Kajun oli hämmästynyt nähdessään minut ja kyseli, kuinka oli mahdollista, että olin hiisiluolassa. Nyt ei kuitenkaan ollut selittelyjen aika, vaan meidän oli löydettävä vielä kääpiö Gundar. Onneksi Kajun osasi hieman hiisien kieltä ja oli kuullut vangitsijoidensa puhuvan, että kääpiö vietäisiin jonkinlaisen päällikön eteen. Hiidet olivat puhuneet myös "Mustasta hämähäkistä", mitä se sitten tarkoittikaan.
Kajunin valitun aseen, pitkävartisen keihään, lisäksi hiisiltä löytyi komea miekka ja leijonan kuvalla varustettu hieno kilpi. Otimme myös nuo komeat aseet varmuuden vuoksi mukaamme, ennen kuin lähdimme palaamaan käytävää takaisin; olin ohittanut aikaisemmin käytävässä otsolaisen, joka saattoi olla tämän luolan päällikkö. Kenties hän osaisi neuvoa, mistä löytäisimme Gundarin.
Hiiviskillessämme luolan läpi kerroin myös Kajunille, mikä oli ajanut minut tien päälle.
Kotona Korppilaaksossa olivat koettaneet vaikeat ajat, kun Barrun Mustakirves -niminen ryöväripäällikkö kätyreineen oli alkanut vaatia meiltä ankaria veroja. Yhdessä isäni kanssa olin johtanut vastarintaa tätä örkinsukuista konnaa vastaan ja olimmekin uskoneet ajaneemme Barrunin pois. Ollessani hakemassa uutta hyvää puuta verstaaseen hän oli kuitenkin palannut, surmannut isäni ja vienyt vaimoni Aarican ja poikamme. Isäni oli aina sanonut, että Kajun oli hyvä ja avulias ystävä, ja siksi olin lähtenyt etsimään häntä.
Kajun vakavoitui entisestään kuullessaan isäni kuolemasta, sillä he olivat hyviä ystäviä. Nyt huolenamme oli kuitenkin se, kuinka saisimme otsolaisen vangiksi, sillä aikaisemmin näkemieni susien lisäksi sen luokse oli ilmestynyt kaksi hiittä. Ne paistoivat jotain avotulella, eivätkä olleet vielä huomanneet meitä.
Päättelin, että paras keino niiden yllättämiseen oli kiertää takaisin ulokkeelle, jonka kautta olin luolaan saapunutkin, sillä sen seinämä oli niin jyrkkä, että otsolainen hiisistä puhumattakaan tuskin pystyisi sitä kapuamaan. Vaikka hiisinuijan jättämiä ruhjeita kyljessäni kivisti, lähdin kiertämään takaisin luolan suuaukolle, mistä pääsisin ulokkeelle jouseni kanssa.
Luolan suuaukolla kohtasin taas jo aikaisemmin ohittamani vangitut sudet. Koska olin ruokkinut niitä jo aikaisemmin, ne eivät vaikuttaneet enää yhtä vihamielisiltä, vaan päästivät minut kulkemaan ohitseen vaikeuksitta. Säälin noita kapisen ja nälkiintyneen näköisiä eläimiä--epäilemättä hiidet olivat rääkänneet niitä ja vanginneet ne vartijoikseen--ja päätin, että jahka palaisimme, olisi myös sudet vapautettava. Ne saattoivat olla vaarallisia petoja, mutta niidenkin paikka oli muualla kuin tässä hiisiluolassa.
Pääsin kapuamaan takaisin ulokkeelle ja otin jouseni esiin. Kahdelta suunnalta yllätettyinä hiisillä ja otsolaisella ei ollut mitään mahdollisuuksia minua ja Kajunia vastaan, vaikka otsolaisen nahka kestikin pelottavan hyvin nuolteni puraisua. Tilanne meinasi äityä omalta kohdaltani vaaralliseksi, kun lukuisista nuolistani huolimatta otsolainen pääsi aivan suojana käyttämäni ulokkeen luokse ja aikoi nostaa toisen hiiden ylös kiusakseni. Onnistuin kuitenkin surmaamaan hiiden, ja kun otsolainen kääntyi pakoon, liu'uin ulokkeen reunaa alas hirmun perään ja onnistuin estämään sen paon.
Taistelussa eniten minua kadutti se, että jouduimme surmaamaan suden, joka oli sidottuna huoneeseen, mutta sen raa'at isännät eivät antaneet meille muuta mahdollisuutta. Tunsin kuitenkin outoa surua, kun lävistin pedon viimeistä kertaa miekallani, ja elämänvalo sen silmissä sammui.
Kuulustelimme otsolaista, mutta sitkeä hirviö ei meille paljoa paljastanut. Sen kuitenkin saimme tietää, että Gundar oli viety lähellä sijaitsevan ihmiskylän--Kajun tunnisti sen Tharadon-nimiseksi paikaksi--pohjoispuolelle piilotettuun luolaan. Otsolaisen kerrottua tämän minä päästin sen menemään Kajunin vastusteluista huolimatta. Hirviö oli kuitenkin sen verran haavoittunut, ettei siitä olisi alueella kulkeville vaaraa, ja todennäköisesti luonto kyllä hoitaisi sen päiviltä. Ehkä sen surmaaminen suorilta käsin olisi ollut armeliaampi vaihtoehto.
Löysimme luolasta muutaman hopeakolikon, pari kehnoa jalokiveä, kirveen ja Gundarin särjetyn sotavasaran. Pakattuamme vähäisen saaliimme lähdimme vapauttamaan susia. Kajunia arvelutti päästää moisia petoja vapaaksi, mutta onnistuin suostuttelemaan hänet auttamaan niiden ketjujen irrottamisessa. Sudet olivat yhtä lailla vankeja kuin hänkin, ja ne olivatkin meille pikemminkin kiitollisia kuin uhkaksi. Päästyään vapaaksi ne juoksivat pian pois, mutta toinen jäi katsomaan minua yllättävän tarkasti. En tiedä, mitä tuo peto ajatteli, mutta jotenkin aistin, etten nähnyt sitä viimeistä kertaa.
Pelaajan näkökulma:
Pelikerta sujui mainiosti, ja saimme mukavasti kehiteltyä Ringilin historiaakin lennosta eteenpäin. Myös Kajun vaikutti mielenkiintoiselta hahmolta, vaikka en hoksannutkaan kysyä hänestä enempää, koska periaatteesa hän on Ringilille "tuttu".
Tähän mennessä erityisen nautittavaa pelikokemuksessa oli se, kuinka sujuvasti säännöt tukivat minun pelaajana kehittämiäni juonia--otsolaisen ja hiisien yllättäminen--ja kuinka ripeästi taistelu sujui. Taistelusta tuli myös yllättävän visuaalinen, vaikka siinä oli vain muutama osapuoli, ja koko yhteenotto oli ohi kenties viidessä vuorossa, joissa ei kahden pelaajan kanssa kauaa mennyt. Nostimme myös tasoa kesken pelin, sillä 2. taso tuli 5e:ssä yllättävän nopeasti, mutta tähän meni häviävän pieni aika. Yksi uusi erikoisominaisuus ja lisää hp:tä--ne oli nopeasti tarkistettu.
Pelissä käytimme otsolaisesta nimitystä suurhiisi, mutta koska se toimii myös hobgoblinille hyvänä suomennoksena, käytin nyt tässä bugbearin suomennoksena samaa, jonka muistaisin nähneeni jossain Drizzt-kirjassa. Olisiko ollut Kotimaa?
Mukava oli myös välikohtaus susien kanssa. Sen avulla sai hyvin pohjustettua Ringilin tulevia tasoja, sillä hän tulee todennäköisesti astumaan mannunvartijan polulle. Tähän tuli myöhemmin lisää hyvää houkutinta, mutta ne ovat seuraavannan merkinnän asioita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti