Metsästäjän polut 5: Unien allas

Osa tekstistä on kirjoitettu puhelimella, joten typoja on varmaan tavanomaistakin enemmän.

Orihim ja Katsam johdattivat meidät koruttomaan saliin, jonka keskellä oli valtava kivipöytä. Kivipöydän päällä levittäytyi hämmästyttävän tarkka pienoismalli, jonka täytyi esittää Khalorin rauniolinnakkeen ympärillä levittäytyvää laaksoa. Laakson poikki pituussuunnassa kulkeva railo oli helppo tunnistaa; pohjoisessa se yhdistyi laakson rinteisiin jyrkkänä ja karuna, kun taas etelässä jyrkänteen seinämät olivat loivemmat ja kasvillisuuden peitossa.

"Täältä etelästä pääsee salaista luolaa pitkin Unien altaalle", Orihim selitti. "Luolissa liikkuu hirviöitä, mutta muutama hirviö lienee silti vähäisempi vaara kuin Groman sata örkkisoturia, jotka asuttavat laakson pohjoisrinteitä."

"Millaisia hirviöitä luolissa liikkuu?" Olav kysyi valpas tuike silmissään, mutta vanhalla kääpiöllä ei ollut tarjota kuin olankohautus vastaukseksi.

"Maan uumenista nousseita petoja", kääpiö vastasi. "Ne ovat vaarallisia, mutta niin ovat Groman örkitkin. Hän saapui pohjoisesta laaksoon muutama kuukausi sitten. En tiedä, mikä on ajanut hänen heimonsa liikkeelle, mutta selvästi se örkki haluaa tämän linnan itselleen."

"Örkit liikkuvat laakson pohjoisosassa, mutta olkaa varovaisia myös etelälaaksossa", Katsam lisäsi. "Siellä on ihmisiä. Ne eivät ole häirinneet meitä, joten mekään emme ole häirinneet heitä."

Kääpiöiden kuvauksen perusteella Olav tunnisti kyseessä olevan jonkinlaista barbaarikansaa. Se, miksi he olivat laaksoon tulleet, oli kuitenkin edelleen arvoitus, joka ei tuntunut edes kovin tärkeämmältä. Tärkeämpää olisi päästä Unien altaalle.

Levättyämme yön yli ja kerättyämme voimiamme suunnistimme etelälaaksoon. Ennen lähtöämme Olav antoi meille kultaisen, tylppää neulaa muistuttavan avaimen.

"Esi-isiemme vanhat tarinat kertovat, että hopeisen oven Unien altaalle avaa vain kultainen avain. Tämä on ollut suvullani sukupolvien ajan, mutta Rohalian ja Roderickin tähden annan sen teidän huostaanne. Pitäkää siitä hyvää huolta."

Vakuutimme säilyttävämme avaimen ja palauttavamme sen takaisin ja suunnistimme laaksossa levittäytyvään metsään.

Olav hoksasi taitavana eränkävijänä metsästä heti barbaarien mokkasiinien jälkiä ja löysi pian pari kuollutta örkkiä. Barbaarit olivat surmanneet kaksi hirmua nopeasti ja tehokkaasti, metsästäjä päätteli, eikä yksikään ihminen olllut kuollut. Oliko yhteenotto ollut sattumaa, vai liittyikö asiaan muutakin?

Orihim oli neuvonut  meitä etsimään valtavan kiven, jonka alla kulkevasta halkeamasta pääsisimme luoliin, jotka veisivät meidät Unien altaalle. Ikävä kyllä luonnonluola oli pilkkopimeä, ja vaikka Olavin oppimat väkevät loitsut antoivatkin hänen nähdä pimeässä, minä jouduin seuraamaan toveriani sokkona.

Pian luonnonluola muuttui kuitenkin kääpiötyökalujen louhimaksi kaivokseksi. Pimeänäkönsä ansiosta Olav näki kahteen suuntaan haarautuvan luolaston seinillä kirjoitusta, ja koska minä olin oppinut nuoruudessani kääpiöiden kieltä, sytytimme soihdun. Kirjoitus oli kääpiöklaanien nimiä, eikä aikaakaan kun löysimme kolmen kääpiöklaanin asumukset pimeydestä. Huoneet oli hylättyjä ja tyhjiä raunioita tonkivaa örkkikaksikkoa lukuunottamatta, jotka Olav kaatoi muutamalla harjaantuneella kirveenheilautuksella. Metsästäjän tarkat silmät löysivät kuitenkin Sotavasaran klaanin huoneistosta salalokeron, jonka sisällä meitä odotti kenties satoja vuosia odottaneen kääpiölapsen luuranko. Vainaja puristi sylissään kaunista kultaista tuoppia.

Olav otti tuopin talteen, mutta jätimme kääpiölapsen lepäämään piilopaikkaan, jossa se oli tähänkin asti levännyt. Mikä oli mahtanut ajaa vainajan tilanteeseen, jossa se oli joutunut yksin ja hylätyksi piilopaikkaansa?

Tiemme jatkui luolaston läpi. Kuulimme jostain kauempaa melua, mutta emme kiinnittäneet siihen huomiota, sillä löysimme Orihimin neuvoman reitin Unien altaalle. Edessämme seisoi hopealla koristeltu musta ovi, jota kaksi kivestä hakattua kääpiösoturia vartioi. Oven yläpuolella oli kirjoitusta, jossa luki:

Kohtalon lahja Krainille, Khalakornille ja kääpiöiden ystäville. Varo kuitenkin lahjaa, joka vie sinulta sinut.

Päästäksesi kuninkaiden lahjan äärelle, vastaa tähän kysymykseen, ja käytä kultaista avainta.

Maan povesta minut nostettiin, mestareiden ahnein käsin. // Hakattiin ja poltettiin, mestareiden ankarin käsin. // Kosketuksestani tappava tehtiin, mestareiden taitavin käsin.

Oli selvää, että meidän tulisi ratkaista arvoitus, ennen kuin pääsisimme kulkemaan ovesta. Hetken arvoitusta mietittyämme Olav keksi, että kyseessä oli tietenkin rauta. Tuskin metsästäjä oli ehtinyt sanoa sanan, kun toinen kääpiöpatsaista polvistui ja ojensi kätensä. Kun Olav laski Orihimin kultaisen avaimen kämmenelle, kääpiö puristi kätensä nyrkkiin ja nousi seisomaan. Ovi aukesi, ja pääsimme kapuamaan korkealle laakson etelärinteelle.

Rinteen viertä kulki kivisellä kaiteella vahvistettu, kapea polku, jota pitkin kuljimme lähes koko laakson poikki, kunnes edessämme kohosi kieleke, jolla seisoi kivinen kupolikatos. Katoksen alla oli matala vesillas, ja niin katosta kannattelevissa pilareissa kuin itse kupolissakin oli vierasta kirjoitusta, jota sen enempää Olav kuin minäkään emme tunteneet. Oliko tässä Unien allas.

Vesillas näytti täysin harmittomalta, eikä siinä ollut sinällään mitään erikoista kauniisti käsiteltyä kiveä lukuunottamatta. Hetken allasta katseltuamme huomasimme kuitenkin, että vaikka maa katoksen ympärillä oli täynnä lehtiä ja roskia, joita tuuli oli lennättänyt, oli vesi täysin kirkasta ja puhdasta. Olav polvistui koskettamaan vettä, mutta loikkasi samassa kauhusta hätkähtäen taakse päin.

Vaikka minulle tuo oli vain silmänräpäys, Olav kertoi minulle matkanneensa veteen koskettaessaan johonkin suureen saliin, jonka lattia oli veden peitossa. Siellä häntä oli puhutellut outo, mahtia kaikuva ääni, joka ei ollut tuntunut kuuluvan sen enempää ihmiselle kuin kääpiölle, eikä oikein miehelle tai naisellekaan.

Ääni oli sanonut: "Viisi kysymystä jalolle kansalle, viisi kivien väelle. Kolme kuolevaisille miehille, yksi maksu kaikille. Mitä tarjotaan maksuksi?"

Kun kysyin, mitä Olav oli antanut maksuksi, hän ei osannut vastata. Sen hän kuitenkin tiesi, että kolme kysymystä hän oli saanut kysyä, ja ääni oli niihin hänelle antanut vastauksen, vaikka ne eivät helppoja tai yksiselitteisiä olleetkaan.

Ensinnäkin Olav oli saanut varmistuksen, että Merienin katakombeissa tapaamamme kultistit olivat aikeissa sytyttää uuden Mustan tulen puhdistamaan Thranilin pinta. Moinen suunnitelma tuntui hulluudelta, sillä muinainen Mustaksi tuleksi kutsuttu katastrofi oli tuhonnut kokonaisia sivilisaatioita aikoinaan ja saattanut Thranilin pitkälle ja mustalle ajalle.

Toisekseen kultistit tarvitsivat suunnitelmansa toteuttamiseksi Merienin katakombeissa piileskelevää, unohdettua voimaa sekä merieniläisissä suvuissa nukkuvaa mahtia. Oliko tässä syy, miksi haltianeito Ezrakin oli siepattu?

Kultin takana oleva hahmo oli vanha ja Merienin synnyn ja nousun nähnyt. Tämä saattoi tarkoittaa haltiaa tai muuta pitkäikäistä olentoa, sillä olihan Merien ikianha kaupunki. Jos haluaisimme tietää enemmän, meidän olisi kysyttävä velhoilta, ääni oli kuulemma lopuksi ohjeistanut. Jos velhot tarkoitti Tuulten neuvostoa, se keskustelu olisi varmasti antoisa.

Näin, että jokin asia Unien altaalla tapahtuneessa painoi Olavia, mutta hän vältteli vastaamasta kysymyksiini. Lopuksi hän katsoi minua ahdistuneena ja pyysi:

"Älä anna minun unohtaa, kuka olen."

Outo pyyntö, jonka olin kyllä valmis parhaani mukaan täyttämään.

Palasimme altaalta takaisin Orihimin ja Katsamin luokse ja palautimme kääpiöpatsaalta takaisin saamamme avaimen Orihimille. Saamiemme tietojen kanssa matkamme veisi seuraavaksi takaisin Merieniin. Kääpiöt pahoittelivat, etteivät voineet tulla mukaamme, sillä Khalorissa piileskeli linnakkeen oma salainen mahti, jota kääpiöveljekset eivät halunneet antaa Groman käsiin. Matkamme jatkuisi siis kaksin Olavin kanssa.
Olin pelikerran johtajana. Vaikka Olav onnistuikin johdattamaan itsensä sekä Jadarin pääosin keksimieni vaarojen ohi, pelikerralla oli mukavaa interaktiota. Varsinkin Unien altaalla Olav maksoi ankaran hinnan tiedoista, jotka vastapalkaksi saatiin. Hän nimittäin luopui surullisista muistoistaan ensimmäisen perheensä kuolemasta. Mielenkiintoista nähdä, minne päin unohdetuista muistoista johtuva luonteenmuutos johdattaa Olavia.

Metsästäjän polut 4: Matka unien altaalle

Tällä kertaa olin pelaajan puikoissa Jadarilla.

9 Matka Unien altaalle

Kului jälleen muutama päivä, jotka lepäilimme maillani. Mestarin kohtalo vaivasi edelleen Olavia, sillä tämä tuntui nukkuvan varsin kehnosti, eikä paljoakaan kanssamme aikaa viettänyt, vaan vaelteli Ilvanstarin saloilla. En nähnyt häntä oikeastaan kuin ilallisella sekä aamuharjoituksissamme.

Metsästäjä oli selvästi vaikuttunut asetaidoistani, sillä annoin yhteisissä aseleikeissämme yhtä paljon takaisin kuin hänkin.

"Sinä olet pian valmis Kokeeseen, jos metsästäjän polku sinua edelleen houkuttelee", Olav eräänä aamuna erityisen rankan aseharjoituksen jälkeen mainitsi.

"Vaatiiko metsästäjäksi ryhtyminen jotain kokeita?" kysyin hämmästyneenä. Olin ajatellut heidän olevan samanlaisia kuin muidenkin seikkailijoiden – rohkeita sotureita ja velhoja, jotka olivat sattuneet vain perustamaan järjestön kenties toisiinsa yhteyttä pitääkseen tai toisiaan suojellakseen. Kokeiden kaltaiset pääsyvaatimukset vihjasivat, että Metsästäjien kilta olikin paljon järjestäytyneempi kuin olin ajatellutkaan.

Olav vahvisti päätelmäni. "Metsästäjät valitaan Caer Waronissa kokeen jälkeen, jossa hakija on osoittanut olevansa riittävän taitava selviytyäkseen erilaisista tehtävistä, joita kohtaamme. Emme halua ketä tahansa käyttämään nimeämme ja tahraamaan mainettamme taitamattomuudellaan. En kuitenkaan epäile, ettetkö sinä kokeista selviäisi, minkä jälkeen juot seremoniallisen juoman ja saat metsästäjän riipuksesi."

Muistin Olavin aikaisemmin näyttämän miekkamiestä esittävän riipuksen ja nyökkäsin. Olin otettu, että Olav piti minua metsästäjien taitojen veroisena, ja kieltämättä ajatus salaperäisestä järjestöstä kiehtoi mieltäni.

Elämämme alkoi juuri palata mukaviin eli tylsiin rutiineihinsa, kun Ruuk ilmoitti, että olimme saaneet kuninkaalta vihdoin kirjeen.

Parahin paroni Ilvanstar. Hänen majesteetillinen korkeutensa, Idän valo ja Tuhannen ristiretken tekijä Antheias Rhusando kutsuu teidät Rohalia Lattarin oikeudenkäyntiin, esiintymään ja tarvittaessa todistamaan - omalla näkökannallaan - oman sekä mestari Tuulentekijän näkökannan rikoksen vakavuuteen Pyhän Rederin päivänä. Ilmoittautuminen puoli tuntia ennen oikeuden istuntoa.

Pyhän Rederin päivään oli vielä puolitoista kuukautta, eli kiirettä kuningas Antheias ei Lattarien suvun hädän kanssa ainakaan pitänyt. Epäilemättä kuninkaalla oli kuitenkin monta tärkeää asiaa hoidettavanaan ennen yhden paronisuvun oikeudenkäyntiä asiassa, joka loppujen lopuksi ei valtakuntaa juurikaan koskettanut.

"Meidän on syytä palata Merieniin ja kertoa Roderickille ja Rohalialle oikeudenkäynnistä", Olav sanoi, ja Lisella oli samaa mieltä. Päivien venyessä viikoksi sisareni oli alkanut suhtautua nuivemmin minuun ja vieraaseeni, eikä salannut mielipidettään. Niinpä päätimme lähteä heti seuraavana aamuna taas Merieniä kohti.

Ikävä kyllä matkamme alkoi huonoissa merkeissä – kaatosateessa. Alkukesän lämpö oli hellinyt meitä useita päiviä, joten yllättävä koiransää maistui varsin kitkerältä. Olav tosin huomautti, että tähän mennessä onnemme oli aina ollut sidoksissa säähän; mitä kurjempi sää oli ollut, sitä paremmin me olimme menestyneet. Olihan Olav pelastanut minutkin Varthin raunioista mitä kurjimmassa kaatosateessa ja myrskyssä.

Olav oli oikeassa, vaikken mielelläni Varthin vankeuttani muistellutkaan. Nyt oli aika suunnata kohti uusia – ja toivottavasti menestyksekkäämpiä – seikkailuja.

Kuljimme ensin itään Mustan kukon majatalolle, mistä Suuri kauppatie johti meidät etelään Merieniin. Matkamme sujui välikohtauksitta, emmekä kohdanneet muita vastoinkäymisiä kuin kurjan sään, joka onneksi muuttui hieman armeliaammaksi Merieniä kohti siirtyessämme.

Roderick ja Rohalia piilottelivat edelleen Lattarien metsästysmailla, mutta täysin toimettomina he eivät olleet pysyneet. Vaihtaessamme tietoja kävi selväksi, että Mustan tulen kultti oli myös vihaisten henkien ja haamujen hyökkäyksien takana, sillä tutkiessaan asiaa Rohalia oli löytänyt samanlaisen tunnuksen kuin Saumael Sordspur oli kantanut: mustaliekki punaisella pohjalla.

Rohalian pyytäessä meitä auttamaan asian selvittämisessä en voinut kieltäytyä. En tiedä, olisiko Olav ollut yhtä innokas sekaantumaan asiaan, josta ei välttämättä palkkaa olisi luvassa, mutta ainakaan hän ei vastustellut, kun lupasin matkustaa Rohalian ja Roderickin puolesta muinaiselle, salaperäiselle lähteelle, jota Rohalia kutsui Unien altaaksi. Rohalian kuvauksen perusteella se vaikutti jonkinlaiselta ennenäkyjä tarjoavalta, lumotulta paikalta, joka kenties voisi auttaa meidät seuraavien johtolankojen äärelle.

Roderick ei selvästikään ollut vakuuttunut Rohalian suunnitelmasta, ja syykin kävi nopeasti selväksi. Matka Unien altaalle ja paluu takaisin Merieniin kuluttaisivat nimittäin nopeasti käytössämme olevat puolitoista kuukautta ennen kuninkaallista oikeudenkäyntiä, ja voisi hyvinkin olla, että myöhästyisimme, jos matkalla sattuisi jotain odottamatonta. Rohalia kuitenkin vakuutti, että matka olisi mahdollinen, joten lähdimme kohti pohjoisia Lumihuippuvuoria jo seuraavana päivänä.

Lumihuipuille päästyämme meidän tuli etsiä käsiimme Orihim ja Kantsam Tulikaste -nimiset kääpiöveljekset, jotka osaisivat neuvoa tien Unien altaalle. Lattarien suvulle tutut kääpiöt asuivat Krainin saleista muuttaneiden Khalakornin kääpiöiden lähellä levittäytyvissä Khalorin raunioissa, sillä ilmeisesti Orihim oli huonoissa väleissä sukunsa kanssa. Meidän matkatessamme pohjoisen Rohalia ja Roderick koettaisivat selvittää Mustan tulen kultin liikkeitä, joiden jäljille olisi kenties mahdollista päästä esim seuraamalla Ezra-nimistä haltianeitoa, jonka olimme Olavin kanssa pelastaneet vähän aikaa sitten. Haltianeidon kohtalo vaivasi minua edelleen, ja olisi hyvä, jos Rohalia ja Roderick voisivat pitää tätä silmällä.

Kaiken kaikkiaan matka Lumihuipuille vei meiltä lopulta kolme viikkoa, ja pysyimme vain hädin tuskin aikataulussa, jolla ehtisimme vielä takaisin Merieniin oikeudenkäyntiin. Maanteiden vaarallisuus paljastui meille ohittaessamme Merienin pohjoispuolisilla rajamailla useita savuavia kylien raunioita, joiden ympärillä levittäytyvistä jäljistä päätellen oli liikkeellä ollut poikkeuksellisen ahnaita örkki- ja hiisijoukkoja. Onneksi emme itse noita ryöväreitä kohdanneet. Tramelissa, pohjoisen merkittävien kauppateiden risteyksessä, jouduimme viettämään muutaman päivän, sillä olin matkalla sairastunut sitkeään kuumeeseen, eikä matkaa ollut järkevää jatkaa, ennen kuin tervehtyisin.

Tramelin pohjoispuolella ohitimme lukuisia pyhiinvaeltajien joukkoja sekä pyhiä paikkoja, sillä seudulla sijaitsi lukuisia uskonnollisia, apua tarvitseville tarjoavia temppeleitä, kuten esimerkiksi maineikas Mielenrauhan temppeli, jonka munkit hoitivat sairaita ja saarnasivat rauhan ja rakkauden puolesta samalla kun harjoittivat erikoisia aseettoman ja aseellisen taistelun muotoja. Näillä seuduin tiet olivat rauhallisia ja Tramelin tunnuksia kantavien sotilaiden valvomia, joten matka sujui joutuisaan.

Tramelin pohjoispuolella merkittävä etappimme oli Crissosin pyhä kaupunki. Lukuisille jumalille pyhitetyssä, Lutecian pappisvaltakunnna pyhässä kaupungissakaan emme kuitenkaan säästyneet ongelmilta, sillä pelastettuani erään nuoren papittaren sekaannuimme pyhäinjäännösten salakauppaan, joka piti meidät kaupungissa lukuisia päiviä. Selkkauksen jälkeen lähdimme kaupungista majatalo ja salakuljettajien kiltatalo edelleen savuten, ja sydäntäni painoi tuore sydänsuru jouduttuani jättämään ensimmäisen suuren rakkauteni kaupunkiin.

Näiden koettelemusten jälkeen Lumihuiput alkoivat kuitenkin hiljalleen kohota tien päässä edessämme. Näillä seuduin kohtasimme lukuisia ankarailmeisten ja hampaisiin asti aseistautuneiden kääpiöiden suojelemia karavaaneja, joiden teräsvahvikkeiset vankkurit jättivät syvät urat pehmeäpohjaisiin teihin. Olav mainitsi näiden karavaanien kuljettavan kaikkialla Thranilin mailla arvostettuja kääpiöaseita aina lännen Ithamariin, Kultaisen kämmenen ja paladiinien kaupunkiin saakka.

Jos pitkästä ja vaivalloisesta matkasta jotain erityistä hyötyä oli, niin ainakin huomasin että olin huomannut omien erätaitojeni parantuneen. Kykenin sietämään paremmin matkan rasituksi, ja vaikka en Olavin kaltainen mestarieränkävijä ollutkaan, uskoin kulkevani luonnossa taitavampana kuin ennen. Tämän tyytyväisyydekseni myös Olav vahvisti.

Viimeisellä etapillamme ennen Lumihuippuja ja Khalorin raunioita jouduimme vaeltamaan koskemattomissa ja vähän kuljetuissa erämaissa. Olavin taidot suojelivat meitä onneksi suurimmilta vaaroilta, mutta jo pelkästään yksi tiellemme osunut jätti oli koitua kohtaloksemme. Vielä näinäkin päivinä tunnen, kuinka kylkeäni kylmillä ilmoilla aristaa tuon hirviön iskujen jäljiltä. Näimme jätin lisäksi myös useiden petojen ja hirviöiden jälkiä. Vaikka olin uskonut, että Merienin rajaseutu oli kesytöntä aluetta, nyt opin, että pohjolassa moiset vaarat olivat vielä arkipäiväisempiä. Epäilemättä pohjanväen sitkeä maine oli ansaittu.

Lopulta kapusimme Lumihuippujen alimpia rinteitä ylöspäin kotkien kirkaisujen säestäminä. Korkean vuoristolaakson reunalta saatoimme ihailla syvää, rosoreunaista halkeamaa, jonka viereisellä harjulla kohosi kovia kärsinyt, mutta edelleen jylhä ja raskastekoisen näköinen rakennelma, Khalorin rauniolinna.

Lähestyimme raunioita varovasti, sillä Rohalia oli varoittanut meitä tämän alueen monista vaaroista. Eipä aikaakaan, kun raunioista kuului nariseva ääni, joka vaati meitä kertomaan, kuka kulki Khalorin raunioissa. Olav mittaili ympäristöämme, kunnes nyökkäsi kohti edessämme kohoavaa porttiholvia, jonka varjoissa seisoi pitkäpartainen, rääsyiseen kaapuun verhoutunut mies, jonka silmät tuikkivat hullusti. Tuskin ehdimme esitellä itsemme, kun kaapuniekka vaati meitä todistamaan kelvollisuutemma ja komensi kaksi haarniskoitua hahmoa kimppuumme.

Seuratessamme kahta luonnottoman kömpelösti lähestyvää hahmoa tajusimme, ettei noiden haarniskoiden sisällä ollut ketään. Jokin salaperäinen loitsu oli herättänyt kaksi teräksistä kuorta henkiin ja nyt nuo kaapuniekan palvelijat ryntäsivät meitä kohti nyrkit ojossa. Niiden teräksen peittämät nyrkit iskivät murskaavalla voimalla, kuten sekä minä että Olav saimme todistaa, kun taas niiden haarniskat tuntuivat sietävän koviakin iskuja minun miekastani sekä Olavin kirveistä.

Olavin kirveiden murskaavat iskut tekivät tehokkaampaa vahinkoa eläviin haarniskoihin, mutta toisaalta minun ketjupanssarini ja topattu alusnuttuni suojasivat hieman paremmin vastustajiemme nyrkiniskuilta. Olimme joka tapauksessa molemmat mustelmilla ja naarmuilla, kun Olav löi taistelun päätteeksi oman vastustajansa valonvälähdyksen säestämänä, ja haarniska romahti elottomiksi palasiksi maahan.

Olimme luonnollisesti raivoissamme pitkäpartaiselle huru-ukolle, joka ryntäsi taikahaarniskoidensa luo melkein kyyneleet silmissään. Ennen kuin ehdimme rankaista häntä aiheettomasta hyökkäyksestä, ilmestyi raunioista kaksi kääpiötä – Tulikasteen veljekset.

Orihim oli iäkkäämpi kääpiö. Vaikka hänen parrassaan oli enemmän harmaata kuin vaaleaa, ja hänen hiuksensa olivat vetäytyneet takaraivolle, oli hän edelleen varteenotettavan näköinen vastus. Katsam oli kääpiöveljeksistä nuorempi, ja hänen ruskeat hiuksensa oli leikattu hurjannäköiseksi harjaksi päälaelle. Hurja oli myös pistävä ja epäluuloinen katse kääpiön silmissä.

"Keitä olette te, jotka lähestytte Khalorin raunioita ja meidän kotiamme?" vanhempi kääpiö kysyi äänellä, joka kuulosti toisiaan vasten raapivilta kiviltä.

"Selittäkää te mieluummin, miksi usutatte kaikenmaailman taikakaluja viattomien matkalaisten niskaan", tokaisin takaisin kimpaantuneena ja heristin miekkaani kohti partaniekkaa ja tämän kääpiötovereita.

Vanha kääpiö ei kuitenkaan näyttänyt olevan pahoillaan tuhahtaessaan ja kohauttaessaan olkiaan. "Meillä Tulikasteen kääpiöillä on lukuisia vihollisia. Jugo teki työtä, josta hänelle on maksettu, suojellessaan meitä taikuudellaan. Me emme teitä tänne ole pyytäneet, emmekä tiedä, millä asioilla liikutte. Kertokaa siis nimenne ja asianne."

Kun mainitsimme Rohalia ja Roderick Lattarin, Orihim rentoutui, mutta Katsam pysyi epäluuloisena.

"Vai tarvitsee Rolla-tyttö apuamme. Ikävä kyllä voi olla, ettei meistä ole apua", Orihim sanoi ohjatessaan meitä sisälle raunioihin. Hän kertoi, että örkkijoukkio oli asettunut laakson siihen osaan, jossa myös Unien allas sijaitsi. Vaikka örkit eivät todennäköisesti olleet löytäneet lumottua paikkaa, sinne pääseminen tulisi kuitenkin olemaan kova koettelemus, sillä örkkijoukon päällikkö Groma Kor-Don oli armoton ja juonikas vastustaja, joka vihasi Tulikasteen veljeksiä vähintään yhtä paljon kuin nämä häntä. Mutta olimme tulleet jo näin kauas, emmekä aikoneet kääntyä Olavin kanssa takaisin.
Pelikerran mielenkiintoisin ja haastavin osa oli pelinjohtajan antama tehtävä kertoa, miten pitkä matka Merienin kaupungista pohjoisille Lumivuorille tapahtuisi. Tämä oli vapaamuotoista tarinan kerrontaa, johon päätin kirjata ylös romanssin ja salakuljettajien kohtaamisen Crissoksesta. Siitä voisi ehkä joskus kirjoittaa oman tarinansa.

Seuraavalla pelikerralla olen taas itse puikoissa, ja Olav saa ottaa päähahmon aseman, kun lähdemme tutkimaan Unien allasta.

Metsästäjän polut 3: Mustaa tulta Merienissä

Olin tällä kertaa pelinjohtajana, mutta koska Jadar oli mukana seikkailussa, päätin kirjoittaa tapahtumat ylös, ettei jatkumoon tule aukkoja.

7 Uusi tehtävä

Olimme palanneet mailleni odottamaan, koska pääsisimme Merienin kuninkaan puheille. Olimme nauttineet ansaitusta levosta Lattarien jahdin ja lähimetsän koettelemusten jälkeen, mutta tiesimme, että pian maantie kutsuisi jos ei minua, niin ainakin Olavia. Metsästäjänä hän ei viihtynyt pitkään yhdessä paikassa.

Kohtalolla oli kuitenkin jo meidän varallemme seuraava synkkä koettelemus.

"Portilla on vieras, hyvä herra", tilanhoitaja Amana Ruuk tuli ilmoittamaan. Palvelijan äänestä kuuli, että hän piti vierailua epätavallisena, ja syykin selvisi, kun hän lisäsi: "Vieras haluaa tavata mestari Tuulenkaatajan."

"Sana on siis kiirinyt, että Olav on täällä meidän joukossamme", päättelin ja vilkaisin omaan viinipikariinsa keskittynyttä metsästäjää. Olavin ilme oli kuitenkin valpastunut. Hän näytti jo arvailevan, mistä vierailussa mahtoi olla kyse. "Tuokaa hänet sitten ripeästi tänne!"

Ruuk toi pian rotevan, kaljupäisen ja tuuheapartaisen vieraan luoksemme. Mies oli pukeutunut matkalaisen käytännöllisiin vaatteisiin, mutta hänen nuttuaan koristava rintamerkki kiinnitti heti huomioni. Rintamerkki kertoi hänen olevan jonkun tärkeän suvun palvelija, ja hetken muisteltuani tunnistin kultaisin kannuksin varustetun, miekkaa kantavan ritarin Sordspurin paronisuvun merkki. Sordspurin tilukset levittäytyivät koiliseen Merienistä tärkeiden kauppateiden ja kalastusvesien lähistöllä, ja paroni Maksilian olikin varsin äveriäs ja vaikutusvaltainen mies pääkaupungissamme.

Vieras palvelija kumarsi minulle, mutta tunnisti kyllä heti, kenelle hänen viestinsä oli tarkoitettu.

"Oletteko te Olav Tuulentekijä, metsästäjä?"

Olav nyökkäsi ja nousi tervehtimään palvelijaa. "Oikein arvattu. Millä asialla hyvä herra liikkuu?"

"Olen Rolf, Sordspurin paroni Maksilianin palvelija, ja tuon isännältäni kirjettä", palvelija vastasi ja kaivoi nuttunsa taskusta pienen käärön. Olav otti käärön kulmiaan rypistäen vastaan, rikkoi sinetin ja luki pikaisesti viestin. Hänen ilmeensä synkistyi, mitä pitemmälle hän viestin sanoja luki.

"Näyttää siltä, että paronilla on minulle tehtävä – ja tämä on sellainen pesti, että minun pitää se vanhan ystävän tähden ottaa", Olav sanoi lopulta luettuaan viestin loppuun. En ollut tällaista ilmettä aikaisemmin metsästäjän kasvoilla nähnyt – se oli huolta.

Metsästäjä selitti nopeasti, mitä kirjeessä oli lukenut. Paroni Maksilian Sordspur halusi pestata hänet arkaluontoiseen tehtävään. Toinen metsästäjä, Olaviakin aikoinaan opettanut Woden Sudenkaataja oli suositellut Olavia paronille siinä tapauksessa, että Woden itse ei saisi tehtävää hoidettua.

Olav kääntyi katsomaan Rolfia. "Onko Woden kadonnut tätä paronin tehtävää suorittaessaan?"

Palvelija nyökkäsi synkkänä. "Paroni odottaa meitä Mustan kukon kievarissa."

Olav katsoi minua. "Minun on lähdettävä katsomaan, mitä paroni haluaa. Apu voisi kelvata."

Virnistin. Uusi jännittävä seikkailu metsästäjän kanssa kelpasi kyllä!

Mustan kukon kievari kohosi Merienin ja pohjoisen Tramelin kauppakaupungin välillä kulkevan tien varrella. Kukko oli komea kievari – melkein kuin pieni kartano kivisine päärakennuksineen sekä lukuisine aittoineen ja talleineen matkalaisille. Se oli paitsi Tramelin ja Merienin välillä liikkuvien kauppiaiden myös metsästäjien suosima levähdyspaikka. Nytkin kievariin astuessamme meitä tervehti mitä kirjavin asiakaskunta, sekä asiakkaiden seassa vaelsi paljastaviin mekkoihin verhoutuneita tarjoilijattaria hymy huulillaan ja kuohuavat oluttuopit käsissään. Näimme äveriäitä kauppiaita silkeissään ja turkiksissaan, tavallisia matkalaisia vaatimattomissa villanutuissaan ja myssyissään sekä nahkaan ja teräkseen verhoutuneita, tarkkasilmäisiä miehiä miekat vyöllään ja kädet vapaina ja valmiina tekemään väkivaltaa. Metsästäjiä.

Rolf vilkuili hetken ympärilleen ennen kuin johdatti meidät nurkkapöytään, jossa istui laiha, ehkä kuusissakymmenissä oleva hienostuneesti pukeutunut mies, joka mittaili meitä viilein silmin. Hänellä oli pitkät, harmaat hiukset ja kaksintaisteluarpi kasvoissaan. Hän osasi siis todennäköisesti käyttää komeaa, pitkää miekkaa, joka nojasi seinään hänen takanaan.

"Te olette siis Olav Tuulentekijä", vanhus sanoi tervehdykseksi Olaville ja nyökkäsi. "Mestari Sudenkaataja puhui teistä paljon hyvää."

"En ole kuullut Wodenista vuosiin, paroni. Missä hän on?" Olav vastasi ja istuutui omine lupineen pöytään vastapäätä paronia.

"Hän oli suorittamassa minulle erästä arkaluontoista tehtävää, kun katosi. En uskaltanut selvittää asiaa teille kirjeessä sen tarkemmin, vaan halusin tavata teidät henkilökohtaisesti." Paronin viileä katse siirtyi minuun, ja silmissä näkyi epäluuloa. "Kuka on tämä komeasti pukeutunut nuorukainen seurassanne?"

Esiteltyään minut Olav kehotti paronia kertomaan tarkemmin, mistä oli kyse. Paronin tarina olikin varsin synkkä. Jokin Merienin muinaisista katakombeista kavunnut hirviö oli siepannut hänen poikansa Saumaelin ja raahannut tämän maan alle. Woden oli lähtenyt etsimään poikaa, mutta oli kadonnut. Nyt paroni halusi Olavin lähtevän etsimään Saumaelia – tai kostamaan paronin perillisen kuoleman.

"Jos löydätte poikani kuolleena, toivoisin teidän tuovan hänen sukusormuksensa takaisin. Se on tärkeä perhekalleus, jonka toivoisin saavani muistoksi pojastani."

Paroni hallitsi tunteensa hyvin. En olisi osannut arvata, että hänen poikansa oli kadoksissa, ellen olisi sitä hänen suustaan juuri kuullut.

"Rolf oli paikalla, kun poikani siepattiin. Hän näyttää teille paikan, jonne hirviö vetäytyi, ja kertoo, mitä tietää hirviöstä."

Paronin palvelija näytti kiusaantuneelta, ja avasi suunsa selvästi vastentahtoisesti. Hän oli ollut Saumaelin kanssa Ruttolassa, Merienin huonompiosaisella alueella, kun hirviö oli iskenyt. Se oli raahannut nuorukaisen paikalliselle hautausmaalle ja kadonnut jonnekin maan alle. Hirviö oli ollut ihmisen kokoinen ja muotoinen, mutta sillä oli ollut limainen, suomujen peittämä iho, lepakkomaiset korvat ja hyönteismäiset silmät.

Sen enempää minä kuin Olavkaan emme tunnistaneet Rolfin kuvausta, mutta metsästäjä ei näyttänyt tarkempia tietoja tarvitsevan, vaan nyökkäsi.

"Mitä nopeammin lähdemme Merieniin, sitä nopeammin löydämme poikanne – ja Wodenin."

8 Merienin hautaholvit

Rolf saattoi meidät Merieniin ja Ruttolan pahamaineiseen kaupunginosaan. Hän ei juurikaan matkan aikana ollut puhunut, eikä vaikuttanut halukkaalta selvittämään yksityiskohtia, mitä oli tehnyt paronin pojan kanssa kyseenalaisessa kaupunginosassa.

Aikanaan Ruttola oli ollut kauppiaiden ja alemman aateliston suosima asuinalue, mutta kolmekymmentä vuotta sitten kaupungissa riehunut rutto oli muuttanut kaiken. Tauti ei ollut jäänyt vain köyhempien kaupunginosien murheeksi, vaan jopa Ruttola, joka tunnettiin silloin Miekkakatuna, oli kärsinyt rutosta. Kaupunki oli joutunut kaaoksen valtaan, ja mieltään osoittavat kauppiaat olivat koettaneet paeta kaartin ja Tuulten neuvoston eristämästä tautipesäkkeestä. Harva oli palannut kotiin, ja nyt uudelleen nimetyn kaupunginosan murenevissa palatseissa ja kartanoissa asui köyhiä irtolaisia, piileskeleviä varkaita sekä laitonta tavaraa kauppaavia salakuljettajia.

Ruttolan hautausmaa oli jäänyt hylättynä ja laiminlyötynä kaupungin reunamille. Rikkaruohot rehottivat, ja aikanaan komeat ristikkoportit roikkuivat ruosteisina ja puoliksi saranoistaan irronneina.

"Tuonne hirviö raahasi mestari Saumaelin." Rolf osoitti hautausmaata. "Hän vei pojan yhteen mausoleumeista ja katosi sinne."

"Ettekö kertoisi, millä asioilla liikuitte täällä?" Olav koetti jälleen kerran maanitella Rolfia. "Se auttaisi tehtävässämme. Tällaisissa asioissa mikä tahansa saattaa liittyä asiaan, eikä mikään ole sattumaa. Ellette kerro kaikkea tietämäänne, voitte jopa haitata tehtävämme onnistumista."

Palvelija pudisti kuitenkin jääräpäisesti päätään. "Tiedätte kaiken tarpeellisen isäntäni antaman tehtävän suorittamiseksi", hän sanoi. "Lisää teidän pitää kysyä paronilta, sillä minä en voi teille enempää kertoa. Minä en jatka tämän pidemmälle. Odotan teitä Pohjoiskaupungilla sijaitsevassa Sordspurin kartanossa. Tulkaa sinne, kun olette suorittaneet tehtävänne loppuun."

Tähän meidän oli tyytyminen, ja niinpä otimme aseemme sekä varusteemme suunnaten hautausmaalle. Taitavana jäljittänä Olav päätteli nopeasti hautausmaan rehottavassa ruohikossa näkyvistä jäljistä, että jokin oli todellakin kulkenut hautausmaalla vain vähän aikaa sitten ilmeisesti jotain mukanaan kuljettaen.

Jäljet johtivat meidät pienen, aikanaan varmasti arvokkaan mausoleumin ovelle. Ovea kehystivät kaksi miekkansa ristiin nostanutta patsasta, joiden yläpuolella oli komea sukuvaakuna. Ritari kultaisine kannuksineen pitelemässä miekkaa. Sordspurin huoneen tunnus.

Olav summasi hyvin mysteerin: "Mitä helvettiä?"

Mausoleumissa hauta oli työnnetty sivuun, ja sen alla laskeutuivat portaat syvälle maan alle. Todennäköisesti ne johtivat katakombeihin, joiden kerrottiin levittäytyvän Merienin perustusten alla. Sinne tiemme meidät veisi, jos halusimme löytää Wodenin ja kenties selvittää, mistä tässä paronin antamassa tehtävässä todella oli kyse.

Katakombit levittytyivät pimeinä ja kosteina. Hämärässä palavat soihdut kuitenkin paljastivat, että käytävillä oli liikuttu viime aikoina, ja saman vahvistivat myös pölyssä näkyvät jäljet. Varauduimme pahimpaan laskeutuessamme yhä syvemmälle käytävien varjoihin.

Onneksi Olav oli tottunut tällaisissa paikoissa liikkumaan. Metsästäjä johdatti meidät lukuisten ansojen ohi ja tuntui osaavan suunnistaa vaivattomasti jopa ilman kunnollista valoa tai maamerkkejä. Hän pysäyttikin minut kapean käytävän äärellä ja polvistui tunnustelemaan lattiaa.

"Tähän ei kannata astua. En tiedä, mitä näiden laattojen alla on, mutta meidän ei kyllä kannata sitä koettaa."

Käytävä oli kuitenkin ainut keino päästä eteenpäin, mutta onneksi metsästäjällä oli tähänkin ratkaisu. Käytävä oli sen verran kapea, että tukemalla selkämme ja jalkamme vastakkaisiin seiniin pääsimme liikkumaan ansan yli, joskin tämä oli vaivalloista ja raskasta. Varsinkin minun raskas ketjupaitani teki tästä todellisen ponnistuksen, ja ansalaattojen yli päästyämme kylvinkin jo hiessä.

"Kevyt nahkanuttu on usein metsästäjälle mukavampi suoja", Olav huomautti minun puuskuttaessani polvillani käytävän lattialla.

"Mutta ei turvallisempi", murahdin läähätykseni lomasta.

"Väistele ketterämmin, niin ei tarvitse murehtia panssarin tarjoamasta suojasta."

Se oli päivän opetus metsästäjän jalosta ammatista.

Tovin käytävillä vaellettuamme aloimme kuulla kaukaisia ääniä – oudolla kielellä toimitettua messua tai loitsua.

Saavuimme käytävään, josta johti ovi kahteen saliin. Toisessa salissa oli suuren pöydän ympärille kerääntyneenä muutama punamustiin kaapuihin pukeutunut mies keskittyneenä valmistamaan salaperäisiä salvoja ja rohtoja, kun taas toisessa salissa oli muinainen hautaholvi, joka oli muutettu uhrisaliksi mustia loitsuja varten. Kaksi mustiin kaapuihin verhoutunutta miestä toimitti parasta aikaa loitsua käyrätteräiset tikarit kourissaan. Heidän takanaan hautapaaden eteen oli levitetty koroke, jolla lepäsi mustan liinan peittämä hahmo. Neljä punamustiin kaapuihin verhoutunutta miestä seurasi toimitusta lumoutuneen hiljaisuuden vallassa.

Olav ei jäänyt odottamaan. Hän karjaisi Wodenin nimen epäilemättä peläten, että mustan kankaan alla oli hänen mestarinsa. Hän oli vetänyt jo tovi sitten jousensa ja asettanut nuolen jänteelle valmiiksi. Nuoli puri syvälle yhden punakaapuisen miehen olkapäähän.

Hyökkäys sai muut kääntymään aseitaan vetäen ovea kohti, jolla seisoimme. Toinen mustakaapuisista miehistä, nuori ja leveäharteinen mies hymyili meidät nähdessään.

"Teidät isäni lähetti siis kimppuuni. Te ette kuitenkaan voi sammuttaa Mustaa tulta! Tappakaa heidät!"

Punakaavut ryntäsivät kimppuumme, mutta jouduin luottamaan Olavin selviytyvän uhrisalissa olevista miehistä, sillä toisessa huoneessa rohtoja valmistaneet iskivät niskaamme sahalaitaiset miekat kourissaan.

Leikkasin ensimmäisen miehistä maahan ja torjuin seuraavan hyökkäyksen kuullen samalla, kun Olav karjui ja kirosi selkäni takana. Kuulin myös tuskanhuutoja ja loitsusanoja, mutta minun murheeni rajautuivat vastustajaan edessäni. Survaisin miekkani vastustajani rintaan ja peräännyin kolmannen miehen piston tieltä.

Kolmas miehistä oli tovereitaan taitavampi ja ahdisti minua ankarasti, vaikka oma pitkämiekkani antoi minulle paremman ulottuvuuden ja ketjupaitani suojasi ruumistani. Kuulin takaani lisää tuskanhuutoja, joista osa kuului myös Olaville.

"Jadar, tarvitsen apua!"

En voinut kääntää selkääni omalle vastustajalleni, mutta hammasta purren painostin häntä raskain sivalluksin ja pistoin. Miekkani jätti verisen naarmun ja kauhu paistoi vastustajani silmistä, mutta painostin häntä vain entistä kovemmin.

Toinen iskuni sai miehen pudottamaan miekkansa. Ennen kuin hän ehti anoa armoa, survaisin miekkani hänen kurkkuunsa, repäisin sen irti ja ryntäsin uhrisaliin.

Maassa makasi viisi ruumista, neljä punakaapua sekä toinen mustakaapuisista velhoista. Ilmassa haisi veri ja savu. Toinen mustakaapu oli kuitenkin kadonnut, ja sen tilalla oli kammottava hirviö, jonka Rolf oli kuvaillut.

Sen kammottava naama muistutti samaan aikaan sekä lepakkoa että hyönteistä suurine korvineen ja valtavine silmineen. Sen lihaksikas vartalo oli limaisten suomujen peittämä, ja sillä oli lyhyt kaksihaarainen häntä. Sen kynnet kiilsivät soihtujen valossa. Olav oli kuitenkin onnistunut haavoittamaan demonia, sillä se varoi selvästi toista jalkaansa, ja musta veri kasteli sen kyljen suomuja.

"Kirottu, helvetistä noussut demoni", Olav kirosi parhaillaan. Hänen nuttunsa oli märkä verestä, mutta hänen pitelemänsä kirveet olivat vielä vakaat. "Tule maistamaan terästä."

Demoni totteli. Se kirkaisi ja loikkasi. Haavat tekivät hirviöstä kuitenkin kömpelön, ja Olav oli haavoistaan huolimatta nopea. Ensin yksi kirves iski, sitten toinen. Demoni kirkaisi, kun toinen kirves leikkasi sen pitkäkyntisen kouran irti, mutta kirkaisu hiljeni, kun toinen kirveenterä repi melkein hirviön pään irti.

Demoni oli ehtinyt tuskin romahtaa maahan, kun Olav ryntäsi mustan kankaan peittämän alttarin luokse Wodenia huutaen. Kankaan alta ei kuitenkaan paljastunut vanha metsästäjä, vaan nuori, vaaleahiuksinen haltianeito.

"Mitä hän tekee täällä?" ihmettelin ääneen ja katselin ympärilleni. "Mitä mustaa taikuutta nämä konnat aikoivat käyttää?"

"Tuo mies puhui Mustasta tulesta", metsästäjä vastasi tutkien samalla, oliko haltia vielä hengissä. "Sillä nimellä kutsuttiin aikoinaan onnettomuutta, joka poltti Thranilin valtakunnat karrelle ja tuhosi kokonaisia sivilisaatioita. Tämä on jonkinlainen kultti, joka pelon sijaan palvoo Mustaa tulta. Mitä he halusivat saavuttaa – parempi ehkä, ettemme tiedä. Mutta meidän pitää löytää vielä Woden."

"Ja Saumael", lisäsin, mutta metsästäjä pudisti päätään ja osoitti kirveellään demonia. "Tuo oli Saumael. Paroni ja Rolf eivät selvästikään kertoneet meille kaikkea."

Emme löytäneet Wodenista muuta merkkiä kuin vanhan metsästäjän upean kirveen, jonka Olav pisti omalle vyölleen. Mihin metsästäjä olikaan joutunut, emme häntä hautaholveista tähän hätään löytäisi, ja meillä oli murehdittavanamme myös tajuton haltianeito.

Kun neito saatiin lopulta herättyä hän kertoi nimekseen Ezra. Hän oli merieniläisiä kaupunkilaishaltioita, jotka eivät olleet aikanaan muuttaneet saloille vaan elivät ihmisten keskuudessa. Hän asui ruukkuja valmistavan äitinsä sekä veljensä kanssa. Ezra oli kärsinyt useamman viikon painajaisista, kun hänen kotiinsa oli tullut nuori ja komea ihmismies, joka kuulemma pystyi lopettamaan nuo painajaiset. Enempää Ezra ei muistanut ennen heräämistään meidän kanssamme.

Viedessämme Ezran kotiinsa meitä odotti lohduton näky. Ezran saatuaan mies – epäilimme kyseessä olleen Saumael – oli surmannut sekä haltianaisen että -nuorukaisen. Saatoimme surusta lyyhistyneen Ezran pois paikalta.

Olav antoi tälle osan katakombeista löytämistämme aarteista ja toivotti neidolle hyvää matkaa. Metsästäjän kovaluonteisuus yllätti minut ja järkytti minua. Oliko minulla parempaa ehdotusta neidon elämän parantamiseksi – ei ollut. Silti muistelin kuitenkin seuraavina päivinä Ezran lohduttomia kasvoja ja mietin, mitä hänelle tapahtui.

Lepäsimme yön yli ja etsimme käsiimme Sordspurin kartanon. Siellä meille ei paljastunut mitään uutta. Paroni otti tyytyväisenä poikansa sormuksen ja tiedon, että hirviö oli surmattu ja maksoi meille avokätisesti vaivoistamme. Olav ei udellut, mistä tässä mustassa tehtävässä oli loppujen lopuksi ollut kyse.

Oli asioita, joita metsästäjien ei tarvinnut tietää.

Pelikertaa oli aikaa valmistella, joten kerrankin tuli tehtyä kunnolla töitä. Kirjasin ylös huolellisesti pelikerran mahdollisia tapahtumia ja juonta, ja valmistelin käyttämäämme roll20-sovellukseen kartat ja tokenit valmiiksi. Varsinkin katakombien peluuttaminen oli näin valmisteltuna todella antoisaa. Mielenkiintoista oli myös seurata, kuinka hilkulle Olavin voitto todella ankaran ylivoiman edessä kävi. Hän voitti taistelun lopulta muutaman hitpointin päässä. Saalis ja kokemus tuli siis tälläkin kertaa todella ansaittua.

Pelikerralla tuli myös mielestäni hyvin esille Jadarin hahmoluokan Fighterin ja Olavin Rangerin ero. Jadariin osuminen on esimerkiksi todella hankalaa hänen korkeamman puolustusarvonsa tähden, hänellä on todella paljon hitpointteja kiitos väkevän Constitution-arvon, ja hän pystyy palauttamaan niitä myös Fighter-hahmoluokan erikoisominaisuuksilla. Häntä on todella vaikea kaataa, ja hän tekee myös tyydyttävän määrän vahinkoa hyvällä osumisvarmuudella.

Olavin Ranger tekee huomattavasti enemmän vahinkoa ja lyö useammin kiitos kahden aseen, jotka pelaaja päätti hahmolleen ottaa, mutta Ranger on huomattavasti hauraampi kuin Fighter. Tämä lisäsi vaaran tunnetta pelin aikana, sillä jo muutama hyvin osunut isku vei Olavin hyvin lähelle putoamista. Toisaalta Olav selviytyi lopulta taistelusta huomattavasti enemmän kaatoja tilillään kiitos useampien hyökkäyksiensä. Ranger-hahmoluokalla on erikoisominaisuus, jonka avulla saa lyödä kerran vuorossa lähellä olevaa vihollista ylimääräisen kerran, jos hahmolla on useampi vastustaja. Tälle erikoisominaisuudelle oli käyttöä.

Metsästäjän polut 2: Huone Lattarin piina

Olemme pelanneet poikkeuksellisen aktiivisesti, ja saimme jo kolmannen (Jadarin näkökulmasta toisen) osan Metsästäjän polkua pelattua. Tällä kertaa saimme ratkaistua Jadarin tarinan tämän jakson, ja seuraavaksi palaan pelinjohtajan ruoriin, ja Olav siirtyy taas päähahmoksi. Mutta alla selostus siitä, kuinka Jadar selvitti Rohalian mysteerin.

5 Vaara metsässä

Ensin olisi löydettävä Hoenin lapsenlapset. Hoen sanoi tapaavansa meidät läheisestä metsästä löytyvällä lammella. Olav uskoi löytävänsä paikan, joten päätimme odottaa vanhaa emäntää lammen luona. Se olikin viisas teko, sillä jo metsän reunassa näimme ensimmäiset vihjeet vaarasta, joka varjoissa piileskeli.

"Olav, mikä eläin jättää noin isot jäljet?"

Osoitin metsän reunassa näkyviä, kolmivarpaisia jälkiä. Ne näyttivät hieman linnnun kynsiltä, mutta mikään minun tietämäni peto ei ollut noin iso. Olavin ei kuitenkaan tarvinnut kuin vilkaista jälkeä, kun hän jo vakavoitui.

"Käärmekukkoja", metsästäjä sanoi ja vilkuili epäluuloisena metsää. "Isoja petolintuja. Hieman liskomaisia. Vaarallisia piruja."

Manasin hiljaa. "Jos moisia hirviöitä liikkuu täällä, onko meillä mitään mahdollisuutta löytää lapsia enää elossa?"

Olav epäröi ennen kuin kohautti olkiaan. "Joskus käärmekukot leikkivät saaliillaan. Mutta olemmeko varmoja, että nämä hirviöt ovat vieneet lapset?"

"Mitä muutakaan lapsille olisi voinut tapahtua?" Epäröin kuitenkin. "Hoen saattaa kuitenkin panikoida ja tehdä jotain hölmöä, jos vain katoamme metsään. Menkäämme siis lammelle odottamaan."

Olav nyökkäsi ja saattoi minua kapeaa kinttupolkua pienen veden äärelle metsän keskellä. Lammelle siirtyminen olikin ollut viisasta, sillä näimme heti, että paikalla oli käyty kamppailu. Ja vedessä kellui lapsen tossu.

Enää odottelulle ei ollut aikaa, vaan kehotin Olavia seuraamaan jälkiä. Jätimme hevosemme lammen luo yhdessä ylimääräisten varusteidemme kanssa, asetimme jänteet jousiimme ja suuntasimme metsän varjoihin.

Vaikka Lattarien maiden metsä ei ollutkaan samanlaista villiä erämaata kuin Ilvanstarien maat rajaseudulla, oli luonnon kosketus täälläkin edelleen väkevä. Lehvästö oli syvän vihreää, ja puiden paksu lehväpeite jätti meidät kulkemaan varjoissa. Runsas aluskasvillisuus oli täynnä vieraita kasveja, emmekä enää kulkeneet polkuja pitkin. Käärmekukkojen jättämää raahaumaa olisi ollut jopa minun kaltaiseni kokemattoman jäljittäjän helppo seurata.

Metsästä kuuluva, verenhimoinen karjiasu saattoi meidät lopun matkaa. Olav painotti kuitenkin varovaisuutta. Käärmekukot eivät olleet vähäinen vastus edes aseistautuneille miehille, joten meidän olisi syytä liikkua varovasti – ja ääneti.

Saavuimme pienen aukean reunalle, ja näimme hirviöiden tekemän pienen pesän. Näimme kolme keskenään raakkuvaa hirviötä, joista kaksi oli suurempia ja yksi hieman pienempi, ehkä poikanen. Pienempikin oli kuitenkin jo lähes ihmisen mittainen.

Ne olivat kammottavan näköisiä otuksia. Ne olivat luisevia ja pitkävartaloisia kuin liskot, mutta niitä peitti höyhenpeite. Ne levittelivät suuria siipiään ja tepastelivat takajaloillaan kohotellen verisen nokan koristamia, hirviömäisiä päitään.

Sitten kuulin vaimeasti lapsen vaikerruksen kukkojen karjahdusten yli. Ei ollut aikaa epäröidä, vaan kohotin jouseni ja lähetin nuolen matkaan samalla hetkellä kuin Olav vierelläni.

Olavin tähtäys oli minun omaani tarkempi, ja metsästäjän nuoli upposi yhden otuksen niskaan. Hirviö ei näyttänyt nuolesta piittaavan, vaan karjaisi, ja samassa kolme hirmua ryntäsi jo meitä kohti. Heitin hyödyttömäksi käyvän jouseni maahan ja vedin esiin miekkani koettaen samalla taltuttaa sisälläni kuohuvan pelon. Olin taistellut ihmisiä ja hiisiä vastaan, mutta tällaiset, luonnottomat pedot olivat minulle uutta. Vain ajatus kahden lapsen kammottavasta kohtalosta toi voimaa sydämeeni.

"Älä anna niiden purra!" Olav karjaisi vetäen uutta nuolta jousena jänteelle. "Niiden myrkky jähmettää sinut! Äläkä anna niiden katsoa sinua silmiin!"

Olisin halunnut kysyä, miten ihmeessä voisin taistella olentoja vastaan, joita en saanut katsoa, mutta hirviöt olivat jo kimpussamme, eikä verenvuodatuksen keskellä kyllä ollut aikaa hirviötä turhaan tuijotellakaan, kun ensimmäinen hirviö kävi kimppuuni. Hirmu ei tuntunut välittävän miekkani jättämästä verisestä haavasta, vaan nappasi nokallaan kiinni kädestäni. Samassa tunsin, että Olav oli ollut oikeassa. Hirviö kantoi jotain jähmettävää, hyytävää myrkkyä, joka alkoi kiertää elimistössäni.

Olav vapautti uuden nuolen matkaan osuen minua purevaan hirviöön, joka vapautti otteensa tuskasta ärjäisten. Metsästäjän oli kuitenkin murehdittava omasta turvallisuudestaan, sillä hän sai itsekin vastaan käärmekukon kynsineen ja hampaineen.

Noita yhteenoton verisinä ensi hetkinä vain asettumisemme aukeaman reunalla seisoneen kiven suojiin pelasti meidät. Vain kaksi kukkoa pääsi hyökkäämään kimppuumme kerrallaan. Olav paljastui tappavaksi paitsi jousimiehenä, myös kantamansa kirvesparin kanssa, ja leikkasi nopeasti maahan yhden liskolinnun, ja sitten toisen. Minun miekkaani kaatui kolmas, jonka pään leikkasin irti yhdellä hurjalla sivalluksella, kun hirviö kohotti kaulaansa iskeäkseen toveriani.

Käärmekukkojen kuoltua meitä odotti niiden pesällä lohduton näky. Toinen lapsista, pienempi, oli nokittu jo veriseksi sotkuksi, jota tunnisti hädin tuskin ihmiseksi. Toiselta lapselta oli puraistu poikki jalka.

Polvistuin lohduttomana lasten viereen ja laskin käteni heidän jäännöksilleen lausuakseni saattorukouksen heidän sieluilleen. Se oli vähintä, mitä saatoimme tehdä epäonnistuttuamme näin surkeasti pelastamaan heidän henkensä.

Koskettaessani jalkansa menettänyttä lasta tämä kuitenkin vaikersi niin hiljaa, että tuskin edes kuulin ääntä. Se kuitenkin riitti – lapsi oli vielä elossa!

"Olav, tämä lapsi tarvitsee hoita! Hän elää vielä, jumalille kiitos!"

Olav polvistui viereeni kaivaen varusteidensa joukosta puhtaita liinoja. "Ilmeisesti käärmekukkojen myrkky on hidastanut verenvuotoa niin, ettei hän ole vuotanut kuiviin. Ihme. Mutta tuo toinen lapsi parka… niin pieni vielä."

"Meillä ei ole nyt aikaa murehtia kuolleita, vaan meidän on huolehdittava elävistä!" kivahdin. Myöhemmin asiaa miettiessäni muistin surun Olavin silmissä tuolla hetkellä, mutta sillä hetkellä tunsin vain kärsimätöntä vihaa. "Viedään lapsi kartanolle – ehkä talosta löytyy parantaja."

Niin lähdimme takaisin lampea ja hevosia kohti. Minä kannoin haavoittunutta, tajunsa menettänyttä tyttöä sylissäni, kun taas Olav oli ottanut huolehdittavakseen kuolleen lapsen jäännökset. Hoen odotti meitä jo lammella. Vanha nainen ei ollut saada tunteitaan kuriin, kun näki lapsenlapsensa ruumiin, mutta kun rauhoitin häntä kämmenelläni, hän ymmärsi tilanteen vakavuuden. Kartanon lähettyvillä asui kuin asuikin parantaja, joka ehkä osaisi lasta auttaa.

6 Lattarien salaisuus

"Lapsen hyväksi on tehty nyt se, mitä voimme tehdä, ennen kuin parantaja Tellevor saapuu paikalle", Adam, Thonil Lattarin neuvonantaja sanoi vakavasti. "Jättäkäämme emäntä Hoen lapsenlapsensa vierelle ja menkäämme keskustelemaan sivummalle."

Minä ja Olav pysyimme hiljaa, kunnes Adam oli saattanut meidät koruttomaan työhuoneeseen. Enää en voinut kuitenkaan pitää suutani kiinni.

"Alun perin olin vaikuttunut siitä, miten Lattarin mailla talonpoikia kohdeltiin, mutta enää en voi sanoa samaa", murahdin ja katsoin synkästi sekä sivummalle kyhjöttämään jäänyttä Thonilia että yhtä synkän näköistä Adamia. "Miten tällaisia hirviöitä voi liikkua näin lähellä kaupunkia – alle päivämatkan päässä? Mitä teidän sotilaanne oikein tekevät?"

Thonilin itsehilintä petti. "K-kyllä minä parhaani yritän, mutta en minä ole samanlainen kuin Roderik. Miksi hänen piti lähteä."

Kyyneleet alkoivat valua pojan kasvoja, ja hänen lohduttomat nyyhkäisynsä saivat minut katumaan sanojani.

"Olen pahoillani, Thonil. Isoveljesi on laskenut ankaran taakan harteillesi, eikä ihme, että se on sietämätön. Ei sinun ikäisesi pojan pitäisi joutua murehtimaan metsissä mellastavista hirviöistä."

Thonil katsoi minua silmiin uupuneena mutta toiveikkaana. "Paroni Jadar, ettekö hakisi Roderikia takaisin? Ettekö hakisi häntä jo Rohaliaa takaisin sieltä, minne he lähtivät?"

"Lordi Thonil", Adam huudahti varoittavasti, mutta vahinko oli jo ehtinyt tapahtua ja salaisuus paljastua.

"Te siis tiedätte, missä Roderik ja Rohalia ovat", totesin ja nyökkäsin tyytyväisenä. Kuten olin epäillytkin.

Adam ja Thonil katsoivat toisiaan, ja vanha neuvonantaja huokaisi. Totuuden salaaminen oli nyt hyödytöntä.

Roderik ja Rohalia olivat piiloutuneet yhdessä Tuulen neuvoston killalta. Rohalia oli riidoissa velhojen kanssa, mutta Adam ei tiennyt, mikä riidan syy oli. Neuvonantaja oli kuitenkin vakuuttunut, että Rohalia ei ollut tehnyt mitään väärää.

"Hän on valon pisara, jota ilman koko luomakunta hukkuisi synkkyyteen", kuten hän sanoi.

Totta puhuakseni en ollut itsekään enää varma, olinko oikealla asialla palvellessani Tuulten neuvostoa. Adam suostui lopulta paljastamaan meille, minne Roderik ja Rohalia ovat piiloutuneet, kunhan emme vahingoittaisi lordia ja ladya.

Roderik ja Rohalia olivat piiloutuneet metsästysmajalle Merieninlahden vastakkaiselle rannalle, jonne pääsisimme Lattarien lainaveneellä. Olav oli entinen merenkulkija ja purjeentekijä, joten hän ohjasi meidät taitavasti ja ripäesti perille.

Antaessamme tuulen kuljettaa meitä lahden poikki metsästäjä puhdisti kirveitään ja kysyi:

"Mitä aiot tehdä näiden Lattarien kanssa, Jadar. Metsästäjä tekee työtään rahan tähden, ei kunnian. Me otimme tehtävän vastaan, ja meidän pitäisi se myös suorittaa. Se on velvollisuutemme metsästäjinä. Sinulla on jalo sydän, mutta epäilen, että se voi olla metsästäjälle liiankin jalo. Onko sinusta tekemään se, mitä täytyy?"

Olav ei selvästikään ollut varma, valitsisinko oikein, kun kohtaisimme Lattarit – mutta mikä edes oli oikea valinta?

"Otimme tehtävän vastaan, mutta se oli palvelus, ei pesti", vastasin lopulta. "Velhot ovat joka tapauksessa minulle velkaa, ja he maksavat velkansa ennemmin tai myöhemmin. En surmaa tätä Rohalia Lattaria vain velhojen mieliksi, vaikka varastettu tavara tulisikin Neuvostolle palauttaa. Haluan joka tapauksessa tietää myös Rohalian näkökulman, ennen kuin päätän, mitä teemme."

En ole varma, oliko Olav tyytyväinen siihen, mitä mieltä asiasta olin, mutta ainakaan hän ei väittänyt vastaan vaan jatkoi vain kirveenterän hiomista, kunnes saavuimme vastarannalle.

Roderikin ja Rohalian löytäminen ei ollut vaikeaa, sillä heidän mökkinsä sijaitsi lähellä rannikkoa vieläpä korkealla paikalla. Komea hirsimökki oli valaistu mutta hiljainen, kun lähestyimme sitä. Saapuessamme ovelle meitä oli vastassa rengaspaitaan ja Lattarien violettiin viittaan verhoutunut soturi. Hänellä oli kasvoissaan lukuisia arpia kokemuksensa todisteena, ja hänen päättäväinen katseensa lupasi meille kuolemaa. Arvasin, että tässä oli lordi Roderik, Lattarin paroni.

"Arvasin, että te löytäisitte meidät ennemmin tai myöhemmin. Mutta sisartani ette saa – ette niin kauan kuin minä olen elossa."

Kohotin käteni rauhoittavaan eleeseen. "Kunniasanallani emme ole tulleet tekemään teille pahaa. Olen Jadar Ilvanstar, Ilvanstarin paroni, ja on totta, että Tuulten neuvosto lähetti minut sekä toverini, Olav Tuulentekijän. Neuvosto ei kuitenkaan kertonut meille kaikkea, mitä tähän tehtävään kuului. Ettekö te voisi selvittää meille, mistä on kysymys. Miksi Rohalia varasti Tuulten neuvostolta ja miksi häntä syytetään murhasta?"

"Se ei ollut tarkoitukseni – en halunnut tappaa mestari Farania."

Ääni kuului sisältä mökistä, ja Roderikin takaa astui esiin mitä lumoavin neito. Hänen kuparinväriset hiuksensa kehystivät sorjia, nuorekkaita kasvoja, mutta hänen silmissään paloi viisauden ja surun liekki, joka sai sydämeni lähes pakahtumaan.

Tässä oli Rohalia Lattar, häikäilemätön varas sekä murhaaja.

Rohalia kertoi meille, mikä oli saanut hänet käymään Tuulten neuvostoa vastaan. Oli totta, että hän oli varastanut killalta ja surmannut yhden killan mestareista. Hänen syynsä olivat kuitenkin olleet jos eivät nyt jalot niin ainakin ymmärrettävät. Tuulten neuvosto nimittäin keräsi mahtavia taikaesineitä haltuunsa ja säilytti näitä salaisissa paikoissa. Neuvoston mestari Farsas oli löytänyt uuden muinaisen artefaktin Neuvoston kokoelmiin. Tälle taikaesineelle, Puhtaan rauhan talismaanille, oli kuitenkin muutakin käyttöä.

Oli nimittäin niin, että rauhattomat henget olivat alkaneet piinata Merieniä. Puhtaan rauhan talismaanin merkittävä kyky oli tällaisten aaveiden karkottaminen paikkaan, jonne ne kuuluivat. Rohalia oli koettanut painostaa Farsasia käyttämään mahtiesinettä hyvään tarkoitukseen, mutta kun mestari oli kieltäytynyt, mestarin ja oppilaan riita oli muuttunut väkivaltaiseksi. Rohalia oli surmannut Farsasin ja paennut lumotun esineen kanssa Merienistä.

"Kadun tekoani mutta tekisin sen uudelleen", Rohalia sanoi surullisesti, mutta kohotti uhmakkaasti leukaansa. "Neuvoston tulisi käyttää mahtiaan kaupungin palvelemiseen. Tällaisia taikaesineitä tulisi käyttää, eikä piilottaa. Koska Merienin kuningas, aateliset tai velhot eivät tehneet mitään, minä päätin tehdä."

"Kuulin kaupungissa oudoista valoilmiöistä", arvasin, "sinä olet niiden takana."

Velhotar pudisti päätään ja kohotti kättään niin, että hänen ranteessaan komeileva, sinisilmäistä, kaunista neitoa esittävä koru tuli esiin. "Tämä on niiden ilmiöiden takana. Olen tehnyt parhaani karkottaakseni aaveita ja selvittääkseni, kuka suututtaa henkien sieluja palaamaan tähän maailmaan. Työni on kuitenkin ollut turhaa – ja nyt te olette tulleet viemään minut Neuvoston armoille."

Roderik parkaisi ja kohotti keihästään meitä koti, mutta Rohalia pudisti päätään. "En halua enää paeta. Neuvosto saa minut ennemmin tai myöhemmin. Tuomitkoon minut, kuten tuomitsevat koko Merienin henkien piinattavaksi."

Se ei kuitenkaan ollut enää aikomukseni.

"Tässä on monta asiaa tehty väärin mutta oikean perusteen turvin", sanoin. "Te surmasitte miehen ja varastitte, mutta teitte sen suojellaksenne kansaa. Neuvosto on taas oikeutettu tekemään löytämillään mahtiesineillä, mitä haluaa. Heillä ei kuitenkaan ole mielestäni tuomiovaltaa kaltaistanne ylimystä kohtaan – teidän tuomionne voi päättää vain kuningas."

Suunnitelmani pelaisi vain aikaa – todennäköisesti Tuulten neuvosto saisi haluamansa kaikesta huolimatta. Ainakin Lattareilla olisi aikaa koettaa vedota Neuvoston armoon sekä kuninkaan oikeuteen.

Minä järjestäisin audienssin kuninkaan kanssa ja vetoaisin häneen, ja siihen asti Rohalia olisi Ilvanstarin huoneen suojeluksessa. Tällaisissa tapauksissa saattaisi mennä kuukausia – ja kuka ties selvittäisimme siihen mennessä, kuka tai mikä herätti vihaisia henkiä Merienin ympäristössä ja saisimme kuninkaan katsomaan asiaamme suopeasti.

Sen enempää en kyennyt tarjoamaan, mutta jo tuo pieni laupeuden siemen sai Rohalian ja Roderikin lähes murtumaan kiitollisuudesta. Sovimme, että Rohalia jää piileskelemään mökin läheisyyteen, kunnes asia saataisiin vietyä kuninkaan eteen. Siihen voisi mennä kauankin, ja siihen asti antaisin Neuvoston ymmärtää, että Rohalia oli Ilvanstarien suojeluksessa rajaseudulla.

Ja Puhtaan rauhan talismaani pysyisi Rohalialla, että hän voisi jatkaa kamppailuaan Merienin ympäristössä vaanivia henkiä vastaan.


5-edikka toimi jälleen vauhdikkaasti, ja peli maistuu. Kiitos pelinjohtajalleni! Erityisen tyytyväinen olin loppuratkaisuun, joka oli mielestäni varsin oivasti Jadarin alignmentin mukainen (Neutral Good). 5-edikassa on mielestäni lyhkäisyydessään aivan loistavat alignment-kuvaukset, joita on helppo seurata. Mukava on ollut myös huomata, että Jadarista on tulossa vähintään yhtä mielenkiintoinen hahmo kuin Ringilistä, vaikka teinkin hänet eräänlaisena "hätävarana". Mahtavaa!