Metsästäjän polut 3: Mustaa tulta Merienissä

Olin tällä kertaa pelinjohtajana, mutta koska Jadar oli mukana seikkailussa, päätin kirjoittaa tapahtumat ylös, ettei jatkumoon tule aukkoja.

7 Uusi tehtävä

Olimme palanneet mailleni odottamaan, koska pääsisimme Merienin kuninkaan puheille. Olimme nauttineet ansaitusta levosta Lattarien jahdin ja lähimetsän koettelemusten jälkeen, mutta tiesimme, että pian maantie kutsuisi jos ei minua, niin ainakin Olavia. Metsästäjänä hän ei viihtynyt pitkään yhdessä paikassa.

Kohtalolla oli kuitenkin jo meidän varallemme seuraava synkkä koettelemus.

"Portilla on vieras, hyvä herra", tilanhoitaja Amana Ruuk tuli ilmoittamaan. Palvelijan äänestä kuuli, että hän piti vierailua epätavallisena, ja syykin selvisi, kun hän lisäsi: "Vieras haluaa tavata mestari Tuulenkaatajan."

"Sana on siis kiirinyt, että Olav on täällä meidän joukossamme", päättelin ja vilkaisin omaan viinipikariinsa keskittynyttä metsästäjää. Olavin ilme oli kuitenkin valpastunut. Hän näytti jo arvailevan, mistä vierailussa mahtoi olla kyse. "Tuokaa hänet sitten ripeästi tänne!"

Ruuk toi pian rotevan, kaljupäisen ja tuuheapartaisen vieraan luoksemme. Mies oli pukeutunut matkalaisen käytännöllisiin vaatteisiin, mutta hänen nuttuaan koristava rintamerkki kiinnitti heti huomioni. Rintamerkki kertoi hänen olevan jonkun tärkeän suvun palvelija, ja hetken muisteltuani tunnistin kultaisin kannuksin varustetun, miekkaa kantavan ritarin Sordspurin paronisuvun merkki. Sordspurin tilukset levittäytyivät koiliseen Merienistä tärkeiden kauppateiden ja kalastusvesien lähistöllä, ja paroni Maksilian olikin varsin äveriäs ja vaikutusvaltainen mies pääkaupungissamme.

Vieras palvelija kumarsi minulle, mutta tunnisti kyllä heti, kenelle hänen viestinsä oli tarkoitettu.

"Oletteko te Olav Tuulentekijä, metsästäjä?"

Olav nyökkäsi ja nousi tervehtimään palvelijaa. "Oikein arvattu. Millä asialla hyvä herra liikkuu?"

"Olen Rolf, Sordspurin paroni Maksilianin palvelija, ja tuon isännältäni kirjettä", palvelija vastasi ja kaivoi nuttunsa taskusta pienen käärön. Olav otti käärön kulmiaan rypistäen vastaan, rikkoi sinetin ja luki pikaisesti viestin. Hänen ilmeensä synkistyi, mitä pitemmälle hän viestin sanoja luki.

"Näyttää siltä, että paronilla on minulle tehtävä – ja tämä on sellainen pesti, että minun pitää se vanhan ystävän tähden ottaa", Olav sanoi lopulta luettuaan viestin loppuun. En ollut tällaista ilmettä aikaisemmin metsästäjän kasvoilla nähnyt – se oli huolta.

Metsästäjä selitti nopeasti, mitä kirjeessä oli lukenut. Paroni Maksilian Sordspur halusi pestata hänet arkaluontoiseen tehtävään. Toinen metsästäjä, Olaviakin aikoinaan opettanut Woden Sudenkaataja oli suositellut Olavia paronille siinä tapauksessa, että Woden itse ei saisi tehtävää hoidettua.

Olav kääntyi katsomaan Rolfia. "Onko Woden kadonnut tätä paronin tehtävää suorittaessaan?"

Palvelija nyökkäsi synkkänä. "Paroni odottaa meitä Mustan kukon kievarissa."

Olav katsoi minua. "Minun on lähdettävä katsomaan, mitä paroni haluaa. Apu voisi kelvata."

Virnistin. Uusi jännittävä seikkailu metsästäjän kanssa kelpasi kyllä!

Mustan kukon kievari kohosi Merienin ja pohjoisen Tramelin kauppakaupungin välillä kulkevan tien varrella. Kukko oli komea kievari – melkein kuin pieni kartano kivisine päärakennuksineen sekä lukuisine aittoineen ja talleineen matkalaisille. Se oli paitsi Tramelin ja Merienin välillä liikkuvien kauppiaiden myös metsästäjien suosima levähdyspaikka. Nytkin kievariin astuessamme meitä tervehti mitä kirjavin asiakaskunta, sekä asiakkaiden seassa vaelsi paljastaviin mekkoihin verhoutuneita tarjoilijattaria hymy huulillaan ja kuohuavat oluttuopit käsissään. Näimme äveriäitä kauppiaita silkeissään ja turkiksissaan, tavallisia matkalaisia vaatimattomissa villanutuissaan ja myssyissään sekä nahkaan ja teräkseen verhoutuneita, tarkkasilmäisiä miehiä miekat vyöllään ja kädet vapaina ja valmiina tekemään väkivaltaa. Metsästäjiä.

Rolf vilkuili hetken ympärilleen ennen kuin johdatti meidät nurkkapöytään, jossa istui laiha, ehkä kuusissakymmenissä oleva hienostuneesti pukeutunut mies, joka mittaili meitä viilein silmin. Hänellä oli pitkät, harmaat hiukset ja kaksintaisteluarpi kasvoissaan. Hän osasi siis todennäköisesti käyttää komeaa, pitkää miekkaa, joka nojasi seinään hänen takanaan.

"Te olette siis Olav Tuulentekijä", vanhus sanoi tervehdykseksi Olaville ja nyökkäsi. "Mestari Sudenkaataja puhui teistä paljon hyvää."

"En ole kuullut Wodenista vuosiin, paroni. Missä hän on?" Olav vastasi ja istuutui omine lupineen pöytään vastapäätä paronia.

"Hän oli suorittamassa minulle erästä arkaluontoista tehtävää, kun katosi. En uskaltanut selvittää asiaa teille kirjeessä sen tarkemmin, vaan halusin tavata teidät henkilökohtaisesti." Paronin viileä katse siirtyi minuun, ja silmissä näkyi epäluuloa. "Kuka on tämä komeasti pukeutunut nuorukainen seurassanne?"

Esiteltyään minut Olav kehotti paronia kertomaan tarkemmin, mistä oli kyse. Paronin tarina olikin varsin synkkä. Jokin Merienin muinaisista katakombeista kavunnut hirviö oli siepannut hänen poikansa Saumaelin ja raahannut tämän maan alle. Woden oli lähtenyt etsimään poikaa, mutta oli kadonnut. Nyt paroni halusi Olavin lähtevän etsimään Saumaelia – tai kostamaan paronin perillisen kuoleman.

"Jos löydätte poikani kuolleena, toivoisin teidän tuovan hänen sukusormuksensa takaisin. Se on tärkeä perhekalleus, jonka toivoisin saavani muistoksi pojastani."

Paroni hallitsi tunteensa hyvin. En olisi osannut arvata, että hänen poikansa oli kadoksissa, ellen olisi sitä hänen suustaan juuri kuullut.

"Rolf oli paikalla, kun poikani siepattiin. Hän näyttää teille paikan, jonne hirviö vetäytyi, ja kertoo, mitä tietää hirviöstä."

Paronin palvelija näytti kiusaantuneelta, ja avasi suunsa selvästi vastentahtoisesti. Hän oli ollut Saumaelin kanssa Ruttolassa, Merienin huonompiosaisella alueella, kun hirviö oli iskenyt. Se oli raahannut nuorukaisen paikalliselle hautausmaalle ja kadonnut jonnekin maan alle. Hirviö oli ollut ihmisen kokoinen ja muotoinen, mutta sillä oli ollut limainen, suomujen peittämä iho, lepakkomaiset korvat ja hyönteismäiset silmät.

Sen enempää minä kuin Olavkaan emme tunnistaneet Rolfin kuvausta, mutta metsästäjä ei näyttänyt tarkempia tietoja tarvitsevan, vaan nyökkäsi.

"Mitä nopeammin lähdemme Merieniin, sitä nopeammin löydämme poikanne – ja Wodenin."

8 Merienin hautaholvit

Rolf saattoi meidät Merieniin ja Ruttolan pahamaineiseen kaupunginosaan. Hän ei juurikaan matkan aikana ollut puhunut, eikä vaikuttanut halukkaalta selvittämään yksityiskohtia, mitä oli tehnyt paronin pojan kanssa kyseenalaisessa kaupunginosassa.

Aikanaan Ruttola oli ollut kauppiaiden ja alemman aateliston suosima asuinalue, mutta kolmekymmentä vuotta sitten kaupungissa riehunut rutto oli muuttanut kaiken. Tauti ei ollut jäänyt vain köyhempien kaupunginosien murheeksi, vaan jopa Ruttola, joka tunnettiin silloin Miekkakatuna, oli kärsinyt rutosta. Kaupunki oli joutunut kaaoksen valtaan, ja mieltään osoittavat kauppiaat olivat koettaneet paeta kaartin ja Tuulten neuvoston eristämästä tautipesäkkeestä. Harva oli palannut kotiin, ja nyt uudelleen nimetyn kaupunginosan murenevissa palatseissa ja kartanoissa asui köyhiä irtolaisia, piileskeleviä varkaita sekä laitonta tavaraa kauppaavia salakuljettajia.

Ruttolan hautausmaa oli jäänyt hylättynä ja laiminlyötynä kaupungin reunamille. Rikkaruohot rehottivat, ja aikanaan komeat ristikkoportit roikkuivat ruosteisina ja puoliksi saranoistaan irronneina.

"Tuonne hirviö raahasi mestari Saumaelin." Rolf osoitti hautausmaata. "Hän vei pojan yhteen mausoleumeista ja katosi sinne."

"Ettekö kertoisi, millä asioilla liikuitte täällä?" Olav koetti jälleen kerran maanitella Rolfia. "Se auttaisi tehtävässämme. Tällaisissa asioissa mikä tahansa saattaa liittyä asiaan, eikä mikään ole sattumaa. Ellette kerro kaikkea tietämäänne, voitte jopa haitata tehtävämme onnistumista."

Palvelija pudisti kuitenkin jääräpäisesti päätään. "Tiedätte kaiken tarpeellisen isäntäni antaman tehtävän suorittamiseksi", hän sanoi. "Lisää teidän pitää kysyä paronilta, sillä minä en voi teille enempää kertoa. Minä en jatka tämän pidemmälle. Odotan teitä Pohjoiskaupungilla sijaitsevassa Sordspurin kartanossa. Tulkaa sinne, kun olette suorittaneet tehtävänne loppuun."

Tähän meidän oli tyytyminen, ja niinpä otimme aseemme sekä varusteemme suunnaten hautausmaalle. Taitavana jäljittänä Olav päätteli nopeasti hautausmaan rehottavassa ruohikossa näkyvistä jäljistä, että jokin oli todellakin kulkenut hautausmaalla vain vähän aikaa sitten ilmeisesti jotain mukanaan kuljettaen.

Jäljet johtivat meidät pienen, aikanaan varmasti arvokkaan mausoleumin ovelle. Ovea kehystivät kaksi miekkansa ristiin nostanutta patsasta, joiden yläpuolella oli komea sukuvaakuna. Ritari kultaisine kannuksineen pitelemässä miekkaa. Sordspurin huoneen tunnus.

Olav summasi hyvin mysteerin: "Mitä helvettiä?"

Mausoleumissa hauta oli työnnetty sivuun, ja sen alla laskeutuivat portaat syvälle maan alle. Todennäköisesti ne johtivat katakombeihin, joiden kerrottiin levittäytyvän Merienin perustusten alla. Sinne tiemme meidät veisi, jos halusimme löytää Wodenin ja kenties selvittää, mistä tässä paronin antamassa tehtävässä todella oli kyse.

Katakombit levittytyivät pimeinä ja kosteina. Hämärässä palavat soihdut kuitenkin paljastivat, että käytävillä oli liikuttu viime aikoina, ja saman vahvistivat myös pölyssä näkyvät jäljet. Varauduimme pahimpaan laskeutuessamme yhä syvemmälle käytävien varjoihin.

Onneksi Olav oli tottunut tällaisissa paikoissa liikkumaan. Metsästäjä johdatti meidät lukuisten ansojen ohi ja tuntui osaavan suunnistaa vaivattomasti jopa ilman kunnollista valoa tai maamerkkejä. Hän pysäyttikin minut kapean käytävän äärellä ja polvistui tunnustelemaan lattiaa.

"Tähän ei kannata astua. En tiedä, mitä näiden laattojen alla on, mutta meidän ei kyllä kannata sitä koettaa."

Käytävä oli kuitenkin ainut keino päästä eteenpäin, mutta onneksi metsästäjällä oli tähänkin ratkaisu. Käytävä oli sen verran kapea, että tukemalla selkämme ja jalkamme vastakkaisiin seiniin pääsimme liikkumaan ansan yli, joskin tämä oli vaivalloista ja raskasta. Varsinkin minun raskas ketjupaitani teki tästä todellisen ponnistuksen, ja ansalaattojen yli päästyämme kylvinkin jo hiessä.

"Kevyt nahkanuttu on usein metsästäjälle mukavampi suoja", Olav huomautti minun puuskuttaessani polvillani käytävän lattialla.

"Mutta ei turvallisempi", murahdin läähätykseni lomasta.

"Väistele ketterämmin, niin ei tarvitse murehtia panssarin tarjoamasta suojasta."

Se oli päivän opetus metsästäjän jalosta ammatista.

Tovin käytävillä vaellettuamme aloimme kuulla kaukaisia ääniä – oudolla kielellä toimitettua messua tai loitsua.

Saavuimme käytävään, josta johti ovi kahteen saliin. Toisessa salissa oli suuren pöydän ympärille kerääntyneenä muutama punamustiin kaapuihin pukeutunut mies keskittyneenä valmistamaan salaperäisiä salvoja ja rohtoja, kun taas toisessa salissa oli muinainen hautaholvi, joka oli muutettu uhrisaliksi mustia loitsuja varten. Kaksi mustiin kaapuihin verhoutunutta miestä toimitti parasta aikaa loitsua käyrätteräiset tikarit kourissaan. Heidän takanaan hautapaaden eteen oli levitetty koroke, jolla lepäsi mustan liinan peittämä hahmo. Neljä punamustiin kaapuihin verhoutunutta miestä seurasi toimitusta lumoutuneen hiljaisuuden vallassa.

Olav ei jäänyt odottamaan. Hän karjaisi Wodenin nimen epäilemättä peläten, että mustan kankaan alla oli hänen mestarinsa. Hän oli vetänyt jo tovi sitten jousensa ja asettanut nuolen jänteelle valmiiksi. Nuoli puri syvälle yhden punakaapuisen miehen olkapäähän.

Hyökkäys sai muut kääntymään aseitaan vetäen ovea kohti, jolla seisoimme. Toinen mustakaapuisista miehistä, nuori ja leveäharteinen mies hymyili meidät nähdessään.

"Teidät isäni lähetti siis kimppuuni. Te ette kuitenkaan voi sammuttaa Mustaa tulta! Tappakaa heidät!"

Punakaavut ryntäsivät kimppuumme, mutta jouduin luottamaan Olavin selviytyvän uhrisalissa olevista miehistä, sillä toisessa huoneessa rohtoja valmistaneet iskivät niskaamme sahalaitaiset miekat kourissaan.

Leikkasin ensimmäisen miehistä maahan ja torjuin seuraavan hyökkäyksen kuullen samalla, kun Olav karjui ja kirosi selkäni takana. Kuulin myös tuskanhuutoja ja loitsusanoja, mutta minun murheeni rajautuivat vastustajaan edessäni. Survaisin miekkani vastustajani rintaan ja peräännyin kolmannen miehen piston tieltä.

Kolmas miehistä oli tovereitaan taitavampi ja ahdisti minua ankarasti, vaikka oma pitkämiekkani antoi minulle paremman ulottuvuuden ja ketjupaitani suojasi ruumistani. Kuulin takaani lisää tuskanhuutoja, joista osa kuului myös Olaville.

"Jadar, tarvitsen apua!"

En voinut kääntää selkääni omalle vastustajalleni, mutta hammasta purren painostin häntä raskain sivalluksin ja pistoin. Miekkani jätti verisen naarmun ja kauhu paistoi vastustajani silmistä, mutta painostin häntä vain entistä kovemmin.

Toinen iskuni sai miehen pudottamaan miekkansa. Ennen kuin hän ehti anoa armoa, survaisin miekkani hänen kurkkuunsa, repäisin sen irti ja ryntäsin uhrisaliin.

Maassa makasi viisi ruumista, neljä punakaapua sekä toinen mustakaapuisista velhoista. Ilmassa haisi veri ja savu. Toinen mustakaapu oli kuitenkin kadonnut, ja sen tilalla oli kammottava hirviö, jonka Rolf oli kuvaillut.

Sen kammottava naama muistutti samaan aikaan sekä lepakkoa että hyönteistä suurine korvineen ja valtavine silmineen. Sen lihaksikas vartalo oli limaisten suomujen peittämä, ja sillä oli lyhyt kaksihaarainen häntä. Sen kynnet kiilsivät soihtujen valossa. Olav oli kuitenkin onnistunut haavoittamaan demonia, sillä se varoi selvästi toista jalkaansa, ja musta veri kasteli sen kyljen suomuja.

"Kirottu, helvetistä noussut demoni", Olav kirosi parhaillaan. Hänen nuttunsa oli märkä verestä, mutta hänen pitelemänsä kirveet olivat vielä vakaat. "Tule maistamaan terästä."

Demoni totteli. Se kirkaisi ja loikkasi. Haavat tekivät hirviöstä kuitenkin kömpelön, ja Olav oli haavoistaan huolimatta nopea. Ensin yksi kirves iski, sitten toinen. Demoni kirkaisi, kun toinen kirves leikkasi sen pitkäkyntisen kouran irti, mutta kirkaisu hiljeni, kun toinen kirveenterä repi melkein hirviön pään irti.

Demoni oli ehtinyt tuskin romahtaa maahan, kun Olav ryntäsi mustan kankaan peittämän alttarin luokse Wodenia huutaen. Kankaan alta ei kuitenkaan paljastunut vanha metsästäjä, vaan nuori, vaaleahiuksinen haltianeito.

"Mitä hän tekee täällä?" ihmettelin ääneen ja katselin ympärilleni. "Mitä mustaa taikuutta nämä konnat aikoivat käyttää?"

"Tuo mies puhui Mustasta tulesta", metsästäjä vastasi tutkien samalla, oliko haltia vielä hengissä. "Sillä nimellä kutsuttiin aikoinaan onnettomuutta, joka poltti Thranilin valtakunnat karrelle ja tuhosi kokonaisia sivilisaatioita. Tämä on jonkinlainen kultti, joka pelon sijaan palvoo Mustaa tulta. Mitä he halusivat saavuttaa – parempi ehkä, ettemme tiedä. Mutta meidän pitää löytää vielä Woden."

"Ja Saumael", lisäsin, mutta metsästäjä pudisti päätään ja osoitti kirveellään demonia. "Tuo oli Saumael. Paroni ja Rolf eivät selvästikään kertoneet meille kaikkea."

Emme löytäneet Wodenista muuta merkkiä kuin vanhan metsästäjän upean kirveen, jonka Olav pisti omalle vyölleen. Mihin metsästäjä olikaan joutunut, emme häntä hautaholveista tähän hätään löytäisi, ja meillä oli murehdittavanamme myös tajuton haltianeito.

Kun neito saatiin lopulta herättyä hän kertoi nimekseen Ezra. Hän oli merieniläisiä kaupunkilaishaltioita, jotka eivät olleet aikanaan muuttaneet saloille vaan elivät ihmisten keskuudessa. Hän asui ruukkuja valmistavan äitinsä sekä veljensä kanssa. Ezra oli kärsinyt useamman viikon painajaisista, kun hänen kotiinsa oli tullut nuori ja komea ihmismies, joka kuulemma pystyi lopettamaan nuo painajaiset. Enempää Ezra ei muistanut ennen heräämistään meidän kanssamme.

Viedessämme Ezran kotiinsa meitä odotti lohduton näky. Ezran saatuaan mies – epäilimme kyseessä olleen Saumael – oli surmannut sekä haltianaisen että -nuorukaisen. Saatoimme surusta lyyhistyneen Ezran pois paikalta.

Olav antoi tälle osan katakombeista löytämistämme aarteista ja toivotti neidolle hyvää matkaa. Metsästäjän kovaluonteisuus yllätti minut ja järkytti minua. Oliko minulla parempaa ehdotusta neidon elämän parantamiseksi – ei ollut. Silti muistelin kuitenkin seuraavina päivinä Ezran lohduttomia kasvoja ja mietin, mitä hänelle tapahtui.

Lepäsimme yön yli ja etsimme käsiimme Sordspurin kartanon. Siellä meille ei paljastunut mitään uutta. Paroni otti tyytyväisenä poikansa sormuksen ja tiedon, että hirviö oli surmattu ja maksoi meille avokätisesti vaivoistamme. Olav ei udellut, mistä tässä mustassa tehtävässä oli loppujen lopuksi ollut kyse.

Oli asioita, joita metsästäjien ei tarvinnut tietää.

Pelikertaa oli aikaa valmistella, joten kerrankin tuli tehtyä kunnolla töitä. Kirjasin ylös huolellisesti pelikerran mahdollisia tapahtumia ja juonta, ja valmistelin käyttämäämme roll20-sovellukseen kartat ja tokenit valmiiksi. Varsinkin katakombien peluuttaminen oli näin valmisteltuna todella antoisaa. Mielenkiintoista oli myös seurata, kuinka hilkulle Olavin voitto todella ankaran ylivoiman edessä kävi. Hän voitti taistelun lopulta muutaman hitpointin päässä. Saalis ja kokemus tuli siis tälläkin kertaa todella ansaittua.

Pelikerralla tuli myös mielestäni hyvin esille Jadarin hahmoluokan Fighterin ja Olavin Rangerin ero. Jadariin osuminen on esimerkiksi todella hankalaa hänen korkeamman puolustusarvonsa tähden, hänellä on todella paljon hitpointteja kiitos väkevän Constitution-arvon, ja hän pystyy palauttamaan niitä myös Fighter-hahmoluokan erikoisominaisuuksilla. Häntä on todella vaikea kaataa, ja hän tekee myös tyydyttävän määrän vahinkoa hyvällä osumisvarmuudella.

Olavin Ranger tekee huomattavasti enemmän vahinkoa ja lyö useammin kiitos kahden aseen, jotka pelaaja päätti hahmolleen ottaa, mutta Ranger on huomattavasti hauraampi kuin Fighter. Tämä lisäsi vaaran tunnetta pelin aikana, sillä jo muutama hyvin osunut isku vei Olavin hyvin lähelle putoamista. Toisaalta Olav selviytyi lopulta taistelusta huomattavasti enemmän kaatoja tilillään kiitos useampien hyökkäyksiensä. Ranger-hahmoluokalla on erikoisominaisuus, jonka avulla saa lyödä kerran vuorossa lähellä olevaa vihollista ylimääräisen kerran, jos hahmolla on useampi vastustaja. Tälle erikoisominaisuudelle oli käyttöä.

Metsästäjän polut 2: Huone Lattarin piina

Olemme pelanneet poikkeuksellisen aktiivisesti, ja saimme jo kolmannen (Jadarin näkökulmasta toisen) osan Metsästäjän polkua pelattua. Tällä kertaa saimme ratkaistua Jadarin tarinan tämän jakson, ja seuraavaksi palaan pelinjohtajan ruoriin, ja Olav siirtyy taas päähahmoksi. Mutta alla selostus siitä, kuinka Jadar selvitti Rohalian mysteerin.

5 Vaara metsässä

Ensin olisi löydettävä Hoenin lapsenlapset. Hoen sanoi tapaavansa meidät läheisestä metsästä löytyvällä lammella. Olav uskoi löytävänsä paikan, joten päätimme odottaa vanhaa emäntää lammen luona. Se olikin viisas teko, sillä jo metsän reunassa näimme ensimmäiset vihjeet vaarasta, joka varjoissa piileskeli.

"Olav, mikä eläin jättää noin isot jäljet?"

Osoitin metsän reunassa näkyviä, kolmivarpaisia jälkiä. Ne näyttivät hieman linnnun kynsiltä, mutta mikään minun tietämäni peto ei ollut noin iso. Olavin ei kuitenkaan tarvinnut kuin vilkaista jälkeä, kun hän jo vakavoitui.

"Käärmekukkoja", metsästäjä sanoi ja vilkuili epäluuloisena metsää. "Isoja petolintuja. Hieman liskomaisia. Vaarallisia piruja."

Manasin hiljaa. "Jos moisia hirviöitä liikkuu täällä, onko meillä mitään mahdollisuutta löytää lapsia enää elossa?"

Olav epäröi ennen kuin kohautti olkiaan. "Joskus käärmekukot leikkivät saaliillaan. Mutta olemmeko varmoja, että nämä hirviöt ovat vieneet lapset?"

"Mitä muutakaan lapsille olisi voinut tapahtua?" Epäröin kuitenkin. "Hoen saattaa kuitenkin panikoida ja tehdä jotain hölmöä, jos vain katoamme metsään. Menkäämme siis lammelle odottamaan."

Olav nyökkäsi ja saattoi minua kapeaa kinttupolkua pienen veden äärelle metsän keskellä. Lammelle siirtyminen olikin ollut viisasta, sillä näimme heti, että paikalla oli käyty kamppailu. Ja vedessä kellui lapsen tossu.

Enää odottelulle ei ollut aikaa, vaan kehotin Olavia seuraamaan jälkiä. Jätimme hevosemme lammen luo yhdessä ylimääräisten varusteidemme kanssa, asetimme jänteet jousiimme ja suuntasimme metsän varjoihin.

Vaikka Lattarien maiden metsä ei ollutkaan samanlaista villiä erämaata kuin Ilvanstarien maat rajaseudulla, oli luonnon kosketus täälläkin edelleen väkevä. Lehvästö oli syvän vihreää, ja puiden paksu lehväpeite jätti meidät kulkemaan varjoissa. Runsas aluskasvillisuus oli täynnä vieraita kasveja, emmekä enää kulkeneet polkuja pitkin. Käärmekukkojen jättämää raahaumaa olisi ollut jopa minun kaltaiseni kokemattoman jäljittäjän helppo seurata.

Metsästä kuuluva, verenhimoinen karjiasu saattoi meidät lopun matkaa. Olav painotti kuitenkin varovaisuutta. Käärmekukot eivät olleet vähäinen vastus edes aseistautuneille miehille, joten meidän olisi syytä liikkua varovasti – ja ääneti.

Saavuimme pienen aukean reunalle, ja näimme hirviöiden tekemän pienen pesän. Näimme kolme keskenään raakkuvaa hirviötä, joista kaksi oli suurempia ja yksi hieman pienempi, ehkä poikanen. Pienempikin oli kuitenkin jo lähes ihmisen mittainen.

Ne olivat kammottavan näköisiä otuksia. Ne olivat luisevia ja pitkävartaloisia kuin liskot, mutta niitä peitti höyhenpeite. Ne levittelivät suuria siipiään ja tepastelivat takajaloillaan kohotellen verisen nokan koristamia, hirviömäisiä päitään.

Sitten kuulin vaimeasti lapsen vaikerruksen kukkojen karjahdusten yli. Ei ollut aikaa epäröidä, vaan kohotin jouseni ja lähetin nuolen matkaan samalla hetkellä kuin Olav vierelläni.

Olavin tähtäys oli minun omaani tarkempi, ja metsästäjän nuoli upposi yhden otuksen niskaan. Hirviö ei näyttänyt nuolesta piittaavan, vaan karjaisi, ja samassa kolme hirmua ryntäsi jo meitä kohti. Heitin hyödyttömäksi käyvän jouseni maahan ja vedin esiin miekkani koettaen samalla taltuttaa sisälläni kuohuvan pelon. Olin taistellut ihmisiä ja hiisiä vastaan, mutta tällaiset, luonnottomat pedot olivat minulle uutta. Vain ajatus kahden lapsen kammottavasta kohtalosta toi voimaa sydämeeni.

"Älä anna niiden purra!" Olav karjaisi vetäen uutta nuolta jousena jänteelle. "Niiden myrkky jähmettää sinut! Äläkä anna niiden katsoa sinua silmiin!"

Olisin halunnut kysyä, miten ihmeessä voisin taistella olentoja vastaan, joita en saanut katsoa, mutta hirviöt olivat jo kimpussamme, eikä verenvuodatuksen keskellä kyllä ollut aikaa hirviötä turhaan tuijotellakaan, kun ensimmäinen hirviö kävi kimppuuni. Hirmu ei tuntunut välittävän miekkani jättämästä verisestä haavasta, vaan nappasi nokallaan kiinni kädestäni. Samassa tunsin, että Olav oli ollut oikeassa. Hirviö kantoi jotain jähmettävää, hyytävää myrkkyä, joka alkoi kiertää elimistössäni.

Olav vapautti uuden nuolen matkaan osuen minua purevaan hirviöön, joka vapautti otteensa tuskasta ärjäisten. Metsästäjän oli kuitenkin murehdittava omasta turvallisuudestaan, sillä hän sai itsekin vastaan käärmekukon kynsineen ja hampaineen.

Noita yhteenoton verisinä ensi hetkinä vain asettumisemme aukeaman reunalla seisoneen kiven suojiin pelasti meidät. Vain kaksi kukkoa pääsi hyökkäämään kimppuumme kerrallaan. Olav paljastui tappavaksi paitsi jousimiehenä, myös kantamansa kirvesparin kanssa, ja leikkasi nopeasti maahan yhden liskolinnun, ja sitten toisen. Minun miekkaani kaatui kolmas, jonka pään leikkasin irti yhdellä hurjalla sivalluksella, kun hirviö kohotti kaulaansa iskeäkseen toveriani.

Käärmekukkojen kuoltua meitä odotti niiden pesällä lohduton näky. Toinen lapsista, pienempi, oli nokittu jo veriseksi sotkuksi, jota tunnisti hädin tuskin ihmiseksi. Toiselta lapselta oli puraistu poikki jalka.

Polvistuin lohduttomana lasten viereen ja laskin käteni heidän jäännöksilleen lausuakseni saattorukouksen heidän sieluilleen. Se oli vähintä, mitä saatoimme tehdä epäonnistuttuamme näin surkeasti pelastamaan heidän henkensä.

Koskettaessani jalkansa menettänyttä lasta tämä kuitenkin vaikersi niin hiljaa, että tuskin edes kuulin ääntä. Se kuitenkin riitti – lapsi oli vielä elossa!

"Olav, tämä lapsi tarvitsee hoita! Hän elää vielä, jumalille kiitos!"

Olav polvistui viereeni kaivaen varusteidensa joukosta puhtaita liinoja. "Ilmeisesti käärmekukkojen myrkky on hidastanut verenvuotoa niin, ettei hän ole vuotanut kuiviin. Ihme. Mutta tuo toinen lapsi parka… niin pieni vielä."

"Meillä ei ole nyt aikaa murehtia kuolleita, vaan meidän on huolehdittava elävistä!" kivahdin. Myöhemmin asiaa miettiessäni muistin surun Olavin silmissä tuolla hetkellä, mutta sillä hetkellä tunsin vain kärsimätöntä vihaa. "Viedään lapsi kartanolle – ehkä talosta löytyy parantaja."

Niin lähdimme takaisin lampea ja hevosia kohti. Minä kannoin haavoittunutta, tajunsa menettänyttä tyttöä sylissäni, kun taas Olav oli ottanut huolehdittavakseen kuolleen lapsen jäännökset. Hoen odotti meitä jo lammella. Vanha nainen ei ollut saada tunteitaan kuriin, kun näki lapsenlapsensa ruumiin, mutta kun rauhoitin häntä kämmenelläni, hän ymmärsi tilanteen vakavuuden. Kartanon lähettyvillä asui kuin asuikin parantaja, joka ehkä osaisi lasta auttaa.

6 Lattarien salaisuus

"Lapsen hyväksi on tehty nyt se, mitä voimme tehdä, ennen kuin parantaja Tellevor saapuu paikalle", Adam, Thonil Lattarin neuvonantaja sanoi vakavasti. "Jättäkäämme emäntä Hoen lapsenlapsensa vierelle ja menkäämme keskustelemaan sivummalle."

Minä ja Olav pysyimme hiljaa, kunnes Adam oli saattanut meidät koruttomaan työhuoneeseen. Enää en voinut kuitenkaan pitää suutani kiinni.

"Alun perin olin vaikuttunut siitä, miten Lattarin mailla talonpoikia kohdeltiin, mutta enää en voi sanoa samaa", murahdin ja katsoin synkästi sekä sivummalle kyhjöttämään jäänyttä Thonilia että yhtä synkän näköistä Adamia. "Miten tällaisia hirviöitä voi liikkua näin lähellä kaupunkia – alle päivämatkan päässä? Mitä teidän sotilaanne oikein tekevät?"

Thonilin itsehilintä petti. "K-kyllä minä parhaani yritän, mutta en minä ole samanlainen kuin Roderik. Miksi hänen piti lähteä."

Kyyneleet alkoivat valua pojan kasvoja, ja hänen lohduttomat nyyhkäisynsä saivat minut katumaan sanojani.

"Olen pahoillani, Thonil. Isoveljesi on laskenut ankaran taakan harteillesi, eikä ihme, että se on sietämätön. Ei sinun ikäisesi pojan pitäisi joutua murehtimaan metsissä mellastavista hirviöistä."

Thonil katsoi minua silmiin uupuneena mutta toiveikkaana. "Paroni Jadar, ettekö hakisi Roderikia takaisin? Ettekö hakisi häntä jo Rohaliaa takaisin sieltä, minne he lähtivät?"

"Lordi Thonil", Adam huudahti varoittavasti, mutta vahinko oli jo ehtinyt tapahtua ja salaisuus paljastua.

"Te siis tiedätte, missä Roderik ja Rohalia ovat", totesin ja nyökkäsin tyytyväisenä. Kuten olin epäillytkin.

Adam ja Thonil katsoivat toisiaan, ja vanha neuvonantaja huokaisi. Totuuden salaaminen oli nyt hyödytöntä.

Roderik ja Rohalia olivat piiloutuneet yhdessä Tuulen neuvoston killalta. Rohalia oli riidoissa velhojen kanssa, mutta Adam ei tiennyt, mikä riidan syy oli. Neuvonantaja oli kuitenkin vakuuttunut, että Rohalia ei ollut tehnyt mitään väärää.

"Hän on valon pisara, jota ilman koko luomakunta hukkuisi synkkyyteen", kuten hän sanoi.

Totta puhuakseni en ollut itsekään enää varma, olinko oikealla asialla palvellessani Tuulten neuvostoa. Adam suostui lopulta paljastamaan meille, minne Roderik ja Rohalia ovat piiloutuneet, kunhan emme vahingoittaisi lordia ja ladya.

Roderik ja Rohalia olivat piiloutuneet metsästysmajalle Merieninlahden vastakkaiselle rannalle, jonne pääsisimme Lattarien lainaveneellä. Olav oli entinen merenkulkija ja purjeentekijä, joten hän ohjasi meidät taitavasti ja ripäesti perille.

Antaessamme tuulen kuljettaa meitä lahden poikki metsästäjä puhdisti kirveitään ja kysyi:

"Mitä aiot tehdä näiden Lattarien kanssa, Jadar. Metsästäjä tekee työtään rahan tähden, ei kunnian. Me otimme tehtävän vastaan, ja meidän pitäisi se myös suorittaa. Se on velvollisuutemme metsästäjinä. Sinulla on jalo sydän, mutta epäilen, että se voi olla metsästäjälle liiankin jalo. Onko sinusta tekemään se, mitä täytyy?"

Olav ei selvästikään ollut varma, valitsisinko oikein, kun kohtaisimme Lattarit – mutta mikä edes oli oikea valinta?

"Otimme tehtävän vastaan, mutta se oli palvelus, ei pesti", vastasin lopulta. "Velhot ovat joka tapauksessa minulle velkaa, ja he maksavat velkansa ennemmin tai myöhemmin. En surmaa tätä Rohalia Lattaria vain velhojen mieliksi, vaikka varastettu tavara tulisikin Neuvostolle palauttaa. Haluan joka tapauksessa tietää myös Rohalian näkökulman, ennen kuin päätän, mitä teemme."

En ole varma, oliko Olav tyytyväinen siihen, mitä mieltä asiasta olin, mutta ainakaan hän ei väittänyt vastaan vaan jatkoi vain kirveenterän hiomista, kunnes saavuimme vastarannalle.

Roderikin ja Rohalian löytäminen ei ollut vaikeaa, sillä heidän mökkinsä sijaitsi lähellä rannikkoa vieläpä korkealla paikalla. Komea hirsimökki oli valaistu mutta hiljainen, kun lähestyimme sitä. Saapuessamme ovelle meitä oli vastassa rengaspaitaan ja Lattarien violettiin viittaan verhoutunut soturi. Hänellä oli kasvoissaan lukuisia arpia kokemuksensa todisteena, ja hänen päättäväinen katseensa lupasi meille kuolemaa. Arvasin, että tässä oli lordi Roderik, Lattarin paroni.

"Arvasin, että te löytäisitte meidät ennemmin tai myöhemmin. Mutta sisartani ette saa – ette niin kauan kuin minä olen elossa."

Kohotin käteni rauhoittavaan eleeseen. "Kunniasanallani emme ole tulleet tekemään teille pahaa. Olen Jadar Ilvanstar, Ilvanstarin paroni, ja on totta, että Tuulten neuvosto lähetti minut sekä toverini, Olav Tuulentekijän. Neuvosto ei kuitenkaan kertonut meille kaikkea, mitä tähän tehtävään kuului. Ettekö te voisi selvittää meille, mistä on kysymys. Miksi Rohalia varasti Tuulten neuvostolta ja miksi häntä syytetään murhasta?"

"Se ei ollut tarkoitukseni – en halunnut tappaa mestari Farania."

Ääni kuului sisältä mökistä, ja Roderikin takaa astui esiin mitä lumoavin neito. Hänen kuparinväriset hiuksensa kehystivät sorjia, nuorekkaita kasvoja, mutta hänen silmissään paloi viisauden ja surun liekki, joka sai sydämeni lähes pakahtumaan.

Tässä oli Rohalia Lattar, häikäilemätön varas sekä murhaaja.

Rohalia kertoi meille, mikä oli saanut hänet käymään Tuulten neuvostoa vastaan. Oli totta, että hän oli varastanut killalta ja surmannut yhden killan mestareista. Hänen syynsä olivat kuitenkin olleet jos eivät nyt jalot niin ainakin ymmärrettävät. Tuulten neuvosto nimittäin keräsi mahtavia taikaesineitä haltuunsa ja säilytti näitä salaisissa paikoissa. Neuvoston mestari Farsas oli löytänyt uuden muinaisen artefaktin Neuvoston kokoelmiin. Tälle taikaesineelle, Puhtaan rauhan talismaanille, oli kuitenkin muutakin käyttöä.

Oli nimittäin niin, että rauhattomat henget olivat alkaneet piinata Merieniä. Puhtaan rauhan talismaanin merkittävä kyky oli tällaisten aaveiden karkottaminen paikkaan, jonne ne kuuluivat. Rohalia oli koettanut painostaa Farsasia käyttämään mahtiesinettä hyvään tarkoitukseen, mutta kun mestari oli kieltäytynyt, mestarin ja oppilaan riita oli muuttunut väkivaltaiseksi. Rohalia oli surmannut Farsasin ja paennut lumotun esineen kanssa Merienistä.

"Kadun tekoani mutta tekisin sen uudelleen", Rohalia sanoi surullisesti, mutta kohotti uhmakkaasti leukaansa. "Neuvoston tulisi käyttää mahtiaan kaupungin palvelemiseen. Tällaisia taikaesineitä tulisi käyttää, eikä piilottaa. Koska Merienin kuningas, aateliset tai velhot eivät tehneet mitään, minä päätin tehdä."

"Kuulin kaupungissa oudoista valoilmiöistä", arvasin, "sinä olet niiden takana."

Velhotar pudisti päätään ja kohotti kättään niin, että hänen ranteessaan komeileva, sinisilmäistä, kaunista neitoa esittävä koru tuli esiin. "Tämä on niiden ilmiöiden takana. Olen tehnyt parhaani karkottaakseni aaveita ja selvittääkseni, kuka suututtaa henkien sieluja palaamaan tähän maailmaan. Työni on kuitenkin ollut turhaa – ja nyt te olette tulleet viemään minut Neuvoston armoille."

Roderik parkaisi ja kohotti keihästään meitä koti, mutta Rohalia pudisti päätään. "En halua enää paeta. Neuvosto saa minut ennemmin tai myöhemmin. Tuomitkoon minut, kuten tuomitsevat koko Merienin henkien piinattavaksi."

Se ei kuitenkaan ollut enää aikomukseni.

"Tässä on monta asiaa tehty väärin mutta oikean perusteen turvin", sanoin. "Te surmasitte miehen ja varastitte, mutta teitte sen suojellaksenne kansaa. Neuvosto on taas oikeutettu tekemään löytämillään mahtiesineillä, mitä haluaa. Heillä ei kuitenkaan ole mielestäni tuomiovaltaa kaltaistanne ylimystä kohtaan – teidän tuomionne voi päättää vain kuningas."

Suunnitelmani pelaisi vain aikaa – todennäköisesti Tuulten neuvosto saisi haluamansa kaikesta huolimatta. Ainakin Lattareilla olisi aikaa koettaa vedota Neuvoston armoon sekä kuninkaan oikeuteen.

Minä järjestäisin audienssin kuninkaan kanssa ja vetoaisin häneen, ja siihen asti Rohalia olisi Ilvanstarin huoneen suojeluksessa. Tällaisissa tapauksissa saattaisi mennä kuukausia – ja kuka ties selvittäisimme siihen mennessä, kuka tai mikä herätti vihaisia henkiä Merienin ympäristössä ja saisimme kuninkaan katsomaan asiaamme suopeasti.

Sen enempää en kyennyt tarjoamaan, mutta jo tuo pieni laupeuden siemen sai Rohalian ja Roderikin lähes murtumaan kiitollisuudesta. Sovimme, että Rohalia jää piileskelemään mökin läheisyyteen, kunnes asia saataisiin vietyä kuninkaan eteen. Siihen voisi mennä kauankin, ja siihen asti antaisin Neuvoston ymmärtää, että Rohalia oli Ilvanstarien suojeluksessa rajaseudulla.

Ja Puhtaan rauhan talismaani pysyisi Rohalialla, että hän voisi jatkaa kamppailuaan Merienin ympäristössä vaanivia henkiä vastaan.


5-edikka toimi jälleen vauhdikkaasti, ja peli maistuu. Kiitos pelinjohtajalleni! Erityisen tyytyväinen olin loppuratkaisuun, joka oli mielestäni varsin oivasti Jadarin alignmentin mukainen (Neutral Good). 5-edikassa on mielestäni lyhkäisyydessään aivan loistavat alignment-kuvaukset, joita on helppo seurata. Mukava on ollut myös huomata, että Jadarista on tulossa vähintään yhtä mielenkiintoinen hahmo kuin Ringilistä, vaikka teinkin hänet eräänlaisena "hätävarana". Mahtavaa!

Metsästäjän polut: uusi kampanja D&D 5E -säännöillä

Tikarijoki-kampanjan päähahmo Ringilin kuoltua oli aika aloittaa uusi kampanja, joka nimettiin Metsästäjän poluiksi päähahmoina toimivien aarteita ja hirviöitä saalistavien, metsästäjiksi kutsuttujen seikkailijoiden mukaan.

Minä vedin ensimmäisen pelikerran mukaillen Praedorin Warthin vanki -seikkailua, jossa Olav-niminen metsästäjä vapautti Tikarikoski-kampanjan Kajunin ja Isella-nimisen aatelistytön kanssa niinikään tuttujen punatakkien Varthin rauniokaupunkiin vangitseman Jadar-nimisen aatelisen. Tämän jälkeen pelivuoro siirtyi minulle, ja seuraavat tapahtumat ovatkin kirjoitettu hänen näkökulmasta. Lopussa muutamia pelaajan huomioita.

1 Talousasioita

Olav Tuulentekijän pelastettua henkeni punatakkien käsistä olin kutsunut hänet luokseni ansaitulle levolle voimia keräämään. Hänen ansiostaan punatakkien voittamaton maine oli saanut ankaran kolauksen ja Tharadonin kyläläiset olivat rohkaistuneet asettumaan vastahankaan palkkasoturien röyhkeimpiä vaatimuksia. Vielä oli epäselvää, oliko Tharadonin ongelmat täysin ratkaistu, mutta ainakin kyläläiset olivat saaneet perheensä takaisin. Tästä oli kiittäminen täysin Olavia – minähän olin virunut vain punatakkien vankina. Tätä asiaa ja tulevia suunnitelmia olin aikeissa alkaa metsästäjän kanssa puida, kun tilanhoitajani Amana Ruuk pyysi päästä puheilleni.

Ruuk oli varsin erikoinen näky täällä Merienin ja Tramelin rajamailla. Hän oli kaukaa lounaasta, Cardasten meren rannikolta. Hänellä oli tumma iho ja hienostuneet piirteet, eikä häntä olisi pitänyt rajaparonin alamaisena; pikemminkin hän olisi sopinut jonkin arvostetun kauppahuoneen virkamieheksi. Hän oli kuitenkin ahkera ja tarkka neuvonantaja, jota ilman Ilvanstarin tilukset olisivat varmasti olleet pinteessä.

En ollut perehtynyt kovin tarkasti sukumme talousasioihin. Olin jättänyt ne asiat aina Lisellan huoleksi, sillä hänen laskupäänsä ja silmänsä tällaisille yksityiskohdille olivat aina paremmat kuin minulla. Siksi olinkin kovin hämmästynyt, kun paljastui, että Ruuk lähestyi minua tilusten talousasioissa.

Ruuk oli kuitenkin sitkeästi sitä mieltä, että minun tulisi tämä asia kuulla, joten kutsuin Lisellan paikalle suureen saliin. Kokoonnuimme pitkän pöydän ääreen kuuntelemaan tilanhoitajan asiaaa. Myös metsästäjä Olav istuskeli hieman syrjemmällä. Hän tarkkaili neuvonpitoa vaikeasti luettava katse silmissään. Olimme sopineet, että hän esittelisi minulle metsästäjän elämää, muttei vaikuttanut olevan erityisen kärsimätön lähtemään maantielle. Jopa Ilvanstarien vaatimaton tornilinnake mahtoi olla harvinaista ylellisyyttä aarteen- ja hirviönmetsästäjälle.

"Kuten hyvin tiedätte, ovat tilustemme talousasiat olleet viime vuosina epävarmalla pohjalla", Amana selitti asiansa kärsivällisesti kuin opettaja hieman hitaanpuoleiselle oppilaalle. "Nyt meille on kuitenkin tarjoutunut erinomainen tilaisuus lunastaa yksi velkamme nopeasti. Kyse ei ole vähäpätöisestä summasta, joten tämä asia on mielestäni syytä käydä läpi."

"Millaisesta summasta on sitten kyse?" tiedustelin. Ilvanstarin tilusten käteisvirrat olivat aina olleet vaatimattomat. Rajaseudulla kauppaa käytiin usein vaihtaen hyödykkeitä toisiin, ja hopeaa – kullasta puhumattakaan – näkyi vain harvoin. Ilman rahavirtoja rakentaminen ja läänitysten kehittäminen olivat aina olleet haaste, jonka parissa esi-isäni olivat aina joutuneet painimaan.

Ruuk liikahti jännittyneesti. "Tuulten neuvosto on valmis maksamaan kolmentuhannen kultarahan velkansa korkoineen sovittua aikaisemmin."

En edes vaivautunut saalaamaan järkytystäni. Kolmetuhatta kultarahaa oli ruhtinaallinen summa – en edes tiennyt, että suvullamme oli moisia varoja.

"Laina myönnettiin isänne viimeisinä hallintokuukauksina", Ruuk selitti ja liikahti hermostuneesti. Suldenhirestä kotoisin oleva, tummapiirteinen ja hillitysti käyttäytyvä tilanhoitaja hallitsi yleensä tunteensa, eikä paljastanut ajatuksiaan, mutta nyt hän oli selvästi innoissaan ruhtinaallisesta rahasummasta – mutta samalla hermostunut. "Tällaista valtavaa rahasummaa Tuulten neuvosto ei kuitenkaan maksa täysin ilman ehtoja. He nimittäin haluavat palveluksen Ilvanstarin huoneelta…"

Tuulten neuvoston nimi oli minulle etäisesti tuttu, sillä maineikas kilta piti ankaraa kuria velhoille Merienissä. Neuvosto varmisti, etteivät loitsijat käyttäneet väärin huomattavaa mahtiaan. Niin mahtavan killan kanssa olisi Lisellan ja Ruukin mielestä syytä tehdä yhteistyötä.

"Mitä mieltä sinä olet, Olav?"

Olav kohautti olkiaan. "Tuulten neuvosto on mahtava kilta – rikas kilta. He jos jotkut ovat valmiita maksamaan hyvin – kunhan heidän kanssaan vain on varovainen. Velhot ovat juonikkaita paskiaisia."

Nyökkäsin. "Hyvä on. Lähden tapaamaan tätä Cier Lamelia. Katsotaan, mitä velhot tarjoavat meille. Ehkä kohtalo tuo tiellemme suuren seikkailun, ja palaamme kotiin oikeina sankareina.

Olav huokaisi. "Koetetaaan nyt vain selvitä hengissä kotiin."

2 Velhon ehdotus

Vaikka Ilvanstarin maat olivatkin vain muutaman päivämatkan päässä Merienistä, en ollut vieraillut juuri koskaan mahtavassa satamakaupungissa. Valtava, virstojen alueelle levittäytyvä rakennusten ja ihmisten paljous sai minut hämilleen. Tämä oli jotain muuta kuin Ilvanstarin vaatimaton torni ja pieni kylä mäen juurella.

Merien oli rakennettu muinaisen Merienielin kaupungin perustuksille. Siellä täällä saattoi vielä nähdä muinaisia rakennuksia, ja huhut kertoivat kaupungin alla levittäytyvistä, suunnattomista katakombeista. Ikivanha Merieniel oli hautautunut kuitenkin jo historian hämäriin, ja Merien eli omaa vilkasta elämäänsä.

Meren suolainen haju sekoittui tuhansien ja taas tuhansien ihmisten asumusten hajuihin, jotka taas sekoittuivat kauppiaiden eksoottisten mausteiden tai ruokakojuilla myytyjen elintarvikkeiden tuoksuihin. Kadut olivat täynnä kaikkialta Thranilin kolkista tulleita ihmisiä, jotka puhuivat lukemattomia eri kieliä. Melu oli korvia huumaava – melkein kuin taistelussa. Mutta nämä olivat elämän kuhinaa, eivät kuolevien tai tappajien ääniä.

"Minä sitten vihaan kaupunkeja", Olav mutisi vierelläni harppoessaan. Sanoistaan huolimatta hän luovi taitavasti Merienin kapeat kadut täyttävässä ihmisten paljoudessa – mutta metsästäjien tulikin olla kotonaan yhtä lailla erämaissa kuin kaupunkien kujilla.

"Onhan tämä vähän erilaista kuin Ilvanstarin korvilla", myönsin hiljaa. "Minne meidän kannattaisi suunnata ensimmäisenä?"

Olav pysäytti ohitsemme kiiruhtavan pojan, jonka kasvot olivat likaiset ja paita repeytynyt useammastakin kohtaa.

"Missä Tuulten neuvosto pitää majaansa, poika?" Olav kysyi. Yhtäkkiä metsästäjän ääni ja sanojen paino oli aivan erilainen. Hän puhui edelleen yleiskieltä, mutta aivan erilaisella murteella kuin aikaisemmin, ja hänen puheensa oli nopeampaa ja katkonaisempaa. Tuskin sain sanoista selvää, ja pojan vastauksesta ymmärsin vielä vähemmän.

"Tallokaa pohjoisrinteille! Siel on äkkisuuri halli ja sen edessä suuri pallo kristallipylväiden varassa. Siel velhot pitää majaa!"

Tuskin Olav ehti poikaa kiittää kuparikolikon muodossa, kun poika katosi jo kaupungin vilinään.

Olav tuntui osaavan suunnistaa kaupungissa, sillä hän johdatti minua varman oloisesti suuren torin läpi. Torin vilinä oli vilkkaimmillaan, ja korvani täyttyivät tavaroitaan myyvien kauppiaiden tarjouksista; yksi tarjosi lumottuja onnenkaluja Kärmesmetsän haltioilta, toinen Lumihuipuilta asti tuotua käsityötä ja kolmas silkkiä Suldenhirestä. Tuntui, että tori edusti koko Thranilia pienoiskoossa: jokainen merkittävä paikka mainittiin kauppiaiden mainospuheissa.

Pohjoisrinteen kaupunginosa oli täynnä korkeita rakennuksia, jotka olivat laajenneet paikoitellen jopa katujen ylle niin, että välillä kuljimme vain lyhdyin valaistuilla kaduilla. Lopulta osuimme sisäpihalle, josta emme voineet erehtyä. Sen keskellä kohosi kolmen kristallipylvään varassa valtava marmoripallo, jonka pintaan oli kaiverrettu maan muotoja kuin kartasta. Esittikö pallo jonkinlaista maailmaa – omaa maailmaamme? Olimme saapuneet Tuulten emporiumille, velhojen kiltatalolle.

"Velhojen puheilla on ehkä parempi, että minä hoidan puhumisen, Olav", huomautin, kun kapusimme portaita kohti Neuvoston pariovia.

Metsästäjä nyökkäsi. "Se kuulostaa viisaalta. Velhothan halusivat Ilvanstarien hoitavan jonkin tehtävän puolestaan, joten metsästäjän sekoittaminen asiaan voisi muutenkin aiheuttaa närkästystä."

"Luit ajatukseni. Seuraa siis sivusta ja huomauta, jos jotain huomautettavaa on, mutta minä hoidan pääasiassa puhumisen."

Sisällä meidät otti vastaan komea, korkealle kohotetuissa käsissään miekkaa pitelevä marmori patsas sekä vanha, kumaraselkäinen mies. Vastaanttosalin reunamilla kohoavilla parvilla meitä seurasi useammankin Merienin ja Tuulten neuvoston purppuraan verhoutuneen miehen sekä naisen silmäpari.

"Tervetuloa, hyvät vieraat", vanhus tervehti meitä narisevalla äänellä. Hän oli ohittanut sen ajan, että hänen ikäänsä olisi voinut edes arvioida. Riitti kun sanoi, että hänen täytyi olla ikivanha. "Millä asialla lähestytte Tuulten neuvostoa?"

"Paroni Jadar Ilvanstar on tullut tapaamaan Cier Lamelia Neuvoston kutsumana." Katselin ympärilleni ruhtinaallisesti sisustetussa, vaikuttavassa vastaanottosalissa. Tämä oli todellakin jotain muuta kuin kuin kolkko kotilinna.

"Aivan, olemmekin odottaneet teitä jo hetken. Sallikaa minun saattaa teidät mestari Lamelin luokse."

Vanhuksen liikkeet olivat niin hitaat ja varovaiset, että epäilin jo, saapuisimmeko koskaan perille. Lopulta vanhus kuitenkin osoitti meidät vastaanottosalin ruhtinaallisuuden jälkeen lähes koruttomaan huoneeseen, jossa meitä odotti jo tummahipiäinen, kalju ja velhojen purppuraan verhoutunut mies.

"Tervehdys, paroni Ilvanstar, minä olen Cier Lamel, Tuulten neuvoston vaatimaton palvelija", velho tervehti minua, mutta hänen kylmä katseensa kääntyi nopeasti Olaviin. "Kuka on tämä muukalainen mukananne?"

"Hän on henkilökohtainen ystäväni ja matkatoverini, mestari Lamel", vastasin rauhoittelevasti. "Olen valmis menemään hänestä takuuseen, ja eihän paronin sovi matkustaa yksin…"

"Vai niin", Lamel tuhahti viileästi. "No, jos ystävänne ymmärtää hienovaraisuuden merkityksen, hän voinee jäädä."

"Luonnollisesti hän on yhtä hienovarainen kuin Ilvanstarin huonekin", vastasin ja siirryin asiaan. En tuntenut erityisen suurta tarvetta viettää tämän velhon seurassa yhtään sen kauempaa kuin olisi pakko. "Tilanhoitajani mukaan teillä olisi pyyntö, jonka täytettyään Ilvanstarin huone voisi saada aikoinaan antamamme lainan takaisin nopeammin."

Tuulten neuvoston tehtävä vaikutti varsin yksinkertaiselta. Arkaluontoinen tilanne – Neuvoston arkkimaagin valintaan liittyvät vaalit – estivät heitä paljastamasta epäsopua ja heikkoutta julkisesti kaupungissa, joten he tarvitsivat jonkun ulkopuolisen tahon hoitamaan tehtävän puolestaan. Itse tehtävä oli jäljittää luopiovelho, joka oli murhannut vaallien suosikkiehdokkaan sekä varastanut Neuvoston tärkeän artefaktin. Jos Ilvanstarin huone toimittaisi tämän luopion Neuvostolle elävänä tai kuolleena, maksettaisiin Ilvanstarin velka takaisin yhdessä jäljellä olevien viiden vuoden korkojen kanssa.

Lamelin tarina ei vaikuttanut suoraan sanottuna erityisen vakuuttavalta, ja epäilin saman tien, että asiaan liittyisi jotain muutakin. Olavia vilkaistessani näin, että metsästäjä epäili myös jotain. Palkkio oli kuitenkin liian houkutteleva sivuutettavaksi.

"Ilvanstarin huone lupaa yrittää parhaansa tämän luopion saattamiseksi oikeuden käsiin, varsinkin jos uskotte todella hänen syyllistyneen murhaan…"

"Me emme epäile. Me tiedämme", Cier keskeytti minut töykeästi. "Neuvosto haluaa menettämänsä artefaktin – kauniin rannekkeen takaisin. Luopiosta meille riittää tieto, että hän on kuollut. Tuskin te häntä elävänä meidän käsiimme enää saatte."

"Hyvä on sitten. Kuka tämä luopio on ja mistä hänet voi tunnistaa?"

"Rohalia Lattar on Lattarin paronisuvun jälkeläisiä. Hän on nuori mutta lahjakas velho, jonka voimia ei kannata aliarvioida. Hän on punatukkainen ja hänellä on usein hopeinen otsaripa. Hän on erittäin vaarallinen."

Lamel kuvaili vielä Rohalian varastaman rannekkeen ja mainitsi pari paikkaa, joista nuorta velhotarta voisi lähteä etsimään. Hän ei käyttänyt aikaa turhuuksiin, vaan kun asia oli selvä, huomasimme palvelijan saattavan meitä jo ulos. Takaisin ei tarvitsisi tulla ilman tietoa, että olimme onnistuneet.

"Mitä mieltä olet yhteistyökumppanistamme Tuulten neuvostossa?" kysyin Olavilta astuttuamme ulos kiltatalosta.

Metsästäjä sylkäisi katukiville. "En ole koskaan luottanut velhoihin. He sekaantuvat liian usein voimiin, jotka meidän kuolevaisten pitäisi jättää rauhaan. Luonnottomia taikatemppujen tekijöitä melkein kaikki."

Nyökkäsin. "Tämän velhon tapauksessa olen kyllä kanssasi samaa mieltä; häneen ei ole luottamista."

"Aiommeko kuitenkin tehdä, mitä hän pyytää?"

"Kyllä, mutta emme tottele häntä sokeasti. Otamme ensin mahdollisimman tarkasti selvää, kuka tämä Rohalia Lattar on, ja mistä näissä Tuulten neuvoston vaaleissa on kysymys. Minulle ei riitä arvon velhomestari Lamarin sana, että Rohalia on syyllinen."

"Kuulostaa viisaalta. Miten ehdotat, että etenemme?"

Mietin hetken katsellen samalla katujen ihmisvilinää. "Sinä tunnet tämän kaupungin todennäköisesti minua paremmin. Koettakaamme siis kerätä kumpikin omasta takaa tietoja. Missä tapaisimme?"

Olavin ei tarvinnut kauaa miettiä. "Itäkaupungilla on Tornitaverna-niminen kievari ja majatalo. Se on hyvä paikka. Tavataan illalla siellä?"

Se kuulosti hyvältä ja erkanimme omille teillemme. Olav koettaisi ottaa selville, mistä näissä Tuulten neuvoston vaaleissa olisi kysymys, kun taas minä koettaisin selvittää mahdollisimman paljon tästä Rohalia Lattarista.

3 Tornitaverna

Totta puhuakseni en saanut selville kovinkaan paljon hyödyllistä. Yliluonnollisista tapahtumista yleensä kiersi kyllä monenlaisia huhuja kaupungin kaduilla – lähialueella oli nähty outoja valoilmiöitä, ja joku oli nähnyt viimeistä parranhaiventa myöden vihreän kääpiön – mutta itse Rohaliasta sain vähän tietoa ja sekin oli ristiriitaista. Jotkut pitivät häntä kirottuna noitana, toiset taas suurena hyväntekijänä.

Sen verran kuitenkin sain selvyyttä velhottaren taustoihin, että hänen sukunsa, Lattarit, oli merkittävä maanomistaja Merienin eteläpuolella. Suvun päämies oli paroni Roderik, Rohalian veli, joka oli paitsi pidetty hallitsija myös naisten ihailema mies.

Ylimyshuoneen vakoilu oli aina vaikeaa, mutta mielessäni alkoi jo rakentua suunnitelma, kuinka Rohaliaa voitaisiin lähteä etsimään, kun taivalsin kohti kaupungin itäosaa ja Tornitavernaa.

Tornitaverna oli nimensä mukaisesti koruton, pyöreä kivitorni. Se oli kolmikerroksinen, mutta leveä rakennelma, jonka avoimista ovista kaikui riemukasta musiikkia ja asiakkaiden melua. Iltaa kohti hiljenevien katujen kulkijoista monet suuntasivat kohti tornia, ja ovien eteen olikin muotoutunut oikea jono.

Hämmästellen asetuin jonon jatkoksi, ja kesti tovin, ennen kuin pääsin kahden ovea vartioivan, lihaksikkaan miekkosen eteen. Toinen oli kaljupäinen ja kovasilmäinen, toisella taas melko varmasti örkinverta suonissaan.

Useampi asiakas edessäni oli joutunut kääntymään kannoillaan, enkä yllättynytkään, kun puoliörkki pysäytti minut kinkun kokoisella nyrkillään ja tokaisi:

"Taverna on täynnä. Sinne ei enää mahdu."

"Toverini on jo sisällä. Hän on varmasti varannut minullekin tilaa."

Koetin kurotella kahden ovivahdin välistä sisälle, josko näkisin Olavia, mutta puoliörkkivahti oli sitkeä ja tönäisi minua taaksepäin.

"Etkö ymmärrä puhetta, kirppu. Taverna. On. Täynnä. Sinne ei enää mahdu. Alapas kalppia."

Olin jo vetämäisilläni paronin tittelini tuoman arvovallan peliin surullisenkuuluisten sanojen "Etkö tiedä, kuka minä olen?" myötä, kun takaani kuului tuttu ääni.

"Tornissa on tavannut olla tämän merkin kantajille aina tilaa. Onko näin edelleen?"

Olav seisoi takanani ja piti kädessään pientä puupatsasta, joka esitti miekkaa edessään lepuuttavaa miestä. Patsas oli vanha ja kolhuinen, mutta puoliörkin silmät laajenivat esineen nähdessään.

"Anteeksi, metsästäjä, erehdyin", hän murahti ja katsoi taakseen. "Kyllä sinne varmaan pari vielä mahtuu."

Olav murahti tyytyväisesti ja taputti puoliörkkiä olalle vetäessään minut mukanaan Tornin vilskeeseen.

Tornin katto oli korkealla, ja toinen kerros näytti muodostavan parven, jolta kykeni seuraamaan, mitä salissa tapahtui. Monet nojailivat parven kaiteeseen ja seurasivat silmät ja korvat tarkkana koroketta salin keskellä. Ympäröiviin seiniin oli upotettu suuria tynnyreitä, joista tarjoilijat kävivät laskemassa juomaa asiakkaille. Tornin vilske oli kuin pienoisotos kaupungin kaduilta. Suuren pyöreän salin asiakaskunta tuntui edustavan lähes jokaista Thranilin kolkkaa. Pöydät olivat täynnä keskenään pelaavia ja tarinoita vaihtavia asiakkaita, joiden remakka nauru tai kiroukset, kun peli ei sujunut, täyttivät salin.

Melun yläpuolelle kuitenkin nousi kaunis musiikki, joka kuului keskikorokkeelta. Kurotin kaulaani, ja henkeni salpautui, kun näin mustatukkaisen siron bardin laulamassa.

"Kuka hän on?" kysyin ohi kulkevalta tarjoilijalta ja osoitin korokkeen suuntaan.

"Etkö sinä Laetitia Tuhatkieltä tunnista!" tarjoilija naurahti ja pudisti päätään niin, että vaaleat kiharat heiluivat. Hän nauroi. "Mutta hänhän tuli vasta tuli tänne kaupunkiin kilpailemaan hopeapillistä! Bardit arvioivat, onko hän palkinnon arvoinen; tuollaisella laululla voitto tulee varmasti."

Tuhatkieli lauloi juuri balladia, joka kertoi druidista, joka otti suden vaimokseen. Tämä epätavallinen rakkaus koki monia vastoinkäymisiä, mutta poiki lopulta jälkeläisiä, jotka vaelsivat edelleen lännen erämaita suojelemassa. Laulu oli epätavallinen, mutta bardi lauloi sen niin kauniisti, että tunsin oman sydämeni jättävän lyönnin välistä.

Olavkin nyökkäsi hyväksyvästi kauniille laululle. "Etsitään vapaa pöytä, jos täällä sellaisia nyt enää on. Tilataan olutta ja syötävää."

Vaihdoimme nopeasti tietomme. Ikävä kyllä Olav ei ollut saanut selville Tuulten neuvoston vaaleista paljon sen enempää kuin minä Rohaliasta. Neuvoston arkkimaagin virka oli kuitenkin tärkeä, sillä kyseinen henkilö oli itsensä Merienin kuninkaan tärkeä neuvonantaja.

"Miten ehdotat, että jatkamme tästä?" Olav kysyi, kun minä olin kertonut itse keräämäni tiedot. "Täältä kaupungista Rohaliaa tuskin löytyy. Hän piileskelee varmasti sukunsa mailla."

"Minä luulen, että saan järjestettyä tapaamisen tämän paroni Roderikin kanssa", mietiskelin ja nappasin viinilasin tarjottimelta, jota ohikulkeva tarjoilijatar kantoi.

"Viekääpä bardi Tuhatkielelle mitä juotavaa hän haluaakaan", sanoin tarjoiljalle ja heitin muutaman kolikon hänen tarjottimelleen. "Noin kaunis laulu on syytä palkita."

"Mitä teemme, jos pääsemme Lattarien puheille?" Olav palautti minut takaisin tärkeämpään pulmaamme. "Paroni tuskin luovuttaa meille sisartaan, jos näin vaadimme."

"Esitetään, että olemme tulleet pyytämään ylimyshuoneen velhottaren apua vastapalvelusta vastaan. Ehkä saamme selville Rohalian olinpaikan tai muita johtolankoja. Ellei meille selviä mitään tällä tavalla, katsotaan, mitä teemme seuraavaksi."

Sen parempaa suunnitelmaa pitkän matkan sekä päivän tapahtumien jäljiltä väsynyt mieleni ei jaksanut keksiä. Olaville se tuntui kuitenkin sopivan, ja keskityimme nauttimaan hyvästä ilta-ateriastamme sekä Tornin erinomaisesta viinistä.

"Anteeksi, mutta halusin tulla kiittämään teitä tarjoamastanne viinistä, hyvä herra."

Laetitia Tuhatkieli ilmestyi pöytämme viereen ja hymyili minulle valloittavasti. Olav iski minulle tietävästi silmää ja nousi omalta penkiltään. "Tässä on neidille tilaa. Minä menen vähän suoristamaan jalkojani."

"En voinut olla kiittämättä teitä jotenkin kauniista laulustanne", sanoin bardille Olavin lähdettyä. "Balladinne oli kerrassaan upea – sanokaahan, onko siinä jonkinlainen tositarina takana."

"Voi kyllä vain!" Tuhatkieli vakuutti, ja hymyili, kun hänen menneisyytensä katsoi jonnekin kauas menneisyyteen. "Tapasin itse asiassa lauluni druidin, kun olin pieni lapsi."

Tuhatkieli kertoi minulle lapsuudenkodistaan, pienestä kaupungista Portobanista, joka oli ollut hirviöiden kynsissä vanhojen varakivalloitusten aikaan. Nuo hiisiä muistuttavat, mutta vielä eläimellisemmät ja raa'at hirviöt olivat hyökänneet pohjoisen jäisiltä aavoilta länteen useita kertoja viimeisten vuosikymmenien aikana, parikymmentä vuotta sitten tapahtunut suuri vaellus oli ollut hyökkäyksistä pahimpia. Rashnak-druidi ja hänen oppilaansa, mannunvartija Terian Kane olivat kuitenkin suojelleet Portobania ja johtaneet kaupungin puolustajat voittoon varakeista.

"Rashnak oli silloin jo vanha druidi, mutta edelleen mahtava", Tuhatkieli päätti tarinansa huokaisten. "Terian Kane, "Yhdeksänsorminen Terian", kuten hänet meillä päin tunnettiin, oli niin ikään taitava mannunvartija, joka käsittääkseni vaeltaa edelleen Sarvimetsän saloilla."

"Moisia sankareita ei voi kuin ihailla – onneksi heidän tarinansa ovat jääneet elämään."

"Entä te? Onko teillä tarinoia omista uroteoistanne, nuori herra?"

"Ikävä kyllä minun urotekoni ovat vielä tulevaisuudessa. Toivon kuitenkin, että pystyisin tekemään elämässäni samalla tavoin hyvää kuin tämä Rashnak ja Terian ovat tehneet."

Valitsin sanani väärin, ja Laetitian mielenkiinto minuun näytti sammuvan. Kiroten jouduin seuraamaan, kun hän kiitti minua etäisesti tarjoamastani viinistä ja palasi lavalle täyttämään toisen asiakkaan toiveen.

Olav näytti löytäneen matalalla roikkuvan hedelmän, ja istui ieman syrjässä uhkea tarjoilijatar sylissään. Metsästäjän onnea manaillen kapusin Tornin ylimpään kerrokseen jaettuihin huoneisiin ja kävin levolle.

4 Lattarien vieraina

Lattarien maat levittäytyivät Merienin eteläpuolella. Kunhan saimme myöntävän vastauksen pyyntööni tavata huoneen pää, ratsastimme komealle kivikartanolle, joka kohosi viljavien, korkeiden rinteille levittäytyvien maalaiskylien keskellä. Oli selvää, että Lattarien huone menestyi hyvin, ja tuosta menestyksestä oli siirtynyt jotain talonpojillekin.

Lattarien kyntensä kohottanutta aarnikotkaa rinnassaan kantavat asemiehet ottivat meidät vastaan kartanolle ratsastaessamme, ja meidät saatettiin ripeästi kartanon isännän eteen. Meitä ei ollut kuitenkaan vastassa paroni Roderik vaan huomattavasti nuorempi poikanen.

Nuori Thonil Lattar otti meidät vastaan vanha, kaljuuntuva neuvonantaja vanavedessään. Tiedusteluihimme tavata paroni tai velhotar saimme vain vastaukseksi, ettei kumpikaan ollut kartanolla. Roderik oli hoitamassa huoneen asioita, ja Rohalia oli suorittamassa Tuulten neuvoston antamaa tehtävää.

Jälkimmäinen oli ainakin selvä vale. Jotain hämärää nyt oli tekeillä, mutta mysteerin selvittäminen näytti muuttuvan alati vaikeammaksi. Thonilin tarjotessa meille yösijaa tarjoutui kuitenkin mahdollisuus perehtyä Lattarien huoneeseen enemmän.

Myöhemmin sainkin mahdollisuuden kysellä Thonililta hieman enemmän. Nuori poika näytti kantavan raskaan vastuunsa hyvin – paremmin varmasti kuin minä olisin hänen iässään pystynyt – mutta tuntui ihmettelevän, miksi Rohalia halusi olla velhojen kanssa missään tekemisissä. Hän paljasti myös vahingossa, että ennen Roderikin lähtöä Tuulten neuvoston edustajat olivat vierailleet tiuhaan kartanolla.

Olivatko Roderikin matka ja Rohalian piilottelu jotenkin yhteydessä toisiinsa? Miten Tuulten neuvosto liittyi tähän kaikkeen. Mysteeri muuttui alati monimutkaisemmaksi.

Olav kuitenkin tuntui löytävän keinon, jolla voisimme ehkä kutoa jonkinlaisen verkon saamistamme johtolangoista. Kartanolla työskentelevä vanha emäntä Hoen oli nimittäin avun tarpeessa. Hänen lapsenlapsensa olivat kadonneet läheiseen metsään, ja kun paroni Roderik oli poissa, ei hän ollut halunnut vaivata nuorta Thonilia huolillaan. Hoen tuntui tietävän jotain Rohalian olinpaikasta, ja jos vain löytäisimme hänen lapsensa, olisi vanha emäntä valmis auttamaan meitä.

Mutta ensin olisi löydettävä Hoenin lapsenlapset.

Sekä pelaajan että pelinjohtajan näkökulmasta D&D:n uusin editio pysyttelee melkoisena napakymppinä. Peli sujuu joutuisasti pysyen samalla myös uskottavana. Toisaalta velhoja ei ole meidän peleissä hirveästi vielä nähty. Soturit ainakin toimivat. Taistelut sujuvat joutuisasti, mutta selkeä vaaran tuntu on ollut peleissä mukana. Esimerkiksi Varthin vangissa joutuisan taistelun lopuksi Olavilla oli 1 iskupiste jäljellä...

Erityisen mainiota Jadaria pelatessa oli roolipelaamisen runsaus. Pelinjohtaja paljasti maailmasta paljon tietoutta, johon pelaajana pyrin reagoimaan. Toiaalta myös filosofista pohdintaa metsästäjien toimen motiiveista mahtui mukaan, vaikka se ikävä kyllä leikkautui tästä kirjoituksesta pois.

Hauska oli myös huomata, että vaikka Jadar oli vähän sellainen "kun en nyt muutakaan keksi..." -hahmo, ainakin ensimmäisen pelikerran perusteella hänestä tulee mielenkiintoinen hahmo.