Minä vedin ensimmäisen pelikerran mukaillen Praedorin Warthin vanki -seikkailua, jossa Olav-niminen metsästäjä vapautti Tikarikoski-kampanjan Kajunin ja Isella-nimisen aatelistytön kanssa niinikään tuttujen punatakkien Varthin rauniokaupunkiin vangitseman Jadar-nimisen aatelisen. Tämän jälkeen pelivuoro siirtyi minulle, ja seuraavat tapahtumat ovatkin kirjoitettu hänen näkökulmasta. Lopussa muutamia pelaajan huomioita.
1 Talousasioita
Olav Tuulentekijän pelastettua henkeni punatakkien käsistä olin kutsunut hänet luokseni ansaitulle levolle voimia keräämään. Hänen ansiostaan punatakkien voittamaton maine oli saanut ankaran kolauksen ja Tharadonin kyläläiset olivat rohkaistuneet asettumaan vastahankaan palkkasoturien röyhkeimpiä vaatimuksia. Vielä oli epäselvää, oliko Tharadonin ongelmat täysin ratkaistu, mutta ainakin kyläläiset olivat saaneet perheensä takaisin. Tästä oli kiittäminen täysin Olavia – minähän olin virunut vain punatakkien vankina. Tätä asiaa ja tulevia suunnitelmia olin aikeissa alkaa metsästäjän kanssa puida, kun tilanhoitajani Amana Ruuk pyysi päästä puheilleni.
Ruuk oli varsin erikoinen näky täällä Merienin ja Tramelin rajamailla. Hän oli kaukaa lounaasta, Cardasten meren rannikolta. Hänellä oli tumma iho ja hienostuneet piirteet, eikä häntä olisi pitänyt rajaparonin alamaisena; pikemminkin hän olisi sopinut jonkin arvostetun kauppahuoneen virkamieheksi. Hän oli kuitenkin ahkera ja tarkka neuvonantaja, jota ilman Ilvanstarin tilukset olisivat varmasti olleet pinteessä.
En ollut perehtynyt kovin tarkasti sukumme talousasioihin. Olin jättänyt ne asiat aina Lisellan huoleksi, sillä hänen laskupäänsä ja silmänsä tällaisille yksityiskohdille olivat aina paremmat kuin minulla. Siksi olinkin kovin hämmästynyt, kun paljastui, että Ruuk lähestyi minua tilusten talousasioissa.
Ruuk oli kuitenkin sitkeästi sitä mieltä, että minun tulisi tämä asia kuulla, joten kutsuin Lisellan paikalle suureen saliin. Kokoonnuimme pitkän pöydän ääreen kuuntelemaan tilanhoitajan asiaaa. Myös metsästäjä Olav istuskeli hieman syrjemmällä. Hän tarkkaili neuvonpitoa vaikeasti luettava katse silmissään. Olimme sopineet, että hän esittelisi minulle metsästäjän elämää, muttei vaikuttanut olevan erityisen kärsimätön lähtemään maantielle. Jopa Ilvanstarien vaatimaton tornilinnake mahtoi olla harvinaista ylellisyyttä aarteen- ja hirviönmetsästäjälle.
"Kuten hyvin tiedätte, ovat tilustemme talousasiat olleet viime vuosina epävarmalla pohjalla", Amana selitti asiansa kärsivällisesti kuin opettaja hieman hitaanpuoleiselle oppilaalle. "Nyt meille on kuitenkin tarjoutunut erinomainen tilaisuus lunastaa yksi velkamme nopeasti. Kyse ei ole vähäpätöisestä summasta, joten tämä asia on mielestäni syytä käydä läpi."
"Millaisesta summasta on sitten kyse?" tiedustelin. Ilvanstarin tilusten käteisvirrat olivat aina olleet vaatimattomat. Rajaseudulla kauppaa käytiin usein vaihtaen hyödykkeitä toisiin, ja hopeaa – kullasta puhumattakaan – näkyi vain harvoin. Ilman rahavirtoja rakentaminen ja läänitysten kehittäminen olivat aina olleet haaste, jonka parissa esi-isäni olivat aina joutuneet painimaan.
Ruuk liikahti jännittyneesti. "Tuulten neuvosto on valmis maksamaan kolmentuhannen kultarahan velkansa korkoineen sovittua aikaisemmin."
En edes vaivautunut saalaamaan järkytystäni. Kolmetuhatta kultarahaa oli ruhtinaallinen summa – en edes tiennyt, että suvullamme oli moisia varoja.
"Laina myönnettiin isänne viimeisinä hallintokuukauksina", Ruuk selitti ja liikahti hermostuneesti. Suldenhirestä kotoisin oleva, tummapiirteinen ja hillitysti käyttäytyvä tilanhoitaja hallitsi yleensä tunteensa, eikä paljastanut ajatuksiaan, mutta nyt hän oli selvästi innoissaan ruhtinaallisesta rahasummasta – mutta samalla hermostunut. "Tällaista valtavaa rahasummaa Tuulten neuvosto ei kuitenkaan maksa täysin ilman ehtoja. He nimittäin haluavat palveluksen Ilvanstarin huoneelta…"
Tuulten neuvoston nimi oli minulle etäisesti tuttu, sillä maineikas kilta piti ankaraa kuria velhoille Merienissä. Neuvosto varmisti, etteivät loitsijat käyttäneet väärin huomattavaa mahtiaan. Niin mahtavan killan kanssa olisi Lisellan ja Ruukin mielestä syytä tehdä yhteistyötä.
"Mitä mieltä sinä olet, Olav?"
Olav kohautti olkiaan. "Tuulten neuvosto on mahtava kilta – rikas kilta. He jos jotkut ovat valmiita maksamaan hyvin – kunhan heidän kanssaan vain on varovainen. Velhot ovat juonikkaita paskiaisia."
Nyökkäsin. "Hyvä on. Lähden tapaamaan tätä Cier Lamelia. Katsotaan, mitä velhot tarjoavat meille. Ehkä kohtalo tuo tiellemme suuren seikkailun, ja palaamme kotiin oikeina sankareina.
Olav huokaisi. "Koetetaaan nyt vain selvitä hengissä kotiin."
2 Velhon ehdotus
Vaikka Ilvanstarin maat olivatkin vain muutaman päivämatkan päässä Merienistä, en ollut vieraillut juuri koskaan mahtavassa satamakaupungissa. Valtava, virstojen alueelle levittäytyvä rakennusten ja ihmisten paljous sai minut hämilleen. Tämä oli jotain muuta kuin Ilvanstarin vaatimaton torni ja pieni kylä mäen juurella.
Merien oli rakennettu muinaisen Merienielin kaupungin perustuksille. Siellä täällä saattoi vielä nähdä muinaisia rakennuksia, ja huhut kertoivat kaupungin alla levittäytyvistä, suunnattomista katakombeista. Ikivanha Merieniel oli hautautunut kuitenkin jo historian hämäriin, ja Merien eli omaa vilkasta elämäänsä.
Meren suolainen haju sekoittui tuhansien ja taas tuhansien ihmisten asumusten hajuihin, jotka taas sekoittuivat kauppiaiden eksoottisten mausteiden tai ruokakojuilla myytyjen elintarvikkeiden tuoksuihin. Kadut olivat täynnä kaikkialta Thranilin kolkista tulleita ihmisiä, jotka puhuivat lukemattomia eri kieliä. Melu oli korvia huumaava – melkein kuin taistelussa. Mutta nämä olivat elämän kuhinaa, eivät kuolevien tai tappajien ääniä.
"Minä sitten vihaan kaupunkeja", Olav mutisi vierelläni harppoessaan. Sanoistaan huolimatta hän luovi taitavasti Merienin kapeat kadut täyttävässä ihmisten paljoudessa – mutta metsästäjien tulikin olla kotonaan yhtä lailla erämaissa kuin kaupunkien kujilla.
"Onhan tämä vähän erilaista kuin Ilvanstarin korvilla", myönsin hiljaa. "Minne meidän kannattaisi suunnata ensimmäisenä?"
Olav pysäytti ohitsemme kiiruhtavan pojan, jonka kasvot olivat likaiset ja paita repeytynyt useammastakin kohtaa.
"Missä Tuulten neuvosto pitää majaansa, poika?" Olav kysyi. Yhtäkkiä metsästäjän ääni ja sanojen paino oli aivan erilainen. Hän puhui edelleen yleiskieltä, mutta aivan erilaisella murteella kuin aikaisemmin, ja hänen puheensa oli nopeampaa ja katkonaisempaa. Tuskin sain sanoista selvää, ja pojan vastauksesta ymmärsin vielä vähemmän.
"Tallokaa pohjoisrinteille! Siel on äkkisuuri halli ja sen edessä suuri pallo kristallipylväiden varassa. Siel velhot pitää majaa!"
Tuskin Olav ehti poikaa kiittää kuparikolikon muodossa, kun poika katosi jo kaupungin vilinään.
Olav tuntui osaavan suunnistaa kaupungissa, sillä hän johdatti minua varman oloisesti suuren torin läpi. Torin vilinä oli vilkkaimmillaan, ja korvani täyttyivät tavaroitaan myyvien kauppiaiden tarjouksista; yksi tarjosi lumottuja onnenkaluja Kärmesmetsän haltioilta, toinen Lumihuipuilta asti tuotua käsityötä ja kolmas silkkiä Suldenhirestä. Tuntui, että tori edusti koko Thranilia pienoiskoossa: jokainen merkittävä paikka mainittiin kauppiaiden mainospuheissa.
Pohjoisrinteen kaupunginosa oli täynnä korkeita rakennuksia, jotka olivat laajenneet paikoitellen jopa katujen ylle niin, että välillä kuljimme vain lyhdyin valaistuilla kaduilla. Lopulta osuimme sisäpihalle, josta emme voineet erehtyä. Sen keskellä kohosi kolmen kristallipylvään varassa valtava marmoripallo, jonka pintaan oli kaiverrettu maan muotoja kuin kartasta. Esittikö pallo jonkinlaista maailmaa – omaa maailmaamme? Olimme saapuneet Tuulten emporiumille, velhojen kiltatalolle.
"Velhojen puheilla on ehkä parempi, että minä hoidan puhumisen, Olav", huomautin, kun kapusimme portaita kohti Neuvoston pariovia.
Metsästäjä nyökkäsi. "Se kuulostaa viisaalta. Velhothan halusivat Ilvanstarien hoitavan jonkin tehtävän puolestaan, joten metsästäjän sekoittaminen asiaan voisi muutenkin aiheuttaa närkästystä."
"Luit ajatukseni. Seuraa siis sivusta ja huomauta, jos jotain huomautettavaa on, mutta minä hoidan pääasiassa puhumisen."
Sisällä meidät otti vastaan komea, korkealle kohotetuissa käsissään miekkaa pitelevä marmori patsas sekä vanha, kumaraselkäinen mies. Vastaanttosalin reunamilla kohoavilla parvilla meitä seurasi useammankin Merienin ja Tuulten neuvoston purppuraan verhoutuneen miehen sekä naisen silmäpari.
"Tervetuloa, hyvät vieraat", vanhus tervehti meitä narisevalla äänellä. Hän oli ohittanut sen ajan, että hänen ikäänsä olisi voinut edes arvioida. Riitti kun sanoi, että hänen täytyi olla ikivanha. "Millä asialla lähestytte Tuulten neuvostoa?"
"Paroni Jadar Ilvanstar on tullut tapaamaan Cier Lamelia Neuvoston kutsumana." Katselin ympärilleni ruhtinaallisesti sisustetussa, vaikuttavassa vastaanottosalissa. Tämä oli todellakin jotain muuta kuin kuin kolkko kotilinna.
"Aivan, olemmekin odottaneet teitä jo hetken. Sallikaa minun saattaa teidät mestari Lamelin luokse."
Vanhuksen liikkeet olivat niin hitaat ja varovaiset, että epäilin jo, saapuisimmeko koskaan perille. Lopulta vanhus kuitenkin osoitti meidät vastaanottosalin ruhtinaallisuuden jälkeen lähes koruttomaan huoneeseen, jossa meitä odotti jo tummahipiäinen, kalju ja velhojen purppuraan verhoutunut mies.
"Tervehdys, paroni Ilvanstar, minä olen Cier Lamel, Tuulten neuvoston vaatimaton palvelija", velho tervehti minua, mutta hänen kylmä katseensa kääntyi nopeasti Olaviin. "Kuka on tämä muukalainen mukananne?"
"Hän on henkilökohtainen ystäväni ja matkatoverini, mestari Lamel", vastasin rauhoittelevasti. "Olen valmis menemään hänestä takuuseen, ja eihän paronin sovi matkustaa yksin…"
"Vai niin", Lamel tuhahti viileästi. "No, jos ystävänne ymmärtää hienovaraisuuden merkityksen, hän voinee jäädä."
"Luonnollisesti hän on yhtä hienovarainen kuin Ilvanstarin huonekin", vastasin ja siirryin asiaan. En tuntenut erityisen suurta tarvetta viettää tämän velhon seurassa yhtään sen kauempaa kuin olisi pakko. "Tilanhoitajani mukaan teillä olisi pyyntö, jonka täytettyään Ilvanstarin huone voisi saada aikoinaan antamamme lainan takaisin nopeammin."
Tuulten neuvoston tehtävä vaikutti varsin yksinkertaiselta. Arkaluontoinen tilanne – Neuvoston arkkimaagin valintaan liittyvät vaalit – estivät heitä paljastamasta epäsopua ja heikkoutta julkisesti kaupungissa, joten he tarvitsivat jonkun ulkopuolisen tahon hoitamaan tehtävän puolestaan. Itse tehtävä oli jäljittää luopiovelho, joka oli murhannut vaallien suosikkiehdokkaan sekä varastanut Neuvoston tärkeän artefaktin. Jos Ilvanstarin huone toimittaisi tämän luopion Neuvostolle elävänä tai kuolleena, maksettaisiin Ilvanstarin velka takaisin yhdessä jäljellä olevien viiden vuoden korkojen kanssa.
Lamelin tarina ei vaikuttanut suoraan sanottuna erityisen vakuuttavalta, ja epäilin saman tien, että asiaan liittyisi jotain muutakin. Olavia vilkaistessani näin, että metsästäjä epäili myös jotain. Palkkio oli kuitenkin liian houkutteleva sivuutettavaksi.
"Ilvanstarin huone lupaa yrittää parhaansa tämän luopion saattamiseksi oikeuden käsiin, varsinkin jos uskotte todella hänen syyllistyneen murhaan…"
"Me emme epäile. Me tiedämme", Cier keskeytti minut töykeästi. "Neuvosto haluaa menettämänsä artefaktin – kauniin rannekkeen takaisin. Luopiosta meille riittää tieto, että hän on kuollut. Tuskin te häntä elävänä meidän käsiimme enää saatte."
"Hyvä on sitten. Kuka tämä luopio on ja mistä hänet voi tunnistaa?"
"Rohalia Lattar on Lattarin paronisuvun jälkeläisiä. Hän on nuori mutta lahjakas velho, jonka voimia ei kannata aliarvioida. Hän on punatukkainen ja hänellä on usein hopeinen otsaripa. Hän on erittäin vaarallinen."
Lamel kuvaili vielä Rohalian varastaman rannekkeen ja mainitsi pari paikkaa, joista nuorta velhotarta voisi lähteä etsimään. Hän ei käyttänyt aikaa turhuuksiin, vaan kun asia oli selvä, huomasimme palvelijan saattavan meitä jo ulos. Takaisin ei tarvitsisi tulla ilman tietoa, että olimme onnistuneet.
"Mitä mieltä olet yhteistyökumppanistamme Tuulten neuvostossa?" kysyin Olavilta astuttuamme ulos kiltatalosta.
Metsästäjä sylkäisi katukiville. "En ole koskaan luottanut velhoihin. He sekaantuvat liian usein voimiin, jotka meidän kuolevaisten pitäisi jättää rauhaan. Luonnottomia taikatemppujen tekijöitä melkein kaikki."
Nyökkäsin. "Tämän velhon tapauksessa olen kyllä kanssasi samaa mieltä; häneen ei ole luottamista."
"Aiommeko kuitenkin tehdä, mitä hän pyytää?"
"Kyllä, mutta emme tottele häntä sokeasti. Otamme ensin mahdollisimman tarkasti selvää, kuka tämä Rohalia Lattar on, ja mistä näissä Tuulten neuvoston vaaleissa on kysymys. Minulle ei riitä arvon velhomestari Lamarin sana, että Rohalia on syyllinen."
"Kuulostaa viisaalta. Miten ehdotat, että etenemme?"
Mietin hetken katsellen samalla katujen ihmisvilinää. "Sinä tunnet tämän kaupungin todennäköisesti minua paremmin. Koettakaamme siis kerätä kumpikin omasta takaa tietoja. Missä tapaisimme?"
Olavin ei tarvinnut kauaa miettiä. "Itäkaupungilla on Tornitaverna-niminen kievari ja majatalo. Se on hyvä paikka. Tavataan illalla siellä?"
Se kuulosti hyvältä ja erkanimme omille teillemme. Olav koettaisi ottaa selville, mistä näissä Tuulten neuvoston vaaleissa olisi kysymys, kun taas minä koettaisin selvittää mahdollisimman paljon tästä Rohalia Lattarista.
3 Tornitaverna
Totta puhuakseni en saanut selville kovinkaan paljon hyödyllistä. Yliluonnollisista tapahtumista yleensä kiersi kyllä monenlaisia huhuja kaupungin kaduilla – lähialueella oli nähty outoja valoilmiöitä, ja joku oli nähnyt viimeistä parranhaiventa myöden vihreän kääpiön – mutta itse Rohaliasta sain vähän tietoa ja sekin oli ristiriitaista. Jotkut pitivät häntä kirottuna noitana, toiset taas suurena hyväntekijänä.
Sen verran kuitenkin sain selvyyttä velhottaren taustoihin, että hänen sukunsa, Lattarit, oli merkittävä maanomistaja Merienin eteläpuolella. Suvun päämies oli paroni Roderik, Rohalian veli, joka oli paitsi pidetty hallitsija myös naisten ihailema mies.
Ylimyshuoneen vakoilu oli aina vaikeaa, mutta mielessäni alkoi jo rakentua suunnitelma, kuinka Rohaliaa voitaisiin lähteä etsimään, kun taivalsin kohti kaupungin itäosaa ja Tornitavernaa.
Tornitaverna oli nimensä mukaisesti koruton, pyöreä kivitorni. Se oli kolmikerroksinen, mutta leveä rakennelma, jonka avoimista ovista kaikui riemukasta musiikkia ja asiakkaiden melua. Iltaa kohti hiljenevien katujen kulkijoista monet suuntasivat kohti tornia, ja ovien eteen olikin muotoutunut oikea jono.
Hämmästellen asetuin jonon jatkoksi, ja kesti tovin, ennen kuin pääsin kahden ovea vartioivan, lihaksikkaan miekkosen eteen. Toinen oli kaljupäinen ja kovasilmäinen, toisella taas melko varmasti örkinverta suonissaan.
Useampi asiakas edessäni oli joutunut kääntymään kannoillaan, enkä yllättynytkään, kun puoliörkki pysäytti minut kinkun kokoisella nyrkillään ja tokaisi:
"Taverna on täynnä. Sinne ei enää mahdu."
"Toverini on jo sisällä. Hän on varmasti varannut minullekin tilaa."
Koetin kurotella kahden ovivahdin välistä sisälle, josko näkisin Olavia, mutta puoliörkkivahti oli sitkeä ja tönäisi minua taaksepäin.
"Etkö ymmärrä puhetta, kirppu. Taverna. On. Täynnä. Sinne ei enää mahdu. Alapas kalppia."
Olin jo vetämäisilläni paronin tittelini tuoman arvovallan peliin surullisenkuuluisten sanojen "Etkö tiedä, kuka minä olen?" myötä, kun takaani kuului tuttu ääni.
"Tornissa on tavannut olla tämän merkin kantajille aina tilaa. Onko näin edelleen?"
Olav seisoi takanani ja piti kädessään pientä puupatsasta, joka esitti miekkaa edessään lepuuttavaa miestä. Patsas oli vanha ja kolhuinen, mutta puoliörkin silmät laajenivat esineen nähdessään.
"Anteeksi, metsästäjä, erehdyin", hän murahti ja katsoi taakseen. "Kyllä sinne varmaan pari vielä mahtuu."
Olav murahti tyytyväisesti ja taputti puoliörkkiä olalle vetäessään minut mukanaan Tornin vilskeeseen.
Tornin katto oli korkealla, ja toinen kerros näytti muodostavan parven, jolta kykeni seuraamaan, mitä salissa tapahtui. Monet nojailivat parven kaiteeseen ja seurasivat silmät ja korvat tarkkana koroketta salin keskellä. Ympäröiviin seiniin oli upotettu suuria tynnyreitä, joista tarjoilijat kävivät laskemassa juomaa asiakkaille. Tornin vilske oli kuin pienoisotos kaupungin kaduilta. Suuren pyöreän salin asiakaskunta tuntui edustavan lähes jokaista Thranilin kolkkaa. Pöydät olivat täynnä keskenään pelaavia ja tarinoita vaihtavia asiakkaita, joiden remakka nauru tai kiroukset, kun peli ei sujunut, täyttivät salin.
Melun yläpuolelle kuitenkin nousi kaunis musiikki, joka kuului keskikorokkeelta. Kurotin kaulaani, ja henkeni salpautui, kun näin mustatukkaisen siron bardin laulamassa.
"Kuka hän on?" kysyin ohi kulkevalta tarjoilijalta ja osoitin korokkeen suuntaan.
"Etkö sinä Laetitia Tuhatkieltä tunnista!" tarjoilija naurahti ja pudisti päätään niin, että vaaleat kiharat heiluivat. Hän nauroi. "Mutta hänhän tuli vasta tuli tänne kaupunkiin kilpailemaan hopeapillistä! Bardit arvioivat, onko hän palkinnon arvoinen; tuollaisella laululla voitto tulee varmasti."
Tuhatkieli lauloi juuri balladia, joka kertoi druidista, joka otti suden vaimokseen. Tämä epätavallinen rakkaus koki monia vastoinkäymisiä, mutta poiki lopulta jälkeläisiä, jotka vaelsivat edelleen lännen erämaita suojelemassa. Laulu oli epätavallinen, mutta bardi lauloi sen niin kauniisti, että tunsin oman sydämeni jättävän lyönnin välistä.
Olavkin nyökkäsi hyväksyvästi kauniille laululle. "Etsitään vapaa pöytä, jos täällä sellaisia nyt enää on. Tilataan olutta ja syötävää."
Vaihdoimme nopeasti tietomme. Ikävä kyllä Olav ei ollut saanut selville Tuulten neuvoston vaaleista paljon sen enempää kuin minä Rohaliasta. Neuvoston arkkimaagin virka oli kuitenkin tärkeä, sillä kyseinen henkilö oli itsensä Merienin kuninkaan tärkeä neuvonantaja.
"Miten ehdotat, että jatkamme tästä?" Olav kysyi, kun minä olin kertonut itse keräämäni tiedot. "Täältä kaupungista Rohaliaa tuskin löytyy. Hän piileskelee varmasti sukunsa mailla."
"Minä luulen, että saan järjestettyä tapaamisen tämän paroni Roderikin kanssa", mietiskelin ja nappasin viinilasin tarjottimelta, jota ohikulkeva tarjoilijatar kantoi.
"Viekääpä bardi Tuhatkielelle mitä juotavaa hän haluaakaan", sanoin tarjoiljalle ja heitin muutaman kolikon hänen tarjottimelleen. "Noin kaunis laulu on syytä palkita."
"Mitä teemme, jos pääsemme Lattarien puheille?" Olav palautti minut takaisin tärkeämpään pulmaamme. "Paroni tuskin luovuttaa meille sisartaan, jos näin vaadimme."
"Esitetään, että olemme tulleet pyytämään ylimyshuoneen velhottaren apua vastapalvelusta vastaan. Ehkä saamme selville Rohalian olinpaikan tai muita johtolankoja. Ellei meille selviä mitään tällä tavalla, katsotaan, mitä teemme seuraavaksi."
Sen parempaa suunnitelmaa pitkän matkan sekä päivän tapahtumien jäljiltä väsynyt mieleni ei jaksanut keksiä. Olaville se tuntui kuitenkin sopivan, ja keskityimme nauttimaan hyvästä ilta-ateriastamme sekä Tornin erinomaisesta viinistä.
"Anteeksi, mutta halusin tulla kiittämään teitä tarjoamastanne viinistä, hyvä herra."
Laetitia Tuhatkieli ilmestyi pöytämme viereen ja hymyili minulle valloittavasti. Olav iski minulle tietävästi silmää ja nousi omalta penkiltään. "Tässä on neidille tilaa. Minä menen vähän suoristamaan jalkojani."
"En voinut olla kiittämättä teitä jotenkin kauniista laulustanne", sanoin bardille Olavin lähdettyä. "Balladinne oli kerrassaan upea – sanokaahan, onko siinä jonkinlainen tositarina takana."
"Voi kyllä vain!" Tuhatkieli vakuutti, ja hymyili, kun hänen menneisyytensä katsoi jonnekin kauas menneisyyteen. "Tapasin itse asiassa lauluni druidin, kun olin pieni lapsi."
Tuhatkieli kertoi minulle lapsuudenkodistaan, pienestä kaupungista Portobanista, joka oli ollut hirviöiden kynsissä vanhojen varakivalloitusten aikaan. Nuo hiisiä muistuttavat, mutta vielä eläimellisemmät ja raa'at hirviöt olivat hyökänneet pohjoisen jäisiltä aavoilta länteen useita kertoja viimeisten vuosikymmenien aikana, parikymmentä vuotta sitten tapahtunut suuri vaellus oli ollut hyökkäyksistä pahimpia. Rashnak-druidi ja hänen oppilaansa, mannunvartija Terian Kane olivat kuitenkin suojelleet Portobania ja johtaneet kaupungin puolustajat voittoon varakeista.
"Rashnak oli silloin jo vanha druidi, mutta edelleen mahtava", Tuhatkieli päätti tarinansa huokaisten. "Terian Kane, "Yhdeksänsorminen Terian", kuten hänet meillä päin tunnettiin, oli niin ikään taitava mannunvartija, joka käsittääkseni vaeltaa edelleen Sarvimetsän saloilla."
"Moisia sankareita ei voi kuin ihailla – onneksi heidän tarinansa ovat jääneet elämään."
"Entä te? Onko teillä tarinoia omista uroteoistanne, nuori herra?"
"Ikävä kyllä minun urotekoni ovat vielä tulevaisuudessa. Toivon kuitenkin, että pystyisin tekemään elämässäni samalla tavoin hyvää kuin tämä Rashnak ja Terian ovat tehneet."
Valitsin sanani väärin, ja Laetitian mielenkiinto minuun näytti sammuvan. Kiroten jouduin seuraamaan, kun hän kiitti minua etäisesti tarjoamastani viinistä ja palasi lavalle täyttämään toisen asiakkaan toiveen.
Olav näytti löytäneen matalalla roikkuvan hedelmän, ja istui ieman syrjässä uhkea tarjoilijatar sylissään. Metsästäjän onnea manaillen kapusin Tornin ylimpään kerrokseen jaettuihin huoneisiin ja kävin levolle.
4 Lattarien vieraina
Lattarien maat levittäytyivät Merienin eteläpuolella. Kunhan saimme myöntävän vastauksen pyyntööni tavata huoneen pää, ratsastimme komealle kivikartanolle, joka kohosi viljavien, korkeiden rinteille levittäytyvien maalaiskylien keskellä. Oli selvää, että Lattarien huone menestyi hyvin, ja tuosta menestyksestä oli siirtynyt jotain talonpojillekin.
Lattarien kyntensä kohottanutta aarnikotkaa rinnassaan kantavat asemiehet ottivat meidät vastaan kartanolle ratsastaessamme, ja meidät saatettiin ripeästi kartanon isännän eteen. Meitä ei ollut kuitenkaan vastassa paroni Roderik vaan huomattavasti nuorempi poikanen.
Nuori Thonil Lattar otti meidät vastaan vanha, kaljuuntuva neuvonantaja vanavedessään. Tiedusteluihimme tavata paroni tai velhotar saimme vain vastaukseksi, ettei kumpikaan ollut kartanolla. Roderik oli hoitamassa huoneen asioita, ja Rohalia oli suorittamassa Tuulten neuvoston antamaa tehtävää.
Jälkimmäinen oli ainakin selvä vale. Jotain hämärää nyt oli tekeillä, mutta mysteerin selvittäminen näytti muuttuvan alati vaikeammaksi. Thonilin tarjotessa meille yösijaa tarjoutui kuitenkin mahdollisuus perehtyä Lattarien huoneeseen enemmän.
Myöhemmin sainkin mahdollisuuden kysellä Thonililta hieman enemmän. Nuori poika näytti kantavan raskaan vastuunsa hyvin – paremmin varmasti kuin minä olisin hänen iässään pystynyt – mutta tuntui ihmettelevän, miksi Rohalia halusi olla velhojen kanssa missään tekemisissä. Hän paljasti myös vahingossa, että ennen Roderikin lähtöä Tuulten neuvoston edustajat olivat vierailleet tiuhaan kartanolla.
Olivatko Roderikin matka ja Rohalian piilottelu jotenkin yhteydessä toisiinsa? Miten Tuulten neuvosto liittyi tähän kaikkeen. Mysteeri muuttui alati monimutkaisemmaksi.
Olav kuitenkin tuntui löytävän keinon, jolla voisimme ehkä kutoa jonkinlaisen verkon saamistamme johtolangoista. Kartanolla työskentelevä vanha emäntä Hoen oli nimittäin avun tarpeessa. Hänen lapsenlapsensa olivat kadonneet läheiseen metsään, ja kun paroni Roderik oli poissa, ei hän ollut halunnut vaivata nuorta Thonilia huolillaan. Hoen tuntui tietävän jotain Rohalian olinpaikasta, ja jos vain löytäisimme hänen lapsensa, olisi vanha emäntä valmis auttamaan meitä.
Mutta ensin olisi löydettävä Hoenin lapsenlapset.
Sekä pelaajan että pelinjohtajan näkökulmasta D&D:n uusin editio pysyttelee melkoisena napakymppinä. Peli sujuu joutuisasti pysyen samalla myös uskottavana. Toisaalta velhoja ei ole meidän peleissä hirveästi vielä nähty. Soturit ainakin toimivat. Taistelut sujuvat joutuisasti, mutta selkeä vaaran tuntu on ollut peleissä mukana. Esimerkiksi Varthin vangissa joutuisan taistelun lopuksi Olavilla oli 1 iskupiste jäljellä...
Erityisen mainiota Jadaria pelatessa oli roolipelaamisen runsaus. Pelinjohtaja paljasti maailmasta paljon tietoutta, johon pelaajana pyrin reagoimaan. Toiaalta myös filosofista pohdintaa metsästäjien toimen motiiveista mahtui mukaan, vaikka se ikävä kyllä leikkautui tästä kirjoituksesta pois.
Hauska oli myös huomata, että vaikka Jadar oli vähän sellainen "kun en nyt muutakaan keksi..." -hahmo, ainakin ensimmäisen pelikerran perusteella hänestä tulee mielenkiintoinen hahmo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti