Praedor-sessio 1: Oikkuja Oftissa

Pitkästä aikaa kunnon ropepäivitys Montussa! :D Juho veti meille eilen seikkailun Praedoria, ja ilmeisesti on vetämässä lisääkin, joten minäkin pääsen hieman pelaamaan. Tässä onkin vahvasti hahmoni Pelnorin (edellinen blogimerkintä) näkökulmasta kirjoitettu tarina seikkailun tapahtumista.

Myöhäinen kevät, vuonna 513 Valiarin aikaa.

Maanpakoni Travanista oli ajanut minut Oftin valtakuntaan, jossa olin viimeiset viikot kituuttanut vähillä säästöilläni ja Grendl-nimiselle kauppiaalle pienimuotoisia suojelus- ja saattotehtäviä suorittamalla. Kuitenkin varani hupenivat nopeammin, kuin niitä ehdin hankkia, sillä vaikka Grendlin liiketoimien yhteydessä liikkui suuria summia, niin minun kukkarooni valuva palkka oli kuin puro Grendlin kultavirran vierellä.

Lisäksi kauppiaan liiketoimissa tuntui olevan jotain hämäräperäistä, ja mieluummin olisin ollut sekaantumatta mihinkään lakeja rikkovaan - tosin kohtalo on heittänyt eteeni viime aikoina niin paljon lain ja laittomuuden harmailla vesillä liikkuvia tapahtumia, että pelkään Oftin moraalittomuuden ja häpeämättömän saastan tahraavan sydäntäni ikuisesti.

***

Tarinani alkaa, kun istuin lämpimänä Toukokuun päivänä emäntä Adanan kuppila paviljongissa muhennosta syöden ja epäonnista tilannettani miettien. Adanan kuppila oli vaatimaton paikka Oftin suuren satamatorin reunamilla, joten ihmiset kulkivat jatkuvasti omilla asioillaan edestäni, ja mietteliäänä vilkuilinkin kulkevia muukalaisia; ihmisvirtaan mahtui niin metsäläisiä etelästä, kuin Franfar-virtaa pitkin kulkevia jokilaivureitakin. Pohjoisesta tulleiden rikkaiden ja hienosti pukeutuneiden kauppiaiden vierellä saattoi hyvin tavata likaiseen nahkanuttuun verhoutuneen palkkasoturin tai kenties jopa sivistyksen pariin uskaltautuneen jokirosvon.

Ihmisten keskeltä silmiini osui kietenkin pitkä, paimentolaiselta vaikuttava mies, joka väitteli jostain kovaan ääneen kuja-kauppiaalta vaikuttavan miehen kanssa. Aistin kuitenkin jotain hämärää olevan tekeillä, sillä muukalaisen selän takana lähestyi toinen mies ilkeännäköistä nuijaa puristaen; epäilemättä tässä oli kaksi röyhkeää kaupunkilaisrosvoa ryöstämässä vasta kaupunkiin tullutta, ja vielä Oftin kavaluuksista tietämätöntä muukalaista. Itse olin oppinut jo pitämään varani ja päätin, että olisi vain oikein puuttua tapahtumien kulkuun. Nousinkin pöydästä ja lähdin sukkuloimaan torin vilinän läpi kohti paimentolaista selän takaa lähestyvää miestä.

Juuri kun mies, luihun näköinen ja luiseva miekkonen, oli kohottottamassa nuijansa, tartuin hänen käteensä ja käskin tätä rauhoittumaan ja laskemaan aseensa; tilanne tuskin väkivaltaa kaipasi. Miekkonen kuitenkin vastasi vetämällä tikarin esille ja yritti survaista sen sisuksiini. Olin kuitenkin osannut odottaa moista, ja vuosien kokemuksella nujakoista heitin miehen maahan, ja ehdin nopeasti vilkaista, mitä paimentolainen teki. Tämän kanssa väitellyt kaupustelija oli myös vetänyt nuijan esiin, mutta huomasi valppaan paimentolaisen olevan kovempi vastus, kuin mitä ryöväri oli odottanut.

Kauaa ryöväri kaksikko ei ehtinyt siinä kanssamme rimpuilla, sillä väkijoukon keskeltä rynnistänyt kolmas, ilkeää arpea kantava muukalainen iski paimentolaismiehen vastustajan pään halki, menetti maahan kaatamani ryöväri nopeasti mielenkiintonsa taisteluun ja antautui. Ärtyneenä tajusin, että lyhyt ottelumme oli herättänyt torinkulkijoiden mielenkiinnon, ja jopa raha vaihtoi omistajaa kaupunkilaisten veikkaillessa voittajan puolesta. Kun sitten yritin huutaa kaupunginvartijoita paikalle, kaikuivat sanani kuuroille korville, eikä putkastakaan tuntunut hurjia tapahtumia todistaneessa satamassa olevan tietoakaan. Niinpä totesin, että selkäsauna sai tällä kertaa riittää kiinnijääneelle konnalle opetukseksi, ja päästin hänet menemään.

***

Tällainen outo yhteensattuma toi minut yhteen Tunach-nimisen paimentolaisen ja idän valtakunnista tulleen Radanekin kanssa. Paimentolainen kiitti minua ja itäläistä avustamme, mutta vaikutti varautuneelta ja epäluuloiselta, sekä hänen että minun mielenkiinto heräsi kuitenkin Radanekin kysellessä, josko tarvitsimme mahdollisesti rahaa ja työtä. Olimmehan jo osoittautuneet päteviksi
itseämme puolustamaan, ja Oftissa jo tovin viettänyt Radanek tarvitsi muutamaa miekkamiestä johonkin tehtävään.

Raha olisi ollut tarpeen, mutta epäluuloni kieltämättä heräsivät tehtävään liittyvien yksityiskohtien vähyyden vuoksi; Radanek osasi vain kertoa, että tuleva tehtävä oli varsin arkaluonteinen, ja että hän itsekin saisi tietää tarkempia yksityiskohtia vasta illan tullen, kun tapaisi erään Sofan-nimisen miekkosen. Päätimme kuitenkin Tunachin kanssa, että eihän tapaamisesta mitään haittaa olisi, joten myönnyimme tulemaan Radanekin mukaan illan tullen.

Meillä oli kuitenkin vielä koko päivä aikaa, joten minä ja Tunach siirryimme takaisin Adanan kuppilaan Radanekin häipyessä omille teilleen; hän kuulemma tapaisi meidät kohta Adanan paviljongissa. Siinä tätä itäläistä odotellessamme minä ja Tunach tutustuimme sen verran, että sain kuulla uuden toverini olevan Varna-kansaan kuuluva paimentolainen kaukaa Suden autiomaan itälaidalta. Ilmeisesti varnoilla on pelottava maine, sillä Tunachin mainitessa alkuperänsä naapuripöydän asiakas oli laskea alleen, ja poistui kuppilasta kiireen vilkkaa. Toki olin kuullut paimentolaisten olevan hurjia, mutta että näin hurjia...

Pian Radanek saapuikin asioiltaan, ja vaikutti yllättävän pirteältä ja iloiselta veikkoselta; aikaisemmin huomaamani käsien tärinäkin oli tiessään. Miehelle ei näyttänyt kuitenkaan ruoka maistuvan, joten ehdotin, että tapaisimme samalla paikalla vähän myöhemmin. Halusin nimittäin hieman nuuskia, josko saisin jotain selville tästä salaperäisestä Sofanista. Tunach ja Radanek suuntasivatkin talleille, joissa kaksikon hevoset ilmeisesti odottivat, ja minä suuntasin puhuttamaan kauppias Grendliä, ainoaa tiedonlähdettäni kaupungissa.

***

Ikävä kyllä Grendl ei osannut juurikaan minua auttaa. Ilmeisesti Sofan oli varsin tavallinen nimi Oftissa, eikä kauppiaalle tullut muuta mieleen kuin jo vähän vanhempi uutinen, jonka mukaan oftilainen herttua Georg oli siepannut vallan valtakunnan kuningas Gotfriedilta, ja että nyt jo teloitetulla kuninkaalla oli ollut Sofan-niminen kaartinkapteeni, joka ilmeisesti oli kadoksissa.

Oli hyvin epätodennäköistä, että tämä liittyi mitenkään puuhiin, joihin olin sekaantunut, mutta Grendlin mukaan ylimysten yläkaupungissa kovaa kuria pitävät vallansieppaajat olisivat epäilemättä kiinnostuneita tästäkin tiedonmurusesta, jos vain saisin selville Sofanin olinpaikan. En kuitenkaan halunnut sekaantua kaupungin valtasotaan tai kapinallisten suunnitelmiin, joten sanoin vain pitäväni silmäni auki. Grendl kyllä oli sen verran neuvokas, että saisi tarvittaessa tietonsa muutakin reittiä kuin minun kauttani.

***

Tyydyinkin kiittämään Grendliä ja suuntasin takaisin etsimään Rama Pitkäpeistä, josko tämä tietäisi jotain tästä Sofanista. Raman sijaan tapasin kuitenkin Tunachin ja Radanekin, ja yhdessä päätimme, että Sofan määräämään tapaamispaikkaan olisi hyvä suunnata jo hieman aikaisemmin. Tapaamispaikaksi ilmoitetun varaston lähettyvillä norkoili kuitenkin vain pari juoppoa ja toista varastoa vahtiva vartiomies, joten ilmeisesti mistään vilpistä ei ollut kyse, vaan tällä Sofanilla olisi oikeasti tarjota töitä.

Sofan itse paljastui kookkaaksi ja rotevaksi mieheksi, jonka hiukset oli sidottu poninhännälle ja joka kantoi turvanaan raskasta suurmiekkaa. Mies oli siis selvästi soturi, vaikkei haarniskaan ollut pukeutunutkaan.

Sofan tarjoama tehtävä osoittautui seuraavanlaiseksi: Oftiin oli matkalla orjakaravaani, jonka orjakauppiaat olivat ryöstäneet kauppatavaransa jostain Artantelle elämänsä omistaneiden naisten asuttamasta pyhäköstä. Näiden naisten parissa oli yksi erityinen henkilö, jonka tunnistaisi tämän otsaan tatuoidusta Artanten symbolista, ja tämä henkilö olisi tuotava mahdollisimman huomaamattomasti Sofanini luokse. Mielellään orjakauppiaita tai karavaanin johtajia ei saisi haavoittaa.

Nämä ohjeet tuntuivat minusta hieman oudoilta, mutta koska tehtävä vaikutti varsin yksinkertaiselta, eikä siihen liittynyt mitään erityisen epäilyttävää, niin suostuimme ottamaan tehtävän hoitaaksemme. Tästä Sofa oli mielissään, ja vihjaili palkkion olevan vaivojemme arvoinen. Lisäksi saisimme yöpyä ilmaiseksi Sofanin tutuille kuuluvassa tavernassa, "Kaljussa kukossa", jossa voisimme hio suunnitelmamme. Asialla oli sen verran kiire, että karavaani oli tulossa lähiaikoina kaupunkiin, ja meidän olisi toimittava sitä ennen.

***

Kalju kukko paljastui sen luokan räkäläksi, ettei meitä haluttanut siellä yöpyä; millaiset yösijat paikalla oli tarjoa, jos yksi kolmesta maksavasta asiakkaasta joutuu tasapainottelemaan tuolilla, josta puuttuu yksi jalka? Sen verran tavernassa istuimme, että pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, miten Sofanin antaman tehtävän kanssa tulisi menetellä.

Päättelimme, että koska kyseessä oli sentään Artantelle omistautuneita, pyhiä naisia, olisi kirkko epäilemättä kiinnostunut vapauttamaan naiset. Siispä Oftin temppeleistä kannattaisi käydä apua kyselemässä. Kuitenkin myös olisi hyvä selvittää, että missä orjakaravani oli tulossa, joten jonkun täytyisi käydä etelässä tiedustelemassa - ja tähän löytyikin nopeasti vapaaehtoinenkin, Radanek nimittäin.

Olin iloisesti yllättynyt, kuinka reippaasti idän soturi tarttui toimeen, ja ilmoitti kirkkain silmin lähtevänsä vielä samana iltana matkaan etelää kohti. Sovimme tapaavamme aamun tullen Adanan kuppilassa satamatorilla, ja suuntaavamme sieltä kohti Oftin temppeleitä. Myöhemmin selvisi, että Radanekin reippaus ja aktiivisuus johtui aivan muista syistä, kuin miehen kunniantunnosta ja rohkeudesta, mutta nyt menen asioiden edelle...

***

Radanekin lähtiessä hakemaan ratsuaan suunnatakseen sen jälkeen etelään minä ja Tunach yöpyä Rautainen kuppi -nimisessä majatalossa Oftin käsityöläisten kaupunginosassa, sillä sen hinnat sopivat meidän molempien vaatimattomille kukkaroille. Itse olin majataloa käyttänyt jo aikaisemmin, ja majatalonpitäjä tunsi minut entuudestaan. Meille löytyikin hyvä huone ja aamun tullen saimme syödä kadun vastakkaisella puolella kuppilassa ilmaiseksi puisilla laatoilla, joita majatalonpitäjä antoi.

Kuppi oli kauppiaiden ja varakkaampien käsityöläisten suosima paikka, jossa ei meidän lisäksemme ollut kuin yksi soturin näköinen asiakas. Tämäkin asiakas lensi hyvin nopeasti pihalle soturin alettua haastaa ulkomaalaisen Tunachin kanssa riitaa, jolloin majatalon suuri ovivahti iski humalaisen asiakkaan tainnoksiin ja viskasi ulos juottolasta. Ihailtavaa järjestyksenpitoa, sillä missä tahansa muualla Oftin vaatimattomimmissa kapakoissa tilanne olisi äitynyt vain kahakoinniksi.

***

Aamun tullen peseydyimme ja suuntasimma Adanan kuppilaan Radanekia odottamaan. Kun miestä ei kuitenkaan kuulunut, pyysimme kuppilan emäntää pitämään silmällä, jos Radanek myöhemmin paikalle saapuisi, ja pyytämään tätä odottamaan kuppilan luona. Maksoimme emännälle hieman hopeaa vaivanpalkaksi ja siltä varalta, jos Radanek haluaisi syödä aamiaista, ja suuntasimme itse vatsat täynnä ja mieli virkeänä Oftin parempiin kaupunginosiin, jossa myös Artanten temppelit sijaitsivat.

Temppelissä toisen jälkeen vierailtuamme tajusimme, kuinka väärässä olimme olleet arvellessamme, että kaupungin papistoa kiinnostaisi Artantelle omistautuneiden naisten kohtalo. Temppelissä toisensa jälkeen osoitettiin välinpitämättömyyttä ja jopa halveksuntaa meitä kohtaan, vaikka olimme ottaneet kantaaksemme jalon tehtävän naisten vapauttamisesta orjakauppiaiden kynsistä. Olin järkyttynyt, kuinka vähän pappeja tuntui kiinnostavan kaupungin lakien noudattaminen ja ihmisten suojeleminen; yhtäkkiä itse kokemani kohtalo Travanissa ei tuntunutkaan niin eriskumalliselta tai epätavalliselta.

Lopulta jouduimme myöntämään tappiomme, ja että Oftin temppeleiltä ei apua tehtäväämme heruisi. Kiroten kaikkia pappeja pelkureiksi ja kurjiksi rotiksi suuntasimme takaisin satamatorille toivoen, että Radanek olisi jo palannut.

***

Helpotukseksemme Radanek oli kuin olikin saapunut emäntä Adanan kuppilaan. Hän vaikutti kuitenkin varsin poissaolevalta, ja hänen selityksensä viivästymisestään olivat jokseenkin vältteleviä ja epämääräisiä. Selvää kuitenkin oli, että mitä hän olikaan tehnyt viime yön aikana, niin orjakauppiaita hän ei ollut etelään johtavan tien varrella tavannut. Orjakauppiaat siis olisivat vielä riittävän kaukana, että yhyttäisimme heidät kaukana Oftin muureista ja mahdollisista todistajista, jos Sofanin kuvaileman naisen vapauttaminen vaatisi väkivaltaa.

Kunhan yön koitoksista huolimatta yllättävän pirteä Radanek oli saanut aamiaisensa syötyä, suuntasimme toverieni hevosia säilyttävälle tallille, josta myös minä ostin itselleni ratsun. En ollut kenties yhtä taitava ratsumies, kuin paimentolaistaustainen Tunach oli, mutta Travanissa lääninherraani palvellessa olin ratsastanut paljon, eikä satulassa istuminen ollut minulle vierasta – kuten ei näyttänyt olevan Radanekillekaan.

Kulkumme etelään sujuikin nopeasti ja vaivatta. Vaikka emme ostaneet matkamuonaa tai erityisiä varusteita, niin sää suosi meitä pysyen lämpimänä ja Tunach osoitti erätaitonsa metsästämällä meille ateriaksi kauriin. Radanek löysi meille myös puolukoita, mutta marjoja enemmän meitä kiinnosti kärpässieni, jonka itäläinen piti itsellään. Kun idästä tullut toverimme oli niin sekaisin, ettei hänestä ollut yön vartiovuoroja jakamaan, päätimme Tunachin kanssa, että Radanekin olisi muutettava tapojaan, jos yhteistyömme jatkuisi. En voinut olla muistelematta omaa isääni, joka oli elänyt ja kuollut viinan mukaan, ja jonka juopuneista raivonpurkauksista olin kärsinyt yhdessä äitini kanssa. Mies sai tehdä elämällään mitä halusi, mutta pahimmassa tapauksessa Radanek vaarantaisi myös minun ja Tunachin hengen, sillä en uskonut sienihurmoksissaan mutisevan miehen pystyvän erityisen urhoollisiin suorituksiin, jos miekat vedettäisiin esille. Onneksi arvioni osoittautui vääräksi.

***

Yömme etelään kulkevan maantien varressa sujui onneksi ongelmitta, ja pääsimme jatkamaan matkaamme varhain aamulla. Oftiin suuntaava tie oli yllättävän hiljainen vuodenaikaan nähden; vaikka suurin osa pohjoiseen suuntaavasta liikenteestä kulkikin Franfar-virtaa pitkin, olin odottanut että myös etelän Suurista metsistä kulkeva tie olisi houkutellut enemmän matkalaisia. Nyt meitä vastaan tuli vain yksinäinen vankkurien ajaja ja etsimämme orjakauppiaat.

Orjakaravaaniin kuului kymmenkunta ketjuin toisiinsa sidottua vankia, joista suurin osa oli naisia, ja vain kaksi oli miehiä; Sofan tiedot Artanten pyhien naisten sieppaamisesta vaikutti ainakin tässä valossa paikkansa pitävältä. Vankeja vartioi kymmenkunta sotilasta, joita johti hontelo, rengaspanssariin pukeutunut miekkonen. Huomasimme, että vartijat vaikuttivat kokeneilta taistelijoilta, ehkä jopa sotilailta, sillä heidän toimiaan leimasi koulutetun soturin täsmällisyys.

Päätimme lähestyä karavaania mahdollisina orjakauppiaina pohjoisesta, jotka olivat tulleet ensimmäistä kertaa etelään. Juonemme onnistui, mutta itse tiedot orjakauppiaista ja heidän vangeistaan jäivät varsin vähäisiksi. Oikeastaan saimme selville vain, että Sofan kuvailema, pitkä ja vangin kahleistaan huolimatta ylpeännäköinen, Artanten timanttikuviolla merkitty nainen oli kuin olikin vankien joukossa.

Kunhan olimme ohittaneet orjakaravaanin ja punninneet vähäisiä tietojamme, päätimme yhdessä Radanekin ja Tulnachin kanssa, että pelkästään Sofanin kuvaileman naisen pelastaminen ei riittäisi, vaan myös muut naiset ja kaksi miestä olisi vapautettava; heistä yksikään tuskin oli tehnyt mitään niin suurta rikosta, että olisi ansainnut joutua toisen omaisuudeksi. Kitkeränä huomasin, että Radanekiä ei juurikaan orjien kohtalo kiinnostanut, mutta ainakaan hän ei vastustanut suunnitelmaani – päinvastoin, tuleva toiminta tuntui vain kiehtovan häntä.

***

Illan hiljalleen hämärtyessä seurasimme orjakaravaania heidän leiripaikalleen, joka perustettiin tiestä hieman syvemmälle ympäröivään metsään pienen lammen rannalle. Nopea suunnitelmamme oli yksinkertainen, mutta toisaalta tietomme orjakauppiaista eivät mahdollistaneetkaan mitään erityisen ovelaa suunnitelmaa. Niinpä tyydyimmekin vain toimimaan seuraavasti: Tunach ketteränä ja hiljaa liikkumaan tottuneena hiipisi leiriin muutaman vahdissa olevan vartijan ohi, ja yrittäisi vapauttaa orjat sillä välin kun minä ja Radanek pitäisimme vartijoiden huomion toisaalla.

Päätimme kuitenkin varautua pahimpaan, ja pukeuduimme täyteen taisteluvarustukseen: minulla oli miekkani ja kilpeni, Tunachilla keihäänsä ja Radanekilla miekka ja kilpi kuten minulla. Kaikkia meitä suojasi keitetystä nahasta kovetettu nahkakyrassi, joka kokemuksieni mukaan riitti pelastamaan miehen hengen, kun iskujenvaihdosta oli kyse. Näin varustautuneena lähdimme lähestymään orjakauppiaiden leiriä kahdesta suunnasta.

Aluksi suunnitelmamme tuntui toimivan lupaavasti, sillä minun onnistui suostutella kaksi kolmesta leiriä vahtivasta vartijasta juttusillemme. Olimme juuri täyttämässä piippuja Radanekin oudoilla sienillä, kun leiristä kuitenkin huudettiin hälytystä, eikä siinä enää sanat tai vakuuttelut auttaneet, vaan sen jälkeen teräs sai hoitaa puhumisen.

Aluksi taistelu näytti sujuvan hyvin, sillä suurin osa vartijoista heräili unesta, joten emme joutuneet taistelemaan kaikkia karavaanin sotureita vastaan kerralla. Minä ja Radanek löimme nopeassa tahdissa vastustajamme – minä mursin omani käden, ja toverini leikkasi auki vastustajansa vatsan. Sen jälkeen hyppäsin ratsuni selästä, ja rynnätessäni leirin valopiiriin näin myös Tunachin pitävän pintansa omien vastustajiensa kanssa, mutta nyt heräilevät karavaaninvartijat olivat jo saaneet aseet käsiinsä, ja edessämme olisi kova taistelu.

***

Kun iskimme vartijoita vastaan, oli selvää, että vartijat olivat todellakin koulutettuja sotilaita: he taistelivat yhteistyössä toisiaan tukien, ja ahdistivat meitä aina lukumääräänsä hyödyntäen. Vaikka karavaaninjohtaja ei osallistunut taisteluun, jouduimme silti taistelemaan kovaa ylivoimaa vastaan. Ilman kilpeäni ja taitojani en välttämättä olisi tässä kertomassa taistelun kulusta, sillä jouduin pitämään puoliani kolmea vastustajaa vastaan yhtä aikaa.

Aluksi minä ja kolme toveriamme onnistuimme kuitenkin pitämään pintamme, ja Tunachin oli onnistunut jollain ilveellä vapauttaa jopa vangitkin, jotka syöksyivät metsän pimentoon. Kauaa tämä ei kuitenkaan meitä piristänyt, sillä Tunach sai kirveeniskun päähänsä, ja kaatui verta vuotaen maahan, hetken uskoin hänen jo heittäneen henkensä, mutta myöhemmin kuitenkin paljastui, ettei haava ollut tappava, vaikka paimentolaisen toisen silmän veikin. Itse onnistuin haavoittamaan yhtä kolmesta vastustajastani, mutta siitä huolimatta vartijoiden ylivoima näytti kohtalokkaalta, varsinkin kun karavaaninjohtajaa ahdistelemaan lähtenyt Radanek sai vastaansa vielä Tunachin kanssa taistelleet vartijat. Eipä aikaakaan, kun itäläisen kilpikäsi sai murskaavan iskun, ja myös toinen meistä kolmesta oli haavoittunut vakavasti.

Vaikka onnistuinkin riisumaan omista vastustajistani kaksi aseista miekallani, niin karavaaninpäällikön ehdotus perääntymisestä tuntui houkuttelevalta; olimmehan saaneet vapautettua vangit, ja johtaja pelkäsi ilmeisesti sen verran joukkonsa puolesta, ettei uskaltanut menettää enää yhtään soturia; olimmehan tuohon mennessä surmanneet heistä jo kaksi, ja haavoittaneet ainakin kolmea, joista yksi tuskin näkisi aamuauringon nousua.

Poistuessamme leiristä näimme kuitenkin, että hölmöt naiset olivat ilmeisesti jääneet johonkin lähistölle yhdessä, eikä orjakauppiaiden ollut vaikea raahata heitä takaisin leiriin – kirotut tohelot! Suunnitelmame ja vammamme olivat olleet siis täysin turhia, emmekä olleet onnistuneet tehtävässämme. Kuitenkin uusi yritys vaikutti varsin turhalta; vaikka Tunach ei ollut kuollut, hänen puhkaistu silmänsä ja auki leikattu ohimonsa vuotivat vuolaasti verta, emmekä saaneet paimentolaista heräämään. Myös Radanekin kilpikäsi oli käyttökelvoton; vain minä olin selvinnyt muutamilla naarmuilla.

***

Tilanne näytti siis varsin toivottomalta, kun metsän keskeltä ilmestyi lähes alaston, kookas metsäläinen. Hän oli toinen niistä kahdesta miehestä, jotka olivat olleet orjakauppiaiden vankina. Hän oli pelastumisestaan sen verran kiitollinen, että tunsi olevansa meille velkaa, joten päätimme Radanekin kanssa että hän maksaisi velkansa auttamalla meitä vapauttamaan orjakauppiaiden loput vangit. Koska yötä oli vain vähän enää jäljellä, oli suunnitelmamme entistäkin yksinkertaisempi; metsäläismies ottaisi Tunachin jousen ja Radanekilta kirveen, ja ammuskelisi nuolia vartijoita kohti sillä välin, kun minä ja Radanek – toivottavasti – onnistuisimme vapauttamaan vangit.

Jumalien täytyi pitää suojelevaa kättä yläpuolellamme, sillä kaikkien odotusten vastaisesti suunnitelmamme toimi: minun onnistui haavoittaa taistelukuntoisista vartijoista vielä kahta niin pahasti, ettei heistä ollut kamppailua enää jatkamaan, jonka jälkeen karavaaninpäällikkö ja kaksi jäljellä olevaa vartijaa juoksivat hevosilleen ja pinkoivat pakoon Oftia kohti. Saimme siis pelastettua vangitut naiset, jonka jälkeen kiitimme metsäläismiestä ja suuntasimme tajutonta Tunachia ja omia haavojamme hoivaten kohti Oftia.

***

Jos olimme odottaneet naisten osoittavan jonkinlaista kiitollisuutta pelastamisestaan, niin saimme olla väärässä; heiltä ei riittänyt muukalaisille kuin kylmiä katseita ja halveksuvaa hiljaisuutta. En tiedä, mitä he Artanten pyhäkössä olivat touhanneet, mutta ainakaan meidän haavojamme heistä ei ollut hoitamaan, joten jouduimme tyytymään omin voimin sidottuihin siteisiin ja Tunachiin hoivaamiseen hevosten vetämissä paareissa.

En voinut olla tuntematta katkeruutta; jälleen kerran maailma osoitti, että oikein tekemällä ei saanut palkakseen muuta, kuin kurjaa kohtelua ja kiittämättömyyttä. Lisäksi huolenaiheena oli paennut orjakauppias, joka vaikutti sen verran tärkeältä miekkoselta, että Oftissa voisi odottaa lisää ongelmia. Niinpä kaupungin lähelle päästyämme päätimme, että naiset saisivat selviytyä omin voimin kaupunkiin, kun taas minä, Tunach, Radanek ja Artanten merkillä tatuoitu nainen lähestyisimme kaupunkia jokea pitkin.

Eräs Oftin lähikylässä asuva kalastaja suostui kuljettamaan meidät veneellään kaupunkiin, ja pitämään jopa hevosistamme huolta sen aikaa, kun me kaupungissa olisimme, joten onnistuimme pääsemään kaupunkiin yön tullen huomiota herättämättä. Veimme naisen – en tuolloin vieläkään tiennyt hänen nimeään, sillä hän ei ollut sanonut meille sen enempää, kuin että halusi nähdä Sofanin – työnantajamme kanssa sovittuun paikkaan, missä Sofan meitä jo odottikin. Hän oli tyytyväinen naisen nähdessään ja kuullessaan, että taistelusta huolimatta karavaaninpäällikkö oli selviytynyt hengissä – outoa – ja saimmekin vaivojemme palkaksi kultarahan mieheen.

Maksu vaikutti kovin vaatimattomalta kokemiimme vaaroihin ja siihen nähden, että Tunach makasi samaan aikaan majatalossa tajuttomana ja ilman silmää. Kolmeen kultarahaan oli meidän kuitenkin tyytyminen, ja Sofan ja nainen poistuivat nopeasti paikalta – tosin Sofan kuitenkin vihjaisi, että hänellä olisi mahdollisesti vielä lisää töitä kolmelle päteväksi osoittautuneelle miekanheiluttajalle.

Tällainen oli tarinani siitä, kuinka tapasin Radane Itäläisen ja Tunach Paimentolaisen. Seuraavan viikon ajan parantelimme haavojamme Oftin satamassa ja yritimme olla herättämättä liikaa huomiota. Tunachin osuus palkkiostamme meni oikeastaan kokonaan hänen saamansa haavan kokoon kursimiseen, ja rehellisenä miehenä minun täytyy kertoa, ettei silmän menettäminen ja uusi arpi ainakaan paimentolaista koristaneet.

Radanekin rahat tuntuivat katoavan yhtä nopeasti hänen sieniinsä ja siemeniinsä, mutta ainakin minä saatoin lohduttautua sillä, että minulla oli nyt kultaraha taskussani ja vieläpä hevonen; kävin nimittäin Tunachin toipuessa haavoistaan hakemassa ratsumme kylästä, johon olimme ne jättäneet. Lisäksi yritin kysellä vapauttamiemme naisten kohtalosta, Sofanista ja Artanten pyhällä merkillä tatuoidusta naisesta, mutta tutkimukseni osoittautuivat hedelmättömiksi. Tunachiin sentään tutustuin, sillä toipilasvuoteellaan paimentolaisella ei muutakaan seuraa ollut, joten niinpä me kaksi vaihtelimme tarinoita ja tietojamme kotiseuduistamme. Tunach tuli itse aivan erilaisesta maailmasta, sillä Suden autiomaan paimentolaisilla oli omat sääntönsä, lakinsa ja tapansa, eivätkä "sivistyneiden koirien" lait häntä paljonkaan kiinnostaneet. Toivoin kuitenkin onnistuvani ainakin jotain lainkuuliaisuuden siemeniä häneen istuttavani, ettei hän kohtaisi loppuaan onnettomasti hirsipuussa, sillä hän vaikutti kunnian mieheltä ja luotettavalta toverilta. Lisäksi hänen tarinansa Suden autiomaan vaaroista sen asukkaiden oudoista tavoista kiehtoivat mieltäni.

Kunhan Tunachin haavat sitten sen verran paranivat, ettei paimentolainen kokenut enää huimausta liian nopeasti liikkuessaan, vaati hän saman tien päästä minun kanssani harjoittelemaan. Aluksi hieman epäröin, josko hänen oli vielä viisasta rehkiä, mutta kun olimme ensimmäisen kerran mitelleet taitojamme, päättelin, että Tunach oli aivan riittävän hyvässä kunnossa. Silmän menettäminen ei tuntunut häntä haittaavan, vaan hän tiasteli hurjasti kuin villipeto, enkä ole tavannut yhtäkään häntä nopeampaa soturia. Hän käytteli keihästään ja heimolleen tunnusomaista varnasirppiä kunnioitettavalla taidolla, ja tajusin että vaikka voinkin rehellisesti myöntää olevani yksi taitavimpia tuntemiani miekkamiehiä, ei minunkaan taidoistani ollut aina vastusta Tunachin nopeudelle ja keihään pitkälle ulottuvuudelle.

Radanekia ei viikon aikana juurikaan näkynyt, ja silloinkin kun näkyi, oli hän niin sekaisin käyttämistään sienistä ja oudoista yrteistä, että melkein olisi ollut parempi ettei häntä olisi näkynyt ollenkaan.

Niin viikko kului ja Sofanilta saamamme palkkarahat alkoivat huveta, ja oli aika taas keksiä jokin keino elättää itsemme. Myöhemmin kerronkin lisää Oftin paheiden pesässä kokemistani koettelemuksista, joihin ikävä kyllä jouduin sekaantumaan leipäni ansaitakseni, mutta riittäköön tämä tällä kertaa...

***

Kaiken kaikkiaan seikkailu oli varsin mielenkiintoinen ja oli kyllä mukavaa päästä jälleen itsekin pelaamaan. Hahmot olivat hyvin erilaisia, ja muutamia ristiriitoja heidän välilleen syntyikin - esimerkiksi raivoraittiin ja oikeudenmukaisen Pelnorin ja huumeita käyttävän rosvo Radanekin välillä oli ainakin yksi kunnon väittelykin. Toisaalta myös itse seikkailu sisälsi makoisia päätöksiä ja tilanteita, joissa ei ollut selkeitä "oikeita" tai "vääriä" ratkaisuja, vaan seikkailijoiden oli vain yritettävä parhaansa ja toivottava että se riitti. Erityisesti oli mielenkiintoista pohtia, kuinka kunniallinen hahmo toimisi; mielestäni kuitenkin ryhmämme toimi siinä mielessä "oikein", että kuitenkin oli valitettava sanansa pitämisen (Sofanin kanssa tehty sopimus) tai orjakauppiaiden yllättämisen (kahdesti :)) välillä. Kuitenkin orjuus on Jaconian sivistyneissä osissa laitonta, joten periaatteessa tässä taisteltiin rikollisuutta vastaan, vaikka Oftissa sitä ei kukaan tiedostaisikaan tai siitä välittäisikään.

Praedor osoitti jälleen tappavuutensa; hengenlähtö oli Tunachilla ja Radanekilla lähellä, mutta toisaalta seikkailijat taitavampana osapuolena tekivät kyllä selvää jälkeä omistakin vastustajistaan. Radanekin sooloseikkailuissa kuoli hyvin nopeaan tahtiin ainakin yksi metsäläisrosvo, kiitos räjähtävien kuutosten.

Kaiken kaikkiaan pelikerta oli mielenkiintoinen, ja oli todella mukavaa yrittää pelata lainkuuliaista ja kunniallista hahmoa tilanteessa ja kaupungissa, jossa lait ovat vain pintakiiltoa ja oikea oikeus on röyhkeiden miesten päätöksissa ja miekkakäden voimassa. Toisaalta oli hyvin tyydyttävää, kuinka hyvin Pelnor pärjäsi taistelussa.

EDIT: Näin jälkikäteen mietittynä vielä kunniallisempaa olisi ollut yrittää esimerkiksi haastaa orjakauppiaiden päällikkö kaksintaisteluun; Pelnor oli kuitenkin vain naarmuilla, joten hän oli kolmikosta taistelukuntoisin, ja kenties ylpeä (mahdollisesti) ylimys olisi vihastuksissaan suostunut. Mutta ei sitä kaikkea voi pelikerralla tajuta... :P

EDIT 2: Lisäsin loppuun vähän lisää tarinan tynkää viikosta, joka kului Tunachin toipuessa.