Metsästäjän polut 4: Matka unien altaalle

Tällä kertaa olin pelaajan puikoissa Jadarilla.

9 Matka Unien altaalle

Kului jälleen muutama päivä, jotka lepäilimme maillani. Mestarin kohtalo vaivasi edelleen Olavia, sillä tämä tuntui nukkuvan varsin kehnosti, eikä paljoakaan kanssamme aikaa viettänyt, vaan vaelteli Ilvanstarin saloilla. En nähnyt häntä oikeastaan kuin ilallisella sekä aamuharjoituksissamme.

Metsästäjä oli selvästi vaikuttunut asetaidoistani, sillä annoin yhteisissä aseleikeissämme yhtä paljon takaisin kuin hänkin.

"Sinä olet pian valmis Kokeeseen, jos metsästäjän polku sinua edelleen houkuttelee", Olav eräänä aamuna erityisen rankan aseharjoituksen jälkeen mainitsi.

"Vaatiiko metsästäjäksi ryhtyminen jotain kokeita?" kysyin hämmästyneenä. Olin ajatellut heidän olevan samanlaisia kuin muidenkin seikkailijoiden – rohkeita sotureita ja velhoja, jotka olivat sattuneet vain perustamaan järjestön kenties toisiinsa yhteyttä pitääkseen tai toisiaan suojellakseen. Kokeiden kaltaiset pääsyvaatimukset vihjasivat, että Metsästäjien kilta olikin paljon järjestäytyneempi kuin olin ajatellutkaan.

Olav vahvisti päätelmäni. "Metsästäjät valitaan Caer Waronissa kokeen jälkeen, jossa hakija on osoittanut olevansa riittävän taitava selviytyäkseen erilaisista tehtävistä, joita kohtaamme. Emme halua ketä tahansa käyttämään nimeämme ja tahraamaan mainettamme taitamattomuudellaan. En kuitenkaan epäile, ettetkö sinä kokeista selviäisi, minkä jälkeen juot seremoniallisen juoman ja saat metsästäjän riipuksesi."

Muistin Olavin aikaisemmin näyttämän miekkamiestä esittävän riipuksen ja nyökkäsin. Olin otettu, että Olav piti minua metsästäjien taitojen veroisena, ja kieltämättä ajatus salaperäisestä järjestöstä kiehtoi mieltäni.

Elämämme alkoi juuri palata mukaviin eli tylsiin rutiineihinsa, kun Ruuk ilmoitti, että olimme saaneet kuninkaalta vihdoin kirjeen.

Parahin paroni Ilvanstar. Hänen majesteetillinen korkeutensa, Idän valo ja Tuhannen ristiretken tekijä Antheias Rhusando kutsuu teidät Rohalia Lattarin oikeudenkäyntiin, esiintymään ja tarvittaessa todistamaan - omalla näkökannallaan - oman sekä mestari Tuulentekijän näkökannan rikoksen vakavuuteen Pyhän Rederin päivänä. Ilmoittautuminen puoli tuntia ennen oikeuden istuntoa.

Pyhän Rederin päivään oli vielä puolitoista kuukautta, eli kiirettä kuningas Antheias ei Lattarien suvun hädän kanssa ainakaan pitänyt. Epäilemättä kuninkaalla oli kuitenkin monta tärkeää asiaa hoidettavanaan ennen yhden paronisuvun oikeudenkäyntiä asiassa, joka loppujen lopuksi ei valtakuntaa juurikaan koskettanut.

"Meidän on syytä palata Merieniin ja kertoa Roderickille ja Rohalialle oikeudenkäynnistä", Olav sanoi, ja Lisella oli samaa mieltä. Päivien venyessä viikoksi sisareni oli alkanut suhtautua nuivemmin minuun ja vieraaseeni, eikä salannut mielipidettään. Niinpä päätimme lähteä heti seuraavana aamuna taas Merieniä kohti.

Ikävä kyllä matkamme alkoi huonoissa merkeissä – kaatosateessa. Alkukesän lämpö oli hellinyt meitä useita päiviä, joten yllättävä koiransää maistui varsin kitkerältä. Olav tosin huomautti, että tähän mennessä onnemme oli aina ollut sidoksissa säähän; mitä kurjempi sää oli ollut, sitä paremmin me olimme menestyneet. Olihan Olav pelastanut minutkin Varthin raunioista mitä kurjimmassa kaatosateessa ja myrskyssä.

Olav oli oikeassa, vaikken mielelläni Varthin vankeuttani muistellutkaan. Nyt oli aika suunnata kohti uusia – ja toivottavasti menestyksekkäämpiä – seikkailuja.

Kuljimme ensin itään Mustan kukon majatalolle, mistä Suuri kauppatie johti meidät etelään Merieniin. Matkamme sujui välikohtauksitta, emmekä kohdanneet muita vastoinkäymisiä kuin kurjan sään, joka onneksi muuttui hieman armeliaammaksi Merieniä kohti siirtyessämme.

Roderick ja Rohalia piilottelivat edelleen Lattarien metsästysmailla, mutta täysin toimettomina he eivät olleet pysyneet. Vaihtaessamme tietoja kävi selväksi, että Mustan tulen kultti oli myös vihaisten henkien ja haamujen hyökkäyksien takana, sillä tutkiessaan asiaa Rohalia oli löytänyt samanlaisen tunnuksen kuin Saumael Sordspur oli kantanut: mustaliekki punaisella pohjalla.

Rohalian pyytäessä meitä auttamaan asian selvittämisessä en voinut kieltäytyä. En tiedä, olisiko Olav ollut yhtä innokas sekaantumaan asiaan, josta ei välttämättä palkkaa olisi luvassa, mutta ainakaan hän ei vastustellut, kun lupasin matkustaa Rohalian ja Roderickin puolesta muinaiselle, salaperäiselle lähteelle, jota Rohalia kutsui Unien altaaksi. Rohalian kuvauksen perusteella se vaikutti jonkinlaiselta ennenäkyjä tarjoavalta, lumotulta paikalta, joka kenties voisi auttaa meidät seuraavien johtolankojen äärelle.

Roderick ei selvästikään ollut vakuuttunut Rohalian suunnitelmasta, ja syykin kävi nopeasti selväksi. Matka Unien altaalle ja paluu takaisin Merieniin kuluttaisivat nimittäin nopeasti käytössämme olevat puolitoista kuukautta ennen kuninkaallista oikeudenkäyntiä, ja voisi hyvinkin olla, että myöhästyisimme, jos matkalla sattuisi jotain odottamatonta. Rohalia kuitenkin vakuutti, että matka olisi mahdollinen, joten lähdimme kohti pohjoisia Lumihuippuvuoria jo seuraavana päivänä.

Lumihuipuille päästyämme meidän tuli etsiä käsiimme Orihim ja Kantsam Tulikaste -nimiset kääpiöveljekset, jotka osaisivat neuvoa tien Unien altaalle. Lattarien suvulle tutut kääpiöt asuivat Krainin saleista muuttaneiden Khalakornin kääpiöiden lähellä levittäytyvissä Khalorin raunioissa, sillä ilmeisesti Orihim oli huonoissa väleissä sukunsa kanssa. Meidän matkatessamme pohjoisen Rohalia ja Roderick koettaisivat selvittää Mustan tulen kultin liikkeitä, joiden jäljille olisi kenties mahdollista päästä esim seuraamalla Ezra-nimistä haltianeitoa, jonka olimme Olavin kanssa pelastaneet vähän aikaa sitten. Haltianeidon kohtalo vaivasi minua edelleen, ja olisi hyvä, jos Rohalia ja Roderick voisivat pitää tätä silmällä.

Kaiken kaikkiaan matka Lumihuipuille vei meiltä lopulta kolme viikkoa, ja pysyimme vain hädin tuskin aikataulussa, jolla ehtisimme vielä takaisin Merieniin oikeudenkäyntiin. Maanteiden vaarallisuus paljastui meille ohittaessamme Merienin pohjoispuolisilla rajamailla useita savuavia kylien raunioita, joiden ympärillä levittäytyvistä jäljistä päätellen oli liikkeellä ollut poikkeuksellisen ahnaita örkki- ja hiisijoukkoja. Onneksi emme itse noita ryöväreitä kohdanneet. Tramelissa, pohjoisen merkittävien kauppateiden risteyksessä, jouduimme viettämään muutaman päivän, sillä olin matkalla sairastunut sitkeään kuumeeseen, eikä matkaa ollut järkevää jatkaa, ennen kuin tervehtyisin.

Tramelin pohjoispuolella ohitimme lukuisia pyhiinvaeltajien joukkoja sekä pyhiä paikkoja, sillä seudulla sijaitsi lukuisia uskonnollisia, apua tarvitseville tarjoavia temppeleitä, kuten esimerkiksi maineikas Mielenrauhan temppeli, jonka munkit hoitivat sairaita ja saarnasivat rauhan ja rakkauden puolesta samalla kun harjoittivat erikoisia aseettoman ja aseellisen taistelun muotoja. Näillä seuduin tiet olivat rauhallisia ja Tramelin tunnuksia kantavien sotilaiden valvomia, joten matka sujui joutuisaan.

Tramelin pohjoispuolella merkittävä etappimme oli Crissosin pyhä kaupunki. Lukuisille jumalille pyhitetyssä, Lutecian pappisvaltakunnna pyhässä kaupungissakaan emme kuitenkaan säästyneet ongelmilta, sillä pelastettuani erään nuoren papittaren sekaannuimme pyhäinjäännösten salakauppaan, joka piti meidät kaupungissa lukuisia päiviä. Selkkauksen jälkeen lähdimme kaupungista majatalo ja salakuljettajien kiltatalo edelleen savuten, ja sydäntäni painoi tuore sydänsuru jouduttuani jättämään ensimmäisen suuren rakkauteni kaupunkiin.

Näiden koettelemusten jälkeen Lumihuiput alkoivat kuitenkin hiljalleen kohota tien päässä edessämme. Näillä seuduin kohtasimme lukuisia ankarailmeisten ja hampaisiin asti aseistautuneiden kääpiöiden suojelemia karavaaneja, joiden teräsvahvikkeiset vankkurit jättivät syvät urat pehmeäpohjaisiin teihin. Olav mainitsi näiden karavaanien kuljettavan kaikkialla Thranilin mailla arvostettuja kääpiöaseita aina lännen Ithamariin, Kultaisen kämmenen ja paladiinien kaupunkiin saakka.

Jos pitkästä ja vaivalloisesta matkasta jotain erityistä hyötyä oli, niin ainakin huomasin että olin huomannut omien erätaitojeni parantuneen. Kykenin sietämään paremmin matkan rasituksi, ja vaikka en Olavin kaltainen mestarieränkävijä ollutkaan, uskoin kulkevani luonnossa taitavampana kuin ennen. Tämän tyytyväisyydekseni myös Olav vahvisti.

Viimeisellä etapillamme ennen Lumihuippuja ja Khalorin raunioita jouduimme vaeltamaan koskemattomissa ja vähän kuljetuissa erämaissa. Olavin taidot suojelivat meitä onneksi suurimmilta vaaroilta, mutta jo pelkästään yksi tiellemme osunut jätti oli koitua kohtaloksemme. Vielä näinäkin päivinä tunnen, kuinka kylkeäni kylmillä ilmoilla aristaa tuon hirviön iskujen jäljiltä. Näimme jätin lisäksi myös useiden petojen ja hirviöiden jälkiä. Vaikka olin uskonut, että Merienin rajaseutu oli kesytöntä aluetta, nyt opin, että pohjolassa moiset vaarat olivat vielä arkipäiväisempiä. Epäilemättä pohjanväen sitkeä maine oli ansaittu.

Lopulta kapusimme Lumihuippujen alimpia rinteitä ylöspäin kotkien kirkaisujen säestäminä. Korkean vuoristolaakson reunalta saatoimme ihailla syvää, rosoreunaista halkeamaa, jonka viereisellä harjulla kohosi kovia kärsinyt, mutta edelleen jylhä ja raskastekoisen näköinen rakennelma, Khalorin rauniolinna.

Lähestyimme raunioita varovasti, sillä Rohalia oli varoittanut meitä tämän alueen monista vaaroista. Eipä aikaakaan, kun raunioista kuului nariseva ääni, joka vaati meitä kertomaan, kuka kulki Khalorin raunioissa. Olav mittaili ympäristöämme, kunnes nyökkäsi kohti edessämme kohoavaa porttiholvia, jonka varjoissa seisoi pitkäpartainen, rääsyiseen kaapuun verhoutunut mies, jonka silmät tuikkivat hullusti. Tuskin ehdimme esitellä itsemme, kun kaapuniekka vaati meitä todistamaan kelvollisuutemma ja komensi kaksi haarniskoitua hahmoa kimppuumme.

Seuratessamme kahta luonnottoman kömpelösti lähestyvää hahmoa tajusimme, ettei noiden haarniskoiden sisällä ollut ketään. Jokin salaperäinen loitsu oli herättänyt kaksi teräksistä kuorta henkiin ja nyt nuo kaapuniekan palvelijat ryntäsivät meitä kohti nyrkit ojossa. Niiden teräksen peittämät nyrkit iskivät murskaavalla voimalla, kuten sekä minä että Olav saimme todistaa, kun taas niiden haarniskat tuntuivat sietävän koviakin iskuja minun miekastani sekä Olavin kirveistä.

Olavin kirveiden murskaavat iskut tekivät tehokkaampaa vahinkoa eläviin haarniskoihin, mutta toisaalta minun ketjupanssarini ja topattu alusnuttuni suojasivat hieman paremmin vastustajiemme nyrkiniskuilta. Olimme joka tapauksessa molemmat mustelmilla ja naarmuilla, kun Olav löi taistelun päätteeksi oman vastustajansa valonvälähdyksen säestämänä, ja haarniska romahti elottomiksi palasiksi maahan.

Olimme luonnollisesti raivoissamme pitkäpartaiselle huru-ukolle, joka ryntäsi taikahaarniskoidensa luo melkein kyyneleet silmissään. Ennen kuin ehdimme rankaista häntä aiheettomasta hyökkäyksestä, ilmestyi raunioista kaksi kääpiötä – Tulikasteen veljekset.

Orihim oli iäkkäämpi kääpiö. Vaikka hänen parrassaan oli enemmän harmaata kuin vaaleaa, ja hänen hiuksensa olivat vetäytyneet takaraivolle, oli hän edelleen varteenotettavan näköinen vastus. Katsam oli kääpiöveljeksistä nuorempi, ja hänen ruskeat hiuksensa oli leikattu hurjannäköiseksi harjaksi päälaelle. Hurja oli myös pistävä ja epäluuloinen katse kääpiön silmissä.

"Keitä olette te, jotka lähestytte Khalorin raunioita ja meidän kotiamme?" vanhempi kääpiö kysyi äänellä, joka kuulosti toisiaan vasten raapivilta kiviltä.

"Selittäkää te mieluummin, miksi usutatte kaikenmaailman taikakaluja viattomien matkalaisten niskaan", tokaisin takaisin kimpaantuneena ja heristin miekkaani kohti partaniekkaa ja tämän kääpiötovereita.

Vanha kääpiö ei kuitenkaan näyttänyt olevan pahoillaan tuhahtaessaan ja kohauttaessaan olkiaan. "Meillä Tulikasteen kääpiöillä on lukuisia vihollisia. Jugo teki työtä, josta hänelle on maksettu, suojellessaan meitä taikuudellaan. Me emme teitä tänne ole pyytäneet, emmekä tiedä, millä asioilla liikutte. Kertokaa siis nimenne ja asianne."

Kun mainitsimme Rohalia ja Roderick Lattarin, Orihim rentoutui, mutta Katsam pysyi epäluuloisena.

"Vai tarvitsee Rolla-tyttö apuamme. Ikävä kyllä voi olla, ettei meistä ole apua", Orihim sanoi ohjatessaan meitä sisälle raunioihin. Hän kertoi, että örkkijoukkio oli asettunut laakson siihen osaan, jossa myös Unien allas sijaitsi. Vaikka örkit eivät todennäköisesti olleet löytäneet lumottua paikkaa, sinne pääseminen tulisi kuitenkin olemaan kova koettelemus, sillä örkkijoukon päällikkö Groma Kor-Don oli armoton ja juonikas vastustaja, joka vihasi Tulikasteen veljeksiä vähintään yhtä paljon kuin nämä häntä. Mutta olimme tulleet jo näin kauas, emmekä aikoneet kääntyä Olavin kanssa takaisin.
Pelikerran mielenkiintoisin ja haastavin osa oli pelinjohtajan antama tehtävä kertoa, miten pitkä matka Merienin kaupungista pohjoisille Lumivuorille tapahtuisi. Tämä oli vapaamuotoista tarinan kerrontaa, johon päätin kirjata ylös romanssin ja salakuljettajien kohtaamisen Crissoksesta. Siitä voisi ehkä joskus kirjoittaa oman tarinansa.

Seuraavalla pelikerralla olen taas itse puikoissa, ja Olav saa ottaa päähahmon aseman, kun lähdemme tutkimaan Unien allasta.