Wheel of Time: Towers of Midnight (Robert Jordan & Brandon Sanderson)

Ajan Pyörä pyörii, ja Tarmon Gai'don on melkein käsillä. Lohikäärmeen joukot kerääntyvät taisteluun Pimeän valtiasta vastaan, ja varjonsikiöt laskeutuvat Turmion maasta. Viimeinen taistelu on koittanut. Tämä on Robert Jordanin ja Brandon Sandersonin 13. Ajan Pyörä-kirjan, Towers of Midnightin (tästä lähin "ToM"), kantava teema.



Sain kirjan luettua eilen, ja tämä oli pitkästä aikaa sellainen kirja, joka tuli ahmittua loppuun; unettomat yöt eivät haitanneet, tärkeää oli vain tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi - sitten jännittävä tilanne katkaistiinkin siirtymällä toiseen tarinapolkuun, ja sitten sekin oli luettava, että pääsi takaisin ensimmäisen juonen kimppuun.

Kuulemani mukaan Sandersonilla ei olisi ollut yhtä paljon valmista materiaalia ToM:ia varten kuin The Gathering Stormissa oli. Mielestäni tämä myös näkyy kirjoituksessa; tyylistä löytyy enemmän sellaisia sanavalintoja, joita en ainakaan muista Jordanin käyttäneen. Myös juonenkuljetus on ripeämpää. Sanderson ei ole kuvailijana aivan Jordanin tasoinen, mutta toisaalta hän ei liioin juutu kuvailemaan jokaisen hahmon sukkien väriä ja takin kuviointia. Sanderson antaa mielestäni enemmän tilaa lukijan omalle mielikuvitukselle, vaikka toisaalta sanotaan, että Sanderson "kuljettaa lukijoita enemmän kädestä". En tiedä, minulla ei ainakaan tällainen tunne ollut ToM:ia lukiessani.

Kirjan tärkeimmiksi juonikuvioiksi nousivat Perrinin ja Matin tarinat; Perrinin "susiveli"-tarina saatiin päätökseen, ja Sanderson sai myös Matin tarinaan eloa enemmän kuin The Gathering Stormissa. Elyane oli edelleen tylsä, mutta Aviandhe oli kirjan positiivinen yllättäjä; hänen (lyhyen) osuutensa nimittäisin ehkä ToM:n kohokohdaksi.

Viimeisen taistelun lähestyminen ja joukkojen kerääntyminen on koko ajan esillä. Uusia juonikuvioita ei niinkään enää luoda, vaan vanhoja yritetään selvittää. Randista on tulossa todella Lohikäärmeen ennustusten messias-hahmo (power level 9000 olisi vähättelyä), ja mielestäni The Gathering Stormin Rand oli kyllä mielenkiintoisempi kuin ToM:n Rand - mutta tämän kanssa mennään.

Yksi asia Ajan pyörän loppuhuipennuksessa minua tällä hetkellä vaivaa. Viimeinen taistelu on lähellä, ja maailman kohtalo on vaakalaudalla, mutta tällä hetkellä tuntuu selvästi siltä, että Valon voimat tulevat voittamaan taistelun. Epätoivoa, jota olisin toivonut Varjon voimien kerääntymisestä tulevan, ei ainakaan minulle kirjassa herännyt. Esimerkiksi "pahuuden kuplat", ehkä konkreettisin ja vaarallisin esimerkki Tarmon Gai'donin lähestymisestä, vaikuttavat lähinnä harmittavalta epämukavuudelta.

Liian moni sarjan alusta asti joukoissa porskuttaneista hahmoista on hengissä - mitä menetyksen tunteita Ajan pyörän sankarit ovat todella tunteneet? Yhdessä välissä kirjassa uskoin jo, että yksi "tärkeistä" hahmoista heittäisi henkensä - mutta ei, hänet pelastettiin. Samoin jälleen todisyettiin kahta-kolmea onnellista paritusta. Yksi näistä oli ainakin minulle yllätys, ja melkein pudistelin epäuskoisena päätäni; ei ole todellista.

Hei, tämä on Viimeinen taistelu! Lohikäärme tulee murtamaan maailman! Missä ovat menetykset? Missä on epätoivo? Ei tässä ole aikaa mennä naimisiin - nyt taistellaan Varjoa vastaan!

Epätoivon ja menetysten puuttumisesta huolimatta Towers of Midnight oli mielestäni vahva jatko-osa Ajan pyörän tarulle, ja Sanderson on ansainnut paikkansa sarjan päättäjänä. Seuraavaa kirjaa, Ajan pyörän tarinan päättävää A Memory of Light -teosta, en millään malttaisi odottaa puoltatoista vuotta.