Aamun tultua Tharadonissa oli niin rauhallista, ettei minua ja Kajunia ollut tunnistettu. Omissa huoneissamme piileskely olisi saattanut aiheuttaa epäluuloa, joten päätimme laskeutua alakertaan aamiaiselle kuin aamu olisi ollut täysin normaali. Samalla voisimme kysellä isäntä Elmeriltä vielä tarkemmin, missä Punatakit mahtoivat pitää majaansa.
Tuskin olimme päässeet alakertaan, kun majataloon saapui kolme jo tutuiksi käyneisiin punaisiin nuttuihin pukeutunutta soturia. He päivittelivät, kuinka kylään oli saapunut juuri kaksi soturia, kun öiset vaikeudet olivat alkaneet. Mihinkään suoriin toimenpiteisiin kolmikko ei ryhtynyt, mutta oli selvää, että he vahtivat juuri minua ja Kajunia.
Kumarruin Kajunin puoleen ja ehdotin, että etsisimme kylän täyttävistä raunioista jonkin syrjäisen paikan, jossa voisimme kysellä näiltä Punatakeilta hieman enemmän alueen ongelmista. Kajunista ajatukseni oli hyvä, mutta hän huomautti, että meidän olisi ehkä pakko käyttää voimakeinoja Punatakkeja vastaan. Siinä yhteenotossa ei verenvuodatukselta ja hengen menetyksiltä vältyttäisi. Kajun kysyi, olinko valmis siihen.
Jouduin miettimään ystäväni kysymystä vakavasti. Olin kyllä puolustanut itseäni niin Barrun Mustakirveen ryöväreitä kuin hiisiäkin vastaan, mutta nämä punatakkiset palkkasoturit eivät olleet tehneet minulle varsinaisesti mitään. Kuitenkin he olivat pormestarin kirjeenvaihdon perusteella jonkinlaisissa tekemisissä Barrunin kanssa, joka oli vasuussa isäni murhasta ja perheeni sieppaamisesta.
Kovetin sydämeni. Kolmikolle ei armoa annettaisi, jos aseet vedettäisiin esiin.
Ja nehän vedettiin. Lähtiessämme ulos majatalosta Punatakit lähtivät peräämme, ja johdatimme heidät ylös rinnettä raunioille, jota täplittivät pormestarin talolle johtavaa rinnettä. Siellä onnistuimme yllättämään kolmikon, mutta yhteenoton jännitys sai minut epäröimään, ja yllätyshyökkäyksemme melkein epäonnistui.
Yhteenotto oli lyhyt ja raaka. Kajunin onnistui lyödä palkkasotureista yksi tajuttomaksi keihäänsä varrella, mutta kaksi muuta Punatakkia olivat meille riittävä vastus. Molemmat miehet osasivat käyttää lyhyitä miekkojaan, ja vaikka lopulta olimmekin ystäväni kanssa voittoisia, jäi minulle tuon taistelun muistoksi ilkeä haava kasvoihini sekä ranteeseeni, ja Kajun vuoti verta ilkeästä pistohaavasta vatsassaan. Mutta kaksi kolmesta Punatakista olivat kuolleita.
Kajun vakuutti jaksavansa odottaa tovin, joten päädyimme kuulustelemaan eloon jäänyttä Punatakkia, ennen kuin lähtisimme etsimään parantajaa Kajunille. Tikari soturin kurkulla ja kahden toverin ruumiit saivatkin soturin puheliaaksi, ja hän osasi kertoa meille hieman lisää Punatakkien suunnitelmista.
Barrun Mustakirveellä oli jonkinlainen sopimus Punatakkien kanssa, jotka halusivat muodostaa alueelle Tharamelia ja Merieniä vastaavan voimakeskittymän. Ilmeisesti palkkasoturit ja ryöväripäällikkö olivat yhdessä painostaneet Tharadonin pormestarin myöntymään yhteistyöhön, ja aikomuksensa oli tuoda lisää Punatakkeja kylään. Palkkasoturit rakensivat itselleen jo uutta pitkätaloakin kylän länsilaidalla, sillä kaikki eivät pormestarin katon alle mahtuisi.
Tällä hetkellä Punatakkeja oli kylässä neljäkymmentä, mutta pian heidän rivit kasvaisivat entisestään. Palkkasoturit olivat nimittäin alkaneet kerätä lisää joukkoja, ja pitivät myös vangitsemiaan kyläläisiä palvelijoina salaperäisessä leirissä. Tänne myös Mustakirves kuljetti omia vankejaan. Tämä viimeisin tieto sai minut valpastumaan--kenties myös perheeni oli tässä leirissä! Kuulemma Elmerin vaimo oli ainakin sinne lähetetty.
Enempää emme vankiamme tuolla hetkellä kuulustelleet, sillä Kajunin tila oli vakava, ja saamamme tiedot piti saada jollekin kylässä. Minä ja Kajun ajattelimme molemmat Daranin olevan tähän paras vaihtoehto.
Kajunin kysyessä minulta merkitsevään sävyyn, mitä rosvolle tehtäisiin, ymmärsin edessäni olevan valinnan. Punatakki oli roisto ja kirotun Barrunin kanssa veljeilijä, mutta en ollut valmis surmaamaan aseetonta vankia. Olin lisäksi aistinut palkkasoturin äänessä jotain muutakin kuin salakavalaa pahuutta--jonkinlaista epätoivoa. Enhän minä tiennyt, mikä oli Punatakit Barrunin kanssa veljeilemään ajanut. Niin kauan, kun en voinut olla varma heidän motiiveistaan, en alkaisi teloittajaksi. Sen saisivat tehdä muut.
Päädyimme sitomaan hänet ja jättämään odottamaan tulevaa. Kajun vaikutti hyväksyvän päätökseni, enkä voinut olla pohtimatta, oliko isäni vanha ystävä testannut minua. Olinko läpäissyt sen vai epäonnistunut?
Daranilta toivoimme myös saavamme apua haavoihimme. Daran ei kuitenkaan osannut auttaa Kajunia, mutta tiesi kyllä erään, joka voisi. Miranelle-niminen henkilö oli kuulemma taitava parantaja, mutta asui syrjässä ja viihtyi omissa oloissaan. Lisäksi matka hänen luokseen veisi lopun päivää ja saattaisi olla vaarallinen. Niinpä lähdin Daranin kanssa hakemaan tätä salaperäistä parantajaa Kajunin jäädessä odottamaan Daranin taloon. Daran jätti meidät hetkeksi kahden, mutta palasi pian metsämiehen nuttuun ja viittaan pukeutuneena ja suuri kirves olallaan. Hän oli selvästi tosissaan metsän vaarallisuudesta.
Matkan aikana kerroin Daranille, mitä olimme saaneet selville Punatakilta. Kaivosmies ymmärsi tilanteen vakavuuden ja myönsi, että jotain oli tehtävä, kun painostin häntä sekä muuta kylää ajamaan Punatakit tiehensä. Yhdessä Punatakin todistuksen ja löytämiemme kirjeiden kanssa todisteita pitäisi olla riittävästi, että myös Leijonankilven soturit asettuisivat Punatakkeja vastaan.
Miranelle asui kaukana metsässä, joskaan en osannut kuvitella miksi. Matka hänen kodilleen oli ainakin pitkä. Matkan aikana Daran vilkuili jatkuvasti puihin kuin etsien jotain, kunnes tuntui löytävän oikealle tielle, joka jäi minulle arvoitukseksi. Hän johdatti minut kuitenkin rinteeseen kaivetulle kololle, jotka peitti niin taitavasti piilotettu ovi, etteivät edes minun haltiansilmäni onnistuneet sitä havaitsemaan, ennen kuin Daran näytti sen minulle.
Daran oli varoittanut minua, että Miranelle ei ollut ihminen, eikä haltia, ja että minun tuli tähän varautua. Daranin oudot sanat kummastuttivat minua, enkä tiennyt, mitä odottaa, kun Daran koputti oveen.
Ovi ei kuitenkaan avautunut, vaan meille puhui pehmeällä naisen äänellä läheisen puun oksalle laskeutunut haukka. Lintu vaati saada tietää, mitä teimme metsässä. Mikä oli asiamme?
Daran pyysi ensin haukan apua Kajunille, mutta sai kieltävän vastauksen. Tämän jälkeen minä vaadin saada tietää, oliko haukka Miranelle, ja josko hän auttaisi ystävääni, joka oli vaarantanut henkensä Tharadonin väen takia.
Haukka katsoi minua pitkään, mutta yhtäkkiä se alkoi muuttaa muotoaan, ja pian sen paikalla istui hoikka ja pitkä nainen, jolla oli korpinmustat hiukset. Hänen piirteidensä perusteella arvelin hänen veressään olevan jonkinverran haltiaa, mutta pikemminkin silmiini pistivät hänen kellertävät silmänsä, epähaltiamaisen vahva leukansa sekä parkitun nahan kaltainen ihonsa.
Puoliörkki! Puoliörkki, jonka suonissa virtasi vieläpä haltiaverta!
Nyt, paljon myöhemmin, häpeän ensireaktiotani, mutta tuolloin en voinut olla kavahtamatta moisen sekasikiön nähdessäni. Haltiana en tuntenut rakkautta kirottuja örkkejä kohtaan, ja Barrun Mustakirveen rikokset sukuani kohtaan olivat hioneet luonnollisen vihani partaveitsen teräväksi. En osannut ajatella örkkien olevan muuta kuin vihani kohteita.
Kajunin hädän muistaen pakottauduin kuitenkin pyytämään Miranellelta uudelleen mitä nöyrimmin apua. En kuitenkaan salannut hämmästystäni, kun Miranelle suostui pyyntööni. Hän kyseli tarkkaan, millaisen haavan ystäväni oli saanut, ja missä tämä oli nyt. Tiedot saatuaan ja haettuaan joitain yrttejä sekä matkatavaroita hän lähti kanssa takaisin Tharadonia kohti.
Pitkän matkan aikana minulla oli mahdollisuus punnita ensituntemuksiani Miranellen nähdessäni sekä sitä, kuinka olin häntä puhutellut. Olin kyllä ollut kohtelias, sillä halusinhan hänen apuaan, mutta en ollut salannut inhoani. Silti Miranelle oli suostunut ja kiiruhti ystävääni auttamaan. Tähän asti olin pyrkinyt elämään tuomiten läheisteni teot, en heidän ulkomuotoaan tai sanojaan. Miksen pystynyt samaan tämän puoliörkin kanssa, kun omaa puoliveristä poikaani rakastin enemmän kuin elämää itseään?
Niinpä lähestyin Miranellea uudelleen ja pyysin anteeksi aikaisempaa käytöstäni. Hän oli vähäpuheinen, mutta otti anteeksipyyntöni sentään vastaan, ja jotenkin vaistosin, että välimme olivat loppumatkan vähemmän jännittyneet.
Saapuessamme Tharadoniin Miranelle otti jälleen haukan muodon ja matkusti kylään Daranin olkapäällä. Kyläläiset näyttivät ottavan näyn sen verran rauhallisesti, ettei tämä tainnut olla ensimmäinen kerta, kun kaivosmies kulki kylässä lintu olkapäällään.
Huonokuntoisen ja heikon näköinen Kajun otti Miranellen avun varautuneena mutta kiitollisena vastaan. Miranellen aloittaessa työnsä kävi kuitenkin selväksi, kuinka merkittävästä lahja hänen apunsa oli. Puoliörkin laskettua kätensä Kajunin haavoittuneen vatsan päälle ja aloitti loitsulaulun, joka toi mieleeni metsän tuoksut, äänet ja näyt. Outo tuulimainen vihellys kävi Daranin talossa, ja savua nousi Miranellen haavalle painettujen käsien alta. Kun puoliörkki sitten nosti kätensä, ei haavasta ollut jäljellä edes arpea!
Kun kysyin ääni järkytyksestä ja ihailusta käheänä, mistä Miranelle sai mahtinsa, hän vastasi sen olevan "Maan, sateen ja tuulen mahtia--mahtia joka sai kylmän kipristelemään varpaissa kylmänä talviyönä ja lehdet laskeutumaan harteille metsän siimeksessä".
Parannettuaan Kajunin Miranelle ilmoitti Daranille, että heidän välinen velka oli nyt maksettu. Daran nyökkäsi tähän, mutta minä en voinut olla lisäämättä, että nyt minä ja Kajun vuorostamme olimme Miranellelle velkaa, ja jos välillämme oli ollut epäluuloa ja pahaa verta, olimme me omalta osaltamme kiitoksen lisäksi anteeksipyynnön velkaa. Miranelle ohitti tämän olankohautuksella ja muistutti meitä vain muistamaan saamamme lahjan, kun tapaisimme seuraavan kerran hänen kaltaisiaan.
Miranelle ei jäänyt paistattelemaan kiitoksessamme, vaan jätti Daranin talon samassa hahmossa kuin oli saapunutkin. Hänen lähdettyään en voinut olla kysymättä Daranilta, mistä tämä tunsi hänet. Miranellen tarina oli surullinen.
Nuorella iällään Daran oli ollut seikkailija, joka oli törmännyt eräässä korpikylässä raskaana olevaan haltianaiseen. Muut kyläläiset olivat naista karttaneet, mutta hänen kauneutensa oli tehnyt Daraniin lähtemättömän vaikutuksen. He olivat rakastuneet, ja Daran oli asunut haltianeidon luona synnytyksen hetkelle saakka. Kun nainen sitten oli kuollut synnytyksen vaivoihin, ja hänen synnyttämänsä lapsi oli paljastunut vahvaksi, mutta selvästi mustien merkkien alla syntyneeksi puoliveriseksi, päätti Daran jättää seikkailijan elämän ja omistautua nuoren tyttölapsen kasvattamiseen.
Daran oli tuonut Miranellen Tharadoniin, mutta heidän yhteiselonsa oli ollut aina ankaraa ja rauhatonta, ja nuori puoliörkki oli jättänyt kasvatti-isänsä jo kymmenen vanhana kadoten erämaihin. Myöhemmin hän oli palannut mahtavia luonnonvoimia halliten, mutta entistäkin etäisempänä Daranille.
Miten Miranelle olikaan metsässä oppimaansa mahtiin törmännyt, oli selvää, että hän oli nyt mahtava druidi, joka tunsi metsien salat. En voinut olla sekä ihailematta että karehtimatta häntä. Haltiana ja puuseppänä tunsin metsän puine, eläimineen ja vaaroineen, mutta olin nähnyt sen aina pikemminkin työkaluna, joka oli sivistyneiden olentojen hyödynnettävissä. Miranellen, puoliörkin, yhteys luontoon oli selvästi vahvempi ja syvempi kuin minun--metsissä vaeltamaan syntyneen haltian!
Yhtäkkiä metsien kutsu painoi sydäntäni, mutta nyt en voinut sille antautua. Kajun oli ehkä parantunut, mutta perheeni oli edelleen vaarassa samoin kuin Elmerin vaimo sekä koko Tharadonin kylä. Seuraavaksi meidän oli päätettävä, mitä Punatakkien uhkalle tehtäisiin. Tässä Daran saattoi meitä auttaa. Hän nimittäin uskoi voivansa puhua alueen kaivosmiehet vastustamaan Punatakkeja, jos me Kajunin kanssa saisimme Leijonankilven palkkasoturit heidän rinnalleen.
Daran lähti puhumaan kaivosmiesten kanssa, kun me suuntasimme Kajunin kanssa Leijonankilpien kapteen Barathenin puheille. Kun hän kuuli asiamme ja näki todisteemme, hän ymmärsi tilanteen vakavuuden, ja kutsui alipäällikkönsä puheilleen. Tällä kertaa Leijonankilpien oli toimittava ilman ennakkoon saatavaa palkkaansa Tharadonin auttamiseksi.
Sotasuunnitelmamme oli yksinkertainen mutta toivottavasti tehokas. Ensimmäisenä ottaisimme vangiksi Punatakkien johtajat pormestarin talolla. Sen jälkeen vangitsisimme sotilaat, jotka olisivat epäilemättä epäjärjestyksen tilassa johtajiensa jäätyä kiinni. Vangeilta saatujen tietojen kanssa tiedustelijat--minä ja Kajun mukaanlukien--lähtisimme selvittämään, minne Punatakit kuljettivat vankejaan.
Pelaajan näkökulma
Erityisesti Miranelle oli mielenkiintoinen sivuhahmo, jonka kohtaaminen kannusti mukavasti punnitsemaan Ringilille valitsemiani periaatteita ja hyveitä. Hahmot ovat syvenneet kerta kerralta, ja tämä on paljastunut helppoudessaan erityisen nautittavaksi kampanjaksi. Viiden tähden kunniamerkki pj:lle nautinnollisesta pelikokemuksesta!
LISÄYS: Miranellen tapaaminen yhdessä aikaisemman susikohtaamisen kanssa luo mukavaa pohjaa hahmon kehityskululle. Seuraava taso taitaa olla Ranger-hahmoluokkaa...
lauantai 27. syyskuuta 2014
sunnuntai 7. syyskuuta 2014
Robin Hobb: Fool's Assassin
Jonkin aikaa sitten luin jostain uutissähkeestä odottamattoman tiedon: Robin Hobb kirjoittaa jatkoa Näkijän taru ja Lordi Kultainen -trilogiaan! Tämän jälkeen odotukset olivat luonnollisesti katossa, ja kun kirja elokuussa ilmestyi, se piti heti saada ja lukea.
Nyt kirja on luku-urakan jälkeen ehtinyt levätä jo hyllyssäkin hetken aikaa, ja omat ajatukset kirjasta ovat alkaneet selkiytyä.
Jatko-osan ilmestyttyä sen jälkeen, kun tarina jo tuntui edellisten kirjojen perusteella "valmiilta", herätti sekä odotusta että pelkoa. Osaisiko Hobb jatkaa tästä tyydyttävällä tavalla?
Kyllä hän onneksi osasi.
Fool's Assasin -nimellä kulkeva Fitz and The Fool -sarjan avaus on erilainen tarina kuin edeltäjänsä, mutta ei häviä vertailussa muillekaan Fitziä käsitelleille kirjoille. Toki kirja on varsin rauhallinen, ja Fitzin kotielämän kuvaamiseen käytetään ehkä liikaakin aikaa, mutta harvaan ripotellut odottamattomat ja jännittävät kohdat korvaavat kyllä pienen verkkaisuuden.
Fitzin maailm on tuntunut aina erityisen kiehtovalta, ja nytkin saamme tietää siitä uusia asioita. Mielenkiintoista on nähdä, mihin seuraavat osat maailmaa ja tarinaa vievät. Hobb kokeilee tarinankerronnassa hieman aiemmista kirjoista poikkeaviakin temppuja, mikä näin vanhan kirjasarjan kohdalla on ehkä ihan odotettavaakin. En viitsi spoilata tarinaa, mutta sanottakoon, että kirjan loppupuolen kahtiajakoisuus toimii erityisen hyvin.
Nyt varsinkin tarinan loppupuoli oli niin synkkä, joten saa nähdä, millaisia kärsimyksiä rakkaille hahmoille on luvassa.
Nyt kirja on luku-urakan jälkeen ehtinyt levätä jo hyllyssäkin hetken aikaa, ja omat ajatukset kirjasta ovat alkaneet selkiytyä.
Jatko-osan ilmestyttyä sen jälkeen, kun tarina jo tuntui edellisten kirjojen perusteella "valmiilta", herätti sekä odotusta että pelkoa. Osaisiko Hobb jatkaa tästä tyydyttävällä tavalla?
Kyllä hän onneksi osasi.
Fool's Assasin -nimellä kulkeva Fitz and The Fool -sarjan avaus on erilainen tarina kuin edeltäjänsä, mutta ei häviä vertailussa muillekaan Fitziä käsitelleille kirjoille. Toki kirja on varsin rauhallinen, ja Fitzin kotielämän kuvaamiseen käytetään ehkä liikaakin aikaa, mutta harvaan ripotellut odottamattomat ja jännittävät kohdat korvaavat kyllä pienen verkkaisuuden.
Fitzin maailm on tuntunut aina erityisen kiehtovalta, ja nytkin saamme tietää siitä uusia asioita. Mielenkiintoista on nähdä, mihin seuraavat osat maailmaa ja tarinaa vievät. Hobb kokeilee tarinankerronnassa hieman aiemmista kirjoista poikkeaviakin temppuja, mikä näin vanhan kirjasarjan kohdalla on ehkä ihan odotettavaakin. En viitsi spoilata tarinaa, mutta sanottakoon, että kirjan loppupuolen kahtiajakoisuus toimii erityisen hyvin.
Nyt varsinkin tarinan loppupuoli oli niin synkkä, joten saa nähdä, millaisia kärsimyksiä rakkaille hahmoille on luvassa.
maanantai 1. syyskuuta 2014
Tikarijoki 2.2
Jatkoa aamuiselle merkinnälle...
Yövyimme hiisiluolassa, ja lähdimme seuraavana päivänä Tharadonia kohti. Matkalla Kajun kertoi, miksi oli tärkeää, että pääsisimme kylään.
Kajun ja Gundar eivät olleetkaan menossa Thrameliin, kuten olin aiemmin ymmärtänyt--tai Thaddar oli antanut minun ymmärtää--vaan heidän tiensä vei juuri Tharadonia kohti. Alueella sijaitsi muinainen Lumihuippuvuorten kääpiöklaanien ja Thramelin ihmisten aikainen takomo, joka oli tunnettu menneinä aikoina Tuulenkaiun takomona.
Tuo nimi oli minulle vieras, mutta Kajun kertoi sen olleen monien itärannikon lumottujen mahtiesineiden lähde. Riita ihmisten ja kääpiöiden välillä oli johtanut petokseen, jonka myötä örkit ja hiidet pääsivät valloittamaan takomon. Nyt se oli kadonnut historian hämäriin, mutta Thaddar ja Gundar olivat uskoneet löytäneensä takomon sijainnin.
Moisen paikan löytämisellä olisi monia seurauksia, joita minä en ainakaan osannut kuvitella. Ainakin se muuttaisi Thramelin ympäristön voimatasapainoa riippumatta siitä, olisivatko kaivoksen löytäjät kääpiöitä tai ihmisiä.
Minua ei kuitenkaan ihmisten tai kääpiöiden juonet kiinnostaneet; halusin löytää vain perheeni. Kajun kuitenkin muistutti minua, että lähin paikka, mistä Barrun Mustakirveen sijaintia voisi koettaa selvittää, olisi juuri Tharadonin kaltainen suuri kylä. Sen lähistöllä nimittäin asusti mannunvartija Johalis, joka osaisi paitsi neuvoa, mistä Gundaria vangittuna pitäviä hiisiä kannatti etsiä, tietäisi kenties myös, missä Barrun Mustakirves piti majaansa.
Niinpä tiemme vei Tharadoniin. Liikuimme ripeästi Metsäpolkuja pitkin, ja illan tullen näimme jo kylän valot. Tharadon oli Kajunin mukaan vanha ihmisten ja kääpiöiden asuinpaikka, ja noiden aikojen jäljet näkyivät edelleen kylässä. Asuttujen hirsirakennusten seassa oli vanhempia kivirakennuksia sekä raunioita, jotka aika oli peittänyt osaksi aluskasvillisuudella. Tharadonin väki asui todellakin kirjaimellisesti menneiden aikojen keskellä.
Kylän reunalla kohoavalla kukkulalla sijaitsi muita hirsirakennuksia komeampi kaksikerroksinen kartano, joka oli epäilemättä kyläpäällikön omistuksessa. Itse kylä vaikutti kuitenkin varsin hajanaiselta eikä erityisen hyvin puolustettavalta. Kun muistelin kotini Korppilaakson ympärille kohotettua hirsimuuria ihmettelin, kuinka kylä oli säilynyt täällä hiisien ja ryövärien keskellä, kun joka hyvin suojattu kotikyläni oli joutunut Barrun Mustakirveen uhriksi.
Kylään päästessämme houkuttelimme puoleemme ihmisten uteliaita katseita, sillä noilla seuduilla liikkui vain harvoin haltioita. Emme kuitenkaan tunteneet oloamme uhatuiksi, vaan ihmiset keskeyttivät vain iltapuuhansa vilkaistakseen meitä. Pian meitä vastaan käveli roteva miekkonen, joka esitteli itsensä Daraniksi.
Daran oli yksi Tharadonin alueelta löytyvistä jalometalliesiintymistä elantonsa saava kaivosmies, joka vaikutti hyväntahtoiselta ja kiinnostuneelta kylän ulkopuolelta tulevista uutisista. Paljoa meille ei ollut hänelle kertoa, mutta hän sen sijaan saattoi meidän ajan tasalle kylän tapahtumista. Hän kertoi Leijonakilven palkkasoturijoukkion pitävän majaansa kaupunkia valvovassa kartanossa ja suojelevan aluetta hiisiltä ja muilta ryöväreiltä. Kun näytin hänelle hiisiltä löytämääni leijonalla koristeltua kilpeä, paljastui, että kilpi oli todennäköisesti jonkun hiisien uhriksi joutuneen palkkasoturin, ja Leijonakilpien kapteeni Barathen ottaisi epäilemättä kilven mielellään vastaan.
Daranilta saimme myös kuulla, että etsimämme mannunvartija Johalis kiersi säännöllisesti kylän kautta erämaissa samoillessaan, ja todennäköisesti Barathen osaisi kertoa meille mannunvartijan olinpaikan. Kaivosmies mainitsi myös häntä huolettavan kylän lähistöltä löytyneet avoimet haudat. Hän uskoi, että alueella liikkui muitakin vaaroja kuin hiidet--paljon luonnottomampia vaaroja. Vaikka perheeni kohtalo minua enemmän huolettikin, lupasin kaivosmiehelle tarkastaa, saisinko haudoista jotain selville, jos tiemme niille veisi. Tämä näytti kiitolliselle kaivosmiehelle riittävän. Hän ohjasi meidät vielä kylän majataloon, ennen kuin polkumme erkanivat.
Kylässä riitti kuitenkin muitakin huolia. Majatalonisäntä Elmerin anniskelusalissa kohtasimme nimittäin joukon punaisiin nuttuihin verhoutuneita sotureita, jotka öykkäröivät ja kovistelivat paikallista väkeä ja erityisesti majatalonisäntää. Kun Elmeriltä asiaa myöhemmin selvitimme, paljastui, että Punatakeiksi nimitetyt palkkasoturit auttoivat Leijonakilpien tavoin kylän suojelemisessa, mutta toisin kuin Leijonakilvet, Punatakit tuntuivat kiusaavan kyläläisiä yhtä paljon kuin näitä suojelivat. Lisäksi majatalonisäntä kertoi painostettuani, että Punatakit olivat siepanneet hänen vaimonsa palvelijakseen. Elmer pelkäsi hänen jo kuolleen. Leijonakilvistä ei ollut Punatakkeja vastaan apua, sillä he olivat loppujen lopuksi palkkasotureita, eikä kukaan uskaltanut koston pelossa kannella Punatakkien monista rötöksistä.
Elmerin ja hänen vaimonsa kohtalo sytytti raivoni liekit--heidän kohtalonsa muistutti liikaa omaani. Lupasin Elmerille--kenties harkitsemattomasti--että auttaisin häntä ja vapauttaisin hänen vaimonsa. Majatalonisäntä piristyi tästä ja varoitti meitä syömästä ruokaa, jonka hän aamun tullen toisi. Minusta ja Kajunista haluttiin jo kylässä eroon--nopeasti ja hiljaa.
Ilta hämärsi jo, ja lepo olisi tullut tarpeeseen, mutta en saanut Elmerin vaimon kohtaloa pois mielestäni. Koska en ollut huomannut majatalonisännältä tarkemmin kysyä, missä palkkasoturit majailivat, oletin heidän yöpyvän kartanossa Leijonakilpien tavoin. Niinpä hiivimme Kajunin kanssa kartanolle ja kapusimme toisen kerroksen parvekkeen kautta sisään. Ovilla olevat vartijat olivat niin pitkäveteisen työnsä tylsistämiä, etteivät he meitä huomanneet--toinen taisi peräti nukkua.
Aluksi kukaan ei huomannut hiiviskelyämme kartanossa, ja löysimme jopa kylän pormestari Highguldin työ- ja makuuhuoneen. Pormestarin pöydälle levitettyjen paperien tutkimus paljasti yllättävän totuuden! Punatakit olivat Barrun Mustakirveen kätyreitä, jotka oli lähetetty Tharadoniin. Toinen kirjeissä mainittu vaihtoehto oli Korppilaakson ja Kaurisvaaran kylien kaltainen verotus ja käytäntö--mitä tuo sitten tarkoittikaan. Pahat aavistukset kuitenkin heräsivät sisälläni. Mitä Barrun Mustakirves loppujen lopuksi aikoikaan? Alkoi kuitenkin näyttää siltä, että panoksena oli paljon enemmän kuin perheeni turvallisuus.
Enempää emme kuitenkaan saaneet selville, kun valpastunut vartija huomasi hiiviskelymme ja jouduimme pakenemaan kartanosta. Juoksimme kylän läpi sotilaat perässämme, mutta ellei kaivosmies Daran olisi osunut tiellemme, olisimme varmasti jääneet kiinni. Daran piilotti meidät taloonsa, kunnes takaa-ajajat luovuttivat tai lähtivät toisaalle, minkä jälkeen Daran tarjosi meille mahdollisuutta yöpyä talossaan. Meidän oli kuitenkin aika palata majapaikkaamme, ennen kuin herättäisimme enemmän epäilyksiä. Ilmeisesti vartijat eivät vielä olleet saaneet minun tai Kajunin tarkempia tuntomerkkejä.
Erityisen makeaa pelikerran loppupuolella oli, kuinka Ringilin tausta sitoutui seikkailuun! Samaistuminen Elmerin ongelmiin toi oman motivaationsa puuttua kylän tapahtumiin, ja kun Barrun vielä paljastui kaiken takapiruksi, oli Ringilin päätös tehty hänen puolestaan.
Pelikerrasta tuli hyvällä tavalla mieleen vanhat kokemukset Baldur's Gate ja Icewind Dale -pelien parissa. "Päiväkirjaan" tuli monta merkintää mahdollisista seikkailuista, joita seuraavilla kerroilla voi lähteä ratkomaan:
- Ringilin perheen löytäminen on luonnollisesti tärkeää
- Myös Gundar karttoineen Tuulikaiun takomolle on tärkeä löytää
- Darania on syytä auttaa hänen huoliensa kanssa avatuista haudoista
- Elmerin vaimo on löydettävä ja Punatakeista päästävä!
Pelikerrasta jäi kaiken kaikkiaan aivan mahtava fiilis. Samanlainen fiilis olisi epäilemättä tullut muillakin systeemeillä, mutta nyt 5-edikka tuki sellaista tarinaa rakentavaa seikkailupelaamista, joka on tällä hetkellä lähellä sydäntä.
Yövyimme hiisiluolassa, ja lähdimme seuraavana päivänä Tharadonia kohti. Matkalla Kajun kertoi, miksi oli tärkeää, että pääsisimme kylään.
Kajun ja Gundar eivät olleetkaan menossa Thrameliin, kuten olin aiemmin ymmärtänyt--tai Thaddar oli antanut minun ymmärtää--vaan heidän tiensä vei juuri Tharadonia kohti. Alueella sijaitsi muinainen Lumihuippuvuorten kääpiöklaanien ja Thramelin ihmisten aikainen takomo, joka oli tunnettu menneinä aikoina Tuulenkaiun takomona.
Tuo nimi oli minulle vieras, mutta Kajun kertoi sen olleen monien itärannikon lumottujen mahtiesineiden lähde. Riita ihmisten ja kääpiöiden välillä oli johtanut petokseen, jonka myötä örkit ja hiidet pääsivät valloittamaan takomon. Nyt se oli kadonnut historian hämäriin, mutta Thaddar ja Gundar olivat uskoneet löytäneensä takomon sijainnin.
Moisen paikan löytämisellä olisi monia seurauksia, joita minä en ainakaan osannut kuvitella. Ainakin se muuttaisi Thramelin ympäristön voimatasapainoa riippumatta siitä, olisivatko kaivoksen löytäjät kääpiöitä tai ihmisiä.
Minua ei kuitenkaan ihmisten tai kääpiöiden juonet kiinnostaneet; halusin löytää vain perheeni. Kajun kuitenkin muistutti minua, että lähin paikka, mistä Barrun Mustakirveen sijaintia voisi koettaa selvittää, olisi juuri Tharadonin kaltainen suuri kylä. Sen lähistöllä nimittäin asusti mannunvartija Johalis, joka osaisi paitsi neuvoa, mistä Gundaria vangittuna pitäviä hiisiä kannatti etsiä, tietäisi kenties myös, missä Barrun Mustakirves piti majaansa.
Niinpä tiemme vei Tharadoniin. Liikuimme ripeästi Metsäpolkuja pitkin, ja illan tullen näimme jo kylän valot. Tharadon oli Kajunin mukaan vanha ihmisten ja kääpiöiden asuinpaikka, ja noiden aikojen jäljet näkyivät edelleen kylässä. Asuttujen hirsirakennusten seassa oli vanhempia kivirakennuksia sekä raunioita, jotka aika oli peittänyt osaksi aluskasvillisuudella. Tharadonin väki asui todellakin kirjaimellisesti menneiden aikojen keskellä.
Kylän reunalla kohoavalla kukkulalla sijaitsi muita hirsirakennuksia komeampi kaksikerroksinen kartano, joka oli epäilemättä kyläpäällikön omistuksessa. Itse kylä vaikutti kuitenkin varsin hajanaiselta eikä erityisen hyvin puolustettavalta. Kun muistelin kotini Korppilaakson ympärille kohotettua hirsimuuria ihmettelin, kuinka kylä oli säilynyt täällä hiisien ja ryövärien keskellä, kun joka hyvin suojattu kotikyläni oli joutunut Barrun Mustakirveen uhriksi.
Kylään päästessämme houkuttelimme puoleemme ihmisten uteliaita katseita, sillä noilla seuduilla liikkui vain harvoin haltioita. Emme kuitenkaan tunteneet oloamme uhatuiksi, vaan ihmiset keskeyttivät vain iltapuuhansa vilkaistakseen meitä. Pian meitä vastaan käveli roteva miekkonen, joka esitteli itsensä Daraniksi.
Daran oli yksi Tharadonin alueelta löytyvistä jalometalliesiintymistä elantonsa saava kaivosmies, joka vaikutti hyväntahtoiselta ja kiinnostuneelta kylän ulkopuolelta tulevista uutisista. Paljoa meille ei ollut hänelle kertoa, mutta hän sen sijaan saattoi meidän ajan tasalle kylän tapahtumista. Hän kertoi Leijonakilven palkkasoturijoukkion pitävän majaansa kaupunkia valvovassa kartanossa ja suojelevan aluetta hiisiltä ja muilta ryöväreiltä. Kun näytin hänelle hiisiltä löytämääni leijonalla koristeltua kilpeä, paljastui, että kilpi oli todennäköisesti jonkun hiisien uhriksi joutuneen palkkasoturin, ja Leijonakilpien kapteeni Barathen ottaisi epäilemättä kilven mielellään vastaan.
Daranilta saimme myös kuulla, että etsimämme mannunvartija Johalis kiersi säännöllisesti kylän kautta erämaissa samoillessaan, ja todennäköisesti Barathen osaisi kertoa meille mannunvartijan olinpaikan. Kaivosmies mainitsi myös häntä huolettavan kylän lähistöltä löytyneet avoimet haudat. Hän uskoi, että alueella liikkui muitakin vaaroja kuin hiidet--paljon luonnottomampia vaaroja. Vaikka perheeni kohtalo minua enemmän huolettikin, lupasin kaivosmiehelle tarkastaa, saisinko haudoista jotain selville, jos tiemme niille veisi. Tämä näytti kiitolliselle kaivosmiehelle riittävän. Hän ohjasi meidät vielä kylän majataloon, ennen kuin polkumme erkanivat.
Kylässä riitti kuitenkin muitakin huolia. Majatalonisäntä Elmerin anniskelusalissa kohtasimme nimittäin joukon punaisiin nuttuihin verhoutuneita sotureita, jotka öykkäröivät ja kovistelivat paikallista väkeä ja erityisesti majatalonisäntää. Kun Elmeriltä asiaa myöhemmin selvitimme, paljastui, että Punatakeiksi nimitetyt palkkasoturit auttoivat Leijonakilpien tavoin kylän suojelemisessa, mutta toisin kuin Leijonakilvet, Punatakit tuntuivat kiusaavan kyläläisiä yhtä paljon kuin näitä suojelivat. Lisäksi majatalonisäntä kertoi painostettuani, että Punatakit olivat siepanneet hänen vaimonsa palvelijakseen. Elmer pelkäsi hänen jo kuolleen. Leijonakilvistä ei ollut Punatakkeja vastaan apua, sillä he olivat loppujen lopuksi palkkasotureita, eikä kukaan uskaltanut koston pelossa kannella Punatakkien monista rötöksistä.
Elmerin ja hänen vaimonsa kohtalo sytytti raivoni liekit--heidän kohtalonsa muistutti liikaa omaani. Lupasin Elmerille--kenties harkitsemattomasti--että auttaisin häntä ja vapauttaisin hänen vaimonsa. Majatalonisäntä piristyi tästä ja varoitti meitä syömästä ruokaa, jonka hän aamun tullen toisi. Minusta ja Kajunista haluttiin jo kylässä eroon--nopeasti ja hiljaa.
Ilta hämärsi jo, ja lepo olisi tullut tarpeeseen, mutta en saanut Elmerin vaimon kohtaloa pois mielestäni. Koska en ollut huomannut majatalonisännältä tarkemmin kysyä, missä palkkasoturit majailivat, oletin heidän yöpyvän kartanossa Leijonakilpien tavoin. Niinpä hiivimme Kajunin kanssa kartanolle ja kapusimme toisen kerroksen parvekkeen kautta sisään. Ovilla olevat vartijat olivat niin pitkäveteisen työnsä tylsistämiä, etteivät he meitä huomanneet--toinen taisi peräti nukkua.
Aluksi kukaan ei huomannut hiiviskelyämme kartanossa, ja löysimme jopa kylän pormestari Highguldin työ- ja makuuhuoneen. Pormestarin pöydälle levitettyjen paperien tutkimus paljasti yllättävän totuuden! Punatakit olivat Barrun Mustakirveen kätyreitä, jotka oli lähetetty Tharadoniin. Toinen kirjeissä mainittu vaihtoehto oli Korppilaakson ja Kaurisvaaran kylien kaltainen verotus ja käytäntö--mitä tuo sitten tarkoittikaan. Pahat aavistukset kuitenkin heräsivät sisälläni. Mitä Barrun Mustakirves loppujen lopuksi aikoikaan? Alkoi kuitenkin näyttää siltä, että panoksena oli paljon enemmän kuin perheeni turvallisuus.
Enempää emme kuitenkaan saaneet selville, kun valpastunut vartija huomasi hiiviskelymme ja jouduimme pakenemaan kartanosta. Juoksimme kylän läpi sotilaat perässämme, mutta ellei kaivosmies Daran olisi osunut tiellemme, olisimme varmasti jääneet kiinni. Daran piilotti meidät taloonsa, kunnes takaa-ajajat luovuttivat tai lähtivät toisaalle, minkä jälkeen Daran tarjosi meille mahdollisuutta yöpyä talossaan. Meidän oli kuitenkin aika palata majapaikkaamme, ennen kuin herättäisimme enemmän epäilyksiä. Ilmeisesti vartijat eivät vielä olleet saaneet minun tai Kajunin tarkempia tuntomerkkejä.
Pelaajan näkökulma
Erityisen makeaa pelikerran loppupuolella oli, kuinka Ringilin tausta sitoutui seikkailuun! Samaistuminen Elmerin ongelmiin toi oman motivaationsa puuttua kylän tapahtumiin, ja kun Barrun vielä paljastui kaiken takapiruksi, oli Ringilin päätös tehty hänen puolestaan.
Pelikerrasta tuli hyvällä tavalla mieleen vanhat kokemukset Baldur's Gate ja Icewind Dale -pelien parissa. "Päiväkirjaan" tuli monta merkintää mahdollisista seikkailuista, joita seuraavilla kerroilla voi lähteä ratkomaan:
- Ringilin perheen löytäminen on luonnollisesti tärkeää
- Myös Gundar karttoineen Tuulikaiun takomolle on tärkeä löytää
- Darania on syytä auttaa hänen huoliensa kanssa avatuista haudoista
- Elmerin vaimo on löydettävä ja Punatakeista päästävä!
Pelikerrasta jäi kaiken kaikkiaan aivan mahtava fiilis. Samanlainen fiilis olisi epäilemättä tullut muillakin systeemeillä, mutta nyt 5-edikka tuki sellaista tarinaa rakentavaa seikkailupelaamista, joka on tällä hetkellä lähellä sydäntä.
Tikarijoki 2.1
Jaan pelikerran tapahtumat kahteen tekstiin, koska siitä tulisi muuten aika pitkä. Tässä on niistä ensimmäinen.
Kajun oli hämmästynyt nähdessään minut ja kyseli, kuinka oli mahdollista, että olin hiisiluolassa. Nyt ei kuitenkaan ollut selittelyjen aika, vaan meidän oli löydettävä vielä kääpiö Gundar. Onneksi Kajun osasi hieman hiisien kieltä ja oli kuullut vangitsijoidensa puhuvan, että kääpiö vietäisiin jonkinlaisen päällikön eteen. Hiidet olivat puhuneet myös "Mustasta hämähäkistä", mitä se sitten tarkoittikaan.
Kajunin valitun aseen, pitkävartisen keihään, lisäksi hiisiltä löytyi komea miekka ja leijonan kuvalla varustettu hieno kilpi. Otimme myös nuo komeat aseet varmuuden vuoksi mukaamme, ennen kuin lähdimme palaamaan käytävää takaisin; olin ohittanut aikaisemmin käytävässä otsolaisen, joka saattoi olla tämän luolan päällikkö. Kenties hän osaisi neuvoa, mistä löytäisimme Gundarin.
Hiiviskillessämme luolan läpi kerroin myös Kajunille, mikä oli ajanut minut tien päälle.
Kotona Korppilaaksossa olivat koettaneet vaikeat ajat, kun Barrun Mustakirves -niminen ryöväripäällikkö kätyreineen oli alkanut vaatia meiltä ankaria veroja. Yhdessä isäni kanssa olin johtanut vastarintaa tätä örkinsukuista konnaa vastaan ja olimmekin uskoneet ajaneemme Barrunin pois. Ollessani hakemassa uutta hyvää puuta verstaaseen hän oli kuitenkin palannut, surmannut isäni ja vienyt vaimoni Aarican ja poikamme. Isäni oli aina sanonut, että Kajun oli hyvä ja avulias ystävä, ja siksi olin lähtenyt etsimään häntä.
Kajun vakavoitui entisestään kuullessaan isäni kuolemasta, sillä he olivat hyviä ystäviä. Nyt huolenamme oli kuitenkin se, kuinka saisimme otsolaisen vangiksi, sillä aikaisemmin näkemieni susien lisäksi sen luokse oli ilmestynyt kaksi hiittä. Ne paistoivat jotain avotulella, eivätkä olleet vielä huomanneet meitä.
Päättelin, että paras keino niiden yllättämiseen oli kiertää takaisin ulokkeelle, jonka kautta olin luolaan saapunutkin, sillä sen seinämä oli niin jyrkkä, että otsolainen hiisistä puhumattakaan tuskin pystyisi sitä kapuamaan. Vaikka hiisinuijan jättämiä ruhjeita kyljessäni kivisti, lähdin kiertämään takaisin luolan suuaukolle, mistä pääsisin ulokkeelle jouseni kanssa.
Luolan suuaukolla kohtasin taas jo aikaisemmin ohittamani vangitut sudet. Koska olin ruokkinut niitä jo aikaisemmin, ne eivät vaikuttaneet enää yhtä vihamielisiltä, vaan päästivät minut kulkemaan ohitseen vaikeuksitta. Säälin noita kapisen ja nälkiintyneen näköisiä eläimiä--epäilemättä hiidet olivat rääkänneet niitä ja vanginneet ne vartijoikseen--ja päätin, että jahka palaisimme, olisi myös sudet vapautettava. Ne saattoivat olla vaarallisia petoja, mutta niidenkin paikka oli muualla kuin tässä hiisiluolassa.
Pääsin kapuamaan takaisin ulokkeelle ja otin jouseni esiin. Kahdelta suunnalta yllätettyinä hiisillä ja otsolaisella ei ollut mitään mahdollisuuksia minua ja Kajunia vastaan, vaikka otsolaisen nahka kestikin pelottavan hyvin nuolteni puraisua. Tilanne meinasi äityä omalta kohdaltani vaaralliseksi, kun lukuisista nuolistani huolimatta otsolainen pääsi aivan suojana käyttämäni ulokkeen luokse ja aikoi nostaa toisen hiiden ylös kiusakseni. Onnistuin kuitenkin surmaamaan hiiden, ja kun otsolainen kääntyi pakoon, liu'uin ulokkeen reunaa alas hirmun perään ja onnistuin estämään sen paon.
Taistelussa eniten minua kadutti se, että jouduimme surmaamaan suden, joka oli sidottuna huoneeseen, mutta sen raa'at isännät eivät antaneet meille muuta mahdollisuutta. Tunsin kuitenkin outoa surua, kun lävistin pedon viimeistä kertaa miekallani, ja elämänvalo sen silmissä sammui.
Kuulustelimme otsolaista, mutta sitkeä hirviö ei meille paljoa paljastanut. Sen kuitenkin saimme tietää, että Gundar oli viety lähellä sijaitsevan ihmiskylän--Kajun tunnisti sen Tharadon-nimiseksi paikaksi--pohjoispuolelle piilotettuun luolaan. Otsolaisen kerrottua tämän minä päästin sen menemään Kajunin vastusteluista huolimatta. Hirviö oli kuitenkin sen verran haavoittunut, ettei siitä olisi alueella kulkeville vaaraa, ja todennäköisesti luonto kyllä hoitaisi sen päiviltä. Ehkä sen surmaaminen suorilta käsin olisi ollut armeliaampi vaihtoehto.
Löysimme luolasta muutaman hopeakolikon, pari kehnoa jalokiveä, kirveen ja Gundarin särjetyn sotavasaran. Pakattuamme vähäisen saaliimme lähdimme vapauttamaan susia. Kajunia arvelutti päästää moisia petoja vapaaksi, mutta onnistuin suostuttelemaan hänet auttamaan niiden ketjujen irrottamisessa. Sudet olivat yhtä lailla vankeja kuin hänkin, ja ne olivatkin meille pikemminkin kiitollisia kuin uhkaksi. Päästyään vapaaksi ne juoksivat pian pois, mutta toinen jäi katsomaan minua yllättävän tarkasti. En tiedä, mitä tuo peto ajatteli, mutta jotenkin aistin, etten nähnyt sitä viimeistä kertaa.
Pelikerta sujui mainiosti, ja saimme mukavasti kehiteltyä Ringilin historiaakin lennosta eteenpäin. Myös Kajun vaikutti mielenkiintoiselta hahmolta, vaikka en hoksannutkaan kysyä hänestä enempää, koska periaatteesa hän on Ringilille "tuttu".
Tähän mennessä erityisen nautittavaa pelikokemuksessa oli se, kuinka sujuvasti säännöt tukivat minun pelaajana kehittämiäni juonia--otsolaisen ja hiisien yllättäminen--ja kuinka ripeästi taistelu sujui. Taistelusta tuli myös yllättävän visuaalinen, vaikka siinä oli vain muutama osapuoli, ja koko yhteenotto oli ohi kenties viidessä vuorossa, joissa ei kahden pelaajan kanssa kauaa mennyt. Nostimme myös tasoa kesken pelin, sillä 2. taso tuli 5e:ssä yllättävän nopeasti, mutta tähän meni häviävän pieni aika. Yksi uusi erikoisominaisuus ja lisää hp:tä--ne oli nopeasti tarkistettu.
Pelissä käytimme otsolaisesta nimitystä suurhiisi, mutta koska se toimii myös hobgoblinille hyvänä suomennoksena, käytin nyt tässä bugbearin suomennoksena samaa, jonka muistaisin nähneeni jossain Drizzt-kirjassa. Olisiko ollut Kotimaa?
Mukava oli myös välikohtaus susien kanssa. Sen avulla sai hyvin pohjustettua Ringilin tulevia tasoja, sillä hän tulee todennäköisesti astumaan mannunvartijan polulle. Tähän tuli myöhemmin lisää hyvää houkutinta, mutta ne ovat seuraavannan merkinnän asioita.
Kajun oli hämmästynyt nähdessään minut ja kyseli, kuinka oli mahdollista, että olin hiisiluolassa. Nyt ei kuitenkaan ollut selittelyjen aika, vaan meidän oli löydettävä vielä kääpiö Gundar. Onneksi Kajun osasi hieman hiisien kieltä ja oli kuullut vangitsijoidensa puhuvan, että kääpiö vietäisiin jonkinlaisen päällikön eteen. Hiidet olivat puhuneet myös "Mustasta hämähäkistä", mitä se sitten tarkoittikaan.
Kajunin valitun aseen, pitkävartisen keihään, lisäksi hiisiltä löytyi komea miekka ja leijonan kuvalla varustettu hieno kilpi. Otimme myös nuo komeat aseet varmuuden vuoksi mukaamme, ennen kuin lähdimme palaamaan käytävää takaisin; olin ohittanut aikaisemmin käytävässä otsolaisen, joka saattoi olla tämän luolan päällikkö. Kenties hän osaisi neuvoa, mistä löytäisimme Gundarin.
Hiiviskillessämme luolan läpi kerroin myös Kajunille, mikä oli ajanut minut tien päälle.
Kotona Korppilaaksossa olivat koettaneet vaikeat ajat, kun Barrun Mustakirves -niminen ryöväripäällikkö kätyreineen oli alkanut vaatia meiltä ankaria veroja. Yhdessä isäni kanssa olin johtanut vastarintaa tätä örkinsukuista konnaa vastaan ja olimmekin uskoneet ajaneemme Barrunin pois. Ollessani hakemassa uutta hyvää puuta verstaaseen hän oli kuitenkin palannut, surmannut isäni ja vienyt vaimoni Aarican ja poikamme. Isäni oli aina sanonut, että Kajun oli hyvä ja avulias ystävä, ja siksi olin lähtenyt etsimään häntä.
Kajun vakavoitui entisestään kuullessaan isäni kuolemasta, sillä he olivat hyviä ystäviä. Nyt huolenamme oli kuitenkin se, kuinka saisimme otsolaisen vangiksi, sillä aikaisemmin näkemieni susien lisäksi sen luokse oli ilmestynyt kaksi hiittä. Ne paistoivat jotain avotulella, eivätkä olleet vielä huomanneet meitä.
Päättelin, että paras keino niiden yllättämiseen oli kiertää takaisin ulokkeelle, jonka kautta olin luolaan saapunutkin, sillä sen seinämä oli niin jyrkkä, että otsolainen hiisistä puhumattakaan tuskin pystyisi sitä kapuamaan. Vaikka hiisinuijan jättämiä ruhjeita kyljessäni kivisti, lähdin kiertämään takaisin luolan suuaukolle, mistä pääsisin ulokkeelle jouseni kanssa.
Luolan suuaukolla kohtasin taas jo aikaisemmin ohittamani vangitut sudet. Koska olin ruokkinut niitä jo aikaisemmin, ne eivät vaikuttaneet enää yhtä vihamielisiltä, vaan päästivät minut kulkemaan ohitseen vaikeuksitta. Säälin noita kapisen ja nälkiintyneen näköisiä eläimiä--epäilemättä hiidet olivat rääkänneet niitä ja vanginneet ne vartijoikseen--ja päätin, että jahka palaisimme, olisi myös sudet vapautettava. Ne saattoivat olla vaarallisia petoja, mutta niidenkin paikka oli muualla kuin tässä hiisiluolassa.
Pääsin kapuamaan takaisin ulokkeelle ja otin jouseni esiin. Kahdelta suunnalta yllätettyinä hiisillä ja otsolaisella ei ollut mitään mahdollisuuksia minua ja Kajunia vastaan, vaikka otsolaisen nahka kestikin pelottavan hyvin nuolteni puraisua. Tilanne meinasi äityä omalta kohdaltani vaaralliseksi, kun lukuisista nuolistani huolimatta otsolainen pääsi aivan suojana käyttämäni ulokkeen luokse ja aikoi nostaa toisen hiiden ylös kiusakseni. Onnistuin kuitenkin surmaamaan hiiden, ja kun otsolainen kääntyi pakoon, liu'uin ulokkeen reunaa alas hirmun perään ja onnistuin estämään sen paon.
Taistelussa eniten minua kadutti se, että jouduimme surmaamaan suden, joka oli sidottuna huoneeseen, mutta sen raa'at isännät eivät antaneet meille muuta mahdollisuutta. Tunsin kuitenkin outoa surua, kun lävistin pedon viimeistä kertaa miekallani, ja elämänvalo sen silmissä sammui.
Kuulustelimme otsolaista, mutta sitkeä hirviö ei meille paljoa paljastanut. Sen kuitenkin saimme tietää, että Gundar oli viety lähellä sijaitsevan ihmiskylän--Kajun tunnisti sen Tharadon-nimiseksi paikaksi--pohjoispuolelle piilotettuun luolaan. Otsolaisen kerrottua tämän minä päästin sen menemään Kajunin vastusteluista huolimatta. Hirviö oli kuitenkin sen verran haavoittunut, ettei siitä olisi alueella kulkeville vaaraa, ja todennäköisesti luonto kyllä hoitaisi sen päiviltä. Ehkä sen surmaaminen suorilta käsin olisi ollut armeliaampi vaihtoehto.
Löysimme luolasta muutaman hopeakolikon, pari kehnoa jalokiveä, kirveen ja Gundarin särjetyn sotavasaran. Pakattuamme vähäisen saaliimme lähdimme vapauttamaan susia. Kajunia arvelutti päästää moisia petoja vapaaksi, mutta onnistuin suostuttelemaan hänet auttamaan niiden ketjujen irrottamisessa. Sudet olivat yhtä lailla vankeja kuin hänkin, ja ne olivatkin meille pikemminkin kiitollisia kuin uhkaksi. Päästyään vapaaksi ne juoksivat pian pois, mutta toinen jäi katsomaan minua yllättävän tarkasti. En tiedä, mitä tuo peto ajatteli, mutta jotenkin aistin, etten nähnyt sitä viimeistä kertaa.
Pelaajan näkökulma:
Pelikerta sujui mainiosti, ja saimme mukavasti kehiteltyä Ringilin historiaakin lennosta eteenpäin. Myös Kajun vaikutti mielenkiintoiselta hahmolta, vaikka en hoksannutkaan kysyä hänestä enempää, koska periaatteesa hän on Ringilille "tuttu".
Tähän mennessä erityisen nautittavaa pelikokemuksessa oli se, kuinka sujuvasti säännöt tukivat minun pelaajana kehittämiäni juonia--otsolaisen ja hiisien yllättäminen--ja kuinka ripeästi taistelu sujui. Taistelusta tuli myös yllättävän visuaalinen, vaikka siinä oli vain muutama osapuoli, ja koko yhteenotto oli ohi kenties viidessä vuorossa, joissa ei kahden pelaajan kanssa kauaa mennyt. Nostimme myös tasoa kesken pelin, sillä 2. taso tuli 5e:ssä yllättävän nopeasti, mutta tähän meni häviävän pieni aika. Yksi uusi erikoisominaisuus ja lisää hp:tä--ne oli nopeasti tarkistettu.
Pelissä käytimme otsolaisesta nimitystä suurhiisi, mutta koska se toimii myös hobgoblinille hyvänä suomennoksena, käytin nyt tässä bugbearin suomennoksena samaa, jonka muistaisin nähneeni jossain Drizzt-kirjassa. Olisiko ollut Kotimaa?
Mukava oli myös välikohtaus susien kanssa. Sen avulla sai hyvin pohjustettua Ringilin tulevia tasoja, sillä hän tulee todennäköisesti astumaan mannunvartijan polulle. Tähän tuli myöhemmin lisää hyvää houkutinta, mutta ne ovat seuraavannan merkinnän asioita.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)