11

Edut:
Kookas 2 (Nuoruudestaan huolimatta Conan on jo kookas ja voimiltaan kunnioitettava soturi), Rohkea 1 (Conan on tavallisia kuolevaisia sitkeämpi ja rohkeampi), Sitkeä 2, Kotiseutu 2 (Cimmerian maat), Nopea 1.

Haitat:
Nuori 4 (Conan on tuskin 18-vuotias, eikä ole vielä nähnyt erityisen paljon maailmaa), Kunniallinen 1 (sivistyneiden miesten lait eivät Conania kosketa, mutta hänellä on oma villi kunniakäsityksensä), Oikku 1 ("Kautta Cromin!"), Taikauskoinen 1 (barbaarina Conan on erityisen levoton kaikenlaisen taikuuden edessä), Äkkipikainen 1.

Vauriobonus +2, Veri: 16/16/16/16, SyH: 10, Kantokyky: 450

Kilvet 10, Lyömäaseet 10, Tappelu 12, Väistö 13, Erätaidot 10, Hyppy & kiipeily 13, Kädentaidot 10, Kovistelu 10, Uimataito 9, Hiivintä 10, johtaminen 8, kielitaito 6, metsästys 10, miekat 15, sotataito 8, tarut & legendat 8, viettely 11.

Tausta 10 minuutissa

Pelaajille työkalu hahmojen tekoon. Lähde tässä.

The Ten-Minute Background

In an attempt to get all the information I need to create stuff from character backgrounds without having to continually push for information, I am asking that you create backgrounds the following way:

Step 1: Write 5 background and concept elements that you feel are important to your image of the character. These can be a concept overview, a list of important life events, a physical description, a personality profile...whatever you need to get an image in your mind. 5 is just a minimum...more elements are encouraged!

[Example: Martin Tenbones]

1) He is a former pirate and retired adventurer and now owns a tavern in the city of St. Clarice.

2) He is outgoing and charismatic, and attempts to keep abreast of all the local gossip and juicy secrets that pass his way, because he believes that knowledge is power.

3) He and his former adventuring band fought against the forces of the pirate captain Craven, who was a major lieutenant for the current Dread Pirate Hellbeard. He used the wealth that he acquired to build his tavern, but he sometimes worries that the pirates may one day decide to find him and extract revenge.

4) Though he is still friends with most of his former adventuring mates, some of them parted the group on bad terms. His girlfriend went back to the sea to fight pirates once more, but he received word that her vessel was taken by Hellbeard and believes she was killed. He mourns her death.

5) Although he is retired, he can be convinced to adventure again if he hears that Sasha (his lost love) may still be alive, or if he is contacted by the White Foxes during a crisis (see secrets).

Step 2: List at least two goals for the character. At least one of these goals should be one that the character has, while another should be one that you, as a player, want to see developed over the course of the game.

[Example]

1) I would like to see Martin reunited with his lost love and perhaps able to mend fences with some of his former adventuring buddies over the course of this campaign.

2) It would be cool to have Martin face and possibly defeat the Dread Pirate Hellbeard once and for all.

Step 3: List at least two secrets about your character. One is a secret the character knows, one is a secret that involves him but that he is not actually aware of yet. This will help me in creating plots that center around your character. I will also be creating a third secret which you as a player will not be aware of, so expect some surprises!

[Example]

1) Martin is a member of the White Fox Society, a secret society dedicated to keeping Coralton free of tyranny and evil, as well as keeping local governments honest. He provides information and rumors to them, but can be convinced to take a more active roll if pressed.

2) Sasha LeBell, Marin's lost love, is still alive. She was captured by the Dread Pirate Hellbeard and has been kept as his captive for all these years.

3) (Example of a secret I might make up about your character): Not only is Sasha alive, but also she has escaped captivity and killed Hellbeard. She has taken over his ship and crew, and has turned to piracy out of bitterness. She now IS the new Dread Pirate Hellbeard!

Step 4: Describe at least three people that are tied to the character. Two of them are friendly to the character, one is hostile. If you like, you can include an enemy of yours here as well, so I have an instant NPC nemesis to throw at you.

[Example]

1) Martin's friend Audric Cwellen was one of his adventuring mate. Audric, a holy warrior in the service of the Goddess of Love, is the leader of the local cell of the White Fox society, and provides Martin with information and adventure hooks.

2) Another of Martin's old traveling companions, Aubrey LeVaine, is not as helpful as Audric, because they quarreled over the love of Sasha, and Aubrey is still bitter about losing her to Martin. Still, he can provide some magical support if Martin can convince him to let go of his hate.

3) Yebin Thistledown is a strange little creature from the Feywild called a gnome. Martin met the gnome in the Shroudmist Forest and saved him from a pack of Howlers. The Gnome makes all sorts of alchemical items and gadgets, and loves collecting odd souvenirs and items, as well as "recreational herbs." He operates a bizarre patchwork shop in the Rue Angélique district.

Step 5: Describe three memories, mannerisms, or quirks that your character has. They don't have to be elaborate, but they should provide some context and flavor.

[Example]

1) Martin remembers growing up in a tavern as a young boy, helping his mother with the cooking. This started his own interest in the culinary arts.

2) Martin remembers the panic he felt when he discovered that the ship he signed on to was a pirate ship after a brutal attack on a merchantman. He vividly recalls the smell of blood and burning timbers.

3) Martin often recalls the goodbye kiss he gave Sasha when she left him. No kiss he's had since ever compares to that memory.

[design notes for the example character] Martin began life as an atypical barkeep. He was a retired adventurer, but still young and vigorous enough to accompany the party on their adventures. His tavern became the party's base for a while, until the BBEG of the game let off a necromantic bomb that killed most of the townsfolk and turned the town into a Zombie Apocalypse nightmare. Martin survived, and he turned into a secondary character for one of the players as he became more important to the ongoing storyline. Most of his background came from this transition from NPC to part-time PC. After the campaign reboot, Martin returned to his role as the barkeep of the party's favorite hang-out, but the players like him enough that he might return to adventuring status in the future.

Praedor: Palonin ehtoovuodet

Vuosi 514 Valiarin aikaa, toukokuu

Jaakko kirjoitti kerrassaan mainion pätkän hahmonsa Palon Reysin tuntemuksista ja kokemuksista Fallonin ja Palonin seikkailujen jälkeen.

Palon heräsi jälleen omaan vaienneeseen parkaisuunsa, hiestä märkänä sydän pedon lailla hakaten. Cantar makasi yhä hänen vierellään tottuneena miehensä yöllisiin kohtauksiin. Palon nousi istumaan sänkynsä reunalle ja antoi suudelman vaimolleen, joka käänsi hänelle kylkeään ja jatkoi uniaan. Hän kyyristyi sänkynsä päätyyn nojaten kyynärpäillään polviinsa ja piteli päätään.

” Lastentappaja” , ääni oli kuiskannut hänen unessaan. ”Hirviö!” Ääni kuului joskus hänen vaimolleen, joskus hänen lapsilleen. Joskus ääni oli tuntematon, kuin kaiku monen verhon takaa, juuri ja juuri puheeksi tunnistettava. Hänen painajaisensa olivat voimistuneet viime aikoina Palonin asetuttua aloilleen entisen Skelligin maaherran kivestä rakennettuun mäkilinnaan. Unissaan Palon oli usein nuorena poikana taistelukentällä palkkasoturijoukkionsa mukana. Joskus hän saattoi haistaa palavien kotien tuhkat ja mädäntyvien ruumiiden tuoksun vielä herättyäänkin. Kuolleet toverit heräsivät eloon vain kuollakseen yhä uudelleen ja uudelleen yö toisensa jälkeen. Samat raakuudet ja epäinhimilliset teot toistuivat aina Palonin painuttua maate. Murhattujen lasten viattomat silmät tuijottivat suoraan hänen sieluunsa syyttävästi joukkohautojen pohjalta. Hän tunsi syyllisyyttä hyvästä onnestaan ja toivoi sisimmässään, että voisi ottaa tovereidensa paikan tuonpuoleisessa vaientaakseen äänet. Palon yritti turhaan tukahduttaa äänet hukuttamalla ne ja itsensä viinaan. Unet kävivät yö yöltä yhä todentuntuisemmiksi, minkä johdosta hänen oli päivä päivältä kasvatettava humalatilaansa.

Palon nousi ylös sängynpäädystä ja käveli alastomana pöydän ääreen, jossa puolityhjä viinikannu odotti häntä. Hän täytti pikarinsa ja kumosi hapettuneen viinin sisälleen yhdellä siemauksella ja laski tyhjän astian takaisin pöydälle varovasti yrittäen olla herättämättä vaimoaan ja vastasyntynyttä pienokaistaan. Palon puki päälleen yökaapunsa ja käveli kammarin tulisijalle kohentamaan tulta, joka oli hiipumassa. Kuu valaisi pihamaan kelmeällä valollaan ja Palon jäi tuijottamaan tiluksiaan ikkunasta.

Sota Tutusin ja Holrusin välillä oli yhä käynnissä vaikkakin aselevon jatkamisesta vielä peltojen kylvämisen ajaksi kovasti puhuttiin. Maalaiset olivat toiveikkaina palailleet tiluksilleen kuultuaan huhuja ”Kantaskin ja Miradin pelastajien” asettumisesta näille lakeuksille. Fallon ja Palon saivat kuitenkin toistaiseksi olla lääneineen rauhassa, sillä Holrusia kiinnosti enemmän eteläinen Tutus joenvarren kauppareitteineen kuin palanut ja raiskattu pohjoinen maa. Tulisi aika jolloin Palonin olisi taas vastattava kuninkaan sotakutsuun. Olipa linnaan palannut jokunen entisen herran palvelijoistakin, jotka tahtoivat elää kotiseudullaan, ja Palon toivotti heidät tervetulleiksi, vaikkakaan hänellä ei olisi varaa maksaa heille muutamaan vuoteen sodan viedessä suuren osan hänen varallisuudestaan, mutta he saisivat osansa, kunhan tilanne rauhoittuisi. Asiat olivat kuitenkin hyvin ja lisää varallisuutta Palon sai majoittaessaan matkalaisia tiluksilleen, sillä olihan hänen maansa melko vilkkaan kauppareitin läheisyydessä. Huolia Palonilta ei kuitenkaan puuttunut, sillä olihan Curarim-kultti vannonut kostoa hänelle ja Fallonille, mutta ystävät Mustassa huoneessa ja varkaiden killassa takaisivat pienen etumatkan.

Palon tunsi tarvetta täyttää viinimaljansa ja päätti kavuta alas parveltaan hakemaan lisää viiniä keittiöstä. Portaat alas horjuttuaan hän näki alakerran hallin seinällä miekkansa Miehensurman roikkumassa tulisijan valaistessa sen kiiltävää pintaa. Miekka oli ”lainassa” nytten jo kaatuneelta Jarec Sobriukselta, joka oli ollut matkakumppanina Fallonin ja Palonin matkoilla etelässä. Palon täytti viinikannunsa ja käveli lastensa makuukammarin ovelle. Huone oli tyhjä, sillä Palon oli lähettänyt poikansa Perronin ja tyttärensä Lisin Fallonin linnaan lukuoppiin, sillä tulisi aika jolloin Perronin olisi hallittava isänsä läänitystä, eikä hänestä lukutaidottomana moukkana siihen olisi. Palon tiesi sisimmässään, että hänestä aika pian jättäisi ja Perronin aika tulisi jatkaa.

Hän käveli miekkansa luokse, nosti sen pois seinältä telineestään ja piteli sitä kädessään punniten sen painoa. Miekka kädessään hän tunsi olonsa taas turvalliseksi. Oli kuin menneisyyden demonit häipyisivät jonkin eläimellisemmän ja alkukantaisemman pedon ottaessa ohjakset. Hän tajusi tuolloin, että hänen paikkansa oli taistelukentällä. Taistelun tuoma verenkuohunta olisi ainoa, mikä toisi hänelle rauhan. Parempi oli kuolla tulessa, kuin hiipua hiljalleen alkoholismin kynttilän kärventäessä elämänlankaa. Ei hänenlaisensa moukka muunlaista osaa voisi ansaitakkaan. Hän ei osaisi hallita päällään, hän hallitsi miekallaan. Sota teki taas tulojaan.

15. Praedor-sessio: Ja he elivät elämänsä loppuun asti...

Vuosi 513 Valiarin aikaa, marraskuu - Vuosi 514 Valiarin aikaa, helmikuu

Kurarimin kultin velho Alman oli kuollut, ja demoniritareilla oli nyt kaksi palaa Pirunsydän -amuletista. Circolin velhojen tutkimukset olivat kuitenkin paljastaneet, että amuletti oli yksinkertaisesti liian vaarallinen säilytettäväksi edes demoniritareiden hallussa, joten demoniritarit olivat päättäneet, että turvallisinta olisi tuhota kaksi amuletinpalasta, ettei Pirunsydäntä koskaan voisi koota sen täyden voiman vapauttamiseksi. Tuhoaminenkaan ei ollut täysin yksinkertaista, sillä pirstaloitunakin amuletin voima oli riittävä aiheuttamaan Jaconialle riittävän vakavan uhkan; turvallisinta oli palauttaa amuletti ulottuvuuteen, mistä se sai voimansa - kuolleiden kuolemattomien ulottuvuuteen, Tuonpuoleiseen.

Seikkailijoilla oli edessään siis matka Kirotulle maalle etsimään Villin taikuuden aluetta, josta löytyisi avonainen portti Tuonpuoleisen ulottuvuuteen. Tällaisen löytyminen Kirotulta maalta oli kuin neulan etsiminen neulasuovasta, mutta onneksi demoniritarit tunsivat Farrigniasta entisen praedorin, joka huhujen mukaan tiesi yhden portin Kirotulta maalta, joka vaikutti yhteydeltä Tuonpuoleiseen. Trelaus lähti saattamaan seikkailijoita Farrigniaan Vernan jäädessä järjestemään neuvotteluja Tutusin ja Holrusin välille.

Matka Farrigniaan läpi kylmän talven ei ollut helppo, varsinkaan kun talvi oli hurjempi kuin kukaan tiesi Pohjois-Jaconian leudommalla seudulla olleen miesmuistiin (talvi oli lähes yliluonnollisen ankara). Farrigniaan päästiin kuitenkin välikohtauksitta, ja Trelauksen lähtiessä järjestelemään seikkailijoiden matkaa Kirotulle maalle suuntasivat seikkailijat etsimään entistä praedoria nimeltään Jondal, joka hoiti seikkailijoille jo tutuksi tullut Punaisen rukoilijasirkan kievaria.

Entinen praedor, miespaimentolaisten maagisilla kuoriaistatuoinneilla merkitty alkemisti, joka antoikin seikkailijoille tärkeitä neuvoja Kirotulla maalla ja Villin taikuuden alueiden läheisyydessä kulkemisessa. Hänen tärkein neuvonsa oli: "Älkää menkö sinne", mutta sitä seikkailijat eivät ikävä kyllä voineet totella.

Matka vaikutti kuitenkin sen verran vaaralliselta, ja nopea perääntyminen tehtävän jälkeen hyvin tarpeelliselta, joten Fallon halusi demoniritareiden tekevän hänelle palveluksen; tarinoissa velhojen kerrottiin pystyvän ihmeisiin, joten Modredin huoneen ritari halusi demoniritareiden järjestää jonkun velhon loitsimaan hänelle uuden jalan. Trelaus suostui ja mysteerinen velho saapui kohta parantamaan raajarikon ritarin; loitsu oli menestys, joskin lopputulos oli yllättävä; ritarille kasvanut jalka muistutti enemmän hirviömäisen pedon, kuin ihmisen jalkaa.

Fallonin totutellessa uuteen raajaansa Palon kävi etsimässä Farrignian varkaiden killalle työskentelemään jääneen Jon Johranin, jolle hän antoi tehtäväksi järjestää jonkun viemään kukkarossa painavat kultarahat Tutusissa odottavalle perheelle. Jon suostui tähän, mutta varoitti, että Farrignian varkaiden killan uusi päällikkö "Karju" etsi seikkailijoita - mutta kukaan ei tiennyt miksi. Pian tämä kuitenkin saatiin selville, sillä Jonin käytyä varoittamassa seikkailijoita uudelleen Farrignian varkaat tulivat etsimään seikkailijoita ja Karjun puheilla käytiinkin.

Karju paljastui kookkaaksi ja varsin raa'aksi mieheksi, joka potki juuri jonkun alaisensa kylkiluita kun seikkailijat tuotiin hänen puheilleen. Karju paljastui seikkailijoille kiitolliseksi; elleivät nämä olisi tappaneet ensin Mandar Tusrania ja tämän jälkeen Arelia ei Karju olisi koskaan noussut varkaiden killan johtoon. Toisaalta varkaiden killan arvovalta oli kärsinyt pahasti Fallonin ja Palonin urotekojen saatossa, joten kaikkien kannalta olisi parempi, ellei heitä enää nähtäisi Farrigiassa. Sopiin tunnuttiin pääsevän, mutta juuri poistuessaan seikkailijat tajusivat, ketä Karju oli hakkaamassa henkihieveriin. Miehen päässä oli säkki, mutta Karju mainitsi miehen nimen: Jon.

Jon, joka oli ollut uskollinen ystävä ja Kantaskissa rohkea sotilas, ei ollut ansainnut kurjaa loppua varkaiden killan käsissä, joten haettuaan Mustasta huoneesta apua seikkailijat murtautuivat illan tullen kiltataloon vapauttamaan vanhaa ystäväänsä. Seikkailijoiden nopeasti kehittelemä suunnitelma toimi, ja jälleen Farrignian varkaiden kilta oli ilman päällikköä - kolmatta kertaa seikkailijat surmasivat killan johtajan. Jon löydettiin hengissä, ja neuvokkaat seikkailijat päättivät, että enää koskaan kilta ja seikkailijat eivät joutuisi kahnauksiin: Jon pistettiin killan johtoon, ja vuoristolaissoturi Jorumin johtamille palkkasoturijoukoille lähetettiin sana Tutusiin: Farrignian varkaiden killasta heille löytyisi töitä.

Kun välit varkaiden killan kanssa oli lopullisesti selvitetty, saattoivat seikkailijat suunnata musta kissa Jaronin vahvistamina kohti Kirottua maata tuhoamaan amuletinpalaset. Matkan aikana todistettiin talven poikkeuksellista ankaruutta, ja kuultiin susienkin käyneen röyhkeiksi alueilla, joissa näitä petoja ei oltu nähty miesmuistiin. Mukana kannetut amuletinpalaset saivat heidät näkemään painajaisia, mutta sitkeät seikkailijat selättivät tämänkin vaivan vain tajutakseen, että Sisämeren luona heitä odotti uusi ongelma: hämmästyttävän kylmän talven myötä Sisämeri oli jäätynyt, eikä laivakyydistä itään - millä suunnalla tarvittu Villin taikuuden alue oli - ollut toivoa.

Seikkailijoilla ei ollut muuta toivoa, kuin lähteä ylittämään jäätynyttä vesialuetta jalkaisin. Tämän vaivalloisen, kostean ja kylmän taipaleen aikana tavattiin niin etelästä paenneita saaristolaisia (Hallan herran heräämisestä ja Valkoisen suden ajasta puhuvat barbaarit kertoivat kyläänsä hyökätyn) kuin myös Puujalka-Cormanina tavattu Artanten ritari, jota avustettiin ritarin ristiretkellä syvyyksien petoa, Baba-Jagathia vastaan. Jäänpinnalle houkuteltua, mustekelamaista hirmua onnistuttiin haavoittamaan, mutta vielä vanhan ritarin täytyisi jatkaa epätoivoista sotaansa petoa vastaan, sillä kuollut hirmu ei ennen pakoaan takaisin meren syvyyksiin.

Sisämeren ylitettyään seikkailijat keräsivät Piperiassa varusteita, ja suuntasivat vihdoin kohti Borvariaa ja paikkaa, jonne Jondal oli heidät neuvonut. Matka sujui tapahtumaköyhänä, mutta Kirotulla maalla sitten jouduttiinkin kohtaamaan paitsi Tuonpuoleisen ulottuvuuden henkiset kauhut, niin myös varsin todelliset ja tappavat elävät kuolleet, jotka Tuonpuoleisen portista tihkunut Villi taikuus oli herättänyt henkiin. Loppujen lopuksi seikkailijat kuitenkin osoittautuivat voitokkaiksi ja tuhosivat paitsi amuletin niin seuranneen räjähdyksen myötä kenties myös aukiolleen portin; tästä he eivät voineet olla varmoja, sillä Kirotun maan vaarojen uhmaaminen uudelleen tuntui tarpeettomalta. Heidän tehtävänsä oli suoritettu, ja Pirunsydämen täydellinen mahti oli hävitetty.

Farrigniaan palattuaan seikkailijat saivat demoniritareiden kiitoksen ja lupaukset ikuisesta ystävyydestä, ja myös uutist Jonin ja Jorumin vallasta Farrignian alamaailmassa lämmittivät mieltä. Uutiset pohjoisesta kuitenkin kertoivat sodan Koilis-Tutusin rannikkoseuduista edelleen jatkuvan, mutta osa Holrusin valloittamista alueista sentään oli saatu neuvoteltua takaisin Tutusille. Sota Holrusia vastaan jatkuisi epäilemättä ensi kesänä, mutta Fallon ja Palon olivat saavuttaneet jo paljon: he olivat demoniritareiden ystäviä, Tutusin valtakunnan puolustajia ja oman lääninsä hallitsijoita - ja heidän vihollisistaan suurin osa oli maan mullissa. Kurarimin kultti kantoi heille epäilemättä kaunaa, mutta tuskinpa hekään uskaltaisivat käydä demoniritareiden ja velhojen suosiosta nauttivien rikkaiden maanomistajien ja sankareiden kimppuun.

Fallon ja Palon palasivatkin tyytyväisinä uusiin koteihinsa Itä-Tutusin läänityksillä, eikä Fallonin riita isänsä kanssa enää paljon painanut uuden läänityksen ja oman sukulinjan perustamisen rinnalla (perijäksi tuli hengissä hämmästyttävästi selkkauksesta jos toisestakin selvinnyt "palveluspoika" Kandar). Seuraavana vuonna entiset praedorit auttoivat valtakuntaansa Holrusin valloittamien alueiden takaisinvaltaamisessa, mutta Pirunsydämen amuletin ympärille kietoutunut kampanja oli nyt päättynyt.

Hämmästyttävää kyllä: Fallon ja Palon selviytyivät nauttimaan voitoistaan!

Kerrassaan mahtavaa saada pitkästä aikaa kampanjan juoniarkki tyydyttävään päätökseen ilman, että homma keskeytyy syystä tai toisesta. Viimeinen seikkailu sisälsi yllättävän vähän taistelua, mutta ne vähät taistelut mitä käytiin olivatkin sitten kokeneiden ja taidoissaan tappavien seikkailijoiden hallintaa. Mielestäni homma toimi, eikä yhden pelaajan, Ollin, lisäys kesken session ainakaan kauaa haitannut. Ikävä kyllä Olli ei välttämättä saanut kampanjan viimeisestä pelikerrasta paljon irti, mutta toivottavasti mielenkiinto heräsi edes sen verran, että hän eksyy toiseenkin kertaan pelailemaan.

Jaakko ja Juho kirjoittavat ilmeisesti vielä pienet selvitykset Palonin ja Fallonin kohtaloista, mutta minun osaltani tämä oli tämän kampanjan viimeinen lokimerkintä. Jotain "Jaconian maailmankirja"-pätkiä toki saatan kirjoitella, kunhan inspiraatio vain iskee.

Eli kiitoksia kampanjalokeja seuranneille kärsivällisyydestä silloinkin, kun oma tarinankuljetus ei ole ollut sitä kaikkein johdonmukaisinta. Näitä on ollut ilo kirjoitella, kun on tiennyt että ainakin joku näitä on seurannut. Kaiken kaikkiaan sanoisin, että hyvä kampanjahan siitä loppupeleissä tuli.

Blogi ei tule kuitenkaan missään tapauksessa kuolemaan; ensi viikolla pelaamme ilmeisesti Juhon johtamaan Stalker-tieteisroolipeliä, ja varmaan siitä pitää näin ensimmäistä kertaa kokeiltuna jotain tuntoja ylös kirjoitella. Sen jälkeen on taas mahdollisuudet avoinna, ja lokimerkinnät ja satunnainen paasaaminen sen kuin jatkuvat...

Persian tuli - idän ja lännen ensimmäinen taistelu (Tom Holland)

Pari vuotta sitten luin Tom Hollandin Rubikonin, mutta sen jälkeen unohdin koko kirjailijan, vaikka teos minua puhuttelikin. Synti ja häpeähän moinen "unohtaminen" oli, sillä Holland edustaa mielestäni Peter Englundin kaltaisten historiantutkijoiden kanssa sitä historioitsijoiden kaartia, joka ei tyydy vain raportoimaan tutkimuksia ja lähdeteoksiaan, vaan onnistuu tekemään historian merkkitapahtumista mielenkiintoisen - lähes kaunokirjallisen - tarinan, jota on ilo lukea.

Kuvaus:

Viime vuonna ilmestynyt Rubikon saa Tom Hollandilta arvoisensa seuraajan. Rooman tasavalta ei ole ainoa antiikin aikakausi, joka on saanut jälkimaailman silmissä myyttiset ja ratkaisevat mitat; sitä ovat - ja vähintään yhtä suuressa määrin - myös Kreikan kaupunkivaltioiden ja Persian väliset persialaissodat.

Henkeäsalpaavan tyylikkäästi ja vetävästi kerrottu tarina kattaa siis Ateenan demokratian haparoivan synnyn, sen nousun kukoistukseen - ja Persian imperiumin uhan. Sitä seurasivat kreikkalaisten uhma ja lopulta Marathonin taistelu, Leonidaan spartalaisten kaatuminen Thermopylaissa ja Salamiin ratkaiseva voitto. Noiden tapahtumien kaikuja löytyy kaikkien länsimaiden sota- ja sankarimyyteistä, eikä ihme: Holland todistaa, että ilman kreikkalaisten voittoa nykyään ei olisi olemassa sellaista poliittista kokonaisuutta kuin länsi.

Tom Holland on brittiläinen historioitsija, joka on kirjoittanut useita romaaneja sekä tietokirjoja. Vuonna 2006 suomeksi ilmestynyt Rubikon oli myyntimenestys ja sai ylistävät arvostelut niin Suomessa kuin kansainvälisilläkin markkinoilla. Holland on myös toimittanut antiikin kirjailijoiden teoksia BBC:n ohjelmiin sekä toiminut antiikin historiaa käsittelevien TV-dokumenttien asiantuntijana. Hän asuu Lontoossa vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa.

Vaikka näkökulma lännen ja idän konfliktin juurien löytämisessä jo Antiikin kreikan ja Persian välisestä köydenvedosta ei taidakaan enää erityisen tuore olla, niin Holland tuo mielestäni oman panoksensa näkökulmaan mielenkiintoisella selvityksellään "idän ja lännen ensimmäisestä taistelusta". Teoksessa selvitetään niin Persian imperiumin, Spartan Peleponnesoksen ylivallan kuin Ateenan maineikkaan demokratiankin muodostuminen, ja näiden toisistaan aluksi "irrallisten" tapahtumien muodostama ketju, joka johti lopulta persialaissotina tunnettuun konfliktiin.

Holland esittää mielestäni loistavasti persialaissodat ja niihin edeltäneet tapahtumat kriittiseksi taitekohdaksi, joka mahdollisti sellaisen poliittisen kokonaisuuden kuin lännen synnyn. Erityisesti Persian synty oli minulle tuore - ja mielenkiintoinen aihe.

Sujuvasti kirjoitettu kirja mielenkiintoisesta aiheesta. Hyvää lukemistoa!

Jaconian maailmankirja: Karumin kummun perintö

Tämä Tutusin historiaa valottava teksti alkoi alunperin yrityksenä keksiä "siisti tarina" Karumin kummuksi nimetylle mäelle Tutusin rajakukkuloilla. Siitä tuli kuitenkin jotain ihan muuta. Toivottavasti jotkut saavat tästä jotain irti, ja toivottavasti kukaan ei löydä "virheitä" liittyen Jaconian oikeaan historiaan. Yritin pysyä lähteille mahdollisimman uskollisena - niiden tietojen valossa, mitä me Jaconian historiasta tiedämme.


Jaconian sisällissodan päätyttyä ja viimeisenkin velhoruhtinaan sorruttua eivät velhot enää julkisesti sekaantuneet kuolevaisten asioihin, vaan jättivät Jaconian politiikan kuolevaisten kuninkaiden leikkikentäksi. Toki kuolemattomat salaisesti – ja demoniritareiden muodossa julkisestikin – edelleen ottivat osaa Jaconian elämään, mutta pääasiassa he pysyttelivät Circolin muurien suojassa, ja rajoittivat sekaantumisensa kuolevaisten politiikkaan nuorten velhojen harteille, jotka eivät vielä olleet etääntyneet liiaksi ”tavallisen väen maailmasta”.

Julkisesti velhot jättivät Jaconian hallinnon kuolevaisille, mutta jopa kuolemattomien joukosta löytyi edelleen niitä, jotka näkivät velhojen velvollisuutena ja oikeutena Jaconian hallitsemisen kuninkaina ja ruhtinaina. Tutusissa, joka Warthin rajalla sijaitsevana valtakuntana oli aikoinaan joutunut kärsimään oman osansa velhojen loitsujen vaikutuksista ja velhoruhtinaiden mielivallasta, kerrotaan legendaa yhdestä tällaisesta vallanhimoisesta velhosta: Karum Kernasista.


Jaconian sisällissodasta oli kulunut jo satoja vuosia kun Katovuosina tunnettujen vuosien jälkeen, vuonna 313, Tutusin hallitsijoiksi nousi pitkän Mada-suvun dynastian jälkeen Carelin huone. Carelin huone oli Tutusissa yhtä maineikas, kuin Valiar Madan perilliset, joten vallan siirtyminen ei aiheuttanut suurta vastustusta Tutusin ylimystön tai rahvaan parissa. Lisäksi Mada-suvun hallinto oli jo jakanut Hyviä vuosia seuranneiden katovuosien aikana verisesti valtakuntaa kilpaileviin, lähes sisällissodan partaalla tasapainotteleviin ryhmittymiin. Carelin huoneesta noussut ensimmäinen kuningas, Terias, onnistui kuitenkin neuvottelemaan kaikkien yllätykseksi ja iloksi ryhmittymien välille kompromissin, jonka myötä tilanne rauhoittui.

Terias Carelin aikaa muistellaan edelleen Tutusissa hallitsijana, joka palautti lähes Hyvien vuosien aikaisen menestykse. Kuningas Terias Carelin johdossa valtakunta menestyi, sivistys kukoisti ja hyvinvointi oli kaikkien eikä vain rikkaiden oikeus – tai niin ainakin tarut sanovat. Lisäksi Teriasta pidettiin aatelistaustastaan huolimatta aina kansanmiehenä, joka oli kotonaan yhtä lailla hovissa kuin maatilallakin, ja tarinoissa kerrotaan Teriasista osallistumassa pääkaupungin lähimaatilojen töihin kädet savessa – se, kuinka paljon näistä tarinoista on totta, on tietenkin kyseenalaista. Kuitenkin paljon Holrusissa kehitetystä modernista maanhoidosta otettiin Teriasin aikana käyttöön myös Tutusissa.

Carelinin huoneen hallintokauden merkittävimpänä konfliktina pidetään Kuolleen jumalan kirkon valtaannousua ja sen myötä nousseita levottomuuksia. Teriasin hallinto suhtautui uuteen uskontoon maltillisesti, mutta Kuollutta jumalaa suosien, sillä uuden hallitsijan arvovaltaa luonnollisesti tuki uuden uskonnon idea vanhan tekemisestä tietä uudelle. Artanten kirkkoa ei kuitenkaan erityisen voimakkaasti vainottu, mikä toisaalta nosti ristiriitoja Tutusin hallitsijan ja Kuolleen kirkon papiston välillä.


Teriasin ikääntyessä pelättiin, että Carelin huoneen aikaansaama rauha kuitenkin päättyisi, sillä kuninkaalla oli kaksi poikaa, Caibur ja Barad. Terias oli tehnyt pojista vanhemmasta, Caiburista, perillisensä ja Tutusin kruununprinssin, mutta oli antanut nuoremmalle pojalleen Baradille valtakunnan tärkeimpiin alueisiin kuuluvat läänitykset etelässä. Terias toivoi, että vahva itsehallinto Idamarin herttuana pitäisi nuoremman pojan tyytyväisenä ja turvaisi rauhan Carelin huoneen seuraavien polvien aikana.

Kun kuningas Terias sitten kuoli vuonna 349 Valiarin aikaa, näytti aluksi kuninkaan suunnitelma kantavan hedelmää: Barad keskittyi hallitsemaan Idamarista itäistä ja eteläistä Tutusia, kun taas Caibur hallitsi vuodet 349-354 V.a. pohjoista ja länttä kuninkaana.

Caiburilla oli paljon isänsä hyvinä pidettyjä ominaisuuksia; hän oli rauhantahtoinen ja taitava neuvottelija, ja hänen onnistuikin luoda Mada-hallinnon aikana tulehtuneet välit Suniaan lähes tyhjästä uudelleen. Kuningas Caiburin aikana alkoi myös kahden valtakunnan lähentyminen toisiinsa, ja tämä lähentyminen ja ylimysten läänitysten omistus molemmin puolin rajaa on jatkunut aina näihin päiviin saakka.

Kotimaassa Caiburilla ei kuitenkaan ollut samanlaista asemaa rakastettuna hallitsijana, kuin hänen isällä Teriasilla oli ollut. Hän vietti paljon aikaa pohjoisessa, Sunian hovissa, mikä heikensi hänen asemaansa rahvaan keskuudessa; Terias oli ollut aina kansanmies, kun taas Caibur oli etäinen ja kylmä hallitsija. Myös aatelisto tunsi asemansa heikoksi, kun pohjoisen ”vieraat” saivat omistuksia usein jopa kotimaan aateliston kustannuksella – tosin samanlaisissa tunnoissa oltiin myös Suniassa, kun tutusilaiset saivat maalahjoituksia heidän naapureistaan, mutta Suniassa kuningashuone kuitenkin onnistui säilyttämään vahvan asemansa.

Idamarissa herttua Barad huomasi, mihin päin tuulet tulisivat puhaltamaan. Hänellä oli monia Caiburillekin periytyneitä ominaisuuksia, kuten kyky neuvotella ja löytää kaikkia osapuolia miellyttäviä sovintoratkaisuja, mutta etelään ”sidottu” Barad oli myös ansainnut jo isänsäkin nauttiman maineen kansanmiehenä, minkä lisäksi rajakahnaukset holrusilaisten aatelisten kanssa olivat tuoneet hänelle mainetta suurena soturina. Yhä useampi pohjoisenkin aatelinen katseli mietteliäänä etelän suuntaan, ja Barad päätti käyttää tilaisuutta hyödykseen. Hän alkoi kuiskutella pohjoisen aateliston korviin, että kenties kuningas ei arvostanut heitä tarpeeksi, kun taas uusi kuningas voisi hyvinkin nähdä heidän arvonsa. Kun Caiburille ei ollut vielä syntynyt perillistä, oli selvää, kuka tämä uusi kuningas tulisi olemaan…


Kuiskuttelut yltyivät lopulta puheeksi vallankaappauksesta, jotka kantautuivat jo Suniassa oleskelevan Caiburinkin korviin. Veljensä petollisuudesta raivostunut Tutusin kuningas kokosi sunialaisten ja itselleen vielä uskollisten Tutusin aatelisten tuella sotajoukon ja suuntasi etelää kohti kukistaakseen kapinan ennen alkamistaan. Joukko oli sen verran suuri, että vielä valmistautuvat Baradin kapinalliset olisivat olleet hyvin tukalassa tilanteessa – ja herttua Baradin kohtalo olisi ollut varmasti hyvin epämiellyttävä.

Tuntui kuitenkin, että kohtalo puuttui peliin. Kuningas Caibur nimittäin sairastui yllättäen, ja kuoli vain viikkoa etelään suunnanneen armeijan aloitettua marssinsa. Tästä äkillisestä sairastumisesta kiersi monenlaista tarinaa. Yksi suosituimpia oli, että kuningas oli suuttunut niin kovasti veljensä petoksesta kuullessaan, että oli miekkansa, Tutusin kansallisaarteen Tutusin terän, esiin tempaistessaan leikannut itselleen haavan, joka oli tulehtunut. Toinen suosittu väite oli, että itse Artante oli rankaissut kansansa hylännyttä kuningasta rutolla. Myös Baradin lähettämästä myrkyttäjästä kuiskittiin.

Totuutta kuningas Caiburin kuolemasta ei saatu koskaan selville, mutta lopputulos oli selvä: Barad Carel oli nyt ainoa laillinen vallanperijä. Ei kulunut kauaa, kun pohjoisessa Caiburille uskollisena pysyneet joukot vannoivat jo uskollisuuttaan uudelle kuninkaalle, ja kansakin vaikutti tyytyväiseltä kun kuningas vaihtui. Ennustettiin jo, että Terias Carelin hallitsijakauden vauraus oli aivan nurkan takana ja Carelin ensimmäisen kuninkaan suuruuden ja vaurauden aika palaisi.

Historiankirjoissa Barad Carelin aika (vuodet 354–358 V.a.) muistetaan kuitenkin kurjuuden ja surun aikakautena, joka katkaisi Teriasin hallinnon vaurauden. Barad, jota pidettiin isänsä kaikkien hyvien ominaisuuksien perijänä, tuntui muuttuvan lähes silmissä joksikin muuksi, ja on lähes ironisen huvittavaa, kuinka Terias Carel, Tutusin hienoimpiin kuuluva hallitisija, saattoi tuottaa niin kurjan vallanperijän, kuin Baradin.

Oli kyse sitten kaunasta Caiburin puolelle jääneitä aatelisia kohtaan, tai jonkinlaisesta syyllisyydentunnosta veljensä pettämisestä, tuli Baradista nopeasti hyvin epäluuloinen hallitsija, joka hallitsi rautaisella nyrkillä valtakuntaansa; monet Caiburille uskollisena pysyneet aateliset kuolivat epäilyttävissä olosuhteissa, Suniassa asustelevat Tutusin aateliset saivat varsin selväsanaisia viestejä, ettei kotimaahan ollut enää tulemista ja sunialaiset aateliset taas karkotettiin takaisin kotimaahansa. Nämä karkotukset ja epäilyttävät kuolemat vaurastuttivat kruununhuonetta, mutta toisaalta suututtivat aateliston.

Myös Artanten papiston Barad onnistui suututtamaan syrjäyttämällä Artanten uskonnon täysin Kuolleen jumalan uskonnolla ja korottamalla neuvonantajakseen tuntemattoman kirjanoppineen, Karum-nimisen Kuolleen jumalan papin. Yhä enemmän Baradin hallinnosta tuntui kuitenkin jäävän tämän mystisen papin harteille, kunnes itse kuningasta pidettiin pikemminkin lemmikkikarhuna, kuin hallitsijana; vaarallisena ja arvaamattomana, mutta häkissään muiden vietävänä.

Rahvaan suosio oli Baradin hirmuhallinnon viimeinen toivo, mutta kun kuningas käänsi ankaran katseensa myös talonpoikien Teriasin aikana saamiin oikeuksiin, eivät enää edes maalaiset tyytyneet odottamaan Ceralin huoneen seuraavaa hallitsijaa. Ylimystö ja Artanten papisto houkuttelivat maalaiset kapinaan, ja useita läänejä niin etelässä kuin pohjoisessakin irtautui Tutusin valtaistuimesta. Aluksi Baradin uskollisten joukkojen onnistui kukistaa verisesti nämä kapinat, mutta jos kuningas oli uskonut hirmutekojen pelottavan muut niskuroijat takaisin ruotuun, oli hän pahasti väärässä. Seitsemän Tutusin maineikkaimpien ylimyssukujen perillistä nousivat ”nukkekuningasta” vastaan, ja johdattivat joukkonsa hyökkäykseen Tutusin ja Holrusin rajakukkuloille asemiin asettunutta kuningasta ja hänen joukkojaan vastaan.


Kapinallisia johti itsensä kuninkaan kaukainen sukulainen, Ceralin erään sivuhaaran perillinen, Darenos nimeltään. Edes Darenosin ei ollut onnistunut houkutella nimellään riittävästi joukkoja, että kapinallisilla olisi ollut määrällisesti mitään mahdollisuuksia hyvissä asemissa odottavia kuninkaallisia joukkoja vastaan – varsinkin kun Baradilla sanottiin olevan käytössään velhona pidetyn Karumin taikavoimat. Darenos ja kuusi muuta kapinan johtajaa keksivät kuitenkin suunnitelman: yön laskeuduttua he iskivät salakavalasti suoraan vihollisarmeijan sydämeen toivoen surmaavansa Baradin ja tämän lähimmät neuvonantajat ennen kuin armeija ehtisi toimia.

Tarinoissa kerrotaan seitsemän vapauttajan urhoollisesta taistelusta hirviökuningasta ja hänen kätyreitään vastaan; kolme kapinajohtajista sai taistelussa surmansa, mutta verenvuodatuksen päätyttyä myös kuningas Barad makasi kuolleena suuren telttansa lattialla, ja Darenos Carel huudatettiin sekä kapinallisten että kuninkaallisten joukkojen edessä kuninkaaksi.

Miten Darenos onnistui sieppaamaan kuninkuuden näin helposti vakiintuneelta, joskin raakuudestaan tunnetulta, vihatulta ja pelätyltä kuninkaalta? Yksi syy oli ainakin Darenosin häikäilemättömyys. Ennen kuin kukaan ehti tajutakaan, oli Barad kuollut ja Darenos oli nostanut vielä verisen kruunun omaan päähänsä. Epävarmuus oli suuri, ja kun Darenos vielä lupasi palauttaa kaikki Baradin kumoamat oikeudet, julistukset ja lait, niin useampi oli tyytyväinen kuin tyytymätön uuteen kuninkaaseen. Suosiotaan jo kymmeniä vuosia kasvattaneen Kuolleen jumalan kirkon asemaan Darenos ei uskaltanut kuitenkaan puuttua – millä oli uuden kuninkaan tulevaisuuden kannalta vakavia seurauksia.

Toinen syy, mikä nosti Darenosin suosioon, oli kuningas Baradista yhtäkkiä versonut huhu, joka tunustettiin pian totuutena: todellinen kuningas Barad oli kuollut jo vuosia sitten, pian valtaannousunsa jälkeen, ja hänen tilallaan oli hallinnut paha velho Karum Kernas, jonka aseman Kuolleen jumalan pappina oli ollut vain kulissia. Tarinan mukaan vallanhimoinen velho oli taikavoimillaan auttanut ensin kuningas Baradia surmaamaan Caiburin, ja sitten kun uusi kuningas oli valittu, oli velho pakottanut kuninkaan tuomaan velhon hoviin pappina. Tämän jälkeen kuningas oli jossain välissä surmattu, ja Karum oli ottanut hänen paikkansa. Tämän johdosta paikka, jossa kuningas Barad surmattiin, tunnetaan vielä tänäkin päivän Karumin kumpuna, eikä esimerkiksi Baradin kumpuna kuninkaan kuoleman merkiksi, tai Darenosin kumpuna uuden kuninkaan merkiksi. Joskus sitä kutsutaan kuitenkin myös Kuolleen kuninkaan kummuksi.


Kuinka paljon tästä tarinasta on totta? Vielä tänäkään päivänä kirjanoppineet eivät ole siitä varmoja. Tarinaa kuitenkin tukee Caiburin nopea kuolema ja se, että hoviin saapunut pappi Karum katosi ennen Karumin kummun tapahtumia, eikä häntä enää koskaan nähty.

Se kuitenkin tiedetään varmasti, että kauaa Darenos ei tarinansa varjolla hallinnut; syystä tai toisesta Circolin velhot ja demoniritarit matkustivat joukolla Tutusiin selvittämään tilannetta. Darenosin tarina ja oikeutus kruunuun julistettiin nopeasti valheeksi, ja vallananastaja karkotettiin – ja huhujen mukaan surmattiin samalla kun velhot ja demoniritarit kävivät voimalla Kuolleen jumalan kirkkoa vastaan. Osaksi tähän Tutusin tapahtumiin puuttumiseen vaikutti varmasti vuosina 358–359 käydyt velhojen sodat Kuolleen jumalan papistoa vastaan, mutta myös muista motiiveista kuiskittiin; olivatko velhot matkustaneet Tutusiin kostamaan yhden velhojen omista surmanneelle Darenosille?

Jotkut pitivät velhojen toimia Tutusissa muinaisen sopimuksen vastaisena velhojen sekaantumisesta kuolevaisten asioihin, mutta Farrignian tuella toimineet demoniritarit ja circolilaiset joukot rauhoittivat tilanteen. Asia myös painettiin villaisella kun velhot ja demoniritarit perääntyivät Tutusista rangaistuaan Darenosia valheistaan – Kuolleen jumalan kirkon aiheuttamat levottomuudet muualla Jaconiassa vaativat enemmän heidän huomiotaan.

Tämä kuolemattomien jyrkkä toiminta kuitenkin herätti esimerkiksi Holrusissa näihin päiviin asti jatkuneita epäluuloja velhoja kohtaan, ja huhut pappi Karumin velhoudesta jäivät ikuisiksi ajoiksi osaksi Tutusin kansantarustoa; vielä tänäkin päivänä useimmissa tarinoissa Karum Kernasia kutsutaan ”velhokuninkaaksi” ja hänen ja kuningas Baradin hahmot ja persoonallisuudet sekoittuvat keskenään.

Carelin huoneen kolmen sukupolven mittaiseksi jäänyttä dynastiaa seurasi sunialaisista Mada-hallitsijoista periytyvän hallinnon kausi, jonka aikana Rauhan vuodet alkoivat ja suhteet pohjoiseen, itään ja etelään vakiintuivat niiden nykyiseen muotoon: rauhalliseen yhteiseloon Sunian kanssa, riitoihin Holrusin kanssa ja epätoivoiseen liittolaisen etsimiseen Farrignian suunnalta. Sunian Mada-sukuisten hallitsijoita edustavan kuninkaan kuoltua vuonna 470 V.a. ilman perillistä palasi valtaan Farrignian Riivattua ruhtinasta pakeneva Merion Mada, jonka perustama kuningassuku hallitsee Tutusia vielä tänäkin päivänä. Nykyinen kuningas on Delaron Mada, jonka merkittävimpiin tukijoihin kuuluu ironisesti Ceralin suvun merkittävintä selvinnyttä haaraa edustava Edekin herttua Isgimnur.