Hieman yli vuosi sitten arvostelin David Gaiderin The Stolen Throne -kirjan, Dragon Age PC-pelin esitarinan. Kirja ei herättänyt positiivisia tunteita, mutta iskenyt Dragon Age -huuma pakotti tarttumaan esiteoksen jatko-osaan, The Callingiin.
The Calling on itsenäinen jatko-osa The Stolen Thronelle. Juoni itsessään on aika suoraviivainen: Fereldenin kuningas Maric Theirin, joka on menettänyt vaimonsa sairaudelle ja tuntee elämänsä olevan vailla sisältöä, lähtee Greywarden-seurueen matkaan etsimään yhtä kadonnutta Greywardenia. Matkan aikana taistellaan ja luodaan ryhmän sisäisiä suhteita. Aika peruskamaa fantasialle siis.
Juonta spoilaamatta voisin sanoa, että siinä oli potentiaalia, mutta paljon jäi hyödyntämättä. Esimerkiksi ihan kirjan loppupuolella yhteen kokonaisuuteen ympätty juonittelukuvio olisi tuonut kirjaan paljon lisää sisältöä, ja olisi ollut varmasti mielenkiintoinen kokonaisuus - mielenkiintoisempaa ainakin kuin tylsä Darkspawnien lahtaaminen.
Kuitenkin kirja herätti paljon enemmän fiilksiä, kuin edeltäjänsä. Se tuntui enemmän "Dragon Agelta", ja sitä "synkkää fantasiaakin" oli edes vähän enemmän. Aika geneeristä meno suurimman osan ajasta oli, mutta myös mielenkiintoisia ja odottamattomiakin ratkaisuja löytyi.
Kirjan suurin heikkous oli mielestäni se, kuinka vahvasti se tukeutui videopeliin. Okei, kirja perustuu videopeliin, mutta siitä huolimatta "siistit" miekanheitot ilmaan ennen lopetusliikettä ja talvipakkasessa täyshaarniskassa matkustavat soturit haisevat minun makuuni liikaa juustolle. Koska peliä on mainostettu "synkkänä fantasiana", ja sen innoittajina on mainostettu esimerkiksi Tulen ja Jään laulua, on minusta suuri vääryys, että kirja tuntuu pahimmillaan videopelin pohjalta kirjoitetulta fanifiktiolta.
Kirja ei kuitenkaan ollut täydellinen pettymys, sillä sen merkittävin vahvuus, mielenkiintoiset hahmot, onnistui pelastamaan paljon. Kaikki hahmot eivät ole yhtä vahvoja, mutta varsinkin tarinan Greywarden-sisarukset Gaider onnistui esittelemään hyvin mielenkiintoisina ja harmaina hahmoina. Tarinan päähahmot, kuningas Maric ja Greywarden/Rogue Duncan ja Greywarden/Mage Fiona eivät olleet hahmoina yhtä mielenkiintoisia, vaan aika perushyviksiä.
Toinen kirjan vahvuus on sen mielenkiintoinen maailma, jota valotettiin jonkin verran. Nämä olivat siitä mieluisia kohtia, että niitä pystyy näin roolipelaajana hyödyntämään.
Lopuksi voisi sanoa, että kirjan heikkoudet (videopelimäisyys ja sen paljonpuhutun synkkyyden puuttuminen) ja vahvuudet (mielenkiintoiset hahmot ja maailmasta paljastetut yksityiskohdat) menivät aika lailla tasan omassa lukukokemuksessani. Ei tämä mikään maailmaa mullistava fantasiakirja ollut, mutta ihan kivaa, kevyttä sankarifantasiaa. Kirjan ansioksi voisi lukea, että ainakin se herätti minussa ideoita roolipelikampanjaa silmällä pitäen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti