Kolmas Praedor-sessio, Ensimmäinen osa: Ikimetsän noita

Kaiken kaikkiaan olin tyytyväinen sessioomme; homma toimi kohtuullisen hyvin, vaikka kyseessä oli enemmän fiilistelyyn pohjautuva peli, kuin toiminnan täyteinen seikkailu (toki mukaan toimintaakin mahtui). Yritin parhaani mukaan saada kaikille tekemistä ainakin jollain tapaa, ja roolipeliekspaa tuli iskettyä kokemukseen aika paljon. Toivottavasti pelaajat nauttivat pelistä yhtä paljon kuin minä.

Pelaajien mukaan aarteita pitäisi kuitenkin saada enemmän, joten seuraavalla kerralla yritän saada peliin mukaan enemmän saalista; olisihan sitä tälläkin kerralla tullut aivan mukavasti, jos pelaajat olisivat pelanneet ”oikein”. ;) Seuraavalla kerralla seikkailijat tulevat saamaan hieman enemmän saalista, mutta aivan 10000 kultarahaa edes sir Fallon velkoineen ei tule saamaan; eihän velkaa-haitassa ole mitään ideaa, jos pelaaja/hahmo pääsee siitä eroon heti praedorin uran alkupuolella. Rahaa kuitenkin tulee, ja muutakin saalista. Ehkä. Kai.

Vuosi 513 Valiarin aikaa, huhtikuu

Kauaa seikkailijat eivät ehtineet lepäilemään laakereillaan haavojaan parantelemassa Jadarin linnassa, kun Alman palasi uutisten kanssa. Verannoksen velhosuvun palvelija kertoi, että Jucius Verannoksen tietolähteiden mukaan Joral on todellakin suunnannut Travanin valtakuntaa kohti, ja on ilmeisesti kulkenut Ikimetsänä tunnettua lääniä kohti, jonka kautta on aikoinaan kulkenut vanha kauppatie.

Ikimetsän korpi herätti sir Fallonin mielessä muistoja lauluista, joissa kerrottiin aluetta piinaavasta kirouksesta, mutta Almanin lahjoittamien alkemististen liemien parannettua kuin taikaiskusta Jarecin ja Palonin haavat päättivät seikkailijat suunnata Ikimetsää ja Travania kohti Joralia etsimään.



Matka Travanin ja Farrignian rajalla sijaitsevalle Ikimetsän alueelle kesti seikkailijoilta runsaan päivän, ja seuraavan iltapäivän aikaan seikkailijat katselivat korkean ylängönä takana levittäytyvää, laajaa aarnioemtsää. Sää oli poutainen, mutta kuin muistona kylmästä talvesta hyytävä tuuli heilutti siellä täällä vaivalloisesti talviunesta heräilevää luontoa; puita, pensaita ja ruskeaa heinää. Mäkiä laskeutuivat mustat pellot ja siellä täällä kulkivat maalaiset kuormajuhtineen. Huonokuntoinen tie, jota seikkailijat kulkivat, vei korkeimman mäen rinteille kohonnutta pientä kylää kohti.

Seikkailijoiden kulkiessa kohti kylää ohittivat he muinaisen tienviitan (kenties aina velhoruhtinaiden aikaisen) vierellä kyhjöttävän vanhan naisen, ryppyisen, harvahampaisen ja äärimmäisen likaisen muorin, istuskelemassa puukori vierellään. Nainen käkätti seikkailijoille narisevalla äänellään epäillen heidän olevan matkalla ”Ikimetsän noitaa” tapaamaan, ja että epäilemättä noita pitkän talven jäljiltä kaipasikin uutta verta vierelleen… Seikkailijat kuitenkin jättivät muorin puheet omaan arvoonsa, ja suuntasivat kylää ja sen pientä kievarintapaista kohti.

Kievarinpitäjä otti seikkailijat hermostuneena hienoista vieraista vastaan ja tarjosi heille auliisti liikkeensä vaatimattomia aterimia. Seikkailijoiden kysyessä yöpymispaikkaa kehotti kievarinpitäjä kääntymään kyläpäällikkö Tevinin puoleen, jonka talo oli alueen suurin; kievarin yläkerta oli pitkään toiminut jo varastona, sillä matkustavaiset eivät enää Ikimetsän ympäristön kautta kulkeneet. Aikoinaan alueen kylät olivat olleet kohtuullisen merkittävän, metsän läpi kulkeneen kauppareitin varrella, mutta kolmekymmentä vuotta sitten alkanut kirous kuihdutti hiljalleen Ikimetsän kautta kulkeneen kaupan, ja kaikki kauppiaat ja vaununajajat alkoivat käyttää eteläisempiä polkuja tai pohjoisen kanavia.

Tevinin ja majatalonpitäjän puheiden perusteella kirouksen takana oli noita, joka surmattiin kolmekymmentä vuotta sitten. Kostonhimoinen haamu ei kuitenkaan jättänyt kyliä rauhaan edes kuolemansa jälkeen, vaan vaelsi Ikimetsän saloilla; sen taikasanat saivat eläimet käymään metsässä kulkijoiden kimppuun, eikä kukaan saanut kulkea metsässä rauhassa. Kaupan kuihtumista ja kylien köyhtymistä pahempi ongelma kyläläisille oli kuitenkin noidan epäkuollut henki, joka hallitsi Ikimetsää kuin omaa valtakuntaansa; silloin tällöin se houkutteli loitsuillaan varomattomia kyläläisiä pauloihinsa metsään, ja muutti heidät itsensä kaltaisiksi epäolennoiksi, jotka oli kirottu elämän ja kuoleman sekavaan tilaan.
Metsässä eivät kyläläiset uskaltaneet kulkea; vain harvat kulkivat edes mäkien taakse jäävässä laaksossa, ja pohjoisessa metsän puoleisilla rinteillä olleet pellot oli hylätty; ne olivat muutenkin muuttuneet täysin hedelmättömiksi. Kyläläiset elivät jatkuvasti peläten Ikimetsän petoja ja haamuja.

Seikkailijoiden osoittaessa kiinnostusta Ikimetsää kohtaan kehotti Tevin heitä kääntymään ainoan metsän laidalla asuvan miehen, Hullun Vetin, tai seudun vanhimman naisen Nanin puoleen. Nämä olisivat varmasti halukkaita kertomaan Ikimetsästä enemmän, joskin Tevin kehotti epäilemään kaikkea Hullun Vetin sanomaa, sillä huhut kertoivat tämän tehneen metsän noidan kanssa jonkinlaisen sopimuksen; kuinka tämä muuten olisi voinut asua niin lähellä metsää kun kaikki muut korpea pakenivat?

Tevin muisti, että Joral oli kulkenut kylän kautta muutama kuukausi sitten, ja oli suunnannut Ikimetsään, noidan huhuttua aarretta etsimään. Häntä ennen metsään oli kolmenkymmenen vuoden aikana suunnannut praedorjoukko jos toinenkin, ja jopa farrignialaisia ja travanilaisia ritareita, mutta vain harvat näistä olivat palanneet metsästä takaisin.

Koska päivää oli vielä jäljellä, suuntasivat seikkailijat Hullun Vetin luokse kyselemään metsästä. Hullun Vetin talo sijaitsi aivan metsän laidassa, pienellä mäen nyppylällä, jota suojasi mäen puolelta laskeva joki, ja metsän puolelta paaluaitaus. Talo itsessään oli yllättävän suuri ja tukeva, joskin huonokuntoinen hirsirakennus, paljon suurempi kuin yksittäiseltä maalaismieheltä uskaltaisi odottaa, mutta eipä Hullu Vet itsekään aivan tavalliselta maalaiselta vaikuttanut.

Vet paljastui keskimittaiseksi, mutta rotevaksi mieheksi, jonka vasen käsi oli poikki olkapäästä, mutta oikea käsi vaikutti vahvemmalta kuin monella 15 vuotta nuoremmalla miehellä. Hän oli pukeutunut likaisiin turkiksiin, ja hänen partansa rehotti valtoimenaan. Pää oli kalju ja auringon parkitsema. Hän otti seikkailijat vastaan kirves kourassaan, mutta kohteliaana.

Seikkailijoiden kysyessä Joralista muisti Vet tämän kulkeneen Vetin kautta metsään. Seikkailijoiden kysellessä noidasta yleisesti, muuttui Vet kuitenkin synkäksi ja surullisen näköiseksi. Hän ei suostunut paljon kertomaan, mutta murahti lopulta, että kyläläiset tekivät noidalle, Amale oli hänen nimensä, vääryyttä naisen eläessä, ja nyt vääryyden tekeminen ja mustamaalaaminen jatkuvat naisen kuoltuakin. Hän neuvoi että yöpyminen metsässä oli vaarallista, ja tulet kannatti pitää kirkkaina ja kuumina.

Kylään palatessaan seikkailijat saivat kuulla kyläläisiltä vielä lisää ajoista, jolloin noita oli vielä elänyt metsässä. Kyläläiset selvästi syyttivät tätä monista seutua kohdanneista onnettomuuksista, ja lopulta tilanne oli äitynyt niin pahaksi, että kyläläiset olivat surmanneet noidan tämän asumuksenaan käyttämään rauniotorniin metsän keskellä. Tästä lähtien noidan henki oli metsää vainonnut, ja hiljalleen vuosien saatossa kauppa Ikimetsän kauppatien kautta oli kuihtunut ja seudun kylät köyhtyneet. Kuitenkin varsinainen tieto siitä, kuinka noita oli kyliä piinannut, jäi kertomatta; noita ja häneen liittyvät tapahtumat olivat selvästi arka aihe kyläläisille.

Seuraavan aamun tullen, sir Fallonin korusanaisena ylimyksenä ensin siunattua erään nuorenparin avioliiton, seikkailijat suuntasivat kuitenkin Ikimetsään Joralia etsimään.



Metsässä seikkailijat suuntasivat Varjoneulan vuorta kohden, jolla sijaitsevassa kauan sitten raunioituneessa tornissa noita oli asunut. Matkallaan he kohtasivat luonnottomasti käyttäytyviä petoja, kammottavia näkyjä ja noidan ja jonkun noin 10-vuotiaan tyttölapsen aaveen. Lisäksi heidän kimppuunsa hyökkäsi kammottava ihmissusi; pedon ja ihmisen sekoitus, joka surmattuna muuttui Hullun Vetin ruumiiksi.

Noidan raunioille päästiin seikkailijoiden taivallettua metsässä kaksi pitkää ja raskasta päivää. Heidän onnistui löytää Joralin ruumis – tämä oli kuollut rauniotornin alla kulkevissa tunneleissa, ja he saivat hieman selvyyttä Ikimetsän noidan arvoitukseen, mutta pakenivat mahtavaa haamua ja tämän epäkuolleita palvelijoita mieluummin kuin taistelivat yliluonnollisia kauhuja vastaan. Löydettyään etsimänsä he suuntasivat takaisin Jadar Farallacin maille, joilla tapaaminen Almanin kanssa oli sovittu.

Inspiraatio loppui, joten tiivistin tarinaa huomattavasti. Pelaajathan voisivat kirjoittaa nämä ja helpottaa pj:n raskasta taakkaa ;)