Uutisia Jaconiasta! Koston kukkulat -romaanini astuu Praedor-tarinoiden joukkoon

Blogi on ollut syystä jos toisesta aika hiljainen jo useamman vuoden. Yksi syy on ollut se, että nykyään kirjoitustarmo on suuntautunut yhä enemmän fiktion suuntaan roolipelien sijaan. Nyt on kuitenkin aika vähän hehkuttaa blogin mahdollisille lukijoille!

Vaskikirjat julkaisevat ensi keväänä Jaconian maailmaan sijoittuvan romaanini, Koston kukkulat. Linkin takaa löytyy Vaskikirjojen infosivu sekä Hiltusen tekemä aivan upea kansikuva.

http://www.vaskikirjat.fi/kostonkukkulat.html

Taivaan suuren suden sytyttämät sodan liekit eivät vain tahdo sammua Jaconiassa. Sukupolvia kestänyt jännite Holrusin ja Tutusin rajalla räjähtää veriseksi yhteenotoksi, jossa ainoat voittajat ovat raadoilla elävät korpit ja hätää kärsiviä ryöväävät palkkasoturit.

Sota ajaa myös kaksi kostajaa etsimään hyvitystä. Nuori aseneito tarttuu miekkaan maksattaakseen väärintekijöillä perheensä kohtalon. Koston hinta on kuitenkin kova, ja maksajiksi joutuvat muutkin kuin syylliset. Samaan aikaan entisestä parantajasta kouliutuu jousimies ajamaan asiaa, jonka oikeudesta hän ei pian ole enää itsekään varma. Muiden sotiessa suuret herrat juonittelevat ja siirtelevät armeijoita kuin pelinappuloita laudalla. Johtaako tuo peli muuhun kuin uusiin veritekoihin?

Tarina lähti liikkeelle Praedorin miekka ja magia -genren suuntaan nyökkäilevänä kostotarinana, mutta kirjoittaessa siitä rakentui pikemminkin sotaromaani, vaikka kosto ja sen tavoittelemisen seuraukset ovatkin edelleen tärkeä teema. Perinteisistä lähtökohdista huolimatta toivon löytäneeni kuitenkin teemasta uusia näkökulmia varsinkin suomalaisella kentällä.

Ajatukset ovat hieman sekaisin, ja koko ajatus julkaisusta tuntuu vielä hieman epätodelliselta. Mahdollisuus kirjoittaa Praedor-romaani oli luonnollisesti melkoinen kunnianosoitus varsinkin, kun aikaisempia kirjallisia ansioita ei minulla hirveästi ole. Tosin eräs Praedor-novellini julkaistiin Kirotun maan kulkijat -antologiassa, joten täysin vierasta Jaconiaan sijoittuvan tarinan kirjoittaminen ei toki ollut.

Koston kukkulat ilmestynee näillä näkymin helmikuussa 2017. Käykää ihmeessä tsekkaamassa linkin infosivu sekä Hiltusen hieno kansi! Se onnistuu sieppaamaan loitavasti tunnelman, jota tavoittelin kirjoittaessani tarinaa.

Käärmetanssija (Ville Vuorela) -- laadukasta kotimaista fantasiaa!

Vuosia sitä jouduttiin odottamaan, mutta tänä kesänä ja syksynä Praedor sai jatkoa paitsi roolipelilisäosan myös uuden sarjakuvan ja romaanin muodossa.

Tämä on henkilökohtainen arvioni Käärmetanssija-romaanista. Sarjakuvasta kirjoitan sitten ehkä myöhemmin, mutta todettakoon siitä, että kannattaa hankkia! Jaconiaa nytkäytetään mukavasti eteenpäin, ja uusia mahdollisia juonikuvioita esimerkiksi roolipelejä silmälläpitäen tarjotaan lukuisia.

Tämä kirjoitus keskittyy kuitenkin Vuorelan romaaniin, joka kertoo Nejah-nimisen tytön koettelemuksista niin Galthissa kuin Borvariassakin. Juonesta sen enempää paljastamatta todettakoon, että hän pelastuu aluksi salaperäisiltä vaikuttavissa olosuhteissa varmalta ja turhalta kuolemalta, minkä jälkeen hänestä koulutetaan kekseliäs varas ja seikkailija. Kiitollisuudenvelka ja kunniantunto tuntuvat ajavan Nejahia vaaroihin, joita järkevä ihminen pyrkisi välttämään, mutta tuskinpa Praedor-tarinaa voisikaan kirjoittaa ilman uskaliasta päähahmoa.

Käärmetanssijan ansioita olivat minusta perinteinen ja selkeä, mutta hyvin toimiva juoni sekä maailmankuvaus niin Jaconian yksityiskohtien kuin Borvariankin näkökulmasta. Juoni oli varsin perinteinen seikkailukertomus mutta sitä ryydittivät Vuorelan elämänmakuiset hahmot, joiden sivuhuomautukset henkivät historiaa tarinoiden takana. Moni hahmo sai miettimään ja kuvittelemaan, mitä kaikkea heille olikaan ehtinyt tapahtua ennen Käärmetanssijaa. Pari tuttuakin hahmoa mahtui mukaan.

Maailmankuvaus on Vuorelan vahvuus. Käärmetanssija keskittyy Galthiin, ja tämä kaupunki kuvaillaankin selkein mutta kiehtovin sanakääntein. Vuorela onnistuu luomaan Galthista elävältä ja oikealta tuntuvan paikan, joka voi toimia muunakin kuin tarinan kulisseina. Galthia koskevat osuudet ovat niin oivallisesti kirjoitettuja, että ne suorastaan herättävät inspiraation sekä roolipelaajan että kirjoittajan näkökulmasta. Yhtäkkiä jo ennestään mainio Jaconia tuntuu entistä houkuttelevammalta ja mielenkiintoisemmalta paikalta. Samanlaisella taidolla Vuorela maalaa myös Kirotun maan omalla tavallaan elävänä ja kiehtovana -- joskin hengenvaarallisena -- paikkana.

Vuorelan hahmo- ja tapahtumakuvaus on ansiokasta. Minulle tuli kuitenkin tunne, että paikoitellen kirja olisi kaivannut vielä enemmän sivuja: lisää hahmonkuvausta, lisää hahmojen välistä kanssakäymistä sekä lisää välikohtauksia, jotka nyt sivuutettiin huomautuksilla. En viitsi paljastaa juonesta mitään, mutta erityisesti Borvariasta olisin kaivannut vielä yhtä omaa lukuaan -- luulenpa, että huomaatte kyllä kohdan, kun sen Käärmetanssijan lukiessanne huomaatte. Vuorela käyttää pääasiassa kaikkitietävää kertojaa, mikä ei ole minun suosikkityylini, mutta kirjan muut ansiot saivat kyllä tämän unohtamaan.

Käärmetanssija on vauhdikasta ja innostavaa seikkailukirjallisuutta. Teos on kirjoitettu vaivattomalla taidolla, eikä kirjaan mahdu tylsiä hetkiä. Suosittelen sitä kaikille Praedorin ja muun fantasian ystäville. Toivottavasti Praedor-tarinoita nähdään lisää niin Ville Vuorelan kuin muidenkin tarinankertojien kirjoittamana.

Paluu Praedorin maailmaan: Alabar-kampanjan aloitus pelinjohtajan näkökulmasta

En suoraan sanottuna muista, koska olen viimeksi päässyt pelaamaan Praedoria Praedorina; sääntöjä on käytetty lukuisiin muihin peleihin, mutta Jaconiaan pelit eivät ole pitkään aikaan sijoittuneet. Nyt asia kuitenkin korjaantui.

Pelin lähtökohtana on mahdollisimman kivuton ja "helppo" peli pelinjohtajan eli minun näkökulmasta. Sääntömuuutoksia ei juurikaan ole, ja pelin lähtökohta on hiekkalaatikko, jossa pelataan praedorien arkea. Tämä voisi olla hyvinkin raskas vaihtoehto, mutta Praedorissa improvisoiminen on tuntunut minusta aina jotenkin luontevalta. Lisäksi peli tulee käsittelemään hiekkalaatikkomaisesta lähestymistavasta lähinnä praedorien yritystä asettua eläkkeelle Alabarin kaupunkiin Piperiassa. Koska peliporukkamme on iso ja kaikkien saaminen paikalle kerrallaan on haastavaa, toivon kaupunkimiljöön tarjoavan mahdollisuuden järjestää pelejä aina kynnelle kykenevälle seurueelle; muut ovat kaupungilla hoitamassa muita asioita.

Ensimmäisen pelikerran päätin vetää kuitenkin rytinällä--eräänlaisena introna tulevalle rauhaisalle elolle Alabarissa. Seurueen tehtävänä oli hankkia itäisestä Borvariasta muinainen aikakirja Arubis-nimiselle kirjanoppineelle, joka oli tarjoutunut maksamaan teoksesta huokean palkkion. Matka kirotulle maalle oli sujunut välikohtauksitta, mutta nyt Borvarian elämää ja vaaroja huokuva kirottu maa levittäytyi seikkailijoiden edessä.

Kirotulle maalle lähti kolme seikkailijaa: kaksi oftilaista nimeltään Kandor ja Myras selä Japasista tullut itäläinen, Slandor. Talonpoikaistaustainen Kandor oli varustautunut kirveellä ja kilvellä, joiden kanssa hän oli petollisen nopea, kun taas Ruoska-lisänimestään huolimatta Slandor kantoi turvanaan raskasta miekkaa. Kolmikosta kevyimmin oli varustautunut Myras, jolla oli väkipuukko sekä lukuisia tikareita, joiden heittelyyn Myras oli erikoistunut. Praedor-seurueen kaksi jäsentä, Knut-niminen saarelainen sekä Andas-niminen porvarisneito, olivat jääneet Suden autiomaahan Arubisin kanssa kärsimään ripulia. Vatsatauti oli oiva syy yhden myöhemmin tulevan seikkailijan sekä varahahmon jäämiselle sivuun pelikerralta.

Kokeneet hahmot kulkivat kirotulla maalla varovaisina ja valppaina. Arubisin ohjeistuksen perusteella he tiesivät etsiä aikakirjaa, joka sijaitsi valtavan kupolikattoisen rakennuksen lähettyvillä. Kupolikatto erottuikin muiden pensaikkojen ja puiden keskeltä korkeana ja selkeänä maamerkkinä, mutta sen luokse pitäisi ensin läpäistä sankka tiheikko, joka oli peittänyt entisen leveän kadun.

Pensaikossa piileskelevien petojen ja kaikkien mahdollisten myrkkykäärmeiden uhmaaminen ei praedoreita houkutellut, joten kolmikko alkoi etsiä toista mahdollisuutta päästä kupolikattoiselle rakennukselle. Tiheikön länsipuolelle rauniorakennuksen seinämää nousivat portaat, joita pitkin pääsi tasanteelle, joka näytti johtavan kupolikaton suuntaan, mutta idässä levittäytyi aukea, jolla oli vain muutamia, tuulessa hurjasti heiluvia puita.

Praedorien vaistot ja kokemus saivat heidät kuitenkin varomaan aukeaa, sillä Kirotun maan ilma oli tyyntä vailla minkäänlaista tuulta. Pian tarkkasilmäiset seikkailijat tajusivatkin aukean olevan kuin toinen lumekuva raunioita peittävän tiheikön päällä, ja lumekuvan rajatkin pystyi erottamaan hieman punertavasta udusta ilmassa. Slandor tajusi kyseessä olevan joko jonkinlaisen villin magian alueen tai ulottuvuusportin toiseen maailmaan. Seikkailijat päättivät nousta länttä kulkevia portaita pitkin.

Portaat johtivat tasanteelle, joka kiersi valtavaa rakennusta, jossa näytti olevan säännöllisin välein sisälle johtavia ovia. Varovaiset praedorit päättivät heittää jokaisesta oviaukosta sisään jotain, ennen kuin liikkuisivat oven ohi.

Tämän kohdan suunnittelun olin jättänyt hyvin pinnalliseksi luottaen, että pelaajien ideoista saisin sytykkeitä, joilla voisin viedä peliä eteenpäin. Näin kävikin, ja kuvailin pelaajien heittelemien kivien havahduttamia, lepakkomaisia liskoja, joista ei ollut varsinaisesti vaaraa. Niitä saatoin kuitenkin käyttää kuvailemaan, kuinka ne ulottuvuusportin alueelle lentäessään kiisivät näkymättömien tuulien vietävinä hurjasti jonnekin kaukaisuuteen. Toivottavasti tämä oli riittävä osoitus valitun reitin viisaudesta.

Halusin praedoreilla olevan mahdollisuus löytää jotain aarteitakin, joten yhteen huoneeseen heitetty kivi osui johonkin metalliseen. Seikkailijoiden heitettyä lisää kiviä paljastui, että jokin esine oli riittävän pieni, etteivät kaikki kivet osuneet siihen automaattisesti, vaikka huoneen hämärästä ei yksityiskohtia erottanutkaan. Jokin liekki huoneen hämärässä kuitenkin tanssi.

Lattialla liikahtelevia köynnöksiä vältellen praedorit alkoivat tutkia asiaa ja löysivät lattialla lojuvan, istuvaa demonia esittävän patsaan. Patsaalla oli kiiltävät rubiinisilmät, ja jokin lumous piti sen sylissä tanssivia liekkejä elossa. Vaikka Slandor saikin patsaasta pahoja aavistuksia, ahneus voitti varovaisuuden, ja seikkailijat vetivät köyden avulla patsaan tasanteelle aurinkoon. Huoneen lattialla liikahtelevat köydet seurasivat patsasta ja koettivat tarrata praedoreihin, mutta patsaasta saatiin irrotettua yksi rubiinisilmä parempaan talteen ennen kuin seikkailijat jatkoivat matkaa. Demonipatsas potkaistiin tasanteelta alas, ja köynnökset jäivät liikahtelemaan päämäärättöminä ilmaan.

Lopulta praedorit pääsivät tasannetta pitkin kupolikattoisen rakennuksen lähelle ja näkivät myös toisen, harjakattoisen rakennuksen, joka saattoi olla Arubiksen etsimän teoksen säilytyspaikka. Ikävä kyllä seikkailijat eivät koskaan päässeet etsimään kirjaa, sillä lähes saman tien heidän laskeuduttuaan tasanteelta heidän kimppuunsa hyökkäsi suuri joukko apinamaisen ketterästi liikkuvia nimettömiä, joita johti valtava ja turpea nimetön olento. Seikkailijat koettivat kavuta pakoon tasanteelle, mutta ainoastaan Kandor ja Myras ehtivät turvaan; Slandor jäi tasanteen juurelle ja raadeltiin hengiltä.

Myrasin ja Kandorin turva oli vain väliaikainen, ja pian apinamaisen ketterät nimettömät jo koettivat kavuta heidän kimppuunsa. Praedorit kaatoivat lähes koko nimettömien lauman mutta joutuivat lopulta pakenemaan, kun Myrasin käsi raadeltiin käyttökelvottomaksi. Nimettömät olennot olivat kärsineet kuitenkin niin kovia menetyksiä, etteivät seuranneet praedoreita, vaan nämä pääsivät pakenemaan takaisin Suden autiomaan puolelle turvaan.

Pelikerralle suunittelemani sisältö alkoi loppua kesken, koska nimettömät olivat praedoreille liina kova vastus. Päätin kuitenkin jatkaa vielä pelikertaa, sillä eräs pelaajista pääsi vasta paikalle. Improvisoinkin vielä yhden Suden autiomaahan sopivan välikohtauksen.

Suden autiomaassa seikkailijoita odottikin vielä lisää vaaroja. Varna-paimentolaiset olivat nimittäin hyökänneet praedorien leiriin ja vanginneet Knutin, Andasin ja Aribuksen. Knut ja Andas kyhjöttivät sivummalla sidottuina praedorien telttojen ja varusteiden palaessa, kun taas Arubisia oltiin parasta aikaa sitomassa ristipuuhun.

Varnat alkoivat rääkätä seikkailijoiden silmien alla kirjanoppinutta, eikä ollut vaikea arvata, mikä kohtalo odottaisi myös Andasia ja Knutia. Parempikuntoinen Kandor hiipikin vapauttamaan tovereita ja onnistuikin päästämään Knutin ja Andasin siteistä, ennen kuin praedorit huomattiin. Paimentolaisista tehtiin nopeasti selvää jälkeä, vaikka praedorit olivatkin puolikuntoisia ja kehnoissa varusteissa, mutta Arubisia ei valitettavasti onnistuttu enää pelastamaan. Mielipahaa palkkaajan kurjan kohtalon tähden helpotti hieman tämän tavaroista löytynyt sadan kultarahan säkki, ja toivathan Myras ja Kandor mukanaan myös rubiinin kirotulta maalta.

Seurue päätti kuitenkin jättää sekä Suden autiomaan että Borvarian tälle erää ja suuntasivat kohti länttä ja Alabarin kaupunkia, jonka jalokivikauppiaat varmasti olisivat kiinnostuneita Borvarian rubiinista.

Pelikerta päättyi tähän. Seuraavalla kerralla jatketaan todennäköisesti suoraan Alabarista, jonka on muutenkin tarkoitus olla pelin päänäyttämö. Täytyy kyllä sanoa, että Praedor-peli oli pitkästä aikaa antoisaa. Säännöt tuntuivat omilta ja improvisointi sujui mielestäni hyvin. Pelikertaa tarvitsi valmistella vain murto-osa siitä, mitä meni DnD 5e-pelien valmisteluun, ja silti ainakin minusta mielekästä sisältöä oli riittävästi.

Kalin Trellin kronikat VII

Kiire on estänyt päivittämästä Kalin trellin päiväkirjaa, mutta nyt otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin ripeän selvennyksen seurueen viimeisistä koettelemuksista.

Kahdestoista kronikka: Kohti Miekkojen merta

23. päivä eleasista

Retki Safiirijärvelle oli samaan aikaan sekä menestys että kirvelevä tappio, sillä Nashkelista mukaamme tullut Alainin ystävä pohjoisesta, velhotar Gwendyn, menehtyi järvellä piileskelleiden peikkojen käsissä. Vaikka tuttavuutemme jäikin lyhyeksi, ei saaliin tuoma menestys tee tätä menetystä yhtään vähemmän kirveleväksi.

Joukkiomme on kokenut paljon menetyksiä, mutta loppujen lopuksi seurueemme vanhin kaarti on pysynyt varsin muuttumattomana. Natalin ja Malcer ovat olleet nyt pisimpään matkaseuranani, mutta sir Martin ja Alain ovat myös pysyneet seurueessamme pitkään, eikä ole mitään syytä uskoa, etteikö näin olisi jatkossakin. Sir Martin on ottanut seurueemme johtajan roolin, mikä tietenkin vähentää minun vastuutani ja jättää enemmän aikaa näille kirjoituksilleni. Toisaalta näkisin, että meillä kaikilla on ryhmässämme tärkeä rooli, ja päätökset teemme varsin tasavertaisina. Näin sen kuuluu mielestäni ollakin, ja toveruuden side on johtojärjestystä voimakkaampi yhteiselon takaaja.

Safiirijärveltä suuntasimme takaisin pohjoiseen ja pysähdyimme lepäämään Martinin tiluksille Devonesseen. Martinin jäädessä hoitamaan vielä asioitaan me muut suuntasimme Beregostiin hakeaksemme piispa Keldathiltla Mustan suden miekan. Oli aika hankkiutua siitä kapistuksesta lopullisesti eroon.

Ikävä kyllä miekanhaku ei ollut aivan niin yksinkertaista kuin toivoimme. Paljastui nimittäin, että vanha palkollisemme Jorak oli joutunut jo aikaisemmin suurhiisiä vastaan taistellessame miekan kirouksen valtaan, ja oli nyt palannut Nashkelista pohjoiseen hakemaan miekkaa. Hän paljastui myös Kagainin Kultakypärän komppanian luopioksi, ja jäljittäessämme Jorakin varastamaa miekkaa satuimme myös pelastamaan Kagainin, jota Jorak tovereineen koetti saada paljastamaan aarteidensa olinpaikan.

Jorakin päihittäminen ei ollut liioin aivan helppoa, sillä hänen siteensä Mustan suden miekkaan oli jo vahva, ja saatuamme hänet kerran maahan hän nousi vain entistä vahvempana, miekan riivaamana. Mustan suden miekan voima oli kiistämätön, ja kun saimme Jorakin kaadettua vihdoin lopullisesti, oli selvää, ettei kuolevaisten käsien ollut viisasta tuohon kapistukseen koskea.

Piispa Keldathilta saimme pyhin loitsuin suojatun teräsarkun, jossa kantaisimme miekan pohjoiseen. Martinin lukittua laatikon hän antoi avaimen minun säilytettäväkseni, ja tuo avain riippuu tätäkin kirjoittaessani Lalaithin riipuksen ketjussa kaulassani.

Aiomme lähteä huomenna Baldurin porttiin suunnataksemme Brynjar Hurmeraudan perään, kuten minä Zorl Miyarin kanssa sovin. Samalla toivomme voivamme hankkiutua miekasta eroon pohjoisessa aikaisemman suunnitelmamme mukaisesti – palauttamalla miekan hautaan, josta se on viety. Kagain, jonka maine etelässä on kärsinyt lukuisten onnettomuuksien tähden lähtee mukaamme. Häpeäkseni minun on myönnettävä, että meillä on ollut oma osamme kääpiön onnettomuuksiin, palkkasimmehan juuri me Jorakin, vaikka hänellä oli pesti ja tehtävä Kultaisen kypärän komppaniassa, mikä osaltaan johti Kagainin maineen tärveltymiseen.

27. päivä eleasista

Matkamme Baldurin porttiin sujui vailla sen suurempia välikohtauksia. Pysähdyimme lepäämään Auttavan käden kievarissa matkallamme, ja tyytyväisenä saimme havaita, että Bentley Peilinvarjon kievarissa asiat olivat varsin hyvin, vaikka Mustakynsien komppania viipyili edelleen linnan ulkopuolella. Kagain ei ollut kovin tyytyväinen nähdessään kilpailijansa sekä vihollisensa, mutta onneksi saimme rauhoitettua hänet, enenn kuin mitään kahinoita ehti alkaa.

Valitettavasti Alain ei osoittanut samanlaista mielenmalttia, vaan sekoili juovuspäissään hajottaen temppuilullaan paitsi pöytiä niin myös Bentleyn taloa koristavan, komean hirvenpään. Onneksi siitä selvittiin rahalla, mutta toivottavasti varkaamme osaa jatkossa pitää korkin tiukemmalla – tai mielellään vaikka pysyy koko pullosta erossa.

Auttavan käden kievarilta tiemme jatkui pohjoiseen, ja saavuimme Porttiin tänä iltana. Käärmesillalla kohtasimme vanhan tuttumme, jota autoimme aikoinaan Portista lähtiessämme, Danthelon nimisen kääpiön. Hän tunsi myös Kagainin ja tarjosi meille yösijaa, sillä vaikka hän pitikin pääasiassa sepänpuotia, hänellä oli myös vuokrahuoneita talonsa yläkerrassa. Kääpiöseppä tarjoutui myös karaisemaan minun Thaerum Fuiruinilta ostamani väkipuukot entistä terävimmiksi, mikä sopi minulle paremmin kuin hyvin.

28. eleasista

Päivä oli kiireinen, sillä Zorl Miyarilla riitti meille tehtävää. Merille lähtö oli jo käsillä, mutta kauppahuoneen päämiehellä oli ongelmia saada jokaisen laivan kapteenit kuriin. Minun nimissäni olevan laivan kapteeni, Tarashina-niminen tethyriläinen, ei nimittäin halunnut ottaa lieskanyrkkejä laivalle.

Kapteenilla ei tuntuntu oikein kunnon perusteluja haluttomuudelleen olevan, ja lopulta pääsimmekin jonkinlaiseen sopuun. Laivalle otettaisiin lieskanyrkkejä, mutta upseerien sijaan palkkasotilaita komentaisi seurueemme, ja kapteeni Tarashinalla olisi päätäntävalta laivan kaikkiin asioihin.

Seuraavaksi Zorl halusi meidän käyvän Gondin pyhätössä puhumassa ylipapille, jolla oli matkallemme Gondin alkemistien ja pappien suunnittelemia erikoisaseita. Aseet, ballistoilla käytettävät punahehkuiset taistelukärjet, kyllä saimme, mutta ennen kuin ehdimme hyvästellä ylipapin, hänen työhuoneensa varjoihin tiivistyi mustaan kaapuun verhoutunut hahmo, joka harppasi ylipapin luokse ja surmasi tämän.

Mikä murhaajan motiivi teoilleen olikaan, ainakin hän yritti varastaa Gondin temppelin salaisia suunnitelmia sisältävän laukun, joka oli ollut ylipapin hallussa. Onnistuimme estämään varkauden, mutta emme päässeet kuulustelemaan salamurhaajaa, sillä Alain surmasi tämän kylmäverisesti minun jähmetettyä hänet loitsuillani paikoilleen. Suoraan sanottuna Alainin mielivaltainen toiminta alkoi herättää ärtymystä meissä muissa, mutta tivatessamme asiaa häneltä emme saaneet oikein vastausta tai lupausta, että asiat tulisivat muuttumaankaan. En tiedä, kuinka kauan seurue voi jatkaa tällä tavoin.

Palatessamme kertomaan Zorlille tapauksesta kauppamestarin luona oli myös uusi vieras. Zorl oli ottanut asiakseen selvittää isäni salaperäistä murhaa, ja oli pestannut pohjoisesta maahistutkijan selvittämään asiaa. Maahisen tutkimukset olivat paljastaneet, ettei isääni ollutkaan murhannut kukaan hänen kilpailijoistaan, vaan äitipuoleni sukulaisineen oli kuin olikin ollut oikeassa. Isäni kuolema oli ainakin välillisesti minun syytäni, sillä hänet oli murhannut punainen velhotar sekä hänen punatukkainen kätyrinsä, jotka olivat yrittäneet murhata Amnin lähettiläs Andoshal Alibakkarin. Heidän oli täytynyt kiduttaa isästäni meidän käyttämämme piilopaikka, minkä jälkeen he olivat tappaneet tämän.

Toverini yrittivät helpottaa syyllisyyteni taakkaa, mutta heidän lohduttavat sanansa eivät saa minua unohtamaan lukuisia riitojani sekä isäni ankaraa, pettynyttä ilmettä. Kuinka monta vuotta riitelimme yhdentekevistä asioista – kuinka monta vuotta tuotin isälleni pettymyksen vain koska en tiennyt hänen tekemiensä valintojen perusteluja? Nyt, viimeisenä loukkauksena, olin saattanut hänet hautaan.

Pahinta oli, että vaikka olimme surmanneet punaisen velhottaren, hänen salamurhaajakätyrinsä oli päässyt pakoon, joskin pahoin haavoittuneena. Zorlin palkkaaman tutkijan mukaan hän oli astunut laivaan etelään. Jos tiemme koskaan kohtaisivat, tappaisin tuon nartun, mutta sitä ennen oli selvitettävä asiat Brynjar Hurmeraudan kanssa sekä ratkaistava Mustan suden miekan ongelma.

Illan päätteeksi Zorl kertoi meille ja kapteeneille suunnitelmansa. Tehtävänämme olisi saada Brynjar Hurmerauta kiinni, ja koska hän purjehti merillä Ruathymin saarilta, tämä oli järkevin paikka aloittaa hänen etsintänsä. Naamioituisimme tavallisiksi kauppalaivoiksi ja toimisimme samalla Baldurin portin lähettiläinä, jotka vierailisivat Ruathymin kuninkaan, Hänen majesteettinsa Aumarkin luona muistuttamassa Ruathymin velvollisuuksista merten turvallisuuden ylläpitämiseksi.

Oli melkoinen kunnia, kun Zorl ehdotti minua Portin lähettilääksi. Toivottavasti olisin tuon kunnian arvoinen ottaen huomioon kokemattomuuteni moisissa asioissa, vaikka olinkin perheeni kauppa-asioita seuratessa nähnyt ja oppinut monenlaista. Sir Martinista tehtiin laivastomme komentaja, joka taistelutilanteessa ottaisi komennon kapteeneilta. Tämä ei kapteeneita – tai mukaamme tulevaa lieskanyrkkien luutnanttia – tuntunut ilahduttavan, mutta ainakin laivastomme oli nyt hyvissä käsissä.

2. eleintiä

Tästä matkasta tulikin vallan erilainen kuin uskoin!

Laivastomme purjehti luoteeseen hyvää vauhtia vailla sen kummempia välikohtauksia. Pohdimme, mitä tuleman pitää, ja keräsimme yhteen tietojamme Ruathymistä, mikä tarkoitti tässä tapauksessa, että muutamia tarinoita lukuunottamatta emme tienneet valtakunnasta juuri mitään.

Tarashina on paljastunut päteväksi ja varmaksi kapteeniksi, mutta lämpimin sydämin voin sanoa, että välimme ovat lämmenneet paljon läheisemmiksi kuin alunperin uskoin. Valitettavasti kapteenin perämies, musta jättiläinen nimeltään Madharo, tuntuu myös arvostavan kapteeniaan muutenkin kuin päällikkönä. Tosin näyttää siltä, että Tarashinalla riittää tarmoa kyllä meille molemmille.

Tästä tuli todellakin erilainen matka kuin ajattelin.

6. eleintiä

Saavuimme tänään vihdoin Ruathymiin. Matka on ollut raskas kiitos niin kapteenimme tarmon kuin merien vaarojenkin, enkä usko saarivaltakunnan vastoinkäymisten koettelevan meitä enemmän kuin purjehduksemme Miekkojen merellä.

7. eleintiä

Tapasimme tänään paitsi Ruathymin kuninkaan myös itsensä Brynjar Hurmeraudan. Merirosvo saapui kovistelemaan meitä itsensä Aumarkin hoviin, mutta uskon meidän onnistuneen puhumaan kuninkaan pikemminkin meidän puolellemme kuin maanmiehensä. Luulenpa myös solvanneeni tuota kurjaa ja kirottua ryöväriä niin, ettei hän malta olla iskemättä kimppuumme, kun lähdemme takaisin merille.

8. eleintiä

Olin oikeassa, olin onnistunut raivostuttamaan Brynjarin, joka ei iskenyt kimppuumme vain yhdellä tai kahdella laivalla, vaan peräti kuuden laivan laivastolla! Mikä pahinta, merirosvo päätti hyökätä juuri, kun myrsky alkoi keikuttaa laivojamme.

Yhden laivan onnistuimme upottamaan ballistoillamme, ennen kuin se ehti lähellemme, mutta kahden Brynjarin laivan kanssa jouduimme lähitaisteluun samalla kun kaksi muuta laivastomme alusta taistelivat muita merirosvoja vastaan.

Tuossa taistelussa koeteltiin sekä velhojen että soturien voimia. Brynjarin skaldi heitti niskaamme jäätä ja salamoita, Malcer vastasi mahtinsa tulella ja uskon minunkin vähäisempien loitsujeni tehneen ainakin jonkinlaista vahinkoa. Sir Martin johti miehistömme lähitaistelua Natalinin kanssa, ja merirosvoja kaatui kuin heinää, kunnes laivaamme loikkasi itse Brynjar Hurmerauta lähimpien miestensä kanssa.

Onni tai kohtalo toi Brynjarin minun eteeni, ja vaikka väkipuukoistani ja miekkataidoistani ei kenties ollutkaan vastusta merirosvolle, saatoin todistaa Brynjarin kaatuvan, kiitos Alainin loitsujen. Kapteeninsa menetettyään muut merirosvot menettivät halunsa taistella, ja yhteenotto oli nopeasti oli.

Myrsky kuitenkin jatkuu vieläkin, ja se on vihollisena yhtä armoton kuin katalinkaan merirosvo.

Kolmestoista kronikka: Verta ja tulta Ikikesässä

14. eleintiä

Pääsimme vihdoin Ikikesän satamaan, ja toverini ottivat heti kiinni mahdollisuudesta saada kuivaa maata jalkojensa alle. Itse jäin mieluummin laivaan lepäämään ja pohtimaan tulevaisuutta. Jotain siinä oli puhetta, että kapteenimme Tarashina oli antanut jonkin paketin vietäväksi kaupungille, mutta en kiinnittänyt silloin asiaan huomiota – ehkä olisi pitänyt.

Minua kiinnosti kaupungilla kuriirina toimimisen sijaan tulevaisuus nyt, kun Tarashina luovuttaisi laivansa minun johtooni sekä omistukseeni Zorl Miyarin kanssa tehdyn sopimuksen mukaan. Nyt, kun huoneeni velka Miyrarille oli maksettu, voisin purjehtia uudella laivallani minne haluaisin ja tehdä elämälläni, mitä haluaisin. Enää minua ei määräisi sen enempää elossa olevat sukulaiset kuin isäni haamukaan.

Päätin nimetä laivan Myrskykeijuksi tuon pienen mutta nopsan ja tarkkavainuisen linnun mukaan. Myöhemmin Malcer kyllä epäili nimivalintaani, mutta onneksi hänellä on oikeutensa epäilyihinsä toverinani ja minulla oikeus nimetä laivani millä tavalla haluan.

Uutta laivaani ihaillessani huomasin kuitenkin laivaamme lähestyvän lieskanyrkkejä. Selvisi, että lieskanyrkkien luutnantti Lenta Moore oli tulossa pidättämään Tarashinaa. Koska en todellakaan ollut antamassa uskollista toveria noin vain rikollisena tuomittavaksi, Moore lähti hakemaan lisämiehiä Ikikesän linnasta lieskanyrkkien jäädessä vahtimaan alusta. Luottamukseni Tarashinaan oli kuitenkin ennenaikaista, sillä Mooren lähdettyä Myrskykeijun entinen kapteeni myönsi kauttarantain syytösten olleen aiheellisia.

Kun vielä paljastui, että ilmeisesti Tarasihnan tovereilleni antamassa tehtävässä oli ollut jotain epäselvyyksiä, ja Alainikin oli onnistunut jotenkin saamaan itsensä myrkytetyksi, päätin, että entisen kapteenimme ei ollut enää tervetullut laivassamme. Tarashina ei tästä ollut kovin ilahtunut vaan vannoi vielä saavansa takaisin sen, mitä hänelle kuului. Oletimme hänen tarkoittavan Myrskykeijua, mutta paljastuikin, että hänellä oli muita suunnitelmia.

Asiat olisivat ehkä menneet toisin, jos olisin ollut kärsivällinen ja luottanut Tarashinaan. Hänellä ei tuntunut olevan nimittäin mitään tekemistä paketin kuljetukseen saati Alainin myrkytykseen liittyvien syytösten kanssa.

Koska Tarashina vei miehistönsä mukanaan, meidän oli ryhdyttävä pestaushommiin. Otimmekin perämieheksemme Jan Serhat -nimisen merenkulkijan, jolla tuntui olevan hieman pelätty maine merenkulkijoiden joukossa. Hänen kerrottiin kadonneen meren syvyyksiin ja palanneen sieltä, mistä merimiehet eivät koskaan palanneet, mutta koska hän vaikutti pätevältä henkilöltä, joten päätin luottaa häneen. Hänen kanssaan aloimmekin pestata uutta miehistöä, etunenässä aliperämieheksi Ivilar Arathalen -nimisen, innokkaan puolihaltian.

Pestauspuuhamme jäivät kuitenkin kesken, kun Tarashinan suunnitelmat imaisivat meidät mukaansa. Entisen kapteenimme suunnitelma oli nimittäin hämätä levottomuuksilla kaikki lieskanyrkit sisämaahan viettävälle muurille samalla, kun Tarashina miehineen otti haltuunsa laivan satamasta. Laiva ei ollut Myrskykeiju, vaan toinen, Tuulispää nimeltään.

Havaitsimme Tarashinan vilpin ja palasimme satamaan lieskanyrkkien kanssa. En kuitenkaan halunnut olla vangitsemassa entistä toveriamme, vaan katsoin avuttomana sivusta, kuinka Tarashinan miehet ja lieskanyrkit sekä muut toverini ottivat yhteen. Verenvuodatus äityi tulipaloksi Malcerin tulipallojen lennellessä, ja monta henkeä menetettiin turhaan.

En tiedä, oliko kyse oikeudesta. Martin niin tuntui ainakin uskovan, mutta minusta olisi ollut parempi antaa Tarashinan purjehtia Miekkojen merelle. Nyt hän vain jäi vangiksi, ja monta hyvää miestä kuoli niin merimiesten kuin lieskanyrkkienkin riveistä.

Neljästoista kronikka: Loppu

7. Marpenothia

Tarashinan kohtalon jälkeen minulla on ollut vaikeuksia tarttua kynääni ja jatkaa merkintöjäni. Paljon on kuitenkin ehtinyt tapahtua, ja ehkä kirjaamalla tärkeimmät tapahtumat ylös saan jonkinlaisen rauhan. Jotenkin minusta tuntuu, että se on kuitenkin turha toivo.

Palkkioksi Brynjar Hurmeraudan saattamisesta oikeuden eteen sain palkkioksi isäni ostaman laivan, jonka nimesin Myrskykeijuksi. Täydensimme laivan varastoja sekä miehistöä, jolloin seurueeseemme liittyi myös kuuluisa -- ja pahamaineinen -- merenkulkija, Jan Serhat, josta tuli matkatoverimme lukuisiin seikkailuihimme.

Laivan ylläpito oli paljon kuluttavampaa kuin olin itse miehistönä työskennellessäni ymmärtänyt, ja jouduinkin sekaantumaan kaupankäyntiin ja sopimusneuvotteluihin. Huomasin, että laivani kapteenina jouduin mukaan juuri siihen puuhaan, jota olin isäni luota paennut. Olisiko isä ollut ylpeä vai ivallisen huvittunut nähdessään, mihin valitsemani polku minut oli vienyt, muistan pohtineeni.

Ennen lähtöämme Ikikesästä kerrytimme varojamme auttamalla paikallista kauppiasta ja maankulkijaa hänen uponneen laivansa lastin palauttamisessa. Tuo tehtävä ei olllut helppo, sillä laivanhylkyä vartioivat paitsi meren syvyyksissä piileskelevät hirviöt myös rannalla odottavat kykloopit, jotka olivat upottaneet lukuisia laivoja tuohon pahamaineiseen lahteen Ikikesän lähettyvillä. Palkkio oli kuitenkin vaaran arvoinen, sillä lastin pelastamillamme varoilla saatoin varustaa laivan ja palkita tuoreen miehistöni.

Ikikesästä suuntasimme pohjoiseen mukanamme lastia itseltään Ikikesän lordi Nasherilta. Jäätuulen laakson Kymmenellä kaupungilla oli nimittäin ongelmia sekä hirviöiden että barbaarien kanssa, ja kaupungeista suurimman, Bryn Shanderin, päämies oli ostanut Ikikesästä aseista useilla tuhansilla kultarahoilla.

Matka Jäätuulen laaksoon ei sujunut kuitenkaan välikohtauksitta. Merellä kohtasimme myrskyn, joka oli upottaa Myrskykeijun, ja ennen laaksoon pääsyämme jouduimme maksamaan runsaat tullit kääpiöille, jotka asuivat Rautamestarin kaupungissa. Tuskin olisimme edes päässeet jatkamaan matkaamme Shengaerne-jokea ylävirtaan, ellemme olisi suostuneet ensin selvittelemään kääpiöiden Rautamestarin alueelle vaeltaneiden barbaarien välejä. Autoimme barbaareja tuhoamalla heidän kotimaillaan vaeltavan jetin sekä jäänoidan haamun epäkuolleine palvelijoineen. Barbaarit eivät kuitenkaan ehtineet iloita uutisistamme, sillä heimon kimppuun oli hyökännyt mittava örkkiryövärien joukkko. Autoimme barbaareita sen, minkä pystyimme, ja lupasimme varoittaa muita barbaariheimoja, jos heitä kohtaisimme.

Matkan aikana olin huomannut, että mahtini, jota olin harjoittanut lähinnä harrastusmielessä, oli alkanut kasvaa. Näin outoja unia ja kuulin valveilla eriskummallisia ääniä ja näin näkyjä. Ikikesässä olin tutkinut asiaa ja todennut, että äitini kansan verenperintönä saamani taikuus oli ilmeisesti heräämässä. Olin käytellyt mahtia säästeliäästi ilmoittamalla esimerkiksi Baldurin porttiin tehtävämme onnistumisesta sekä Tarashinan kohtalosta, ja nyt varoitin kääpiöitä barbaareita kohdanneesta uhasta.

Purjehdimme Shengaerne-jokea ylävirtaan ja saavuimme lopulta Kymmenen kaupungin alueelle. Tapasimme sekä satamakaupunki Targosin puhemies Madvorin että Bryn Shanderin Cassiuksen, teimme kauppaa ja saimme miellyttävät voitot Ikikesästä tuomistamme aseista. Minun korjauttaessani laivaani muut toverini auttoivat Serhatia jonkin tämän haluaman muinaisesineen löytämisessä. Esine liittyi jollain tavalla Serhatin mustaan maineeseen merenkulkijoiden parissa, ja perämieheksi pestattu toverimme olikin äärimmäisen suojelevainen esineen, jääpalaa muistuttavan kristallin, suhteen. Jouduimme jopa yhteenottoon esinettä etsimään tulleiden Uluti-heimon barbaarien kanssa matkustaessamme Kuldahariin, jonka lähettyvillä Kresselack Mustan suden hauta kuulemma sijaitsi.

Syksy alkoi jo kääntyä talveksi, mutta Kuldaharin outo, lumottu tammi tuntui suojelevan pientä kylää sään ankarimmalta kouralta. Toivottavasti jumalat suojelisivat kaupunkia myös tulevissa koettelemuksissa, sillä suorittaessamme tehtäväämme palauttaa Mustan suden miekka omistajansa hautaan saatoimme auttaa synkkiä voimia. Autettuamme kuldaharilaisia saalistamalla remorhaz-hyykäärmeen kaupungin arkkidruidi oli varoittanut meitä, ettei Varjojen laakson henkiä kannattanut häiritä, sillä vaikka Mustan suden haamu olikin vangittu hautaansa, se oli edelleen mahtava ja juonikas. Laskeuduttuamme hautaholveihin saimme todeta tämän myös itse, sillä selvästi Kresselack oli käynnistämässä jotain juonikasta suunnitelmaa. Hänellä oli nimittäin vankinaan seikkailija Jäätuulen laaksosta, jonka tunnistimme aikaisemmin Kymmenessä kaupungissa auttamamme eränkävijän aviomieheksi.

Yrityksemme vapauttaa mies osoittautuivat kuitenkin turhiksi, ja Kresselackin haamu epäkuolleine palvelijoineen oli liian vahva. Minä makasin verissäpäin suurimman osan taistelua, kun muut koettivat ajaa luurankosotureita, aaveita ja varjo-olentoja pois kimpustamme. Lopulta jouduimme pakenemaan jättäen sekä Mustan suden miekan että laaksolaisen Kresselackin huomaan.

Periaatteessa suoritimme tehtävämme, eikä Mustan suden miekan kirous enää piinaisi ihmisiä aseen ollessa jälleen Kresselackin haudassa, mutta olimme hylänneet viattoman miehen kuolemaakin kammottavampaan kohtaloon. Näen edelleen yöllä painajaisissani tuon miehen piinatut kasvot ja kuulen Kresselackin pahaenteisen naurun. Jättääkö osoittamani pelkuruus minua koskaan rauhaan -- helpottaako syyllisyys? Vain aika voi sen kertoa.

Seurue sai tehtävänsä suoritettua ja kampanja sai päätöksensä, vaikka selvittämättömiä juonilankoja jäikin vielä pohdittavaksi. Saa nähdä jatkammeko kampanjaa, vai pelaammeko seuraavaksi jotain muuta. Tämä kampanja on ollut joka tapauksessa ehkä nautinnollisin ja onnistunein D&D-kampanja, johon olen osallistunut. Tämä on ollut varmasti monen osasyyn ansiota: toisaalta Forgotten Realms on ollut maailmana tuttu ja siten lisännyt eläytymistä tarinaan, mutta suurempi syy on ollut varmasti pelinjohtajamme tekemän tausta- ja valmistelutyön. Aina on ollut handoutit, eph:t ja kartat viimeisen päälle valmisteltuna Roll20:een. Myös D&D 5th Edition on ollut mielenkiintoinen peli, vaikka kampanjan loppupuolella, päästyämem 7. tasolle, hahmot alkoivatkin olla liian voimakkaita omaan makuuni. Tämä ei kuitenkaan nautintoa häirinnyt, vaan peli pysyi mielenkiintoisena loppuun asti, ja viimeinen taistelu Kresselackin kalmoja vastaan oli paitsi jännittävä myös vaarallinen!

Kiitoksia sekä pelinjohtajalle että kanssapelaajille mutta myös niille, jotka ovat jaksaneet näitä merkintöjä lukea!

Kalin Trellin kronikat VI

Yhdestoista kronikka: Belsimonin sauva

19. tulivaltaa

Vaikka saimmekin saatettua Andoshal Alibakkarin onnistuneesti Baldurin porttiin sekä suojelemaan häntä lukuisilta murhayrityksiltä, on viime viikko ollut minulle lohduton viikko. Isäni nimittäin löytyi murhattuna pian saavuttuamme Baldurin porttiin. Hänen kuolemansa oli vielä katkerampi minun ollessa juuri pääsemässä sopuun hänen kanssaan. Hän oli rakastanut sisartani riittävästi teettääkseen tälle lumotun, suojelevan käädyn, ja nyt hänen kuoltuaan mielessäni kummittelee epäilys, josko hänen minulle esittämänsä vaatimuksien ja tavoitteiden taustalla oli vain yksinkertainen halu suojella minua. Nyt en saa koskaan tietää.
Ainakin oli selvää, ketä äitipuoleni sekä hänen puolensa sukua syytti. Heidän mukaansa isäni kuolema liittyi jotenkin paluuseeni kaupunkiin, ja että minä olin tuonut onnettomuuden kotiini. Koska syyllisyys kalvoi minuakin, en pyrkinyt väkisin hautajaisiin, vaan kävin jättämässä hyvästini isälle hautajaisten jälkeen.
En voi olla pohtimatta, mitä tulevaisuudella on nyt varalleni. Isäni on kuollut ja Trellin huone sekä omaisuus ovat vieraan suvun käsissä. En koskaan halajanut isäni liiketoimintaan, enkä tahtonut mitään osaa hänen suunnitelmiinsa tulevaisuuttani varten. Nyt, kun olen todella vapaa hänen vaikutusvallastaan, en voi kuitenkaan olla epäröimättä.

20. tulivaltaa

Saimme kirjeen Beregostista, piispa Keldornilta. Hänen mukaansa Mustan suden miekan kirous on jälleen voimistumassa, eikä hän voi sitä enää kauaa pitää huomassaan. Onkin siis selvä, että meidän tiemme vie jälleen etelään. Aiomme suunnata Kynttilälinnaan selvittämään, osaisivatko maineikkaan kirjaston tietäjät neuvoa meille, mitä tehdä Mustan suden miekalle.

21. tulivaltaa

Olemme maantiellä seikkailuiltamme kerääntyneen saaliin voimin varustautuneina. Ennen lähtöämme myimme sekä hiisilinnakkeesta, Punapiiskalta että salamurhaajilta saadun saaliin, jonka kokonaissummaksi kerääntyi muhkeat 900 kultarahaa jokaiselle seurueemme jäsenelle! Tällaisista saaliista tarinoissa kerrotaankin, mutta tuota palkkiota himmentää toki tieto, että tiemme on vasta alussa.
Ennen lähtöä sain nimittäin kutsun Zorl Miyarilta, eräältä patriisilta Baldurin portista. Ilmeisesti isäni oli ottanut merkittävän lainan Miyrarin huoneelta hankkiakseen uuden karavelin, ja nyt Zorl näki tuon velan olevan minun kontollani, sillä hän ei luottanut päämiehensä kuolemaa surevan Trellin lesken onnistuvan sitä maksamaan.
En halunnut alkaa asiasta kiistellä varsinkaan, kun osa velasta onnistuisi maksaa kohtuullisen yksinkertaisella tavalla. Keskikesän juhlan jälkeen Baldurin portti oli nimittäin rahoittamassa laivastoa pahamaineisen Brynjar Hurmeraudan kukistamiseksi, ja lähtemällä tälle retkelle mukaan kuittaisin ainakin osan isäni velasta. Myös toverini lupasivat lähteä retkelle mukaan, kunhan selvittäisimme ensin tämän Mustan suden miekan kirouksen. En voi kuin olla kiitollinen uskollisista ystävistäni ja heidän avustaan!

25. tulivaltaa

Pitkän taipaleen jälkeen pysähdyimme sir Martinin tiluksille Devonesseen. Martin ei ollut täysin tyytyväinen tilanhoitoon ja tuloihin, joita oli tähän mennessä kertynyt, ja Malcerin tarkastaessa tilejä jotain epäselvyyksiä sieltä löytyikin. Ilmeisesti vanha tapa kirjat asiat ylös ei ollut aivan niin tarkka kuin olisi voinut olla. Kuitenkin menestystä tilalla oli ollut sen verran, että Martin kestitsi meitä ruhtinaallisesti.

26. tulivaltaa

Saavuimme tänään Beregostiin. Yövymme täällä ennen kuin suuntaamme takaisin tielle ja kohti Kynttilälinnaa. Yövymme vakiopaikaksi muodostuneessa Punaisen kimpun kievarissa.
Aamusella, ennen lähtöä, käyn hakemassa Thaerum Fuiruinilta ostamani uudet komeat miekat. Ukkosvasaran pajan mestarissepällä oli edelleen tallessa jo aikaisin katselemani väkipuukkopari, joista sai pienellä väistimen muokkauksella oivan parin kahden pitkän terän tyliini.
Kävimme myös temppelissä tervehtimässä piispa Keldornia. Ilmeisesti Mustan suden miekan kirous on jälleen herännyt ja alkanut aiheuttaa harmia kaupungissa leviävien painajaisten muodossa. Piispa pyysi meitä matkustamaan nopeasti Kynttilälinnaan selvittämään, mitä miekalle voitaisiin tehdä.

30. tulivaltaa

Saavuimme Kynttilälinnaan! Mahtavaan linnoitukseen oli juuri niin vaikea päästä sisälle kuin olimme kuulleetkin, ja jouduimme odottamaan pitkään kun asiaamme kuulusteltiin ja tullimaksuksi tuomaamme kirjaa tarkastettiin. Lopulta teoksemme osoittautui kuitenkin riittäväksi sisällepääsyyn, ja suuntasimme linnakkeen sisällä olevaan majataloon, joka oli ainoa paikka, jossa vieraat saivat yöpyä.
Paikka vaikuttaa kohtuullisen viihtyisältä ja isäntä hyvin palvelualttiilta. Huomenna aloitamme tutkimuksemme selvittääksemme, mitä voimme tehdä Mustan suden miekan kirouksen purkamiseksi.

Keskikesän juhlapäivä

Maantiellä ajantajumme on aivan sekoittunnut, ja tajusimme vasta tänään, että luvassa on Keskikesän juhlat! Onneksi kirjasto näyttää toimivan jopa tällaisena juhlapäivänä varsin normaalisti, ja pääsimmekin selvittämään Mustan suden kirousta ja tapasimme lukuisia tärkeitä henkilöitä kirjastossa, kuten tietäjät Tehtorilin sekä Kirjojen vartija Ulrauntin.
Viisaiden tietäjien neuvoilla onnistuimme selvittämään hieman Mustan suden, oikealtaan nimeltään Kresselackin, historiaa. Ilmeisesti hän oli aikoinaan suuri sotapäällikkö pohjoisessa, joka yhdisti barbaarikansat Maailmanselkävuorten lähialueille. Hänen valtakuntansa jäi kuitenkin lyhytikäiseksi, ja Kresselack itse haudattiin poikkeuksellisesti kuolemanjumala Myrkulille pyhitettyyn hautakammioon jonnekin vuoristoon.
Mahtaisiko tehtävämme viedä meidät aina pohjoiseen saakka? Ennen kuin voimme suunnistaa Kresselackin hautakammion etsintään, on meillä monta tehtävää ratkottavanamme myös täällä etelässä.
Ulraunt nimittäin pyysiä apuamme selvittääkseen, miksi kirjastosta on kadonnut varjomagiaa sekä salattua tietoa käsitteleviä teoksia. Tätä apua vastaan Ulraunt lupasi antaa meidän tutkia tarkemmin myös kirjaston kiellettyjä osia. Suostuimme tutkimaan asiaa, ja näyttäisi, että meillä on kolme hyvää epäiltyä kirjojen katoamisen takana. Halruaasta tullut velhotar Phlydia, calimportilainen tietäjä Hador sekä taikakalujakin kaupitteleva Vandalor Vaskimassi.
Nopealla tiedustelulla olemme arvioineet Phlydian olevan kolmesta epäilystä kiinnostunein varjotaikuudesta, kun taas Vandalor vaikuttaa tietävän liian vähän mahdista ollakseen katoamisten takana, ja Hador oli kiinnostunut Belzimon-nimisen velhon taikasauvasta, joka oli piilotettu jonnekin lähialueelle. Tutkimukset ovat kuitenkin vielä pahasti kesken, ja jatkamme selvittelyä huomenna.

7. eleasista

(Tässä välissä olin poissa, joten Kynttilälinnan mysteerit jäivät valitettavasti kokematta.)

Retkemme velho Belsimonin haudalle tarjosi lukuisia vastoinkäymisiä niin rannikkoa kiusaavista harpyijoista hautapaikan liukkaisiin ja vaarallisiin kallioihin kuin itse hautaa vartioiviin, lumottuihin eläviin haarniskoihin. Turha retki ei kuitenkaan ollut, sillä löysimme niin harpyijoiden pesästä kuin Belsimonin haudastakin lukuisia aarteita: kultaa, jalokiviä, taikavoimia säilövän sormuksen sekä Belsimonin halutun sauvan.

Hautaan pääseminen ei ollut helppoa, sillä itse kallioilla kiipeily oli vaivalloista ja jopa vaarallista. Lisäksi tutkiessamme kimppuumme iskeneiden harpyijoiden pesää saimme vielä kostonhimoisilta hirviöiltä kiviä niskaamme. Onneksi Alain löysi harpyijoiden luolasta railon suoraan Belsimonin hautaan. Vaikka ahdasta railoa kapuaminen olikin vaivalloista, oli se varmasti turvallisempaa kuin ulkona, meren pieksemillä kallioilla kiipeily tuulen riepoteltavana.

Velhon hauta oli lukittu lumouksin ja sitä suojeli lumottuja haarniskoita, jotka hyökkäsivät kimppuumme lähestyessämme Belsimonin leposijaa. Lumouksen ohi pääsimme, kun yhteisvoimin onnistuimme päättelemään, että lumouksen lukinnut runo kertoi Netherilin tuhosta Karsus-velhon epäonnistuneiden loitsujen tähden. Hieman siinä emmittiin hautaan astumista, mutta minun rohkaistuani Alainia astumaan sisään uskaltauduimme me muutkin, kun seikkailijatoverillemme ei tapahtunut mitään.

Hautaa vartioivat lumotut haarniskat olivat sen sijaan kova vastus, jotka vaativat melkein sir Martinin hengen. Mahtavin haarniskoista oli niin kutsuttu Kauhukypärä, johon eivät tavalliset aseet tai hyökkäysloitsut tehonneet. Lopulta Malcerin lumoukset ja sir Martinin mahtava moukari kuitenkin murjoivat tämänkin kauhun pirstaleiksi, ja löydettyämme etsimämme pääsimme takaisin merille.

Ikävä kyllä merenkäynti oli yllättävän kovaa, ja onnistuin ohjaamaan veneemme karille kaukana Kalparannikosta. Onni onnettomuudessa, että kukaan meistä ei loukkaantunut ja onnistuimme säilyttämään saaliimmekin, kunnes paikalle osunut halruaalainen ilmalaiva poimi meidät kyytiin.

Laivalla matkusti myös Phlydia Halruaalainen, velhotar, jonka olimme tavanneet jo aikaisemmin Kynttilälinnassa. Hän oli ollut kovin vaikuttunut, kuinka nopeasti selvitimme kähvellettyjen kirjojen mysteerin Kynttilälinnassa, ja tarjosi meille tehtävää myös Halruaassa. Valitettavasti emme voineet ottaa tehtävää vastaan, sillä Brynjar Hurmeraudan jahtaaminen sekä Mustan suden miekan kirouksen selvittäminen veisivät kyllä aikamme. Sovimme kuitenkin, että jos olisimme saaneet tehtävämme hoidettua, voisimme vuoden päästä tavata Phlydian uudelleen Kynttilälinnassa.

Ikävä kyllä laivalla matkusti myös velho Hadar Calimshanista, joka oli etsinyt myös Belsimonin sauvaa. Hän esitti luonnollisesti myös vaateensa sauvaan, ja koska asia oli epäselvä, kuljetti halruaalainen ilmalaiva meidät Kynttilälinnaan, missä kirjanvartija Ulraund sai päättää sauvan kohtalon. Lopulta tilanteessa päädyttiin Malcerin ja Hadarin väliseen velhotaisteluun, jonka voittaja saisi pitää sauvan.

8. eleasista

Ikävä kyllä velhotaistelu Malcerin ja Hadarin välillä jäi varsin yksipuoliseksi, ja Malcerin piti luovuttaa sauva calimshanilaiselle velholle. Onneksi sentään saimme pitää muun löytämämme saaliin. Aiomme viettää vielä muutaman päivän Kynttilälinnassa lepäämässä, että sir Martin ehtii lukea löytämänsä opuksen loppuun. Mikä lie pyhä kirjoitus on kyseessä.

Vandalor Vaskimassi tuli tänään kaupustelemaan minulle löytämäänsä astraaliprojektioloitsua. Valitettavasti se Kynttilälinnan kähvellettyihin kirjoihin liittyvä johtolanka ei ollut tuottanut tulosta, joten loitsu sinällään oli tarpeeton, eikä Malcerkaan siitä kiinnostunut. Toivottavasti Vaskimassi ei pahoittanut mieltään, kun oli turhaa vaivaa nähnyt.

Alain on käyttäytynyt hieman oudosti. Hän sai kirjeen, jonka sisältöä ei suostunut kertomaan meille, mutta kirjeen saatuaan hän on puhunut jatkuvasti, kuinka meidän pitäisi pitää matalaa profiilia ja olla tekemättä mainioita sankaritekoja, ja että tärkein tehtävämme on tehdä voittoa. Puhuin asiasta Martinin kanssa, ja paladiini oli samaa mieltä kanssani, että toverin käytös on tavanomaistakin epätavallisempaa. Martin lupasi puhua hänen kanssaan, sillä Alain oli nuorena usein vaikeuksissa. Ehkä jokin menneisyyden haamu oli tullut nyt kummittelemaan.

13. eleasista

Saavuimme tänään Beregostiin. Keskustelimme pitkään Kynttilälinnasta lähdettyämme, miten jatkaisimme tehtäväämme. Meillä oli nimittäin kaksi selvää päämäärää: Brynjar Hurmeraudan nappaaminen, jota varten Baldurin portissa oltiin jo järjestämässä retkeä, sekä Kresselac Mustan suden kirotun miekan purkaminen. Päädyimme neuvotteluissamme siihen, että nämä kaksi päämäärää eivät olleet ristiriidassa, sillä molempiin tehtäviin todennäköisesti ratkaisu löytyisi pohjosiesta. Brynjar nimittäin purjehti pääasiassa pohjoisempana, ja Kresselackin hauta sijaitsi jossain Jäätuulen laakson lähettyvillä, ja miekan kirous todennäköisesti saataisiin kuriin palauttamalla miekka hautaan.

Ennen tätä matkaa sir Martin ja Alain halusivat kuitenkin matkustaa vielä etelään, Safiirijärvelle. Tämä tiukentaisi aikatauluamme, sillä matka pohjoiseen aloitettaisiin vain parin kymmenpäivän päästä, mutta suostuin lopulta matkaan. Suuntaammekin Beregostista seuraavaksi etelään, kunhan olemme vierailleet vielä Beregostin velho Thalantyrin luona, että Alain ja Malcer voivat täydentää loitsuvarantojaan.

15. eleasista

Vierailu Thalantyrin luona päättyi melkein siihen, että velhon golemit heittivät meidät pihalle, mutta Alain ja Malcer saivat tarvitsemansa, ja tiemme vie nyt etelää kohti. Matka sujui välikohtauksitta viime yöhön saakka, jolloin kimppuumme hyökkäsi joukko murisijoita, noita kirottuja kaaoksen hirviöitä. Pirut tappelivat viimeiseen otukseen ja onnistuivat haavoittamaan hevosiamme, ennen kuin saimme ne hakattua maahan.

Hirviöiden kohtaaminen näytti järkyttävän Alainia, mutta nyt hän näyttää jo rauhoittuneen. Toivottavasti matkamme sujuu tästä eteenpäin vähän helpommissa merkeissä.

Roll20 on osoittautunut ainakin meidän peleissä loistavaksi alustaksi. Pelejä on helppo järjestää, ja kun ohjelmiston kiemurat ovat tulleet tutuiksi, sillä saa myös varsin vaikuttavia pelikertoja aikaiseksi. Esimerkiksi viime kerralla Joonas oli suunnitellut taistelun harpyijaa vastaan, jossa karttana toimi kuva merestä kohoavista kallioista, joilla tokenit olivat kiipeilleet. Harmi, että itse olin tuolla pelikerralla poissa.

Kalin Trellin kronikat V

Yhdeksäs kronikka: Punapiiskan kuolema

26. kythornia

Olemme levänneet nyt yön yli valloittamassamme linnassa. Päätimme ryhtyä kohentamaan linnan puolustusasemia siltä varalta, että Kathargon koettaa vallata sen meiltä takaisin. Jorak miehineen asensi löytämänsä ballistan muurin harjalle, josta se voisi ampua kohti lähestyviä vihollisia samalla kun me kaivoimme ansakuoppia ja rakensimme sillanpääasemia linnaan johtavaan portaikkoon. Koska minusta ei ollut rakennustöissä juurikaan apua, minä askartelin löytämästäni kankaasta lipun linnan torniin hiisien aseisiin kaatuneiden toveriemme Darokin ja Hagenin muistoksi.

Linnan puolustamista saattaa kuitenkin vaikeuttaa Alainin löytämä salakäytävä. Teimme parhaamme sen kätkemiseksi, sillä näytti siltä, etteivät Kathargonin joukot olleet käytävää käyttäneet. Jos Kathargon hyökkää voimalla meitä vastaan, voimme ehkä paeta käytävää pitkin myös pois linnasta.

Kunhan Kathargon tulee takaisin retkeltään, hän saa maistaa kostoamme Hagenin ja Darokin puolesta.

27. kythornia

Jatkoimme tänään linnan vahvistamista, vaikka kirjoitankin tätä nyt leiritulen äärellä Pilvihuippuvuorilla. Seurueemme nimittäin alkoi käydä kärsimättömäksi odottamaan Kathargonia, ja lopulta päätimme lähteä jäljittämään hänen liikkeitään, vaikka sir Martin ja Alain olisivatkin mieluummin lähteneet tutkimaan Alainin mainitsemaa Safiirijärveä. Natalin taas olisi halunnut jäädä linnaan odottamaan. Minä ja Malcer suostuttelimme kuitenkin lopulta toverimme lähtemään Pilvivuorille suurhiisijahtiin.

Ikävä kyllä varusteemme ovat kovin puutteelliset. Seikkaileminen ilman kaupungin tukea ja turvaa on yllättävän kallista ja vaatii paljon enemmän suunnittelua ja kaukonäköisyyttä. Onneksi kohtasimme vuorilla kaksi seikkailijaa, puolituisen nimeltä Velber sekä ihmismies Morrinin, joiden kanssa saatoimme vaihtaa hieman ruokaa varusteisiin.

Velber ja Morrin olivat Amnista kotoisin olevia seikkailijoita. Tarkalleen ottaen he olivat valtakunnan pääkaupunki Athkatlasta, jossa Lumihuipuille ja erityisesti vuoriston korkeimmalle vuorelle, Keihäänkärjelle, kapuamista pidettiin suurena urotekona. Kaksikko oli kuitenkin kohdannut vastoinkäymisiä matkallaan, mutta onneksi saatoimme auttaa heitä. Nuo vastoinkäymiset olivat meillekin tuttuja, sillä Kathargonia jäljittäessämme jouduimme melkein lumivyöryn alle.

Esitin leirinuotiolla seurueemme ja vastatapaamien matkalaisten viihdykkeeksi uuden runoni Hagen-ystävämme muisotn kunniaksi. Velber ainakin runosta piti, sillä hän kutsui minut Athkatlaan esiintymään, jahka sopiva tilaisuus tulee. Toivottavasti saan tartuttua hänen tarjoukseensa vielä joskus.

Tämä tuskin pääsee aikakirjoihin, mutta yhteenotto oli minulle tärkeä. Aamusella käytimme nimittäin sir Martinin kanssa muutaman tovin aseharjoituksiin. Liian monestari miekkataitoni ovat olleet riittämättömät kohtaamiimme haasteisiin. Toivottavasti Martinin kaltaisen pyhän soturin opit ohjaavat minua auttamaan tovereitani paremmin. Ainakin hänen näyttämänsä varoasennot sekä antamansa neuvot vaikuttavat oivalta lisältä Bastinado Punaterän manuskriptin neuvoihin, vaikka taistelutyylimme ovatkin perin erilaiset. Hän taistelee sotisovassa sotakentille sopivin asein, kun taas minä olen pikemminkin oppinut puolustamaa henkeäni pienissä kahakoissa laivan kannella tai kaksintaisteluissa.

28. kythornia

Niin paljon kuin Kathargon meille onkin murhetta ja surua aiheuttanut, kun hänet sattumalta kohtasimme, hän kaatui loppujen lopuksi nopeasti, joskaan ei helposti. Tämä on ollut meille voiton päivä!

Yövyttyämme Velberin ja Morrinin leirissä jatkoimme matkaamme. Kohtasimme väkivaltaisen Ettinin, jolta onnistuimme kuitenkin havittelemaan tietoja alueesta, ja saimme tietää, että Kathargonin palvelema valtiatar oli itse asiassa Keihäänkärkivuoren huipulla asuva valtava valkoinen lohikäärme, jota kutsuttiin myös Hallavaharjaksi! Yhtäkkiä Kathargonin uhka oli paljon vaarallisempi kuin olimme arvanneetkaan.

Kathargon itse osui tiellemme tuskin ettinin surmattuamme, mutta onnistuimme kuitenkin yllättämään suurhiisipäällikön. Ylläkkömme, Malcerin ja minun loitsut sekä Martinin, Alainin ja Natalinin asekuntoisuus toi meille lopulta voiton, ja Kathargon makasi kuolleena Lumihuippujen hangella.

Alainin seuraavia tekoja en kuitenkaan voinut hyväksyä. Saimme pari suurhiittä hengissä kiinni, ja lupasin päästää heidät vapaaksi, jos saisimme heiltä tietoja tästä Hallavaharjasta. Vaikka hiidet tekivätkin yhteistyötä, Alain surmasi kylmäverisesti heistä toisen. Minä en moista voi sietää -- olin kuitenkin antanut oman sanani -- ja oli vähällä, ettei tilanne äitynyt iskujenvaihdoksi minun ja Alainin välillä.

Miten me voimme väittää palvelemme lakia ja jaloja päämääriä, jos emme ole vihollisiamme parempia? Minä en ainakaan alennu vankeja tappamaan, vaikka Alain kuinka asiaa perustelisi!

Hallavaharjalle emme ainakaan voisi nyt tehdä mitään. Moisen hirviön kimppuun emme uskaltaneet käydä, joten päätimme palata kiireen vilkkaa takaisin linnaan, josta jatkaisimme takaisin Nashkeliin ja Beregostiin.

Sotasaaliiksi saimme:
    - sinisen liemen, joka paljastui hyytävän henkäyksen liemeksi
    - Kathargonin kääpiöriimuilla koristellun tapparan
    - Kathargonin ilkeän piiskan
    - ettiniltä löytyneen kultaisen tikarin

30. kythornia

Olemme olleet pari päivää eksyksissä Lumihuipuilla. Eränkäyntitaitomme jäävät kyllä kronikoissa mainitsematta, siitä pidän huolen.

1. tulivaltaa

Pääsimme tänään takaisin linnaan, missä meitä odottikin jo sana piispa Keldathilta. Tehtävänämme oli nyt tuhota linna Thalantyrin antamalla loitsukääröllä ja palata sen jälkeen pohjoiseen. Tämä tehtävä oli helppo täyttää, koska asiamme Lumihuipuilla olivat ohi. Niimpä Malcer luki Thalantyrin loitsun ja suuntasimme Nashkelia kohti Jorakin ja Iso-Ronin palkkasotureiden kanssa.

Kymmenes kronikka: Tappajat tiellä

Joonas vaihtoi PJ:n pallilta Andoshal-nimisen amnilaisen saappaisiin, ja Kalinia pelaava Jaakko johti pelikerran.

4. tulivaltaa

Saavuimme tänään voittoisina Nashkeliin, mutta Nashkelin pormestari Berrun Kalmonsurmalla oli meille jo uusi tehtävä. Meidän tulisi saattaa Amnista tullut lähettiläs, Andoshal Alibakkar, Baldurin porttiin. Tehtävä tuli Berrunin mukaan hoitaa mahdollisimman huomaamattomasti. Lordi Andoshal itsekin painotti tätä varovaisuutta, joskin hän vaikutti myös aatelismieheksi poikkeuksellisen käytännölliseltä ja maanläheiseltä. Käsitin, että hänellä on jonkinlaista seikkailijataustaa.

Lähdimme matkaan vielä samana päivänä, kun Andoshalin tarve henkivartijoille kävi selväksi. Amnin lähettiläs nimittäin yritettiin myrkyttää Röyhtäilevän lohikäärmeen kievarissa. Kaupungissa emme voineet Andoshalin turvallisuutta taata, joten suuntasimme pohjoiseen hiostavan kuumassa kesäillan säässä.

Suunnitelmissa on, että huomenna jatkamme matkaa Beregostiin ja koetamme saada mahdollisimman paljon virstoja kasaan pohjoista kohti. Saa nähdä, mitä mieltä asiasta ovat pohjoisessa kerääntyvät myrskypilvet.

5. tulivaltaa

Ikävä kyllä myrsky yllätti meidät ja ajoi meidät vieltä tieltä eksyksiin. Olemme nyt pitämässä suojaa Natalinin löytämässä luolassa, mutta ikävä kyllä tämäkään turva ei ollut täysin vaaraton. Luola nimittäin vietti syvälle, syvälle maan alle, mistä kimppuumme hyökkäsi kaksi kissamaista, mutta kuudella jalalla kulkevaa ja kahdella piikkipäisellä lonkerolla iskevää hirviötä. Mikä pahinta, hyökätessämme hirviöiden kimppuun, iskumme tuntuivat menevän niiden ohi!

Malcer onneksi tunnisti olennot toiselta maailmantasolta tulleiksi ja osasi neuvoa, kuinka ne surmataan. Oli kuitenkin outoa, että hirviöt taistelivat kuolemaansa saakka, mutta tähänkin syy selvisi. Hirviöillä oli nimittäin kolme pentua lähistöllä. Päätimme ottaa pennut mukaamme ja myydä ne; joku varmasti maksaisi ruhtinaallisesti tällaisista lumotuista olennoista.

Tutkimme vielä tovin luolia, mutta koska ne tuntuivat jatkuvan syvemmälle maan alle, palasimme odottamaan myrskyn taukoamista.

6. tulivaltaa

Sateen tauottua samoilimme lähes koko päivän metsässä eksyneinä, ennen kuin Malcer vihdoin osasi neuvoa meidät oikealle suunnalle kohti Beregostia, ja myöhään yöllä väsyneinä pääsimme kaupunkiin.

7. tulivaltaa

Herättyämme Beregostissa möimme Korkea-aidan Thalantyr-velholle lumotut kissapedot, vaikka hinta jäi varsin vaatimattomaksi – yhteensä sata kultapalaa. Täydennettyämme varusteitamme jatkoimme kohti pohjoista.

Rantatiellä kimppuumme iski kuitenkin joukko sotureita, jotka olivat pukeutuneet Mustakynnen palkkasoturikomppanian asetakkeihin. Raskaasti aseistautuneet ja punakaapuisen velhottaren johtamat sotilaat osoittautuivat ankaraksi vastukseksi. Natalin sai pahoja palovammoja velhottaren heittämästä tulipallosta, mutta surmasimme sotilaista suurimman osan – vain velho ja pari soturia pääsivät pakoon.

Saimme yhden hyökkääjistä vangiksi, mutta emme ehtineet hänen kuulusteluistaan paljon kostautua, sillä jokin musta kirous surmasi miehen ennen kuin hän ehti puhua. Kirous varjosti hänen silmiensä ympärille mustan naamion, josta Andoshalille heräsi epäilys miesten henkilöllisyydestä. Tarkempi tutkimus paljasti lähettilään epäilykset oikeiksi; hyökkääjät eivät suinkaan olleet mustakynsiä vaan Varjovarkaiden killan palkkatappajia Amnista.

Joku taho halusi estää Andoshalin työn Baldurin portissa – mutta kuka?

Olin pitkästä aikaa myös pelinjohtajan pallilla. 5-edikkaa on mukava pelinjohtaa, mutta haasteena on mielestäni pelaajahahmojen merkittävä voimataso, joka on kyllä ollut ongelma aikaisemminkin. Jos pelikerralla on esimerkiksi vain yksi taistelu, täytyy vaikeustasoa ruuvata huomattavasti ylöspäin, että hahmojensa erikoisominaisuuksiaan käyttäville pelaajille löytyy haastetta. Viime aikoina pelinjohtajanut Joonas osaa tämän selvästi paremmin kuin minä.

Toisaalta tämän kampanjan nautinollisuudesta kertoo se, että alunperin 1-3 pelikerran kokeilusta on rakentunut kokonainen kampanja. Seuraavalla kerralla astutaan taas Joonaksen pyörittämään settiin, kun minun pelinjohtaessani Kalinin päiväkirjamerkintöihin tulee aukko, kun en jaksanut kirjoittaa Kalinilla auki pyörittämäni setin loppupuolta.

Kalin Trellin kronikat IV

Paluu takaisin lokimerkintöihin…

Seitsemäs kronikka: Kaatunut toveri

10. kythornia

Taistelun jälkeen haavani tulehtuivat ja makasin tajuttomana herätäkseni tänään vain siihen, että toverini ovat jättäneet minut Beregostiin ja lähteneet seikkailemaan ilman minua! Jahka pääsen sängystä ylös, otan heidät kyllä kiinni...

Kaupungilla huhutaan, että sir Martin olisi saanut jonkin läänityksen pohjoisesta. Olisivatkohan toverini lähteneet sinne?

13. kythornia

Tunsin oloni sen verran vahvaksi, että lähdin tovereideni perään. He olivat matkustaneet pohjoiseen, mutta meni tovi, ennen kuin kuin yhytin heidät pohjoisista metsistä. Hyvä, etten saanut miekasta, kun saavuin -- tovereillani oli selvästi jokin tärkeä ja vaarallinen tehtävä kesken.

Toverini vahvistivat Beregostissa liikkuneet huhut. Sir Martin oli saanut erään taistelussa kuolleen ritarin tilukset omakseen, ja oli nyt Devonessen kylän isäntä. Tiluksilla oli kuitenkin heti ongelmia, sillä jokin peto häiritsi paimenia. Tämän pedon sanottiin olevan Bassiluksen jälkeensä jättämä kammottava hurtta.

Pedon surmaamisesta saataisiin varmasti kelpo laulu, joten onneksi ehdin ajoissa paikalle!

Löysimme pedon varsin helposti kiitos Natalinin jäljitystaitojen, joka oli todellakin jonkinlainen luonnoton otus. Se muistutti etäisesti jonkinlaista koiraeläintä, mutta sen niskasta sojotti kammottavia piikkejä, ja sen ihossa oli kammottavia paiseita. Lisäksi huomasimme taistelussa sen sylkemän kuolan olevan myrkyllistä happoa!

Verrattuna moniin kohtaamiimme vaaroihin peto kaatui kuitenkin nopeasti ja suhteellisen vaivattomasti. Pedon luolasta saaliiksi saimme lisäksi oudon kiven, joka tuntui vaihtavan väriä sen mukaan, millaisessa valossa se oli.

Pedon surmattuamme palasimme Devonesseen kiitollisten kyläläisten kestittäväksi. Neuvottelimme sir Martinin kartanon salissa, mitä tekisimme seuraavaksi. Päätimme iltasella, että olisi aika palata Beregostiin ja selvittää Kathargon Punapiiskan ongelma lopullisesti. Suurhiisipäällikkö oli nimittäin päässyt pakoon ainakin kolmenkymmenen kätyrinsä kanssa taistelusta, ja saattaisi aiheuttaa vielä ongelmia.

Vaihtehtoisesti olisimme voineet matkustaa Kynttilälinnaan selvittämään Mustan suden kirotun miekan arvoitusta, mutta koska meillä ei ollut muita arvokkaita kirjoja kuin Hagenin uusi Lathanderin rukouskirja, meitä tuski päästettäisiin sisälle kirjastolinnoitukseen. Hagen taas oli haluton kirjastaan luopumaan, sillä hän oli tullut jumalaisen väliintulon seurauksena uskoon Mustan suden kirotusta miekasta vapauduttuaan. Aurinkoruhtinaan valo lämmitti nyt kovasti sepän sydäntä, vaikka hän ei näyttänyt mielellään asiasta puhuvankaan.

Siispä selvittäisimme välimme Kathargonin kanssa ennen kuin tekisimme mitään muuta.

14. kythornia

Palasimme tänään Beregostiin. Punaisen kimpun sijaan suuntasimme Nauravaan narriin, jossa voisimme nauttia levon lisäksi myös hyvästä musiikista sekä ilonpidosta, ja esitinkin työversioni Verisen solan balladista. Se sai varsin hyvän vastaanoton.

Vaihdoimme hieman uutisia majatalonisännän sekä narrissa iltaa viettävien sotilaiden kanssa. Ilmeisesti olot olivat nyt rauhoittuneet, eikä hiisiä ollut nähty, mutta Kagainilla oli ongelmia omien kapinoivien miestensä kanssa. Ehkä voimme myöhemmin käydä kysymässä kääpiöltä, tarvitsisiko hän apua, mutta huomenna lähdemme jahtaamaan Kathargonia.

16. kythornia

Meidän ei tarvitse enää murehtia Hagenin mietteitä rukouskirjastaan, sillä surukseni minun on kirjoitettava, että Hagen on kuollut.

Kaksi päivää suurhiisiä jäljitettyämme löysimme tiemme vanhalle rauniolinnalle, joka pari vuotta sitten oli vielä ollut koirankuonolaisten hallussa. Koirankuonolaiset oli surmattu tai ajettu pakosalle legendaarisen Abdel Adrianin sekä mannunvartija Minscin toimesta. Minä muistelin, että Minscin eläintoveri, jättilääishamsteri Boo olisi tuhonnut linnan, mutta selvästi olin kuullut tai oppinut tarinan väärin, sillä linna seisoi edelleen ja oli nyt Kathargon Punapiiskan hallussa.

Koetimme hiipiä linnaan tarkastaaksemme, kuinka paljon Kathargonilla oli sotureita jäljellä, mutta ikävä kyllä meidät huomattiin ylittäessämme linnaan johtavaa riippusiltaa. Surmasimme vartijat, mutta pian hiisiä ilmestyi linnasta lisää. Perää pitävä Malcer joutui melkein nuolien tappamaksi, minä putosin sillalta, ja vaikka Martin ja Hagen leikkasivatkin maahan lukuisia hirmuja, ja kaiken kakkiaan suurhisiä täytyi kuolla lähes kaksikymmentä, jouduimme perääntymään kuolettavasti haavoittunutta Hagenia kantaen pois. Estimme suurhiisiä jahtaamasta meitä hakkaamalla riippusillan poikki.

Hagenin viimeinen toive oli, että hänet haudattaisiin Lathanderille pyhitetylle maalle. Se olisi vähintä, mitä voisimme toverimme puolesta tehdä, vaikka matka Beregostiin tulisikin olemaan pitkä ja vaikea...

Kahdeksas kronikka: Linnan valtaus

18. kythornia

Kirjoitan tätä Nashkellin kasarmin selleissä. Erinomainen onnemme siis vain jatkuu.

Surun ja murheen vallassa sekä kykenemättä antamaan seurueellemme aikaa levätä tai surra olemme matkustaneet kaksi päivää ankaraa tahtia Nashkelliin. Tänään näimme kuitenkin lopulta Nashkellin komean ja korkean kirkon edessämme, ja saavuimme kaupunkiin.

Ongelmat kuitenkin tuntuivat seuraavan meitä, minne menimmekään. Jo maantiellä Amnin Waukeen-jumalattarella koristettua kolikkoa tunnuksenaan kantavat sotilaat kuulustelivat meitä ankaraan sävyyn ja muistuttivat Nashkellin olevan Amnin valtapiiriä. Sotilaat tuntuivat olevan kovin epäluuloisia kaupunkiin saapuvien muukalaisten kohdalla, mutta ainakin pääsimme kaupunkiin.

Ikävä kyllä Hagenin ruumis oli alkanut jo kärsiä, joten suuntasimme ensimmäisenä Helmin kirkkoon järjestääksemme toverimme palsamoinnin. Nashkellin kirkko oli pyhitetty Oikeamielisten uskonnolle sekä erityisesti Helmille, ja Hagen oli toivonut pääsevänsä Lathanderille pyhitettyyn maahan, joten meidän olisi saatava hänet Beregostiin.

Helmin kirkossa kohtasimme isä Neill-nimisen papin, joka hämmästykseksemme tunsi Natalinin. Pappi kyseli Natalinin aviomiehestä, jolloin saimme tietää, että Natalin oli mennyt aikoinaan Nashkellissa naimisiin, mutta hänen aviomiehensä oli kuollut avioparin lähdettyä seikkailemaan, mikä oli ajanut Natalinin Keltaisen ruusun luostariin. Haavat olivat selvästi Natalinille vielä kipeitä, joten jätimme asian siihen.

Natalinin jäädessä kirkkoon vielä rukoilemaan me muut suuntasimme kaupungille täydentämään varusteitamme. Minä ostin lisää nuolia, sillä suurhiisiltä ottamastani pitkäjousesta olisi vielä varmasti hyötyä, kun taas Martin maalautti Hagenin kilven uudelleen seppäjumala Gondin sekä Auringon herra Lathanderin tunnuksella. Samalla kävimme hakemassa parantavia yrttejä paikalliselta tietäjäeukolta. Vanhuksen putelit maksoivat melko paljon, mutta varmasti köyhä nainen tarvitsikin rahaa. Muut höpöttivät jotain naisen piilottelemista kultakoruista, mutta minä en moista panettelua kuunellut.

Kun olimme täydentäneet varusteitamme ja Natalin oli saanut rukouksensa luettua, suuntasimme Revontulen majataloon. Aioimme suunnitella seuraavaa siirtoamme, mutta sen sijaan kohtasimme vain lisää verenvuodatusta -- mutta onneksi saimme myös uuden toverin riveihimme.

Kohtasimme nimittäin Revontulen majatalossa Brynjar Hurmeraudan miehiä! He olivat suorittamassa tehtävää kapteeninsa puolesta, mutta ikävä kyllä tuon tehtävän luonne jäi salaisuudeksi, sillä merirosvot tunnistivat meidät ja jouduimme puolustamaan henkeämme. Malcer käytti ehkä hieman liian rohkeasti loitsujaan ja melkein poltti koko kievarin, minkä johdosta pääsimme taistelun lopuksi selliin. Taistelussa meitä auttoi sir Martinin vanha tuttu, Alain Trives -niminen mies, joka kuitenkin katosi yhtä nopeasti kuin oli paikalle ilmestynytkin.

Huomenna meidät viedään pormestarin puheille kuulemaan, mikä on rangaistuksemme kievarin polttamisesta ja henkemme puolustamisesta. Ilmeisesti Amnin lait velhouden käytöstä ovat perin ankarat, joten Malcerin loitsut herättivät heidän epäluulonsa.

Natalin nukkuu perin huonosti. Vaivaavatko taistelumme hänen untaan, vai ovatko menneisyyden haamut tulleet kummmittelemaan hänen painajaisiinsa?

19. kythornia

Onneksemme pormestari tunnisti meidät Verisen solan taistelun sankareiksi, joten sanamme saivat lisäpontta hyvästä maineestamme. Lisäksi hän oli saanut riittävästi todistajia kertomaan merirosvojen aloittaneen taistelun, joten pääsimme pälkähästä sakoilla ja majatalon vahinkojen korvaamisella.

Kun olimme selvittäneet velkamme ja Martinin ystävä Alain oli taas liittynyt seuraamme, aloimme suunnitella, mitä tekisimme seuraavaksi. Oli selvää, että suurhiisille tuli kostaa Hagenin puolesta sekä lukuisat rikokset, joihin he olivat syyllistyneet Kalparannikolla, mutta mitä voisimme tehdä?

Minusta ongelma juonti juurensa siihen, että suurhiidet olivat saattaneet asettua hylättyyn linnakkeeseen näin lähelle ihmisasutusta. Vaikka löisimmekin hiidet, olisi rauniolinna miehitettävä, ettei sama voisi toistua. Siispä ehdotin, että pyytäisimme apua Baldurin portista, herttuaneuvostolta. Skie Hopeakilpi ja muut herttuat voisivat määrätä linnaan varuskunnan valvomaan paitsi Amnin rajaa myös ympäröivää erämaata. Jos varuskunnan perustaminen ei tuntuisi houkuttelevalta, varmasti joku innokas ylimys tai ritari voisi ottaa linnan komentoonsa. Tähän tehtävään sopisi mielestäni myös sir Martin.

Ennen kuin linna voitaisiin asuttaa, se olisi kuitenkin tyhjennettävä. Koska asia oli jo ainakin minulle henkilökohtainen, en nähnyt huonona vaihtoehtona käyttää merkittäviksi karttuneita varojamme oman palkkasoturijoukon pestaamiseen hiisien ajamiseksi pois linnasta. Vaikka Malceria moiset kulut huolettivatkin, päädyimme lopulta tähän suunnitelmaan, ja palkkasimme paitsi nashkellilaisia kovanaamoja myös joukkion Kultaisen kypärän komppanian sotureita, jotka kohtasimme kaupungissa. Kultaisen kypärän sotilaat olivat haluttomia rikkomaan sopimuksensa erään kauppiaan kanssa, mutta kun lupasimme heille ylimääräistä bonusta pestirahan lisäksi, alkoi ääni kellossa muuttua. Kagain tuskin olisi ilahtunut palkattuamme hänen miehiään pois heidän jo vastaanottamastaan pestistä, mutta kääpiön vihan me ehtisimme laannuttaa myöhemmin.

Myös Alain Trives lähti mukaamme sillä ehdolla, että kunhan hiisistä olisi päästy, me lähtisimme tutkimaan suunnattomia aarteita kätkevää Safiirijärveä, jonka luokse hänellä oli kartta. Tämä vaikutti mielenkiintoiselta seikkailulta, vaikka Malcer ei ollutkaan erityisen vakuuttunut kartan aitoudesta.

24. kythornia

Valitettavasti matkamme takaisin hiisilinnalle ei sujunut aivan suunnitelmien mukaan, vaan eksyimme pahemman kerran matkallamme, ja retken aikana katosi pelkästään neljä miestä metsään eksyneinä. Kun sitten vihdoin pääsimme linnalle, lähestyimme sitä väärältä puolelta ja jouduimme linnan läheisyydessä piileskelevien koirankuonolaisten yllättämäksi.

Koirankuonolaisilla oli apunaan epäpyhiä loitsuja käyttävä shamaani, ja taistelusta tuli verisempi kuin meillä ehkä olisi ollut varaa. Vaikka Martin sekä palkkasoturien päälliköt Iso-Ron ja Jorak kaatoivat miekoillaan ja kirveillään lukuisia hirviöitä, Malcerin loitsut kärvensivät niitä ja minä ammuin melkein nuoliviineni tyhjäksi, koirankuonolaiset taistelivat viimeiseen hirmuun. Useita miehiämme kaatui taistelussa, emmekä olleet vielä edes kohdanneet suurhiisiä. Linna on kuitenkin niin lähellä, että meidän on kuitenkin yritettävä hyökkäystä, kunhan olemme vain keränneet voimia sekä sitoneet haavamme. Ikävä kyllä joukkiomme sotilaat alkavat epäröidä kovien tappioidemme tähden, vaikka yritimmekin heitä rohkaista.

Onneksemme suurhiidet eivät ole tulleet tutkimaan, mitä linnan eteläpuolella tapahtuu, vaikka he selvästi taistelumme huomasivat. Hekin ampuivat useita pakenevia koirankuonolaisia sekä tiedustelevaa Alainia, mutta linnastaan he eivät ole suostuneet poistumaan. Meidän kannaltamme edullista, joskin outoa.

25. kythornia

Voitto! Hiisien linna on meidän!

Vaikka taistelu oli verinen, onnistuimme yllättämään suurhiidet heidän omassa linnassaan. Natalin, Malcer ja Alain kapusivat Natalinin viime kerralla löytämää rapistunutta muuria yhteen linnan torneista, surmasivat siellä vartioivat hiidet ja antoivat meille muille tulitukea meidän hyökätessämme etuportista. Hiisien kiviansat tai ankara vastarinta eivät kyenneet murtamaan päättäväistä hyökkäystämme, ja kaadoimme suurhiidet viimeiseen hirviöön.

Se mitä, löysimme linnasta, herätti kuitenkin vain uusia kysymyksiä. Kathargon Punapiiskaa ei kuitenkaan linnassa näkynyt, vaan hän oli jättänyt miehilleen vain käskyt puolustaa linnaa, pysyä ehdottomasti linnassa ja odottaa, kun hän oli viemässä uhrilahjaa "Valtiattarelle", kuka tämä henkilö olikaan. Ohjeissaan Kathargon käski pitämään ehdottomasti huolta myös altaista.

Altaat. Sitä näkyä en unohda varmasti koskaan. Mustassa öljymäisessä liejussa kellui erinäisissä kehitysasteissa olevia suurhiisiä! Tällaisilla epäpyhillä riiteillä Kathargon oli luonut armeijansa? Kauhusta sekaisin ehdotin, että tuhoaisimme nuo mustat altaat ja niiden sisällön, mutta kun ensimmäinen keskenkasvuinen... olento nostettiin altaasta ja poljettiin hengiltä, tunsin sisälläni piston. En kyennyt katsomaan enempää, vaan siirryin sivummalle. Näin, että myös Natalin tunsi olonsa tukalaksi.

Suurhiidet olivat pahoja hirviöitä, joiden raakuus oli todistettu moneen kertaan. Silti jokin minussa pohti, olisiko ollut jokin muu ratkaisu, kun Malcerin loitsuillaan sytyttämien altaiden mustat savupylväät kohosivat taivaalle.

Päätimme jäädä puolustamaan linnaa siltä varalta, että Kathargon palaisi. Meillä on kuitenkin jäljellä alle kymmenen palkkasotilasta, joten lähetimme sir Martinin korpin avulla sanan Beregostiin, jossa pyysimme apua Kathargonin lyömiseksi lopullisesti.

Vaikka Kathargon oli vielä vapaa, löysimme ainakin linnan valtaistuinsalista hänen piilotetun aarteensa. Alain löysi nimittäin kätkön, jossa oli kaiken kaikkiaan neljätuhatta hopearahaa sekä arvokkaaksi paljastunut, kullalla silattu lohikäärmeen muotoiseksi veistetty kampa! Rahoilla maksoimme palkkasotilaiden pestirahat sekä bonukset, kun taas kamman pidimme itse.

Kirotun maan ritari: mainiota Praedor-kirjallisuutta!

Erkka Leppäsen ja Petri Hiltusen Kirotun maan ritari -romaani oli sitä, mitä lupasi, eli miekka ja magia -genren mukaista, mutkatonta toimintaa ja katkeransuloisia ihmiskohtaloita. Ennen kaikkea tämä on minusta oiva lisä tarinoihin Jaconian maailmassa. Leppäsen mutkaton mutta kuvaileva kirjoitustyyli sai mukavasti lisäväriä Hiltusen mallikkaasta kuvituksesta.

Leppänen kuljettaa tarinaa itsenäisinä toimivina novelleina, jotka kuitenkin muodostavat useita vuosia pitkän jatkumon Falac-nimisen praedorin elämässä. Novellit toimivat itsenäisinäkin, mutta ainakin itse nautin ehdottomasti tarinoista kokonaisuutena.

Falac on kunniallinen ja uskovainen ritarikoulutuksen saanut nuorukainen, joka pyrkii elämään arvomaailmansa mukaisesti myös praedorina. Tämä ei ole kuitenkaan aina aivan helppoa. Tämä Falacin arvojen ja praedorin elämän armottomuus ovatkin yksi merkittävä teema, joka toistuu melkein kaikissa novelleissa. Toinen merkittävä teema on uskonto ja sen merkityksen muuttuminen Falacin elämässä. Teemoja käsitellään novellimittaisesti eli ripeästi mutta kuitenkin riittävällä syvyydellä, että tarinoihin mahtuu syvällisempääkin pohdintaa. Mielelläni olisin nähnyt vielä syvällisempää paneutumista Falacin elämään, mikä ei kuitenkaan ehkä ollut novellimitassa mahdollista.

Erityisen ansiokkaita olivat kokoelman kronologisen loppupään novellit Borvarian lautturit, Kerettiläisten kirja sekä Jäätyneen tulen kartano. Nämä olivat paitsi hyviä tarinoita, avasivat myös Jaconian maailmaa uusista kiehtovista näkökulmista ollen kuitenkin myös hyvin uskollisia Praedorien maailmalle.

Praedoria on hankala kuvitella ilman Petri Hiltusen kuvitusta. Hiltusen kuvitusta löytyy jokaisen tarinan alusta. Hiltunen kertoi Kirotun maan ritarin julkaisutilaisuudessa, että kuvien aiheet pyrittiin valitsemaan niin, etteivät ne paljasta juonesta mitään. Tässä on mielestäni onnistuttu. Hiltusen realistiset, mustavalkoiset kuvat jokaisen novellin alussa pohjustavat mukavasti lukuelämystä ja rakentavat omalta osaltaan tarinoiden tunnelmaa. Erityisen ansiokkaana pidän Hiltusen kykyä tuoda esiin yksityiskohtia sekä hahmojen ilmeikkyyttä.

Mieleeni jäivät ensimmäisen novellin, Legendojen hautausmaan sekä viimeisen novellin, Jäätyneen tulen kartanon, kuvat. Ne ovat aiheiltaan hyvin erilaisia: toinen on vauhdikas toimintakuva, kun taas toisessa on kuvattuna hyvin herkkä ja rauhallinen hetki. Molemmat kuitenkin kuvaavat tärkeää tapahtumaa Falacin elämästä ja vihjaavat siitä, miten hahmo on muuttunut -- tai tulee muuttumaan.

Uskallan suositella tätä novellikokoelmaa -- mieluummin sanoisin tätä kuitenkin romaaniksi -- kaikille Praedorin ystäville.

Kalin Trellin kronikat III

Lisää huonoa proosaa, koska Kalin Trellin taustoihin vielä seikkailuja mahtui. Tämä ei ole siis lokimerkintä pelikerroista, vaan omaa tarinointiani. Se sijoittuu Merirosvot-tarinan jälkeen ja ennen päiväkirjamerkintöjä.

1

– Usko pois, Kalin, Puujalka-Ben sanoi ja väläytti minulle mielipuolisen hymynsä. – Tällä kertaa minulla on sellainen keikka, että siitä ei kannata kieltäytyä. Yksinkertainen, helppo ja hyväpalkkainen! Ja tästä sinä pidät: siitä saa varmasti aikaan loistavan sankariballadin!

– Ihmeiden aika ei olekaan siis ohi, totesin, laskin vasta hankkimani Bastinado Punaterän Kaksi miekkaa-taistelumanuskriptin pöydälle ja siemaisin pikaristani. Punastelevan merenneidon viinitarjonta ei ollut parantunut sitten viime vierailun, mutta totuuden nimissä oli myönnettävä, että harva kievarin asiakkaista tulikaan nauttimaan tarjottuja juomia niiden maun takia.

– Minulla on sellainen tunne, että et jätä minua rauhaan, ennen kuin pääset kertomaan tästä unelmapestistäsi, joten annahan tulla. Millainen homma on kyseessä?

– Kerrassaan yksinkertaista, hyvä ystäväni! velho vakuutti ja levitti käsiään niin, että hänen likaisen ruskean kaapunsa kätkemät aromit pääsivät oikein oikeuksiinsa. – Tunnetko Gared Vaskikukkaron?

Kohautin olkiani. – Rikas kauppias, mutta ei patriisisukua. Omistaa osakkeita monesta kauppalaivasta ja on tärkeässä asemassa sekä kuparikauppiaiden että vaskenvalajien killassa.

Ben nyökkäsi.

– Tunnet siis hänet. Niin oletinkin. Tiesitkö, että hänellä on tytär?

Nyökkäsin ja kohautin olkiani. – Sibelia Vaskikukkaro. Häntä pidettiin melkoisena kaunottarena, kun vielä liikuin niissä piireissä, ja tuskin se on siitä miksikään muuttunut. Miten hän liittyy tähän sinun pestiisi?

Ben väläytti jälleen kammottavan hymynsä. – Sibelia on siepattu!

Velho ei paljoakaan sanojaan varonut, ja hänen kova äänensä kuului jopa Punastelevan merenneidon yleisen mekkalan yli. Moni utelias silmäpari kääntyi katsomaan meitä, ja komensin Beniä pitämään pienempää ääntä.

– Gared haluaa kai tyttärensä takaisin, mutta ei halua maksaa lunnaita. Kuka Sibelian on sitten siepannut?

– Varkaiden kilta! Beniä ei niin vain hiljennetty. Lisää uteliaita katseita. Kirosin.

– Pidä nyt pienempää ääntä, yhdeksän helvetin nimeen. Haluatko, että kaikki kievarissa kuulevat ja vievät pestisi nenämme edestä?

Vihdoin velho ymmärsi pitää vähän pienempää ääntä.

– Gared on kuljetuttanut jotain lastia tullien ohi varkaiden killan avulla. Nyt hänellä on riitaa, ja varkaat ovat siepanneet kostoksi hänen tyttärensä. Kauppias on epätoivoinen. Hän ei halua maksaa varkaiden killan vaatimia ruhtinaallisia lunnaita, mutta haluaa kuitenkin tyttärensä takaisin. Hän maksaa mieluummin seikkailijoille Sibelian vapauttamisesta.

En voinut väittää, ettenkö ollut kiinnostunut. Juuri tällaisista seikkailuista olin haaveillut, ja siitä saisi oikein kerrottuna oivan balladin, kuten Benkin oli asian ilmaissut. Homma ei kuitenkaan ollut aivan niin yksinkertainen kuin velho oli antanut ymmärtää.

– Miten ihmeessä saamme pelastettua Sibelian varkaiden kynsistä? Varkaiden kilta ei ole mikään pieni pala purtavaksi! Niiden mellakoiden ja tulipalojen jälkeen he ovat vain vahvistaneet taisteluvalmiuttaan. Korpinhaavalla on käytössään pieni armeija!

– Sehän tässä parasta onkin! Ben ei ollut pysyä housuissaan. – Alatos Korpinhaavalla saattaa olla armeija komennossaan, mutta se armeija ei vartioi Sibeliaa!

Ben kertoi, että Gared Vaskikukkaro oli lainkuuliaisena kaupunkilaisena – silloin kun se tälle sopi – kääntynyt ensimmäisenä kaupungin lainvalvojien, eli Lieskanyrkkien palkkasoturikomppanian puoleen. Komppanian komentaja Ulder Korppiketo oli ehkä aavistellut kauppiaan ongelman taustalla olevan muutakin, mutta oli silti komentanut sotilaansa etsimään siepattua Sibeliaa.

Lieskanyrkit eivät olleet löytäneet Sibeliaa, mutta monta muuta varkaiden killan piilopaikkaa ja salaisuutta kylläkin. Veri oli vuotanut Ulkokaupungin ja Alakaupungin kujilla, ja varkaiden killan päällikkö, Alatos Korpinhaava, oli komentanut varkaiden armeijansa kaupungin rajojen ulkopuolelle, kunnes tilanne rauhoittuisi.

Outoa. Kaupungin kaduilla ei ollut näkynyt poikkeuksellisen paljon lieskanyrkkejä, mutta toisaalta olin viime päivät keskittynyt enemmän uuteen manuskriptiini sekä aseharjoitteluun vastahankkimillani sapeleilla.

– Miksi sitten luulet, että Sibelia on edelleen kaupungissa?

Ben heilutteli salaperäisesti sormiaan. – Olen oppinut uuden loitsun, ja salainen taiteeni on paljastanut minulle Sibelia Vaskikukkaron olinpaikan!

Pyöräytin silmiäni. Enemmän kuin puoliksi hullun velhon taiat räjähtivät kasvoille yhtä usein kuin onnistuivat. Jos Ben oli kuitenkin onnistunut saamaan selville, missä Sibeliaa pidettiin, ehkä voisimme vihjaista asiasta Ulder Korppikedolle tai itse Gared Vaskikukkarolle, ja saada jonkinlaisen löytöpalkkion. Siitä ei kirjoitaisi kyllä komeaa laulua, mutta ehkä tarinaa voisi hieman värittää.

– Ajattele! Ben päivitteli ja katseli haaveilevasti yllämme roikkuvaa puista merenneitoa. – Tämä on varmasti helpoin viisisataa kultarahaa, jonka tulemme koskaan tienaamaan!

– Viisisataa kultarahaa?

En ollut uskoa korviani. Olin tiennyt Gared Vaskikukkaron olevan äveriäs, mutta tuollainen summa sai leukani putoamaan rintaani. Viidellä kultarahalla eläisi mukavasti viikon jos toisenkin Baldurin portissa – sillä ostaisi jo osakkeen kauppalaivastakin!

Mielessäni kummitteli kuitenkin yksi kysymys. Jos Vaskikukkarolla oli varaa maksaa kahdelle seikkailijalle viisisataa kultarahaa, miksei hän vain suosiolla maksanut varkaiden killan vaatimia lunnaita?

– No, otammeko Vaskikukkaron pestin vastaan? Ben tivasi. – Meidän on oltava nopeita. Joku muu seikkailija voi hyvinkin tietää saman loitsun kuin minä ja ottaa Sibelian piilopaikan selville. Meidän on toimittava joutuin!

– No hitto, tokaisin ja nousin pystyyn. – Eipä minulla muutakaan tekemistä ole, ja tämä pesti kuulostaa jännittävältä. Käydään nyt ainakin tarkastamassa, onko sinun loitsustasi ollut mihinkään.

2

– Tuo ei näytä aivan sellaiselta paikalta, jonne varkaiden kilta piilottaisi vankejaan.

Olimme suunnanneet Puujalka-Benin kanssa yläkaupunkiin, jonne velhoystäväni loitsut olivat osoittaneet Sibelian piilotetun. Ajatus siitä, että Alatos Korpinhaavalla olisi tukikohta kaupungin silmäätekevien ja vaikutusvaltaisten patriisien kaupunginosassa, tuntui mahdottomalta. Ben oli kuitenkin pitänyt jääräpäisesti kiinni kannastaan, että hänen loitsunsa oli oikeassa, ja niinpä olimme kulkeneet pitkin poikin Portin Yläkaupungin mutkittelevia, komeiden rakennusten kehystämiä katuja, kunnes olimme saapuneet pienelle aukiolle.

Aukion reunamilla kohosi useita kievareita sekä seurahuoneita, joiden asiakaskunta koostui pääasiassa varakkaista patriisinuorukaisista tai kauppiaiden pojista. Rakennus, jota lähestyimme, ei kuitenkaan ollut mikään anniskeluliike, vaan komea nelikerroksinen kartano, jota suojasi paksu ja korkea kiviaita. Kiviaidan läpi johtavan portin yläpuolella komeili viehkeää naista esittävä maalaus, joka oli kohottanut toisen kätensä kutsuvaan eleeseen.

Kuvan alla oli teksti:  Madame Lydian talo yksinäisille ja seuraa halajaville.

– Kurtisaanien talo, tokaisin vielä ja katsoin Beniä. Velhoparan pää oli mennyt varmaan lopullisesti sekaisin. – Väität, että Sibelia on tuolla?

– Niin loitsuni sanoo! Ben vakuutti ja katsoi seuralaistaloa kulmat kurtussa. – Minä ihmettelinkin, miksi loitsuni näytti maalauksen…

– Yhdeksän helvetin nimeen, voihkaisin ja pudistelin päätäni. – Emme me voi vain rynnäköidä tuollaiseen taloon sisälle vaatimaan, että he palauttavat Gared Vaskikukkaron siepatun tyttären meille. Siellä on varmasti vartijoita, ja pian saisimme niskaamme myös kaupunginkaartin.

– Älä murehdi, älä murehdi, Ben rauhoitteli ja katseli mietteliäänä ympärilleen. Sitten hän katsoi arvioivasti minua.

– Ei millään pahalla, mutta sinä näytät sellaiselta kaverilta, joka voisi käydä tuollaisissa paikoissa.

– Mitä tarkoitat? Että minäkö esiintyisin asiakkaana ja koettaisin päästä sisälle?

– Sehän on oiva suunnitelma! Ben tokaisi hämmästyneenä, etten nähnyt hänen järkensä loistavaa valoa. – Sinä menet tuonne, etsit Sibelian ja tuot hänet ulos, jos pystyt. Jos et pysty, me menemme sisään teräs laulaen ja loitsut leiskuen!

– Ensimmäinen vaihtoehto asettaa minut melkoiseen vaaraan – yksin, huomautin kuivasti velholle. – Mitä sinä teet sillä välin?

– Minä tietenkin tarkkailen täältä! Jos tarvitset apua, riennän luonnollisesti hätiin.

– Siinä vaiheessa se voi olla vähän myöhäistä, mutisin ja katselin mietteliäänä seuralaistaloa. – En minä sinne tällaisissa tamineissa voi mennä. Tarvitsen jotain komeampaa ylleni.

– Eiköhän se onnistu, Ben vakuutti virnistellen.

3

Lähestyin Madame Lydian taloa yksinäisille ja seuraa halajaville ylläni komea silkkinuttu ja pitkävartiset saappaat. Päässäni roikkui valtava, muodikkaalla sulalla koristeltu hattu, ja Ben oli lumonnut koruttomat sapelinikin näyttämään kallisarvoisilta aarteilta.

– Kukapa olisi uskonut, että Ben tuntee näin taitavan vaatturin, mutisin itsekseni kun lähestyin seuralaistalon ovea ja kolkutin. – Saisi itsekin käyttää tuttavansa palveluita, kirottu taikuri.

Ovi avattiin koputukseni jälkeen, ja kookas vartija katsoi minua päästä varpaisiin. Komea nuttu ja tuoksuvat öljyt eivät kätkeneet miehen kasvoilta paistavaa örkkiverta sekä raakaa tuijotusta silmissä.

– Onko herralle varattu aika?

– Ystäväni ei puhunut mitään sellaisesta! tokaisin parhaalla pöyhkeän ylimyksen äänelläni. – Hän sanoi, että löytäisin täältä lohtua murheisiini koska tahansa! Mistään ajanvarauksista ei ollut mitään puhetta – sen voin vakuuttaa.

Vartija katsoi minua arvioivasti ja tuntui harkitsevan, kummasta olisi enemmän vaivaa: minun päästämisestäni sisälle tai käännyttämisestäni. Komean ulkomuotoni täytyi tehdä häneen vaikutus, sillä hän astui pois oven tieltä ja kumarsi syvään.

Madame Lydian talo oli yhtä komea kuin sen ulkomuoto oli vihjannutkin. Lattia oli kiiltävää parkettia, seinät maalattu ruusunpunalla, jota täydensivät komeat seinävaatteet sekä patsaat. Puupanelointi oli kullanväristä puuta, jota en tunnistanut, samoin huonekalut, joiden päällä istui siroissa asennoissa viehättäviä naisia. Suurin osa oli ihmisiä, mutta näin joukossa myös yhden puolihaltian sekä puolituisen.

Naisväki teki seuraa yhtä kirjavalle joukolle miehiä. Kaikki olivat pukeutuneet komeasti, mutta vain osa oli asusteistaan sekä ulkomuodostaan päätellen ulkomaalaisia: laivojen kapteeneita, kauppiaita sekä lähettiläitä naapurikaupungeista ja kaukaisemmistakin valtakunnista. Näitä arvokkaita vierailijoita viihdyttämässä oli seuralaisten lisäksi kokonaiden palvelijoiden armeija, joka vilisti talossa hiljaisina ja huomaamattomina.

– Hyvää päivää, arvon herra.

Tarkkailuni keskeytti pitkä ja voimakkaan näköinen, mutta siitä huolimatta viehättävästi hymyilevä ihmisnainen. Hänet oli meikattu viimeisimmän muodin mukaisesti, ja hänen kaunis mekkonsa paljasti yllättävän lihaksikkaat ja leveät hartiat sekä olkapäät. Hän hymyili minulle valloittavasti ja teki parhaan hovietiketin mukaisen niiauksen.

– En tunnista teitä, hyvä herra, mutta tervetuloa vaatimattoman kattoni alle. Olen madame Lydia, talon emäntä. Saanko tiedustella, ketä minulla on kunnia puhutella?

– Saatte kunnian puhutella lordi Ferronia Syvävedestä, vastasin jälleen matkien pöyhkeintä mahdollista ylimystä Pohjoisen mahtavimmasta kaupungista. – Ystäväni ovat kehuneet, että talonne on mitä mukavin paikka viettää iltaa kauniissa seurassa, mutta heti ovella minua kuulusteltiin kuin jotain pahaista hampuusia. Tämä ei lupaa hyvää.

– Olen pahoillani hyvä lordi. Vartijoilleni maksetaan kuitenkin tarkasta työstä, sillä kaltaisemme liike on aina vaarassa joutua vääränlaisen asiakaskunnan illanviettopaikaksi. On kuitenkin selvää, että te ette ole tällainen asiakas vaan arvokas herrasmies. Lupaan puhua vartijalleni.

Lydia vilkaisi vaarallisesti vierelläni hermostuvasti liikahtelevaa puoliörkkiä. Mitä madamen puhuttelu mahtoi tarkoittaa…

Minulle talon emännällä ei kuitenkaan riittänyt kuin maireita hymyjä ja palvelualttiutta.

– Miten voimme palvella kaltaistanne hienoa lordia?

– Katselen ensin hieman ympärilleni ja tunnustelen tämän paikan ilmapiiriä.

En edes kysynyt, sopisiko moinen. Lordi Ferron oli Syväveden mahtava ja röyhkeä ylimys, joka oletti madame Lydian sopeutuvan hänen toiveisiinsa, eikä toisinpäin. Myös emäntä itse tuntui tämän käsittävän ja nyökkäsi vain auliisti.

– Kun näette jotain silmäänne miellyttävää, antakaa vain merkki, ja teitä palvellaan välittömästi.

Kiertelin ensin vastaanottosalia ja sitten kapusin portaita toiseen kerrokseen, joka oli käytännössä seinillä kulkeva parvi, josta näki alakerran saliin. Ympärilläni kulki miehiä ja naisia toinen toistaan vaikuttavammissa asuissa. Jopa minun riikinkukontamineeni sulautuivat tähän joukkoon vaivattomasti.

Huomasin kuitenkin, että mustiin livreeasuihin verhoutuneet karskin näköiset miehet eivät irrottaneet katsettaan minusta. Syy saattoi olla uumillani roikkuvissa, lumouksen voimin kaunistetuissa sapeleissa, tai sitten Lydia oli epäillyt minua enemmän kuin olin arvellut ja oli komentanut vartijansa pitämään erityisesti minua silmällä.

Jatkuva tarkkailu teki minun työni vaikeaksi, eikä kahden ensimmäisen kerroksen kiertely ainakaan tuottanut vihjeitä Sibelia Vaskikukkaron olinpaikasta. Ylempiin kerroksiin suuntasi miehiä vain Lydian kurtisaaneja kainalossaan, joten sinne minulla tuskin olisi asiaa ilman seuralaista. Pitäisikö Lydia Sibeliaa yläkerrassa?

– Usko minua, Rothgar, nyt on aika toimia. Brynjar Hurmerauta on tulossa hakemaan Umberleen siunausta lähiviikkoina. Jos haluamme tehdä kapteeniin vaikutuksen, on meidän päästävä myös Umberleen suosioon.

Tuttu, vihattu nimi menneisyydestä porautui tajuntaani ja terästin kuuloani. Vilkaisin ohimennen sivulleni ja näin kahden selvästi pohjoista verta olevan miehen nojailevan parveen lähettyvilläni. Heillä oli yllään komeasti kirjaillut nutut, ja heidän pitkät partansa oli sidottu monimutkaisille leteille. Molempien silmissä oli myös taistelijoiden tarkka, kovapintainen tuike. Pohjanmiehiä – ehkä luskanilaisia ryöväreitä tai Jäätuulen laakson barbaareita.

Brynjar Hurmerauta oli varastanut rakkaalle sisarelleni tarkoitetun hopeanauhan, ja sisareni kuoltua tuosta korusta oli tullut minulle pakkomielle. Brynjarin nimi sai vihani kiehahtamaan, ja vaivoin pysyin rauhallisena.

– En ole varma, Marec, toinen mies, Rothgar, vastasi ensimmäisenä puhuneelle. – Se on riskialtista touhua, merirosvous. Oletko varma, että meidän kannattaa sekaantua sellaiseen puuhaan?

– Älä nyt viitsi hermoilla! Marec tuhahti. – Nyt kun lieskanyrkit ovat ajaneet Alatosin varkaat varjoihin, merirosvot tulevat varmasti laajentamaan reviiriään. Silloin Brynjarin kanssa kannattaa olla hyvissä väleissä.

– Koska Brynjar on sitten tulossa?

Kuuntelin entistä tarkemmin. Jos Brynjar oli tulossa Baldurin porttiin, saisinko vihdoin kostoni sekä sisareni hopeakäädyn takaisin?

– Hän seilaa tänne kolmen päivän kuluttua, Umberleen kuun aikaan.

Kolme päivää. Kolme päivää aikaa suunnitella kostoani sekä varoittaa kaupungin silmäätekeviä uhkasta, joka kaupungilla oli edessään.

Käännyin katsellakseni jälleen ympärilleni. Nyt minulla oli kuitenkin muuta tehtävää kuin Brynjar Hurmeraudan jahtaaminen.

Sibeliaa pidettiin todennäköisesti joko yläkerran huoneistoissa tai kellarissa. Kumpaankaan en pääsisi, ellen saisi aikaan jonkinlaista hämäystä.

Nojasin parvelta ja katselin alakertaan. Palvelijat näyttivät kulkevan alhaalla olevien ovien kautta. Todennäköisesti keittiö olisi noiden ovien takana. Sieltä olisi pääsy kellariin ja mahdollisesti jopa yläkertaan – mutta miten päästä sinne huomaamatta?

Katselin ympärilleni. Kuten useimmat varakkaat talot Baldurin portissa, madame Lydian talo oli valaistu pitkin kynttilöin, joiden tanssivat liekit loivat varjoja nurkkiin. Tulipalon vaara oli ainainen pelko äveriäissäkin taloissa, ja hallitsemattomia liekkejä pelättiin kuin ruttoa.

Hymyilin, kaivoin pussistani loitsuaineksia ja manasin voimasanoja hieroen sormissani pientä fosforinpalaa. Samassa yhden kynttilän liekki näytti lepattavan ja roihahtavan yllättävän suureen liekkiin ja putoavan pöydälle kynttilän alla. Pöydän puiseen pintaan osuessaan liekit kasvoivat entisestään, ja lähetin matkaan toisen loitsun, joka sai aikaan tulen rätinää muistuttavaa ääntä.

Väki kääntyi katsomaan ensin hämillään ja sitten pelästyneinä, kuinka liekit nuolivat pöytää. Joku huusi hakemaan vettä, toinen lakanaa. Kaikkia komennettiin rauhoittumaan.

Yksinkertainen tanssivien liekkien loitsuni ei kauaa muiden huomiota pidättelisi, mutta minulla oli muutama hetki aikaa, kun kaikki seurasivat sammutustöitä. Sain osan liekeistä hypähtämään lattialle ja "leviämään" lattiaa koristavaan komeaan mattoon, mikä nostatti uusia kauhunparkaisuja.

– Koko talo palaa!

– Tehkää joku jo jotain!

Hölmöt. Jos väki ei olisi ollut niin kauhunsa vallassa, olisivat he huomanneet, etteivät liekit lämmittäneet vaan olivat pelkkää harhakuvaa. Päätäni pudistellen ja naurua pidätellen kiiruhdin alakertaan, väistelin vesisaaveja kantavia palvelijoita ja pujahdin sisään ovesta, jota palvelijat käyttivät.

Olin kiireisessä käytävässä, jossa kaikui komennot tuoda lisää sammutusvettä sekä varmistaa, ettei tuli pääsisi leviämään. Väistelin palvelijoita, joilla tuntui olevan tärkeämpää tekemistä kuin kysellä, miksi yksi vieraista oli täällä. Pian joku kuitenkin kiinnittäisi varmasti minunu huomiota ja katselin kuumeisesti ympärilleni, kunnes äkkäsin pienet, yläkertaan vievät portaat.

Tämä oli minun mahdollisuuteni. Toivottavasti onnen ja kohtalon jumalattaret siunaisivat minua ja valitsisin oikean määränpään. Toista tilaisuutta tuskin tulisi.

4

Yläkerrassa oli myös käynnissä hermostunut kuhina. Vieraat ja kurtisaanit kyselivät hermostuneina toisiltaan, mitä alakerrassa oikein oli tekeillä. Puhuttiinko todella tulipalosta?

Portaat johtivat yläkerran oleskeluhuoneeseen, jossa oli mukavan näköisiä divaaneja mataline pöytineen. Seinämillä oli jälleen kauniita ja kalliin näköisiä patsaita sekä seinävaatteita, joiden välissä oli ovia kurtisaanien huoneisiin, joissa madame Lydian seuralaiset epäilemättä viihdyttivät vieraitaan.

Missään ei näkynyt vihjettä, että Sibelia olisi ollut jossain huoneista, enkä voinut noin vain alkaa niitä tutkimaankaan. Hermostuksen kylmä hiki alkoi muodostua selkääni sekä otsalleni. Mitä tekisin seuraavaksi?

Olin nyt kolmannessa kerroksessa. Talossa oli ollut neljäs kerros – epäilemättä madamen omat asuintilat ja ehkä muutama huone tärkeimmille vieraille. Käännyin kannoillani ja palasin palvelijoiden portaikkoon.

Neljäs kerros oli pienempi kuin alempi kerros. Täällä seiniä eivät koristaneet suuret seinävaatteet tai vaikuttavat patsaat, vaan kauneutta edustivat pienet maalaukset sekä yksinkertaisempia huonekaluja, jotka osoittivat kuitenkin omalla tarkoituksenmukaisuudellaan vähintään yhtä hyvää makua kuin alempien kerrosten prameileva tyyli. Yhtä seinää peitti lähes koko tilan peittävä kirjahylly, jossa täytyi olla satoja teoksia. Madame Lydia oli selvästi sivistynyt henkilö!

Täälläkin kerroksen pääosan vei oleskelusali pöytineen, istumapaikkoineen, maalauksineen sekä kirjahyllyineen, ja seinämillä oli useita ovia. Ja yhden oven edessä seisoi kaksi vartijaa, jotka käänsivät tuimat katseensa minuun.

Molemmat olivat komeista livreepuvuistaan huolimatta leveäharteisia ja vaarallisen näköisiä miehiä, jotka osaisivat epäilemättä käyttää uumillaan roikkuvia lyhyitä miekkoja. Kaksikon mulkaisut kertoivat heidän suhtautuvan epäluuloisesti odottamattomaan vieraaseen emäntänsä yksityiskerroksessa. Kumpikaan tuskin epäröisi käyttää aseitaan, ellen toimisi heidän haluamallaan tavalla.

– Tähän kerrokseen on pääsy kielletty, hyvä herra!

– Mistä täällä sitten saa viihdykettä? kivahdin humalaisesti sammaltaen ja katselin ympärilleni silmät puoliummessa. – Minä haluan naisen ja viiniä, sillä niitä minulle luvattiin!

– Teidän pitää lähteä etsimään niitä muualta kuin täältä, toinen vartija murahti. Kaksikko harppoi päättäväisesti minua kohti kädet valmiina lyhyiden miekkojen kahvoilla, mutta terät vielä huotrien suojassa.

Toinen miehistä kohotti kätensä laskeakseen sen olkapäälleni, ja minä liikahdin. Miehet olivat epäluuloisia mutta eivät riittävän varuillaan. Nappasin kiinni olkapäätäni tavoittelevasta kädestä, vedin ja väänsin. Mies ulvaisi yllättyneenä kivusta, ja heittäytyi mieluummin ohjaamanani maahan kuin antoi kätensä vääntäytyä sijoiltaan.

Ensimmäisen vartijan kaatuessa kasvot edellä lattiaan toinen oli vetänyt esiin lyhyen miekkansa ja survoi sitä kohti minua huutaen samalla hälytystä. Peräännyin piston tieltä, potkaisin lähellä lojuvan jakkaran vartijan jalkoihin saadakseni aikaa ja vedin sapelini. Vetäessäni aseeni niiden lumous päättyi, ja ne palasivat takaisin omaan tuttuun, vaatimattomaan ulkomuotoonsa.

Nähdessään kaksi sapeliani vartija perääntyi ja odotti, että hänen toverinsa ehtisi nousta avuksi. Minä en todellakaan aikonut kuitenkaan taistella kahta vastustajaa vastaan kerrallaan, vaan kiiruhdin perääntyvän vartijan perään ja leikkasin toisella sapelillani pitäen toisen teräni puolustamassa – tai ainakin toivoin sen näyttävän siltä. Tämä oli ensimmäisiä tekniikoita, jotka Bastinado Punaterä näytti manuskriptissään.

Vartija siirtyi luonnollisesti torjumaan sapeliniskuani, mutta joutuikin perääntymään yllättyneesti kiroillen, kun ensimmäinen iskuni olikin vain hämäys, joka oli tehnyt tietä varsinaselle hyökkäykselleni toisella sapelilla. Kuin saaliinsa nurkkaa kohti ajava susi liikuin vartijan perässä ja iskin uudelleen sapeleillani, ja tällä kertaa teräs maistoi verta, ja vartija kaatui maahan pidellen veren tahrimaa rintaansa.

Ensimmäinen vartija oli päässyt pystyyn ja vetänyt oman lyhyen miekkansa, mutta toverinsa nopea kuolema oli saanut hänet varovaiseksi. Hän pysyi minusta etäällä ja koetti varoittaa taloa tunkeilijasta. Alhaalta kuuluvasta mekkalasta päätellen illuusioni sai edelleen aikaan kaaosta, mikä oli yllättävää ottaen huomioon tanssivien liekkien loitsun rajoitukset.

En kuitenkaan aikonut arvostella onnetarta, kun se minua suosi, vaan keskityin päihittämään yksinäisen vastustajani. Koettelin häntä iskien hämäyksiä, ensin yhdestä suunnasta, sitten toisesta. Pistin ja sivalsin hakien heikkouksia tai aukkoa hänen puolustuksessaan.

Tämä vartija oli oppinut nopeasti varovaiseksi, ja keskittyi lähinnä pysymään kaukana teristäni ja puolustamaan. Pelkkä puolustuskannalla pysyttely ei kuitenkaan miekkamiestä taistelussa pelastanut, sillä se viestitti vastustajalle, ettei hänestä ollut vaaraa. Niinpä kävin röyhkeästi hyökkäykseen molemmat teräni iskien kuin skorpionin sakset ja pistin.

Ansa! Mies olikin hämännyt minua puolustautumisellaan.

Vartija iski toisen miekkani sivuun lyhyellä miekallaan. Lyhyt, tukeva terä iski helposti sapelini terän huonoon asentoon, mutta uskoin edelleen toisen miekkani sivaltavan miestä. Tämä oli kuitenkin astunut ovelasti terieni kantaman sisäpuolelle ja loihtinut tyhjästä käteensä lyhyen, mutta riittävän uhkaavan veitsen – ohutteräisen stiletin, jollaisia salamurhaajat mielellään käyttivät.

Nyt oli minun vuoroni kirota yllättyneenä ja perääntyä kömpelösti. Stiletti jätti kuitenkin ilkeän naarmun toiseen käteeni, ja vartija seurasi perässäni halajaen lisää verta.

Vaihdoimme sivalluksia ja pistoja, kirosimme toisiamme ja syljimme. Vartija onnistui lyömään toisen sapelin kädestäni, ja minä iskin pöydältä nappaamani astian vartijan päähän jättäen yhden keramiikan sirpaleen sojottamaan hänen poskestaan.

Verinen ja raaka taistelu loppui samaan nuottiin. Hämäsin yrittäväni muka nostaa sapelini, ja vastustajani syöksyessä pistämään kumartuessani, väistin ja sivalsin. Vartijan kurkku aukesi punaiseen hymyyn, joka kasteli nopeasti miehen rinnan punaiseksi, ja hän kaatui koristen ja epäuskoinen ilme kasvoillaan maahan.

Taisteluväsymys sai jäseneni tuntumaan lyijynraskailta, ja komea nuttuni oli märkä lukuisista haavoistani vuotavasta verestä. Ihme kyllä kukaan ei tuntunut kuulleen taistelumme ääniä. Alhaalta kuului kovaa metakkaa – kauhistuneita kirkaisuja ja kuuroille korville kuuluvia komentoja.

Haistoinko ilmassa savua?

Kiiruhdin ovelle, jonka edessä kaksi vartijaa olivat seisseet. Ovi ei ollut lukossa, ja se johti pieneen, mutta ylellisesti sisustettuun huoneeseen, jota hallitse monimutkaisin lehväkuvioin koristeltu sänky, jonka jokaisesta kulmasta nousi lähes aidon puun näköinen pylväs, joka levittäytyi varsin elävän näköiseksi lehväkatoksi sängyn yllä. Sängyllä istui lohduttoman näköinen, kaunis neito äveriään kauppiaan tyttären komeassa mekossa.

– Sibelia Vaskikukkaro? Viitoin naista nousemaan sängyltä, sillä neito ei voinut olla kukaan muukaan. – Olen tullut pelastamaan teidät, mutta meidän on pidettävä kiirettä!

– Kaikille jumalille kiitos! Sibelia huokaisi ja kiiruhti vierelleni hätkähdyttävän kauniit silmät pelottavasti leiskuen. – Jahka pääsen pois tästä kirotusta porttolasta, pidän huolen, ettei isäni tee enää koskaan yhteistyötä lainsuojattomien kanssa!

Sibelia oli selvästi kaunis mutta tulisieluinen neito. Melkein kävi sääliksi Gared Vaskikukkaroa.

– Ette kurita isäänne, ellette pääse vapaaksi. Meidän on kiiruhdettava, ennen kuin tänne tulee lisää vartijoita.

Kiiruhdimme Sibelian kanssa takaisin palvelijoiden portaikkoon, jossa savunhaju oli nyt selvä. Mitä ihmettä alakerrassa oli tapahtunut? Minun lumotuleni eivät voineet sytyttää oikeasti mitään tuleen? Oliko alakerran hätääntyneessä kaaoksessa sattunut jokin onnettomuus?

Alakertaan kiiruhtaessamme savun haju vain voimistui ja alkoi luoda harmaata verhoaan jo käytäväänkin. Kauhistuneet huudot kaikuivat edelleen toisesta ja kolmannesta kerroksesta, mutta ensimmäinen kerros näytti olevan täysin hylätty, ja päästessämme ulos palvelijoiden ovesta, näimme syynkin. Vastaanotto- ja oleskelusali oli ilmiliekeissä, ja tulen keskellä seisoi kukas muukaan kuin velhotoverini Ben Puujalka.

– Ben, senkin hölmö! manasin velholle juostessani hänen vierelleen. – Mitä yhdeksän helvetin nimeen olet saanut aikaiseksi?

– Luulin sinun olevan pulassa. Ben kuulosti melkein loukkaantuneelta. – Talosta juoksi ulos ihmisiä kauhuissaan huutaen, joten ajattelin sinun olevan pulassa. Ovea vartioiva puoliörkki putosi kyllä uniloitsuuni, mutta sitten vartijoita tuli lisää, ja minun piti ottaa vähän järeämmät taiat käyttöön.

Katselin ympärilleni. Madame Lydian talo yksinäisille ja seuraa halajaville olisi tätä vauhtia vain savuava raunio – ja meitä syytettäisiin varmasti tapahtuneesta, jos jäisimme paikalle viivyttelemään. Meidän oli parempi lähteä kiireellä pois.

– No, ainakin löysimme, mitä etsimme. Tässä on Sibelia Vaskikukkaro.

Ben toikkaroi jonkinlaisen hovikumarruksen irvikuvan kauppiaan tyttärelle. – Sibelia-neito, tämä on kunnia!

– Viekää minut kirotun isän houkkani luo, ennen kuin koko kirottu talo romahtaa niskaamme!

Se tuntui hyvältä ajatukselta.

5

Täytyi kyllä myöntää, että Gared Vaskikukkaron palkkio, viisikymmentä kultarahaa, tuntui miellyttävänä painona kukkarossani. Minun ja Puujalka-Benin pitäisi kuitenkin pitää vähän matalaa profiilia seuraavat viikot Baldurin portissa. Madame Lydian talo oli nimittäin palanut maan tasalle, ja niin madame, kaupungin päättäjät kuin tärkeän liittolaisen menettänyt Alatos Korpinhaava olivat raivoissaan.

Minua eivät kuitenkaan sen enempää varkaat kuin kurtisaanitkaan murehduttaneet. Minulla oli nimittäin tärkeää asiaa herttuatar Skie Hopeakilvelle, ja toivottavasti aikaisemmat palvelukseni kaupungille sekä saamani uusi tärkeä tieto pelastaisivat minut herttuattaren närkästykseltä kaupungin tapahtumien puolesta.

Marssin herttuatar Skien luokse heti palkkioni kerättyäni. Brynjar Hurmeraudan sieppaamiseen ei ollut liikaa aikaa.