Vuosi 513 Valiarin aikaa, huhti-toukokuu
Seikkailijat suuntasivat Ikimetsästä takaisin Farallacin maita kohti. Matkan aikana heidän mukaansa lyöttäytyi nuori maalaispoika Kandar, joka oli Mäenlaen kylässä ihastellut hienoon haarniskaan pukeutunutta sir Fallonia ja halusi itsekin ryhtyä praedoriksi. Poika päätettiin ottaa mukaan, vaikka tämän odotukset praedorin elämästä kovin epärealistisilta vaikuttivatkin.
Oli Kandarin mukaan ottamisesta hyötynsäkin, sillä poika kertoi seikkailijoita seuraavan toisen, kahdentoista hengen joukkion, joista kuusi oli verhoutunut mustiin viittoihin ja mustiin rengaspanssareihin. Toiset kuusi olivat varustautuneet matkalaisten tavoin. Sir Fallon muisteli, että vain harvat soturit verhoutuivat Pohjois-Jaconian alueella mustiin varustuksiin velhojen demoniritareita ja heidän palvelijoitaan, eliittisoturi mustia kissoja lukuun ottamatta. Jäljittäjät paljastuivatkin mustien kissojen osastoksi, jonka mukana kulki vanha tuttu: roteva, pahantahtoisesti hymyilevä farrignialainen varkaiden killan päällikkö Mandar Tusran.
Mustat kissat kertoivat, että seikkailijoita epäiltiin demoninpalvojiksi ja kultisteiksi, sillä kiltapäällikkö Mandarin todistuksen ja mustien kissojen keräämien tietojen perusteella he työskentelivät Verannoksen velhosuvun edustajalle, jota epäiltiin Curarimin kultin jäseneksi. Seikkailijat tästä hämmästyneinä myönsivät tekevänsä töitä Verannoksen suvulle, ja antoivat Ikimetsästä saadun amuletinpalan mustille kissoille. Seikkailijoiden yhteistyöhalukkuuden johdosta mustien kissojen johtaja, Faman R’Amora, kohteli heitä varsin kunnioittavasti, mikä näytti närkästyttävän Mandar Tusrania.
Seurue suuntasi kohti Farrigniaa, ja seikkailijat kertoivat mustille kissoille myös Ikimetsän ongelmista ja löytämästään vihreänä hohtavasta lammesta. Faman lupasikin välittää tiedon eteenpäin demoniritareille, ja kiitteli seikkailijoita. Hän kertoi, että Demoniritarit ja mustat kissat ovat jo pitkään epäilleet, että joku Curarimin kulteista yrittää koota ”Pirunsydämenä” tunnetun mahtavan taikaesineen, jonka avulla pystyy kutsumaan mahtavia kuolleiden kuolemattomien henkiä Tuonpuoleisena tunnetusta ulottuvuudesta. Joralin saavuttua epäilyineen löytämästään amuletista mustaan huoneeseen muutama kuukausi sitten mustat kissat ottivat amuletinpalan haltuunsa, ja Joral lähetettiin etsimään seuraavaa palasta Ikimetsästä. Kun Joralista ei alkanut kuulua, alkoivat mustat kissat jälleen tutkia Verannoksen suvun osuutta asiaan ja tutkimustensa aikana osuivat kostonhimoisen Mandar Tusranin tielle, joka suuntasi mustien kissojen kanssa seikkailijoiden perään.
Jos seikkailijat selviäisivät vierailusta mustalle huoneelle puhtain paperein, löytyisi kyvykkäille miehille varmasti töitä, mustien kissojen osaston päällikkö vihjaili.
Seuraavan yönä, seurueen yöpyessä kohtuullisen vaikuttavan kaupungin hienoimpiin kuuluvassa majatalossa yöllisen salamurhaajan hyökkäys Famanin kimppuun muutti suunnitelmia. Faman oli kuollut, ja salamurhaaja oli vienyt mennessään amuletinpalan, joten loput mustat kissat päättivät suunnata suorinta tietä Farrigniaan Mandar ja seikkailijat mukanaan. Matkan aikana väijytyksessä kuoli vielä kaksi mustaa kissaa lisää, ja Jarec ja Jadar haavoittuivat vakavasti. Palonin ja Fallonin onnistui kuitenkin surmata Mandar, joka oli toimillaan todistanut olevansa väijytyksen takana. Lisäksi Mandarilta löytyi amuletti, jonka kuviointi osoitti suoraan Verannoksen sukuun.
Farrigniassa, mustassa huoneessa demoniritari Verna kiitteli seikkailijoita sydämellisesti heiltä saaduista tiedoista. Järjestelyt Verannoksen suvun palvelijan, Almanin sieppaamiseksi käynnistettiin (seikkailijoidenhan oli tarkoitus tavata tämä uudenkuun yönä Farallacin mailla) mutta demoniritarilla oli seikkailijoille ehdotus: Joralilta, joka oli työskennellyt itse asiassa demoniritareille, eikä Verannokselle, musta huone oli saanut yhden amuletinpalan, mutta vain muutama yö sitten tämä palanen oli varastettu. Nyt myös toinen pala olisi epäilemättä varkaiden kautta demonikultin omistuksessa, joten amuletin viimeinen pala olisi saatava mahdollisimman nopeasti demoniritarien käsiin.
Seikkailijat suostuivat välittömästi Borvariaan suuntautuvaan retkeen, ja Fallon, Jarec, Palon, Kandar ja kolme mustaa kissaa suuntasivat pian Farrigniasta itään ja etelään. Matka kului tapahtumaköyhänä itäläisten mailla kohdattua kulttuurishokkia (maalaisten kohtelu oli idässä vielä pohjoistakin huonompaa, ja rosvoruhtinaiden sotureiden mielivaltainen käytös oli järkyttävää) ja Suden autiomaalla koettua paimentolaisten hyökkäystä lukuun ottamatta. Myös Borvarian retki osoittautui hedelmälliseksi: saalis nousi helposti yli 5000 kultarahan, ja vaikka kaikki matkaan lähteneet mustat kissat kuolivatkin matkan aikana tai Borvariassa hyökänneen riivatun ja hämähäkkimäisen hirviön kynsissä, löysivät seikkailijat viimeisen amuletinpalasen ja suuntasivat takaisin Jaconian puolelle.
Sessio sujui suuremmitta ongelmitta, vaikka pelaajat epäilivätkin pj:n laittaneen hahmoille liian kovan vastuksen Borvariaan. Taistelu sujui kuitenkin loppujen lopuksi kohtuullisen helposti, sillä pelaajat saivat kyllä vihjeitä pelin aikana kuinka Borvariassa odottavasta vaarasta selvittäisiin, eikä yksikään pelaajahahmoista kuollut. Mielestäni toimin pelin aikana reilusti – toista tämä mielestäni oli kuin esimerkiksi luolaston loppuun niin kovan vastuksen laittamisen, että pj sanoo ihan suoraan että ”ei teillä ole mahdollisuuksia tätä edes voittaa”. ;)
tiistai 28. huhtikuuta 2009
perjantai 24. huhtikuuta 2009
Kolmas Praedor-sessio, Ensimmäinen osa: Ikimetsän noita
Kaiken kaikkiaan olin tyytyväinen sessioomme; homma toimi kohtuullisen hyvin, vaikka kyseessä oli enemmän fiilistelyyn pohjautuva peli, kuin toiminnan täyteinen seikkailu (toki mukaan toimintaakin mahtui). Yritin parhaani mukaan saada kaikille tekemistä ainakin jollain tapaa, ja roolipeliekspaa tuli iskettyä kokemukseen aika paljon. Toivottavasti pelaajat nauttivat pelistä yhtä paljon kuin minä.
Pelaajien mukaan aarteita pitäisi kuitenkin saada enemmän, joten seuraavalla kerralla yritän saada peliin mukaan enemmän saalista; olisihan sitä tälläkin kerralla tullut aivan mukavasti, jos pelaajat olisivat pelanneet ”oikein”. ;) Seuraavalla kerralla seikkailijat tulevat saamaan hieman enemmän saalista, mutta aivan 10000 kultarahaa edes sir Fallon velkoineen ei tule saamaan; eihän velkaa-haitassa ole mitään ideaa, jos pelaaja/hahmo pääsee siitä eroon heti praedorin uran alkupuolella. Rahaa kuitenkin tulee, ja muutakin saalista. Ehkä. Kai.
Vuosi 513 Valiarin aikaa, huhtikuu
Kauaa seikkailijat eivät ehtineet lepäilemään laakereillaan haavojaan parantelemassa Jadarin linnassa, kun Alman palasi uutisten kanssa. Verannoksen velhosuvun palvelija kertoi, että Jucius Verannoksen tietolähteiden mukaan Joral on todellakin suunnannut Travanin valtakuntaa kohti, ja on ilmeisesti kulkenut Ikimetsänä tunnettua lääniä kohti, jonka kautta on aikoinaan kulkenut vanha kauppatie.
Ikimetsän korpi herätti sir Fallonin mielessä muistoja lauluista, joissa kerrottiin aluetta piinaavasta kirouksesta, mutta Almanin lahjoittamien alkemististen liemien parannettua kuin taikaiskusta Jarecin ja Palonin haavat päättivät seikkailijat suunnata Ikimetsää ja Travania kohti Joralia etsimään.
Matka Travanin ja Farrignian rajalla sijaitsevalle Ikimetsän alueelle kesti seikkailijoilta runsaan päivän, ja seuraavan iltapäivän aikaan seikkailijat katselivat korkean ylängönä takana levittäytyvää, laajaa aarnioemtsää. Sää oli poutainen, mutta kuin muistona kylmästä talvesta hyytävä tuuli heilutti siellä täällä vaivalloisesti talviunesta heräilevää luontoa; puita, pensaita ja ruskeaa heinää. Mäkiä laskeutuivat mustat pellot ja siellä täällä kulkivat maalaiset kuormajuhtineen. Huonokuntoinen tie, jota seikkailijat kulkivat, vei korkeimman mäen rinteille kohonnutta pientä kylää kohti.
Seikkailijoiden kulkiessa kohti kylää ohittivat he muinaisen tienviitan (kenties aina velhoruhtinaiden aikaisen) vierellä kyhjöttävän vanhan naisen, ryppyisen, harvahampaisen ja äärimmäisen likaisen muorin, istuskelemassa puukori vierellään. Nainen käkätti seikkailijoille narisevalla äänellään epäillen heidän olevan matkalla ”Ikimetsän noitaa” tapaamaan, ja että epäilemättä noita pitkän talven jäljiltä kaipasikin uutta verta vierelleen… Seikkailijat kuitenkin jättivät muorin puheet omaan arvoonsa, ja suuntasivat kylää ja sen pientä kievarintapaista kohti.
Kievarinpitäjä otti seikkailijat hermostuneena hienoista vieraista vastaan ja tarjosi heille auliisti liikkeensä vaatimattomia aterimia. Seikkailijoiden kysyessä yöpymispaikkaa kehotti kievarinpitäjä kääntymään kyläpäällikkö Tevinin puoleen, jonka talo oli alueen suurin; kievarin yläkerta oli pitkään toiminut jo varastona, sillä matkustavaiset eivät enää Ikimetsän ympäristön kautta kulkeneet. Aikoinaan alueen kylät olivat olleet kohtuullisen merkittävän, metsän läpi kulkeneen kauppareitin varrella, mutta kolmekymmentä vuotta sitten alkanut kirous kuihdutti hiljalleen Ikimetsän kautta kulkeneen kaupan, ja kaikki kauppiaat ja vaununajajat alkoivat käyttää eteläisempiä polkuja tai pohjoisen kanavia.
Tevinin ja majatalonpitäjän puheiden perusteella kirouksen takana oli noita, joka surmattiin kolmekymmentä vuotta sitten. Kostonhimoinen haamu ei kuitenkaan jättänyt kyliä rauhaan edes kuolemansa jälkeen, vaan vaelsi Ikimetsän saloilla; sen taikasanat saivat eläimet käymään metsässä kulkijoiden kimppuun, eikä kukaan saanut kulkea metsässä rauhassa. Kaupan kuihtumista ja kylien köyhtymistä pahempi ongelma kyläläisille oli kuitenkin noidan epäkuollut henki, joka hallitsi Ikimetsää kuin omaa valtakuntaansa; silloin tällöin se houkutteli loitsuillaan varomattomia kyläläisiä pauloihinsa metsään, ja muutti heidät itsensä kaltaisiksi epäolennoiksi, jotka oli kirottu elämän ja kuoleman sekavaan tilaan.
Metsässä eivät kyläläiset uskaltaneet kulkea; vain harvat kulkivat edes mäkien taakse jäävässä laaksossa, ja pohjoisessa metsän puoleisilla rinteillä olleet pellot oli hylätty; ne olivat muutenkin muuttuneet täysin hedelmättömiksi. Kyläläiset elivät jatkuvasti peläten Ikimetsän petoja ja haamuja.
Seikkailijoiden osoittaessa kiinnostusta Ikimetsää kohtaan kehotti Tevin heitä kääntymään ainoan metsän laidalla asuvan miehen, Hullun Vetin, tai seudun vanhimman naisen Nanin puoleen. Nämä olisivat varmasti halukkaita kertomaan Ikimetsästä enemmän, joskin Tevin kehotti epäilemään kaikkea Hullun Vetin sanomaa, sillä huhut kertoivat tämän tehneen metsän noidan kanssa jonkinlaisen sopimuksen; kuinka tämä muuten olisi voinut asua niin lähellä metsää kun kaikki muut korpea pakenivat?
Tevin muisti, että Joral oli kulkenut kylän kautta muutama kuukausi sitten, ja oli suunnannut Ikimetsään, noidan huhuttua aarretta etsimään. Häntä ennen metsään oli kolmenkymmenen vuoden aikana suunnannut praedorjoukko jos toinenkin, ja jopa farrignialaisia ja travanilaisia ritareita, mutta vain harvat näistä olivat palanneet metsästä takaisin.
Koska päivää oli vielä jäljellä, suuntasivat seikkailijat Hullun Vetin luokse kyselemään metsästä. Hullun Vetin talo sijaitsi aivan metsän laidassa, pienellä mäen nyppylällä, jota suojasi mäen puolelta laskeva joki, ja metsän puolelta paaluaitaus. Talo itsessään oli yllättävän suuri ja tukeva, joskin huonokuntoinen hirsirakennus, paljon suurempi kuin yksittäiseltä maalaismieheltä uskaltaisi odottaa, mutta eipä Hullu Vet itsekään aivan tavalliselta maalaiselta vaikuttanut.
Vet paljastui keskimittaiseksi, mutta rotevaksi mieheksi, jonka vasen käsi oli poikki olkapäästä, mutta oikea käsi vaikutti vahvemmalta kuin monella 15 vuotta nuoremmalla miehellä. Hän oli pukeutunut likaisiin turkiksiin, ja hänen partansa rehotti valtoimenaan. Pää oli kalju ja auringon parkitsema. Hän otti seikkailijat vastaan kirves kourassaan, mutta kohteliaana.
Seikkailijoiden kysyessä Joralista muisti Vet tämän kulkeneen Vetin kautta metsään. Seikkailijoiden kysellessä noidasta yleisesti, muuttui Vet kuitenkin synkäksi ja surullisen näköiseksi. Hän ei suostunut paljon kertomaan, mutta murahti lopulta, että kyläläiset tekivät noidalle, Amale oli hänen nimensä, vääryyttä naisen eläessä, ja nyt vääryyden tekeminen ja mustamaalaaminen jatkuvat naisen kuoltuakin. Hän neuvoi että yöpyminen metsässä oli vaarallista, ja tulet kannatti pitää kirkkaina ja kuumina.
Kylään palatessaan seikkailijat saivat kuulla kyläläisiltä vielä lisää ajoista, jolloin noita oli vielä elänyt metsässä. Kyläläiset selvästi syyttivät tätä monista seutua kohdanneista onnettomuuksista, ja lopulta tilanne oli äitynyt niin pahaksi, että kyläläiset olivat surmanneet noidan tämän asumuksenaan käyttämään rauniotorniin metsän keskellä. Tästä lähtien noidan henki oli metsää vainonnut, ja hiljalleen vuosien saatossa kauppa Ikimetsän kauppatien kautta oli kuihtunut ja seudun kylät köyhtyneet. Kuitenkin varsinainen tieto siitä, kuinka noita oli kyliä piinannut, jäi kertomatta; noita ja häneen liittyvät tapahtumat olivat selvästi arka aihe kyläläisille.
Seuraavan aamun tullen, sir Fallonin korusanaisena ylimyksenä ensin siunattua erään nuorenparin avioliiton, seikkailijat suuntasivat kuitenkin Ikimetsään Joralia etsimään.
Metsässä seikkailijat suuntasivat Varjoneulan vuorta kohden, jolla sijaitsevassa kauan sitten raunioituneessa tornissa noita oli asunut. Matkallaan he kohtasivat luonnottomasti käyttäytyviä petoja, kammottavia näkyjä ja noidan ja jonkun noin 10-vuotiaan tyttölapsen aaveen. Lisäksi heidän kimppuunsa hyökkäsi kammottava ihmissusi; pedon ja ihmisen sekoitus, joka surmattuna muuttui Hullun Vetin ruumiiksi.
Noidan raunioille päästiin seikkailijoiden taivallettua metsässä kaksi pitkää ja raskasta päivää. Heidän onnistui löytää Joralin ruumis – tämä oli kuollut rauniotornin alla kulkevissa tunneleissa, ja he saivat hieman selvyyttä Ikimetsän noidan arvoitukseen, mutta pakenivat mahtavaa haamua ja tämän epäkuolleita palvelijoita mieluummin kuin taistelivat yliluonnollisia kauhuja vastaan. Löydettyään etsimänsä he suuntasivat takaisin Jadar Farallacin maille, joilla tapaaminen Almanin kanssa oli sovittu.
Inspiraatio loppui, joten tiivistin tarinaa huomattavasti. Pelaajathan voisivat kirjoittaa nämä ja helpottaa pj:n raskasta taakkaa ;)
Pelaajien mukaan aarteita pitäisi kuitenkin saada enemmän, joten seuraavalla kerralla yritän saada peliin mukaan enemmän saalista; olisihan sitä tälläkin kerralla tullut aivan mukavasti, jos pelaajat olisivat pelanneet ”oikein”. ;) Seuraavalla kerralla seikkailijat tulevat saamaan hieman enemmän saalista, mutta aivan 10000 kultarahaa edes sir Fallon velkoineen ei tule saamaan; eihän velkaa-haitassa ole mitään ideaa, jos pelaaja/hahmo pääsee siitä eroon heti praedorin uran alkupuolella. Rahaa kuitenkin tulee, ja muutakin saalista. Ehkä. Kai.
Vuosi 513 Valiarin aikaa, huhtikuu
Kauaa seikkailijat eivät ehtineet lepäilemään laakereillaan haavojaan parantelemassa Jadarin linnassa, kun Alman palasi uutisten kanssa. Verannoksen velhosuvun palvelija kertoi, että Jucius Verannoksen tietolähteiden mukaan Joral on todellakin suunnannut Travanin valtakuntaa kohti, ja on ilmeisesti kulkenut Ikimetsänä tunnettua lääniä kohti, jonka kautta on aikoinaan kulkenut vanha kauppatie.
Ikimetsän korpi herätti sir Fallonin mielessä muistoja lauluista, joissa kerrottiin aluetta piinaavasta kirouksesta, mutta Almanin lahjoittamien alkemististen liemien parannettua kuin taikaiskusta Jarecin ja Palonin haavat päättivät seikkailijat suunnata Ikimetsää ja Travania kohti Joralia etsimään.
Matka Travanin ja Farrignian rajalla sijaitsevalle Ikimetsän alueelle kesti seikkailijoilta runsaan päivän, ja seuraavan iltapäivän aikaan seikkailijat katselivat korkean ylängönä takana levittäytyvää, laajaa aarnioemtsää. Sää oli poutainen, mutta kuin muistona kylmästä talvesta hyytävä tuuli heilutti siellä täällä vaivalloisesti talviunesta heräilevää luontoa; puita, pensaita ja ruskeaa heinää. Mäkiä laskeutuivat mustat pellot ja siellä täällä kulkivat maalaiset kuormajuhtineen. Huonokuntoinen tie, jota seikkailijat kulkivat, vei korkeimman mäen rinteille kohonnutta pientä kylää kohti.
Seikkailijoiden kulkiessa kohti kylää ohittivat he muinaisen tienviitan (kenties aina velhoruhtinaiden aikaisen) vierellä kyhjöttävän vanhan naisen, ryppyisen, harvahampaisen ja äärimmäisen likaisen muorin, istuskelemassa puukori vierellään. Nainen käkätti seikkailijoille narisevalla äänellään epäillen heidän olevan matkalla ”Ikimetsän noitaa” tapaamaan, ja että epäilemättä noita pitkän talven jäljiltä kaipasikin uutta verta vierelleen… Seikkailijat kuitenkin jättivät muorin puheet omaan arvoonsa, ja suuntasivat kylää ja sen pientä kievarintapaista kohti.
Kievarinpitäjä otti seikkailijat hermostuneena hienoista vieraista vastaan ja tarjosi heille auliisti liikkeensä vaatimattomia aterimia. Seikkailijoiden kysyessä yöpymispaikkaa kehotti kievarinpitäjä kääntymään kyläpäällikkö Tevinin puoleen, jonka talo oli alueen suurin; kievarin yläkerta oli pitkään toiminut jo varastona, sillä matkustavaiset eivät enää Ikimetsän ympäristön kautta kulkeneet. Aikoinaan alueen kylät olivat olleet kohtuullisen merkittävän, metsän läpi kulkeneen kauppareitin varrella, mutta kolmekymmentä vuotta sitten alkanut kirous kuihdutti hiljalleen Ikimetsän kautta kulkeneen kaupan, ja kaikki kauppiaat ja vaununajajat alkoivat käyttää eteläisempiä polkuja tai pohjoisen kanavia.
Tevinin ja majatalonpitäjän puheiden perusteella kirouksen takana oli noita, joka surmattiin kolmekymmentä vuotta sitten. Kostonhimoinen haamu ei kuitenkaan jättänyt kyliä rauhaan edes kuolemansa jälkeen, vaan vaelsi Ikimetsän saloilla; sen taikasanat saivat eläimet käymään metsässä kulkijoiden kimppuun, eikä kukaan saanut kulkea metsässä rauhassa. Kaupan kuihtumista ja kylien köyhtymistä pahempi ongelma kyläläisille oli kuitenkin noidan epäkuollut henki, joka hallitsi Ikimetsää kuin omaa valtakuntaansa; silloin tällöin se houkutteli loitsuillaan varomattomia kyläläisiä pauloihinsa metsään, ja muutti heidät itsensä kaltaisiksi epäolennoiksi, jotka oli kirottu elämän ja kuoleman sekavaan tilaan.
Metsässä eivät kyläläiset uskaltaneet kulkea; vain harvat kulkivat edes mäkien taakse jäävässä laaksossa, ja pohjoisessa metsän puoleisilla rinteillä olleet pellot oli hylätty; ne olivat muutenkin muuttuneet täysin hedelmättömiksi. Kyläläiset elivät jatkuvasti peläten Ikimetsän petoja ja haamuja.
Seikkailijoiden osoittaessa kiinnostusta Ikimetsää kohtaan kehotti Tevin heitä kääntymään ainoan metsän laidalla asuvan miehen, Hullun Vetin, tai seudun vanhimman naisen Nanin puoleen. Nämä olisivat varmasti halukkaita kertomaan Ikimetsästä enemmän, joskin Tevin kehotti epäilemään kaikkea Hullun Vetin sanomaa, sillä huhut kertoivat tämän tehneen metsän noidan kanssa jonkinlaisen sopimuksen; kuinka tämä muuten olisi voinut asua niin lähellä metsää kun kaikki muut korpea pakenivat?
Tevin muisti, että Joral oli kulkenut kylän kautta muutama kuukausi sitten, ja oli suunnannut Ikimetsään, noidan huhuttua aarretta etsimään. Häntä ennen metsään oli kolmenkymmenen vuoden aikana suunnannut praedorjoukko jos toinenkin, ja jopa farrignialaisia ja travanilaisia ritareita, mutta vain harvat näistä olivat palanneet metsästä takaisin.
Koska päivää oli vielä jäljellä, suuntasivat seikkailijat Hullun Vetin luokse kyselemään metsästä. Hullun Vetin talo sijaitsi aivan metsän laidassa, pienellä mäen nyppylällä, jota suojasi mäen puolelta laskeva joki, ja metsän puolelta paaluaitaus. Talo itsessään oli yllättävän suuri ja tukeva, joskin huonokuntoinen hirsirakennus, paljon suurempi kuin yksittäiseltä maalaismieheltä uskaltaisi odottaa, mutta eipä Hullu Vet itsekään aivan tavalliselta maalaiselta vaikuttanut.
Vet paljastui keskimittaiseksi, mutta rotevaksi mieheksi, jonka vasen käsi oli poikki olkapäästä, mutta oikea käsi vaikutti vahvemmalta kuin monella 15 vuotta nuoremmalla miehellä. Hän oli pukeutunut likaisiin turkiksiin, ja hänen partansa rehotti valtoimenaan. Pää oli kalju ja auringon parkitsema. Hän otti seikkailijat vastaan kirves kourassaan, mutta kohteliaana.
Seikkailijoiden kysyessä Joralista muisti Vet tämän kulkeneen Vetin kautta metsään. Seikkailijoiden kysellessä noidasta yleisesti, muuttui Vet kuitenkin synkäksi ja surullisen näköiseksi. Hän ei suostunut paljon kertomaan, mutta murahti lopulta, että kyläläiset tekivät noidalle, Amale oli hänen nimensä, vääryyttä naisen eläessä, ja nyt vääryyden tekeminen ja mustamaalaaminen jatkuvat naisen kuoltuakin. Hän neuvoi että yöpyminen metsässä oli vaarallista, ja tulet kannatti pitää kirkkaina ja kuumina.
Kylään palatessaan seikkailijat saivat kuulla kyläläisiltä vielä lisää ajoista, jolloin noita oli vielä elänyt metsässä. Kyläläiset selvästi syyttivät tätä monista seutua kohdanneista onnettomuuksista, ja lopulta tilanne oli äitynyt niin pahaksi, että kyläläiset olivat surmanneet noidan tämän asumuksenaan käyttämään rauniotorniin metsän keskellä. Tästä lähtien noidan henki oli metsää vainonnut, ja hiljalleen vuosien saatossa kauppa Ikimetsän kauppatien kautta oli kuihtunut ja seudun kylät köyhtyneet. Kuitenkin varsinainen tieto siitä, kuinka noita oli kyliä piinannut, jäi kertomatta; noita ja häneen liittyvät tapahtumat olivat selvästi arka aihe kyläläisille.
Seuraavan aamun tullen, sir Fallonin korusanaisena ylimyksenä ensin siunattua erään nuorenparin avioliiton, seikkailijat suuntasivat kuitenkin Ikimetsään Joralia etsimään.
Metsässä seikkailijat suuntasivat Varjoneulan vuorta kohden, jolla sijaitsevassa kauan sitten raunioituneessa tornissa noita oli asunut. Matkallaan he kohtasivat luonnottomasti käyttäytyviä petoja, kammottavia näkyjä ja noidan ja jonkun noin 10-vuotiaan tyttölapsen aaveen. Lisäksi heidän kimppuunsa hyökkäsi kammottava ihmissusi; pedon ja ihmisen sekoitus, joka surmattuna muuttui Hullun Vetin ruumiiksi.
Noidan raunioille päästiin seikkailijoiden taivallettua metsässä kaksi pitkää ja raskasta päivää. Heidän onnistui löytää Joralin ruumis – tämä oli kuollut rauniotornin alla kulkevissa tunneleissa, ja he saivat hieman selvyyttä Ikimetsän noidan arvoitukseen, mutta pakenivat mahtavaa haamua ja tämän epäkuolleita palvelijoita mieluummin kuin taistelivat yliluonnollisia kauhuja vastaan. Löydettyään etsimänsä he suuntasivat takaisin Jadar Farallacin maille, joilla tapaaminen Almanin kanssa oli sovittu.
Inspiraatio loppui, joten tiivistin tarinaa huomattavasti. Pelaajathan voisivat kirjoittaa nämä ja helpottaa pj:n raskasta taakkaa ;)
keskiviikko 15. huhtikuuta 2009
Toinen Praedor-sessio: Varkaat yössä
Vuosi 513 Valiarin aikaa, huhtikuu
Sovittuaan Jadarin kanssa yhteistyöstä Fallon, Jadar, Jarec ja Palon päättivät tehdä uuden retken Warthiin tottuakseen hieman paremmin Kirotun maan oloihin ennen kuin uskaltautuisivat itse Borvarian vaaroja uhmaamaan.
Seikkailijat suuntasivat Warthiin jo tutuksi tulleen Trulesin kylän kautta, mutta suuntasivat Warthissa hieman lännempään rauniokaupunkia ympäröivästä autiomaasta vastaan tulleiden jälkien rohkaisemana. Warthissa he kohtasivatkin oudon, yksinäisen praedor Ferronin, jolla riitti tarinoita ja neuvoja Kirotulla maalla liikkumisesta ja praedorin elämästä yleensäkin. Kolmisen päivää Warthin raunioita tutkittuaan, jo Jadaria pelastettaessa kohdatun sammakkomaisen pedon surmattuaan ja kostoretkellä ollut Grenac-nimistä nuorukaista autettuaan seikkailijat suuntasivat takaisin Jaconian puolelle todistaen samalla, että tarinat Warthin tyhjyydestä vääriksi: vaivanpalkkana retkestä ja Jarecin menehtyneestä hevosesta kolmikolla oli outo, pensaikosta löytynyt alkemistinen liemi ja puoliksi maatuneen luurangon alta löytynyt arvokkaan näköinen kultakääty.
Trulesissa seikkailijat päättivät yöpyä ennen kuin suuntaisivat Farrigniaan myymään löytämäänsä käätyä, mutta Treviuksen yllättävä saapuminen kuitenkin hajotti joukon: Jadar oli kutsuttu herttua Madon Jeronin luokse tekemään selvää sukunsa veloista, joten seikkailijat päättivät että Fallon, Palon ja Jarec suuntaisivat Farrigniaan ja palaisivat sen jälkeen Farallacin linnaan odottamaan Jadaria.
Farrigniassa Fallon tovereineen onnistui myymään löytämänsä kultakäädyn eräälle jalokivikauppiaalle nimeltään Velaris Morde hintaan 255 kultarahaa! Seurue teki myös ostoksia Farrigniassa ja kuunteli huhuja muualta Jaconiasta; Angarin kuningas oli ilmeisesti viimein toteuttamassa pitkäikäisen suunnitelmansa muuttaa valtakuntansa pääkaupunki jonnekin kuningaskunnna itäosiin, pois Läntisten vuorten vuoristolaisten ainaisesta paineesta. Huhujen mukaan Angarin aateliset eivät olleet muutosta kuitenkaan yhtä innoissaan, joten kestäisi tovin, ennen kuin varsinainen uusi valtaistuin kuninkaalle löytyisi.
Lisäksi Eteläisissä metsissä oli syttynyt jonkinlainen heimosota metsäläisten keskuudessa, josta syystä Tod, Poth ja Taxos olivat käytännössä matkalaisten ulottumattomissa, eristyksissä. Kuulopuheet kertoivat, että myös Oft olisi jotenkin sekaantunut metsäläisten sotkuihin, ja että koko etelä olisi kaaoksen vallassa.
Näiden tapahtumien lisäksi kaduilla puhuttiin levottomaan sävyyn Farrignian yliopistolla sattuneesta onnettomuudesta, jossa eräs tiedemies, Vecis Vardon, oli kokeidensa päätteeksi räjäyttänyt kokonaisen yliopiston siiven oppilaineen ja oppineineen taivaan tuuliin. Tietäjä oli jo pitkän aikaa rehennellyt keksineensä jonkin aineen, jonka avulla moiset räjähdykset olivat mahdollisia, mutta vasta nyt, kun yliopiston siiven rauniota siivottiin räjähdyksen jäljiltä, Vecisiä uskottiin. Ikävä kyllä tiedemies kaavoineen oli kadonnut räjähdyksen myötä, joten kaavan uudelleen keksimisestä ei ollut mitään takeita.
Nämä huhut eivät tovereita kuitenkaan ehtineet kauaa viihdyttää, sillä yhtäkkiä tuttu Verannoksen suvun asiamies saapui heidän majapaikakseen valitsemaan majataloon, Ruusuun ja narriin. Verannoksen velhojen asiamies, Alman nimeltään, kertoi, että hänen isäntänsä Jucius Verannos oli erittäin vaikuttunut ja kiitollinen seikkailijoiden palautettua hänen omaisuuttaan Warthissa piileskelleiltä velhoilta. Nyt Almanilla olisi kuitenkin uusi tehtävä praedoreille, jos heitä vain työ kiinnostaisi.
Alman kertoi, että hän oli kuukausia sitten palkannut erään paikallisen, Joral-nimisen praedorin etsimään erään amuletin – tai tarkalleen ottaen palasen amulettia, sillä kaikissa tiedoissa esineestä amuletti on hajonnut vuosisatoja sitten – Jucius Verannokselle. Joral sai huomattavan etukäteispalkkion tehtävästään, mutta nyt praedorista ei ole kuulunut kuukausiin, joten Alman oli luonnollisesti huolissaan isäntänsä rahoista ja omasta tulevaisuudestaan epäluotettavan praedorin isäntänsä palvelukseen etsittyään. Nyt Alman halusikin palkata rehdeiltä miehiltä vaikuttavat praedorit etsimään Joralin ja mahdollisesti myös amuletinpalasen.
Alman oli saanut selville, kuinka hankalassa asemassa Farallacin ja Mordedin suvut olivat, ja tarjosikin kohtuullista palkkiota. Mikä tahansa tieto Joralista olisi Almanille 50 kultarahan arvoinen, ja jos praedorit sattuisivat saamaan käsiinsä amuletinpalasen jota Joral oli lähetetty etsimään, olisi Alman halukas maksamaan myös siitä ruhtinaallisen hinnan. Alman oli selvästi epätoivoinen, ja seikkailijat suostuivatkin ainakin etsimään Farrigniasta tietoja Joralista; Almanin mukaan tämä oli Farrignian Harmaakivi-nimisen kaupunginosan kasvatti, joten tämä osa tehtävää ei ainakaan olisi vaikea suorittaa.
Fallonin käytyä Rautaisen kukon kauppakortteleissa maksamassa Warthista löytyneestä kultakäädyistä saaduilla rahoilla osan sukunsa velasta Nardalin maustekillalle suuntasi seurue Harmaakiven kaupunginosaan kyselemään Joral-nimisestä praedorista. Aikansa kyseltyään he saivat selville, että tämä oli tosiaan farrignialainen, ja että hänellä oli ennen praedoriksi ryhtymistään ollut suhteita Farrignian alamaailmaan ja paljon kahnauksia lainvalvojien kanssa. Praedoriksi ryhtymisen jälkeen hän oli kuitenkin pessyt kasvonsa, ja oli saanut mainetta rohkeana seikkailijana, joka oli paitsi taistellut Travanin ja Farrignian välisessä kauppasodassa niin tehnyt myös onnistuneita retkiä Farrignian puolelle. Joralin nykyisestä olinpaikasta ei kukaan osannut kertoa, mutta seikkailijoita neuvottiiin kysymään enemmän Joralin vaimolta, Lauralta.
Lauran koti löytyi Harmaakiven kaupunginalueelta tovin etsimisen jälkeen, mutta seikkailijoita odotti paitsi huolestunut Laura, niin myös Joralin veli Marloc sekä joukko katuhampparien nahkaisiin varusteisiin verhoutuneita, aseita näkyvästi vyöllään kantavia miehiä.
Seikkailijat saivat pian joukkiota kuuntelemalla selville, että myös katuhampparit olivat etsimässä Joralia, mutta kun yksi miehistä löi Marlocin tajuttomaksi ja toinen kävi käsiksi Lauraan, päättivät seikkailijat puuttua tilanteeseen. Pian kadulla makasikin kolme kuollutta miestä, jolloin loput katuhamppareista pakenivat huutaen Mandar Tusranin kostoa seikkailijoille.
Laura ja pian havahtuva Marloc olivat luonnollisesti kiitollisia seikkailijoille, mutta myös huolissaan, sillä Mandar Tusran oli farrignialaisen varkaiden killan päällikkö, ja tunnettu kostonhimostaan ja armottomuudestaan. Seikkailijat lupasivatkin jäädä Lauran asuntoon mahdollisten kostajien varalta, kun Laura lapsineen taas suuntaisi Marlocin asunnolle. Marloc pyysi seikkailijoita myös puhumaan mahdollisesti Mandarin kanssa, josko Lauran ahdistelu voitaisiin lopettaa, ja seikkailijat suostuivat tekemään parhaansa jos vain keksisivät miten päästä puheisiin luultavasti kostonhimoisen kiltapäällikön kanssa.
Kiitolliselta Lauralta saatiin selville, että Joral oli käynyt viime talven aikana kerran Farrigniassa, mutta muuten praedor ei enää viihtynyt entisessä kodissaan, vaan Jaconian muut valtakunnat tuntuivat vetävän häntä puoleensa. Viime käynnillään Joral oli käyttäytynyt myös oudosti: hän oli ollut ärtynyt ja väkivaltainen, ja oli haissut oudolle, ikään kuin pilaantuneille kananmunille ja joillekin Lauralle vieraille yrteille. Omien sanojensa mukaan Joral oli vieraillut Sinisen kilven korttelissa, praedorien kauppa- ja kohtaamispaikassa, jossa myös velhojen Musta huone sijaitsi, mutta Joral oli lähtenyt Farrignian länsiportista vain päivän kotonaan vietettyään. Lauran mukaan hän oli lähtenyt Travania kohti.
Seuraavan yön aikana toveriensa kuolemaa kostamaan saapuvat varkaat saapuivatkin Lauran asunnolle, mutta loppujen lopuksi tilanteesta selvittiin puhumalla, ja seikkailijat sopivat tapaamisen Mandar Tusranin kanssa seuraavaksi päiväksi, Punaisen rukoilijasirkan majatalossa.
Tämä tapaaminen ei kuitenkaan sujunut rauhanomaisissa merkeissä, sillä Mandarin vaatimukset käskyläisten kuoleman sovituksesta olivat liikaa seikkailijoille. Tosin he saivat selville, että Joral oli vuokrannut kiltapäällikön listoilla olevia praedoreja avukseen jonkin arvokkaan esineen hakemiseksi Borvariasta, mutta oli palattuaan sitten kieltäytynyt maksamasta Mandarille. Joral oli siis todennäköisesti ainakin löytänyt Verannokse suvun kaipaaman amuletinpalasen.
Loppujen lopuksi seikkailijoiden ja Mandarin tappelupukarien välille syttyi taistelu jonka päätteeksi Jarec ja Palon olivat haavoittuneita, mutta useita Mandarin taistelijoita makasi kuolleina tai haavoittuneina ja kiltapäällikkö loppuine miehineen pakeni paikalta. Seikkailijat kuitenkin tajusivat, että olivat saaneet luultavasti kostonhimoisen ja varmasti vaarallisen vihollisen, ja Almanin puheilla käytyään he suuntasivat pois Farrigniasta.
Alman maksoi Joralista saaduista tiedoista ruhtinaallisesti ja kysyi seikkailijoilta olisiko heillä kiinnostusta jatkaa Joralin – ja amuletinpalasen – etsintöjä. Seikkailijoiden myönnyttyä Alman lupasi ilmoittaa tapahtuneet isännälleen, jolla velhona olisi kenties keinonsa saada jotain tietoja Joralin mahdollisesta olinpaikasta nyt kun tietoa praedorista oli hieman enemmän. Alman lääkitsi haavoittuneiden praedorien haavoja mukanaan olleilla parantavilla liemillä, ja lupasi ottaa seikkailijoihin yhteyttä, kunhan tietäisi enemmän tehtävän jatkosta.
Tämän jälkeen Fallon, Palon ja Jarec suuntasivat takaisin Farrignian maille hoitamaan haavojaan toivoen, ettei Mandar Tusran saisi heitä, tai kohti Mordedin maiden turvaa suunnanneita Marlocia ja Lauraa lapsineen kouriinsa.
Toinen praedor-sessiomme sujui mielenkiintoisesti ja hauskasti ainakin minun näkökulmastani – ja ilmeisesti pelaajillakin oli hauskaa. PJ:nä jouduin improvisoimaan paljon, sillä Juho ja Jaakko keksivät jälleen suunnitelemiini skenaarioihin aivan erilaisia ratkaisuja, kuin mitä olin ajatellut. Mutta sehän on vain hyvä; pysyy mieli virkeänä kun ei pääse kulkemaan valmiiksi suunniteltuja latuja pitkin. Praedorin systeemi osoitti tappavuutensa: saadut haavat olivat vakavia ja lamaannuttaisivat seikkailijat viikoiksi ilman Jaconian alkemiaa, mutta toisaalta täyshaarniskaansa pukeutunut Fallon pyyhki melko hyvin lattiaa kevyemmin varustautuneilla varkaiden killan tappelijoilla.
Sovittuaan Jadarin kanssa yhteistyöstä Fallon, Jadar, Jarec ja Palon päättivät tehdä uuden retken Warthiin tottuakseen hieman paremmin Kirotun maan oloihin ennen kuin uskaltautuisivat itse Borvarian vaaroja uhmaamaan.
Seikkailijat suuntasivat Warthiin jo tutuksi tulleen Trulesin kylän kautta, mutta suuntasivat Warthissa hieman lännempään rauniokaupunkia ympäröivästä autiomaasta vastaan tulleiden jälkien rohkaisemana. Warthissa he kohtasivatkin oudon, yksinäisen praedor Ferronin, jolla riitti tarinoita ja neuvoja Kirotulla maalla liikkumisesta ja praedorin elämästä yleensäkin. Kolmisen päivää Warthin raunioita tutkittuaan, jo Jadaria pelastettaessa kohdatun sammakkomaisen pedon surmattuaan ja kostoretkellä ollut Grenac-nimistä nuorukaista autettuaan seikkailijat suuntasivat takaisin Jaconian puolelle todistaen samalla, että tarinat Warthin tyhjyydestä vääriksi: vaivanpalkkana retkestä ja Jarecin menehtyneestä hevosesta kolmikolla oli outo, pensaikosta löytynyt alkemistinen liemi ja puoliksi maatuneen luurangon alta löytynyt arvokkaan näköinen kultakääty.
Trulesissa seikkailijat päättivät yöpyä ennen kuin suuntaisivat Farrigniaan myymään löytämäänsä käätyä, mutta Treviuksen yllättävä saapuminen kuitenkin hajotti joukon: Jadar oli kutsuttu herttua Madon Jeronin luokse tekemään selvää sukunsa veloista, joten seikkailijat päättivät että Fallon, Palon ja Jarec suuntaisivat Farrigniaan ja palaisivat sen jälkeen Farallacin linnaan odottamaan Jadaria.
Farrigniassa Fallon tovereineen onnistui myymään löytämänsä kultakäädyn eräälle jalokivikauppiaalle nimeltään Velaris Morde hintaan 255 kultarahaa! Seurue teki myös ostoksia Farrigniassa ja kuunteli huhuja muualta Jaconiasta; Angarin kuningas oli ilmeisesti viimein toteuttamassa pitkäikäisen suunnitelmansa muuttaa valtakuntansa pääkaupunki jonnekin kuningaskunnna itäosiin, pois Läntisten vuorten vuoristolaisten ainaisesta paineesta. Huhujen mukaan Angarin aateliset eivät olleet muutosta kuitenkaan yhtä innoissaan, joten kestäisi tovin, ennen kuin varsinainen uusi valtaistuin kuninkaalle löytyisi.
Lisäksi Eteläisissä metsissä oli syttynyt jonkinlainen heimosota metsäläisten keskuudessa, josta syystä Tod, Poth ja Taxos olivat käytännössä matkalaisten ulottumattomissa, eristyksissä. Kuulopuheet kertoivat, että myös Oft olisi jotenkin sekaantunut metsäläisten sotkuihin, ja että koko etelä olisi kaaoksen vallassa.
Näiden tapahtumien lisäksi kaduilla puhuttiin levottomaan sävyyn Farrignian yliopistolla sattuneesta onnettomuudesta, jossa eräs tiedemies, Vecis Vardon, oli kokeidensa päätteeksi räjäyttänyt kokonaisen yliopiston siiven oppilaineen ja oppineineen taivaan tuuliin. Tietäjä oli jo pitkän aikaa rehennellyt keksineensä jonkin aineen, jonka avulla moiset räjähdykset olivat mahdollisia, mutta vasta nyt, kun yliopiston siiven rauniota siivottiin räjähdyksen jäljiltä, Vecisiä uskottiin. Ikävä kyllä tiedemies kaavoineen oli kadonnut räjähdyksen myötä, joten kaavan uudelleen keksimisestä ei ollut mitään takeita.
Nämä huhut eivät tovereita kuitenkaan ehtineet kauaa viihdyttää, sillä yhtäkkiä tuttu Verannoksen suvun asiamies saapui heidän majapaikakseen valitsemaan majataloon, Ruusuun ja narriin. Verannoksen velhojen asiamies, Alman nimeltään, kertoi, että hänen isäntänsä Jucius Verannos oli erittäin vaikuttunut ja kiitollinen seikkailijoiden palautettua hänen omaisuuttaan Warthissa piileskelleiltä velhoilta. Nyt Almanilla olisi kuitenkin uusi tehtävä praedoreille, jos heitä vain työ kiinnostaisi.
Alman kertoi, että hän oli kuukausia sitten palkannut erään paikallisen, Joral-nimisen praedorin etsimään erään amuletin – tai tarkalleen ottaen palasen amulettia, sillä kaikissa tiedoissa esineestä amuletti on hajonnut vuosisatoja sitten – Jucius Verannokselle. Joral sai huomattavan etukäteispalkkion tehtävästään, mutta nyt praedorista ei ole kuulunut kuukausiin, joten Alman oli luonnollisesti huolissaan isäntänsä rahoista ja omasta tulevaisuudestaan epäluotettavan praedorin isäntänsä palvelukseen etsittyään. Nyt Alman halusikin palkata rehdeiltä miehiltä vaikuttavat praedorit etsimään Joralin ja mahdollisesti myös amuletinpalasen.
Alman oli saanut selville, kuinka hankalassa asemassa Farallacin ja Mordedin suvut olivat, ja tarjosikin kohtuullista palkkiota. Mikä tahansa tieto Joralista olisi Almanille 50 kultarahan arvoinen, ja jos praedorit sattuisivat saamaan käsiinsä amuletinpalasen jota Joral oli lähetetty etsimään, olisi Alman halukas maksamaan myös siitä ruhtinaallisen hinnan. Alman oli selvästi epätoivoinen, ja seikkailijat suostuivatkin ainakin etsimään Farrigniasta tietoja Joralista; Almanin mukaan tämä oli Farrignian Harmaakivi-nimisen kaupunginosan kasvatti, joten tämä osa tehtävää ei ainakaan olisi vaikea suorittaa.
Fallonin käytyä Rautaisen kukon kauppakortteleissa maksamassa Warthista löytyneestä kultakäädyistä saaduilla rahoilla osan sukunsa velasta Nardalin maustekillalle suuntasi seurue Harmaakiven kaupunginosaan kyselemään Joral-nimisestä praedorista. Aikansa kyseltyään he saivat selville, että tämä oli tosiaan farrignialainen, ja että hänellä oli ennen praedoriksi ryhtymistään ollut suhteita Farrignian alamaailmaan ja paljon kahnauksia lainvalvojien kanssa. Praedoriksi ryhtymisen jälkeen hän oli kuitenkin pessyt kasvonsa, ja oli saanut mainetta rohkeana seikkailijana, joka oli paitsi taistellut Travanin ja Farrignian välisessä kauppasodassa niin tehnyt myös onnistuneita retkiä Farrignian puolelle. Joralin nykyisestä olinpaikasta ei kukaan osannut kertoa, mutta seikkailijoita neuvottiiin kysymään enemmän Joralin vaimolta, Lauralta.
Lauran koti löytyi Harmaakiven kaupunginalueelta tovin etsimisen jälkeen, mutta seikkailijoita odotti paitsi huolestunut Laura, niin myös Joralin veli Marloc sekä joukko katuhampparien nahkaisiin varusteisiin verhoutuneita, aseita näkyvästi vyöllään kantavia miehiä.
Seikkailijat saivat pian joukkiota kuuntelemalla selville, että myös katuhampparit olivat etsimässä Joralia, mutta kun yksi miehistä löi Marlocin tajuttomaksi ja toinen kävi käsiksi Lauraan, päättivät seikkailijat puuttua tilanteeseen. Pian kadulla makasikin kolme kuollutta miestä, jolloin loput katuhamppareista pakenivat huutaen Mandar Tusranin kostoa seikkailijoille.
Laura ja pian havahtuva Marloc olivat luonnollisesti kiitollisia seikkailijoille, mutta myös huolissaan, sillä Mandar Tusran oli farrignialaisen varkaiden killan päällikkö, ja tunnettu kostonhimostaan ja armottomuudestaan. Seikkailijat lupasivatkin jäädä Lauran asuntoon mahdollisten kostajien varalta, kun Laura lapsineen taas suuntaisi Marlocin asunnolle. Marloc pyysi seikkailijoita myös puhumaan mahdollisesti Mandarin kanssa, josko Lauran ahdistelu voitaisiin lopettaa, ja seikkailijat suostuivat tekemään parhaansa jos vain keksisivät miten päästä puheisiin luultavasti kostonhimoisen kiltapäällikön kanssa.
Kiitolliselta Lauralta saatiin selville, että Joral oli käynyt viime talven aikana kerran Farrigniassa, mutta muuten praedor ei enää viihtynyt entisessä kodissaan, vaan Jaconian muut valtakunnat tuntuivat vetävän häntä puoleensa. Viime käynnillään Joral oli käyttäytynyt myös oudosti: hän oli ollut ärtynyt ja väkivaltainen, ja oli haissut oudolle, ikään kuin pilaantuneille kananmunille ja joillekin Lauralle vieraille yrteille. Omien sanojensa mukaan Joral oli vieraillut Sinisen kilven korttelissa, praedorien kauppa- ja kohtaamispaikassa, jossa myös velhojen Musta huone sijaitsi, mutta Joral oli lähtenyt Farrignian länsiportista vain päivän kotonaan vietettyään. Lauran mukaan hän oli lähtenyt Travania kohti.
Seuraavan yön aikana toveriensa kuolemaa kostamaan saapuvat varkaat saapuivatkin Lauran asunnolle, mutta loppujen lopuksi tilanteesta selvittiin puhumalla, ja seikkailijat sopivat tapaamisen Mandar Tusranin kanssa seuraavaksi päiväksi, Punaisen rukoilijasirkan majatalossa.
Tämä tapaaminen ei kuitenkaan sujunut rauhanomaisissa merkeissä, sillä Mandarin vaatimukset käskyläisten kuoleman sovituksesta olivat liikaa seikkailijoille. Tosin he saivat selville, että Joral oli vuokrannut kiltapäällikön listoilla olevia praedoreja avukseen jonkin arvokkaan esineen hakemiseksi Borvariasta, mutta oli palattuaan sitten kieltäytynyt maksamasta Mandarille. Joral oli siis todennäköisesti ainakin löytänyt Verannokse suvun kaipaaman amuletinpalasen.
Loppujen lopuksi seikkailijoiden ja Mandarin tappelupukarien välille syttyi taistelu jonka päätteeksi Jarec ja Palon olivat haavoittuneita, mutta useita Mandarin taistelijoita makasi kuolleina tai haavoittuneina ja kiltapäällikkö loppuine miehineen pakeni paikalta. Seikkailijat kuitenkin tajusivat, että olivat saaneet luultavasti kostonhimoisen ja varmasti vaarallisen vihollisen, ja Almanin puheilla käytyään he suuntasivat pois Farrigniasta.
Alman maksoi Joralista saaduista tiedoista ruhtinaallisesti ja kysyi seikkailijoilta olisiko heillä kiinnostusta jatkaa Joralin – ja amuletinpalasen – etsintöjä. Seikkailijoiden myönnyttyä Alman lupasi ilmoittaa tapahtuneet isännälleen, jolla velhona olisi kenties keinonsa saada jotain tietoja Joralin mahdollisesta olinpaikasta nyt kun tietoa praedorista oli hieman enemmän. Alman lääkitsi haavoittuneiden praedorien haavoja mukanaan olleilla parantavilla liemillä, ja lupasi ottaa seikkailijoihin yhteyttä, kunhan tietäisi enemmän tehtävän jatkosta.
Tämän jälkeen Fallon, Palon ja Jarec suuntasivat takaisin Farrignian maille hoitamaan haavojaan toivoen, ettei Mandar Tusran saisi heitä, tai kohti Mordedin maiden turvaa suunnanneita Marlocia ja Lauraa lapsineen kouriinsa.
Toinen praedor-sessiomme sujui mielenkiintoisesti ja hauskasti ainakin minun näkökulmastani – ja ilmeisesti pelaajillakin oli hauskaa. PJ:nä jouduin improvisoimaan paljon, sillä Juho ja Jaakko keksivät jälleen suunnitelemiini skenaarioihin aivan erilaisia ratkaisuja, kuin mitä olin ajatellut. Mutta sehän on vain hyvä; pysyy mieli virkeänä kun ei pääse kulkemaan valmiiksi suunniteltuja latuja pitkin. Praedorin systeemi osoitti tappavuutensa: saadut haavat olivat vakavia ja lamaannuttaisivat seikkailijat viikoiksi ilman Jaconian alkemiaa, mutta toisaalta täyshaarniskaansa pukeutunut Fallon pyyhki melko hyvin lattiaa kevyemmin varustautuneilla varkaiden killan tappelijoilla.
perjantai 3. huhtikuuta 2009
Kirje Jadar Farallacilta
Tässä muuten edellisessä merkinnässä mainittu kirje kokonaisuudessaan. Pelaajat sen jo session aikana näkivätkin, mutta laitetaan se nyt tännekin muistia virkistämään...
Fallon Mordedille:
12. maaliskuuta, 513 V.a.
Hyvä serkkuni.
Vuosia olemme saaneet yhdessä katsella, kun isämme tuhoavat sukujemme omaisuutta juhlissaan ja pidoissaan. Nyt minulla on kuitenkin uutisia jotka samaan aikaan saavat minut iloitsemaan riemusta, sillä isäni, paroni Mallor Farallac on kuollut.
Rakas isämme jätti kuitenkin taakaksemme kammottavat velat – velat joita minä ja sisareni Nelissa emme kykene millään maksamaan. Minulla on kuitenkin keino, jonka avulla voisin kenties hankkia rahaa ja pelastaa arvoni ja maani.
Tiedän, että myös teillä Mordedeilla on omat ongelmanne sukunne varakkuuden suhteen. Keksimäni keino saattaisi auttaa teitäkin. Pyytäisin sinua – isäsi sir Aron tuskin enää jaksaa matkustaa – käymään luonani, kuulemassa ehdotukseni.
Odotan sinua kahden viikon päästä tämän viestin saapumisesta Punaisen Rukoilijasirkan majatalossa, Farrigniassa. Löydät kievarin kaupungin toisiksi uloimman kesän luoteiskolkasta.
Jos päätät ottaa kutsuni vastaan, pyydän sinua saapumaan mahdollisimman pian Farrigniaan. Velkojat huohottavat jo niskaani, eikä minulla ole paljon aikaa odotella – niin töykeältä kuin se kuulostaakin.
Jadar Farallac, Farallacin paroni
Fallon Mordedille:
12. maaliskuuta, 513 V.a.
Hyvä serkkuni.
Vuosia olemme saaneet yhdessä katsella, kun isämme tuhoavat sukujemme omaisuutta juhlissaan ja pidoissaan. Nyt minulla on kuitenkin uutisia jotka samaan aikaan saavat minut iloitsemaan riemusta, sillä isäni, paroni Mallor Farallac on kuollut.
Rakas isämme jätti kuitenkin taakaksemme kammottavat velat – velat joita minä ja sisareni Nelissa emme kykene millään maksamaan. Minulla on kuitenkin keino, jonka avulla voisin kenties hankkia rahaa ja pelastaa arvoni ja maani.
Tiedän, että myös teillä Mordedeilla on omat ongelmanne sukunne varakkuuden suhteen. Keksimäni keino saattaisi auttaa teitäkin. Pyytäisin sinua – isäsi sir Aron tuskin enää jaksaa matkustaa – käymään luonani, kuulemassa ehdotukseni.
Odotan sinua kahden viikon päästä tämän viestin saapumisesta Punaisen Rukoilijasirkan majatalossa, Farrigniassa. Löydät kievarin kaupungin toisiksi uloimman kesän luoteiskolkasta.
Jos päätät ottaa kutsuni vastaan, pyydän sinua saapumaan mahdollisimman pian Farrigniaan. Velkojat huohottavat jo niskaani, eikä minulla ole paljon aikaa odotella – niin töykeältä kuin se kuulostaakin.
Jadar Farallac, Farallacin paroni
keskiviikko 1. huhtikuuta 2009
Ensimmäinen Praedor-sessio: Warthin vanki
Vuosi 513 Valiarin aikaa, maalis-huhtikuu
Kolme ratsastajaa kyyristeli märkien villaviittojensa suojissa mutaisella kauppatiellä, sadetihkun tehdessä kolmikon, heidän ratsujensa ja parin kuormamuulin olon mahdollisimman kurjaksi. Tällaisella säällä vastaantulijat olivat harvassa, ja kolme märkää viikkoa Tutusin valtakunnasta Farrigniaan oli kuluttanut loppuun jo tämänkin seurueen keskustelunaiheet, joten matkaa tehtiin hiljaisuudessa, nenien niiskutuksessa ja hevosten hirnahdellessa.
Joukon kärjessä kulki pitkä ja leveäharteinen miekkonen, jonka miellyttävät kasvot olivat piilossa sadeviitan hupun varjoissa. Tämä kulki korkean ja ilkeän näköisen sotaratsun selässä, jonka satulasta roikkui ylimyssuvun vaakunalla koristeltu kilpi ja hieno lyömämiekka, jotka kertoivat miehen olevan vähintäänkin varakasta sukua, ellei peräti aatelinen. Sir Fallon Morded olikin maataomistavaa ritarihuonetta, joskin suku oli ajautunut rahavaikeuksiin ja näin pois Tutusin kuningashuoneen suosiosta.
Seuraavana, aivan sir Fallonin sotaratsun lähettyvillä, ratsasti keskimittainen, samoin viittansa suojissa värjöttelevä nuorukainen, jonka lyhyeksi kerityt hiukset liimautuivat jopa hupun läpi märkinä päätä vasten. Nuorukainen oli pukeutunut vaatimattomasti, mutta hänen pitkä, olalla roikkuva suurmiekkansa soti tämän vaatimattoman ulkonäön kanssa. Jarec Sobrius oli alun perin vaatimattoman palkkasoturi Tamacin poika, mutta tämän Tamacin pelastettua Fallonin hengen Holrusin valtakuntaa vastaan käydyssä kauppasodassa oli ritari myöntänyt palkkasoturille hieman maata ja ottanut Jarecin aseenkantajakseen. Nuorukainen oli perheensä saamasta kunniasta ylpeä, mutta pahat kielet puhuivat Sobriuksen suvusta pyrkyreinä ja röyhkeinä nousukkaina.
Viimeisenä, kuormamuuleja johdattaen, kulki Mordedin suvun vaakunalla varustettuun asetakkiin pukeutunut, leveäharteinen sotilas, jonka kasvoja peitti pelottava arpi, joka toi ratsastajan ulkonäköön armotonta vaarallisuutta ja levottomuutta herättävää vierautta. Mies oli Palon Reys, entinen palkkasotilas joka oli toiminut viimeiset vuodet Mordedien metsänvartijana ja tallimestarina. Olalla kotelossaan roikkuva metsäläisten pitkäjousi kertoi tarkoista silmistä ja näppäristä sormista, ja vyöllä roikkuva lyömämiekka taasen ranteen voimasta – soturin merkkejä kaikki tyynni.
Seurue oli matkustanut Tutusissa sijaitsevasta kotikylästään Caporista, kolme viikkoa väsyttävässä kevätmyrskyssä, joka oli venyttänyt reilua kahden viikon matkaa. He olivat väsyneitä, märkiä ja kylmissään, mutta pikku hiljaa kaukaisuudessa erottuvat Farrignian muurit sentään lupasivat tervetulleesta lämmöstä ja levosta päivän ratsastuksen jälkeen.
Kolmikon oli ajanut Farrigniaan lähtemään sir Fallonin sukulaismieheltä, paroni Jadar Farallacilta saapunut epämääräinen kirje. Jadar oli kertonut suvun päämiehen, vanhan paroni Mallorin, kuolleen, mutta jättäneen pojalleen ja tyttärelleen vain velkoja perinnöksi, mutta nyt Jadarilla oli ajatus, joka voisi tuoda rahaa köyhän huoneen kirstuihin. Muistaen myös tutusilaisten sukulaistensa varattomuuden hän oli kutsunut myös sir Fallonin kuulemaan tätä ajatusta.
Fallonin kertoessa kirjeestä ja ajatuksestaan Mordedin huoneen päälle eli isälleen sir Aronille, oli vanha haukannenäinen ja pahansisuinen mies ollut lähes helpottunut pääsemään eroon nuoremmasta pojastaan, joka oli tuottanut luonnottomalla salaisuudellaan isälleen paljon häpeää ja murhetta, vaikka miehellä itselläkin oli pahe jos toinenkin sydämellään, eivätkä pienet rötöksetkään vanhalle ylimykselle olleet vieraita.
Fallon oli ottanut mukaansa luotettavan aseenkantajansa Jarecin, ja hevosista huolehtimaan rehdin miehen ja taitavan eränkävijän maineessa olevan Palonin. Jarecilla oli luonnollisesti isäntänsä aseenkantajana kyseenalaistamaton velvollisuus seurata Fallonia, ja perheensä hyvästeltyään myös Palon oli matkaan suostunut; tällainen retki voisi aivan hyvin tuoda kolikon jos toisenkin myös rahvaanmiesten taskuun, eikä kimaltelevasta kullasta taskun pohjalla koskaan ollut haittaa. Niinpä Jarecin ja Palonin hyvästeltyä perheensä aloitettiin matkavalmistelut, ja kolmikko lähti Farrigniaa kohti vielä seuraavana päivänä.
***
”Odotan sinua kahden viikon päästä tämän viestin saapumisesta Punaisen rukoilijasirkan majatalossa, Farrigniassa. Löydät kievarin kaupungin toisiksi uloimman kesän luoteiskolkasta”, Jadarin kirjeessä oli lukenut ja Farrignian uloimpien muurien sisäpuolelle päästyään seurue alkoi etsiä neuvoa tälle kyseiselle majatalolle päästäkseen. Fallonin viitan alta hieman vilahtavan, hienon rintakyrassin ja vaakunan nähdessään kaupunginkaartilaiset olivatkin hyvinkin auliita auttamaan vierailevaa ylimystä, ja lyhyen ratsastuksen jälkeen kolmikko näki Punaisen rukoilijasirkan kohoavan edessään. Palonin lähtiessä majatalon talleille huolehtimaan joukkion hevosista suuntasivat Fallon ja Jarec sisälle kievariin toivoen löytävänsä Jadarin, tai ainakin jonkinlaisen viestin nuorelta paronilta.
Rukoilijasirkka ei ollut Farrignian hienoimpia majataloja – ei lähellekään – mutta toisiksi uloimman kaupunginosan vaatimattomien kievarien ja puotien keskellä se oli kohtuullisesti menestyvä, puhdas ja erityisesti matkalaisten ja praedorien suosima yöpymispaikka. Sen anniskelusalissa oli jopa sateisena iltana kohtuullisen täyttä. Salin viehättävä tarjoilijatar huomasi heti komean ritarin palvelijoineen, ja sen jälkeen palvelu kaksikolle pelasikin. Jadaria ei kuitenkaan näkynyt, vaan kaksikon puheille suuntasi keski-ikäinen, hillitysti käyttäytyvä ja palvelijoiden livreepukuun pukeutunut mies, jonka Fallon muisti Farallacin suvun palvelijaksi, Treviukseksi.
Treviuksella oli Fallonille synkkiä uutisia: kärsimätön paroni ei ollut jaksanut odottaa vesisateiden viivyttämää sukulaistaan, vaan oli liittynyt yhteen aloittelevaan praedorseurueeseen. Jadar oli toivonut kykenevänsä maksamaan praedorina keräämillään Borvarian aarteilla sukunsa velat, ja olikin suunnannut aloittelevan seikkailijaporukan kanssa Warthiin totuttelemaan Kirotun maan oloihin. Nyt Jadar oli kuitenkin ollut huomattavasti pitempään poissa, kuin alun perin oli ollut tarkoitus, ja Jadarin sisar Nelissa oli hyvin huolissaan veljestään.
Enempää Fallonin ei tarvinnutkaan kuulla, vaan kunniallinen ritari tarjoutui saman tien suuntaamaan Warthiin sukulaistaan etsimään – niin vaikeaa kuin tämän löytäminen Warthin suunnattomista raunioista olisikin. Trevius kiitteli kovasti Fallonia ja kertoi Nelissan varmasti haluavan vielä keskustella sukulaisensa kanssa huomenaamulla – nyt tämä oli jo vetäytynyt lepäämään. Fallon myöntyi tähän ja oli mielissään palvelijan vielä mainitessa Nelissan varanneen heidän käyttöönsä huoneiston.
Palonin saavuttua myös Fallonin ja Jarecin seuraan kysyi kunniallinen ritari tovereiltaan halusivatko nämä lähteä mukaan; vaikka WArth oli ollut vuosisatoja hylättynä, niin matkalla voisi siitä huolimatta olla vaaroja, eikä ritari halunnut pakottaa palvelijoitaan mukaansa. Molemmat olivat kuitenkin halukkaita seuraamaan isäntäänsä, Jarec Fallonille tuntemastaan kiitollisuudesta ja uskollisuudesta, Palon matkalla mahdollisesti ansaittavista kolikoista ja yksinkertaisesti siitäkin syystä että oli Mordedin suvun palvelija ja koki sir Fallonin kunnialliseksi mieheksi. Fallon kiittelikin uskollisia tovereitaan, ja pian seurue vetäytyi lepäämään, sillä huomenissa edessä olisi matkan jatkaminen.
***
Aamun tullen kolmikko heräsi Treviuksen koputtaessa heidän huoneensa oveen. Palvelija oli tullut kertomaan, että Nelissa-emäntä toivoi voivansa puhua nyt Fallonin kanssa, ja ritari vakuuttikin saapuvansa pian Nelissan luokse. Palon ja Jarac saivat aamupäivän vapaaksi, mutta he päättivät käyttää vapaa-ajan hyödyksi ja suuntasivat majatalon sisäpihalle pehmustetut miekkansa mukanaan.
Jarec uskoi että hienon suurmiekkansa, Sobriuksen perheen ylpeyden, tuovan hänelle ulottuvuuden etua, mutta vanhempi Palon osoitti pian nopeuden ja kokemuksen vievän taistelua vanhemman miehen voitoksi. Lopulta, pitkän ja hikisen kamppailun päätteeksi Jarecin oli antauduttava, parahiksi Fallonin saapuessa palvelijoidensa luokse Nelissan puheilta.
Nelissa oli tervehtinyt Fallonia lämpimästi, aivan kuin heidän viimeisestä tapaamisestaan olisi vähemmän kuin vuosia – vuosia joiden aikana ylimysneidosta oli kasvanut varsin sievä, nuori nainen, jos oli silmää naiskauneudelle, Fallon pani merkille. Neito oli kertonut lähes itku kurkussa kuinka kiitollinen olisi Fallonin avusta Jadarin etsinnöissä, ja että Farallacit olisivat valmiita jopa maksamaan Fallonin miehille palkkion etsinnöistä; kultaraha päivässä ja 10 kultarahaa jos Jadar löytyisi. Palkkio oli niin ruhtinaallinen, että Fallon lähes hämmentyi kiitollisuudesta ja vakuutteli miestensä – ja Fallonin itsensäkin – tekevän kaikkensa Jadarin löytymiseksi.
Seuraavaksi Fallonia odotti kuitenkin vain lisää yllätyksiä: Nelissa ja Trevius tulisivat kolmikon mukaan Warthiin! Fallonin kuitenkin vihjaillessa, josko hienon neidon olisi viisasta lähteä Kirotun maan vaaroja uhmaamaan, muuttui Nelissa kuitenkin kylmäksi, ja kysyi tylysti luuliko Fallon, ettei neidolla olisi kaikkein suurin syy osallistua oman veljensä etsintöihin. Fallon vakuutti nopeasti etteikö kuvitellut neidon pystyvän itsestään huolehtimaan, ja jännite oli unohtunut yhtä nopeasti kuin olisi syntynytkin. Nelissa ja Fallon pääsivät nopeasti yhteisymmärrykseen että seurue lähtisi Warthia kohti tunnin päästä, ja tämän uutisen ritari olikin tullut harjoitteleville tovereilleen tuomaan.
***
Farrignian muureilta saattoi pohjoisessa levittäytyvät Warthin rauniot selkeällä säällä nähdä, mutta siitä huolimatta seurueelta kesti lähes koko päivän matkaan lähtemiseen; he eivät varsinaisesti pitäneet kiirettä, ja selkenevä sääkin teki ratsastuksesta nauttimisesta helpompaa. Lisäksi Fallon oli kuullut, että Warthin ympärillä odottaisi päivämatkan levyinen autiomaa, joten ratsujen säästäminen tätä taipaletta varten olisi järkevää.
Seurue jakaantui nopeasti kahteen ryhmään; Nelissa ja Fallon kulkivat hieman palvelusväeksi luettavista Treviuksesta, Jarecista ja Palonisa erillään, ja näin ollen kummankin joukkion välillä käytiin keskustelua yhteisistä kiinnostuksen aiheista.
Nelissa tiedusteli uteliaana, että miksei Fallon ollut ottanut uutta vaimoa edellisen kuoleman jälkeen, sillä varmasti ritarikin haaveili perillisistä – ja varmasti Fallonin kaltaiselle komealle, kunnialliselle miehelle riittäisi ottajia suvun huonosta tilanteesta huolimatta. Fallon kuitenkin vältteli kysymystä parhaansa mukaan, sillä hän oli hylännyt toiveet perillisestä kauan sitten, rakkaansa vierelle – rakkaansa, joka ei ollut hänen vaimonsa vaan eräs toinen.
Trevius oli ehdottanut, että seurueen kannattaisi suoraan Warthiin suuntaamisen sijaan kulkea hieman luoteeseen, kohti Trulesina tunnettua pikkukaupunkia, jonka kautta useimmat praedorit Warthiin suuntasivat. Ajatus tuntui seurueesta hyvältä, sillä Trulesissa ehkä tiedettäisiin jotain Jadarista tai tämän matkassa olleista praedoreista.
Trules paljastui kohtuullisen suureksi ja varakkaan oloiseksi kyläksi, jonka kaduilla kulkevat asukkaat katselivat seikkailijoita uteliaina, mutta ilman vihamielisyyttä, mikä oli harvinaista noina epävarmoina aikoina. Kylä itsessään ei eronnut edukseen tai häpeäkseen muista seudun samanlaisista asutuskeskuksista, paitsi että kauppoja ja liikkeitä oli huomattavan paljon enemmän, kuin pienessä kylässä olisi odottanut olevan.
Lopulta Fallon ja Nelissa päätyivät odottamaan yön yli kylässä, sillä iltahämärissä Warthiin suuntaaminen ei tuntunut hyvältä ajatukselta. Seurue suuntasikin Mustan koiran kievari –nimiseen majataloon, jonka leppoisa isäntä otti vieraat vastaan kohteliaasti. Isäntä, Cladon nimeltään, oli omien puheidensa mukaan entinen praedor ja piti nyt majapaikkaa kaikille Warthiin suuntaaville seurueille ja seikkailijoille – ja tarjosi mielellään myös tarinoita ja neuvoja omilta retkiltään, jos kuuntelijoita vain löytyisi.
Cladonilta kumppanukset saivat kuulla, että Jadar ja viisi praedoria oli todellakin kulkenut Trulesin kautta Warthiin alle viikko sitten, mutta heitä ei ollut sen jälkeen näkynyt, eli ainakaan tämän kautta he eivät olleet tulleet takaisin. Cladonin vielä mainitessa, että ne viisi praedoria olivat käyneet Warthissa useampaankin kertaan, huomauttivat Trevius ja Nelissa huolestuneina, että Jadarille praedorit olivat sanoneet olevansa matkalla Warthiin ensimmäistä kertaa. Tähän Cladon vain kohautti olkiaan; olihan hän saattanut erehtyä, eikä joukkio näyttänyt majatalonisännän silmiin erityisen epäilyttävältäkään Fallonin asiaa vielä tiedustellessa.
Seurueella oli kuitenkin pahat aavistuksensa; joukkio oli valehdellut Jadarille, mutta mistä syystä? Löytäisivätkö he Warthista Jadaria enää ollenkaan? Erityisesti Nelissa vaikutti huolestuneelta, ja neidolla oli jo huolen kyyneleet silmissään.
Herkkä Fallon näki, että sukulaisneito oli murheissaan, ja päätti korjata tilanteen parhaansa mukaan kysyen majatalonisännältä löytyisikö tältä luuttua tai harppua soittajalle. Soittimia ei löytynyt, mutta Cladon kertoi tallipoika Tiberaksen osaavan soittaa paimenhuilua, ja pian kievarissa soikin paimenhuilun heleät sävelet joita Fallonin täyteläinen, taitava laulua täydensi. Pian koko kievari yltyi poikkeukselliseen pirteään juhlatunnelmaan, ja Nelissakin piristyi.
Illan tullen Cladon tuli vielä kiittämään Fallonia tämän tarjoamasta viihdytyksestä, ja kun ritari ei tarjottua palkkiota hyväksynyt, tarjosi majatalonpitäjä neuvojaan Warthiin matkaaville. Vaikka Warthin rauniot olivatkin lähes autiota erämaata, oli siellä edelleen omat vaaransa ja vaivansa, ja Cladon kehottikin seuruetta pitämään varansa ja varaamaan mukaansa unilääkettä tai yrttejä, jos aikoivat yöpyä Kirotun maan puolella. Lisäksi kievarinpitäjä neuvoi seuruetta suuntaamaan eräälle Warthin reunamilla sijaitsevalle lähteelle; sieltä saisi puhdasta vettä ja suojaa säältä, joten sieltä etsinnät olisi kaikkein paras aloittaa. Fallon kiitteli Cladonia neuvoista, ja käskikin Palonin hankkia kylän parantajalta yrttejä koko seurueelle yöpymisen varalle. Yrtit kävivät kalliiksi, mutta kenties niistä olisi apua.
***
Aamun tullen seurueen täydennettyä ruokavarantojaan suuntasivat he kohti pohjoisessa odottavia Warthin raunioita. Kirottu maa alkoi pian Trulesin pohjoispuolella kuin veitsellä leikaten, kivinen ja autio hiekkaerämaa, jonka yksitoikkoisuutta katkaisi siellä täällä kaatunut, oudon sammaleen peittämä pylväs, patsas, maasta pilkottava kivi tai kivien välissä puikkelehtiva lisko, jota ainakaan Palon ei kyennyt erätaidoistaan huolimatta tunnistamaan. Sää itsessään käyttäytyi myös kummallisesti, sillä Trulesin lämmin kevätaamu vaihtui pian Warthin puolella hyytäväksi, selittämättömäksi kylmyydeksi ja viimaksi.
Lopulta pitkän, yksitoikkoisen ja vaivalloisen päivämatkan päätteeksi seurue erotti jatkuvasti pohjoisessa kohoavan kaupungin lähestyvän, ja pian he ohittivat jo ensimmäiset sortuneet rakennukset, jotka eivät olleet paljon kivikasoja kummempia. Sisemmät rakennukset olivat jo hieman paremmassa kunnossa ja matkustajat päättivätkin hajaantua toviksi tutkimaan taloja – kenties heillä kävisi onni ja he löytäisivät jonkinlaisen merkin Jadar Farallacista.
Jadaria ei löytynyt, mutta jotain muuta kylläkin, sillä yhdestä sortuneesta rakennuksesta Palon löysi verisen liha- ja luukasan, joka kenties joskus oli ollut ihminen. Edesmenneeltä löydettiin lyhyt miekka, tikari, muutamia hopeakolikoita ja silputtua paperia, mutta tarkka tunnistaminen oli ikävä kyllä mahdotonta; mikä sitten miehen olikaan tappanut, se oli tehnyt sotkuista jälkeä. Fallon oli kuitenkin varma, että kyseessä ei ollut ainakaan Jadar, sillä kuollut oli tummahiuksinen, kun taas Farallacit olivat varsin vaaleita. Jadarin elossa löytymisestä oli siis vielä toivoa, mutta ruumiin löytyminen todisti, seikkailijoille, ettei Warth olisi vielä vuosisatoja tuhonsa jälkeenkään turvallinen paikka kuolevaisille.
Ilta-aurinko oli jo laskemassa kovaa vauhtia, kun seikkailijat vihdoin saapuivat lähteelle, josta Cladon oli kertonut. Etsintöjen jatkaminen pimeällä ei tuntunut hyvältä ajatukselta – ei, kun pohjoisessa hehkui kammottavaa vihertävää valoa, ja kylmä tuuli ulvoi kuin kuolleet tuonpuoleisessa. Onneksi aukean reunalla oli kohtuullisen hyväkuntoisia rakennuksia, joista valita suoja, ja seurue asettui yhteen rakennuksista lepäämään parhaansa mukaan.
Lepo ei kuitenkaan ollut sitä, mitä Warthilla oli seikkailijoiden varalle: kammottavat näyt, äänet ja tuntemukset tekivät yöstä kammottavan helvetin, eivätkä nuo muistot haalenisi pitkään aikaan heidän mielestään. Cladonin ehdottamat unettavat yrtit eivät enää tuntuneet huonolta vaihtoehdolta, mutta loppujen lopuksi ainoastaan Nelissa käytti rohtoja Fallonin ja Palonin tyytyessä alkoholin tunnottomaan uneen ja Treviuksen tyytyessä valvomaan mieluummin kuin turruttamaan mielensä aineilla. Jarecia, seurueen nuorinta ja kokemattominta Nelissaa lukuun ottamatta, eivät Borvarian kauhut näyttäneet vaivaavan, vaan hän nukkui levollisena kuin lapsi.
***
Aamun tullen Fallon havahtui ensimmäisenä ja herätti myös muut, aamuhämärissä vihdoin torkahtaneen Treviuksenkin. Vanhaa palvelijaa lukuun ottamatta kaikki olivat levänneet suhteellisen hyvin, ja seurue oli halukas aloittamaan Jadarin etsinnät ja jättämään Warthin taakseen.
Lähteelle hevosia juottamaan suunnistaessaan seurue kuitenkin yllätyksekseen huomasi aukion toiselta laidalta lähestyvän miehen, joka pysähtyi muukalaiset nähdessään selvästi hämmästyneenä. Kauaa mies ei kuitenkaan paikoillaan pysytellyt, sillä Nelissan tunnistaessa miehen yhdeksi Jadarin mukaan lähteneistä praedoreista mies ryntäsi juoksuun, suuntanaan Warthin raunioiden sokkelo. Kauas hän ei kuitenkaan ehtinyt, kun Palonin pitkäjousi helähti, ja pakenija kompuroi maahan varoitushuuto muuttuen tuskanparkaisuksi.
Samassa aikion toisella puolella olevasta talosta ilmestyi kolme nahkapanssareihin pukeutunutta miestä miekat kourissaan vaatien saada tietää miksi heidän toverinsa kimppuun oli käyty. Tunnistaessaan Nelissan ja Treviuksen he kuitenkin tajusivat paljastuneensa, ja vihaiset vaatimukset muuttuivat oveliksi vihjailuiksi. Nelissan vaatiessa saada tietää, missä Jadar oli, kertoivat miehet tämän olevan elossa, mutta minkä arvoinen tämä olisi neidolle?
Ratsujensa selässä täysissä varusteissa istuvat Fallon, Palon ja Jarec olivat kuitenkin sen verran levottomuutta herättävä näky, että pian yhteisymmärrykseen vaihdosta päästiin; seurue jättäisi rahansa, ja poistuisivat takaisin aukean toiseen päähän, ja miehet päästäisivät Jadarin pian tulemaan heidän luokseen. Tietenkään miesten rehellisyydestä ei ollut takeita, mutta kun yksi miehistä oli vetänyt nuoren paronin yhdestä talosta sidottuna ja mukiloituna ja pitänyt tikaria vihjailevasti tämän kurkulla, ei seurueella ollut oikeastaan muuta mahdollisuutta kuin totella.
Oli se viisasta tahi ei, niin rosvot pitivät sanansa, ja pian Jadar horjui aukealla odottavan seurueen luokse, ja lämpimiä tervehdyksiä vaihdettiin. Palonin varmistuttua, ettei Jadarilla ollut vakavia vammoja, oli kuitenkin päätettävä, miten sieppaajien – joiksi praedoreiksi tekeytyneet miehet olivat paljastuneet – kanssa olisi toimittava. Jadarin pyytäessä Fallonia miehineen tekemään selvää sieppaajista päätyivät Fallon, Jarec ja Palon siihen tulokseen, että sieppaajien kiinniottaminen palveli paitsi lakia niin myös lähialueen turvallisuutta; Jadarin kertoman perusteella miehet olivat käyneet jo ainakin yhden matkaajan kimppuun ja ryöstäneet tämän, joten he olivat sieppaajien lisäksi murhaajia ja varkaita. Lisäksi vaikutti siltä että he piileskelivät pitempiäkin aikoja Warthissa, sillä heillä oli kunnon leiri raunioissa, joten kaikkien Warthiin suuntaavien praedoreidenkin henki olisi vaarassa, ellei rosvoille tehtäisi jotain.
Yksinkertaisen toimintasuunnitelman avulla kolmikon onnistuikin yllättää rosvot, ja lyhyen takaa-ajon lopuksi varusteiden, taitojen ja urheuden puolesta ylivoimaiset seikkailijat olivat surmanneet rosvoista kaikki johtaja Hadrasia lukuun ottamatta. Myös eloonjäänyt, mutta pahoin haavoittunut rosvopäällikkö kohtasi pian kohtalonsa nopeasti suoritettussa hirttotilaisuudessa.
Ennen kuolemaansa Hadras oli kuitenkin paljastanut syyn miksi rosvot piileskelivät Warthissa; ennen Jadarin sieppausta he olivat vahingossa surmanneet maantiellä velhosuku Varennoksen palvelijan, ja ryöstäneet tältä tynnyrillisen jotain outoa ainetta. Rosvot eivät kuitenkaan saaliistaan päässeet nauttimaan, sillä tajutessaan surmanneensa velhojen asiamiehen rosvot pakenivat Warthiin piiloon, sillä Kirotun maan kerrottiin suojelevan velhojen loitsuilta ja taioilta. Sitten seurue oli huijannut Jadaria ja siepannut tämän, ja lähettänyt yhden miehistään vaatimaan lunnaita, mutta tästä ei oltu sen jälkeen kuultu. Samassa seurue muisti löytämänsä ruumiin ja kaikki arvelivat tietävänsä mitä tuolle lunnasvaatimusta viemään lähteneelle rosvolle oli tapahtunut…
Ennen kuin kotimatka kohti Farrigniaa saattoi alkaa, keräsivät seikkailijat rosvojen saaliin ja varusteet lähteen lähistölle. He eivät pystyneet kantamaan mukanaan kuin pienen määrän varusteista (lähinnä muonaa), joten loput päätettiin jättää Warthiin mahdollisten matkaajien avuksi. Lisäksi seurueen mukaan lähtivät rosvojen aseet ja vähäiset kolikot ja Varennos-suvun asiamieheltä otettu tynnyri. Itse rosvojen raadot saivat jäädä Warthin olentojen ja raadonsyöjien ruoaksi, sillä Hadrasia hirtettäessä paikalle ilmestynyt suuri peto, epäilemättä sama hirviö joka oli vastuussa löydetystä miehen raadosta, sai seurueen kiiruhtamaan Warthista pois mahdollisimman vikkelästi.
***
Matka takaisin Farrigniaan sujui välikohtauksitta, ja takaisin kaupunkiin päästyään Fallon miehineen suuntasi palauttamaan löytämäänsä tynnyriä, ja lyhyen keskustelun päätteeksi Varennoksen suvun edustajan kanssa kolmikko poistui Mustasta huoneesta, velhojen lähetystöstä, kymmenen kultarahaa rikkaampina, velhojen kiitollisuudenvelka ja pullo tynnyristä löytynyttä ainetta taskussaan. Rosvoilta saadun saaliin kanssa matkan tuotot nousivat aina lähes yli kahdenkymmenen kultarahan, joten täysin turha retki ei ollut.
Farrigniasta seikkailijoiden tie ei käynytkään takaisin Tutusiin, vaan Jadar ja Nelissa kutsuivat Fallonin, Palonin ja Jarecin Farallacin maille juhlimaan Jadarin löytymistä. Lisäksi Jadarilla oli ehdotus, sillä nuori paroni tiesi myös Mordedin suvun olevan pahasti velkaantunut ja ehdottikin, että Fallon miehineen ryhtyisi Jadarin kanssa praedoreiksi, sillä vaikka praedorien elämä olikin vaarallista ja arvaamatonta, voisi yksi onnistunut retki Borvariaan pyyhkiä heidän kaikki rahahuolensa pois.
Seikkailijoiden vastaus tähän ehdotukseen oli tietenkin selvä…
Tällainen oli ensimmäinen pelaamamme praedor-sessio, ja ainakin minusta sessio oli onnistunut ja hauska. Juhon ja Jaakon hahmot ovat mielenkiintoisia ja samalla Jaconiaan erittäin sopivia, ja hahmojen toimia oli ilo ja mielenkiintoista seurata. Minulle praedorin peluuttaminen on aina jotenkin mukavaa ja vaivatonta, sillä maailma on ennestään tuttu ja turvallinen. Lisäksi käytetty valmisseikkailu, Warthin vanki, on aina oiva aloitusseikkailu sillä se esittelee monia Jaconian maailman ominaispiirteitä; Kirotun maan eksotiikkaa ja vaarallisuutta, elämän rumuutta ja velhojen outoja tapoja.
Tästä on hyvä jatkaa seuraavaan seikkailuun, joka alkaa Farallacien sukutilalta…
Lisäksi ajattelimme ottaa käyttöön seuraavan sääntömuutoksen:
Kahden aseen käyttö yhtä aikaa:
- Kahdella aseella taistellessa voi torjua ilman muutoksia, mutta
- Kahdella raskaalla aseella (tai kilvellä) taistellessa toisen aseen (tai kilven) hyökkäyksiin tulee +1n.
- Tikarin tai puukon kaltaista kevyttä asetta toisessa kädessä käyttäessä yllämainittua +1n lisävaikeutta ei hyökkäykseen tule.
Kolme ratsastajaa kyyristeli märkien villaviittojensa suojissa mutaisella kauppatiellä, sadetihkun tehdessä kolmikon, heidän ratsujensa ja parin kuormamuulin olon mahdollisimman kurjaksi. Tällaisella säällä vastaantulijat olivat harvassa, ja kolme märkää viikkoa Tutusin valtakunnasta Farrigniaan oli kuluttanut loppuun jo tämänkin seurueen keskustelunaiheet, joten matkaa tehtiin hiljaisuudessa, nenien niiskutuksessa ja hevosten hirnahdellessa.
Joukon kärjessä kulki pitkä ja leveäharteinen miekkonen, jonka miellyttävät kasvot olivat piilossa sadeviitan hupun varjoissa. Tämä kulki korkean ja ilkeän näköisen sotaratsun selässä, jonka satulasta roikkui ylimyssuvun vaakunalla koristeltu kilpi ja hieno lyömämiekka, jotka kertoivat miehen olevan vähintäänkin varakasta sukua, ellei peräti aatelinen. Sir Fallon Morded olikin maataomistavaa ritarihuonetta, joskin suku oli ajautunut rahavaikeuksiin ja näin pois Tutusin kuningashuoneen suosiosta.
Seuraavana, aivan sir Fallonin sotaratsun lähettyvillä, ratsasti keskimittainen, samoin viittansa suojissa värjöttelevä nuorukainen, jonka lyhyeksi kerityt hiukset liimautuivat jopa hupun läpi märkinä päätä vasten. Nuorukainen oli pukeutunut vaatimattomasti, mutta hänen pitkä, olalla roikkuva suurmiekkansa soti tämän vaatimattoman ulkonäön kanssa. Jarec Sobrius oli alun perin vaatimattoman palkkasoturi Tamacin poika, mutta tämän Tamacin pelastettua Fallonin hengen Holrusin valtakuntaa vastaan käydyssä kauppasodassa oli ritari myöntänyt palkkasoturille hieman maata ja ottanut Jarecin aseenkantajakseen. Nuorukainen oli perheensä saamasta kunniasta ylpeä, mutta pahat kielet puhuivat Sobriuksen suvusta pyrkyreinä ja röyhkeinä nousukkaina.
Viimeisenä, kuormamuuleja johdattaen, kulki Mordedin suvun vaakunalla varustettuun asetakkiin pukeutunut, leveäharteinen sotilas, jonka kasvoja peitti pelottava arpi, joka toi ratsastajan ulkonäköön armotonta vaarallisuutta ja levottomuutta herättävää vierautta. Mies oli Palon Reys, entinen palkkasotilas joka oli toiminut viimeiset vuodet Mordedien metsänvartijana ja tallimestarina. Olalla kotelossaan roikkuva metsäläisten pitkäjousi kertoi tarkoista silmistä ja näppäristä sormista, ja vyöllä roikkuva lyömämiekka taasen ranteen voimasta – soturin merkkejä kaikki tyynni.
Seurue oli matkustanut Tutusissa sijaitsevasta kotikylästään Caporista, kolme viikkoa väsyttävässä kevätmyrskyssä, joka oli venyttänyt reilua kahden viikon matkaa. He olivat väsyneitä, märkiä ja kylmissään, mutta pikku hiljaa kaukaisuudessa erottuvat Farrignian muurit sentään lupasivat tervetulleesta lämmöstä ja levosta päivän ratsastuksen jälkeen.
Kolmikon oli ajanut Farrigniaan lähtemään sir Fallonin sukulaismieheltä, paroni Jadar Farallacilta saapunut epämääräinen kirje. Jadar oli kertonut suvun päämiehen, vanhan paroni Mallorin, kuolleen, mutta jättäneen pojalleen ja tyttärelleen vain velkoja perinnöksi, mutta nyt Jadarilla oli ajatus, joka voisi tuoda rahaa köyhän huoneen kirstuihin. Muistaen myös tutusilaisten sukulaistensa varattomuuden hän oli kutsunut myös sir Fallonin kuulemaan tätä ajatusta.
Fallonin kertoessa kirjeestä ja ajatuksestaan Mordedin huoneen päälle eli isälleen sir Aronille, oli vanha haukannenäinen ja pahansisuinen mies ollut lähes helpottunut pääsemään eroon nuoremmasta pojastaan, joka oli tuottanut luonnottomalla salaisuudellaan isälleen paljon häpeää ja murhetta, vaikka miehellä itselläkin oli pahe jos toinenkin sydämellään, eivätkä pienet rötöksetkään vanhalle ylimykselle olleet vieraita.
Fallon oli ottanut mukaansa luotettavan aseenkantajansa Jarecin, ja hevosista huolehtimaan rehdin miehen ja taitavan eränkävijän maineessa olevan Palonin. Jarecilla oli luonnollisesti isäntänsä aseenkantajana kyseenalaistamaton velvollisuus seurata Fallonia, ja perheensä hyvästeltyään myös Palon oli matkaan suostunut; tällainen retki voisi aivan hyvin tuoda kolikon jos toisenkin myös rahvaanmiesten taskuun, eikä kimaltelevasta kullasta taskun pohjalla koskaan ollut haittaa. Niinpä Jarecin ja Palonin hyvästeltyä perheensä aloitettiin matkavalmistelut, ja kolmikko lähti Farrigniaa kohti vielä seuraavana päivänä.
***
”Odotan sinua kahden viikon päästä tämän viestin saapumisesta Punaisen rukoilijasirkan majatalossa, Farrigniassa. Löydät kievarin kaupungin toisiksi uloimman kesän luoteiskolkasta”, Jadarin kirjeessä oli lukenut ja Farrignian uloimpien muurien sisäpuolelle päästyään seurue alkoi etsiä neuvoa tälle kyseiselle majatalolle päästäkseen. Fallonin viitan alta hieman vilahtavan, hienon rintakyrassin ja vaakunan nähdessään kaupunginkaartilaiset olivatkin hyvinkin auliita auttamaan vierailevaa ylimystä, ja lyhyen ratsastuksen jälkeen kolmikko näki Punaisen rukoilijasirkan kohoavan edessään. Palonin lähtiessä majatalon talleille huolehtimaan joukkion hevosista suuntasivat Fallon ja Jarec sisälle kievariin toivoen löytävänsä Jadarin, tai ainakin jonkinlaisen viestin nuorelta paronilta.
Rukoilijasirkka ei ollut Farrignian hienoimpia majataloja – ei lähellekään – mutta toisiksi uloimman kaupunginosan vaatimattomien kievarien ja puotien keskellä se oli kohtuullisesti menestyvä, puhdas ja erityisesti matkalaisten ja praedorien suosima yöpymispaikka. Sen anniskelusalissa oli jopa sateisena iltana kohtuullisen täyttä. Salin viehättävä tarjoilijatar huomasi heti komean ritarin palvelijoineen, ja sen jälkeen palvelu kaksikolle pelasikin. Jadaria ei kuitenkaan näkynyt, vaan kaksikon puheille suuntasi keski-ikäinen, hillitysti käyttäytyvä ja palvelijoiden livreepukuun pukeutunut mies, jonka Fallon muisti Farallacin suvun palvelijaksi, Treviukseksi.
Treviuksella oli Fallonille synkkiä uutisia: kärsimätön paroni ei ollut jaksanut odottaa vesisateiden viivyttämää sukulaistaan, vaan oli liittynyt yhteen aloittelevaan praedorseurueeseen. Jadar oli toivonut kykenevänsä maksamaan praedorina keräämillään Borvarian aarteilla sukunsa velat, ja olikin suunnannut aloittelevan seikkailijaporukan kanssa Warthiin totuttelemaan Kirotun maan oloihin. Nyt Jadar oli kuitenkin ollut huomattavasti pitempään poissa, kuin alun perin oli ollut tarkoitus, ja Jadarin sisar Nelissa oli hyvin huolissaan veljestään.
Enempää Fallonin ei tarvinnutkaan kuulla, vaan kunniallinen ritari tarjoutui saman tien suuntaamaan Warthiin sukulaistaan etsimään – niin vaikeaa kuin tämän löytäminen Warthin suunnattomista raunioista olisikin. Trevius kiitteli kovasti Fallonia ja kertoi Nelissan varmasti haluavan vielä keskustella sukulaisensa kanssa huomenaamulla – nyt tämä oli jo vetäytynyt lepäämään. Fallon myöntyi tähän ja oli mielissään palvelijan vielä mainitessa Nelissan varanneen heidän käyttöönsä huoneiston.
Palonin saavuttua myös Fallonin ja Jarecin seuraan kysyi kunniallinen ritari tovereiltaan halusivatko nämä lähteä mukaan; vaikka WArth oli ollut vuosisatoja hylättynä, niin matkalla voisi siitä huolimatta olla vaaroja, eikä ritari halunnut pakottaa palvelijoitaan mukaansa. Molemmat olivat kuitenkin halukkaita seuraamaan isäntäänsä, Jarec Fallonille tuntemastaan kiitollisuudesta ja uskollisuudesta, Palon matkalla mahdollisesti ansaittavista kolikoista ja yksinkertaisesti siitäkin syystä että oli Mordedin suvun palvelija ja koki sir Fallonin kunnialliseksi mieheksi. Fallon kiittelikin uskollisia tovereitaan, ja pian seurue vetäytyi lepäämään, sillä huomenissa edessä olisi matkan jatkaminen.
***
Aamun tullen kolmikko heräsi Treviuksen koputtaessa heidän huoneensa oveen. Palvelija oli tullut kertomaan, että Nelissa-emäntä toivoi voivansa puhua nyt Fallonin kanssa, ja ritari vakuuttikin saapuvansa pian Nelissan luokse. Palon ja Jarac saivat aamupäivän vapaaksi, mutta he päättivät käyttää vapaa-ajan hyödyksi ja suuntasivat majatalon sisäpihalle pehmustetut miekkansa mukanaan.
Jarec uskoi että hienon suurmiekkansa, Sobriuksen perheen ylpeyden, tuovan hänelle ulottuvuuden etua, mutta vanhempi Palon osoitti pian nopeuden ja kokemuksen vievän taistelua vanhemman miehen voitoksi. Lopulta, pitkän ja hikisen kamppailun päätteeksi Jarecin oli antauduttava, parahiksi Fallonin saapuessa palvelijoidensa luokse Nelissan puheilta.
Nelissa oli tervehtinyt Fallonia lämpimästi, aivan kuin heidän viimeisestä tapaamisestaan olisi vähemmän kuin vuosia – vuosia joiden aikana ylimysneidosta oli kasvanut varsin sievä, nuori nainen, jos oli silmää naiskauneudelle, Fallon pani merkille. Neito oli kertonut lähes itku kurkussa kuinka kiitollinen olisi Fallonin avusta Jadarin etsinnöissä, ja että Farallacit olisivat valmiita jopa maksamaan Fallonin miehille palkkion etsinnöistä; kultaraha päivässä ja 10 kultarahaa jos Jadar löytyisi. Palkkio oli niin ruhtinaallinen, että Fallon lähes hämmentyi kiitollisuudesta ja vakuutteli miestensä – ja Fallonin itsensäkin – tekevän kaikkensa Jadarin löytymiseksi.
Seuraavaksi Fallonia odotti kuitenkin vain lisää yllätyksiä: Nelissa ja Trevius tulisivat kolmikon mukaan Warthiin! Fallonin kuitenkin vihjaillessa, josko hienon neidon olisi viisasta lähteä Kirotun maan vaaroja uhmaamaan, muuttui Nelissa kuitenkin kylmäksi, ja kysyi tylysti luuliko Fallon, ettei neidolla olisi kaikkein suurin syy osallistua oman veljensä etsintöihin. Fallon vakuutti nopeasti etteikö kuvitellut neidon pystyvän itsestään huolehtimaan, ja jännite oli unohtunut yhtä nopeasti kuin olisi syntynytkin. Nelissa ja Fallon pääsivät nopeasti yhteisymmärrykseen että seurue lähtisi Warthia kohti tunnin päästä, ja tämän uutisen ritari olikin tullut harjoitteleville tovereilleen tuomaan.
***
Farrignian muureilta saattoi pohjoisessa levittäytyvät Warthin rauniot selkeällä säällä nähdä, mutta siitä huolimatta seurueelta kesti lähes koko päivän matkaan lähtemiseen; he eivät varsinaisesti pitäneet kiirettä, ja selkenevä sääkin teki ratsastuksesta nauttimisesta helpompaa. Lisäksi Fallon oli kuullut, että Warthin ympärillä odottaisi päivämatkan levyinen autiomaa, joten ratsujen säästäminen tätä taipaletta varten olisi järkevää.
Seurue jakaantui nopeasti kahteen ryhmään; Nelissa ja Fallon kulkivat hieman palvelusväeksi luettavista Treviuksesta, Jarecista ja Palonisa erillään, ja näin ollen kummankin joukkion välillä käytiin keskustelua yhteisistä kiinnostuksen aiheista.
Nelissa tiedusteli uteliaana, että miksei Fallon ollut ottanut uutta vaimoa edellisen kuoleman jälkeen, sillä varmasti ritarikin haaveili perillisistä – ja varmasti Fallonin kaltaiselle komealle, kunnialliselle miehelle riittäisi ottajia suvun huonosta tilanteesta huolimatta. Fallon kuitenkin vältteli kysymystä parhaansa mukaan, sillä hän oli hylännyt toiveet perillisestä kauan sitten, rakkaansa vierelle – rakkaansa, joka ei ollut hänen vaimonsa vaan eräs toinen.
Trevius oli ehdottanut, että seurueen kannattaisi suoraan Warthiin suuntaamisen sijaan kulkea hieman luoteeseen, kohti Trulesina tunnettua pikkukaupunkia, jonka kautta useimmat praedorit Warthiin suuntasivat. Ajatus tuntui seurueesta hyvältä, sillä Trulesissa ehkä tiedettäisiin jotain Jadarista tai tämän matkassa olleista praedoreista.
Trules paljastui kohtuullisen suureksi ja varakkaan oloiseksi kyläksi, jonka kaduilla kulkevat asukkaat katselivat seikkailijoita uteliaina, mutta ilman vihamielisyyttä, mikä oli harvinaista noina epävarmoina aikoina. Kylä itsessään ei eronnut edukseen tai häpeäkseen muista seudun samanlaisista asutuskeskuksista, paitsi että kauppoja ja liikkeitä oli huomattavan paljon enemmän, kuin pienessä kylässä olisi odottanut olevan.
Lopulta Fallon ja Nelissa päätyivät odottamaan yön yli kylässä, sillä iltahämärissä Warthiin suuntaaminen ei tuntunut hyvältä ajatukselta. Seurue suuntasikin Mustan koiran kievari –nimiseen majataloon, jonka leppoisa isäntä otti vieraat vastaan kohteliaasti. Isäntä, Cladon nimeltään, oli omien puheidensa mukaan entinen praedor ja piti nyt majapaikkaa kaikille Warthiin suuntaaville seurueille ja seikkailijoille – ja tarjosi mielellään myös tarinoita ja neuvoja omilta retkiltään, jos kuuntelijoita vain löytyisi.
Cladonilta kumppanukset saivat kuulla, että Jadar ja viisi praedoria oli todellakin kulkenut Trulesin kautta Warthiin alle viikko sitten, mutta heitä ei ollut sen jälkeen näkynyt, eli ainakaan tämän kautta he eivät olleet tulleet takaisin. Cladonin vielä mainitessa, että ne viisi praedoria olivat käyneet Warthissa useampaankin kertaan, huomauttivat Trevius ja Nelissa huolestuneina, että Jadarille praedorit olivat sanoneet olevansa matkalla Warthiin ensimmäistä kertaa. Tähän Cladon vain kohautti olkiaan; olihan hän saattanut erehtyä, eikä joukkio näyttänyt majatalonisännän silmiin erityisen epäilyttävältäkään Fallonin asiaa vielä tiedustellessa.
Seurueella oli kuitenkin pahat aavistuksensa; joukkio oli valehdellut Jadarille, mutta mistä syystä? Löytäisivätkö he Warthista Jadaria enää ollenkaan? Erityisesti Nelissa vaikutti huolestuneelta, ja neidolla oli jo huolen kyyneleet silmissään.
Herkkä Fallon näki, että sukulaisneito oli murheissaan, ja päätti korjata tilanteen parhaansa mukaan kysyen majatalonisännältä löytyisikö tältä luuttua tai harppua soittajalle. Soittimia ei löytynyt, mutta Cladon kertoi tallipoika Tiberaksen osaavan soittaa paimenhuilua, ja pian kievarissa soikin paimenhuilun heleät sävelet joita Fallonin täyteläinen, taitava laulua täydensi. Pian koko kievari yltyi poikkeukselliseen pirteään juhlatunnelmaan, ja Nelissakin piristyi.
Illan tullen Cladon tuli vielä kiittämään Fallonia tämän tarjoamasta viihdytyksestä, ja kun ritari ei tarjottua palkkiota hyväksynyt, tarjosi majatalonpitäjä neuvojaan Warthiin matkaaville. Vaikka Warthin rauniot olivatkin lähes autiota erämaata, oli siellä edelleen omat vaaransa ja vaivansa, ja Cladon kehottikin seuruetta pitämään varansa ja varaamaan mukaansa unilääkettä tai yrttejä, jos aikoivat yöpyä Kirotun maan puolella. Lisäksi kievarinpitäjä neuvoi seuruetta suuntaamaan eräälle Warthin reunamilla sijaitsevalle lähteelle; sieltä saisi puhdasta vettä ja suojaa säältä, joten sieltä etsinnät olisi kaikkein paras aloittaa. Fallon kiitteli Cladonia neuvoista, ja käskikin Palonin hankkia kylän parantajalta yrttejä koko seurueelle yöpymisen varalle. Yrtit kävivät kalliiksi, mutta kenties niistä olisi apua.
***
Aamun tullen seurueen täydennettyä ruokavarantojaan suuntasivat he kohti pohjoisessa odottavia Warthin raunioita. Kirottu maa alkoi pian Trulesin pohjoispuolella kuin veitsellä leikaten, kivinen ja autio hiekkaerämaa, jonka yksitoikkoisuutta katkaisi siellä täällä kaatunut, oudon sammaleen peittämä pylväs, patsas, maasta pilkottava kivi tai kivien välissä puikkelehtiva lisko, jota ainakaan Palon ei kyennyt erätaidoistaan huolimatta tunnistamaan. Sää itsessään käyttäytyi myös kummallisesti, sillä Trulesin lämmin kevätaamu vaihtui pian Warthin puolella hyytäväksi, selittämättömäksi kylmyydeksi ja viimaksi.
Lopulta pitkän, yksitoikkoisen ja vaivalloisen päivämatkan päätteeksi seurue erotti jatkuvasti pohjoisessa kohoavan kaupungin lähestyvän, ja pian he ohittivat jo ensimmäiset sortuneet rakennukset, jotka eivät olleet paljon kivikasoja kummempia. Sisemmät rakennukset olivat jo hieman paremmassa kunnossa ja matkustajat päättivätkin hajaantua toviksi tutkimaan taloja – kenties heillä kävisi onni ja he löytäisivät jonkinlaisen merkin Jadar Farallacista.
Jadaria ei löytynyt, mutta jotain muuta kylläkin, sillä yhdestä sortuneesta rakennuksesta Palon löysi verisen liha- ja luukasan, joka kenties joskus oli ollut ihminen. Edesmenneeltä löydettiin lyhyt miekka, tikari, muutamia hopeakolikoita ja silputtua paperia, mutta tarkka tunnistaminen oli ikävä kyllä mahdotonta; mikä sitten miehen olikaan tappanut, se oli tehnyt sotkuista jälkeä. Fallon oli kuitenkin varma, että kyseessä ei ollut ainakaan Jadar, sillä kuollut oli tummahiuksinen, kun taas Farallacit olivat varsin vaaleita. Jadarin elossa löytymisestä oli siis vielä toivoa, mutta ruumiin löytyminen todisti, seikkailijoille, ettei Warth olisi vielä vuosisatoja tuhonsa jälkeenkään turvallinen paikka kuolevaisille.
Ilta-aurinko oli jo laskemassa kovaa vauhtia, kun seikkailijat vihdoin saapuivat lähteelle, josta Cladon oli kertonut. Etsintöjen jatkaminen pimeällä ei tuntunut hyvältä ajatukselta – ei, kun pohjoisessa hehkui kammottavaa vihertävää valoa, ja kylmä tuuli ulvoi kuin kuolleet tuonpuoleisessa. Onneksi aukean reunalla oli kohtuullisen hyväkuntoisia rakennuksia, joista valita suoja, ja seurue asettui yhteen rakennuksista lepäämään parhaansa mukaan.
Lepo ei kuitenkaan ollut sitä, mitä Warthilla oli seikkailijoiden varalle: kammottavat näyt, äänet ja tuntemukset tekivät yöstä kammottavan helvetin, eivätkä nuo muistot haalenisi pitkään aikaan heidän mielestään. Cladonin ehdottamat unettavat yrtit eivät enää tuntuneet huonolta vaihtoehdolta, mutta loppujen lopuksi ainoastaan Nelissa käytti rohtoja Fallonin ja Palonin tyytyessä alkoholin tunnottomaan uneen ja Treviuksen tyytyessä valvomaan mieluummin kuin turruttamaan mielensä aineilla. Jarecia, seurueen nuorinta ja kokemattominta Nelissaa lukuun ottamatta, eivät Borvarian kauhut näyttäneet vaivaavan, vaan hän nukkui levollisena kuin lapsi.
***
Aamun tullen Fallon havahtui ensimmäisenä ja herätti myös muut, aamuhämärissä vihdoin torkahtaneen Treviuksenkin. Vanhaa palvelijaa lukuun ottamatta kaikki olivat levänneet suhteellisen hyvin, ja seurue oli halukas aloittamaan Jadarin etsinnät ja jättämään Warthin taakseen.
Lähteelle hevosia juottamaan suunnistaessaan seurue kuitenkin yllätyksekseen huomasi aukion toiselta laidalta lähestyvän miehen, joka pysähtyi muukalaiset nähdessään selvästi hämmästyneenä. Kauaa mies ei kuitenkaan paikoillaan pysytellyt, sillä Nelissan tunnistaessa miehen yhdeksi Jadarin mukaan lähteneistä praedoreista mies ryntäsi juoksuun, suuntanaan Warthin raunioiden sokkelo. Kauas hän ei kuitenkaan ehtinyt, kun Palonin pitkäjousi helähti, ja pakenija kompuroi maahan varoitushuuto muuttuen tuskanparkaisuksi.
Samassa aikion toisella puolella olevasta talosta ilmestyi kolme nahkapanssareihin pukeutunutta miestä miekat kourissaan vaatien saada tietää miksi heidän toverinsa kimppuun oli käyty. Tunnistaessaan Nelissan ja Treviuksen he kuitenkin tajusivat paljastuneensa, ja vihaiset vaatimukset muuttuivat oveliksi vihjailuiksi. Nelissan vaatiessa saada tietää, missä Jadar oli, kertoivat miehet tämän olevan elossa, mutta minkä arvoinen tämä olisi neidolle?
Ratsujensa selässä täysissä varusteissa istuvat Fallon, Palon ja Jarec olivat kuitenkin sen verran levottomuutta herättävä näky, että pian yhteisymmärrykseen vaihdosta päästiin; seurue jättäisi rahansa, ja poistuisivat takaisin aukean toiseen päähän, ja miehet päästäisivät Jadarin pian tulemaan heidän luokseen. Tietenkään miesten rehellisyydestä ei ollut takeita, mutta kun yksi miehistä oli vetänyt nuoren paronin yhdestä talosta sidottuna ja mukiloituna ja pitänyt tikaria vihjailevasti tämän kurkulla, ei seurueella ollut oikeastaan muuta mahdollisuutta kuin totella.
Oli se viisasta tahi ei, niin rosvot pitivät sanansa, ja pian Jadar horjui aukealla odottavan seurueen luokse, ja lämpimiä tervehdyksiä vaihdettiin. Palonin varmistuttua, ettei Jadarilla ollut vakavia vammoja, oli kuitenkin päätettävä, miten sieppaajien – joiksi praedoreiksi tekeytyneet miehet olivat paljastuneet – kanssa olisi toimittava. Jadarin pyytäessä Fallonia miehineen tekemään selvää sieppaajista päätyivät Fallon, Jarec ja Palon siihen tulokseen, että sieppaajien kiinniottaminen palveli paitsi lakia niin myös lähialueen turvallisuutta; Jadarin kertoman perusteella miehet olivat käyneet jo ainakin yhden matkaajan kimppuun ja ryöstäneet tämän, joten he olivat sieppaajien lisäksi murhaajia ja varkaita. Lisäksi vaikutti siltä että he piileskelivät pitempiäkin aikoja Warthissa, sillä heillä oli kunnon leiri raunioissa, joten kaikkien Warthiin suuntaavien praedoreidenkin henki olisi vaarassa, ellei rosvoille tehtäisi jotain.
Yksinkertaisen toimintasuunnitelman avulla kolmikon onnistuikin yllättää rosvot, ja lyhyen takaa-ajon lopuksi varusteiden, taitojen ja urheuden puolesta ylivoimaiset seikkailijat olivat surmanneet rosvoista kaikki johtaja Hadrasia lukuun ottamatta. Myös eloonjäänyt, mutta pahoin haavoittunut rosvopäällikkö kohtasi pian kohtalonsa nopeasti suoritettussa hirttotilaisuudessa.
Ennen kuolemaansa Hadras oli kuitenkin paljastanut syyn miksi rosvot piileskelivät Warthissa; ennen Jadarin sieppausta he olivat vahingossa surmanneet maantiellä velhosuku Varennoksen palvelijan, ja ryöstäneet tältä tynnyrillisen jotain outoa ainetta. Rosvot eivät kuitenkaan saaliistaan päässeet nauttimaan, sillä tajutessaan surmanneensa velhojen asiamiehen rosvot pakenivat Warthiin piiloon, sillä Kirotun maan kerrottiin suojelevan velhojen loitsuilta ja taioilta. Sitten seurue oli huijannut Jadaria ja siepannut tämän, ja lähettänyt yhden miehistään vaatimaan lunnaita, mutta tästä ei oltu sen jälkeen kuultu. Samassa seurue muisti löytämänsä ruumiin ja kaikki arvelivat tietävänsä mitä tuolle lunnasvaatimusta viemään lähteneelle rosvolle oli tapahtunut…
Ennen kuin kotimatka kohti Farrigniaa saattoi alkaa, keräsivät seikkailijat rosvojen saaliin ja varusteet lähteen lähistölle. He eivät pystyneet kantamaan mukanaan kuin pienen määrän varusteista (lähinnä muonaa), joten loput päätettiin jättää Warthiin mahdollisten matkaajien avuksi. Lisäksi seurueen mukaan lähtivät rosvojen aseet ja vähäiset kolikot ja Varennos-suvun asiamieheltä otettu tynnyri. Itse rosvojen raadot saivat jäädä Warthin olentojen ja raadonsyöjien ruoaksi, sillä Hadrasia hirtettäessä paikalle ilmestynyt suuri peto, epäilemättä sama hirviö joka oli vastuussa löydetystä miehen raadosta, sai seurueen kiiruhtamaan Warthista pois mahdollisimman vikkelästi.
***
Matka takaisin Farrigniaan sujui välikohtauksitta, ja takaisin kaupunkiin päästyään Fallon miehineen suuntasi palauttamaan löytämäänsä tynnyriä, ja lyhyen keskustelun päätteeksi Varennoksen suvun edustajan kanssa kolmikko poistui Mustasta huoneesta, velhojen lähetystöstä, kymmenen kultarahaa rikkaampina, velhojen kiitollisuudenvelka ja pullo tynnyristä löytynyttä ainetta taskussaan. Rosvoilta saadun saaliin kanssa matkan tuotot nousivat aina lähes yli kahdenkymmenen kultarahan, joten täysin turha retki ei ollut.
Farrigniasta seikkailijoiden tie ei käynytkään takaisin Tutusiin, vaan Jadar ja Nelissa kutsuivat Fallonin, Palonin ja Jarecin Farallacin maille juhlimaan Jadarin löytymistä. Lisäksi Jadarilla oli ehdotus, sillä nuori paroni tiesi myös Mordedin suvun olevan pahasti velkaantunut ja ehdottikin, että Fallon miehineen ryhtyisi Jadarin kanssa praedoreiksi, sillä vaikka praedorien elämä olikin vaarallista ja arvaamatonta, voisi yksi onnistunut retki Borvariaan pyyhkiä heidän kaikki rahahuolensa pois.
Seikkailijoiden vastaus tähän ehdotukseen oli tietenkin selvä…
Tällainen oli ensimmäinen pelaamamme praedor-sessio, ja ainakin minusta sessio oli onnistunut ja hauska. Juhon ja Jaakon hahmot ovat mielenkiintoisia ja samalla Jaconiaan erittäin sopivia, ja hahmojen toimia oli ilo ja mielenkiintoista seurata. Minulle praedorin peluuttaminen on aina jotenkin mukavaa ja vaivatonta, sillä maailma on ennestään tuttu ja turvallinen. Lisäksi käytetty valmisseikkailu, Warthin vanki, on aina oiva aloitusseikkailu sillä se esittelee monia Jaconian maailman ominaispiirteitä; Kirotun maan eksotiikkaa ja vaarallisuutta, elämän rumuutta ja velhojen outoja tapoja.
Tästä on hyvä jatkaa seuraavaan seikkailuun, joka alkaa Farallacien sukutilalta…
Lisäksi ajattelimme ottaa käyttöön seuraavan sääntömuutoksen:
Kahden aseen käyttö yhtä aikaa:
- Kahdella aseella taistellessa voi torjua ilman muutoksia, mutta
- Kahdella raskaalla aseella (tai kilvellä) taistellessa toisen aseen (tai kilven) hyökkäyksiin tulee +1n.
- Tikarin tai puukon kaltaista kevyttä asetta toisessa kädessä käyttäessä yllämainittua +1n lisävaikeutta ei hyökkäykseen tule.
Jarec Sobrius
Aloittamamme praedor-kampanjan hahmoni, Jarec Sobrius
Jarec Sobrius
”Kunniani on elämäni.”
Tausta
Jarec Sobriuksen isä, Tamac Sobrius pelasti sir Fallonin eräässä Holrusia vastaan käydyssä pienessä rajasodassa. Tämän johdosta Tamacille järjestettiin eläkepäivien varalle pienen palan maata Tutusin maaseudulta, jonka lisäksi Fallon otti Jarecin aseenkantajakseen ja palvelijakseen.
Tästä lähtien Sobriuksen suku on ollut Fallonin perheen uskollisia palvelijoita ja kannattajia, eikä Jarec ole tässä poikkeus. Monet Tutusin aateliset pitävät Sobriuksia kuitenkin röyhkeinä nousukkaina, jotka eivät tiedä omaa paikkaansa, ja myös Jarec on saanut monesti kokea Fallonin ylimystoverien ylenkatseen. Tämä ei ole kuitenkaan häntä lannistanut, vaan Jarec pysyttelee uskollisesti Fallonin vierellä haaveillen eräänä päivänä keräävänsä riittävästi mainetta kohottaakseen Sobriuksen perheen asemaa entisestään. Kun Fallon sitten päätti ryhtyä praedoriksi kuitatakseen sukunsa velat, lähti Jarec mielihyvin isäntänsä matkaan.
Sir Fallonin aseenkantajana ja palkkasoturin poikana Jarec on kokenut miekka-, peitsi- ja ratsumies, joka on palvellut isäntäänsä uskollisesti rajakahakoissa Holrusia, paimentolaisia ja rosvojoukkioita vastaan. Ellei hänen asemansa estäisi häntä nousemasta niin merkittävään asemaan, voisi hän toimia myös kohtuullisen pätevänä johtajana sotajoukolle. Lisäksi hän on viettänyt lapsuutensa majatalon tarjoilijattarena toimineen äitinsä kanssa, joten hän tuntee myös tavallisen rahvaan tavat, kadut ja kapakat.
Ulkonäkö
Keskimittainen, rotevahko ja rehellisen näköinen 23-vuotias mies, joka pukeutuu yksinkertaisesti mutta pitää huolen vaatteistaan ja varusteistaan. Olallaan hän kantaa useimmiten silmiinpistävää, hienoa suurmiekkaa, joka ei sovi Jarecin rahvaanmiehen tai vaatimattoman aseenkantajan vaatetukseen.
Jarec leikkaa vaaleahkot hiuksensa lyhkäisiksi, että ne mahtuvat kypärän alle helposti. Joskus hänen kasvoillaan on jääräpäisen kylmä ilme, mutta yleensä hän antaa vaikutelman rehellisestä ja kohteliaasta nuoresta miehestä. Ajoittainen leikinlaskukaan ei ole hänelle vierasta.
Tavoitteet
Jarecin tavoite:
Jarec toivoo voivansa palvella uskollisesti sir Fallonin perhettä ja tuottavansa kunniaa paljon parjatulle suvulleen. Hän toivoo aikanaan, uskollisen palveluksen päätteeksi, voivansa vetäytyä isänsä sukutilalle hyvän vaimon luokse viettämään rauhallisia eläkepäiviä.
Pelaajan tavoite:
Olisi hienoa nähdä Jarecin jatkamassa isänsä työtä, ja nostavan Sobriuksen perhettä yhä korkeammalle vaatimattomasta palkkasoturitaustasta huolimatta. Sir Jarec Sobrius kuulostaisi varsin hyvältä...
Yllättäviä käänteitä
Jarec tietää että…
hänen isänsä on toiminut palkkasoturina ympäri Jaconiaa, ei vain Tutusissa. Hän epäilee isänsä tehneen tekoja, joista tämä ei ole täysin ylpeä, mutta isä ei ole koskaan puhunut enempää näistä teoista.
Jarec ei tiedä että…
Tamac Sobrius on toiminut aikaisemmin praedorina, ja surmannut niin miehiä kuin Borvarian hirviöitäkin. Tamacin mukanaan tuoma suurmiekka on lähtöisin juuri Borvariaan suuntautuneelta retkeltä. Lisäksi Tamacilla on myös lapsia muuallakin Jaconiassa, joista hän pitää huolta rahaa lähettämällä. Tamac tietää ainakin kahdesta äpärästään.
Kolme tärkeää taustahahmoa
Tamac Sobrius
Tamac Sobrius on noin 50-vuotias, ikänsä palkkasoturina ja seikkailijana palvellut mies, joka on viimein vakiintunut vaimonsa Lena Sobriuksen kanssa Tutusin lähistölle. Häneltä on mahdollista kuulla hyviä neuvoja ja tarinoita seikkailijana toimimisesta, mutta praedorin menneisyydestään – ja praedorina tekemistään asioista – hän ei suostu puhumaan.
Lena Sobrius
Lena Sobrius on Tamacin vaimo ja Jarecin äiti, joka epäilee Tamacin menneisyydessä olevan enemmän kuin mitä vanha soturi suostuu kertomaan. Hän ei ole kuitenkaan kysellyt asiasta. Hän rakastaa miestään ja poikaansa, ja hän muistaa vieläkin paljon Tutusissa tarjoilijattarena kuulemiaan huhuja ja tarinoita.
Sir Fallon sukulaisineen
Vargon huone
Sobriusten naapuritilallinen. Koko Vargon perhe vihaa ja inhoaa Sobriuseja, mutta paroni Jamor on kieltänyt perhettään sekaantumasta Tamacin asioihin – perheen perillinen Garlondilla on kuitenkin suunnitelmansa Vargon huoneen maiden laajentamiseksi…
Kolme Jarecin muistoa
Jarec muistaa…
Kuinka isä palasi aikoinaan sotaretkiltään ja seikkailuiltaan kotiin haavoittuneena ja väsyneenä, mutta aina onnellisena. Kerran hän toi mukanaan mahtavan aarteen, hienon suurmiekan jota Jarec kantaa vielä tänäkin päivänä.
Kuinka ylpeä oli kuullessaan että sir Fallon ottaisi hänet aseenkantajakseen ja palvelijakseen. Tuon jälkeen hän tiesi ettei mikään mahti maailmassa saisi häntä hylkäämään isäntäänsä.
Miten kurjalta hänestä tuntui ensimmäisen oikean taistelunsa alla: kuinka järki käski pakenemaan ylivoimaiselta vaikuttavan vihollisen edessä ja kuinka kammottavalta lähestyvän ratsuväen jylinä kuulosti. Jotenkin Jarec pysytteli kuitenkin paikallaan, ja vaikka jokaisen taistelun alla hän tuntee samanlaista pelkoa, ei hän vielä kertaakaan ole antanut sille periksi. Toisaalta syvällä sisimmässään hän häpeää tuota tunnetta ja miettii usein, tunteeko sir Fallon moisia tunteita – tai Tamac aikoinaan…
Edut
Suosikki (2)
Jarecin isä Tamac ja äiti Lena Sobrius elävät Tutusin lähellä, pienellä maapläntillään varakkaina maanomistajina. Lordi, saati ritari, Jarecin isä ei ole, mutta riittävän varakas että Jarec tietää hänellä odottavan kodin.
Rohkea (1)
Jarec on rohkea ja uskollinen ystävä, joka pitää päänsä kylmänä hyytävissäkin tilanteissa.
Aarre (1)
Eräältä sotaretkeltään Tamac toi mukanaan sotasaaliiksi mahtavan ja arvokkaan suurmiekan. Tamac ei suostunut kertomaan kuinka oli aseen saanut haltuunsa, mutta antoi sen pojalleen kun tämä oli riittävän voimakas sitä kantaakseen.
Haitat
Vasalli (2)
Sobriuksen suku on kiitollisuuden verassa sir Fallonin ritarilliselle suvulle, ja Jarec ottaa tämän velan hyvin vakavasti.
Kunniallinen (1)
Isältään ja sir Fallonilta Jarec on perinyt hyvin korkean kunniakäsityksen ja vakaat periaatteet, joita hän pyrkii noudattamaan.
Pahamaineinen (1)
Sobriuksen suvulla on erityisesti Tutusissa maine pyrkyreinä ja röyhkeinä nousukkaina heidän saavuttamansa aseman ja onnen ansiosta. Myös Jarec joutuu näistä käsityksistä joskus kärsimään.
Jarec Sobrius
”Kunniani on elämäni.”
Tausta
Jarec Sobriuksen isä, Tamac Sobrius pelasti sir Fallonin eräässä Holrusia vastaan käydyssä pienessä rajasodassa. Tämän johdosta Tamacille järjestettiin eläkepäivien varalle pienen palan maata Tutusin maaseudulta, jonka lisäksi Fallon otti Jarecin aseenkantajakseen ja palvelijakseen.
Tästä lähtien Sobriuksen suku on ollut Fallonin perheen uskollisia palvelijoita ja kannattajia, eikä Jarec ole tässä poikkeus. Monet Tutusin aateliset pitävät Sobriuksia kuitenkin röyhkeinä nousukkaina, jotka eivät tiedä omaa paikkaansa, ja myös Jarec on saanut monesti kokea Fallonin ylimystoverien ylenkatseen. Tämä ei ole kuitenkaan häntä lannistanut, vaan Jarec pysyttelee uskollisesti Fallonin vierellä haaveillen eräänä päivänä keräävänsä riittävästi mainetta kohottaakseen Sobriuksen perheen asemaa entisestään. Kun Fallon sitten päätti ryhtyä praedoriksi kuitatakseen sukunsa velat, lähti Jarec mielihyvin isäntänsä matkaan.
Sir Fallonin aseenkantajana ja palkkasoturin poikana Jarec on kokenut miekka-, peitsi- ja ratsumies, joka on palvellut isäntäänsä uskollisesti rajakahakoissa Holrusia, paimentolaisia ja rosvojoukkioita vastaan. Ellei hänen asemansa estäisi häntä nousemasta niin merkittävään asemaan, voisi hän toimia myös kohtuullisen pätevänä johtajana sotajoukolle. Lisäksi hän on viettänyt lapsuutensa majatalon tarjoilijattarena toimineen äitinsä kanssa, joten hän tuntee myös tavallisen rahvaan tavat, kadut ja kapakat.
Ulkonäkö
Keskimittainen, rotevahko ja rehellisen näköinen 23-vuotias mies, joka pukeutuu yksinkertaisesti mutta pitää huolen vaatteistaan ja varusteistaan. Olallaan hän kantaa useimmiten silmiinpistävää, hienoa suurmiekkaa, joka ei sovi Jarecin rahvaanmiehen tai vaatimattoman aseenkantajan vaatetukseen.
Jarec leikkaa vaaleahkot hiuksensa lyhkäisiksi, että ne mahtuvat kypärän alle helposti. Joskus hänen kasvoillaan on jääräpäisen kylmä ilme, mutta yleensä hän antaa vaikutelman rehellisestä ja kohteliaasta nuoresta miehestä. Ajoittainen leikinlaskukaan ei ole hänelle vierasta.
Tavoitteet
Jarecin tavoite:
Jarec toivoo voivansa palvella uskollisesti sir Fallonin perhettä ja tuottavansa kunniaa paljon parjatulle suvulleen. Hän toivoo aikanaan, uskollisen palveluksen päätteeksi, voivansa vetäytyä isänsä sukutilalle hyvän vaimon luokse viettämään rauhallisia eläkepäiviä.
Pelaajan tavoite:
Olisi hienoa nähdä Jarecin jatkamassa isänsä työtä, ja nostavan Sobriuksen perhettä yhä korkeammalle vaatimattomasta palkkasoturitaustasta huolimatta. Sir Jarec Sobrius kuulostaisi varsin hyvältä...
Yllättäviä käänteitä
Jarec tietää että…
hänen isänsä on toiminut palkkasoturina ympäri Jaconiaa, ei vain Tutusissa. Hän epäilee isänsä tehneen tekoja, joista tämä ei ole täysin ylpeä, mutta isä ei ole koskaan puhunut enempää näistä teoista.
Jarec ei tiedä että…
Tamac Sobrius on toiminut aikaisemmin praedorina, ja surmannut niin miehiä kuin Borvarian hirviöitäkin. Tamacin mukanaan tuoma suurmiekka on lähtöisin juuri Borvariaan suuntautuneelta retkeltä. Lisäksi Tamacilla on myös lapsia muuallakin Jaconiassa, joista hän pitää huolta rahaa lähettämällä. Tamac tietää ainakin kahdesta äpärästään.
Kolme tärkeää taustahahmoa
Tamac Sobrius
Tamac Sobrius on noin 50-vuotias, ikänsä palkkasoturina ja seikkailijana palvellut mies, joka on viimein vakiintunut vaimonsa Lena Sobriuksen kanssa Tutusin lähistölle. Häneltä on mahdollista kuulla hyviä neuvoja ja tarinoita seikkailijana toimimisesta, mutta praedorin menneisyydestään – ja praedorina tekemistään asioista – hän ei suostu puhumaan.
Lena Sobrius
Lena Sobrius on Tamacin vaimo ja Jarecin äiti, joka epäilee Tamacin menneisyydessä olevan enemmän kuin mitä vanha soturi suostuu kertomaan. Hän ei ole kuitenkaan kysellyt asiasta. Hän rakastaa miestään ja poikaansa, ja hän muistaa vieläkin paljon Tutusissa tarjoilijattarena kuulemiaan huhuja ja tarinoita.
Sir Fallon sukulaisineen
Vargon huone
Sobriusten naapuritilallinen. Koko Vargon perhe vihaa ja inhoaa Sobriuseja, mutta paroni Jamor on kieltänyt perhettään sekaantumasta Tamacin asioihin – perheen perillinen Garlondilla on kuitenkin suunnitelmansa Vargon huoneen maiden laajentamiseksi…
Kolme Jarecin muistoa
Jarec muistaa…
Kuinka isä palasi aikoinaan sotaretkiltään ja seikkailuiltaan kotiin haavoittuneena ja väsyneenä, mutta aina onnellisena. Kerran hän toi mukanaan mahtavan aarteen, hienon suurmiekan jota Jarec kantaa vielä tänäkin päivänä.
Kuinka ylpeä oli kuullessaan että sir Fallon ottaisi hänet aseenkantajakseen ja palvelijakseen. Tuon jälkeen hän tiesi ettei mikään mahti maailmassa saisi häntä hylkäämään isäntäänsä.
Miten kurjalta hänestä tuntui ensimmäisen oikean taistelunsa alla: kuinka järki käski pakenemaan ylivoimaiselta vaikuttavan vihollisen edessä ja kuinka kammottavalta lähestyvän ratsuväen jylinä kuulosti. Jotenkin Jarec pysytteli kuitenkin paikallaan, ja vaikka jokaisen taistelun alla hän tuntee samanlaista pelkoa, ei hän vielä kertaakaan ole antanut sille periksi. Toisaalta syvällä sisimmässään hän häpeää tuota tunnetta ja miettii usein, tunteeko sir Fallon moisia tunteita – tai Tamac aikoinaan…
Edut
Suosikki (2)
Jarecin isä Tamac ja äiti Lena Sobrius elävät Tutusin lähellä, pienellä maapläntillään varakkaina maanomistajina. Lordi, saati ritari, Jarecin isä ei ole, mutta riittävän varakas että Jarec tietää hänellä odottavan kodin.
Rohkea (1)
Jarec on rohkea ja uskollinen ystävä, joka pitää päänsä kylmänä hyytävissäkin tilanteissa.
Aarre (1)
Eräältä sotaretkeltään Tamac toi mukanaan sotasaaliiksi mahtavan ja arvokkaan suurmiekan. Tamac ei suostunut kertomaan kuinka oli aseen saanut haltuunsa, mutta antoi sen pojalleen kun tämä oli riittävän voimakas sitä kantaakseen.
Haitat
Vasalli (2)
Sobriuksen suku on kiitollisuuden verassa sir Fallonin ritarilliselle suvulle, ja Jarec ottaa tämän velan hyvin vakavasti.
Kunniallinen (1)
Isältään ja sir Fallonilta Jarec on perinyt hyvin korkean kunniakäsityksen ja vakaat periaatteet, joita hän pyrkii noudattamaan.
Pahamaineinen (1)
Sobriuksen suvulla on erityisesti Tutusissa maine pyrkyreinä ja röyhkeinä nousukkaina heidän saavuttamansa aseman ja onnen ansiosta. Myös Jarec joutuu näistä käsityksistä joskus kärsimään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)