tiistai 30. kesäkuuta 2015

Metsästäjän polut 3: Mustaa tulta Merienissä

Olin tällä kertaa pelinjohtajana, mutta koska Jadar oli mukana seikkailussa, päätin kirjoittaa tapahtumat ylös, ettei jatkumoon tule aukkoja.

7 Uusi tehtävä

Olimme palanneet mailleni odottamaan, koska pääsisimme Merienin kuninkaan puheille. Olimme nauttineet ansaitusta levosta Lattarien jahdin ja lähimetsän koettelemusten jälkeen, mutta tiesimme, että pian maantie kutsuisi jos ei minua, niin ainakin Olavia. Metsästäjänä hän ei viihtynyt pitkään yhdessä paikassa.
Kohtalolla oli kuitenkin jo meidän varallemme seuraava synkkä koettelemus.
"Portilla on vieras, hyvä herra", tilanhoitaja Amana Ruuk tuli ilmoittamaan. Palvelijan äänestä kuuli, että hän piti vierailua epätavallisena, ja syykin selvisi, kun hän lisäsi: "Vieras haluaa tavata mestari Tuulenkaatajan."
"Sana on siis kiirinyt, että Olav on täällä meidän joukossamme", päättelin ja vilkaisin omaan viinipikariinsa keskittynyttä metsästäjää. Olavin ilme oli kuitenkin valpastunut. Hän näytti jo arvailevan, mistä vierailussa mahtoi olla kyse. "Tuokaa hänet sitten ripeästi tänne!"
Ruuk toi pian rotevan, kaljupäisen ja tuuheapartaisen vieraan luoksemme. Mies oli pukeutunut matkalaisen käytännöllisiin vaatteisiin, mutta hänen nuttuaan koristava rintamerkki kiinnitti heti huomioni. Rintamerkki kertoi hänen olevan jonkun tärkeän suvun palvelija, ja hetken muisteltuani tunnistin kultaisin kannuksin varustetun, miekkaa kantavan ritarin Sordspurin paronisuvun merkki. Sordspurin tilukset levittäytyivät koiliseen Merienistä tärkeiden kauppateiden ja kalastusvesien lähistöllä, ja paroni Maksilian olikin varsin äveriäs ja vaikutusvaltainen mies pääkaupungissamme.
Vieras palvelija kumarsi minulle, mutta tunnisti kyllä heti, kenelle hänen viestinsä oli tarkoitettu.
"Oletteko te Olav Tuulentekijä, metsästäjä?"
Olav nyökkäsi ja nousi tervehtimään palvelijaa. "Oikein arvattu. Millä asialla hyvä herra liikkuu?"
"Olen Rolf, Sordspurin paroni Maksilianin palvelija, ja tuon isännältäni kirjettä", palvelija vastasi ja kaivoi nuttunsa taskusta pienen käärön. Olav otti käärön kulmiaan rypistäen vastaan, rikkoi sinetin ja luki pikaisesti viestin. Hänen ilmeensä synkistyi, mitä pitemmälle hän viestin sanoja luki.
"Näyttää siltä, että paronilla on minulle tehtävä – ja tämä on sellainen pesti, että minun pitää se vanhan ystävän tähden ottaa", Olav sanoi lopulta luettuaan viestin loppuun. En ollut tällaista ilmettä aikaisemmin metsästäjän kasvoilla nähnyt – se oli huolta.
Metsästäjä selitti nopeasti, mitä kirjeessä oli lukenut. Paroni Maksilian Sordspur halusi pestata hänet arkaluontoiseen tehtävään. Toinen metsästäjä, Olaviakin aikoinaan opettanut Woden Sudenkaataja oli suositellut Olavia paronille siinä tapauksessa, että Woden itse ei saisi tehtävää hoidettua.
Olav kääntyi katsomaan Rolfia. "Onko Woden kadonnut tätä paronin tehtävää suorittaessaan?"
Palvelija nyökkäsi synkkänä. "Paroni odottaa meitä Mustan kukon kievarissa."
Olav katsoi minua. "Minun on lähdettävä katsomaan, mitä paroni haluaa. Apu voisi kelvata."
Virnistin. Uusi jännittävä seikkailu metsästäjän kanssa kelpasi kyllä!

Mustan kukon kievari kohosi Merienin ja pohjoisen Tramelin kauppakaupungin välillä kulkevan tien varrella. Kukko oli komea kievari – melkein kuin pieni kartano kivisine päärakennuksineen sekä lukuisine aittoineen ja talleineen matkalaisille. Se oli paitsi Tramelin ja Merienin välillä liikkuvien kauppiaiden myös metsästäjien suosima levähdyspaikka. Nytkin kievariin astuessamme meitä tervehti mitä kirjavin asiakaskunta, sekä asiakkaiden seassa vaelsi paljastaviin mekkoihin verhoutuneita tarjoilijattaria hymy huulillaan ja kuohuavat oluttuopit käsissään. Näimme äveriäitä kauppiaita silkeissään ja turkiksissaan, tavallisia matkalaisia vaatimattomissa villanutuissaan ja myssyissään sekä nahkaan ja teräkseen verhoutuneita, tarkkasilmäisiä miehiä miekat vyöllään ja kädet vapaina ja valmiina tekemään väkivaltaa. Metsästäjiä.
Rolf vilkuili hetken ympärilleen ennen kuin johdatti meidät nurkkapöytään, jossa istui laiha, ehkä kuusissakymmenissä oleva hienostuneesti pukeutunut mies, joka mittaili meitä viilein silmin. Hänellä oli pitkät, harmaat hiukset ja kaksintaisteluarpi kasvoissaan. Hän osasi siis todennäköisesti käyttää komeaa, pitkää miekkaa, joka nojasi seinään hänen takanaan.
"Te olette siis Olav Tuulentekijä", vanhus sanoi tervehdykseksi Olaville ja nyökkäsi. "Mestari Sudenkaataja puhui teistä paljon hyvää."
"En ole kuullut Wodenista vuosiin, paroni. Missä hän on?" Olav vastasi ja istuutui omine lupineen pöytään vastapäätä paronia.
"Hän oli suorittamassa minulle erästä arkaluontoista tehtävää, kun katosi. En uskaltanut selvittää asiaa teille kirjeessä sen tarkemmin, vaan halusin tavata teidät henkilökohtaisesti." Paronin viileä katse siirtyi minuun, ja silmissä näkyi epäluuloa. "Kuka on tämä komeasti pukeutunut nuorukainen seurassanne?"
Esiteltyään minut Olav kehotti paronia kertomaan tarkemmin, mistä oli kyse. Paronin tarina olikin varsin synkkä. Jokin Merienin muinaisista katakombeista kavunnut hirviö oli siepannut hänen poikansa Saumaelin ja raahannut tämän maan alle. Woden oli lähtenyt etsimään poikaa, mutta oli kadonnut. Nyt paroni halusi Olavin lähtevän etsimään Saumaelia – tai kostamaan paronin perillisen kuoleman.
"Jos löydätte poikani kuolleena, toivoisin teidän tuovan hänen sukusormuksensa takaisin. Se on tärkeä perhekalleus, jonka toivoisin saavani muistoksi pojastani."
Paroni hallitsi tunteensa hyvin. En olisi osannut arvata, että hänen poikansa oli kadoksissa, ellen olisi sitä hänen suustaan juuri kuullut.
"Rolf oli paikalla, kun poikani siepattiin. Hän näyttää teille paikan, jonne hirviö vetäytyi, ja kertoo, mitä tietää hirviöstä."
Paronin palvelija näytti kiusaantuneelta, ja avasi suunsa selvästi vastentahtoisesti. Hän oli ollut Saumaelin kanssa Ruttolassa, Merienin huonompiosaisella alueella, kun hirviö oli iskenyt. Se oli raahannut nuorukaisen paikalliselle hautausmaalle ja kadonnut jonnekin maan alle. Hirviö oli ollut ihmisen kokoinen ja muotoinen, mutta sillä oli ollut limainen, suomujen peittämä iho, lepakkomaiset korvat ja hyönteismäiset silmät.
Sen enempää minä kuin Olavkaan emme tunnistaneet Rolfin kuvausta, mutta metsästäjä ei näyttänyt tarkempia tietoja tarvitsevan, vaan nyökkäsi.
"Mitä nopeammin lähdemme Merieniin, sitä nopeammin löydämme poikanne – ja Wodenin."

8 Merienin hautaholvit

Rolf saattoi meidät Merieniin ja Ruttolan pahamaineiseen kaupunginosaan. Hän ei juurikaan matkan aikana ollut puhunut, eikä vaikuttanut halukkaalta selvittämään yksityiskohtia, mitä oli tehnyt paronin pojan kanssa kyseenalaisessa kaupunginosassa.
Aikanaan Ruttola oli ollut kauppiaiden ja alemman aateliston suosima asuinalue, mutta kolmekymmentä vuotta sitten kaupungissa riehunut rutto oli muuttanut kaiken. Tauti ei ollut jäänyt vain köyhempien kaupunginosien murheeksi, vaan jopa Ruttola, joka tunnettiin silloin Miekkakatuna, oli kärsinyt rutosta. Kaupunki oli joutunut kaaoksen valtaan, ja mieltään osoittavat kauppiaat olivat koettaneet paeta kaartin ja Tuulten neuvoston eristämästä tautipesäkkeestä. Harva oli palannut kotiin, ja nyt uudelleen nimetyn kaupunginosan murenevissa palatseissa ja kartanoissa asui köyhiä irtolaisia, piileskeleviä varkaita sekä laitonta tavaraa kauppaavia salakuljettajia.
Ruttolan hautausmaa oli jäänyt hylättynä ja laiminlyötynä kaupungin reunamille. Rikkaruohot rehottivat, ja aikanaan komeat ristikkoportit roikkuivat ruosteisina ja puoliksi saranoistaan irronneina.
"Tuonne hirviö raahasi mestari Saumaelin." Rolf osoitti hautausmaata. "Hän vei pojan yhteen mausoleumeista ja katosi sinne."
"Ettekö kertoisi, millä asioilla liikuitte täällä?" Olav koetti jälleen kerran maanitella Rolfia. "Se auttaisi tehtävässämme. Tällaisissa asioissa mikä tahansa saattaa liittyä asiaan, eikä mikään ole sattumaa. Ellette kerro kaikkea tietämäänne, voitte jopa haitata tehtävämme onnistumista."
Palvelija pudisti kuitenkin jääräpäisesti päätään. "Tiedätte kaiken tarpeellisen isäntäni antaman tehtävän suorittamiseksi", hän sanoi. "Lisää teidän pitää kysyä paronilta, sillä minä en voi teille enempää kertoa. Minä en jatka tämän pidemmälle. Odotan teitä Pohjoiskaupungilla sijaitsevassa Sordspurin kartanossa. Tulkaa sinne, kun olette suorittaneet tehtävänne loppuun."
Tähän meidän oli tyytyminen, ja niinpä otimme aseemme sekä varusteemme suunnaten hautausmaalle. Taitavana jäljittänä Olav päätteli nopeasti hautausmaan rehottavassa ruohikossa näkyvistä jäljistä, että jokin oli todellakin kulkenut hautausmaalla vain vähän aikaa sitten ilmeisesti jotain mukanaan kuljettaen.
Jäljet johtivat meidät pienen, aikanaan varmasti arvokkaan mausoleumin ovelle. Ovea kehystivät kaksi miekkansa ristiin nostanutta patsasta, joiden yläpuolella oli komea sukuvaakuna. Ritari kultaisine kannuksineen pitelemässä miekkaa. Sordspurin huoneen tunnus.
Olav summasi hyvin mysteerin: "Mitä helvettiä?"
Mausoleumissa hauta oli työnnetty sivuun, ja sen alla laskeutuivat portaat syvälle maan alle. Todennäköisesti ne johtivat katakombeihin, joiden kerrottiin levittäytyvän Merienin perustusten alla. Sinne tiemme meidät veisi, jos halusimme löytää Wodenin ja kenties selvittää, mistä tässä paronin antamassa tehtävässä todella oli kyse.

Katakombit levittytyivät pimeinä ja kosteina. Hämärässä palavat soihdut kuitenkin paljastivat, että käytävillä oli liikuttu viime aikoina, ja saman vahvistivat myös pölyssä näkyvät jäljet. Varauduimme pahimpaan laskeutuessamme yhä syvemmälle käytävien varjoihin.
Onneksi Olav oli tottunut tällaisissa paikoissa liikkumaan. Metsästäjä johdatti meidät lukuisten ansojen ohi ja tuntui osaavan suunnistaa vaivattomasti jopa ilman kunnollista valoa tai maamerkkejä. Hän pysäyttikin minut kapean käytävän äärellä ja polvistui tunnustelemaan lattiaa.
"Tähän ei kannata astua. En tiedä, mitä näiden laattojen alla on, mutta meidän ei kyllä kannata sitä koettaa."
Käytävä oli kuitenkin ainut keino päästä eteenpäin, mutta onneksi metsästäjällä oli tähänkin ratkaisu. Käytävä oli sen verran kapea, että tukemalla selkämme ja jalkamme vastakkaisiin seiniin pääsimme liikkumaan ansan yli, joskin tämä oli vaivalloista ja raskasta. Varsinkin minun raskas ketjupaitani teki tästä todellisen ponnistuksen, ja ansalaattojen yli päästyämme kylvinkin jo hiessä.
"Kevyt nahkanuttu on usein metsästäjälle mukavampi suoja", Olav huomautti minun puuskuttaessani polvillani käytävän lattialla.
"Mutta ei turvallisempi", murahdin läähätykseni lomasta.
"Väistele ketterämmin, niin ei tarvitse murehtia panssarin tarjoamasta suojasta."
Se oli päivän opetus metsästäjän jalosta ammatista.
Tovin käytävillä vaellettuamme aloimme kuulla kaukaisia ääniä – oudolla kielellä toimitettua messua tai loitsua.
Saavuimme käytävään, josta johti ovi kahteen saliin. Toisessa salissa oli suuren pöydän ympärille kerääntyneenä muutama punamustiin kaapuihin pukeutunut mies keskittyneenä valmistamaan salaperäisiä salvoja ja rohtoja, kun taas toisessa salissa oli muinainen hautaholvi, joka oli muutettu uhrisaliksi mustia loitsuja varten. Kaksi mustiin kaapuihin verhoutunutta miestä toimitti parasta aikaa loitsua käyrätteräiset tikarit kourissaan. Heidän takanaan hautapaaden eteen oli levitetty koroke, jolla lepäsi mustan liinan peittämä hahmo. Neljä punamustiin kaapuihin verhoutunutta miestä seurasi toimitusta lumoutuneen hiljaisuuden vallassa.
Olav ei jäänyt odottamaan. Hän karjaisi Wodenin nimen epäilemättä peläten, että mustan kankaan alla oli hänen mestarinsa. Hän oli vetänyt jo tovi sitten jousensa ja asettanut nuolen jänteelle valmiiksi. Nuoli puri syvälle yhden punakaapuisen miehen olkapäähän.
Hyökkäys sai muut kääntymään aseitaan vetäen ovea kohti, jolla seisoimme. Toinen mustakaapuisista miehistä, nuori ja leveäharteinen mies hymyili meidät nähdessään.
"Teidät isäni lähetti siis kimppuuni. Te ette kuitenkaan voi sammuttaa Mustaa tulta! Tappakaa heidät!"
Punakaavut ryntäsivät kimppuumme, mutta jouduin luottamaan Olavin selviytyvän uhrisalissa olevista miehistä, sillä toisessa huoneessa rohtoja valmistaneet iskivät niskaamme sahalaitaiset miekat kourissaan.
Leikkasin ensimmäisen miehistä maahan ja torjuin seuraavan hyökkäyksen kuullen samalla, kun Olav karjui ja kirosi selkäni takana. Kuulin myös tuskanhuutoja ja loitsusanoja, mutta minun murheeni rajautuivat vastustajaan edessäni. Survaisin miekkani vastustajani rintaan ja peräännyin kolmannen miehen piston tieltä.
Kolmas miehistä oli tovereitaan taitavampi ja ahdisti minua ankarasti, vaikka oma pitkämiekkani antoi minulle paremman ulottuvuuden ja ketjupaitani suojasi ruumistani. Kuulin takaani lisää tuskanhuutoja, joista osa kuului myös Olaville.
"Jadar, tarvitsen apua!"
En voinut kääntää selkääni omalle vastustajalleni, mutta hammasta purren painostin häntä raskain sivalluksin ja pistoin. Miekkani jätti verisen naarmun ja kauhu paistoi vastustajani silmistä, mutta painostin häntä vain entistä kovemmin.
Toinen iskuni sai miehen pudottamaan miekkansa. Ennen kuin hän ehti anoa armoa, survaisin miekkani hänen kurkkuunsa, repäisin sen irti ja ryntäsin uhrisaliin.
Maassa makasi viisi ruumista, neljä punakaapua sekä toinen mustakaapuisista velhoista. Ilmassa haisi veri ja savu. Toinen mustakaapu oli kuitenkin kadonnut, ja sen tilalla oli kammottava hirviö, jonka Rolf oli kuvaillut.
Sen kammottava naama muistutti samaan aikaan sekä lepakkoa että hyönteistä suurine korvineen ja valtavine silmineen. Sen lihaksikas vartalo oli limaisten suomujen peittämä, ja sillä oli lyhyt kaksihaarainen häntä. Sen kynnet kiilsivät soihtujen valossa. Olav oli kuitenkin onnistunut haavoittamaan demonia, sillä se varoi selvästi toista jalkaansa, ja musta veri kasteli sen kyljen suomuja.
"Kirottu, helvetistä noussut demoni", Olav kirosi parhaillaan. Hänen nuttunsa oli märkä verestä, mutta hänen pitelemänsä kirveet olivat vielä vakaat. "Tule maistamaan terästä."
Demoni totteli. Se kirkaisi ja loikkasi. Haavat tekivät hirviöstä kuitenkin kömpelön, ja Olav oli haavoistaan huolimatta nopea. Ensin yksi kirves iski, sitten toinen. Demoni kirkaisi, kun toinen kirves leikkasi sen pitkäkyntisen kouran irti, mutta kirkaisu hiljeni, kun toinen kirveenterä repi melkein hirviön pään irti.
Demoni oli ehtinyt tuskin romahtaa maahan, kun Olav ryntäsi mustan kankaan peittämän alttarin luokse Wodenia huutaen. Kankaan alta ei kuitenkaan paljastunut vanha metsästäjä, vaan nuori, vaaleahiuksinen haltianeito.
"Mitä hän tekee täällä?" ihmettelin ääneen ja katselin ympärilleni. "Mitä mustaa taikuutta nämä konnat aikoivat käyttää?"
"Tuo mies puhui Mustasta tulesta", metsästäjä vastasi tutkien samalla, oliko haltia vielä hengissä. "Sillä nimellä kutsuttiin aikoinaan onnettomuutta, joka poltti Thranilin valtakunnat karrelle ja tuhosi kokonaisia sivilisaatioita. Tämä on jonkinlainen kultti, joka pelon sijaan palvoo Mustaa tulta. Mitä he halusivat saavuttaa – parempi ehkä, ettemme tiedä. Mutta meidän pitää löytää vielä Woden."
"Ja Saumael", lisäsin, mutta metsästäjä pudisti päätään ja osoitti kirveellään demonia. "Tuo oli Saumael. Paroni ja Rolf eivät selvästikään kertoneet meille kaikkea."
Emme löytäneet Wodenista muuta merkkiä kuin vanhan metsästäjän upean kirveen, jonka Olav pisti omalle vyölleen. Mihin metsästäjä olikaan joutunut, emme häntä hautaholveista tähän hätään löytäisi, ja meillä oli murehdittavanamme myös tajuton haltianeito.
Kun neito saatiin lopulta herättyä hän kertoi nimekseen Ezra. Hän oli merieniläisiä kaupunkilaishaltioita, jotka eivät olleet aikanaan muuttaneet saloille vaan elivät ihmisten keskuudessa. Hän asui ruukkuja valmistavan äitinsä sekä veljensä kanssa. Ezra oli kärsinyt useamman viikon painajaisista, kun hänen kotiinsa oli tullut nuori ja komea ihmismies, joka kuulemma pystyi lopettamaan nuo painajaiset. Enempää Ezra ei muistanut ennen heräämistään meidän kanssamme.
Viedessämme Ezran kotiinsa meitä odotti lohduton näky. Ezran saatuaan mies – epäilimme kyseessä olleen Saumael – oli surmannut sekä haltianaisen että -nuorukaisen. Saatoimme surusta lyyhistyneen Ezran pois paikalta.
Olav antoi tälle osan katakombeista löytämistämme aarteista ja toivotti neidolle hyvää matkaa. Metsästäjän kovaluonteisuus yllätti minut ja järkytti minua. Oliko minulla parempaa ehdotusta neidon elämän parantamiseksi – ei ollut. Silti muistelin kuitenkin seuraavina päivinä Ezran lohduttomia kasvoja ja mietin, mitä hänelle tapahtui.
Lepäsimme yön yli ja etsimme käsiimme Sordspurin kartanon. Siellä meille ei paljastunut mitään uutta. Paroni otti tyytyväisenä poikansa sormuksen ja tiedon, että hirviö oli surmattu ja maksoi meille avokätisesti vaivoistamme. Olav ei udellut, mistä tässä mustassa tehtävässä oli loppujen lopuksi ollut kyse.
Oli asioita, joita metsästäjien ei tarvinnut tietää.

Pelikertaa oli aikaa valmistella, joten kerrankin tuli tehtyä kunnolla töitä. Kirjasin ylös huolellisesti pelikerran mahdollisia tapahtumia ja juonta, ja valmistelin käyttämäämme roll20-sovellukseen kartat ja tokenit valmiiksi. Varsinkin katakombien peluuttaminen oli näin valmisteltuna todella antoisaa. Mielenkiintoista oli myös seurata, kuinka hilkulle Olavin voitto todella ankaran ylivoiman edessä kävi. Hän voitti taistelun lopulta muutaman hitpointin päässä. Saalis ja kokemus tuli siis tälläkin kertaa todella ansaittua.

Pelikerralla tuli myös mielestäni hyvin esille Jadarin hahmoluokan Fighterin ja Olavin Rangerin ero. Jadariin osuminen on esimerkiksi todella hankalaa hänen korkeamman puolustusarvonsa tähden, hänellä on todella paljon hitpointteja kiitos väkevän Constitution-arvon, ja hän pystyy palauttamaan niitä myös Fighter-hahmoluokan erikoisominaisuuksilla. Häntä on todella vaikea kaataa, ja hän tekee myös tyydyttävän määrän vahinkoa hyvällä osumisvarmuudella.

Olavin Ranger tekee huomattavasti enemmän vahinkoa ja lyö useammin kiitos kahden aseen, jotka pelaaja päätti hahmolleen ottaa, mutta Ranger on huomattavasti hauraampi kuin Fighter. Tämä lisäsi vaaran tunnetta pelin aikana, sillä jo muutama hyvin osunut isku vei Olavin hyvin lähelle putoamista. Toisaalta Olav selviytyi lopulta taistelusta huomattavasti enemmän kaatoja tilillään kiitos useampien hyökkäyksiensä. Ranger-hahmoluokalla on erikoisominaisuus, jonka avulla saa lyödä kerran vuorossa lähellä olevaa vihollista ylimääräisen kerran, jos hahmolla on useampi vastustaja. Tälle erikoisominaisuudelle oli käyttöä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti