Tikarijoki 2.2

Jatkoa aamuiselle merkinnälle...

Yövyimme hiisiluolassa, ja lähdimme seuraavana päivänä Tharadonia kohti. Matkalla Kajun kertoi, miksi oli tärkeää, että pääsisimme kylään.

Kajun ja Gundar eivät olleetkaan menossa Thrameliin, kuten olin aiemmin ymmärtänyt--tai Thaddar oli antanut minun ymmärtää--vaan heidän tiensä vei juuri Tharadonia kohti. Alueella sijaitsi muinainen Lumihuippuvuorten kääpiöklaanien ja Thramelin ihmisten aikainen takomo, joka oli tunnettu menneinä aikoina Tuulenkaiun takomona.

Tuo nimi oli minulle vieras, mutta Kajun kertoi sen olleen monien itärannikon lumottujen mahtiesineiden lähde. Riita ihmisten ja kääpiöiden välillä oli johtanut petokseen, jonka myötä örkit ja hiidet pääsivät valloittamaan takomon. Nyt se oli kadonnut historian hämäriin, mutta Thaddar ja Gundar olivat uskoneet löytäneensä takomon sijainnin.

Moisen paikan löytämisellä olisi monia seurauksia, joita minä en ainakaan osannut kuvitella. Ainakin se muuttaisi Thramelin ympäristön voimatasapainoa riippumatta siitä, olisivatko kaivoksen löytäjät kääpiöitä tai ihmisiä.

Minua ei kuitenkaan ihmisten tai kääpiöiden juonet kiinnostaneet; halusin löytää vain perheeni. Kajun kuitenkin muistutti minua, että lähin paikka, mistä Barrun Mustakirveen sijaintia voisi koettaa selvittää, olisi juuri Tharadonin kaltainen suuri kylä. Sen lähistöllä nimittäin asusti mannunvartija Johalis, joka osaisi paitsi neuvoa, mistä Gundaria vangittuna pitäviä hiisiä kannatti etsiä, tietäisi kenties myös, missä Barrun Mustakirves piti majaansa.

Niinpä tiemme vei Tharadoniin. Liikuimme ripeästi Metsäpolkuja pitkin, ja illan tullen näimme jo kylän valot. Tharadon oli Kajunin mukaan vanha ihmisten ja kääpiöiden asuinpaikka, ja noiden aikojen jäljet näkyivät edelleen kylässä. Asuttujen hirsirakennusten seassa oli vanhempia kivirakennuksia sekä raunioita, jotka aika oli peittänyt osaksi aluskasvillisuudella. Tharadonin väki asui todellakin kirjaimellisesti menneiden aikojen keskellä.

Kylän reunalla kohoavalla kukkulalla sijaitsi muita hirsirakennuksia komeampi kaksikerroksinen kartano, joka oli epäilemättä kyläpäällikön omistuksessa. Itse kylä vaikutti kuitenkin varsin hajanaiselta eikä erityisen hyvin puolustettavalta. Kun muistelin kotini Korppilaakson ympärille kohotettua hirsimuuria ihmettelin, kuinka kylä oli säilynyt täällä hiisien ja ryövärien keskellä, kun joka hyvin suojattu kotikyläni oli joutunut Barrun Mustakirveen uhriksi.

Kylään päästessämme houkuttelimme puoleemme ihmisten uteliaita katseita, sillä noilla seuduilla liikkui vain harvoin haltioita. Emme kuitenkaan tunteneet oloamme uhatuiksi, vaan ihmiset keskeyttivät vain iltapuuhansa vilkaistakseen meitä. Pian meitä vastaan käveli roteva miekkonen, joka esitteli itsensä Daraniksi.

Daran oli yksi Tharadonin alueelta löytyvistä jalometalliesiintymistä elantonsa saava kaivosmies, joka vaikutti hyväntahtoiselta ja kiinnostuneelta kylän ulkopuolelta tulevista uutisista. Paljoa meille ei ollut hänelle kertoa, mutta hän sen sijaan saattoi meidän ajan tasalle kylän tapahtumista. Hän kertoi Leijonakilven palkkasoturijoukkion pitävän majaansa kaupunkia valvovassa kartanossa ja suojelevan aluetta hiisiltä ja muilta ryöväreiltä. Kun näytin hänelle hiisiltä löytämääni leijonalla koristeltua kilpeä, paljastui, että kilpi oli todennäköisesti jonkun hiisien uhriksi joutuneen palkkasoturin, ja Leijonakilpien kapteeni Barathen ottaisi epäilemättä kilven mielellään vastaan.

Daranilta saimme myös kuulla, että etsimämme mannunvartija Johalis kiersi säännöllisesti kylän kautta erämaissa samoillessaan, ja todennäköisesti Barathen osaisi kertoa meille mannunvartijan olinpaikan. Kaivosmies mainitsi myös häntä huolettavan kylän lähistöltä löytyneet avoimet haudat. Hän uskoi, että alueella liikkui muitakin vaaroja kuin hiidet--paljon luonnottomampia vaaroja. Vaikka perheeni kohtalo minua enemmän huolettikin, lupasin kaivosmiehelle tarkastaa, saisinko haudoista jotain selville, jos tiemme niille veisi. Tämä näytti kiitolliselle kaivosmiehelle riittävän. Hän ohjasi meidät vielä kylän majataloon, ennen kuin polkumme erkanivat.

Kylässä riitti kuitenkin muitakin huolia. Majatalonisäntä Elmerin anniskelusalissa kohtasimme nimittäin joukon punaisiin nuttuihin verhoutuneita sotureita, jotka öykkäröivät ja kovistelivat paikallista väkeä ja erityisesti majatalonisäntää. Kun Elmeriltä asiaa myöhemmin selvitimme, paljastui, että Punatakeiksi nimitetyt palkkasoturit auttoivat Leijonakilpien tavoin kylän suojelemisessa, mutta toisin kuin Leijonakilvet, Punatakit tuntuivat kiusaavan kyläläisiä yhtä paljon kuin näitä suojelivat. Lisäksi majatalonisäntä kertoi painostettuani, että Punatakit olivat siepanneet hänen vaimonsa palvelijakseen. Elmer pelkäsi hänen jo kuolleen. Leijonakilvistä ei ollut Punatakkeja vastaan apua, sillä he olivat loppujen lopuksi palkkasotureita, eikä kukaan uskaltanut koston pelossa kannella Punatakkien monista rötöksistä.

Elmerin ja hänen vaimonsa kohtalo sytytti raivoni liekit--heidän kohtalonsa muistutti liikaa omaani. Lupasin Elmerille--kenties harkitsemattomasti--että auttaisin häntä ja vapauttaisin hänen vaimonsa. Majatalonisäntä piristyi tästä ja varoitti meitä syömästä ruokaa, jonka hän aamun tullen toisi. Minusta ja Kajunista haluttiin jo kylässä eroon--nopeasti ja hiljaa.

Ilta hämärsi jo, ja lepo olisi tullut tarpeeseen, mutta en saanut Elmerin vaimon kohtaloa pois mielestäni. Koska en ollut huomannut majatalonisännältä tarkemmin kysyä, missä palkkasoturit majailivat, oletin heidän yöpyvän kartanossa Leijonakilpien tavoin. Niinpä hiivimme Kajunin kanssa kartanolle ja kapusimme toisen kerroksen parvekkeen kautta sisään. Ovilla olevat vartijat olivat niin pitkäveteisen työnsä tylsistämiä, etteivät he meitä huomanneet--toinen taisi peräti nukkua.

Aluksi kukaan ei huomannut hiiviskelyämme kartanossa, ja löysimme jopa kylän pormestari Highguldin työ- ja makuuhuoneen. Pormestarin pöydälle levitettyjen paperien tutkimus paljasti yllättävän totuuden! Punatakit olivat Barrun Mustakirveen kätyreitä, jotka oli lähetetty Tharadoniin. Toinen kirjeissä mainittu vaihtoehto oli Korppilaakson ja Kaurisvaaran kylien kaltainen verotus ja käytäntö--mitä tuo sitten tarkoittikaan. Pahat aavistukset kuitenkin heräsivät sisälläni. Mitä Barrun Mustakirves loppujen lopuksi aikoikaan? Alkoi kuitenkin näyttää siltä, että panoksena oli paljon enemmän kuin perheeni turvallisuus.

Enempää emme kuitenkaan saaneet selville, kun valpastunut vartija huomasi hiiviskelymme ja jouduimme pakenemaan kartanosta. Juoksimme kylän läpi sotilaat perässämme, mutta ellei kaivosmies Daran olisi osunut tiellemme, olisimme varmasti jääneet kiinni. Daran piilotti meidät taloonsa, kunnes takaa-ajajat luovuttivat tai lähtivät toisaalle, minkä jälkeen Daran tarjosi meille mahdollisuutta yöpyä talossaan. Meidän oli kuitenkin aika palata majapaikkaamme, ennen kuin herättäisimme enemmän epäilyksiä. Ilmeisesti vartijat eivät vielä olleet saaneet minun tai Kajunin tarkempia tuntomerkkejä.

Pelaajan näkökulma

Erityisen makeaa pelikerran loppupuolella oli, kuinka Ringilin tausta sitoutui seikkailuun! Samaistuminen Elmerin ongelmiin toi oman motivaationsa puuttua kylän tapahtumiin, ja kun Barrun vielä paljastui kaiken takapiruksi, oli Ringilin päätös tehty hänen puolestaan.

Pelikerrasta tuli hyvällä tavalla mieleen vanhat kokemukset Baldur's Gate ja Icewind Dale -pelien parissa. "Päiväkirjaan" tuli monta merkintää mahdollisista seikkailuista, joita seuraavilla kerroilla voi lähteä ratkomaan:
- Ringilin perheen löytäminen on luonnollisesti tärkeää
- Myös Gundar karttoineen Tuulikaiun takomolle on tärkeä löytää
- Darania on syytä auttaa hänen huoliensa kanssa avatuista haudoista
- Elmerin vaimo on löydettävä ja Punatakeista päästävä!

Pelikerrasta jäi kaiken kaikkiaan aivan mahtava fiilis. Samanlainen fiilis olisi epäilemättä tullut muillakin systeemeillä, mutta nyt 5-edikka tuki sellaista tarinaa rakentavaa seikkailupelaamista, joka on tällä hetkellä lähellä sydäntä.