Metsästäjän polut 2: Huone Lattarin piina

Olemme pelanneet poikkeuksellisen aktiivisesti, ja saimme jo kolmannen (Jadarin näkökulmasta toisen) osan Metsästäjän polkua pelattua. Tällä kertaa saimme ratkaistua Jadarin tarinan tämän jakson, ja seuraavaksi palaan pelinjohtajan ruoriin, ja Olav siirtyy taas päähahmoksi. Mutta alla selostus siitä, kuinka Jadar selvitti Rohalian mysteerin.

5 Vaara metsässä

Ensin olisi löydettävä Hoenin lapsenlapset. Hoen sanoi tapaavansa meidät läheisestä metsästä löytyvällä lammella. Olav uskoi löytävänsä paikan, joten päätimme odottaa vanhaa emäntää lammen luona. Se olikin viisas teko, sillä jo metsän reunassa näimme ensimmäiset vihjeet vaarasta, joka varjoissa piileskeli.

"Olav, mikä eläin jättää noin isot jäljet?"

Osoitin metsän reunassa näkyviä, kolmivarpaisia jälkiä. Ne näyttivät hieman linnnun kynsiltä, mutta mikään minun tietämäni peto ei ollut noin iso. Olavin ei kuitenkaan tarvinnut kuin vilkaista jälkeä, kun hän jo vakavoitui.

"Käärmekukkoja", metsästäjä sanoi ja vilkuili epäluuloisena metsää. "Isoja petolintuja. Hieman liskomaisia. Vaarallisia piruja."

Manasin hiljaa. "Jos moisia hirviöitä liikkuu täällä, onko meillä mitään mahdollisuutta löytää lapsia enää elossa?"

Olav epäröi ennen kuin kohautti olkiaan. "Joskus käärmekukot leikkivät saaliillaan. Mutta olemmeko varmoja, että nämä hirviöt ovat vieneet lapset?"

"Mitä muutakaan lapsille olisi voinut tapahtua?" Epäröin kuitenkin. "Hoen saattaa kuitenkin panikoida ja tehdä jotain hölmöä, jos vain katoamme metsään. Menkäämme siis lammelle odottamaan."

Olav nyökkäsi ja saattoi minua kapeaa kinttupolkua pienen veden äärelle metsän keskellä. Lammelle siirtyminen olikin ollut viisasta, sillä näimme heti, että paikalla oli käyty kamppailu. Ja vedessä kellui lapsen tossu.

Enää odottelulle ei ollut aikaa, vaan kehotin Olavia seuraamaan jälkiä. Jätimme hevosemme lammen luo yhdessä ylimääräisten varusteidemme kanssa, asetimme jänteet jousiimme ja suuntasimme metsän varjoihin.

Vaikka Lattarien maiden metsä ei ollutkaan samanlaista villiä erämaata kuin Ilvanstarien maat rajaseudulla, oli luonnon kosketus täälläkin edelleen väkevä. Lehvästö oli syvän vihreää, ja puiden paksu lehväpeite jätti meidät kulkemaan varjoissa. Runsas aluskasvillisuus oli täynnä vieraita kasveja, emmekä enää kulkeneet polkuja pitkin. Käärmekukkojen jättämää raahaumaa olisi ollut jopa minun kaltaiseni kokemattoman jäljittäjän helppo seurata.

Metsästä kuuluva, verenhimoinen karjiasu saattoi meidät lopun matkaa. Olav painotti kuitenkin varovaisuutta. Käärmekukot eivät olleet vähäinen vastus edes aseistautuneille miehille, joten meidän olisi syytä liikkua varovasti – ja ääneti.

Saavuimme pienen aukean reunalle, ja näimme hirviöiden tekemän pienen pesän. Näimme kolme keskenään raakkuvaa hirviötä, joista kaksi oli suurempia ja yksi hieman pienempi, ehkä poikanen. Pienempikin oli kuitenkin jo lähes ihmisen mittainen.

Ne olivat kammottavan näköisiä otuksia. Ne olivat luisevia ja pitkävartaloisia kuin liskot, mutta niitä peitti höyhenpeite. Ne levittelivät suuria siipiään ja tepastelivat takajaloillaan kohotellen verisen nokan koristamia, hirviömäisiä päitään.

Sitten kuulin vaimeasti lapsen vaikerruksen kukkojen karjahdusten yli. Ei ollut aikaa epäröidä, vaan kohotin jouseni ja lähetin nuolen matkaan samalla hetkellä kuin Olav vierelläni.

Olavin tähtäys oli minun omaani tarkempi, ja metsästäjän nuoli upposi yhden otuksen niskaan. Hirviö ei näyttänyt nuolesta piittaavan, vaan karjaisi, ja samassa kolme hirmua ryntäsi jo meitä kohti. Heitin hyödyttömäksi käyvän jouseni maahan ja vedin esiin miekkani koettaen samalla taltuttaa sisälläni kuohuvan pelon. Olin taistellut ihmisiä ja hiisiä vastaan, mutta tällaiset, luonnottomat pedot olivat minulle uutta. Vain ajatus kahden lapsen kammottavasta kohtalosta toi voimaa sydämeeni.

"Älä anna niiden purra!" Olav karjaisi vetäen uutta nuolta jousena jänteelle. "Niiden myrkky jähmettää sinut! Äläkä anna niiden katsoa sinua silmiin!"

Olisin halunnut kysyä, miten ihmeessä voisin taistella olentoja vastaan, joita en saanut katsoa, mutta hirviöt olivat jo kimpussamme, eikä verenvuodatuksen keskellä kyllä ollut aikaa hirviötä turhaan tuijotellakaan, kun ensimmäinen hirviö kävi kimppuuni. Hirmu ei tuntunut välittävän miekkani jättämästä verisestä haavasta, vaan nappasi nokallaan kiinni kädestäni. Samassa tunsin, että Olav oli ollut oikeassa. Hirviö kantoi jotain jähmettävää, hyytävää myrkkyä, joka alkoi kiertää elimistössäni.

Olav vapautti uuden nuolen matkaan osuen minua purevaan hirviöön, joka vapautti otteensa tuskasta ärjäisten. Metsästäjän oli kuitenkin murehdittava omasta turvallisuudestaan, sillä hän sai itsekin vastaan käärmekukon kynsineen ja hampaineen.

Noita yhteenoton verisinä ensi hetkinä vain asettumisemme aukeaman reunalla seisoneen kiven suojiin pelasti meidät. Vain kaksi kukkoa pääsi hyökkäämään kimppuumme kerrallaan. Olav paljastui tappavaksi paitsi jousimiehenä, myös kantamansa kirvesparin kanssa, ja leikkasi nopeasti maahan yhden liskolinnun, ja sitten toisen. Minun miekkaani kaatui kolmas, jonka pään leikkasin irti yhdellä hurjalla sivalluksella, kun hirviö kohotti kaulaansa iskeäkseen toveriani.

Käärmekukkojen kuoltua meitä odotti niiden pesällä lohduton näky. Toinen lapsista, pienempi, oli nokittu jo veriseksi sotkuksi, jota tunnisti hädin tuskin ihmiseksi. Toiselta lapselta oli puraistu poikki jalka.

Polvistuin lohduttomana lasten viereen ja laskin käteni heidän jäännöksilleen lausuakseni saattorukouksen heidän sieluilleen. Se oli vähintä, mitä saatoimme tehdä epäonnistuttuamme näin surkeasti pelastamaan heidän henkensä.

Koskettaessani jalkansa menettänyttä lasta tämä kuitenkin vaikersi niin hiljaa, että tuskin edes kuulin ääntä. Se kuitenkin riitti – lapsi oli vielä elossa!

"Olav, tämä lapsi tarvitsee hoita! Hän elää vielä, jumalille kiitos!"

Olav polvistui viereeni kaivaen varusteidensa joukosta puhtaita liinoja. "Ilmeisesti käärmekukkojen myrkky on hidastanut verenvuotoa niin, ettei hän ole vuotanut kuiviin. Ihme. Mutta tuo toinen lapsi parka… niin pieni vielä."

"Meillä ei ole nyt aikaa murehtia kuolleita, vaan meidän on huolehdittava elävistä!" kivahdin. Myöhemmin asiaa miettiessäni muistin surun Olavin silmissä tuolla hetkellä, mutta sillä hetkellä tunsin vain kärsimätöntä vihaa. "Viedään lapsi kartanolle – ehkä talosta löytyy parantaja."

Niin lähdimme takaisin lampea ja hevosia kohti. Minä kannoin haavoittunutta, tajunsa menettänyttä tyttöä sylissäni, kun taas Olav oli ottanut huolehdittavakseen kuolleen lapsen jäännökset. Hoen odotti meitä jo lammella. Vanha nainen ei ollut saada tunteitaan kuriin, kun näki lapsenlapsensa ruumiin, mutta kun rauhoitin häntä kämmenelläni, hän ymmärsi tilanteen vakavuuden. Kartanon lähettyvillä asui kuin asuikin parantaja, joka ehkä osaisi lasta auttaa.

6 Lattarien salaisuus

"Lapsen hyväksi on tehty nyt se, mitä voimme tehdä, ennen kuin parantaja Tellevor saapuu paikalle", Adam, Thonil Lattarin neuvonantaja sanoi vakavasti. "Jättäkäämme emäntä Hoen lapsenlapsensa vierelle ja menkäämme keskustelemaan sivummalle."

Minä ja Olav pysyimme hiljaa, kunnes Adam oli saattanut meidät koruttomaan työhuoneeseen. Enää en voinut kuitenkaan pitää suutani kiinni.

"Alun perin olin vaikuttunut siitä, miten Lattarin mailla talonpoikia kohdeltiin, mutta enää en voi sanoa samaa", murahdin ja katsoin synkästi sekä sivummalle kyhjöttämään jäänyttä Thonilia että yhtä synkän näköistä Adamia. "Miten tällaisia hirviöitä voi liikkua näin lähellä kaupunkia – alle päivämatkan päässä? Mitä teidän sotilaanne oikein tekevät?"

Thonilin itsehilintä petti. "K-kyllä minä parhaani yritän, mutta en minä ole samanlainen kuin Roderik. Miksi hänen piti lähteä."

Kyyneleet alkoivat valua pojan kasvoja, ja hänen lohduttomat nyyhkäisynsä saivat minut katumaan sanojani.

"Olen pahoillani, Thonil. Isoveljesi on laskenut ankaran taakan harteillesi, eikä ihme, että se on sietämätön. Ei sinun ikäisesi pojan pitäisi joutua murehtimaan metsissä mellastavista hirviöistä."

Thonil katsoi minua silmiin uupuneena mutta toiveikkaana. "Paroni Jadar, ettekö hakisi Roderikia takaisin? Ettekö hakisi häntä jo Rohaliaa takaisin sieltä, minne he lähtivät?"

"Lordi Thonil", Adam huudahti varoittavasti, mutta vahinko oli jo ehtinyt tapahtua ja salaisuus paljastua.

"Te siis tiedätte, missä Roderik ja Rohalia ovat", totesin ja nyökkäsin tyytyväisenä. Kuten olin epäillytkin.

Adam ja Thonil katsoivat toisiaan, ja vanha neuvonantaja huokaisi. Totuuden salaaminen oli nyt hyödytöntä.

Roderik ja Rohalia olivat piiloutuneet yhdessä Tuulen neuvoston killalta. Rohalia oli riidoissa velhojen kanssa, mutta Adam ei tiennyt, mikä riidan syy oli. Neuvonantaja oli kuitenkin vakuuttunut, että Rohalia ei ollut tehnyt mitään väärää.

"Hän on valon pisara, jota ilman koko luomakunta hukkuisi synkkyyteen", kuten hän sanoi.

Totta puhuakseni en ollut itsekään enää varma, olinko oikealla asialla palvellessani Tuulten neuvostoa. Adam suostui lopulta paljastamaan meille, minne Roderik ja Rohalia ovat piiloutuneet, kunhan emme vahingoittaisi lordia ja ladya.

Roderik ja Rohalia olivat piiloutuneet metsästysmajalle Merieninlahden vastakkaiselle rannalle, jonne pääsisimme Lattarien lainaveneellä. Olav oli entinen merenkulkija ja purjeentekijä, joten hän ohjasi meidät taitavasti ja ripäesti perille.

Antaessamme tuulen kuljettaa meitä lahden poikki metsästäjä puhdisti kirveitään ja kysyi:

"Mitä aiot tehdä näiden Lattarien kanssa, Jadar. Metsästäjä tekee työtään rahan tähden, ei kunnian. Me otimme tehtävän vastaan, ja meidän pitäisi se myös suorittaa. Se on velvollisuutemme metsästäjinä. Sinulla on jalo sydän, mutta epäilen, että se voi olla metsästäjälle liiankin jalo. Onko sinusta tekemään se, mitä täytyy?"

Olav ei selvästikään ollut varma, valitsisinko oikein, kun kohtaisimme Lattarit – mutta mikä edes oli oikea valinta?

"Otimme tehtävän vastaan, mutta se oli palvelus, ei pesti", vastasin lopulta. "Velhot ovat joka tapauksessa minulle velkaa, ja he maksavat velkansa ennemmin tai myöhemmin. En surmaa tätä Rohalia Lattaria vain velhojen mieliksi, vaikka varastettu tavara tulisikin Neuvostolle palauttaa. Haluan joka tapauksessa tietää myös Rohalian näkökulman, ennen kuin päätän, mitä teemme."

En ole varma, oliko Olav tyytyväinen siihen, mitä mieltä asiasta olin, mutta ainakaan hän ei väittänyt vastaan vaan jatkoi vain kirveenterän hiomista, kunnes saavuimme vastarannalle.

Roderikin ja Rohalian löytäminen ei ollut vaikeaa, sillä heidän mökkinsä sijaitsi lähellä rannikkoa vieläpä korkealla paikalla. Komea hirsimökki oli valaistu mutta hiljainen, kun lähestyimme sitä. Saapuessamme ovelle meitä oli vastassa rengaspaitaan ja Lattarien violettiin viittaan verhoutunut soturi. Hänellä oli kasvoissaan lukuisia arpia kokemuksensa todisteena, ja hänen päättäväinen katseensa lupasi meille kuolemaa. Arvasin, että tässä oli lordi Roderik, Lattarin paroni.

"Arvasin, että te löytäisitte meidät ennemmin tai myöhemmin. Mutta sisartani ette saa – ette niin kauan kuin minä olen elossa."

Kohotin käteni rauhoittavaan eleeseen. "Kunniasanallani emme ole tulleet tekemään teille pahaa. Olen Jadar Ilvanstar, Ilvanstarin paroni, ja on totta, että Tuulten neuvosto lähetti minut sekä toverini, Olav Tuulentekijän. Neuvosto ei kuitenkaan kertonut meille kaikkea, mitä tähän tehtävään kuului. Ettekö te voisi selvittää meille, mistä on kysymys. Miksi Rohalia varasti Tuulten neuvostolta ja miksi häntä syytetään murhasta?"

"Se ei ollut tarkoitukseni – en halunnut tappaa mestari Farania."

Ääni kuului sisältä mökistä, ja Roderikin takaa astui esiin mitä lumoavin neito. Hänen kuparinväriset hiuksensa kehystivät sorjia, nuorekkaita kasvoja, mutta hänen silmissään paloi viisauden ja surun liekki, joka sai sydämeni lähes pakahtumaan.

Tässä oli Rohalia Lattar, häikäilemätön varas sekä murhaaja.

Rohalia kertoi meille, mikä oli saanut hänet käymään Tuulten neuvostoa vastaan. Oli totta, että hän oli varastanut killalta ja surmannut yhden killan mestareista. Hänen syynsä olivat kuitenkin olleet jos eivät nyt jalot niin ainakin ymmärrettävät. Tuulten neuvosto nimittäin keräsi mahtavia taikaesineitä haltuunsa ja säilytti näitä salaisissa paikoissa. Neuvoston mestari Farsas oli löytänyt uuden muinaisen artefaktin Neuvoston kokoelmiin. Tälle taikaesineelle, Puhtaan rauhan talismaanille, oli kuitenkin muutakin käyttöä.

Oli nimittäin niin, että rauhattomat henget olivat alkaneet piinata Merieniä. Puhtaan rauhan talismaanin merkittävä kyky oli tällaisten aaveiden karkottaminen paikkaan, jonne ne kuuluivat. Rohalia oli koettanut painostaa Farsasia käyttämään mahtiesinettä hyvään tarkoitukseen, mutta kun mestari oli kieltäytynyt, mestarin ja oppilaan riita oli muuttunut väkivaltaiseksi. Rohalia oli surmannut Farsasin ja paennut lumotun esineen kanssa Merienistä.

"Kadun tekoani mutta tekisin sen uudelleen", Rohalia sanoi surullisesti, mutta kohotti uhmakkaasti leukaansa. "Neuvoston tulisi käyttää mahtiaan kaupungin palvelemiseen. Tällaisia taikaesineitä tulisi käyttää, eikä piilottaa. Koska Merienin kuningas, aateliset tai velhot eivät tehneet mitään, minä päätin tehdä."

"Kuulin kaupungissa oudoista valoilmiöistä", arvasin, "sinä olet niiden takana."

Velhotar pudisti päätään ja kohotti kättään niin, että hänen ranteessaan komeileva, sinisilmäistä, kaunista neitoa esittävä koru tuli esiin. "Tämä on niiden ilmiöiden takana. Olen tehnyt parhaani karkottaakseni aaveita ja selvittääkseni, kuka suututtaa henkien sieluja palaamaan tähän maailmaan. Työni on kuitenkin ollut turhaa – ja nyt te olette tulleet viemään minut Neuvoston armoille."

Roderik parkaisi ja kohotti keihästään meitä koti, mutta Rohalia pudisti päätään. "En halua enää paeta. Neuvosto saa minut ennemmin tai myöhemmin. Tuomitkoon minut, kuten tuomitsevat koko Merienin henkien piinattavaksi."

Se ei kuitenkaan ollut enää aikomukseni.

"Tässä on monta asiaa tehty väärin mutta oikean perusteen turvin", sanoin. "Te surmasitte miehen ja varastitte, mutta teitte sen suojellaksenne kansaa. Neuvosto on taas oikeutettu tekemään löytämillään mahtiesineillä, mitä haluaa. Heillä ei kuitenkaan ole mielestäni tuomiovaltaa kaltaistanne ylimystä kohtaan – teidän tuomionne voi päättää vain kuningas."

Suunnitelmani pelaisi vain aikaa – todennäköisesti Tuulten neuvosto saisi haluamansa kaikesta huolimatta. Ainakin Lattareilla olisi aikaa koettaa vedota Neuvoston armoon sekä kuninkaan oikeuteen.

Minä järjestäisin audienssin kuninkaan kanssa ja vetoaisin häneen, ja siihen asti Rohalia olisi Ilvanstarin huoneen suojeluksessa. Tällaisissa tapauksissa saattaisi mennä kuukausia – ja kuka ties selvittäisimme siihen mennessä, kuka tai mikä herätti vihaisia henkiä Merienin ympäristössä ja saisimme kuninkaan katsomaan asiaamme suopeasti.

Sen enempää en kyennyt tarjoamaan, mutta jo tuo pieni laupeuden siemen sai Rohalian ja Roderikin lähes murtumaan kiitollisuudesta. Sovimme, että Rohalia jää piileskelemään mökin läheisyyteen, kunnes asia saataisiin vietyä kuninkaan eteen. Siihen voisi mennä kauankin, ja siihen asti antaisin Neuvoston ymmärtää, että Rohalia oli Ilvanstarien suojeluksessa rajaseudulla.

Ja Puhtaan rauhan talismaani pysyisi Rohalialla, että hän voisi jatkaa kamppailuaan Merienin ympäristössä vaanivia henkiä vastaan.


5-edikka toimi jälleen vauhdikkaasti, ja peli maistuu. Kiitos pelinjohtajalleni! Erityisen tyytyväinen olin loppuratkaisuun, joka oli mielestäni varsin oivasti Jadarin alignmentin mukainen (Neutral Good). 5-edikassa on mielestäni lyhkäisyydessään aivan loistavat alignment-kuvaukset, joita on helppo seurata. Mukava on ollut myös huomata, että Jadarista on tulossa vähintään yhtä mielenkiintoinen hahmo kuin Ringilistä, vaikka teinkin hänet eräänlaisena "hätävarana". Mahtavaa!